Markus Jääskeläinen: Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme

Niilo Rauhala

KOHTI RAUHAA

Vuodesta 1967 runoja julkaisseen Niilo Rauhalan teoksien aineistoa ovat kristillisten teemojen lisäksi pohjoinen luonto, lapsen ja aikuisen maailmojen erilaisuus sekä yksinäisyyden ja erilaisuuden tunnot. Rauhalan tyylilaji on selkeälinjainen modernismi. Runot ovat tarkoin rajattuja kokonaisuuksia, jotka sisältävät kuvan tai pari, mutta herättävät samalla laajempia kysymyksiä.

Uuden kokoelmankin, Aavistuksen ja ihmeen, tunnelma on hillityn rauhallinen. Runoilija tuntuu saavuttaneen päämääränsä. Vaikea tie on kuljettu loppuun, on aika levätä, tutkistella mennyttä, pysähtyä hetkeen: "Katson kynnykseltä tielle, mistä olen tullut. / Näen monet jäljet, / monet ikkunat metsän reunassa, / ovet jotka ovat jääneet auki. / Elämä, viisas ystävä, / kesä, joka väreilee latvojen yllä, / puhuu kaikkien jälkien kieltä".

Tie jatkuu kuitenkin ihmisessä itsessään, matka ei ole loppu ennen kuin se on loppu. Rauhalan runoudessa ollaan kaiken aikaa suuren tuntemattoman edessä. Jumala ja luonto eivät ole kaukana toisistaan. Kummastakin ihminen saa voimaa, kumpikin suo levon elämän väsyttämälle kulkijalle. Ja suurin armo on kenties sulautua johonkin itseään suurempaan: " Ehkä, ehkä näen vielä, / että käten muuttuvat uomaksi, / jota pitkin jäät lipuvat suvantojen aurinkoon, / ja laulut nokkivat vettä. / Yön kuuramalja kerää pohjalleen / lumesta heijastuvan kirkkauden".

Rauhalan runojen tuskan ja rauhan ristiriita pakottaa lukijan pysähtymään ja miettimään oman elämänsä arvojärjestystä, kysymään "onko iloista ja onnellista laulua". Kokoelmassa palataan lapsuuteen: sekään ole yksioikoisen ihanaa aikaa. Äidin laulussa soi kaipaus, jossain kaukana käytävä sota pyrkii pienen pojan uniin.

Rauha on silti saavutettavissa. On hyväksyttävä, ettei sitä ole. Kemissä sairaalapastorina toimivan Rauhalan runot ovat aidon kristillisiä, vaikka eivät saarnaa, ja harvoin mainitsevat Jumalan nimen.

Niiden uskonnollisuus ilmenee tulevaisuuden toivona. Mielessä riehuva sota päättyy lopulta. Ihmisen on turha pyrkiä mitään kohti, maailma tulee hänen luokseen. Riittää että on paikallaan ja odottaa.

Tämän odotuksen Rauhalan runot pukevat sanoiksi: "Kierrän hidastuvin askelin / aution puiston kahdesti päivässä, / sitten enää kerran. Ja lopulta / aukaisen vain oven, / ja puiston kylmä huuru / asettuu keinumaan tuoliini".

MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme. Otava 2005.

Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 19.5.2005