Kuvattomiin sarjakuviin

 

YÖKIRJEITÄ

 

1.

 

Kuten kerran kauan sitten, kun eräässä kaukaisessa kuningaskunnassa asui eräs paroni Tribles ja eräs kreivi Murallon. He vihasivat toisiaan verisesti, mikä ei ollut heidän perheidensä mielestä kovin mukavaa, koska he olivat lähinaapureita. Heidän vaikuttavien linnakartanoidensa välissä tosin oli syvä ja pyöreä, kirkasvetinen järvi, mikä esti useimmat käsirysyt ja minimoi heidän hyökkäyksensä pelkästään sanallisiksi. He viettivät joskus tuntikausia päivässä huudellen toisilleen herjoja ja loukkauksia järven yli linnojensa korkeimmista torneista käsin, käyden vain välillä ruokailemassa tai hoitamassa lääniensä vasallien asioita. Riita heidän välillään juonsi juurensa useiden vuosien takaisesta (muiden mielestä sangen mitättömästä) kiistasta: siitä, kumpi heistä oli parempi meritaistelukapteeni. Kreiville ja paronille ei kuitenkaan ollut pelkkä sota-ansioiden selvitys riittänyt, vaan he olivat keksineet aivan oman keinonsa kiistan ratkaisemiseksi: Pienoismeritaistelun.

 

Tämä outo, harvojen uusaatelisten huvi vaatinee hieman selvitystä. Pienoismeritaistelu (eli naumakhia, kuten virallinen nimi Keisarien Areenalla Godormoodissa kuului) käytiin pienennettyyn muotoon (noin puolet tavallisesta) rakennetuilla fregateilla tai corvetteilla, jotka varustettiin ja laskettiin järveen, johon laivat olivat aivan liian suuria jopa puolitetussa muodossaan. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään, sillä yleensä jompikumpi veti vastustajan laivan omansa viereen entraushaoilla heti taistelun alussa. Itse taistelu taas käytiin näin: osapuolet kokosivat palvelijoistaan, vartijoistaan ym. seurueestaan pienoislaivoihinsa miehistöt ja aloittivat leikkimeritaistelunsa. Aseina käytettiin bambumiekkoja, pehmustettuja nuijia, pehmytkärkisiä jousennuolia ja jopa kylmällä kasvispuurolla täytettyjä nahkapalloja ampuvia pienoiskatapultteja ja skorpioneja.

 

Naapureiden välinen kilpailu oli toki normaalia, mutta kreivi Murallonin ja paroni Triblesin meritaistelut olivat menneet (ainakin molempien perheiden ja suvun mielestä) jo liian pitkälle. Joka ikinen kuukausi he kokosivat linnojensa hovimestarit, kokit ja palvelijat minilaivojensa miehistöiksi, seilasivat niillä muutamien kymmenien metrien matkan järven keskelle ja jatkoivat taistelua, jonka lopullista voittoa ei ollut kumpikaan vielä saavuttanut. Aina kun paroni voitti yhden erän, meni kreivi tietenkin voittamaan revanssin. Koko kilpailun voiton kannalta tärkeää oli kaksi peräkkäistä voittoa, eikä sitä ollut vielä tapahtunut. Niinpä taistelut siis jatkuivat ja jatkuivat, molempien perheiden epäonneksi. Kreivitär Murallon paleli kylmässä makuuhuoneessa, koska kreivi kulutti linnan lämmitysrahat uusien entraushakojen ostoon, ja paronitar Tribles joutui syömään sormin, kun hänen miehensä panttasi pöytähopeat maksaakseen laivanvarustamolle uudesta pienoisfregatista uponneen tilalle. Järvi oli pieni mutta syvä; sinne mahtui monta hylkyä.

 

2.

 

Sitten eräänä yönä mainitun paroni Triblesin linnassa tapahtui kummia. Kun paronin uskottu lähetti nimeltään Travalyan oli juuri asettautumassa mukavasti petiinsä, paronin nuorimmainen tytär Thira pujahti hänen huoneeseensa pelkässä yökaavussa.

