Markus Jääskeläinen
MISTÄ ELÄMÄSSÄ ON KYSE?

"Useimmille kirjallisuutta harrastaville olimme vulgaareja tuholaisia ja valistuksen vihollisia. Nokkela sutkautus, epätavallinen viittaus tai vertauksen riuhtaiseminen totutusta yhteydestään ja sen pakottaminen luetun sijasta koetun yhteyteen - jolloin koko asiaan liittyvä "materiaali" tuli näkyviin - saattoivat silloin tällöin kuitenkin löytää jonkinlaista vastakaikua valveutuneimpien joukosta."

- William Carlos Williams: The Autobiography


*

Runoilija William Carlos Williams syntyi 17. syyskuuta vuonna 1883 New Jerseyn Rutherfordissa Yhdysvalloissa ja kuoli samassa paikassa 4. maaliskuuta vuonna 1963. Hänen laaja tuotantonsa käsittää runokokoelmia, novelleja, romaaneja, esseitä, kirjeitä ja omaelämänkerran. Hän sai työstään useita palkintoja alkaen Dial-lehden palkinnosta vuonna 1926 ja päätyen Pulitzer Prize-palkintoon, joka hänelle myönnettiin postuumisti vuonna 1963.
    William Carlos Williamsin runous loi pohjaa nykyaikaiselle tavalle ymmärtää runo ja runous. Hän oli vakiinnuttamassa nyt itsestään selvänä pidettyjä, mutta aikaisemmin vähäteltyjä ja vastustusta, inhoakin, herättäneitä modernin runouden periaatteita: vapaata mittaa, loppusoinnuttomuutta, sisällöllistä tinkimättömyyttä.
    Modernin runouden vallankumous alkoi Williamsia edeltäneestä sukupolvesta. Sen näkyvin edustaja oli new yorkilainen runoilija ja sairaanhoitaja Walt Whitman. Hänen kirjansa Leaves of Grass käsitteli elämän ilmiöitä tavalla, johon ei ollut totuttu: ymmärrettävästi.
    Seuraavassa sukupolvessa vallankumousta jatkoi, oman työnsä verran, myös William Carlos Williams. Hänestä oli eräiden muiden amerikkalaisten runoilijoiden, kuten T.S. Eliotin ja Ezra Poundin, ohella tuleva yksi 1900-luvun runouden johtotähdistä: himmeämpi kuin kiintotähtiveljistään, mutta nouseva.

MAAILMANKANSALAINEN KOTONAAN

Pound ja Eliot, jotka hakivat innoituksensa maailmankansalaisuudesta ja - mytologiasta, ovat yksi näkemys 1900-luvun elämästä ja sen kuolemista. Heidän tuotantoonsa kiteytyy vuosisatamme eurooppalaisen kulttuurin avautuminen ja laajentuminen läntisen pallonpuoliskon ulkopuolisille, useimmiten paljon vanhemmille ja kypsemmille kulttuureille.
    Williamsinkin runous ammensi mytologiasta. Omalla tinkimättömällä tavallaan se oli myös hyvin kansainvälistä. Kuten Whitman aiemmin Williamskin ymmärsi yleisen ja yksityisen riippuvuuden toisistaan: että maailma tapahtuu kotikadulla, omalla takapihalla, omassa metsässä. Modernin runoilijan kuvatessa itseään hän kuvaa yhteisön pirstoutumista.
    Williamsin siviiliammatti lastenlääkärinä oli erinomaista materiaalia elämän tutkimiseen. Hän valmistui lääkäriksi Pennsylvanian yliopistosta vuonna 1906 ja jatkoi opintojaan Leipzigissa, josta sai lastenlääkärin paperit vuonna 1909. Hän harjoitti runoilijan ja lääkärin ammatteja rinnan (jos nyt runous voi ammatti olla!) 1950-luvun puoliväliin saakka, jolloin jäi lääkärinä eläkkeelle. Runoilijana hän jatkoi aina kuolemaansa saakka. Viimeinen kokoelma Pictures from Brueghel ilmestyi vuonna 1962.

