Kuvattomiin sarjakuviin

VIIHDETTÄ VIERAILIJOILLE

eli

ENTERTAINMENT FOR EXTRATERRESTIALS

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

 

Olkoon huumori kilpeni

ironia miekkani ja

parodia alushousuni.

- Ronlan Lashlei ensimmäisessä haastattelussaan.

 

En aio mennä vain pidemmälle kuin muut. Aion mennä niin pitkälle kuin on yleensä mahdollista.

- Kapteeni James Cook kolme tuntia ennen kuolemaansa, yksinäisenä ja hylättynä, ihmissyöjäheimon keihäisiin eräällä edelleen nimeämättömällä Tyynen Valtameren saarella.

 

 

 

1.

“Muista ettet unohda.”

 

   “Huomenta!”

   Hän oli unohtanut television päälle.

   “Kello on tasan 6 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan Cindyrobon kanssa! Niin juuri, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja sängyistänne ja karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois! Cindyrobo, ole hyvä!”

   Hän katsoi muutaman minuutin naisandroidia, joka toisti väsymättömästi virheettömiä aerobicliikkeitä musiikin tahdissa. Musiikki oli niin nopeatempoista, että sen tahdissa oli mahdoton pysyä ellei ollut Cindyrobo.

   Sitten hän nousi ylös, haravoi vuoteen vieressä olevasta vaatekasasta suunnilleen puhtaimman näköisen vaatekoko­naisuuden ja puki sen ylleen (hän oli lakimiesopiskelija, mitä voimmekaan päätellä siitä?)

   Seuraavaksi hän kömpi ulos asuntolaatikostaan, numero kahdeksastatoista, ja käveli silmiään aristellen terminaalin ja sen sisältämän ihmismassan lävitse vessaan.

   “Lento Mediasta Ocseniin lähtee portilta 5. Toivotamme hyvää matkaa. Lento Mediasta Australiaan lähtee portilta 9. Toivotamme turvallista matkaa. Lento Mediasta Pal Ast Turmidhiin lähtee portilta 7. Mukavaa matkaa. Lento Me­diasta Intiaan peruttu. Toivotamme hyvää matkaa. Lento -”

   Hän astui vessaan. Neljä huppupäistä, mustanharmaisiin maastopukuihin pukeutunutta miestä suunnitteli siellä jo­tain hämärää, eikä vessassa ollut muita.

   He tappoivat hänet, koska tarinaan oli jo aikakin saada vähän jännitystä.

 

Sunnuntain auringonpaiste olisi voinut raiskata kaikki rannallaolijat. Kukaan ei ollut uimassa, sillä veden saastepitoi­suus oli taas liian suuri, kuten nykyään aina.

   “Miksihän?” Dow Winslow kysyi aikansa kuluksi yhdeltä muovipalmuin koristellun rantabaarin asiakkaalta, joka olisi heti kysymyksen alun kuultuaan halunnut istua jossain muualla. “Miksihän nuo kaikki yhä tulevat rannalle? Ei­hän täällä enää voi ottaa aurinkoa tai käydä uimassa. Samahan heidän olisi maata kotonaan.”

   Asiakas ei vastannut mitään, joi vain oluensa niin nopeasti kuin pystyi ja käveli sitten ulos aivan kuin ei olisi huo­mannut Dowta ollenkaan. Kun joku nolasi itsensä sanomalla hänelle jotain, hän ei halunnut olla paikalla.

   “Yhdeksän uutiset, hyvää iltaa juuri Sinulle.” Baaripöydän yläpuolella roikkuva televisio ilmoitti. Kanava ykkösen uutisissa kello oli aina yhdeksän illalla, koska ykkösen uutislähetys näkyi joka puolella maailmaa, eikä kellonajoilla ollut paljon merkitystä. Yhdeksän uutiset tulivat tunnin välein eikä ruudun alareunassa näkyvä kellonaika 09.00 muut­tunut koskaan.

   “Media Cityn keskusvankilan vartijat ovat ryhtyneet nälkätukilakkoon ja aikovat ilmeisesti pysyä lakossa siihen asti, kunnes kaikilla Intian nälkäänäkevillä on tarpeeksi ruokaa. Vankilan johtaja kommentoi tilannetta tuoreeltaan. Ole hyvä, Jonas.”

   “Kiitos, Ronny. Media Cityn keskusvankilan johtaja Geraldo Copter, mikä täällä on tilanne?”

   “No, tässä ammatissa tapaa paljon uusia ihmisiä, ja jokainen päivä on erilainen -”

   “Anteeksi, mutta kysyin mikä täällä on tilanne?”

   “Ai... krhm... Melkein kaikki vartijat kaikilla tasoilla ovat olleet nyt yli kaksi tuntia nälkätukilakossa ja he ovat ilmoittaneet, että pysyvätkin lakossa, kunnes kaikilla Intian nälkäänäkevillä on asiat hyvin.”

   “Ja he ovat aivan tosissaan?”

   “Aivan, ja uskoisin, että tulen tekemään rajuja henkilöstönvaihdoksia, vaikka he lakkonsa lopettaisivatkin. Työ­paikkahakemuksia voi jättää minulle huomisaamusta lähtien.”

   “Niin, hyvät katsojat. Täällä olisi nyt työtä tarjolla kaikille työnharrastajille. Mikä on tilanne kuukauden selviytymiskisassa, herra Copter?”

   “Näyttää siltä, että vapautusäänestys järjestetään kaksoismurhaaja Ben Balanssin ja Reed “Näyttelijäntappaja” Fowlerin välillä. He voittivat viime viikon salakuljetuskisan ylivoimaisesti.”

   “Kiitos, ja nyt takaisin studioon, ole hyvä, Ronny... niin, Geraldo, sitten tunnin päästä sama juttu, että pysy tässä lähimailla...”

   “Kiitos, Jonas. Nyt ulkomailta Median lentokentältä on kaapattu lentokoh... anteeksi, lentoturmak... He!.. Hahha­hah –”

 

Kosmetiikkamainos alkoi pyöriä uutisankkurin mielipuolisen naurun päälle.

   Taas yksi hulluksi tullut uutistenlukija. Kolmas tänä vuonna. Saivat vain yhtäkkiä mielipuolisen naurukohtauksen ilman mitään syytä. Onhan se tietenkin stressaavaa, kun joutuu istumaan vuorokauden ympäri kameroiden edessä. Kun valo syttyy, aletaan puhumaan ja kun se sammuu, niin istutaan hiljaa pimeässä odotellen, että se taas syttyy. An­droideja ei voi vaihtaa tilalle, koska siitä vasta katsojaluvut putoaisivat.

   Dow nousi ja laski kädessään olleen lasin pöydälle.

   “Hei, maksa juomasi!” Tarjoilija karjaisi ja tarrasi alivalonnopeudella Dowta käsivarteen. Kukaan muu baarissa ei reagoinut huutoon millään tavoin.

   “En minä juonut mitään.” Dow sanoi.

   “Sinulla oli lasi kädessä!”

   “Ei siinä ollut mitään. Tuo tarjoilija vain antoi sen minulle, kun minä istuin tuohon. Yritin tilata jääteetä -”

   “Annoitko sinä hänelle tyhjän lasin?” Tarjoilija kysyi toiselta.

   “Joo tai en. Kai. En minä muista.” Toinen sanoi.

   “Onko kellään muulla tyhjää lasia?” Tarjoilija kysyi muilta baarissa istuvilta, mutta nämä eivät reagoineet kysymyk­seen mitenkään.

