Kesykani on kesytetty muoto eurooppalaisesta villikaniinista, tieteelliseltä nimeltään Oryctolagus Cuniculus. Kaniini kuuluu jäniseläinten lahkoon. Jäniseläimiä pidettiin ennen jatkuvasti kasvavien, jyrsimiseen soveltuvien etuhampaittensa takia jyrsijöiden alalahkona, mutta jo 1800-luvulla ne erotettiin omaksi lahkokseen. Läheisempää sukua jäniseläimet ovat märehtijöille ja kenties kavioeläimille, kuin jyrsijöille.
Jäniseläimet ovat puolimärehtijöitä eli syövät ruokansa kahteen kertaan, toisen kerran papanoina. Myös hampaat, jotka äkkikatsomalta näyttävät samanlaisilta, erottavat jäniseläimet jyrsijöistä. Jä-niseläimillä on toinen pari yläetuhampaita heti ensimmäisten takana. Jäniseläimillä on myös etujalkoja pidemmät takajalat, jotka tekevät niistä no-peita juoksijoita - tärkeä ominaisuus saaliseläimelle. Jäniseläimet ovat nopeita lisääntymään ja hyviä sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin, ja niinpä ne ovat levittäytyneet ympäri maailman varsin tehokkaasti. Usein ihmisen myötävaikutuksella.
Jäniseläimiin kuuluu kaksi heimoa, jänisten heimo ja piiskujänisten heimo. Jänisten heimo jakautuu yhdeksäksi suvuksi, joista yksi on varsinaiset jänikset, tieteelliseltä sukunimeltään Lepus, toinen taas tavallisen, eurooppalaisen kaniinin suku Oryctolagus ja kolmas pumpulihäntäkaniinien eli amerikkalaisten villikaniinien suku Sylvilagus. Sukuihin kuuluu useita lajeja, jäniksiin esimerkiksi Suomessakin tavattavat metsäjänis (Lepus Timidus) ja rusakko (Lepus Europaeus).
Eri eläinlajit eroavat toisistaan sen verran, etteivät pysty risteytymään keskenään. Jotkut läheiset lajit, kuten hevonen ja aasi, tai jotkut jänislajit, saattavat saada keskenään jälkeläisiä, mutta nämä jälkeläiset ovat lisääntymiskyvyttömiä. Eri rodut puolestaan ovat saman lajin sisällä tavattavia muunnoksia, jotka kyllä tilaisuuden tullen risteytyvät keskenään.
Piiskujäniksien heimoon kuuluu vain yksi suku, piiskujänikset. Ne ovat varsin erinäköisiä kuin jänisten heimon edustajat, pienempiä ja pyöreäkorvaisia. Piiskujänikset elävät vuoristoissa yhdyskunnittain ja tekevät varastoja, toisin kuin muut jäniseläimet jotka syövät ruokansa siinä missä sitä on saatavilla.
Jänisten ja kaniinien heimot muistuttavat toisiaan ulkoisesti varsin paljon. Varsinaiset jänikset ovat isompia kuin kaniinit, mutta tupsuhäntäisiä pitkäkor-via ne ovat koko joukko. Elintavoiltaan ne kuitenkin eroavat. Jänikset ovat yksineläjiä ja kaniinit yhdyskunnittain eläviä laumaeläimiä. Jänikset synnyttävät valmiita poikasia paljaalle maalle, kaniinien poikaset syntyvät silmättöminä ja karvattomina, ja kaniinit pesivät kaivamissaan luolissa. Eurooppalainen kaniini ei siis yksin ole mestarikaivaja, vaan myös Sylvilagukset ja muut kaniinilajit kaivavat.
Muista kaniinilajeista on harmillisen vähän tietoa saatavilla. Miksi sitten pitäisi tietää myös muista lajeista kuin kesykanin villistä kantamuodosta? No, ihan oman uteliaisuuden vuoksi tietysti, mutta jotain voi oppia kaneistakin vertaamalla niitä läheisiin lajeihin - mikä eroaa ja mikä on samanlaista. Lisäksi lähilajeja riivaavat monesti samat sairaudet. On hyvä tietää, mitä ongelmia niistä on, jotta niiltä voisi paremmin suojata kesykaniaan tai etsiä parannuskeinoa.
Suomessa ei ole luonnonvaraisia kaniineita (Suomen ainoat villikanipopulaatiot pääkaupunkiseudulla ovat lähtöisin villiintyneistä kesykaneista), joten täältä puuttuvat monet sellaiset taudit, joista ulkomaisissa kanikirjoissa varoitellaan. Esimerkiksi Keski-Euroopassa ja USAssa joudutaan rokottamaan kesykaneja niitä tauteja vastaan, joita esiintyy sikäläisillä villikaniineilla. Suomessa ei ole myöskään sellaista valikoimaa kaniineihin erikoistuneita loisia kuin maissa, joissa on luonnonvaraisia kaniineita, mutta jänisten loiset ja taudit voivat kyllä tarttua kaneihinkin.
Suomessa tavataan kahta jänislajia luonnonvaraisena, rusakkoa ja metsäjänistä. Metsäjänis on meillä kotoperäinen, arktisiin olosuhteisiin sopeutunut jänislaji. Se vaihtaa talveksi valkoisen turkin ja sen jalka toimii lumikenkänä, mahdollistaen paremman liikkumisen syvässäkin lumessa. Metsäjänis kykenee myös käyttämään ravintoa paremmin hyväkseen kuin rusakko. Rusakko on Suomessa uudempi tulokas, joka on kotiutui vasta istutusten seurauksena 1900-luvun alussa, mutta on varsin nopeasti osittain syrjäyttänyt metsäjäniksen eteläisemmästä Suomesta. Pohjoiseen rusakko ei kuitenkaan kovin helpolla leviä. Hanki tekee sille tenän.
Kehityshistoriallisesti rusakko on vanhempi laji, sillä sen kaltaisia on huidellut maapallolla vuosimiljoonia. Metsäjänis ja sen alalajit, kuten napajänis ja lumikenkäjänis, ovat kehittyneet vasta jääkauden aikana, mutta ne ovat levittäytyneet tehokkaasti ympäri pohjoista pallonpuoliskoa.
Kaniineista eurooppalainen villikaniini (Oryctolagus Cuniculus) on kaikkein tunnetuin, sillä se on kesytetty varhain. Jo muinaiset roomalaiset ja foinikialaiset pitivät kaneja. Yleistä kaninkasvatus oli luostareissa ja monet kanirodut ovat saaneet alkunsa luostarikasvatuksesta, kuten esimerkiksi angora. Ihmisen mukana juuri eurooppalainen kaniini on levinnyt ympäri maailmaa. Usein sitä on istutettu tietoisesti riistaksi, esimerkiksi merimiehet istuttivat kaniineita saariin matkansa varrella, saadakseen seuraavallakin purjehduksella evästä. Kaniini lisääntyy nopeasti, ja seuduilla, joilla sille ei ollut luonnollisia vihollisia, siitä on tullut monesti suoranainen maanvaiva. Kun puhutaan kaniiniongelmasta, tarkoitetaan juuri eurooppalaisperäisten villikaniinien paljoutta. Monilla alueilla samaan aikaan kotoperäiset kaniinilajit ovat käymässä harvinaisiksi, ja jotkut ovat suorastaan uhanalaisia.
Sylvilagukset ovat amerikkalainen vastine eurooppalaiselle villikaniinille, mutta ne eivät ole levinneet muihin maanosiin. Ja kesykanit ovat Amerikassakin eurooppalaista lajia.
