Kuvattomiin sarjakuviin

 

KIROTTU METSÄ

 

Isoisäni katosi, kun olin nuori. Löysin vihreän silinterin kirpputorilta, en tiedä miten se oli sinne joutunut. En edes tiedä kuuluiko se isoisälleni, arvasin vain. Vein sen asuntooni mustaan linnaan. Se oli ollut ennen pahojen ihmisten vankila, mutta nyt se oli hotelli meille.

   Tahdoin kirjoittaa kirjan isoisästäni ja siksi keräsin kaiken tavaran, joka isoisästäni löytyi. Minulla oli hänen saappaansa (kaatopaikalta), hänen hopeinen taskukellonsa (kanikonttorista), silmälasinsa (varastin ne vanhalta mieheltä kadulla) ja nyt siis myös silinteri. Minulla oli aina mukanani myös muistivihko, johon keräsin kaikki sanat, jotka isoisä oli sanonut. Kuulin niitä kadunkulmissa toisten ihmisten suista.

   Kirja valmistui. Vein sen kotiin ja ojensin isoisälleni. Isoisäni oli ylpeä, kun hän näki sen. Hän puki kaikki keräämäni vaatteet ylleen ja halasi minua. Silinteri oli liian iso, se putosi silmille, mutta se ei haitannut yhtään. Isoisä leikkasi silinteriin silmänreiät ja katseli minua niistä surullisin silmin.

 

Isoisä oli kelloseppä. Vuotta myöhemmin hän löysi vihreän silinterihattunsa lierin alta paperilapun. Kirpputorin myyjä, vanha muori, oli sen sinne laittanut. Hän luuli sitä ensin rakkauskirjeeksi, mutta siinä lukikin salaisia asioita. Hän lainasi kirjastosta kryptografisen kirjan ja lähti selvittämään silinterin alkuperää.

   Hän jäljitti silinterin alkuperän pojanpoikansa ostokuitin (onneksi hän ei heittänyt mitään pois) avulla Reignlandiin asti. Sieltä hän löysi muorin, joka oli kirpputorilla esiintynyt myyjänä.

   Muorin edesmennyt isä oli ollut myös kelloseppä. Nyt kelloseppä oli muorin poika.

   Tässä oli jotain suurempaa takana.

   “Hän piti tuota hattua tehdessään täydellisiä kelloja.” Muori kertoi isoisästään minun isoisälleni.

   “Missä isäsi on?”

   “Hän on kuollut. Kaikki täydellisiä kelloja tekevät sepät, jotka pitävät tuota hattua, kuolevat. Se joka pitää tuota silinteriä ja tekee työnsä hyvin on kuoleman oma.”

   “En halua kuolla!” Isoisä itki.

   “Siispä sinun täytyy tehdä työsi huonosti.”

   Niinpä isoisäni ei uskaltanut tehdä enää yhtään toimivaa kelloa.

   Salajuoni paljastui kolmen vuoden kuluttua: muorin poika olikin Kalifi Tze; se vanha, hullu Tulimaan tiedemiehemme nuorena. Kuolemanpelolla huonoja kelloja tekemään saadut sepät olivat Kolmannen Valtakunnan juoni tuhota länsimainen yhteiskunta pala palalta. Kellojen jälkeen vuorossa olisivat mikrofonit ja radiot.

   Muori jatkoi laputettujen vihreiden silinterien myyntiä. Hän ryhtyi levittämään niitä myös postimyynnillä.

 

Mutta Rosvohammas ja Norsunluuvaras, nuo maanpettureiksi nimitetyt agenttivarkaat, vaanivat kelloseppä-Kalifin puodin takana kujalla. Heillä oli sukelluspuvut päällään, he nousivat ylös Reignlandin kanaalista.

   Illan tullen he tunkeutuivat sisään puotiin aikeissaan tappaa Kalifi ja pelastaa maailma, sillä he olivat kuulleet tulestaennustajalta miten käy, jos Kolmas Valtakunta toteutuu edes puoliksi. He olivat matkanneet ajassa taaksepäin ja aikomus oli päästä hullusta tiedemiehestä eroon ennen aikojaan.

   Mutta puoti oli tyhjä. Kalifi oli paennut maanalaiseen salakäytävään. He seurasivat lyhdyt käsissään.