   “Tilasiko hän mitään?” Toinen tarjoilija kysyi ja osoitti Dowta tyhjällä olutpullolla.

   “Tilasin jääteetä, kuten tavallisesti -”

   “Miksi annoit hänelle tyhjän lasin, vaikka hän tilasi jääteetä?”   

   “Baarissa ei saa istua, jos ei juo mitään.” Toinen sanoi.

   “Mutta annoit hänelle tyhjän lasin, eihän -”

   Dow päätti jättää tyhjänpäiväisestä tyhjästä lasista kinastelevat tarjoilijat sikseen ja liukeni vähin äänin baarin ulko­puolelle.

   Lahdenpoukamaa kiertävällä rantakadulla jäätelöautojen kuskit istuivat sadan litran vaniljajäätelökanistereidensa päällä pelkissä minishortseissa, koska oli niin karvastelevan kuuma.

   Aina oli kuuma nykyään. Aina.

 

Lähistöllä oli elokuvateatteri, jossa näytettiin vanhoja elokuvia pikakelauksella. Ei niihin kukaan jaksanut enää keskittyä normaalinopeudella. Ihmiset ajattelivat, puhuivat ja liikkuivat niin paljon nopeammin kuin niiden tekoai­kaan.

   Sinne olisi voinut ostaa lipun ja mennä nauttimaan jääpalatuulettimien suloisesta kilinästä, ellei elokuva, jota esitettiin olisi ollut nimeltään E.T.

   Hänen nimensä oli Dow Winslow. Hän hieraisi hikeä mainoslippiksensä alta ja tuli siihen tulokseen, että oli loman aika. Loma tarkoitti Media Cityn uimarannan hengenpelastajalle viikkoa jossakin mukavan viileässä paikassa, jossa ei näkynyt ollenkaan puolialastomia ihmisiä tai joutunut katselemaan öljyistä, sateenkaaren väreissä kiiltelevää valta­merta.

   Lomalle oli oikeastaan pakko mennä, sillä hän oli saanut juuri potkut. Dow Winslow oli nyt ex-hengenpelastaja, sitä se tarkoitti. Rantavahtien määrää vähennettiin jokaisella rannalla, koska meri saastui aina vain enemmän, eikä ku­kaan enää sukellellut suojapuvussakaan muualla kuin uimahalleissa.

   Joku vuoristo olisi mukava paikka.

 

:)

 

Tätä eivät kaikki tiedä: merien saastumisesta ei välitetty pätkääkään ennenkuin vesi syövytti Atlantin alaiset tietolii­kennekaapelit poikki. Kun linkit eivät toimineetkaan kuten piti, ihmiset heräsivät viimein huomaamaan mitä maail­massa tapahtui.

   He vaativat hallituksia toimimaan ja syyttivät luonnonsuojelujärjestöjä toimimattomuudesta. Järjestettiin virtuaali­mielenosoituksia ja virtuaalilakkoja. Valitettiin julkisilla paikoilla. Hommattiin mainosaikaa valituskanavalta.

   Homma alkoi jo mennä tavaroiden rikkomisen ja ryöstelyn puolelle (“Tein sen merien saastumisen vuoksi” oli jon­kin aikaa hyväksyttävä puolustus oikeudessa), kunnes maapallon kiertoradalle saatiin laukaistua sata uutta tietoliiken­nesatelliittia (kaikki yhtä aikaa) Cobin autiomaan salaisesta tukikohdasta.

   Valitus loppui siihen paikkaan, kun verkkoyhteydet palasivat.

   “Mitä meristä, antaa niiden palaa!” kuului erään nettilehden pääkirjoitus. Kaikki olivat iloisia ja koneiden käynnis­tysääninä soivat fanfaarit.

   Tietty sitten tuli ongelmia aurinkotuulen kanssa. Flaret sotkivat satelliittien siivekkeet niinkuin öljylautat uhanalais­ten lintujen pyrstöt. Yhteydet pätkivät ja pörssikurssit heilahtelivat.

   Ehdotettiin, että aurinko pitäisi sammuttaa jos ei kokonaan, niin ainakin yöksi. Tai ainakin liekkiä pitäisi pienentää.

   Näistä typeristä ehdotuksista suivaantuneina tiedemiehet (ne harvat, jotka vielä osasivat tehdä eron todellisen tiedon ja rajatiedon välille) kävivät puheohjelmissa muistuttamassa, ettei sellainen onnistunut ja selittivätpä vielä miksi - hie­non tanssinumeron, mieleenjäävän laulun ja yksinkertaisen tietokonegrafiikan avulla.

   Eräälle nettiuskonlahkoista juttu ei uponnut. He alkoivat rakentaa tuhansien kannattajiensa rahalahjoitusten turvin suurta sammutusjauheella täytetty avaruusrakettia aurinkoon lähettämistä varten. Sen nimeksi tuli Star Destroyer ja se maalattiin vaaleanpunaiseksi (sen värisiä vaahtosammuttimet olivat nykyään, koska verenpunainen väri häiritsi pien­ten lasten vanhempien mielestä heidän pieniä lapsiaan, jotka pelasivat huolestuneilta vanhemmiltaan salaa ultraväki­valtaista, useissa osavaltioissa kiellettyä, kannibalismia ja sodomiaa sisältävää toimintapeliä nimeltä shakki).

   Raketti laukaistiin, mutta se ei päässyt koskaan ilmakehän ulkopuolelle, sillä Siriuslaiset (ne paskiaiset) eivät pitä­neet lupaustaan hoitaa puolet polttoainekustannuksista vetämällä rakettia avaruuteen omasta päästään jättimäisellä eetterimagneetilla.

   Raketti putosi Peruun, Amazon-jokea ympäröivälle suola-aavikolle. Paikalliset uskovaiset alkoivat tehdä putoamis­paikalle pyhiinvaellusmatkoja, koska sammutusjauhe oli muodostanut aavikolle (joidenkin mielestä aivan sattumalta, joidenkin mielestä ehkä ei) neljätsadatkolmetkymmenetkahdet Neitsyt Super-Marion kasvot.

   Yli viidenkymmenen ihmisen täytyi kuolla liiallisen suolan aiheuttamaan vatsasyöpään ennenkuin paikalliset viran­omaiset kielsivät kuvien suutelemisen.

 

:)

 

Mutta ennen vanhaan, kun viiden miljoonan ihmisen asumuskeskittymää vielä sanottiin suurkaupungiksi, ei ollut olemassa sellaista nykyään itsestäänselvää asiaa kuin ruumiinjäsenien rekisteröinti.

   Ei, silloin ei kukaan tatuoinut sarjanumeroita käsiinsä tai jalkoihinsa sen varalta, että joku ryöstäjä tulisi jonakin yönä leikkaamaan jalat tai kädet irti ja myisi ne pimeästi eniten maksavalle.

   Ei, sellaisia ei ollut ennen vanhaan, kun geenimanipulaatio oli vielä uusi ja ihmeellinen asia.

   Ei, siihen aikaan verovirkailijat eivät lätkäisseet kävelyveroa jalankulkijoille, yllättäneet pyöräilijää nurkan takaa ja raiskanneet pyöräilyverolla, heittäneet tiilellä ikkunaan ja verolappua hajonneesta ikkunasta perään.

   Se oli sitä aikaa, kun television vielä pystyi sulkemaan ellei katsonut sitä.

