Kuvattomiin sarjakuviin

 

CLLRSAGE, VERHOVELHO

 

1.

 

Solut jakaantuivat hänen silmiensä edessä. Bakteerit lisääntyivät niiden kanssa samaa tahtia. Sitten tulivat virukset. Valkosolut ja punasolut vähenivät, sitten hävisivät. Äkkiä kuvaan ilmestyivät maagisesti kimaltavat taikasolut, jotka hävittivät bakteerit ja virukset ja muodostivat tilalle kaikissa sateenkaaren väreissä pyöriviä alkusoluja. Kaikki sujui kuten pitikin.

   Cllrsage, Verhovelho, kohotti katseensa meripihkamikroskoopista ja katsoi tyhjässä avaruudessa pyörivää kierregalaksia, joka näkyi tutkimushuoneen suuresta, pyöreästä ikkunasta. Katse tarkentui mikromaailmasta makromaailmaan yhdessä hetkessä.

   “Tarvitsen lisää tutkimusmateriaalia.” Verhovelho sanoi oppipojalleen Krahggille, joka istui tuolilla huoneen toisella puolen seuraten opettajansa toimia hiljaa ja keskittyneesti. Krahgg oli vielä nuori ja kokematon, mutta hän tiesi jo todellisen magian salaisuuden.

   “Mitä tarkalleen?” Oppilas kysyi mestariltaan.

   Vanha velho (vaikkei hän näyttänyt vuottakaan yli neljäkymppiseltä) osoitti tornihuoneen toisella seinällä roikkuvaa taulua, johon oli piirretty yksityiskohtaisen tarkasti ihminen ilman ihoa ja sanoi: “Ihmisiä. Tunteellisia ihmisiä; ihmisiä, joilla on unelmia ja toiveita. Tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisen ihmisen ajatuksia. Ihmisiä, joita eivät vaivaa ajan ja avaruuden mysteerit vaan työ ja ihmissuhteet. Nuoria naisia ja nuoria miehiä, joilla olisi lupaava tulevaisuus edessään ilman meitä.”

   “Niitä pitäisi löytymän lähikylistä.” Krahgg sanoi. “Kuinka monta kymmentä tuon?”

   “Tuo neljä.”

   “Neljäkymmentä heitä saat.” Oppipoika sanoi ja nousi eliksiiristä tehdyltä tuolilta.

   Hän meni tornihuoneen seinän viereen ja alkoi työntämään sitä olkapäällään. Metallitiiliseinä ei liikahtanutkaan.

   “Olisiko liian vaivalloista pitää ovi tässä kohden?” Oppipoika kysyi närkästyneenä.

   Cllrsage-velho katsahti seinää ja osoitti sitä kämmenellään.

   “Työnnä sitä.”

   Krahgg työnsi seinää ja se avautui hänelle neliskulmaiseksi oveksi.

   “Kiitos, suuri mestarini.” Oppipoika ärähti. Hän oli jo oppinut puhumaan yhtä ylimielisellä asenteella kuin opettajansa. Cllrsage tunsi pienen ylpeyden piston kylmässä sydämessään.

 

Obsidiaanilinnoitus kohosi kymmenien päällekkäin kasvavien puiden korkeuksiin syvästä, mustasta merivedestä Ketjusaariston välittömässä läheisyydessä. Mustat, kapeat metallisillat ylsivät linnanporteilta lähisaarille yhdistäen tuon synkän, yksinäisen linnoituksen ja sen mustia jumalia palvovat asukkaat ihmiskuntaan.

   Varaxas oli linnoituksen nimi. Se tarkoitti Mustaa Tornia.

   Kaikista maailmoista linnaan tulleet oudot olennot kävivät linnan käytävien ja huoneiden hallinnasta jatkuvaa taistelua. Viisi tai joskus kuusi tai seitsemänkin eri olentoryhmittymää juonitteli toisiaan vastaan, asetteli ansoja toistensa elintiloihin. Velhot eivät välittäneet olentojen puuhista, elleivät he räjäyttäneet mitään tärkeää, eivätkä he tehneet niin. Kaikki olennot tiesivät, ettei velhojen kärsivällisyyttä kannattanut koetella.

