Kuvattomiin sarjakuviin

 

ELÄMÄÄ EI OLE

 

Kun vappuun oli aikaa neljä viikkoa, näki Esko naapurin rouvan raahaamassa isoa muovista joulukuusta sisään. Omituinen toiminta tähän aikaan vuodesta sai kysymään, mistä oli kysymys.

   "Kuules naapuri." Esko nojautui heidän pihojaan erottavaan aitaan. "Onkos teillä joulu vähän aikaisessa vai vähän myöhäisessa?"

   "No, ei ihan niinkään." Naapurin Matiaksen vaimo Iiris virnisti. "Juhlimme vappua jo viimeiset pari viikkoa."

   "Ai sitäkö se mekkala oli?"

   "Sitähän se. Toivottavasti ei häiritty liikaa?"

   "Ei toki, meillä on paksut seinät."

   "No, tämä viikko meni nyt ihan tavallisesti, mutta sitten keksittiin että pidetään joulu ja juhlitaan sen jälkeen jonkun aikaa ihan muuten vaan. Meillä katsos juhlitaan silloin kun ollaan juhlatuulella eikä silloin kun on virallinen juhlapäivä.

   "No, eipähän tarvitse naputella sormella pöytään ja odotella, että tulisipa se perjantai-ilta viimein."

   "Niinpä niin!" Iiris naurahti. "Kerran minä pidin syntymäpäiväni viikkoa ennen syntymäpäivääni ja syntymäpäivänäni olikin juhannus! Matias tahtoisi pitää jalkapallon loppuottelun joka sunnuntai, mutta sepä ei ihan niin helposti käykään kuin muut juhlat."

   "Eipä ei, mutta käteväähän tuo tuollainen järjestely on. Minna ei paljon juhlista piittaa, enkä minäkään kovin menevää tyyppiä ole. Meille näes arkikin on yhtä juhlaa."

   "Niin se pitää. No mihin olet nyt, töihinkö menossa?"

   "Joo. Joulunaika tuottaa paljon ruumiita."

   "Minä menenkin television aamuvisailuun!"

   "Ai sä pääsit siihen? Onneksi olkoon!"

   "Kiitti. Toivottavasti en nolaa itseäni ihan täysin."

   "Toivottavasti nolaat!”

   "Pitääkin muistaa sanoa Matiakselle että nauhoittaa lähetyksen, jos viitsii sohvalta sen verran nousta, että kasetin nauhuriin laittaisi. Se kun ei sitä televisiota suostu katsomaan, pelkkää törkyä väittää sieltä tulevan."

   "No, onnea vain sitten. Tarvitsetko apua sen kuusen kantamisessa?"

   "Ei tämä paljon mitään paina!"

   "Selvä. Näkemiin sitten vain, työt kutsuvat."

   "Joo, nähdään taas huomenna."

 

Esko oli ruumishuoneen yövartija. Hän istui ruumishuoneessa työpöytänsä ääressä pelaamassa pasianssia, kun yhtäkkiä yhdestä ruumisarkusta alkoi kuulumaan koputusta. Hän hämmästyi, jätti pasianssin kesken ja meni kuuntelemaan tarkemmin. Kyllä, yhdestä arkusta kuului koputusta.

   Hän veti arkun esiin ja ruumis nousi istumaan.

   "Huhhuh, ei tarvinnut sentään alkaa huutamaan! Tuollahan voisi saada ahtaanpaikankammon." Ruumis arvosteli makuupaikkaansa.

   "Sä et sitten olekaan kuollut." Esko totesi.

   "Kuollutko? Miten niin?" Ruumis katseli ympärilleen. "Mitä helvettiä? Missä mä oikein olen?"

   "Ruumishuoneella. Mä oon Esko, yövartija."

   "Joonas." Ruumis ojensi kätensä.

   ”Terve.” Esko kätteli ruumista.

   "No, miten mä tänne jouduin?" Joonas kysyi.

   "Sä kai kuolit." Esko antoi loogisimman selityksen.

   "Viimeinen asia mitä muistan on että olin just saanut ajokortin ja lähdin ajamaan. Sen jälkeen heräsinkin tässä laatikossa."

   "Kuule, sun paperit on tuossa pöydällä. Sä kuolit autokolarissa."

   "Ai kuolin vai?"

   "Ehkä sä olet sitten zombie."

   "Olisinkohan?"