   Se oli sitä 60-lukua, jolloin elämä oli mustavalkoista. Värithän ilmestyivät maailmaan (kuten kaikki tietävät) vasta 70-luvulla. Sitä ennen värejä näki vain elokuvissa. Värikäs maailma entisen mustavalkoisen sijaan vaati melkoista asennemuutosta kaikilta ihmisiltä, ja erityisesti juuri elokuvilta, kun värit eivät enää olleetkaan heidän yksinoikeu­tensa. Melkein yhtä suurta kuin kuin Suuren Sähkökatkon aikaan vuonna 2000, kun kaikki maailman sininen väri muuttui vihertäväksi ja vihreä sinertäväksi (jostain kumman syystä).

   Se oli sitä aikaa, kun... no, nykyään ei oikeastaan enää hirveästi muistella sitä aikaa. Paitsi tietysti kyseiseen ajan­jaksoon erikoistuneissa retrotieteen uutisryhmissä.

 

:)

   

Naapurin mummo hihkaisi pirteästi, kun sattui tulemaan vastaan kerrostalon portaissa.

   “Huomenta, herra Dow!”

   Hissi oli taas rikki. Talonmies oli niin keskittynyt ottamaan osaa television visailuihin, ettei viitsinyt korjata sitä. Is­tui vain kotona netin tietosanakirjasarjasivu ruudulla ja puhelin toisessa monitorissa. Aina oli jollakin kanavalla kil­pailu menossa.

   Toisaalta, hissiä oli oikeastaan aivan turha korjata, koska se meni rikki aina, kun naapurin mummo käytti sitä. Mummolle oli kyllä vihjailtu hänen yliinhimillisestä ylipainostaan, lähetelty laihdutusvinkkejä postiluukkuun ja soi­teltu radio-ohjelmiin, mutta mummo ei näyttänyt huomaavan paino-ongelmaansa millään keinolla.

   “Huomenta.” Dow sanoi innottomasti ja painautui seinää vasten.

   “Kaunis ilma tänään.” Mummo sanoi ohittaessaan. “Ajattelin käydä ostamassa kioskilta ristisanatehtäviä.”

   “No, onnea vain teille.” Dow sanoi ajattelematta, tunki itsensä pois seinän ja mummon välistä ja kiiruhti neljänteen kerrokseen avainkorttiaan pyöritellen.

  

Kerrostalo, jonka Dow oli puoli vuotta sitten valinnut asuinrakennuksekseen aivan itse ilman kotitalonvalintakon­sulttia (mitä hän usein katui), oli melko uusi. Se oli rakennettu vain vuosi sitten ja sen huomasi rakennuksen julkisi­vusta. Talo muistutti hyvin paljon sitä tietokonemallia, jonka arkkitehti oli alunperin talosta tehnyt, ja jonka perus­teella Dow oli talon löytänyt asuntovälityksen koneesta. Oikeastaan se muistutti sitä niin paljon, että jos ei olisi asian oikeaa laitaa tiennyt, olisi voinut luulla olevansa yhä siinä asuntovälityksen virtuaalikerrostalossa tietokoneen sisässä.

   Talon seinät näyttivät siltä kuin niitä ei olisi ollenkaan pystytetty elementeistä ja teräspalkeista ja muovikerroksista vaan ohjelmoitu paikalleen. Sisällä talossa virtuaalisen suunnittelun huomasi siinä, että kaikki oli jollakin lailla pie­nempää. Rakennuksen mittasuhteilla olisi voinut heittää vesilintua, jos niitä olisi vielä jostain löytynyt lintujen suku­puuttobuumin jälkeen. Ihan kuin kaikki, jotka astuivat taloon sisään, olisivat kasvaneet kutakuinkin 20% joka suun­taan.

   Dow tunsi itsensä aina kömpelöksi jättiläiseksi kävellessään liian ohuita portaita yläkertaan. Naapurin mummoa ei näyttänyt tämäkään ongelma haittaavan. Ehkä siltä oli katkaistu hermot.

   Hänen asuntonsa ovi oli raollaan. Aivan kuin kissa olisi pujahtanut juuri sisään. Ensimmäiseksi hän ajatteli, että hänet on ryöstetty ja alkoi tuntea paniikinomaista huolta siitä, mitä kaikkea oli viety.

   Sitten hän ajatteli optimistisemmin, että ehkä talonmies oli tullut järkiinsä ja alkanut vihdoinkin korjaamaan rik­koontuneita tuuletusputkia, joista hän oli hänelle valittanut muutamankin kerran. Kyllä, sen täytyi olla talonmies. Ei hänkään pystynyt kestämään viidenkymmenen celsiuksen hellettä päivästä toiseen ilman tuuletusta.

   Kun hän meni sisään positiiviseen ajatteluun luottaen, hän huomasi ettei siitä ollut mitään apua.

 

Hänet oli ryöstetty. Pari tuntia aamujääteellä ja asunto oli tyhjennetty täysin. Eihän hänellä paljon tavaraa ollut kos­kaan ollut, mutta nekin vähät oli viety kynnysmattoa ja roskakoria myöten. Hänen kaikki kirjansa myös, mikä oli hir­veintä, sillä hän sattui pitämään lukemisesta varsinkin sellaisten kirjojen lukemisesta, joissa sattui juuri jotain tällaista outoa, että asunto ryöstetään keskellä kirkasta päivää sillaikaa kun asukas on jääteellä rantabaarissa.

   Nyt puuttui vain, että olisi tapahtunut jotain vielä oudompaa ja absurdimpaa.

   Hän istuutui, sillä rosvot olivat jättäneet hänelle yhden keittiötuolin. Juuri sen rikkinäisen, jonka selkänoja natisi in­hottavasti. Myöskin rikkinäinen jääteekone, joka teki jääteestä kiehuvan kuumaa oli jätetty. Sekä puhelinvastaaja.

   Huomaavaisia rosvoja. Veivät puhelimen, mutta jättivät puhelinvastaajan, jos siinä olisi jotain tärkeitä viestejä hä­nelle.

   Tai ehkä rosvot jättivät hänelle viestin, hän säpsähti.

   PLAY-nappula naksahti hänen etusormensa alla.

   “Teille on kaksi viestiä.” Puhelinvastaajan mitäänsanomaton naisäänisyntetisaattori sanoi ja alkoi pyörittää äänital­lenteita: “Tämä on häiriösoitto, ja toivon, etten keskeyttänyt mitään tärkeää. Halusin vain muistuttaa, ettei elämä ole itsestäänselvää, eikä soittaja ole aina hyvä kaveri, vaan voi olla kuten minä, eli joku turhautunut performanssitaitei­lija. Älkää olko huolissanne, tämä ei tule toistumaan. Hyvää elämänjatkoa!”

   Toinen viesti oli tämä: “Tämä on toinen häiriösoitto, ja kuten jo edellä sanoin: Elämä ei ole itsestäänselvää, eikä roskakori ole aina siinä missä pitäisi. Hyvää illanjatkoa.”

   Dow huokaisi hengästyneenä elämän loputtomaan ironiaan ja pyyhkäisi mediataideteokset pois vastaajastaan.

   “Ei viestejä.” Vastaaja sanoi. Eipä tietenkään, hänhän juuri tyhjensi ne.

