Kun marmorin huokoset avautuvat
ja huutavat suu sohjolunta täynnä,
tiedät ettei luurankokätesi turhaan
vavahtanut yössä naksahtavaa lonkkaluuta.
Hänen kallonsa lepää pehmeänä
kivenä
kylkiluittesi kehikossa.
Ja liha kiertyy salakavalasti niveliesi ympärille,
iho tekee kysymyksiä,
kasvojen ilmettä on mahdoton tulkita.
Sormet vain kaipaavat tyhjiä silmäkuoppia
joista kukaan ei katso,
tyhjää irvistystä, luustosalien äänettömyyttä.
II
Hymyn liitu kirskahtaa ja nousevat lattialautojen syyt,
pelästynyt eläin eli ihana nainen.
Luittesi mekaniikka
kirstunkansikäsien repsahtaessa renkkuva nukke,
tanssi siinä, mihin on jätetty,
suu kasvoihin tikattuna.
III
Sinä pakotat posliinipäänukkea puhumaan,
ja heti se alkaa puhua siitä minkä tietää,
halkeamisenpelosta, leikkimaailmasta,
unohdetuksi tulemisesta, mutta
sinulla on keraamiset korvat
ja julistat nuken mykäksi.
Heti se vaikenee,
haluamallasi tavalla.
IV
Aukeaa nuken suu kirkuva tunneli pimeässä
sihisevät geometriset kiroukset,
onton pään haperot isokirjaimiset vastalauseet.
Ei puhu.
Katsoo rävähtämättä.
Tytön silmien mekanismi kirskuu
ja hän jäykin jäsenin
nukkensa viereen.
V
kun katseesi
kylmät marmorikuulat
vierivät soikeina hukkaan
annat kätesi hapuilla
samettiesiripun laskoksissa
Miten ihmeellistä
ja tuntuu
että viemärin metalli
imee tahtomattaan vetesi
hiuksista kudottuihin aukkoihin.