 

Tällä hetkellä kaksi olentoryhmittymää kävi suurinta vihanpitoa keskenään ja muut tyytyivät ryöstämään ruumiit, sillä toisten taistelut olivat heidän hyväkseen. Kokolattiamatotetun käytävän keskellä olevasta taideteoksesta löytyi kaksi maagista pommia, jotka mustat olennot heittivät heti alempaan käytävään vihollisilleen. Räjähdys ei aiheuttanut mitään vahinkoja matolle, mutta seinät ja lattiat pullistuivat ja mustuivat.

   Ulkopuolella oli tasanne. Kaksi nuorta naista nousi juuri portaita linnan reunalle. Johtava nainen meni kuolleiden olentojen luo ja tökki niitä kävelykepillään. Nuori nainen tarkkaili koputusase kädessään ympäristöä.

   Äkkiä kiven sisästä nousi miesmäisiä olentoja, joilla ei ollut kasvoissaan muuta kuin suu.

   “Teidän täytyy hypätä. Valitan. Emme voi luottaa teihin.” Suut sanoivat yhtäaikaisesti.

   Naiset eivät kuunnelleet vaan kävivät päälle. Vanhempi nainen sai tönäisyn selkäänsä ja liukui suoja-aidan alitse, putosi alas synkkään mereen. Nuori nainen pyysi armoa, hänkin sai mennä mereen.

 

Oppipojan poissaollessa suuri velho Cllrsage käveli linnansa laita-alueille katsomaan unenomaisten olentojensa ja hirviöidensä outoja askareita. Yötaivaan pilvet ottivat vuorotellen paikkansa kellanpunaisen kuun edessä ja yrittivät turhaan kerätä kosteutta saadakseen aikaan sateen.

   Cllrsage ei suvainnut sadepisaroita päälleen. Hän seisoi itäsiiven pitkällä, leveällä kiviparvekkeella. Korkea metalliverkko parvekkeen reunalla esti astumasta alas, jonne hän katsoi. Samea suolavesi velloi myrskytuulessa vasten linnan seiniä ja korallilauttojen läpi tunkevia teräviä karikkokiviä. Tuonne alas hän oli heittänyt hukkumaan kaikki epäonnistuneet kokeensa ja ystävänsä.

   Jonakin päivänä (hän tiesi odottaa) Krahgg heittäisi sinne hänen ruumiinsa ja ottaisi hänen paikkansa Ketjusaarten kauheana velhona. Niin hänkin oli tehnyt omalle mestarilleen, se oli velhojen perinne.

   Hän ei huokaissut syvään, vaan sylkäisi ja lähti niintehden kävelemään parvekkeen päätyä kohti. Myrskytuuli riepotteli hänen suurta, ohutta hämähäkkisilkkiviittaansa ja kaikki olennot jotka hänet huomasivat, pysyivät piilossa.

 

Parvekkeen eteläreunasta kasvoi kieroja, lehdettömiä puita. Ne oli manattu esiin kivestä ja olennot olivat muovanneet niistä itselleen taloja ja torneja. Puita oli sidottu yhteen, hakattu osiin, poltettu ja pakotettu kasvamaan toistensa sisään; mitä vain, jotta niitä voisi käyttää.

   Cllrsage pysähtyi ennen puutarhaa ja katsoi seiniä pitkin kohoavia tummanvihreitä köynnöksiä, joiden alla myrkkyhämähäkit odottivat saaliinsa kiipeävän ohitse.

   Hänen entinen kotikaupunkinsa palasi hänen mieleensä. Korkeiden basalttikallioiden piirittämässä solassa suuret, harmaat pylonitornit (joita pidettiin puhtaana suihkuttamalla seinille jatkuvasti saippuavettä) ja katetut katukäytävät, joilla sai liikkua vain avojaloin; kauttaaltaan valkopukuiset, haamunaamaria kokouksissaan käyttävät yliherrat ja heidän puhtautta korostavat saarnansa, joissa kiellettiin sekoittamasta vihreitä palloja punaiseen maljaan ja punaisia vihreään.

   Siitä oli tuhat vuotta aikaa, eikä hän enää muistanut syntymäkaupunkinsa nimeä tai ketään sen ihmisten kasvoja. Hän tyytyi nyt tähän, eikä alkanut kaivamaan muistiaan väkisin.