   Hurjaa. Televisio oli myös jätetty. Sitä oli kyllä yritetty saada irti seinästä, mutta aika ei ollut kai riittänyt. Ääni oli väännetty aivan pienelle, mikä oli hyvä, sillä menossa oli juuri ylettömän tylsä sunnuntaivisailu, jossa studioyleisö ta­putti ja nauroi aina, kun juontaja sanoi jotain, tai pyöräytti kättään, tai liikautti hieman sormeaan. Silmien pyöritys olisi riittänyt tappamaan yleisön nauruun. Niille annettiin varmaan jotain ilokaasun johdannaista ennen lähetystä.

   Pitäisi kai soittaa poliisille ja ilmoittaa ryöstöstä. Kyllä. Niin kai kaikki muut tekisivät tällaisessa tilanteessa, eikä hän poikennut valtavirrasta niin paljoa, että olisi tehnyt toisin. Alakerrassa oli kolikkopuhelimia.

   Hän ei ehtinyt edes kolmanteen kerrokseen asti, kun vastakaapattu matkustajalentokone syöksyi kerrostalon seinän läpi toisen kerroksen kohdalla saaden talon muuttumaan vähemmän virtuaalisen näköiseksi. Lentokoneen ohjaaja oli saanut katatonisen paniikkikohtauksen lentokonekaappareiden rynnistäessä ohjaamoon heti nousun jälkeen ja vara­kapteeni oli juuri vähän ennen rynnistystä mennyt vessaan oksentamaan, joten mitään ei ollut tehtävissä.

 

:)

 

   “Mitä minä teen?! Mitä minä teen?!”

   Pal Ast Turmidhin kauniin kaupungin laidalla asuvan Doodley Hermanin uusantiikkinen viihdekeskus (yhdistetty televisio, tietokone, radio, CD, jääkaappi ja mikroaaltouuni) oli juuri rikkoutunut eikä ollut enää vaihtoehtoja. Tylsyys hiipi huoneeseen ja sai Doodleyn naputtamaan laiskanlinnan selkänojaa pilalle purruilla kynsillään kiihtyvällä tem­polla.

   Täytyi soittaa. Soittaa apua. Saada se taas toimimaan. Se täytyi saada toimimaan, koska viiden minuutin kuluttua alkaisi se harvinainen elokuva, jota hän oli odottanut uusittavaksi kolme kuukautta, koska hänellä ei ollut varaa tilata sitä tilauskanavilta! Se alkaisi, eikä hänen viihdekeskuksensa toimisi! Täytyi soittaa apua! Se täytyi saada toimimaan!

   Puhelin! Onneksi hän ei ollut yhdistänyt puhelintaan viihdekeskukseen, onneksi! Nopeasti! Nopeasti... 

   “Hälytyskeskus. Onko teillä ongelmia?”

   “Viihdekeskus... rikki... apua!” Doodley köhisi luuriin.

   “Pysykää rauhallisena, apu on jo tulossa. Älkää laskeko luuria pöydälle... Haloo? Haloo, oletteko vielä siellä? Haloo?”

   He tulivat liian myöhään.

 

:)

 

Dow heräsi ambulanssissa. Hän olisi huutanut kivusta, ellei happinaamaria pitelevä ensiapuhoitaja olisi painanut naamaria tiukemmin hänen kasvoihinsa.

   “Tämä heräsi!” Ensiapuhoitaja huusi ambulanssikuskille.

   “Pidä se hereillä, se ei saa vaipua koomaan!” Kuski huusi takaisin.

   “Miten?” Ensiapuhoitaja kysyi yrittäen pidellä Down hulluna heiluvia käsiä aloillaan. “Tiedän kyllä miljoona kei­noa nukuttaa, mutta en muista juuri nyt yhtään keinoa pitää hereillä.”

   “No nukuta se sitten! Vaipukoon koomaan, jos ei osaa käyttäytyä ambulanssissa!”

   Hetken päästä Dow oli taas tajuton.

  

:)

 

Median presidentti Wergurt seisoi mustan virkalimusiininsa takapenkillä heilutellen kättään kuvitelluille kansalaisille kattoluukusta.

   “Ei täällä oo ketään!” Hän valitti neuvonantajalleen Dajin Johnsonille, joka katseli tyhjiä katuja ikkunasta. Vain muutamia huoria käveli siellä täällä edestakaisin, muutamia pummeja nukkui porraskäytävissä ja joukko sekalaisia chat-hologrammeja potki toisiaan erään mainostaulun päällä ja kaikki huusivat: “Onko täällä juttuseuraa?!”

   Ei näkynyt hurraavia ihmisjoukkoja, ei taputuksia, ei serpentiinejä. Ei ilotulituksia eikä paraateja.

   Salamavaloja oli silti. Poliitikot olivat nimittäin sellainen harvinainen paranormaali ilmiö, että menivät he minne tahansa, heidän ympärillään oli salamavaloja. Jos heidät pistettiin eristettyyn koppiin, jossa ei ollut yhtään toimittajaa tai kameraa, alkoivat kopin valot varmasti räpsiä salamavalojen lailla.

   “Ei vaikuta siltä, että ihmisiä olisi teitä katsomassa.” Dajin kehitti itsestään itsestäänselvän kommentin. “Naamasi ei taida enää kiinnostaa ihmisiä.”

   “Vai niin!” Wergurt sanoi vihaisesti. “Menenkin sitten heti palattuamme plastiikkakirurgille! Saavat tehdä sellaisen naaman, joka kiinnostaa!”

   “Eihän se käy! Sinä olet presidentti!” Dajin esteli hätäisesti.

   “Miten se muka estää minua käymästä plastiikkakirurgilla?”

   “Kukaan presidentti ei tee niin!”

   “Ehkä olisi aika tehdä. Ainakin sillä yhdellä naapurivaltion presidentillä kannattaisi, sehän on ruma kuin mikä! Hyvä, että kansa kehtaa katsoa sitä!”

   “Mutta se olisi liian selvä kannanotto. Jos kansa näkisi, kuinka muutat naamaasi leikkauksella, niin saisimme us­konnolliset ääriliikkeet ja luontoaktivistit kimppuumme!”

   “Entä sitten?”

   “Ajattele seuraavia vaaleja. Menettäisit ääniä kuin syöpää sairastava kavereita. Jyrkät kannanotot ovat hengenvaa­rallisia!”

   “Hyvä on, hyvä on. Mutta kasvatan ainakin viikset, sanovat parturit mitä sanovat!”

   “Ne saattavat pitää sitä kannanottona.”

   “Minä kasvatan viikset ja sillä selvä! Jos ei partureille kelpaa, niin äänestäkööt jotakuta muuta!”

   Presidentit ei sitten tajua mitään politiikasta, Dajin ajatteli synkästi.

 

:)

 

Ronlan Lashlei - multitaiteilija, jonka päähän oli asennettu seitsemän luovuusgeneraattoria (kaikki aivojen lisälaiteke­hittelyn huippua) heräsi siihen, että hänen suunnittelemansa hanskapuhelin värisi hänen kädessään. Hän nosti kätensä naamansa eteen ja vastasi.

   Sitten hän muisti, että kyseessä ei ollut näköpuhelinhanska, vaan ensimmäisen sukupolven audiopuhelin ja laittoi peukalon korvaansa.

   “Haloo?”

   “Joel Cool radiokanava ykköseltä, huomenta! Haastattelen teitä kahden tunnin kuluttua suorassa lähetyksessä ja olen kuullut, ettette pidä yllätyshaastatteluista, joten soitin teille näin etukäteen.”

   “Selvä, mutta annan kuuluisia nerokkaita vastauksiani vain, jos minulta kysytään hyviä kysymyksiä.”

   “Kuten millaisia?”