   “Voi Travalyan, sinun täytyy toimittaa kirjeeni Kinnzil Murallonille!” Thira pyysi kuiskaten.

   ”Nuorelle kreiville? Tottakai, neiti. Odottakaa, että puen ylleni.”

   Travalyan heitti peiton yltään väsymyksensä hetkessä unohtaen ja veti nopeasti vaatteet takaisin ylleen.

   ”Onko sopivaa kysyä mitä viesti koskee?” Hän tiedusteli Thiralta nappeja pujotellessaan.

   “En voi suostua hänen kosintaansa!” Thira takertui Travalyaniin ja niiskutti hänen olkapäätään vasten. “Selitän kaiken hänelle kirjeessäni! Vie se hänelle nopeasti, en tahdo riutua epätietoisuudessa enää hetkeäkään!”

   “Tietenkin, neiti. Uskollinen lähettinne kiitää tuulen lailla.”

   Travalyan otti kukkaishajuvedelle tuoksuvan kirjekuoren Thiran kädestä, laittoi sen vyölaukkuunsa, kiiruhti portaita alas ja linnakartanon sisäpihan katoksen varjossa hevostalleille. Hetkessä hän oli satuloinut hevosensa, jota kutsui nimellä Wrann, ja taluttanut sen linnan salaisen sivuportin kautta ulos linnasta poimuileville nummille, joiden yksitoikkuisuutta jättipensaiden alle jääneet metsäkaistaleet ja muinaisten aikojen maakummut korostivat. Vain tummien pilvien takaa järveen kajastavan heikon kuunloisteen valossa Travalyan hoputti ratsunsa laukkaan järven ympäri. Kymmenen vuotta uskottuna ratsulähettinä toimineen varmuudella hän syöksyi läpi synkän rantametsäkaistaleen ja saapui järven vastakkaiselle puolelle, missä kohosi paronin verivihollisen, kauppalaivoillaan äkkirikastuneen vapaaherra Murallonin valtava kartanolinna.

 

Lähettiavaintaan käyttäen Travalyan pujahti sisään linnan salaovesta. Vanhat kartanolinnat olivat täynnä salakäytäviä, salahuoneita ja salaovia, joista tiesivät vain linnojen rakentajat, omistajat ja Travalyanin tapaiset uskotut lähetit, joiden täytyi pystyä kuljettamaan salaisia viestejään milloin vain ja minne vain. Pian käytävä yhdistyi hienompaan salakäytävään, joka kulki linnan peilisalin takana - vaikka se ei oikeastaan ollut enää mikään salakäytävä, koska kaikki tunsivat sen jo. Oli hyvin yleinen käytäntö, että linnojen peilisalien taakse rakennettiin salakäytäviä. Hän hipsutteli peilinkirkasta marmorilattiaa pitkin salin toiselle puolelle, painoi tiettyä kyntilänjalkaa ja livahti tottuneesti sen takaa käytävään, joka johti suoraan Kinnzil Murallonin, kreivi Murallonin ainoan pojan huoneen vaatekaappiin.

   “Nuorikreivi Kinnzil?” Travalyan kuiskasi huoneeseen kaapinovea raottaen.

   Kinnzil, joka oli osannut odottaa rakastettunsa viestiä, kohotti päänsä tyynyltä.

   “Travalyan.” Hän kuiskasi.

   Travalyan käveli lähemmäs ja ojensi kirjeen Kinnzilille siirtyen sitten kauemmas odottamaan, kun Kinnzil siirsi kynttilää lähemmäs ja luki huonot uutiset.

   “Paroni Tribles on luvannut rakastettuni käden Kashira-klaanin suurmestarin pojalle.” Kinnzil sanoi vakavana kirjeen luettuaan.

   “Herra Ricar Wunfille?”