  

Yhtäkkiä eräs olento tahtoi puhua hänelle kaksi kerrosta ylempänä olevalla risaliitilla. Hän levitoi itsensä köynnösten yläpuolelle ja laskeutui katottomalle käytävälle, jonka olennot olivat muuttaneet muistuttamaan kaupunginkadun raunioita. Siinä hän seisoi ja odotti olennon astuvan esiin puhumaan asiansa.

   Puolimetrinen miraakkeli hiipi kadulle hänen eteensä. Sen kädessä oli vangitsemisase.

   “Puhu, portaalivakooja.” Velho käski.

   “Herrani, vieraat toiselta tasolta ilmoittivat minulle saapumisestaan.” Miraakkelin hengästynyt ja pelokas ääni kuiskasi.

   “En odota vieraita, typerys.”

   “Tuntemattomat IO:t näkivät minut tutkimuksissani ja tulevat tänne pian. He näkivät sinut minun mielessäni.”

   “Kuole.” Velho käski.

   Miraakkeli puri itseltään käden poikki olkapäästä ja laahusti valumaan kuiviin rauniotalon (entisen linnan makuuhuoneen) nurkkaan.

 

Velho avasi portaalin eteensä ja kutsui tuntemattomia vieraita astumaan sen läpi.

   “Astukaa eteeni ja hyökätkää, jos se on aikomuksenne.”

   Portaalista astui ensimmäisenä metrinpituinen, alaston valkoinen olento, jolla oli suuri pää ja piikikkäät kädet. Hänen jälkeensä tuli ilmassa leijuva, punasilmäinen käärmeennahkalintu, jolla oli pituutta niinikään metrin verran. Tässä olivat hänen vieraansa toisesta ulottuvuudesta.

   “Emme tule rauhassa.” Valkoinen olento sanoi. “Olen kuollessaan koneiksi muuttuvien hylonien Nardin.”

   “Minä olen sylfirien, aina lentävien lintujen, Ka-Ix.” Käärmeennahkalintu sihisi. “Mekään emme tule rauhassa.”

   “Rauhassa tulevat eivät minua kiinnostaisikaan. Tiedätte, että edessänne seisoo Ketjusaarten Verhovelho Cllrsage, joka ei kumarra ketään muuta kuin mustia jumalia eikä edusta muita kuin itseään.” Cllrsage totesi tympeästi.

   Hylonien Nardin kertoi: “Kotimaailmamme, jolla on sijainti ilman ulottuvuutta - toisin kuin tämä, jolla on ulottuvuuksia ilman sijaintia - on kauhean sodan kahtiarepimä. Me olemme tämän sodan aloittanut toinen osapuoli. Nyt olemme tappiolla. Meidät on ajettu piiloon salaisille leijuville saarillemme ja Koonin vuorten syville laavasoille. Johtajamme lähettävät etsintäryhmiä jokaiseen maailmaan, josta voisimme saada apua sotiemme voittamiseen. Kymmenen päivää sitten otimme kiinni vakoojaolentosi ja kuulustelimme häntä kutittimilla. Näimme hänen mielensä silmin sinut, suuri velho, ja johtajamme lähettivät meidät tänne. Tulimme ottamaan sinulta taikuuden salaisuuden tai ne kaikki, jos sinulla on useampia.”

   “Tahdomme päästä verhon taakse. Taistele vastaan, velho!” Ka-Ix sihahti.

   “Tiedän teidät ja maailmanne. Olen seurannut teidän sotaanne suurella mielenkiinnolla, ja vaikka osallistuminen siihen on joskus harvoin tuntunut sopivalta, en ryhdy teidän pienten kiistojenne lopettajaksi antamalla käsiinne tuomiopäivän loitsuja. Olette silti tervetulleet jäämään linnaani ikuisiksi ajoiksi.”

   Näin sanoen Cllrsage kohotti kätensä ja iski aina lentävän linnun lattiaan.

   Nardin ei jäänyt odottamaan omaan kehoonsa tulevaa iskua vaan suoritti pakotempun. Portaali sulkeutui hänen takanaan.

   “Voit paeta mutta et piiloutua.” Cllrsage sanoi tyhjään ilmaan.

  

Hän siirsi itsensä ajassa eteenpäin siihen päivään kun Nardin palasi uusien voimien kanssa hakemaan salaisuuksia uudelleen. Hänellä oli mukanaan puolikymmentä vihreää saranaolentoa.