   “Hyvä kysymys, keksi lisää samanlaisia.” Ronlan sanoi, otti sormen korvastaan ja puristi kätensä nyrkkiin. 

   Yhtäkkiä hän huomasi, että joku tuntematon nainen nukkui hänen vieressään päällään 1700-luvun lopun muodin mukainen röyhelömekko, joka oli tehty mansikanmakuisesta syötävästä kankaasta. Hän huomasi valmistajan leiman valkoisessa peruukissa, joka oli fruktoosia.

   Katsellessaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, ettei ollut yhdessäkään omista asunnoistaan. Tämän asunnon seinillä ei ollut ainuttakaan modernia veistosta eikä lasista gobeliinia. Lattiapinta-alaa ei peittänyt yksikään ympä­riinsä juoksenteleva matto.

   Hän oli hetken aikaa jännittynyt ja eksyksissä, mutta huomasi sitten, että olikin unessa yhdessä pysyvistä unimaail­moistaan, jotka oli ladattu hänen selkäytimeensä (siihen ainoaan paikkaan, johon sopi jotain lisää lataamaan) ja ren­toutui.

   Hän päätti herättää naisen ja kysyä, tiesikö hän näkevänsä unta, mutta nainen olikin kuollut jossain vaiheessa, joten hän lähti sen sijaan lentelemään unimaailmansa huoneiden ja salien poikki kuten yleensä teki. Ehkä löytämään uuden kirjan käytävältä. 

 

:)

 

Kun Dow heräsi, oli pimeää.

   Se sai hänet epäilemään, oliko hän itseasiassa herännyt ollenkaan. Ensimmäinen ääni, jonka hän kuuli oli ärsyttä­vän iloista mainosmusiikkia, jota revenneet paperikaiuttimet särkivät saaden aikaan vielä enemmän ärsytystä.

   “Middä minä olen?” Dow kysyi pimeydeltä. Pimeyteen avautui kuin vastaukseksi ovi ja tukkahiuksinen sairaanhoi­taja sytytti valot huoneeseen. Kun sateenkaaren värit lakkasivat leviämästä pitkin Down silmiä, hän tuli siihen tulok­seen, että makasi sairaalasängyssä muoviletkut nenässään.

   “Mitä sanoitte?” Arviolta nelikymmenvuotias sairaanhoitaja kysyi ja vilkaisi rutiininomaisesti piippaavia laitteita Down vieressä.

   “Middä olen? Midä dapahdui?”

   “Olette Median keskussairaalassa. Lentokone törmäsi taloonne. Olette olleet erittäin syvässä koomassa vähän yli kuukauden. Vain te ja eräs lentokoneen matkustaja selvisitte hengissä. Kaikki muut kuolivat.”

   “Kuukauden?” Dow yritti kääntää sisäistä kelloaan kuukauden eteenpäin. “Midun daloni ryösdeddiin!”

   “Ei, vaan lentokone törmäsi siihen.” Hoitaja sanoi ystävällisesti. “Niin ainakin papereissanne lukee.”

   “Lentokone? Niin, mutta vähän ennen ditä! Olin juuri menodda alad doittamaan poliideja, kun tuli de hidveä däjäh­dyd! Minun pitää pääddä doittamaan vakuutudyhddiööni -”

   Dow yritti nousta ja huomasi, etteivät hänen jalkansa toimineet kuten piti.

   “Olen hyvin pahoillani, mutta halvaannuitte vyötäröstä alaspäin. Jalkalihaksenne ovat todella pahoin palaneet, mo­nissa kohdin tuli on yltänyt luuhun asti. Jouduimme myös amputoimaan oikean kätenne.”

   Hämmentyneenä Dow liikutteli oikeaa kättään, joka päättyi nyt hauislihakseen. Hän nosti peittoa ja näki jalkansa, jotka olivat ohuet kuin luurangolla ja aivan siteiden peitossa. Siteiden alla ne olivat pelkkiä mustiksi palaneita oksia.

   “En huomannudkaan.” Hän sanoi ja katsoi vasenta kättään, joka oli onneksi aivan kokonainen. Peukalossa oli sini­nen, mutta jo haalistunut biolääkelaastari.

   “Ai, siihen lensi joku pieni sirpale, emme ole muistaneet ottaa laastaria pois.” Hoitaja sanoi, repäisi laastarin irti, laittoi sen taskuunsa ja hymyili. “Mukavaa, ettette ala riehumaan käden tai jalkojenne takia kuten eräät. Jotkut heitte­levät letkut pois ja kiroilevat, vaikka niille olisi annettu tupla-annos rauhoittavia. Ajatelkaa positiivisesti, voitte saada nyt vaikka paremmat robottiraajat tilalle. Oletteko muuten vasenkätinen?” 

   “En, olin oikeakädinen.” Dow sanoi tuumien itsekin, miksi hän otti jutun niin tyynesti. Hän heilutteli kädentyn­käänsä kuin olisi aina heilutellut sitä pelkkänä tynkänä.

   “No, sitten ei mitään.” Hoitaja sanoi ja pöyhi tottuneesti viereisessä vuoteessa vihanneksena makaavan koomapoti­laan tyynyjä. “Tohtori tulee kohta katsomaan teitä, kun olette nyt viimein hereillä. On niin paljon järjesteltävää. Tuo puhevikakin pitää korjata. Se johtuu varmaan shokista.”

 

:)

 

Pitkä, musta limusiini parkkeerasi kadunkulmaan Media Cityn huonomaineisimmalla asuinalueella. Sellaiset vanhat klassikkoautot kuten limusiinit olivat rikkaiden suosiossa.

   Huonokuntoisia katuja varjostavien ruskeiden kerrostalojen kätköistä ilmestyi joukko nuoria poikia koputtelemaan auton tummennettuja takalaseja. He olivat näöltään sitä epätoivoista narkkariluokkaa, joka ryösteli ohikulkijoita HI-vi­ruksen saastuttamilla neuloilla ja kotitekoisella hermokaasulla.

   “Mitä nuo hommaa?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, kun yksi musta poika työnsi nenänsä littanaksi mustaan la­siin.

   “Ne luulee meitä varmaan joksikin huumediilereiksi. Ei muuten noin kokoontuisi.” Tuottaja sanoi.

   “Erg!” Mainosmestari komensi autonkuljettajaa. Leveäharteinen kuljettaja avasi oven ja astui ulos autosta musta, puolen metrin pituinen teräspatukka kädessään. Poikajoukko hävisi nopeasti takaisin kujille.

   “Käy hoitamassa homma nopeasti.” Tuottaja sanoi Ergille. “Meillä on kiire.”

   “Selvä.” Erg sanoi, vilkaisi raihnaista rakennusvanhusta, avasi ulko-oven ja nousi sprayväreillä sotketut betonipor­taat ylös.

 

Hän koputti oveen talon toisessa kerroksessa.

   “Kuka vittu siellä on?” Kysyttiin oven toiselta puolelta. Televisiossa oli aneemisista naurunpyrskähdyksistä päätel­len menossa jokin iltapäivän komediasarja.

   “Mainosmestari kaipaa rahojaan.” Erg sanoi ja työnsi oven auki polymeerilihaksillaan. Turvalukon osat singahtivat ilmaan kuin vieterit.

   Sisällä syntyi hetkessä yhden miehen yleinen paniikki.

