Memories from the past1950 :est to 2002

kirjasi Ahti Hietikko 22.4.2003

 

 

 

Ensimmäinen muistikuva hautajaisista on, kun äitini isän äiti, Marja, kuoli se olio talvi vuonna 1956 ja pakkasta oli melkoisesti. Itse ruumiin pesua en muista kuin hämärästi että ruumis oli kamarin edessä ja vainaja makasi silla ja naiset olivat työn touhussa vaiteliaina. Kuolleen kasvoja en nähnyt.

Pesty ruumis laitettiin arkkuun ja se siirrettiin ulkovajaan ns. tallilatoon. Siellä kuitenkin kerran muutamapäivä myöhemmin eno näytti omille lapsilleen vainajaa avaamalla arkun kannen ja siellä hän makasi rauhallisena arkussaan. Mitään pelon refleksiä en muista meissä lapsissa emmekä myöhemminkään pelänneet ko. tallilatoa. Ennen vainajan kotoa lähtöä oli arkku auki kuusien kehystämässä kuusimajassa. aamun pimeydessä laulettiin yhteislauluna virsi ja omaiset olivat arkun lähistöllä. Tällöin oli jollakin viulu jolla virttä säestettiin. Sen jälkeen arkun kansi suljettiin ja valmistauduttiin lähtöön. Sama henkilö sitten kuljetettiin kirkkomaahan ja menimme Keto-Seppälän linja-autolla kirkolle. Kuorma-auton perässä, joka oli Thames merkkinen ja arkku oli lavalla ja näkyi meidän linja-autoon muistan elävästi kun kuorma –auto ikään kuin sulavasti ui eteenpäin ja teki kääntöliikkeen aina ennen meitä perässä tulevilla. Tilanne tuntui jotenkin ihmeelliseltä kun liikuimme ja kuitenkin kaikki oli paikallaan, mutta sivuliikkeet olivat nähtävissä kun Thames eteni kirkkaissa auton valoissa aamuvarhainen kun oli ja helmikuuta.

 

Toinen tapaus oli, kun kuulimme, kun eräs kylämme koulutyttö jäi koulumatkallaan suksineen meijeriauton alle, vuosi taisi olla 1958. Hän menehtyi saamiinsa vammoihin kuljetettaessa lääkäriin. Itse tapahtuman oma kokemus rajoittui siihen kun näki kyseisen auton joka oli se sama Thames seisovan tapaturma paikalla ja kun se sitten tutkintojen jälkeen siirtyi kylän läpi hitaasti ajaen pois. Taas kun oli talvi ja tuiskuttanut tiet tukkoon olivat miehet lapioineen luomassa tietä auki kuorma-autolle ja samalla meijeriautolle. Me lapset olimme nyt todella kaukana tiensivussa kun oli kehotettu varomaan autoa, että ei jäisi alle.

 

Kolmas taisi olla Eelin poismeno, sekin oli talvi 1957 ja niihin hautajaosiin osallistuin rääppiäisissä, niin kuin sanonta kuului, eli hautajaisten jälkeiseen päivään. Tässäkin oli pieni kohtalon yhteys Thamesiin koska Eeli usein oli kuskina tälle autolle ja kuljetti jonkin aikaa myös meijeriin autoa ainakin sijaisena. Oma kuljetus Thamesilla perustuu 1956 juhannuksena tehtyyn Kristiinankaupungin juhannukseen jonne me lapset ensi kertaa saimme osallistua ja silloin oli Eeli kuskina ja me lapset istuimme kopissa ja Eeli ajoi.

 

Neljäs muistikuva on Eerosta, jonka traaginen kuolema järkytti koko kylää. Muistikuvia Eerosta oli, että hän oli hiihtäjänä melko hyvä ja silloin Taloolla eli Valistustalolla eli Auralassa, joksi sitä myös kutsuttiin, oli usein hiihtokilpailuja kylätasolla. Juuri ennen kuolemaansa edeltäneenä sunnuntaina, hän oli koiransa kanssa metsästämässä meillä, hän 22-vuotias halusi oppia kyseistä taitoa. Olimme silloin jo koulussa ja vuosi taisi olla 1961. Itse hautajaisiin en osallistunut, mutta taas rääppiäisiin sitten koulun päätyttyä, hautasaaton näimme ja laskimme autot jotka lähtivät vainajan kotoa ja muistinimukaan niitä oli 17 kpl. Asian vakavuutta emme silloin oikein ymmärtäneetkään, miksi nuori mies kuoli.