   “Kymmenen syklin jälkeen olen palannut. Tiedän jo paljon salaisuuksia, nyt tahdon ne loput sinulta.” Nardin sanoi

   “Pakotan sinut syömään omaa lihaasi kunnes kuolet.”

   Nardin heittäytyi lattiaan ja alkoi syödä itseään. Verhovelho jätti hänet siihen ja kutsui Nardinin mukana tulleet saranaolennot mukaansa. Ne seurasivat ja tottelivat, kun velho käski heidän asettua oveksi ulottuvuuksien välille. He vartioisivat ikuisuuden loppuun saakka Nardinin inkarnaatioiden liikkumista ulottuvuuksien välillä.

 

2.

 

Oppipoika palasi 800 metrin pituista pohjoissiltaa. Mukanaan hänellä oli kaksikymmentä nuorta miestä ja kaksikymmentä nuorta naista. Hän oli sullonut heitä säkkiinsä sieltä täältä ja kantoi sitä nyt vihellellen takaisin linnaan.

   Neljäkymmentä nuorta ei painanut paljon mitään. Säkissä oleva maaginen laite muutti heidät puoleksi litraksi merenvihreää limaa ja pullotti tyhjään sitruunamehupulloon. Hän olisi voinut kaapata vaikka sata ihmistä ja pullossa olisi limaa silti vain puoli litraa.

 

Itseään syövä Nardin lopetti itsensä syömisen puolivälissä toista jalkaansa. Hän vapisi henkensä kaupalla, mutta nauroi. Hän oli selvinnyt, hän oli ainoa Nardin tällä puolella.

   “Tulkaa ulos.” Nardin sanoi. Kolmio avautui ilmaan ja sen sisältä pudottautui kaksi tummapukuista humanoidia.

   “Velho ei antanut vastauksia.”

   “Odotamme poikaa.”

   “Cllrsage, Verhovelho. Nimessä on paljon voimaa, siihen on ladattu magiaa ja mekaniikkaa. Näkivätkö hänen vanhempansa poikansa potentiaalin vai nimesikö hän itse itsensä?”

   “Katsotaan.” Toinen humanoideista avasi pukunsa ja sen sisässä Verhovelhon hologrammi kertoi kaiken mitä Verhovelho ei enää muistanut itsestään.

   “Synnyin ja kasvoin Verhosumussa, mistä sain nimeni. Se oli paikka nimeltä Rjanzilznig, Pylväiden Kaupunki...”

   Esitys keskeytyi, kun linnan olennot tulivat esiin katsomaan uusia tulokkaita.

   “Ketä te olette, rotat?” Nardin kysyi uhkaavasti.

   “Velhon poissaollessa me hirviöt hypimme pöydällä.”

   “Lopettakaa se tai minun täytyy luoda mystinen tunnelma. Mestari täytyy etsiä ja löytää.”

   “Emme pelkää sinua kuten mestaria, itsesi puoliksi syönyt muukalainen.”

   “Olisi omaksi hyväksenne, jos pelkäisitte. Tiedän avainsanat.”

   “Käykäämme dialogi tulonne ennustuksista. Yhdessä voisimme ehkä hallita linnaa. Mustapukuiset kulkevat usein valkoisissa naamiaisissa.”

 

Liikkuvassa puutarhassa linnan itäsiivessä Verhovelho muutti oppipoikansa toimittamat vihreänä limana olevat ihmiset sormenmittaisiksi homunculuksiksi. Sitten hän pudotti pikkuihmiset pienoiskaupunkiin suihkulähteen keskellä olevalle saarelle.

   “Neljäkymmentä, kuten käskit.” Sanoi oppipoika.

   Velho tökki nukketalon tuolilla istuvaa pikkurillinsä mittaista nuorta naista etusormellaan ja hymähteli itsekseen, kun neitokainen potki häntä sormenpäähän.

   “Jättäkäämme nämä pelkäämään tulevaisuuttaan. Olen saanut uuden inspiraation. Tule, orja.”

 

Oppipoika seurasi mestariaan kammioon syvälle linnan sisään. Siellä Verhovelho alkoi valmistaa golemia, robottia käsittelemättömistä aineista.