   “Älkää hätäilkö, minulla on kyllä hänen rahansa... “ Narkkari sepitti pelokkaasti ja kompuroi asuntonsa pieneen keittiöön, joka oli täynnä käytettyjä piikkejä, rusennettuja oluttölkkejä ja puoliksi syötyjä kasvispizzoja. Yhdestä tiski­pöydän alakaapista kurkisti arviolta kymmenvuotias poika, jolla oli vain liian iso, verentahrima paita päällään.

   “Tässä ne rahat ovat... “ Narkkari sanoi sormet vapisten ja otti mustan muovilaukun jääkaapin kylmälokerosta.

   Erg nappasi laukun Narkkarin kädestä ja avasi sen. Se oli pullollaan siististi rullalle käärittyjä uusia seteleitä.

   “Siinä on kaikki ne sata tonnia, ei yhtään vähempää.”

   Erg otti hitaasti kaksi raharullaa laukusta ja pisti ne pikkutakkinsa taskuun, työntäen ne kahdella sormellaan ryttyyn aivan taskun pohjalle.

   “Missä rahat?” Hän kysyi narkkarilta.

   “Siinä ne sata tonnia on kaikki.” Narkkari sanoi pyyhkien hermostuneena käsiään housuihin. Hikinoro valui hänen poskelleen.

   “Tästä puuttuu muutama tonni.” Erg sanoi ilmeettömästi.

   Narkkari vääntelehti ja otti tukea tiskipöydästä. Hänen ohuet sormensa yrittivät puristautua nyrkkiin siinä onnistu­matta.

   “Sinä pistit sinne taskuun pari niitä... “ Hän sanoi hiljaa.

   Erg iski narkkaria patukalla niin lujaa ja nopeasti, että kallo halkesi useampaan osaan. Narkkari rojahti lattialle ja verta alkoi valua hitaasti hänen suustaan. Poika vilkaisi ulos kaapista ja katsoi ruumista mustilla silmillään. Hän ei näyttänyt olevan perillä siitä mitä tapahtui.

   “Tuossa sinulle.” Erg sanoi ja pudotti laukun pojan eteen lattialle. Sitten hän kääntyi ja käveli olohuoneeseen. Tele­visiossa mainostettiin uutta kynsilakkaa, joka säännöllisesti käytettynä korvasi täysin oikeat kynnet.

   “Maksoiko se?” Mainosmestari kysyi, kun Erg palasi autoon.

   “Ei.” Erg sanoi ja starttasi moottorin.

   “Hakkasitko sen?” Tuottaja kysyi.

   “Jep.”

   “Hyvä juttu. Lähdetään.”

 

:)

 

“Uusi Mandy-partavesi takaa sen, että naiset pyörtyvät käsivarsillenne. Sen raaka-aineina käytetään vain puhtaimpia keinotekoisia kasviuutteita, kiihottumista lisäävää öljyä, viherlootusta ja kloroformia. Osta nyt, ja kaverisi tyttöystävä alkaa kiinnostua sinusta aivan uudella tavalla!”

  

:)

 

Mainosmestari ja Tuottaja. Heidän oikeita nimiään ei kannattanut mainita, tai saattoi löytää itsensä lahden pohjasta betonisandaalit jalassa. He olivat Median mahtavimmat miehet. He pelasivat korttia limusiininsa takapenkillä, joka oli sisustettu 1700-luvun kartanoksi.

   “Miten bisnekset menee... tai menevät?” Tuottaja kysyi ja nosti kortin.

   “Kumpaa puolta tarkoitat?” Mainosmestari kysyi ja nosti myös kortin. “Televisiota vai alamaailmaa?”

   “Noin yleensä vain.” Tuottaja sanoi ja nojautui lumiapinoiden turkeista tehtyyn istuimenpäälliseen. “Kasvaako suo­sio, pysyykö ennallaan vai laskeeko?”

   “Kasvamaan päin, sanoisin.” Mainosmestari sanoi. “Huomenna aloitetaan uusi muoti-ilmiö, ensi viikolla alkaa pre­sidentin... mikä sen nimi nyt olikaan?”

   “Wergurt.”

   “Niin, sen uudelleenvalintakampanja ja ensi viikoksi on suunnitteilla ihan uusi poprocktähti. Hyvältä näyttää, vaikka onkin alkanut tuntumaan siltä, että jotain uutta aaltoa olisi nousemassa. Huumebisnes on pysynyt ennallaan, asekauppa kasvanut hieman ja orjakauppa laskenut hieman, mutta vähemmän kuin odotimme. Yhteistyö kansainväli­sen mafian kanssa pelaa hyvin.”

   “Entä pörssi, elinkauppa, salakuljetus ja prostituutio?”

   “Ennallaan nekin. Kiristys ja lahjonta myös ennallaan.”

   “Kolmetoista.” Tuottaja sanoi.

   “Pahus. Uusi peli?”

   “Mikäpä siinä, kunhan hoidan ensin päivän työt.” Tuottaja otti puhelimen käteensä ja valitsi sihteerinsä numeron pikavalinnasta.

   “Joko olet tehnyt sen? Tee se! Erota! Ei. Ei. Tarjoa kaksisataa miljoonaa. Ei. Hei. Pusi pusi. Niin minäkin sinua. Ei. Ei.” Tuottaja sulki puhelimen.

   “Kun nyt olet päässyt puhelutuulelle, niin viitsitkö hoitaa munkin juoksevat työt?” Mainosmestari kysyi korttien se­koittelun lomasta.

   “Okei.” Tuottaja valitsi Mainosmestarin sihteerin numeron ja alkoi taas esittämään tiukkoja mielipiteitä.

   “Hei, nukketehtaasta erityiskysymys. Mitä niille jalattomia ja kädettömiä lapsia synnyttäville mallinukkefiguureille tehdään? Ne mätänevät varastoihin, kun kukaan ei osta.” Tuottaja kysyi laittaen puhelimen hetkeksi syrjään. “Ajattele, ehkä ihmiset ovat tulleet järkiinsä!”

   “Älä koskaan aliarvioi ihmisten tyhmyyttä. Ne ostaa mitä vaan, jos sitä mainostaa tarpeeksi. Käynnistetään mainos­kampanja.”

   “Käynnistäkää mainoskampanja!” Tuottaja sanoi puhelimeen ja sulki sen. “Mitä nyt tehdään?”

   “Viljellään viittauksia.”

   Sitten he jakoivat toisilleen kortit.

 

:)

 

Median keskussairaalan ensiapuosaston toisen ylilääkärin nimi oli Sid Stifeor. Hän oli ohut persoona, kuten useimmat ihmiset maailmassa. Paljon ohuempi kuin esimerkiksi Thedan Niers, eikä siksi läheskään yhtä kiinnostava. Hänestä eivät olisi olleet kiinnostuneita edes hänen lähimmät sukulaisensa, jos olisivat muistaneet hänen olevan elossa.

   Toisin kuin Thedanista, josta löytyi kiinnostavuutta kahden edestä. Thedan Niers oli poliisilääkäri ja piti työssään huolen siitä, että sairaalaan tuodut roistot tai lainrikkojat joutuivat käsirautoihin heti, kun heidän haavansa oli pai­kattu. Hän oli erittäin pätevä ja kokenut hommassaan. Saanut kaksi mitalia urheudesta.

   Parhaiten hänen olemustaan kuitenkin kuvasi tällä hetkellä sana väsynyt. Hän oli juuri käynyt tuuraamassa vuode­osaston kollegaansa, joka oli väliaikaisesti mielisairaana.