   "Odotas, mä soitan ylilääkärille, sille pitäisi varmaan ilmoittaa tästä. Tulehan ainakin pois siitä arkusta."

   Esko otti kännykkänsä esille ja valitsi ylilääkärin puhelinnumeron. Joonas nousi jaloittelemaan ja katseli sillaikaa ympärilleen.

   "Esko ruumishuonelta terve. Saisko ylilääkäri Samulin puhelimeen? Joo, Esko täällä ruumishuoneelta. Kuule, täällä yks ruumis heräsi henkiin, että sitä ehkä kannattais vilkaista. Joo, tuossa se kävelee. Niin. Aivan. Okei, me odotetaan täällä. Moikka."

   "Mitä se lääkäri sanoi?" Joonas kysyi.

   "Tohtori tulee kohta vilkaisemaan sua, että mistähän tämäkin johtuu."

   "Ei mua mikään tunnu vaivaavan, vähän palelee vain."

   "Joo, täällä on tosiaan aika vilpoista, tuossa aataminasussa varmaan ainakin. Ota tuolta komerosta vaatteita, siellä on jotain vanhoja ryysyjä."

   Joonas meni kaivamaan siivouskomeroa ja kirosi itsekseen:

   "On se perhana, että kuolleista pitää vielä herätä...!"

   Esko haukotteli ja meni pöytänsä ääreen jatkamaan pasianssin pelaamista.

   "No niin, nyt on lämmin olo." Joonas tuli kohta istumaan toiselle tuolille sininen paita ja risaiset farkut päällään.

   "Osaatko pelata pokeria?" Esko kysyi.

   "Kyllä kai se onnistuu."

 

Kun ylilääkäri Samuli saapui sisään, Esko hävisi juuri kahdeksatta peliä peräkkäin.

   "Päivää. Olen tohtori Samuli Laiha." Samuli kätteli Joonasta. "Sinäkö olet se elävä kuollut?"

   "Joo, tuolta mä heräsin."

   "No tutkitaanpa mikä siinä mättää." Samuli alkoi availla lääkärinlaukkuaan. "Avaatko vähän paitaa, niin kuunnellaan."

   "Eivät onneksi ehtineet ruumiinavausta tehdä." Esko huomautti.

   "Onneksi eivät niin." Samuli naurahti ja tutki Joonaksen päästä varpaisiin; kuunteli stetoskoopilla ja testasi refleksit.

   "Miltä vaikuttaa, tohtori?"

   "Hyvältä tämä vaikuttaa, ihan terve nuorimies kaikin puolin."

   "Paitsi että kuollut." Esko sanoi.

   "Niin, se on ainoa vika."

   "Mitä nyt sitten?"

   "Sepä onkin vähän hankalampi kysymys. Lain mukaan sinä olet nimittäin kuollut, joten ei sinua voi enää takaisin elämään päästää."

   "No mihin minä sitten menen?"

   "Hetkinen kun mietin... Se taitaa olla niin, että sinä olet lain mukaan uudestisyntynyt."

   "Mitä se tarkoittaa?"

   "Uudestisyntymä on uudestisyntymä. Lain mukaan sinä olet nyt vastasyntynyt lapsi."

   "Jaa."

   "Sulla ei ole kuitenkaan vanhempia, että sikäli tämä on ongelmallista. Sinä olet nyt lain mukaan orpo, joten jos sulle ei löydy holhoojaa, niin sinut viedään orpokotiin."

   "No jo on!"

   "Minä voisin alkaa sun holhoojaksi, pitäähän kaveria auttaa hädässä." Esko sanoi Joonakselle. "Minähän se tässä toimin ikäänkuin kätilönäkin."

   "Hieno homma, Esko, mutta tarvitseehan poika äidinkin."

   "Kyllä kai mun tyttöystävä suostuu."

   "No... Sitten ei muuta kuin tuossa on sikari ja lähetän adoptiopaperit vetämään!" Tohtori ojensi sikarin Eskolle. "Onneksi olkoon tuoreelle isälle! Ja pojalle myös, Joonas."

   Tohtori ojensi Joonaksellekin sikarin.

   "Näkemiin vaan, tohtori." Joonas vilkutti Samulille.

   "Niin, mihin me jäätiinkään?" Esko alkoi kasaamaan kortteja.

 

Aamulla, kun Eskon työvuoro loppui, hän ajoi kotiin Joonas kyydissään.