   “Minä en jää elämään jälkeeni. Niinpä teen jotain joka jää.”

   “Kuinka sitten käy perinteen, jos teette minulle mestarin savesta?”

   “Perinne elää. Et pudota minua mereen, poika. Valmistan sinulle mestarin, jonka voit tappaa.”

   “Mieluummin kumarran teitä kuin savista olentoa.”

   “Savista olentoa ei kumartaisi kukaan velho.”

  

Saviolento heräsi pian henkiin ja puhkesi heti puhumaan.

   “Sinäkö olet luojani? Sinäkö annoit minulle elämän?”

   “Kyllä. Ja nyt annan sinulle kaikista tärkeimmän: mielikuvituksen. Kuvittele, mitä kaikkea voit kuvitella tekeväsi sillä. Voit kuvitella... ei, voit tehdä mitä vain. Annan sinulle suurimman voiman maailmassa ja odotan sinun olevan tällaisen vastuun arvoinen.”

   “Mikä on nimeni?”

   “Keksi se itsellesi nyt, sinulla on mielikuvitus.”

   “Olkoon nimeni Alto.”

   “Tiedätkö miksi olen tehnyt sinut?”

   “Jotta oppipoikasi voisi tappaa minut.”

   “Tee se.” Cllrsage ojensi oppipojalleen Kuoleman Kudelman.

   “Minulla on nimi!” Saviolento huusi ja syöksyi oppipojan päälle. Kuoleman Kudelma tarrasi kiinni Krahggin kasvoihin ja hän oli hetkessä tuhkaa.

   “Kapinoit luojaasi vastaan, luomus.” Verhovelho sanoi.

   “Teit virheen, kun annoit minulle mielikuvituksen. Nyt perinne toteutuu: oppipoikasi tappaa sinut.”

 

Alto tarttui Verhovelhon viittaan ja työnsi hänet seinän läpi, lensi työntäen häntä edellään huoneiden läpi ja salamat ja tulipallot lensivät. Pilarit kaatuivat, puut kaatuivat. He lensivät puutarhaan, suihkulähteeseen. Alto painoi Verhovelhon pään veden alle ja piti siellä.

   “Näin se siis loppuu.” Verhovelho puhui veden alla, sillä hän ei voinut hukkua.

   Kaksi Krahggin tuomaa homunculusta ui saarelta velhon kohdalle, sukelsi hänen kasvoilleen ja kumpikin valitsi silmän. He työntyivät velhon silmistä sisään ja tuhosivat hänen aivonsa porkkanoilla. Sulkakyniä ei löytynyt, mutta porkkanatkin kävivät.

   “Kiitokseksi avusta teen teistä puolen metrin mittaisia.” Altovelho sanoi ravistellen vettä verhovelvon viitasta. Sitten hän puki velhonviitan saviruumiinsa peitoksi. Neljäkymmentä puolimetristä homunculusta seisoi rivissä hänen edessään.

   “Olimme oikeasti lähes kaksimetrisiä.”

   “En tunne tätä maailmaa vielä. Olkoon niin.” Altovelho sanoi ja muutti ihmiset lähes oikeisiin mittoihin.

   “Minne menemme?”

   “Menkää pois.” Altovelho avasi ilmaan pienen oven, työnsi siitä kätensä ulos ja veti sisään tähän maailmaan hirviötiikereitä, jotka ajoivat ihmiset pakosalle.

 

   ”Kohtaamme nyt uudelleen.” Nardin sanoi. Hän ei ollut nähnyt taistelua, vaan luuli Altoa verhovelhoksi viitan vuoksi.

   ”Kuka olet?”

   ”Olen se, joka tappaa ja tuhoaa sinut.”

   “Ah, oppipoikani! Tuo minulle vettä.”

   “Hae itse.” Olento sanoi hänen takaansa. Pensaiden takaa ryömivät ja lensivät esiin kaikki linnan olennot, jotka olivat solmineet rauhansopimuksen keskenään ja liittoutuneet velhoja vastaan. He halusivat linnan itselleen.

   “Kaikki ovat kääntyneet minua vastaan” Altovelho korahti voimattomasti. “Tiesin että tämä päivä tulisi. En odottanut, että se tulisi näin nopeasti. Opetuksesi on vielä kesken, poika. Sinulta puuttuu vielä paljon.”