   Travalyanin mieleen palautuivat nuoren palkkasoturisamurain tiukat, ilmeettömät kasvot ja ihmetys valtasi hänen mielensä. Miksi ihmeessä paroni antaisi tyttärensä samuraille, jolla ei ole minkäänlaista aatelisarvoa? Siksikö, että toivoi saavansa koottua samuraista itselleen paremman miehistön kreiviä vastaa.? Ei, paroni ei olisi niin häikäilemätön... eivätkä samurait edes suostuisi moiseen. Jotain muuta oli tekeillä. Sitten Travalyan muistutti itselleen, ettei viestinviejän kuulunut miettiä viestejä, vain toimittaa niitä.

   “Ricar Wunfille, todellakin.” Kinzill sanoi. “Onko sinulla kiire? Muita viestejä toimitettavana?”

   “Ei, olen vapaa.” Travalyan pyöritti päätään.

   “Odota sitten. Kirjoitan kirjeen sille äpärälle.” Kinnzil nousi sängystään päättäväisenä ja käveli pöydän ääreen.

   “Mitä aiotte, nuorikreivi?”

   “Haastan hänet kaksintaisteluun. Kohtaamme aamunkoitteessa Siliensin kivikehän luona. Hän saa valita aseet.”

   Travalyan järkyttyi tämän kuullessaan ja kohensi kauluksensa asentoa. Kinnzil raapi mustetta paperiin sulkakynällä niin lujaa, että se repeili koukeroisimpien kirjaimien kohdalta. Laajuudeltaan valtava Siliensin kivikehä, joka kuului kreivi Murallonin maihin, levisi tasangolla noin puolessavälissä kreivin ja Kashira-klaanin linnaa. Se oli Kinnzililtä oivallinen valinta kaksintaistelupaikaksi, joskaan itse kaksintaistelu ei ollut oivallinen valinta.

   “Kaikella kunnioituksella, nuorikreivi Kinnzil, mutta ette voi voittaa häntä. Ricar Wunf on klaaninsa parhaita samuraita ja -”

   “Thira tai kuolema, Travalyan!” Kinnzil uhosi, taittoi viestin kirjekuoreen ja ojensi sitä Travalyanille.

   Travalyan empi ottaa viestiä kuljetettavakseen.

   “Ricar Wunfille!” Kinnzil käski.

   “Mutta nuoriherra, eikö olisi parempi miettiä asiaa vasta myöhemmin? Eihän se heti tapahdu...”

   “Ei, olen tehnyt päätökseni. Menkää, Travalyan. Totelkaa.”

   “Kuten haluatte, nuorikreivi.” Travalyan otti kirjeen vastaan kumartaen ja lähti hiipimään ulos samaa salatietä kuin oli tullutkin.  

 

3.

 

Kashira-samuraiklaanin metsälinnan kaartuvakattoiset tornit kohosivat korkealle puunlatvojen yläpuolelle. Linna oli sijoitettu taktisen järkevästi kahden Zennardin kuningaskunnan suurimman joen yhtymäkohtaan, joiden voimakkaiden virtausten kautta oli turha yrittää hyökätä. Jokien molemmilla puolilla (ja pitkästi yhdysjokea alaspäin) oli jyrkkiä kallionseinämiä, jotka olivat kuin luonnon muovaamat suojamuurit, ja lisäksi linnan ympärillä oli vielä tiheä metsä. Kukaan ei ollut vielä koskaan yrittänyt hyökätä niin hyvin suojattuun linnaan, mutta hyökkäyksien vähyys johtui myös paljolti myös siitä, ettei linnalla ollut paljolti sotilaallista arvoa, koska sen omisti mihinkään kuningaskuntaan sitoutumattomien palkkasoturisamuraiden klaani.

   Travalyan liikkui varovaisemmin tällä kertaa. Hänen lähettiavaimensa ei käynyt täällä, koska hän ei kuulunut mihinkään Zennardin neljästä samuraiklaanista, mutta hän löysi oikean lähettireitin muureihin kaiverrettujen salakielisten avulla ja pääsi pientä kiipeilyoikotietä käyttäen lopulta sisäpihalle. Siltä hän siirtyi matalan, lasittoman ikkunan kautta sisälinnaan johtavaan käytävään ja keksi nopeasti gobeliinin takaa lähtevän, jyrkässä kulmassa nousevan salakäytävän. Sitä käyttämällä hän pääsi kiertämään yläkerrosten huoneissa vaikeuksitta, mutta hänen täytyi käydä läpi viisi huonetta ennenkuin hän löysi Ricar Wunfin.