   Käytävät harhailivat sinne tänne ja muuttuivat yhä ahdistavimmiksi ja kapeammiksi. Lopulta heidän täytyi kaivaa tietään eteenpäin kuin myyrät.

   Kädet multaisina he vihdoin pääsivät seinämän läpi ja huomasivat tulleensa alaspäin johtavaan käytävään, jossa virtasi vettä laattakivien päällä. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laskea liukumäkeä yhä syvemmälle maan sisään. Sitten he joutuivat taas kaivamaan.

  

Lopulta he tulivat pinnalle, kirottuun metsään. Yön äänet sekoittuivat heidän raskaaseen hengitykseensä. He sytyttivät nuotion märistä oksista ja palelivat. He keräsivät sammalta päälleen ja alkoivat nukkumaan.

   Yöllä Norsunluuvaras heräsi ja herätti veljensä Rosvohampaan. Alhaalla solassa näkyi valoja.

   He hiipivat lähemmäs, ryömivät loppumatkan.

 

Punaisiin kaapuihin puettujen olentojen saattue eteni myrskylyhtyjä kantavia miehiä seuraten. Kun he yrittivät seurata saattuetta, se katosi kuin maan nielemänä. He etsivät koko yön ja sopivat palaavansa leiriin heti auringon noustessa.

   Vain toinen heistä palasi. Palaaja oli Rosvohammas.

   Seuraavan päivän hän etsi kadonnutta veljeään tuloksetta.

   Hän masentui ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän jätti leirin ja lähti, mutta eksyi kirottuun metsään itsekin. Aikansa harhailtuaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä metsään asumaan.

   Hän etsi mukavan paikan ja alkoi suunnitella talon rakentamista. Hän sai rakennettua laavun. Senkin katon ja seinät tuuli vei yön aikana. Hän löysi kuitenkin vanhat junanraiteet seuraavana päivänä sammalikon alta ja katkaisi niistä muutaman raiteenpätkän uuden talonsa perustuksiksi. Katkaisu oli vaivalloista, siihen meni viikkokausia.

   Eräänä yönä hän taas heräsi. Saattue kulki jälleen.

   Hän juoksi heidän eteensä ja katsoi toista myrskylyhdynkantajaa silmiin. Se oli hänen veljensä, mutta silmien paikalla oli tuntosarvet kuin etanalla. Hän kauhistui ja vajosi maahan itkemään.

   Kun hän oli itkenyt tarpeeksi, saattue oli mennyt ohi.

   Aamulla hän löysi jäljet. Niitä seuraamalla hän löysi oudon linnan metsän keskeltä: Merlinin Tornin, joka liikkui metsässä paikasta toiseen. Hän käveli linnan käytävillä toveriaan huhuillen, mutta ei löytänyt. Eikä löytänyt enää uloskäyntiäkään. Hän oli eksynyt nyt linnaan ja sinne hänen täytyi jäädä asumaan.

 

2.

 

Shamaanimetsästäjä saapui Marseillen linnaani (olin vaihtanut Merlinin Tornin nimen mukavammaksi). Hän söi omaa luutaan ja pesi itseään nuotiosavulla. Hän söitti bongorumpuja etusormillaan ja sanoi, ettei muodolla ole merkitystä. Muuttuiko hän villipedoksi? Ei, hän muuttui lampaaksi. Hän muuttui mangustiksi, seisoi pienillä takajaloillaan tasangolla ja katseli heinänkorsien ylitse heilutellen pieniä etujalkojaan.

   “Seison maailmojen porteilla. Tahdon palan jokaista.” Shamaanimetsästäjä sanoi.

   “Palkkioksi siitä, että poistatte kirouksen Meritähtikodista?”

   “Ei, tahdon ne muuten vain. Olen löytänyt autiomaasta sädehtivän lähteen, kolmen korkean palmun kätköstä. Öisin hirviöt tulevat esiin ja vartioivat sitä, päivisin sitä ei vartioida.”

   “Miksi?”

   “Päivisin lähde ei sädehdi.”

   “Mikä on sitten palkkionne?”

   “Minulla on jo kaikkea. Mitä voisin haluta? Vain palan jokaista maailmaa. Te ette voi auttaa minua, mutta teidän täytyy tahtoa samaa mitä minä tahdon. Se on palkkioni.”

   “Hyvä on. Tahdon palan jokaista maailmaa, en enempää enkä vähempää.”