   Hän oli ajanut hissillä yläkerran vuodeosastolle ja kuulustellut juuri koomasta herännyttä lentokonetapaturman uh­ria. Monimutkainen tapaus, se. Uhri väitti, että hänet oli ryöstetty juuri ennen lentokonetapaturmaa ja vakuutusyhtiö väitti, että hän keksi ryöstön omasta päästään suurempien vakuutuskorvausten toivossa, eikä alkanut maksamaan sen takia mitään sairaalakulujakaan jonkin uuden lisäpykälän nojalla.

   Hän huokaisi syvään. Tällaiset tapaukset säälittivät häntä aina hieman. Kuukausi koomassa pudotti tegnologisen kehityksen kelkasta armottoman tehokkaasti. Pahimmillaan hän saattoi kulkea koko elämänsä jälkijunassa, pääse­mättä koskaan päivityksissään ajan tasalle.

   “Thedan Niers! Raiskauksen uhri huoneessa viisitoista on valmis kuultavaksi!” Kuului ilmoitus hänen korvansa ta­kana olevasta virallisesta sairaalamallisesta viestinappista.

   “Olen menossa.” Hän sanoi käytävän valvontakameralle ja asteli pikamarssia huoneeseen viisitoista.

   Tutkimussängyllä makasi nuori nainen, joka oli laastaroitu ja kääritty siteisiin joka puolelta. Nainen oli vaatteista (tai vaatteiden puutteesta) päätellen ilotyttö, vaikka eihän sitä enää nykyään erottanut. Ennen sentään näki siitä ot­samerkistä, kuka oli ja kuka ei, mutta sitten nekin poistettiin käytöstä, kun tavalliset kansalaiset alkoivat käyttää niitä muodin vuoksi.

   “Kuha hinä olet?” Nainen kysyi ja Thedan näki, että naisen kielessäkin oli biolaastari.

   “Poliisilääkäri Thedan Niers.” Thedan esitteli itsensä.

   “Poliihilääkähi? Hittenhän te otatte hen hyöstäjän kiinni!”

   “Mitä tapahtui?” Thedan otti muistikirjansa esiin käynnistäen sen ja istuutui tuolille sängyn viereen.

   “Minut hyöhtettiin kehkellä kihkahta häivää! He hoihto hei kaikki hultaihet lävihtyhheni!” Nainen kertoi yrittäen välttää puraisemasta kieleensä.

   “Siitäkö nämä arvet tulivat?”

   “Niin! He hepi kohvahenkaat, nenähenkaat, hilmäkulmahenkaat, kielikohun, napakohun, nännihenkaat ja hanne­henkaatkin! Eihä tämä ollut enhimmäinen kehta!”

   “Niin, sellaista se on nykymaailmassa... Kerrotko työpaikkasi?”

   “Olen thippahina keskustan tohnihavintolassa. Hiinä, honka hatolla on vuohihtohata. He hyöhtäjä oli muuten itä­maalaihen näköinen!”

   “Niin, suurin osa heistä on.”

   “Hei, onko henitaalikohuni vielä hallella?!”

   Thedan vilkaisi.

   “Näyttää olevan.”

   “Huh, hitä he pahkiainen ei hentään huomannut! Viime hellalla hekin meni! Ai niin, nimeni on Hudi Cehbicehn.”

   “Rudi Cerbicern?”

   “Niin, aivan.”

   “Oletko sukua Eduard Cerbicernille?”

   “Ehuahd on hehkkuni, miten niin?”

   “Tuli vain mieleeni, että hänethän on etsintäkuulutettu?”

   “Niin, hellaisia hoihtoja ja hikollihia on koko Cehbicehnien huku, minua ja äitiä luhuunohhamahha. Joh haatte hen kiinni, niin hanohaa, että tehveihiä Hudilta ja lyöhää hitä kunnolla naamaan!”

   “Niin, ehkäpä. Levätkää nyt, teidän täytyy vastata vielä eräälle meidän erikoisasiantuntijallemme yksityiskohdista ja sitten tänne tuleekin varmaan raiskattujen tukiryhmä puhumaan kanssanne.”

   “Taah ne! Ne häihitsee jo muutenkin töitäni tohnibaahissa!”

   “Yrittäkää jaksaa.” Thedan sanoi ja sammutti muistikirjan.

   “Täällä olisi toinen samanlainen tapaus.” Sairaala-apulainen huusi ovelta. “Taitaa olla taas uusi ryöstöaalto me­nossa.”

   “Osmir voi hoitaa sen, en ehdi nyt, kahvituntini alkaa näillä minuuteilla.” Thedan selitti toiveikkaasti kelloaan vil­kuillen ja kiiruhti kahvioon.

 

:)

 

Ennen Michael D. Blackin, maailman suosituimman artistin (ainakin myyntilukujen mukaan), stadionkeikan alkua sattui ikävä onnettomuus.

   “Mitä tapahtui?” Supertähti kysyi soolokitaristilta, joka teippasi plektroja sormiinsa.

   “Zeff taittoi niskansa.” Soolokitaristi vastasi.

   “Tä?”

   “Se yritti virittää bassoaan.”

   “Ai... jaa. No, sano roudareille, etta pistää sille sen basson kaulaan, mustat lasit päähän ja tuohon kaiuttimeen no­jaamaan. Ei kukaan kuitenkaan kuule soittoa kaiken sen yleisön kiljumisen yliAAARGH!”

   Michaelin tuskaisen huudon takia hänen nenästään alkoi valumaan jotain sinistä ainetta. Se näytti hiusväriltä. Miksi nenästä valui hiusväriä? Pureutuiko aine nykyään kallon läpi?

   “Mitä nyt, Michael?”

   “Vieroitusoireita vain... täytyy lähteä ottamaan se piikki...”

   Michael hoiperteli takaisin lavan taakse jättäen jälkeensä sinisten tippojen vanan.

 

 

:)

 

Presidentti Wergurtin neuvonantaja Dajin Johnson paiski ylitöitä kampanjatoimistossa. Kukaan ei ollut enää kiinnos­tunut presidentistä ja se johtui jostakin. Mutta mistä?

   “Miksei kukaan enää ole kiinnostunut presidentistä, kansan johtohahmosta? Eilenkään ei ollut yhtään kunnon kan­salaista heiluttelemassa lippuja kadunvarsilla!” Dajin kysyi turhautuneena vaaliavustajilta, jotka liimailivat presiden­tin hologrammikuvia kahvimukeihin. Kun kuppeihin kaatoi kuumaa kahvia, presidentin suu levisi maireaan hymyyn.

   “Se on aika helppo selittää.” Sanoi yksi avustaja. “Eilen oli Michael D. Blackin konsertti. Kaikki olivat katsomassa sitä.”

   Dajin seisahtui.

   “Kaikkiko?”

   “Niin no, eivät kaikki, mutta suurin osa teidän kannattajistanne on nuoria tai keski-ikäisiä naisia ja miehiä, ja naiset raahaavat miehensä aina mukanaan sen konsertteihin. Ne, jotka eivät pidä Michael D. Blackistä, eli lähinnä eläkeläi­set, eivät muutenkaan kuulu teidän kampanjanne kohteisiin.”

   Dajin valaistui.

   “Olet oikeassa, eilen todella oli jokin konsertti. Minunkin vaimoni puhui siitä jotain, mutta en ehtinyt kuunnella.”

   “Hei, eikös presidentti vieraile tänään lastenkodin avajaisissa?” Avustaja kysyi yhtäkkiä innokkaasti, kuin olisi juuri saanut kauan kadoksissa olleen muistinsa takaisin.