AMERIKKALAISEN HISTORIAN TRAGEDIA

William Carlos Williams on linkki siinä amerikkalaisten runoilijoiden ketjussa, joka on luonut kuvaa Amerikkalaisuudesta ja kaupunkilaisuudesta: Whitmanin kansallishurmioituneen optimistisuuden ja Allen Ginsbergin pessimistisemmän ja illuusiottomamman, mutta yhtä patrioottisen hurmahenkisyyden välissä. He näkivät maailman kokonaisuudesta käsin, mutta eivät laskeneet silmistään Amerikkaa, joka oli maailma, maailmankaikkeus, pienoiskoossa.
    Se mistä amerikkalainen kirjallisuus on – tietoisesti tai tiedostamattaan – puhunut on amerikkalainen identiteetti. Sitä on etsitty preerialta ja valtameriltä. Aina on kuitenkin ollut kyse yhdestä vastakohtaparista: vapaudesta ja vankilasta. Vankila jota amerikkalainen yhteiskunta ja kirjallisuus ovat ympärilleen rakentaneet ja josta ne kaikin keinoin ovat pyrkineet karkuun, on juuri se yhteisöllisyys jota ne ovat halunneet.
    Williamsille amerikkalaisen historian tragedia kiteytyi ristiriidassa, joka syntyi uuden maailman, uuden elämän löytämisen aiheuttaman riemun ja sen kieltävän puritaanisen mentaliteetin välille.
    Valkosoihtu, tuo vihertävä kukka-runossaan kokoelmassa Journey to Love (1955) Williams kirjoittaa: "...merimatka/joka minua niin syvästi koskettaa:/ Pintan,/ Niñan/ ja Santa Marian./ Kuinka maailma avasi silmänsä!/ Se oli kukka/ jonka ylle huhtikuu/ oli taivaasta laskeutunut!/ Kuinka katkera pettymys!"

KUVIA JA SANOJA

Williamsin runouden kulmakivenä on pidetty T.E. Hulmen poetiikkaan pohjautuvaa imagististista oppia runosta konkreettisen todellisuuden kuvana. Kuvan ohella tärkeäksi tekijäksi muodostui runorivi joka noudatti puheen rytmiä, ja aloitettiin pienellä kirjaimella - mikä vielä vuosisadan alun Amerikassa oli ennenkuulumatonta!
    New Yorkin liepeillä kokoontunut taiteilijaryhmä, johon Williamsin lisäksi kuuluivat mm. runoilijat Marianne Moore, Mina Loy, Malcolm Cowley Maxwell Bodenheim ja H.D. (Hilda Doolittle) ottivat tehtäväkseen runouden ja taiteen muotojen ja sisällön uudistamisen sekä akateemisuuden vastustamisen. Runous ja kuvataide kulkivat käsikädessä niin että, Williamsin sanoin, "impressionismi, dadaismi, surrealismi koskivat sekä maalausta että runoa".
    Williamsin oma runous kietoutuu maalaustaiteeseen hyvinkin tiukasti. Williams harrasti maalaamista ja harkitsi nuorempana jopa maalariksi ryhtymistä. Suunnitelmista ei runouden onneksi tullut totta, mutta kuvataiteen vaikutus ei jäänyt ainoastaan tekniikoiden ja tyylisuuntien omaksumiseen ja käyttämiseen, vaan Williams konkreettisesti teki runoutta maalaustaiteesta kirjoittamalla tauluja. Esimerkki Williamsin taulurunoista ovat Brueghelin maalauksista kirjoitetut runot kokoelmassa Pictures from Brueghel.
    Williams myös inspiroi taidemaalareita työssään. Maalari Charles Demuth, Williamsin hyvä ystävä, maalasi runosta ”Suuri numero” kuuluisaksi tulleen taulun.

VAIN MIELIKUVITUS ON TOTTA

1930-luvulle tultaessa Williams irtautui imagismista ja alkoi luoda omaa käsitystään runon ja maailman erottamattomasta suhteesta. Siinä esitti keskeistä osaa mielikuvitus, runon ja todellisuuden yhdistäjä. Kyse oli jostain muusta kuin pelkästä sanojen avulla tapahtuvasta asioiden kuvaamisesta, sillä Williamsin mukaan ”vain mielikuvitus on totta”.
    Spring and All -kokoelman (1923) proosarunoelmassa Williams kuvaa maailman uudelleen luomista Mielikuvituksen avulla: "Jokainen ihmisrodun ensimmäisessä kehityksessä kerran astuttu askel, ameebasta korkeimman luokan älyyn, on toistunut, jokainen askel vastannut täsmälleen edeltäjäänsä kuolleina, menneinä aikoina. Tuloksena on täydellinen plagiaatti. Kaikki on ja on uutta. Vain mielikuvitus ei ole petettävissä...vielä hetken kaikki on tuoretta, täydellistä, elpynyttä."
    Loppukauden runoissaan, varsinkin 1950-luvulta lähtien, Williams hellitti maailman kuvauksen pakostaan. Kuvaan tulivat oman elämän tulkinta ja subjektiiviset tunteet, kieli muuttui vihjailevammaksi.
    Mutta vanhuuden "pehmeneminen" ja uudistuminen ei suinkaan merkinnyt elinikäisten periaatteiden hylkäämistä. Williams oli aina kirjoittanut maailmasta empaattisesti ja "pehmeästi", samaistuen.
    Hänen runoutensa imi voimansa ympäristöstään, kiinnittyi asioihin, esineisiin: välitti sen minkä runoilija kielellään välittää. Konkreettisen todellisuuden ohella Williams puhui kuitenkin sisäisestä todellisuudesta, siitä mistä elämässä on lopulta kyse, omasta itsestään: ”sanon me mutta tarkoitan, valitettavasti, vain itseäni”.

© Markus Jääskeläinen