   "Siinä olisi sitten uusi kotisi." Esko osoitti heidän pientä esikaupungin omakotitaloaan.

   "Ihan mukava pikku mökki." Joonas kehaisi.

   He menivät sisään.

   "Minna! Minna, mulla on sulle yllätys!" Esko huuteli kenkiä riisuessaan. Hänen tyttöystävänsä Minna tuli kahvikuppi kädessä keittiöstä ja haukotteli.

   "Hei. Miten töissä meni?"

   "Kuule, sattuipa sellainen hassu juttu, että tämä Joonas tässä." Esko osoitti Joonasta, joka nosti kättä. "Se heräsi kuolleista ja sitten mä soitin tohtorin paikalle ja se sanoi, että Joonas on uudestisyntynyt, joten me ollaan nyt Joonaksen vanhemmat."

   "Öö... Voitko selittää uudelleen?"

   "Tämä Joonas tässä on nyt meidän vastasyntynyt lapsi."

   "Ei perkele, onko tämä joku vitsi? Ootsä mennyt ilmoittamaan mut piilokameraan?"

   "Ei, ihan tosi juttu. Adoptiopaperit on jo vetämässä. En mä voinut vastasyntynyttä lasta heitteille jättää."

   "No, kai sitä on sitten äidiksi alettava. Mä olen Minna."

   "Joonas."

   He kättelivät.

   "Tykkääkö Joonas räiskäleistä?"

   "Kyllä tykkää."

  

Esko ja Minna istuivat ruokapöydässä Joonaksen syömistä seuraten. Joonas söi kermavaahto- ja mansikkahilloräiskäleet melkoisen siististi ollakseen vastasyntynyt.

   "Esko kuule. Oletko ajatellut, että mehän käymme molemmat töissä, joten Joonas noutuu olemaan päivät yksin kotona."

   "Eikö se mene kouluun?"

   "Seitsemän vuoden päästä vasta." Joonas huomautti väliin.

   "Niin tosiaan. No palkataan lastenhoitaja."

   "Mistä me sellainen löydetään?"

   "En kyllä tiedä."

   Minna katsoi kelloaan. "Hei, nyt se aamuvisailu alkaa! Joonas, mennäänpä katsomaan miten naapurin rouva pärjää visailussa!"

   "Ota vaan räiskäleet mukaan, Joonas." Esko neuvoi poikaansa.

 

Iiris ei nolannut itseään, aivan päinvaston. Hän teki koko visailun historian ennätyksen, tiesi kaikki vastaukset ja selvitti jokaisen lisätehtävän. Hän voitti supermegapääyllätyspalkinnon.

   "Ja nyt nähdään mitä olet voittanut!" Juontaja melusi innoissaan.

   Iiris ja yleisö odottivat jännittyneinä.

   Voittolava kääntyi hitaasti, hitaasti...

   Yleisö odotti kärsimättömänä, fanfaari alkoi soida ja serpentiinit ja ilmapallot putosivat katosta.

   Lava kääntyi kokonaan...

   ...ja lavalla seisoi itämainen kaunotar. Geisha.

   "Olet voittanut kiinalaisen naisen!" Juontaja huusi mikkiin.

   ”Juhuuu!” Iiris repesi riemusta, halasi kanssakilpailijoitaan ja pomppi innoissaan halaamaan juontajaakin.

  

Iiris ajoi palkintonsa kanssa kotiin ja käski kiinalaisnaista odottamaan olohuoneessa, kun hän meni kellariin kertomaan miehelleen Matiakselle iloisen yllätyksen.

   "Minä voitin!" Iiris huusi portailta.

   "Mitä voitit?" Matias kysyi nostamatta katsettaan pienoismalleistaan.

   Hän harrasti toisen maailmansodan tarvikekuljetusten rakentelua. Hän oli jo rakentanut täydellisen pienoismalliversion Tyynen Valtameren tarvikekuljetuksista vuosina 1940-1944 (siihen meni kuusi vuotta) ja nyt hänellä oli työn alla Normannien maihinnousun tarvikekuljetukset. Hän oli erityisen ylpeä suklaapatukoista ja tupakkiaskeista, joiden määrän ja pakkaustyylin hän oli onnistunut tavoittamaan lähes tarkalleen. Nuppineulan nupin kokoiset suklaalaatikot oli pinottu aivan autenttisesti sikin sokin  kuljetuslentokoneen lastiruumaan.

