tähkäpäitä
illalla sisäinen paloni nousi
seisoi omillaan
vasten auringonlaskua
vieressäni Sinun hengityksesi
sen toivo - tietämättäsi
ei meitä näe kukaan
paitsi korkeat vuoret
ne näkevät kaiken
alas laakson viileyteen
vaikka on jo pimeä
nuku, nainen nuku
Sinulle annan tähkäpäitä
sydämeni viljasta
aamuöiden aitasta
en muille
ja jos silmäsi avaisit nyt
katsoisit minuun
näissä hitaissa hetkissä
loitonneissa soinneissa
- teeskentelisin nukkuvani.
vuoropuhelua
vaalea neito kävelee yli järven
kultainen kädessään
ja kihlaa minut
varhainen kaste on nähnyt
intohimoa ennenkin
kaste on nähnyt saniaisten
taipuvan
ja latvojen laulun
pidän neitoa kädestä
silmiensä sinisistä järvistä
katson
kuuntelen kuiskaustaan ja sarastaa
Jumalan käsiä ovat
puiden oksat
lehdet Jumalan sormia
ne suojelevat meitä
opettavat meitä
vien neidon polulta syvemmälle
pakahdutaan onnesta, ilosta suuresta
valkosiipi hämärän
lintu
ohitse ulapalle
Jumala tahtoo hyvää
ja koettelee
lekottelee kivillä
lämmittelee aamun ensisäteessä
neito puhuu tunteistaan
joista intohimo on yksi
en hellitä kädestään
odotin kauan
Jumalan taivas on aina sininen
tai musta, äänekäs
tai harmaa, märkä
mutta aina taivas
kosketan neitoa ja tunnen;
tämä on totta ja tuoksua
ihon
kosteutta, kastetta aistin
vahvuutta, sisällämme
tuli
kiveen luutunut sammal
höyryää ja soi
mitä mietti Jumala - ennen
kuin loi
tätäkö se on se rakkaus
luminen latva
kuun silmä katsoo
alas minuun
minä olen niin alhaalla tänään
etteivät säteet ihooni
yllä
vesi on vielä jäässä
vatupassien valiona
keskittää katseensa
itkeviin talven harsoihin
mustiin varsoihin
yölaukallaan
ja minä luulin hänen elävän
edes hetken hellyydestäni
mutta ei hän elänyt
kantoi itse arkkunsa
hyräili hilpeätä
virttä
ja ymmärsi kuolla
mutta kevyt on minun kävellä
karkeaa kevättalven lunta
etsiä mäkeä jonka
huipulta näkyy
alarinteen huominen paiste
sulavesien virta
ihan pimeässäkin
se havuinen puu
sinähän se oletkin!
lopputalven laimea yö
tuulessa värisevä untuva
kevenevä luminen latva
voisinko tulla?
valvottaisiin yöt valoksi
kevättalven noroiksi
kaarnaa pitkin
alas
kasvoton
sua ikävöin, sua kaipasin
vuoropäivin;
öisin katsoin sitä taivaan
vyötä
jossa tähdenvalo ehti vain
palan matkastaan
nukahdin; en väsyneenä,
mutta ikävän myötä
en muista nimeäsi, mutt' tuulet
se mulle kuiskatkaa!
ei tuulella ole kasvoja, ei suuta
mutta kuiskata se osaa - ilman
muuta
kaiteet
se ui hallavesien vuossa
koskettavien säteiden luissa
se liikkuu aamuissa
joissa on hauraan langan kauneutta
puhkoo aamusumun jäänteet
jos niitä on
nousee ylpeänä
ylös jyrkkää rantaa
öisin, kuutamoisen kaiteet
sen hopeiset kättentyöt
näkevät ensilehden laskun
päin pintaa mustaa
pian kaikki se loisto
mattona maan punertaa
ja unohduksen usvaan
tomuna lankeaa
minä kuulin syksyn puhuneen
väsyneen - hiipuneen
jokohan pian talvi tulee...
saarella
radiossa soi 40-luvun jatsi
ja taivaan terävä kuu
halkoo kesän kahtia
otan käteeni kiven
ajan muovaaman
veden
nuotion savu viistää
kaarnaa
viistää kiviä
tästä näkee etelään
- länteen
sieltä ei näe tänne
polku vie keskelle
se osa on tuntematonta
ei täällä ole muita
keskellä vehrevän ruohon
maatuneen lehden
siis koko elämän kuvan
nuotion keon kehässä
tutkin hetkiä
juhannusyön umpikivillä
olen saarella