   Sopimus oli tehty.

 

Shamaani saapui Meritähtikodin portille. Hän meni maan sisään ja alkoi rakentamaan käytävää, jota pitkin pääsisi varjojen maailmaan. Kun käytävä oli valmis, hän lähti kulkemaan sitä pitkin.

   Käytävässä häntä vastaan tuli olento. Olennon nimi oli Kalmankalpea.

   “Mitä teet käytävässäni?”

   “Olen tehnyt muistiinpanoja kohtaamisestani sinun kanssasi.”

   “Millaisia?”

   “Olen merkinnyt muistiin, mitä halusin sanoa.”

   Kalmankalpea ojensi muistiinpanonsa shamaanimetsästäjälle. Osa oli kirjoitusta, osa kuvia.

   “Ulkona odottaa Hautakasvo. Sinun täytyy hakea minulle tavaroita Monien Olentojen Paikasta.”   

   “Menetkö?”

   “Päämäärä on se, minkä kuvittelen sen olevan.”

   Käytävä muutti suuntaansa ja shamaanimetsästäjä saapui Monien Olentojen Paikkaan. Se oli maailma, missä metsät eivät kasvaneet eivätkä linnut laulaneet.

   Hänen siellä ollessaan syntyi keinotekoinen spiraaligalaksi. Sata sidosolentoa (sidosolennot ovat olentoja, jotka sitovat meidät toisiimme) menetettiin heti. Spiraali imi ne itseensä.

   Shamaanimetsästäjä auttoi parhaansa mukaan muita olentoja pakenemaan. Ensin Huoneiden Autiomaahan, sitten Mustille Nummille. Niiden harvojen olentojen joukossa, jotka hän sai pelastettua, olivat mm:

 

- Tahdon Epätoivo (ruskea olento)

- Epätoivo (harmaa olento)

- Turha Toivo (sini-ihoinen olento)

- Kengät (kaksoisolento)

 

He päättivät jäädä asumaan Mustille Nummille.

   “Aion kävellä ja pudotella oksia.” Yksi pelastetuista olennoista kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan.

   Mutta hyökkäys jatkui. Monta pientä spiraalia ilmestyi ilmaan ja alkoi imeä ilmaa heidän ympäriltään.

   “Kaatukaa! Kaikki osaavat kaatua! Jos kaadutte tarpeeksi, selviätte!” Shamaani neuvoi olentoja. Ne tekivät kuten käskettiin ja kaatuivat sankoin joukoin.

 

Shamaani itse muutti mielensä ja kaatui suoraan galaksiin. Sitä kautta hän saapui kartanon työhuoneeseen, pääkallonpaikalle. Siellä oli Meritähtikodin isäntä. Hän oli tullut hulluksi vietettyään liian kauan aikaa piilossa talossa, jonka oli suruaan rakentanut.

   “Ohjailen galakseja!” Isäntä sanoi itseään ihaillen.

   “Minun täytyy käskeä sinua lopettamaan.”

   “Mies ei välitä!” Isäntä karjui ja otti työpöytänsä laatikosta esiin voodookäden. Se oli samanlainen kuin shamaanilla. Hän iski samuraimiekan sen läpi.

   Shamaanin omaan käteen ilmestyi reikä.

   “Hyvä on, jos niin haluat.” Shamaani sanoi, avasi isännän kallon kuin laatikon ja alkoi syömään miehen aivoja.

   Mies karjaisi, otti shamaanin voodookäden ja alkoi puolestaan syömään sitä. Toinen söi toista, kuten sudet syövät toisiaan.

   Mutta shamaanin ruokahalu oli suurempi. Kun hän oli syönyt isännän koko aivot, isäntä pysähtyi kesken voodookäden peukalon puremisen. Shamaani keskittyi ja kasvatti itselleen uuden käden. Vanha putosi lattialle kuten vanhat kädet putosivat.

   Yhtäkkiä työhuoneen ovi lennähti auki. Miehen poika huusi ovelta:

   “Älä syö isäni aivoja!”

   Siitä sota vasta alkoi.

 

Autiomaassa matalan, sädehtivän järven rannalla (sädehtivä lähde oli näinä päivinä siis jo järvi) isännän pojan moottoripyörälentokoneet ampuivat laserilla ja sotajoukot etenivät tulitykkeineen ja pistimineen. Shamaanimetsästäjän olennot olivat alakynnessä, ne pystyivät käyttämään vain outoja voimiaan itseään puolustaakseen.