   "Kuka...?!" Ricar säpsähti hereille ja veti vaistomaisesti esiin heittotikarin tyynynsä alta.

   “Olen paroni Triblesin uskottu lähetti Travalyan, palveluksessanne.” Travalyan selitti nopeasti pitäen kämmeniään esillä puhuessaan ja kumarsi. “Tuon teille viestiä.”

   “Mitä paroni Tribles minusta haluaa?” Ricar kysyi laittaen tikarinsa takaisin piiloon.

   “Ei paroni kerrassaan mitään. Itseasiassa viestini on nuorikreivi Kinnzil Murallonilta. Olkaa hyvä.” Travalyan ojensi kirjekuoren nuorelle samuraille ja perääntyi.

   Samurainuorukainen luki kirjeen suurella mielenkiinnolla.

   “Kyllä, otan haasteen vastaan. Muuta on turha olettaa. Valitsen aseiksi ketjumiekat, jotka tuon taistelupaikalle mukanani. Voit mennä.”

   “Kiitän.” Travalyan sanoi ja poistui seinäpaneelin takaiseen salakäytävään, mistä oli tullutkin.

   Huoli nuorenkreivin kohtalosta painoi hänen mieltään, kun hän ratsasti takaisin kotiinsa, paroni Triblesin linnaan.

 

4.

 

Kun hän astui omaan huoneeseensa, Thira heräsi äkillisesti ja oli pudota Travalyanin sängystä, mihin oli jäänyt odottamaan vastausta viestiinsä.

   “Travalyan! Missä viivyit näin pitkään?” Thira vaati vastausta.

   “Suokaa anteeksi viivästys, jonka yksityiskohdilla en halua neitiä vaivata. Viestinne on toimitettu Kreivi Murallonille kuten pitikin.”

   “Miten rakastettuni vastasi?”

   “Hän oli kovin järkyttynyt. Viivästykseni johtui osittain siitä, että hän lähetti minut viemään kaksintaisteluhaasteen Ricar Wunfille, mahdolliselle tulevalle aviopuolisollenne.”

   “Kaksintaistelu?!” Thira pelästyi niin, ettei ollut saada henkeä. “Mutta Ricar on klaaninsa parhaita samuraita, Kinnzil-poloisella ei ole mitään mahdollisuuksia häntä vastaan! Ei, Travalyan, voi ei! Hän ei saa tehdä sitä, sinun täytyy estää se! Mene puhumaan hänelle järkeä! Pakota hänet perumaan haaste!”

   “Nuorikreivi vaikutti kovin varmalta asiastaan. Thira tai kuolema, nämä olivat hänen sanansa.”

   “Mene sitten Ricarin luo! Pyydä häneltä, ettei ota rakkaani haastetta tosissaan! Voisitko yrittää, Travalyan? Voisitko? Suostuttele häntä!”

   Travalyan oli lentää selälleen moisesta ehdotuksesta. Saada muka samurai kieltäytymään haasteesta? Se ei onnistuisi ikinä, ei sitten ikinä! Mutta eihän hän voinut kieltäytyäkään.... hänen täytyi vain totella.

   “Voin yrittää.” Hän sai sanotuksi, vaikka ehdotus oli typeryydessään vertaansa vailla.

   Mutta Thiran pyynnötpä eivät loppuneetkaan vielä siihen: “Älä kerro hänelle, että minä käskin tehdä niin! Kinnzil ei saa tietää tästä!”

   “Miksi? Hyvä on. En kerro hänelle.”

   Tämä on hullua, Travalyan ajatteli matkalla takaisin Kashira-klaanin linnan.

 

5.

   

   “Pyydätkö minulta, etten suostuisi kaksintaisteluhaasteeseen?” Ricar Wunf kysyi varmistaakseen, että oli ymmärtänyt Travalyanin selittelevät sanankäänteet oikein.