 

Viides muistikuva ajoittuu kuusi vuotta myöhempään ensimmäisestä tapauksesta, ajankohtaan kun äidin eno sitten kuolin vuosi oli kevät 1962. Talvi kun alkoi taittua jo, mutta kuitenkin kylätie oli tapahtumaa varten miehissä luotava auki ja siinä oli miehiä kökässä. Itse hautauspäivä oli kaunis ja aurinkoinen ja alkoi jo loppupäivästä sulattaa lunta. Kuten edellisessäkin tapauksessa vainaja oli kotinsa pihalla arkku avattuna kuusista hankeen pystytetyn aitauksen sisällä. Kuusen havuja oli asennettu myös tien varteen ohjaamassa surutaloon. Tällä kertaa oli Vesterisen lija–auto, jolla matkustettiin Karijoen hautausmaalle. Samalla oli jo lukuisia henkilöautoja matkassa. Kirkossa seurasin tapahtumia lähes etupenkissä, silloin ei vielä suru käsitteenä ollut tuttu, mutta ihmettelin, kun jotkut minua pari vuotta vanhemmat pojatkin itkivät.

 

Kuudenteen tapahtumaan ehti taas vierähtää kokonaista kuusi vuotta ja silloin oli lähempi sukulainen kyseessä eli pappani. Olin silloin ammattikoululainen ja pyysin Rehtorilta vapaata, mutta lupauksena oli vain että saat myöhästyä seuraavana maanantaina, niin tiukkaa oli amis siihen aikaan Kauhajoella, itse tapahtuma oli joulukuun ensimmäinen 1968. Tämä hautaus tapahtuma poikkesi joiltakin osin jo edellisistä, vieraitten kuljetus oli henkilöautoilla täysin. Mutta vielä oli kuusi linna ja laulettiin ennen kirkolle lähtöä. Silloin siunaus toteutettiin nykyisen kirkon alakerran kappelissa, joka oli ahdas ja kuuma siihen tarkoitukseen, kun oli useita vainajia. Mutta tässä surujuhlassa, minulla oli selvä rooli, nimittäin olin ensi kertaa kantajana. vielä palattiin kotiin ja vietettiin muistotilaisuutta kotona, kuten aina oli ennenkin tehty. Me nuoret kuitenkin jo harrastettiin muutakin, muistissa on Volkswagenilla ajelu monta tuntia pihapiirissä, serkkuni ohjastaessa, vähän se raappasi pihassa olleeseen myllynkiveen, mutta pian se unohtui.

 

Seitsemäs tapahtuma vuonna 1975 oli sitten jo tyystin erilainen menoiltaan. Vainajaa ei enää tuotukaan kotiin, vaan se jäi kirkolle kylmiöön ja nyt se oli uudella hautausmaalla. Taas olin joutunut virkaankin, olihan kyseessä mummoni, äitini puolelta. Oli maaliskuuta ja supukkakeli ja minun piti hakea arkkukärryt vanhalta hautausmaalta. Ongelma oli se, että muitakin serkkuja oli,mutta ujojako tai häveliäitäkö, koska eivät osallistuneet sen kärryn vetämiseen raskaassa supukassa, vaan kulkivat kunnioitettavan matkan päässä minun vetämistä kärryistä, lienee nuorelle olminaista tällainen häveliäisyys. Itse kantaminen hautaan oli kommellukseton. Vielä kuitenkin palattiin mummon kotiin Luovankylään, vaikka talo oli jo ollut osan aikaa kylmillään, ja mummokin asunut muualla kylässä, ennen halvautumistaan. Vielä rääpiäisetkin oli samassa paikassa.

 

Nyt sattui pidempi rauhallinen jakso, että minun ei tarvinnut osallistua muutoin, kuin vieraana eri hautaustoimituksiin vuodesta 1975 aina vuoteen 1984 asti.

 

Kahdeksas tapahtuma oli sitten Saima, joka sai kutsun 23.4.1984 tulla taivaan kotiin. Olin silloin vain kaksi tuntia ennemmin katsomassa häntä, kun hän oli huonokuntoinen. Ajelimme Isojoen sairaalaan katsomaan häntä ja tultuamme kotiin soi puhelin, jossa todettiin Saiman menneen. Koska hän oli pääosin meidän perheen hoidossa, teimme hautajaisjärjestelyt, ja toimintamalli oli jo sellainen, että vainaja tuli sairaalasta kirkon kylmiöön, seurakuntasalista varattiin palvelut. Vainajaa kantamaan minäkin tulin. Ja sen jälkeen oli muistotilaisuus Karijoen seurakuntasalissa. Kukkia tietenkin aseteltiin kovasti, ne oli joko kirkossa tai hautausmaalla, mutta vain toisessa tapauksessa luettiin värssyt.