   “En ole oppipoikasi, typerys! Olen oppinut tarpeeksi muilta, minulle riittää voima ihmisten ylitse. En halua tulla samanlaiseksi kuin sinä. En halua olla niin suuri, että muiden maailmojen olennot tulevat vaatimaan minulta suuruutta itselleen.”

   Velho nyökkäsi hiljaa ja kuolema tarrasi kylmillä sormillaan hänen savisydämeensä.

   “Muista ettet saanut minulta mitään.” Altovelho sanoi ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Hän lakkasi hengittämästä savikeuhkoillaan.

 

Mutta kun kuolema oli todella tapahtunut, kun velhojen kuolema oli tosiasia, päästivätkin olennot ilmoille epätoivoisen huudon:

   “Näin ei saa tapahtua!” Yksi olennoista syöksähti painelemaan Altovelhon rintakehää. “Tämän miehen emme anna kuolla! Kuuletteko?! Tuokaa kaikki parantajat ja loitsijat paikalle, tätä miestä emme saa menettää!”

   Kattopalkkien ja ovisyvennysten varjoista seuranneet olennot kerääntyivät ruumiiden ympärille.

   ”Jos annatte linnan minulle, yksin minulle, voin herättää mestarinne jälleen henkiin.” Nardin ehdotti.

   ”Tee se.”

   ”Tehkää lohikäärmeen hampaista sotilaita, sitten herätän heidät.”

   ”Teemme senkin, mutta älä pyydä enempää.”

   ”Pyydän mitä haluan.”

   ”Saat mitä haluat, kunhan herätät heidät.”

 

Nardin herätti molemmat velhot henkiin. Välittämästi Alto yritti syöksyä uudelleen Cllrsagen päälle, mutta Verhovelho piiloutui simpukkaan. Alto hämmentyi tästä niin, että huitoi ilmaa velhon nimeä huudellen. Cllrsage hyppäsi ulos simpukasta ja iski Alton maahan vihreänä hohtavalla hopeamiekalla, jonka oli manannut rauhassa esiin simpukan suojassa.

   Sitten oli Nardinin ja olentojen vuoro.

   “Seis! Minä tein sinut! Annoin sinulle elämäsi vastineeksi linnasta ja sotilaista!”

   “Ei. Minä käytin sinua. Laitoin sinut kuluttamaan elämäsi parhaat vuodet minun luomiseeni. Tässä on kiitos.” Verhovelho sanoi ja iski Nardinin kahtia.

   ”Kuka on seuraava?” Verhovelho katseli olentoja murhanhimoinen katse palavissa silmissään.

   ”Sinä itse!” Oppipoika Krahgg saapui juosten ja kaatoi Verhovelhon tämän omaan miekkaan.

   ”Montako kertaa minun täytyy kuolla ennenkuin uskotte?” Velhovelho kysyi ja kuoli.

   ”Minä olen linnan valtias. Kumartakaa ja totelkaa minut nyt.” Krahgg sanoi olennoille ja nämä tottelivat.

   Verhovelhon ruumis pudotettiin alas puoliksi tuhoutuneesta linnasta sameaan mereen. Matkalla alas se osui vyötärön kohdalta alhaalla olevan holvin reunaan.

  

3.

 

Uusi verhovelho Krahgg lepäsi hetken meditointikuplan sisässä. Sitten hän valmisti itselleen merenneitozombien kumppaniksi ja päätti pitää oikean loman kun oli nyt saavuttanut viimein tavoitteensa.

   “Tule mukaani, neito. Samoilkaamme yhdessä näitä maailman metsiä ja rantoja, ylittäkäämme jokainen silta ja nähkäämme kaukaisten kaupunkien kupolit muutenkin kuin vain kauempaa.”

   “Mielelläni lähtisin mukaasi, mutta millä minä kävelen, kun olen jalkoja vailla?”

   “Et ole pitkään jalaton. Minä taion sellaiset sinulle.”

   Ja niin velho taikoi merenneidon pyrstön tilalle siroimmat koivet, jotka oli konsanaan nähty.

   “Huh ja ohhoh!” Merenneito äimistyi. “Kun osaat noin vaivattomasti taikoa, mikset samantien taio minulle kauniita, kullankeltaisia hiuksia näiden ruskeiden, levänsotkemien hamppujen tilalle?”