   “Aivan, niin on asia.” Travalyan joutui toteamaan. Hän ei ollut koko uransa aikana näin hermostunut. Ei edes silloin, kun hänen oli täytynyt herättää itse kuningatar keskellä yötä kuulemaan, että prinsessa oli karannut linnasta erään palvelijattaren kanssa. Oli suoranainen ihme, että samurai otti hänen kertakaikkiaan käsittämättömän pöyristyttävän pyyntönsä näin tyynesti vastaan.

   “Miksi?” Ricar kysyi.

   “Se on erittäin, erittäin kiusallista. Pyydän nöyrästi, että ymmärrätte.”

   Ricar sulki silmänsä hetkeksi. Hän istui edelleen lootusasennossa sänkynsä päädyssä olevan arkun kannella; sellaisessa asennossa hän oli ollut, kun lähetti oli tullut hänen huoneeseensa salakäytävästä.

   “En voi suostua, ellet kerro syytä. Perääntyminen kaksintaistelusta olisi erittäin ikävää kannaltani, kuten ymmärrät.” Ricar sanoi viimein. “Olen kuitenkin päättänyt antaa pienen myönnytyksen: vaihdan ketjumiekat nunchakuihin. Se on heikoin aselajini.”

   “Ettekö voisi vielä harkita?”

   “Olen tehnyt päätökseni. Poistu, lähetti.” Ricar heilautti kättään, suoristi selkänsä ja jatkoi keskeytynyttä meditointiaan.

   Travalyan perääntyi takaisin salakäytävään ja muisteli uskotun lähetin valaansa: lähetin tehtävä on toimittaa viestejä, ei ajatella niiden sisältöä.

   Ei auttanut muu kuin yrittää saada Kinnzil itse perumaan haaste.

 

6.

 

Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Kinnziliä, kun tämä jo alkoi puhumaan hänen tullessaan esiin kaapista.

   “Hyvä, että tulit takaisin!” Nuorikreivi syöksähti Travalyanin luo ja tarrasi hänen olkapäihinsä. “Tein kuten ehdotit, ajattelin asiaa uudemman kerran! Ja huomasin, että olit oikeassa! Olisi erehdys haastaa Ricar! Sinun täytyy peruuttaa haaste!”

   Travalyan huokaisi helpotuksesta.

   “Tottakai, nuorikreivi. Kuten käskette.”

 

7.

 

Niinpä Travalyan ratsasti samantien takaisin Kashira-klaanin linnaan peruuttamaan kaksintaistelun. Keskeytys juuri kun meditointi oli makoisimmillaan ei miellyttänyt samuraita lainkaan.

   “Mitä taas?” Hän kysyi luita kylmäävällä äänensävyllä.

   Travalyan kumarsi syvään.

   “Pyydän tuhannesti anteeksi, että joudun häiritsemään teitä jälleen, mutta nuorikreivi Kinnzil lähetti minut tuomaan jälleen viestin. Hän peruuttaa kaksintaisteluhaasteen.”

   “Peruuttaa? Peruuttaa!”

   “Niin on asia muuttunut... hyväksyttekö peruutuksen?”

   Samurai tuhahti halveksivasti.

   “Hyväksyn. Enkä vaadi korvausta aikani tuhlaamisesta...”

   “Kiitän nuorta herraa ymmärtäväisyydestä.” Travalyan kumarsi syvään helpottuneena.

   “....sillä ehdolla, että kerrot totuuden siitä, miksi Kinnzil tahtoi haastaa minut?”

   Travalyan pudisti päätään vakavana.

   “En voi kertoa. Olen antanut lupaukseni ja vannonut uskollisuuden valan -”

   “Miksi hän halusi haastaa minut?!” Ricar karjahti nousten seisomaan koko pituuteensa. Hän oli vaikuttavan kookas ja itsevarma ikäisekseen. Hetken vitkuteltuaan Travalyan kertoikin. Olihan Ricarilla tietyllä tapaa oikeus tietää kaiken tämän jälkeen.

 

Samurai mietti Travalyanin kertomusta.