   "Minä voitin naisen!" Iiris ilmoitti kohottaen kätensä voitonriemuisesti kohti kattoa.

   "Jaa. Mitä se tekee?" Matias kysyi lainkaan innostumatta.

   "Se on kiinalainen!"

   Matias laski pinsetit pöydälle ja riisui lähinäkölasinsa.

   "Mitä me sillä sitten tehdään?" Hän kysyi. "Laitetaan takan päälle töllisteltäväksi? Viedään varastoon homehtumaan? Mitä se osaa tehdä?"

   "Mitä ihmiset nyt osaavat."

   "Osaako se puhua?"

   "Kai se kiinaa osaa."

   "Jaa. No sille pitää opettaa meidän kieltä."

   "Minä voin opettaa."

   "Opeta se laittamaan ruokaa ja siivoamaan ja... Oppisikohan se korjaamaan monimutkaisia mekaanisia laitteita? Maasturin vaihteisto pitää meteliä."
   "Opetan sen nyt ainakin aluksi pyyhkimään pölyjä, siirrytään sitten pikkuhiljaa vaativampiin hommiin."

   "Opeta sille, että kun minä sanon 'hae kalja', niin se osaa hakea pullon jääkaapista."

   "Ei se ole mikään sun yksityispalvelijasi! Minä voitin sen ja minä sanon mitä se tekee."

   "Sopiiko ehdottaa, että kertoisit hänelle, että jättää pienoismallini rauhaan. Pyyhin niistä pölyt itse."

   "Tottakai, kultaseni, tottakai. Painotan hänelle, ettei kellariin ole mitään asiaa."

   "Se riittää minulle."

   "Arvasin."

  

Minna sai illalla, kun he olivat menossa nukkumaan, loistavan idean.

   "Hei, se se naapurin kiinalainen! Se, jonka ne voitti visailussa!"

   "Mitä siitä?" Esko kysyi etsien sopivaa nukkuma-asentoa.

   "Hänestähän saisimme lastenhoitajan!"

   "Niin tosiaan." Esko tajusi. "Kysytäänkö, ehtisivätkö lainaamaan sitä meille."

   "Soitankin niille heti."

   "Entä jos ne jo nukkuvat?"

   Minna nousi ja vilkaisi ulos ikkunasta.

   "Valot ovat vielä päällä."

   "Niistä nyt ei tiedä, ehkä ne nukkuvat valot päällä."

   "Ihan tavallisia ihmisiä ne ovat niinkuin mekin."

 

Iiris vastasi puhelimeen.

   "Haloo?"

   "Minna tästä naapurista terve, en kai herättänyt?"

   "Moi moi, et herättänyt. Meillä on tässä koko ilta opetettu suomea kiinalaiselle. Voitin kuule aidon geishan sieltä telkkarista, näittekö?"

   "Niin, kuule, sitä aloinkin soittamaan. Tuo mies raahasi töistä yhden elävän ruumiin kotiin, adoptoi sen ja nyt sille pitäisi löytyä lastenhoitaja." Minna selitti suoraan.

   "Ai kun kiva! Ja ajattelit heti meitä, että Taru voisi alkaa työhön?"

   "Se kiinalainen."

   "Taruksi me alettiin sitä kutsutaan."

   "Kuinka vanha se on?"

   "Kahdeksantoista lukee passissa."

   "Joonas, kuinka vanha sä olet?"

   Joonas nosti päätään pinnasängystä ja vilkaisi Nalle Puh-kelloa yöpöydällään.

   "Jotain kymmenen tuntia kai."

   "Kymmenen tuntia kai, sanoo Joonas."

   "Entä ennen kuolemaa?"

   "Joonas, kuinka vanha olit ennenkuin kuolit?"

   "Täytin juuri kahdeksantoista."

   "Jaa-a, Iiris, Joonas oli kahdeksantoista."

   "No sittenhän niiden luulisi tulevan toimeen."

   "Kunhan eivät ala toisistaan liikaa tykkäämään, sehän olisi kiinalaisen kannalta alaikäiseen sekaantumista."

   "Miten niin?"

   "Lain mukaan ainakin, kun Joonas on vain kymmenen tuntia vanha."

   "Eipä tuo liene niin vaarallista, biologisestihan se on samanikäinen."

   "Niin, hällä väliä. Entä palkka sitten?"