 

Yhdeksäs oli sitten isäni, ja koska oli perheen jäsen, olin tietenkin kantajana. Nyt kuljetettiin Teuvan hautausmaalle. Hän kuoli infarktiin, pari pienempää infarktia oli olut aikaisemmin, mutta kesäkuun 3:na päivä 1987 oli kohtalokas. Vainaja kuoli kotonaan ja kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan ja siellä pestiin Filppulan toimesta sieltä hänet kuljetettiin kylmiöön odottamaan hautausta. Täältä sitten hänet otettiin niille samoille kuljetuskärryille, jotka olivat tulleet tutuiksi jo niin monta kertaa. Seppeleet laskettiin arkulle kirkossa ja sieltä saatossa kuljimme vanhalle hautausmaalle,jonne vainaja laskettiin. Muistojuhla oli nyt sitten Teuvan seurakuntakeskuksen tiloissa kirkon yhteydessä.

 

Kymmenes tapaus tuli sitten jo alle kaksi kuukautta myöhemmin, 2.7.1987 kuoli mummo, isän puolelta, hän siis kuoli myöhemmin kuin poikansa. Kantamassa olin mummoakin. Tällä kertaa kuitenkin Karijoen hautausmaalle. Nyt tämä toiminta alkoi muistuttaa jo vanhaa rutiinia. ,koska seuraavaksi muistojuhla oli Karijoen seurakuntakeskuksessa. Taristo piti hänelle tyypillisen puheen, ”miten itse valmistaudumme poismenoomme”. Värssyt ja adressit luettiin ja sitten oli ruokailu ja vähän myöhemmin vielä kahvitarjoilu.

 

 

 

 

Yhdestoista tapaus oli tätini mies, joka sairasti vatsasypää ja keväällä 1991 0li hänen vuoronsa poistua maallisen vaelluksen ahdingosta. Hän kuoli rauhallisesti sairaalassa. mutta hänestä jäi muitiii hänen viimeiset sanat ”nyt repes”. Ilmeisesti syöpäkasvain oli niin suuri ja verestävä että aiheutunut verenpurkaus vei ensin tajun ja sitten seurasi kuolema. Hänkin oli veteraani ja muistan hänet toimen miehenä ja olin hänen kuljetuksessaan ammattikouluaikoina ja rippikoulua käydessäni. Niinpä tämä mielessä kävin häntä muutaman kerran katsomassa eri sairaaloissa ja kerran jopa olimme kiropraktikolle hoitamassa selkää, kuntoon, minä olin hänen autolla, mutta kuskina.

 

Eino ja Elina menehtyivät tässä välillä.

 

Kahdestoista tapaus tuli sitten 1.1.1995 kun sotaveteraani setäni kuoli ensimmäisen EU-vuoden ensimmäisenä päivänä. Tällöinkin olin kantajana sedälle, hänet laskettiin Karijoen hautausmaahan. Muistotilaisuus oli veteraanille jo niin tutuksi tullut virrenveisu muistosäkeet ja adresseineen. Joku muisteli myös henkilön historiaa ja tapahtumia.

 

Mutta ei ehtinyt paljon kulua aikaa, kun paras kaverini jonka kanssa olimme monilla kalaretkillä Suomen Lapissa ja myös ulkomaan matkoilla yhdessä, kuoli. Hänkin sairasti nopean syövän, se oli ensin keuhkoissa, mutta levisi imusolmukkeisiin ja aiheutti etäispesäkkeitä. Vaikka keuhkoista toinen leikattiin, ei hänen sairautensa pysähtynyt. Hän kuoli 14.3.1995. Ja taas olin kantajana Karijoen hautausmaalla. Jussi oli kyllä vaasalainen, mutta hänet tuotiin kotiseurakunnan multiin, hänen muistopuheessa Taristo kertoi millaisena aikana Jussi on elänyt. Se on parasta aikaa mitä Suomessa on koskaan ollut. Hänen 44-vuotinen elämän taival sattui historiallisesti oikeaan aikaan. Hän oli kuitenkin täysin orpo jo lapsena joten helppo se elämä ei tietenkään ollut. Nyt jo rutiiniksi muodostuneet juhlallisuudet olivat muistotilaisuuden juoni. Jussi laitettiin toisena vainajana Karijoen laajennetulle hautausmaalle.

 

Viimeisin kantotehtävä oli Toinin, jo iäkkään ihmisen kantaminen viimeiselle leposijoilleen Hänen kantamistehtävän olin saanut jo häneltä itseltään. Hän kun oli määrännyt minut kantajakseen 90-vaihteessa, olimme myös kirjanneet muut kantajat, jotka tulisi kutsua kantajiksi. Kuitenkin kävi niin että puolet kantajistakin oli jo poistunut kuvioista. Karijoelle hänetkin haudattiin vuonna 2002.

 

Niin se on, yksin lähdet sä ihminen, ahtaasta portista!!