Karjamajoilla 1800 ja 1900 luvun vaihteessa

Luovankylässä/ah Marjanpäivänä 24.3.2003

 

 

 

Kuten tiedämme, entiseen aikaan matkat olivat melkoinen rajoitus ihmisten liikkuvuudelle.  Nykyaikaisia kulkuvälineitä ei ollut vielä kaikkia edes keksitty kun Teuvan ja luovan kylän välistä liikennettä harjoitettiin. Senaikaiset välineet olivat sitten vähäväkisillä vielä harvemmassa. Niinpä piikojen ja renkien kulkuväline oli ” tolppakone” kuten kävelemällä liikkumista voitiin silloin kuvailla.

 

Tämänkin koneen käytössä oli vielä eroja, koska sen koneen kuluva osa oli kenkä, niin siitäkin täytyi monissa tilanteissa säästää. Niinpä kesäaikaan oli lasten ja osin piian käveltävä avojaloin. Paimenpoika oli tyypillinen kesäisin avojaloin kulkeva poika pajupilleineen. Varmaa oli että käsissä ja jaloissa oli variksen saappaat eli jalat ja kädet olivat rohtuneiksi ahavoituneet. Kävelyä avojaloin helpotettiin tervaamalla jalkapohjat. Kuitenkin jalan oma suoja toimi myös eli kesällä jalkapohjan nahka oli niin paksu, että kovin vähästä kävely ei estynyt.

 

Miespuoliset pitivät pintansa paremmin ja heillä oli yleensä pieksut jalassaan. Miehille, kun ulkotyöt kuuluivat talvisinkin, niin kengättömänä se ei onnistunut. Tällaisesta tehokkaasta kengän käyttäjästä oiva esimerkki on Juha Kaunisto. Hän ei koskaan käyttänyt polkujen tai tien hiekoitettua osaa vaan käveli piennarta jossa kasvoi heinä ja näin nahkakengän kulutus oli pieni ja kengät kestivät pidempään.

 

Kulkemisen ongelmaa tietenkin pienennettiin sillä, että jäätiin aina paikalleen, kun oli siirrytty eläinten perässä niiden uusille laidun alueille. Tällainen tunnettu karjamajan käyttö Luovankylässä oli Hakalan suvulla joka asui Teuvan kirkolla, mutta heillä oli maan omistusta laajoilla alueilla Luovankylässä. Tärkein heidän hallinnassa ollut alue oli Luovankylän eteläpäässä ollut alue, joka rajoittui etelästä Koekeaanharjuun/Kankalon nevaan ja Itäpuolelta Korvenmaahan/Päntäläisten omistamiin maihin Pohjoispuolella Oli Luovankylä/Luovanneva ja Lännessä oli melko metsäinen kannas ja sekin rajoittui osin Luovankylään. Aluetta kutsuttiin Halmeeksi. Sen pohja, kuten niin muutkin alueet olivat rapaisia eli olivat rapamaita. Kuitenkin niihin oli raivattu jo peltoja ja muilta osin kasvoi tyypillisiä suoheinä lajeja, joita nautaeläimet voivat hyödyntää.

 

Hakalaiset lähtivät kevätkesän korvalla joukolla Luovankylän karjamajalle joka sijaitsi Halmeen pohjoisen puoleisessa päässä olevalla kuivahkolla loivalla mäellä Halmeen luoman varressa, joka kiemurrellen eteni kohti Kakalon nevaa ja Korkeaharjua kohden. Luoma oli vielä melko matala n 0,5 m syvyinen uoma ja nevaa kun oli joka puolella, vettä riitti niin ihmisille kuin eläimille koko kesän. Maja oli harjakattoinen hirsirakennus, jossa oli pari ikkunaakin, mökkiosa oli hirsinen ja sen päädyssä oli erillinen koju, tehty talliksi eli hevonen tarvitsi suojan.

 

Nytkin Hakalan kolme sisarusta piiat ja osa renkejä lähti heinään Karjamajalle. Mukaan otettiin muutama nauta ja hevonen työkaluineen. Talossa kun oli jo niittokone, niin pelloilta pystyttiin heinä korjaamaan niittokoneella ja hevosen avulla. Luonnon niityt jouduttiin vielä niittämään käsipelillä miesvoimin karhi viikatteella. Se oli raskasta ja hikistä hommaa kärpäsien ja paarmojen kiusatessa hikistä niittäjää ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta armottoman tuntuisena. Se ei ollut huonon miehen työtä.

 

Naiset ja lapset olivat haravoilla perässä pitelemässä heinää ja kun oli saatu riittävän kuivaksi kuupottiin. Heinä märkänä kesänä oli asetettava haasioille, ja työmäärä lisääntyi tällöin huomattavasti, ainoa etu oli, että heinät voivat olla lumentuloon saakka haasioilla. suovat tehtiin nevalle kun tuli riittävästi heinää. Pienempien apulaisten tehtävänä pitää naudat loitolla heinäpellosta he saivat syödä itse maasta ruohoa ja mahdollista odelmaa. Yöksi naudat tuotiin mökin ympärillä olevaan aitaukseen jotta ne voitiin lypsää koska maitoa täytyi olla tuoretta. Työ oli yksitoikkoista ja raskasta ja pitkää päivää tehtiin kun oli poutaa. Sateella levättiin ja kerättiin voimia. Yleensä kesällä on kuuroluontoista sadetta joten 2- 3 viikkoa karjamajoilla yleensä riitti, mutta märät kesät olivat poikkeuksia, saattoi mennä toista kuukauttakin. Mutta aikaa voitiin hyödyntää yrittämällä kalaa purosta marjastamalla mustikoita lähikorvista tai kulkemalla valokissa nevoilla valokki = hilla kypsyi juuri sopivasti heinäkuun loppupuolella.

 

Lauantai-iltana kuului iloista soitantaa kylän suunnalta ja sinne suunnistettiin iltaa viettämään ja myöhemmin oli myös ns. Kauniston lava kesällä käytössä ja siellä jo riitti sitten vilskettä ja naurua. Pelimannina yksirivisen kanssa oli Kauniston Jussi. Nämä olivat niitä parhaita hetkiä karjamajoilla asuttaessa. Haikeaa oli kuitenkin lähteä karjamajoilta heinäkuun jo menettäessä otettaan, ammussumua alkoi olla ja kosteuden tuntua ilmassa, ne olivat niitä tulevan syksyn merkkejä, pimenevän illan lisäksi, mutta ensivuonna taas.

 

Paluu kirkon kylään tapahtui Saunoonpään kautta, parrankurkkuun ja sieltä Losssanmäkeen tai Korvenkylän kupeeseen tilanne oli aina arvioitava lähtöhetkellä.

Karjamaja suljettiin tiukasti isolla lukolla ja ikkunat peitettiin luukuilla että ei ulkopuoliset pääse tekemään pahuuttaan. Eikä tällaista koskaan ilmennytkään paikallisten taholta, vaikka Korvelle vietävät lehmät kuljetettiin majan ohi, antoivat paimenet rakennuksen olla rauhassa. Myös talvitie kulki majan ohi josta reellä ajettiin kyläläisten puita ja heiniä korven suunnalta Jokipiin mäellä asuville asukkaille.

 

Ainoa tunnettu karjamaja Luovankylässä oli Hakalaisten ja asiasta on Hakalan sisarten kertomaa tarinaa