Satu, Huilusta ja sen käytöstä

Olipa kerran pieni kylä, sen asukkaat olivat ahkeria ja työtelijäitä. Kaikki yrittivät parhaansa, parantaakseen olotilaansa, luonto oli kaunis ja se antoi kaikille hyvin satoaan

Kaikki olivat kylässä kavereita keskenään, epäsopua ei ollut, jos joku tarvitsi apua, tarvitsi vain viheltää ulkona, niin ympäristön asukkaat alkoivat katsella toisiaan, kuka tarvitsee apua?

Kaikki käyttivät samaa menetelmää viheltämiseen, se tapahtui puhaltamalla peukaloiden väliin ja molemmat kädet muodostivat kaikupohjan vihellykselle, se oli siis eräänlainen luonnollinen huilu. Kaikki tunsivat toistensa huiluäänen, äänen sävy kun muuttui aina henkilölle tyypilliseksi ääneksi. Jos oli iso mies hänen huilunsa oli hyvin matalaääninen, ja sen sävel oli tumma, ja se tunnistettiin miehen huiluksi. Naisen kädet olivat hieman pienemmät ja sen äänen korkeus oli huomattavasti korkeampi, kuin miehen huilu. Sitten taas lapsilla oli hyvin korkeaääninen huilu. Huilun käyttö ei ollut helppoa, niinpä kaikki lapset eivät aina osanneet puhaltaa omaan huiluunsa, vaan ääni oli vain pelkkää tuhinaa, eikä se kuulunut minnekään.

Koska kylä oli pieni, huilu kuului kaikkialle kylään ja niinpä lapset voitiin kutsua kotiin, syömään, tai jos oli ilta, nukkumaan. Jos se oli äidin huilu, jonka lapset tunsivat he yleensä alkoivat kävellä kotiin sen kuultuaan. Mutta, jos se oli isän huilu, silloin ei aikailtu, vaan lapset juoksivat kilpaa kotiin, isän sana oli laki. Hänen ei koskaan tarvinnut puhaltaa huiluun kahta kertaa.

Erään kerran lapset olivat lähteneet valokkiin, (Suomuurain, lakka, hilla) eräälle nevalle, lapset poimivat innokkaina pikkuastioihinsa valokkeja, niitä kun oli siellä täällä, ja he hyppivät mättäille puiden lomassa ja huusivat tuolla on, toinen huusi tuollakin on, ja täällä, niin he etenivät valokkisuolla ja pyörivät ympäriinsä niin, että pyörrytti, viimein astiat täyttyivät ja lapset tulivat nälkäisiksi. Sitten he huomasivat, että eväät jäivät kotiin, kun ei ollut aikuista mukana, he eivät muistaneet ottaa niitä mukaan. Onneksi oli valokkeja, mutta ei niitäkään voinut paljon syödä, vatsa tuli kipeäksi, ja mitä viedä kotiin.

Mikä neuvoksi, suolta katsoen kaikki rannat näyttivät samanlaisilta, männyt ,mättäät, ja lampia oli siellä täällä. Auringosta he olivat kuulleet, että sen avulla voi suunnistaa, mutta minneppäin, ei kukaan muistanut mistä se paistoi lähtiessä. Lapset olivat jo hädissään ja tietenkin joku alkoi kertoa kauhujuttuja,me jäämme tänne, entä jos tulee s susi, tai karhu. Nyt tuli jokaiselle vilun väristyksiä selkäpiihin. Ei oli pitänyt kertoa, nyt alkoi kaikkia pelottaa.

Jalatkin väsyivät, pitää istua ja miettiä olivat he kuulleet vanhempien sanoneen, se selvittää ajatuksia, niin lapset tekivätkin. Tietenkin joltakin kaatui marjat maahan ja itkua pyysi ,mutta toiset auttoivat poimimaan kaatuneen marjoja.

Sitten se tapahtui , joku sanoi ,hei, hiljaa, kuunnelkaa! Eikö kuulu vihellystä? Kaikki kuuntelivat, ei mitään kukaan ei kuulut. Mutta taas tarkkakuuloisin sanoi, olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa. Silloin toinenkin lapsi sanoi nyt minäkin kuulin, se oli vihellys. Nyt kaikki ymmärsivät olla hiiren hiljaa pidemmän tovin. Nyt se kuului selvästi. Oli noustava vielä ja yritettävä saada selville mistä päin huilu kuului. Huilun tumma ääni kertoi, se oli isän huilu. ja suuntakin tuli selväksi. Lapset lähtivät kävelemään iloisena siihen suuntaan.

Pian kuului taas huilun ääni ja nyt se oli selvä, lähempänä. Kaikki tiesivät ollaan oikealla tiellä.

Pian tuli vastaan polku, se oli se sama jota oli tultu,valokkiin. Ja niin, pian näkyi isän tuttu hahmo. Pelko oli mielessä, mitä isä sanoo toruuko? Mutta ei, ei se oikeastaan ollut torumista, hän vain muistutti, aina pitää kuunnella, missä vihellys kuuluu. Iloisena lapset kertoivat nevalla tapahtuneet asiat .Oikeastaan ei väsyttänytkään enää.

Mutta tämän jälkeen he aina muistivat kuunnella huilun ääntä, ja kun se kuului he menivät sitä kohti. Pian he myös itse oppivat huilun puhaltamisen taidon. Silloin he vastasivat heti, kun huilu soi. Useasti se auttoi heitä suunnistamisessa ja eksymästä sankkaan metsään. Senpituinen se.

Tarinalla on todellisuuspohjaa Teuvan Luovankylässä, jossa joka suuntaan oli vanhaan aikaan metsää kymmeniä kilometrejä, ilman teitä.