   “Siis nuoren paronitar Thiran takia? Kinnzil ja Thira rakastavat toisiaan ja, mikäli oikein ymmär- sin, minä muka solmisin avioliiton Thiran kanssa?”

   “Näin hän minulle kertoi.”

   Ricar naurahti ja pyöritti päätään.

   “Naimisiin sen umpihullun akan kanssa? Hirveä ajatus! En menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka hän olisi amatsonien kuningatar!”

   “Olen käsittänyt ilmeisesti väärin, pyydän anteeksi.” Travalyan pahoitteli yrittäen keksiä mielessään, kuka asiassa oli oikeassa. “Tai sitten... ei, en usko että...”

   “Tai sitten mitä?” Ricar kysyi ottaen jälleen ankaran ilmeen.

   “Ehkä teidän teidän isänne suurmestari ei ole kertonut vielä aikomuksistaan teidän avioliittonne suhteen...”

   Taas nauru maittoi samuraille.

   “Isäni aikoisi naittaa minut tietämättäni? Ei, sellainen ei kuulu klaanimme tapoihin.” Ricar pyyhkäisi ilmaa kädellään. “Pikemminkin minusta vaikuttaa siltä, että Thira on keksinyt koko jutun omasta päästään.”

 

Ratsastaessaan takaisin kotilinnaa kohti Travalyan mietti asiaa tarkemmin kuin lähetin toimiin olisi kuulunut. Oliko koko pakkoavioliitto pelkkä Thiran oikku? Tyttö oli kyllä aina ollut hieman arvaamaton luonne, mutta näin suurista asioista ei ollut koskaan ennen ollut kysymys. Karkaaminen pariksi päiväksi kaupunkiin ja salaisen 'noitasapatin' järjestäminen metsässä olivat pikkujuttuja, jotka pystyi laskemaan nuoruuden hölmöjen päähänpistojen tiliin. Mutta jos ei ollut kysymys Thirasta, niin mistä?

  

8.

 

Thira oli edelleen Travalyanin huoneessa odottamassa.

   “Travalyan!” Hän ilahtui, kun uskottu lähetti tuli takaisin. “Voi raukkaparkaa, sinä näytät väsyneeltä! Istu siihen ja sano, että sait Ricarin luopumaan haasteesta!”

   Travalyan istuutui sängylle ja kertoi ilouutisen: “Kaksintaistelu on peruttu.”

   “Sinä teit sen!” Thira iloitsi.

   “Itseasiassa nuorikreivi Kinnzil ehti peruuttaa haasteen jo ennen minua.”

   Tästä tiedosta Thira vasta järkyttyi.

   “Mitä?! Eikö hän enää tahtonutkaan taistella minusta? Pettikö hän minut?!”

   Tyttö alkoi kiljua ja repiä hiuksiaan.

   “Älkää huutako, neiti...” Travalyan yritti hiljentää Thiraa, ettei tämä herättäisi koko linnaa.

   “Rakastettuni petti minut!” Thira ulvoi ja valitti ja heittäytyi lattialla olevalle karhuntaljalle suremaan.

   “Neiti...”

   “Travalyan! Hän ei enää rakasta minua! Voisin kuolla tähän paikkaan!”

   Thira valitti niin suureen ääneen, että jokainen sen kerroksen palvelija oli jo taatusti hereillä.

   “Travalyan, sinä olet ainoa johon voin luottaa! Karataan täältä, Travalyan! Lähdetään pois tästä hirveästä paikasta!”

   “Mutta neiti...”

   “Olet oikea mies minulle! Näen vihdoinkin, mistä on kysymys! Sinä olet aina rakastanut minua, mutta en ole koskaan huomannut sinua ja salattua rakkauttasi minuun! Mikä hölmö olenkaan ollut tuhlatessani aikaa näihin selkärangattomiin aatelismiehiin, kun todellinen mies on seissyt edessäni vailla aatelisarvoa! Kyllä, Travalyan, kyllä! Tulen vaimoksesi! Lähdetään täältä, seilataan kauas pois! Tahdon sinut nyt!”