   Velho taikoi hiukset.

   “No ovatpa nämä ihanat!” Merenneito ihaili uusia päänahasta kasvavia keltaisia rihmojaan. “Mikset taio minulle samantien pehmeää, valkoista, virheetöntä ihoa? Ja täyteläisiä huulia! Pyöreitä rintoja! Söpöjä korvia! Suuria, seksikkäitä silmiä! Katkeilemattomia kynsiä! Säkenöivää älykkyyttä! Hienoja tapoja! Kuumia tunteita! Miellyttävyyttä miehille! Sano, että saamasi pitää!”

   Tämän kaiken velho taikoi ja olisi ollut kumma, ellei hänen edessään olisi seissyt kohta maailman upein ilmestys; nainen vailla vertaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Mies kuin mies olisi jättänyt työnsä, jos olisi neidosta tiennyt ja rynnännyt palvomaan maata hänen jalkojensa alla. Kuninkaat ja keisarit olisivat tehneet neidosta oitis kihlattunsa ja sytyttäneet kammottavia sotia, jos neito olisi kosinnasta kieltäytynyt. 

   “Rakastan sinua tästä hyvästä koko elämäni.” Neito kehräsi samettisella äänellä ja kapsahti velhon kaulaan.

   “Tiedän sen, armaani.” Sanoi velho.

   Vuosia myöhemmin velho asui puisista majoista rakennetussa kylässä vaimonsa ja neljän poikansa kanssa. Kaikki pojat olivat jollakin tavoin epämuodostuneita, mikä johtui heidän isänsä taikuudesta. Äiti oli rakentanut omat puumajat jokaiselle. Yksi poika käveli vain vaijereiden avulla, toinen näki jatkuvasti väkivaltaisia harhakuvia, kolmas liikkui kuin eläin ja neljäs muuttui päivä päivältä erilaisemman näköiseksi.

 

Velhoa tultiin hakemaan yöllä. Hän heräsi, veti viitan harteilleen ja meni katsomaan ulkoa kuuluvaa ääntä. Pihalla maasta nousi lohikäärmemato, joka kietoitui velhon ympärille ja eritti teleportaatiotahnaa.

   ”Mitä tämä on? Oletteko tulleet hakemaan minua takaisin Varaxasin valtiaaksi? En tule, pitäkää linna.”

   Vastausta ei tullut. Hän vajosi pimeyteen, kylmyyteen, yksinäisyyteen...

  

Hän huomasi olevansa korkealla, yksipuoleisella porraspyramidilla. Sen alla seisoi suuri joukko ihmisiä hurraamassa hänelle. Oli talvi ja kaikkia paleli. He olivat vetäneet suojakseen taljoja ja mattoja ja gobeliineja, mitä vain löytyi, sillä talvi oli tullut äkkiä.

   “Olen Rukh Maghi.” Sanoi kaupunginvanhin, joka ilmestyi hänen viereensä pyramidin päälle.

   “Minä taas olen Verhovelhon oppilas ja Cllrsage itsekin, ja muutan teidät kaikki matojalkaisiksi, ellei minua siirretä tässä hetkessä ja näiltä sijoiltani takaisin lähtösijoilleni!”

   “Ette olekaan maagi Kay Dreh.”

   “Toitte avuksenne väärän maagikon.”

   “Teimme todella väärin. Pyydämme anteeksi ja korjaamme erehdyksen tuossa tuokiossa -”

 

Silloin syntyi kamala paniikki ihmisjoukossa. Valtava lohikäärmeperhonen kohosi pyramidin ylle ja syöksi kidastaan sinisiä sädepareja.

   “Se on täällä! Auttakaa meitä, pyydän, vaikka ette olekaan musta maagi!”

   Cllrsage otti eliksiiripullon viittansa salataskusta, otti kulauksen tummanvihreää nestettä ja sylkäisi sen suustaan kuin nestemäisen tykinammuksen lohikäärmeperhosen päälle. Se putosi siinä samassa pyramidin taakse ja rysähti lumiseen pensaikkoon.

   Väkijoukko hurrasi.

   ”Nyt palaan takaisin.” Verhovelho sanoi ja taikoi itsensä vaimonsa vierelle.

 

LOPPU