Eurooppaan munniharppu on mahdollisesti tullut Vähä-Aasian (Bysantin) kautta. Aiemmin tuon ajateltiin tapahtuneen keskiajan varhaisina vuosina. Nykyisen käsityksen mukaan harppu on soinut Euroopassakin jo ajanlaskun alusta. Skandinaviassa harppu on ollut käytössä jo viikinkiajalla ja Suomenkin vanhimmat arkeologiset löydökset lienevät jo 1400-luvulta. Eurooppaan saavuttuaan munniharppu saavutti suosiota erityisesti talonpoikien ja muun köyhän rahvaan keskuudessa. Siihen liittyi usein käsityksiä noituudesta ja syntisestä elämästä, vaikka poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi Norjassa munniharppua ei pidetty paholaisen soittimena hardangerviulun tapaan. Munniharppu eli myös lyhyen kukoistuskauden taidemusiikkisoittimena 1700-luvun loppupuolella erityisesti Baijerissa ja Itävallassa. Tuolloin Itävaltalainen Johann G. Albrechtsberger sävelsi useita konserttoja munniharpulle ja orkesterille. Ainakin kolme niistä on levytetty viime vuosina. Taidesoittoa varten Itävallassa kehitettiin erityisiä tekniikoita, joilla on mahdollista soittaa useita munniharppuja - tavallisimmin 3-5 - samaan aikaan. Tämä soittotapa on säilynyt Itävallassa ja Etelä-Saksassa näihin päiviin asti.

Amerikkaan ja Afrikkaan munniharppu päätyi Eurooppalaisten siirtomaaisäntien mukana. Näiden mantereiden alkuperäisväestöt eivät tiettävästi käyttäneet munniharppua ennen eurooppalaisten tuloa. Pohjois-Amerikan intiaanit omaksuivat sen nopeasti käytöönsä, koska Eurooppalaiset tapasivat ostaa intiaaneilta maa-alueita erilaisella rihkamalla. Tämän rihkamavirran joukossa vähintään satoja munniharppuja kulkeutui intiaaneille.

Eurooppalainen heteroglottinen munniharppu muodostuu metallisesta kehyksestä ja siihen kiinnitetystä kielestä. Kielen pää on taivutettu ulospäin, jotta sitä olisi helpompi näppäillä. Aasiassa usein käytettyissä idioglottisessa harpussa kieli taas on samaa kappaletta kuin kehys. Tällöin kieltä saatetaan soittaa siihen kiinnitetystä narusta vetämällä tai itse kehystä näppäilemällä. Nämä harput on usein valmistettu bambusta tai puusta. Toki Aasiasta, erityisesti Koillis-Siperiasta (esim. Jakutia, Tuva, Bashkiria) tavataan myös metallisia harppuja.

Kuten edeltä siis ilmenee, munniharppu on tunnettu lukuisten eri kansojen ja kulttuurien keskuudessa. Siksi munniharpulla on monia eri nimityksiä eri kielissä. Nykyään tunnetaan lähes tuhat eri nimitystä munniharpulle. Seuraavassa on suppea luettelo muutamista erikielisistä nimistä ympäri maailmaa.

Myös Suomesta tunnetaan useita eri nimityksiä soittimelle. Niitä löydät täältä.

MITEN SITÄ SITTEN SOITETAAN?

Eurooppalainen munniharppu koostuu teräs- tai rautakehyksestä ja siihen kiinnitetystä notkeasta kielestä. Kieli on kiinnitetty kehyksen takaosaan ja sen oikeanpuolinen osa jatkuu kehyksen jalkojen välissä. Munniharppua soitetaan näppäilemällä kieltä yleensä etusormella sen ulospäin taivutetusta osasta. Näppäilyn voi tehdä joko sisään- tai ulospäin ja keskustelu siitä, kumpi on ”oikea” tapa jatkuu. Saadaksesi tekstistä paremman käsityksen, katso tällä sivulla olevaa kuvaa munniharpun osista.

1. Ota munniharppu käteesi. Pidä kiinni soittimen kehyksen pyöreästä tai soikeasta osasta ja huolehdi siitä, että kätesi koskettavat vain kehystä, ei kieltä.

2. Aseta harppu hampaitasi vasten, soittimen ylempi jalka ylähampaita ja alempi alahampaita vasten, siten että jalat ovat tukevasti kiinni hampaissa. Hampaiden väliin on syytä jättää rako, jotta kieli pääsee värähtelemään suussa. HUOM! Aseta harppu hampaiden eteen, ei niiden väliin! Hampaiden väliin asetettu harppu ei soi kunnolla ja tällöin on myös vaara, että soittaja puree harppua. Jos jalkoja purraan, ne pysäyttävät kielen soinnin.

3. Aseta ylä- ja alahuulesi harpun jalkojen ympärille. Anna huulten olla rentona, niiden ei ole syytä puristaa soittimen jalkoja.

4. Näppäile kielen ulospäin taivutettua osaa sormellasi. Samalla kun kielen ääni kaikuu suuontelossa, aseta suuontelosi kuten ääntäisit vokaaleja (a,e,i,o,u,y,ä,ö) mutta älä tee äänihuulillasi mitään ääntä. Tämä lienee helpoin tapa oppia tekemään erilaisia ääniä munniharpulla. Voit käyttää erilaisten äänten saamiseksi myös kaikkia mahdollisia suun, kielen nielun poskien yms. asentoja, joita vain keksit.

Munniharpun läpi hengittäminen on tärkeä soiton osa-alue. Soittimen ääni nimittäin on itsessään vaimea, mutta sitä voidaan (tai peräti pitää) vahvistaa sisään- ja uloshengityksellä. Hengitystä on näin ollen hyvä käyttää esimerkiksi erilaisten rytmien ja aksenttien luontiin. Yhdistelemällä erilaisia hengityskuvioita sekä edellä selitettyjä suun asentoja pystyt harjoiteltuasi soittamaan lähes minkä sävelmän hyvänsä.