 

Kun Travalyan vihdoin ymmärsi, mitä oli tekemässä (hänen kätensä olivat Thiran kurkulla, hän yritti kuristaa nuorta paronitarta hengettömäksi) palvelijat saapuivat vetämään hänet irti eivätkä selitykset enää auttaneet. Uskottu lähetti Travalyan heitettiin linnan synkimpään tyrmään.

   Aamulla paroni Tribles yritti tiedustella syytä yön tapahtumiin tyttäreltään, joka makasi sängyssä kaula mustelmilla ja nyyhkytti. Thirasta ei saatu mitään irti.

   Travalyania kuulusteltiin myös, mutta hänestä saatiin vielä vähemmän irti, sillä hän oli menettänyt tyystin itsekurinsa ja järkensä. Hänet siirrettiin Zennardiin tyrmään ja siellä hän yritti koko loppuelämänsä ajan punoa hirttoköyttä hiuksistaan.

 

9.

 

Lopullinen selvyys asiaan saatiin vasta myöhemmin, seuraavan meritaistelupäivän aamuna. Nuorikreivi Kinnzil löydettiin sängystään elottomana. Yöpöydällä huomattiin sekä tyhjä myrkkypullo että viimeinen viesti, josta kreivi Murallonille viimein selvisi totuus: hänen poikansa ja hänen vihaamansa paronin tyttären välillä vallitsi rakkaus.

   Suu vaahdoten kreivi kirosi ja vannoi tappavansa paroni Triblesin. Hän huusi uhkauksensa paronille järven yli, ja kun paronille viimein valkeni, mistä Thiran ja Travalyanin tapauksessa oli ollut kysymys, heidän välinen vihanpitonsa muuttui hetkessä avoimeksi sodaksi.

 

Trebuchetit ja katapultit kaivettiin esiin ja ladattiin oikeilla ammuksilla. Perheet ja muu linnanväki kiiruhti vankkureilla ja jalkaisin pakoon aatelisherrojen raivoa. Kreivi ja paroni huusivat vartijoitaan takaisin auttamaan, mutta kukaan ei tahtonut osallistua heidän yksityissotaansa, joten he joutuivat työntämään sotakoneensa omin käsin asemiin ja pian alkoivat kivi- ja ruutitynnyriammukset jauhaa linnakartanoiden kivimuureja murskaksi.

   “Hullu tyttäresi noitui poikani! Kun olen tappanut sinut, etsin hänet ja poltan roviolla!” Huusi kreivi järven yli ladatessaan skorpionia kaksimetrisella teräsnuolella.

   “Kuolet itse ennen sitä, sinä... sinä... tyttäreni vietelleen pelkurin isä!” Kuului vastaus toiselta puolelta.

   Kun oikeat ammukset loppuivat (eipä niitä paljon ollut), paroni souti pinnaakkelilla kohti järvellä odottavaa pienoisfregattiaan hyökätäkseen sillä kreivin kimppuun.

   “Vai sillä tavalla!” Kreivi vastasi haasteeseen soutamalla omaan pienoislaivaansa.

   Ja niin alkoi hurja kamppailu, kun aatelismiehet ampuivat ensin toisensa puuroammuksilla yltä päältä sottaisiksi ja ohjasivat laivat sitten törmäyskurssille toisiaan päin kuin kaksi raivotautista härkää. Vielä laivojen upotessa he ampuivat toisiaan pehmustetuilla jalkajousennuolilla.

 

10.

 

Sattui kuitenkin niin, että itse kuningas oli läheisessä metsässä haukkoja metsästämässä, kun hän kuuli korvissaan simuloidun meritaistelun melskeen.

   “Mistä tuo huuto ja karjunta, tuo kauhea mäiske tulee?” Majesteetti kysyi neuvonantajaltaan ja  poisti jalkajousensa virityksen.

   “Luulisin, että tuosta suunnasta.” Neuvonantaja osoitti äänen suuntaan.

   “Mitä siellä on?”

   “Kreivi Murallonin ja paroni Triblesin linnat.”

   “Hekö?” Kuningas pyyhki hikeä kruununsa alta. “Olen kyllä kuullut että heidän välillään on hieman kinaa, mutta tuo kuulostaa jo täydeltä sodalta. Parasta mennä ottamaan selvää.”