   "Eiköhän se riitä, kun annatte ruoan ja vaatteet, ettekä liikaa rasita, jotta se ehtii tehdä täällä meilläkin kotitöitä."

   "Selvä. Kiitos paljon."

   "Lähetän tytön sinne heti huomenaamulla."

   "Kiitos, kuulemiin."

   Minna meni Joonaksen luo ja peitteli hänet uudelleen.

   "Kuule Joonas, me palkattiin sulle lastenhoitaja."

   "Selvä." Sanoi Joonas ja mietti pitäisikö hänen imeä peukaloaan vai ottaa tutti laatikosta. Hän päätyi laittamaan suuhun etusormensa.

 

Aamulla Taru esiteltiin Joonakselle ja he tulivat heti hyvin toimeen. Kieli oli muuri, mutta matala.

   "Meikäläinen sai just ajokortin, ajoin innoissani itseni kuoliaaksi ja siinä sitä sitten ollaan. Pitää odottaa toiset 18 vuotta, että pääsen uudelleen autonrattiin." Joonas kertoi itsestään Tarulle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan.

   Niin arpajaisvoitto ja zombie rakastuivat toisiinsa. He tekivät pitkiä kävelyretkiä puiston ankkalammen ympäri ja heittelivät ankoille pikkukolikoita. He syöttivät toisilleen jäätelöä ja vuokrasivat piirrettyjä. Kun Taru ripusti pesemäänsä pyykkiä narulle, Joonas katseli häntä aidan yli ja vihelsi.

   Sitten Taru tuli raskaaksi. Kahdeksan kuukauden kuluttua lapsi syntyi kuolleena.

   "Isäänsä tullut." Kaikki nauroivat ja tahtoivat pidellä sitä sylissään.

   He olivat maailman onnellisin pari. He työntelivät kuollutta lastaan vaunuissa ympäri puiston ankkalammikkoa ja miettivät sopivaa nimeä. Lopulta he keksivät antaa kuolleelle lapselleen nimeksi Nestori.

   Heistä oli mukavaa, että Nestori-vauva pysyi aina samankokoisena jollaisena syntyi. Oli myös mukavaa, että isä ja poika olivat syntyneet samana vuonna, jolloin he menisivät aikanaan yhdessä kouluun. Eikä sekään haitannut, että kun se oppi puhumaan, se osasi puhua pelkkää kiinaa. Taru toimi tulkkina.

 

Kun Nestori oppi kävelemään, se käveli heti naapuriin, putosi kellarinikkunasta sisään suoraan Matiaksen pienoismallien päälle ja alkoi mutustamaan niitä ihan mielenkiinnon vuoksi. Matias löysi sen, roikotti yhdestä jalasta pidellen Tarulle ja kertoi mitä se oli tehnyt.

   Taru pyysi kovasti anteeksi kiinaksi, ettei ymmärtänyt mistä Matias lasta syytti suomeksi. Matias veti Tarun mukanaan kellariin ja näytti hirvittävät tuhot. Taru huolestui Nestorin ruuansulatukseen joutuneista pienoismalleista ja päätti viedä pojan lääkäriin.

   Matias oli revetä liitoksistaan. Hän löysi Iiriksen katsomasta saippuasarjaa ja istahti vaimonsa viereen mieli murtuneena.

   "Mikä sinua nyt painaa?" Iiris kysyi.

   "Se saakelin pentu tuhosi kaiken ja söi kaikki pienoissuklaat ja kahvisäkit! Koko elämäntyöni pilalla!" Matias rojahti sohvalle nyyhkyttämään.

   "Älä nyt, iso mies, eihän lapsi ymmärrä." Iiris lohdutti miestään. "Kyllä Joonas ja Taru korvaavat ne sinulle."

   "Minä tapan sen pennun."

   "Etkä tapa."

   "En, enpä tapakaan. Tapankin sen äidin! Siinäpähän saa pentu itse kokea, miltä menetys tuntuu! Kannibaalin laki: Silmä silmästä, hammas hampaasta!"

   "Meiltä menee hyvä kodinhoitaja, jos sen teet."

   "Isäkö sitten pitäisi tappaa?"

   "Jos siitä tulee sinulle hyvä olo, niin tee se."

   "Sehän on piru vie kuollut jo!"

   "Älä ole noin dramaattinen."

