Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Kuvattomiin sarjakuviin

 

ANALYYSI ERÄÄSTÄ TARINASTA

 

Kumpi ja Kampi tappeli, kumpi voitti?

   Siinä on tarina. Tarina taistelusta, sen häviäjästä ja voittajasta. Heidän taistelunsa syytä ei kerrota - niin halutaan oletettavasti viestittää, ettei syy ole tärkeä. Myöskään taistelun paikkaa tai ajankohtaa ei kerrota, nekin yksityiskohdat jätetään lukijan mielikuvituksen harteille. Selvästi pyritään siihen, että heidän taistelunsa on tarinan tärkein aspekti, ja tuossa taistelussa nimenomaan se, että se päättyy toisen voittoon ja toisen häviöön, EI tasapeliin.

   Kyseessä on universaali, eeppinen kertomus, jonka päähenkilöt jäävät vain persoonattomiksi vastapuoliksi; arkkityypeiksi, metaforiksi: Jing & Jang, musta & valkea, hyvä & paha, valo & pimeys, kaaos & järjestys...

   Kuten on selvää, yleensä näiden asioiden välillä vallitsee selkeä järjestys ja tasapaino, mutta tarina kertoo siitä, kuinka tuo tasapaino järkkyy; siitä, kuinka toinen puoli voittaa toisen (kts. 'kumpi voitti'). Tarina on science fictionia: se kysyy, mitä tapahtuisi, jos kävisi niin, että maailmankaikkeuden tasapaino katoaisi?

   Ikkunasta kuuluu linnunlaulua, siispä niitä on vielä elossa. Mutta linnut eivät kuitenkaan kiinnosta minua; eivät nyt, koska en kirjoita linnuista, vaan Kumpin ja Kampin taistelusta - tai 'tappelusta', kuten tarina selvästi ironiseen sävyyn ilmaisee, mikä viittaa siihen, ettei kertoja ole unohtanut tarinastaan huumoria huolimatta siitä, että kyseessä on niinkin vahva ja mielikuvituksellinen visio, että se jättää kaiken muun varjoonsa. Kirjoittaja ei saarnaa, vaan heittää suuren totuuden ilmaan kevyesti kuin vitsin, sillä niin jokainen voi ottaa sen vastaan ilman akateemista painolastia.

   Tarina on lyhyt, mikä täytyy myös nähdä harkittuna tehokeinona. Ikuinen taistelu päättyy toisen osapuolen voittoon, joten sen jälkeen ei tarvitse kertoa enempää. Mitä kerrottavaa sen jälkeen olisi? Ei mitään. Taistelu osapuolien välillä päättyi ja koska kaikki tarinat syntyvät konflikteista, yhtään tarinaa ei voi enää kirjoittaa, koska konfliktit ovat lopullisesti päättyneet.

   Taistelu on ohi. Kumpi ei taistele enää, ei mitään vastaan. Hän ei saa tunnontuskia voitostaan, koska silloinhan hän taistelisi itseään vastaan, eikä niin voi käydä, koska vastapuolta ei enää ole. Kolikolla on enää vain yksi puoli.

   Kumpin ja Kampin tarina on täydellinen tarina. Yhtäkään sanaa siitä ei voi muuttaa tuhoamatta sen selkeää ja tärkeää sanomaa, joka tiivistyy olennaiseensa tarinan kysyvässä sävyssä: Kumpi ja Kampi tappeli, kumpi voitti? Voittiko pimeys vai valo? Hyvä vai paha? Sitä ei kerrota, joten viesti on selvä: voittajalla ei ole väliä, koska lopputulos on molemmissa tapauksissa sama konfliktittomuus. Mikään tarina ei voi asian näin ollessa päättyä lopullisesti, ei koskaan. Ei niin kauan kuin konflikti on olemassa. Jokainen tarina (niin lyhyt tai pitkä kuin kyseessä olisikin) on päättymätön, loputon sarja.

   Paitsi tämä tarina, tarina Kumpista ja Kampista. Se on tarina, joka päättyy.

   Philip K. Dick, arvostettu amerikkalainen novellisti ja ihminen, kirjoitti kerran tarinan nimeltä The Story to End All Stories, mutta kyseinen otsikko sopisi paremmin tälle tarinalle. Tai ehkä tarina on tarkoituksellisesti jätetty otsikottomaksi, koska on haluttu siirtää lukijan huomio itse tarinaan eikä sen otsikkoon (liian monia kirjojahan arvostellaan pelkän kantensa perusteella). Sitä pitäisi tietysti kysyä tarinan kirjoittajalta, mutta se on kovin vaikeaa, koska kyseisen tarinan kirjoittaja ei ole tiedossa. Mutta pitäisikö sekin laskea tehokeinoksi, jolla kirjoittaja haluaa siirtää huomion pois itsestään, kehottaen näin lukijaa/kuulijaa keskittymään koko mielensä voimalla juuri tarinaan ja vain tarinaan? Vai onko tarina ollut olemassa aina, ikuisesti, eikä kukaan ole koskaan kirjoittanut sitä? En tiedä, mutta tulen jatkamaan etsintää.

   Yhteenvetona voin sanoa, että tarina on vaikuttanut minuun itseeni suuresti. Se on (kuten jo edellä mainitsin) täydellinen tarina. Kumpi ja Kampi ovat mielestäni maailmankirjallisuuden tärkeimpiä hahmoja ja olen iloinen, että he kuuluvat selkeästi scifin usein niin aliarvostettuun lajityyppiin.