   Niinpä kuningas painui pikavauhtia satapäisine seurueineen katsomaan mistä oli kysymys. Kuninkaan seurueen saapuminen torvien ja rumpujen säestyksellä ymmärrettävästi keskeytti kreivin ja paronin taistelun (he olivat jo ehtineet uida rantaan uppoavista laivoistaan ja jatkaa tappelua nyrkein rannalla) ja molemmat olivat tietysti heti polvillaan hänen majesteettinsa edessä, selittämässä tekemisiään yhteen ääneen ja syyttämässä toisiaan taistelun aloittamisesta.

   “Hänen poikansa!” Todisti paroni Tribles itku kurkussa, käsi nyrkissä ja vasen silmä ummessa.

   “Hänen tyttärensä!” Parkui kreivi Murallon pää verta valuen ja olkapää sijoiltaan.

   “Voisiko joku selvittää tarkkaan ja selvästi, mistä tässä on kysymys?” Tiukkana ja oikeudenmukaisena tunnettu kuningas keskeytti heidän yksipuoliset selityksensä.

   Samalla hetkellä nuorikreivi Murallon astui esiin ilmielävänä, nuori paronitar Thira kainalossaan.

   “Me voimme selittää, mistä on kysymys.” Nuorikreivi sanoi, ja selitti tarkkaan ja selkeästi tapahtumien kulun kiistan alkamisesta aina lavastamaansa itsemurhaan asti. Kertomus tosin keskeytyi hetkeksi, kun molemmista linnoista nummille paennut hoviväki saapui paikalle kreivitär ja paronitar etunenässä, ja Kinnzil joutui kertomaan alun uudelleen. Lopulta tapahtumat olivat kuitenkin kirkkaina ja selvinä kuninkaan mielessä, kuin hän olisi ollut itse niitä kokemassa. Niinpä hän hetken asiaa punnittuaan pystyi julistamaan omaperäisen, mutta oikeudenmukaisen tuomion. Tuomio oli tämä:

 

   “Nuoret menkööt naimisiin, sen määrään heti kärkeen. Ja koska te, herra kreivi ja herra paroni, ette näytä tulevan toimeen, menette myös keskenänne naimisiin. Kreivitär ja paronitar, arvon rouvat: te menette myös naimisiin keskenänne, sillä olette osasyyllisiä, koska ette ole puuttuneet miehienne tekemisiin. Saatte kuitenkin pitää miestenne vasallit, palvelijat ja omaisuudet. Lisäksi saatte valita ensin kumman noista tuhoutuneista linnoista otatte korjattavaksenne. Olen puhunut ja kolauttanut nuijalla. Eläkää elämänne onnellisina loppuun asti.”

 

Tuomio oli todentotta hämmentävä: miehet naimisiin keskenään, ennenkuulumatonta! Ja naisetkin vielä! Mutta kuninkaan langettama tuomio pantiin välittömästi ja mukisematta täytäntöön. Miehet aloittivat yhteiselonsa kreivin rauniolinnassa ja naiset hieman vähemmän tuhoutuneessa paronin linnakartanossa, jonka he muuttivat korjausten jälkeen linnamajataloksi.

   Aikaa myöten linnamajatalosta tuli aateliston suosima puutarhajuhlapaikka maaseudulla. Kaikki tahtoivat tavata naiset, jotka kuningas oli pakottanut keskenään naimisiin ja vilkaista kaukoputkella järven toisella puolella yhdessä asuvia yrmeitä aatelismiehiä. Nuorikreivi Kinzill ja paronintytär Thira muuttivat Zennardiin (tuohon kuuluun toimintakaupunkiin) asumaan, mutta vierailivat usein äitiensä luona linnamajatalossa. Joskus harvoin samalla matkalla he vierailivat myös pikaisesti isiensä luona kreivin linnassa. Eivätkä kreivi ja paroni ainakaan heidän läsnäollessaan osoittaneet enää vihamielisyyttä toisiaan kohtaan.

 

LOPPU