   "Dramaattinen?! Kuka tässä on dramaattinen?!"

   "Hajoita vaikka tuo telkkari, jos siitä tulee hyvä olo."

   "Sen taidan tehdäkin!" Matias nousi ja oli jo potkaisemassa ruutua, kun saikin yhtäkkiä paremman ajatuksen ja pysähtyi.

   "No mitä nyt?" Iiris kysyi.

   "Vaimo kuule."

   "Niin?"

   "Minä taidankin kostaa tämän sinulle."

   "Ai?"

   "Muutun sellaiseksi laiskuriksi, joka vain istuu ja möllöttää telkkaria päivät pitkät. Sinä saat hoitaa kaikki kotityöt sen kiinalaisen kanssa, minä en nosta pienintä sormeanikaan."

   "Jos se auttaa sinut tuosta yli, niin minä puollan päätöstä."

   "Takuulla!"

   "Voidaan katsoa kaikki saippuat ja visailut yhdessä."

   "Helvetti, antaa olla!" Matias lähti raahautumaan kohti kellaria.

   "Älä viitsi olla tuollainen."

 

Nestorille ei aiheutunut pienoismallien syönnistä minkäänlaista vahinkoa. Kun he lähtivät lääkäristä, Nestori sai valita itselleen jonkin lelun vastaanotosta. Nestori valitsi pikkuauton ja söi sen. Illalla Joonas nauroi, kun Taru kertoi mitä päivällä oli tapahtunut.

   Radio herätti heidät keskellä yötä kuuntelemaan ylimääräistä uutislähetystä:

   "Ylimääräinen uutislähetys. Maailmassa on tapahtunut valtava väestöräjähdys, kun kuolleet ovat alkaneet syntyä uudelleen. Eilisestä kello kolmesta lähtien kaikki kuolleet ovat syntyneet samantien uudelleen takaisin maailmaan henkisesti täysin omina itseinään. Seuraavassa haastattelussa yksi näistä onnekkaista."

   "Täällä kaupungin keskussairaala. Vieressäni on vastasyntynyt vauva, joka on kertonyt selvällä suomen kielellä olevansa Einari James, puuseppä joka kuoli kaksi tuntia sitten viidentoista kilometrin päässä täältä. Miltä uudestisyntyminen tuntuu, herra James?"

   "Sotkuiselta. Aika hämmentävältä. Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa."

   "Mitä aiotte tehdä?"

   "Jos eivät ole vielä antaneet paikkaani kenellekään, niin palaan työhöni heti sairasloman jälkeen."

 

Eräänä päivänä Joonas otti talon auton lainaan käydäkseen moikkaamassa entisiä vanhempiaan, mutta palasi jo puolen tunnin päästä takaisin.

   "Miten ajo meni?" Taru kysyi.

   "Seriffi pysäytti ja kun se huomasi, että olen kuollut, se otti ajokortin pois. Kuolleena ei kuulemma saa ajaa autoa."

   ”Ota polkupyörä.”

   ”Milloin sinä tulet tapaamaan mun entisiä vanhempia?”

   ”Sitten kun vähän kasvat, kultaseni.”

   ”Ai jaha. Et taida haluta tavata kuolleen sulhasesi entisiä vanhempia?”

   "Älä hermostu. Ota jäätelöä."

   "Mansikkaa?"

   "On."

   ”Pthyi! Kuka tähän on sekoittanut kangasta?!"

   "Mitä?"

   "Tai mitä lienee, tällaisia kuivia kokkareita. Eihän tällaista syö lapsikaan!"

   "Kyllä tämä minulle maistuu."

   "Sinä oletkin kiinasta."

   "Ei tarvitse aina muistuttaa. Eihän yksikätisellekään sanota koko ajan että sulla on vain yksi käsi."

   "No joo. Isi on pahoillaan."

   "Sullahan on jalka poikki."

   "Täh?"

   Joonas katsoi jalkaansa, tai sitä missä jalka oli ennen ollut.

   ”Voi ihme. Mihin se on hävinnyt?”

   ”Se on minulla täällä!” Huusi Matias naapurista. ”Otan sen korvauksena pentunne aiheuttamasta tuhosta minun pienoismalleilleni!”

   ”Anna takaisin se!”

   "Anna olla, kulta. Hanki robottijalka."

   "Niin teen."

   Sitten he menivät sisään ja joivat kahvia mansikkajäätelön päälle.