   Olentojen teurastus oli kammottavaa, brutaalia, iljettävää. Lopulta jättiläisten täytyi tulla mukaan mukaan, hekään eivät pystyneet seisomaan toimettomina tuhon takana. He nousivat kukkulavuorten takaa ja näkyivät kaikille.

   Mutta vastaanotto oli täysin toisenlainen kuin he odottivat:

   “Ne ovat jumalia! Tappakaa!” Kuului huuto. Sotajoukot hyökkäsivät jättiläisten kimppuun toisiaan tappaen.

 

Minulla ja veljelläni oli erilaisia sotasuunnitelmia. Sota-alueella kohosivat muukalaisten tummanvihreät, lähes läpinäkyvät tietotornit. Niihin oli pakattu kaikki maailmankaikkeuden tietämys tuhansilta muukalaisten valtaamien tähtien lajeilta. Hiivin yön turvin niiden luo, sain tosissani väistellä vartijakoneita. Lähdin kiipeämään vihreään torniin niiden rosoisia reunoja pitkin. Kun olin ylhäällä, yhdistin korvani johdolla torniin ja kuuntelin. Sain tietää muinaisten suurimman salaisuuden, mutta siihen oli asennettu lukko: en pystynyt kertomaan sitä kenellekään, en koskaan. Tämä salaisuus vainosi minua koko elämäni loppuun asti.

 

Sillä aikaa shamaanin kotilinnan kellariin oli vangittu hänen pahin vihollisensa, valkokasvoinen jättiläinen. Hän ei itse sitä muistanut, mutta kun eräs vieraaksi tullut mies muistutti ja näyttikin sen hänelle, hän muisti jälleen.

   Suuri silmä avautui pimeässä sellissä.

   “Isännän poika ei ole mitään verrattuna tähän. Voitan hänet siis lopulta kuten voitin häntä pahemmankin.”

   Ullakolta löytyi ihmisen nyljetty pääkallo. Loput ruumiista lojui kiikkutuolissa. Jalat oli pilkottu pihveiksi, shamaani syötti ne valkokasvoiselle jättiläiselle.

   Täytyi vain ihmetellä, miten ruumis pystyi olemaan täysin hajuton.

   Seitsemänkymmentätuhatta tonnia mutaa nousi maasta neliömäisenä paakkuna. Sivupihalle jäi neliömäinen, syvä aukko. Shamaani nousi aukosta ja korjaili mustan viittansa asentoa.

   “Tämä on jalattominta mitä olen nähnyt.”

 

Shamaani tuli huoneen ovelle. Seisoi siinä savannikuvioisessa safaritakissaan ja sanoi muutaman sanan silmät suljettuina. Leijonantaljat lattialla heräsivät eloon, murisivat murhaavasti ja kävivät shamaanin kimppuun repien hänen lihaansa lakatuilla hampaillaan ja vahatuilla kynsillään.

   Ei se mitään, shamaani ajatteli.

   “Minulla on viimeinen elävä jättiläinen.”

 

Shamaanin linnan ullakolle on vangittu hänen pahin vihollisensa, valkokasvoinen jättiläinen. Shamaani ei itse muistanut sitä, mutta eräs yösijaa etsinyt kulkuri kertoi ja näytti sen hänelle. Hän vei shamaanin ullakolle ja osoitti ovea, jonka takana jättiläinen oli.

   Shamaani katsoi kaltereiden läpi. Suuri silmä avautui pimeässä sellissä.

   “Viimeismaan viimeinen jättiläinen. Kuinka sopivaa.”

   Kellarissa siis jättiläinen ja ullakolta löytyi ihmisen nyljetty pääkallo. Loput ruumiista keinui keinutuolissa. Jalat oli pilkottu pihveiksi, olennoille syötäväksi... tämä oli fakta. Toinen olento pakeni soittamaan apua, minä jäin tutkimaan. Ihmettelin, miksi ruumis oli aivan hajuton... sitten shamaani syöksyi sisään.

   “Missä jättiläinen on? Mitä sille tapahtui?”

   “Etanat söivät sen.” Valehtelin. En voinut kertoa totuutta.