   “Niin tosiaan tekee. Kuinka monta henkivartijaa sinne tarvitaan?”

   “Ainakin viisi. Pennuista ei koskaan tiedä, milloin ne rupeaa kuolailemaan presidentin puvulle kesken TV-lähetyksen.”

   “Aivan, lapset ovat arvaamattomia pirulaisia.”

   “Minä voin hoitaa sen.” Avustaja lopetti tarrojen liimaamisen ja kiiruhti touhukkaana puhelimeen.

   Dajin mietti Michael D. Blackiä. Saisikohan hänet mainostamaan Wergurtia? Tai onnistuisiko se toisinpäin: Presi­dentti mainostamassa rocktähteä? Mikä ettei, kun presidentin vaatteistakin myytiin mainostilaa.

 

:)

 

   “Mistä on kysymys?” Televisio-ohjaaja kysyi apulaisohjaajalta, joka tarkkaili katsojalukuja monitoristaan. Jokaisessa maailman televisiossa oli pieni anturi, joka mittasi sitä, kuinka paljon kutakin ohjelmaa kullakin kanavalla katsottiin. Anturi oli niin tarkka, että se pystyi jopa mittaamaan, kuinka monta ihmistä missäkin huoneessa oli katsomassa ja osasi erotella kaikki satunnaiset katsojat, jotka vain kävelivät television ohi ja vilkaisivat sitä.

   “Eikö Kalaravintolashowlla ole tarpeeksi katsojia?” Ohjaaja jatkoi ensimmäistä kysymystään hieman tarkennettuna.

   “Ei, melkein yhtä huonot luvut kuin silloin, kun lähetimme kaksi tuntia mustalaislaulujen parhaimmistoa suorana lähetyksenä.” Apulaisohjaaja sanoi.

   “Miksei Kalaravintolashow kelpaa? Pubshow oli menestys, Liharavintolashow samaten! Hitto, ne piti jopa Suolija Sokeritautisten Kahvilashowsta!”

   “No, kaikkia ei voi miellyttää.”

   “Kaikkia PITÄÄ pystyä miellyttämään! Se on meidän tarkoituksemme, meidän pyhä tehtävämme! Vaikka se olisi mahdotonta, siihen meidän täytyy pyrkiä!” Ohjaaja selosti suurieleisesti.

 

TV-ohjauksen käsikirja, ohje yksi:

Pyri miellyttämään kaikkia

 

   “Ai niin, tosiaan. Mutta en minäkään juuri pidä kalaravintoloista. En ole syönyt kalaa sen jälkeen, kun näin doku­menttikanavalta jutun siitä, että nykyään vesistöt on niin saastuneita, että kaikki pyydystetyt kalat pitää pistää hirvei­den puhdistusseosten ja laitosten läpi -”

   “Hemmetin hemmetin hitto.” Ohjaaja sanoi, koska luuli, ettei televisiossa saanut kiroilla (syyn tähän harhaluuloon saatte tietää seuraavassa jaksossa). Sen sanottuaan hän rauhoittui nopeasti ja istuutui tuolille.

   “Annetaanko näkyä loppuun asti vai katkaisenko jo nyt?”

   “Anna näkyä. Ne, jotka tätä katsovat, ovat varmasti niin hulluja, että lähettävät meille pommiuhkauksia, jos katkai­semme shown kesken.”

   “Mikä olikaan seuraavana vuorossa? Hei, oletko sinä mun isi?”

   “Niin, se hajonneiden perheiden perhesarja. Onneksi se on suosittu, Mainosmestari tulee nimittäin käymään tä­nään.” 

 

:)

 

Dow Winslow istui rullatuolissa sairaalavuoteensa vieressä. Hänestä tuntui mukavalta vain istua tavallisesti kuukau­den makaamisen jälkeen.

   Hän oli lueskellut lehtiä. Katsonut uutiskanavaa. Syönyt uutta, maukasta pikaruokaa, joka oli keksitty kaksi päivää lentokoneturman jälkeen. Hän oli jo tottunut uuteen muotiin, joka oli aivan erilaista kuin kuukausi sitten. Samoin hän oli tottunut Yhdeksän Uutisten uuteen tunnussävelmään.

   Ainoa asia, joka häntä harmitti oli se, että häneltä oli jäänyt viikon kestänyt Narsubuumi väliin. Narsut olivat mar­sun ja norsun sekoituksia. Joku oli ajatellut, että sellaiset olisivat kivoja kotieläimiä. Viikon ajan jokaisella trenditie­toisella täytyi olla narsu tai kaksi lemmikkieläimenä, muuten pidettiin vanhanaikaisena. Nyt niitä sai lähimarketista kolme yhden hinnalla, mutta eihän niitä kukaan enää ostanut.

   Dow ajatteli sellaisen ostamista.

   Kesän viimeiset hellepäivät ennen kuumaa syksyä olivat menossa ja edessä oli hikinen talvi. Kaikenkaikkiaan hän oli kuntoutunut onnettomuudestaan oikein hyvin, ottaen huomioon, ettei hän saanut uusia jalkoja tai kättä vakuutus­yhtiöltä, koska ei ollut lukenut pienellä kirjoitettua tekstiä sopimusehdoissa. Se oli kirjoitettu muovipaperin kuituihin lankalaserilla, koska eräässä kaksisataa vuotta vanhassa lakikirjassa sanottiin, että niin sai tehdä, koska se ei ollut mahdollista.

   No, se ei ollut mahdollista silloin, mutta nyt oli ja tekstin näkemiseen olisi tarvinnut supermikroskoopin. Ne lähetti­vät hänelle kyllä surunvalittelukortin, jossa luki koukeroisella fontilla:

 

OLEMME PAHOILLAMME MENETYKSENNE JOHDOSTA

   

Ja kulmassa oli vakuutusyhtiön logo.

   “Onko täällä ketään?” Huusi joku ovelta. Dow nosti katseensa lattiasta ja näki ovella noin kuusikymppisen, aisti­vammaisen muorin, jonka kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen ylähuulen kohdalta. Muorin kaulassa roikkui lappu, jossa luki mustalla tussilla kirjoitettuna:

 

AUTA AISTIVAMMAISIA

OSTA ARPA

 

   “Ostaa arpoja?” Muori kysyi reippaasti nostaen arpalehtiön päänsä yläpuolelle kuin aikoisi lyödä sillä itseään.

   “Mitä pirua sinä haluat?” Dow kysyi nähdäkseen, miten muori reagoisi.

   “Arpoja! Viitosen kappale.” Muori ojenteli lehtiötä innokkaasti.

   “Mitä on palkintona?” Dow kysyi.

   “Lihahyytelöä. Itse tekemääni. Tässä kuva.” Muori intoili ja kaivoi liivintaskustaan valokuvan, jossa oli lautanen. Lautasella oli jonkinlainen tummanruskea, hyytelömäinen kakku, jonka päälle oli pursotettu hieman huolimattomasti kermavaahtoa.

   “Ei kiitos.” Dow sanoi inhosta värähtäen.

   “Hieno on? Ostatko kaksi?” Muori kysyi.

   “Ei kiitos, en nyt osta.”

   “Etkö sinä ostakaan?” Muori katsoi Dowta kummissaan.

   “En.”

   Muori oli hetken hiljaa.

   “Kaikki ostavat, ja yleensä kaksikin. Tuokin osti. Se mukava mies tuolta. Se, jolla ei ollut kävelykeppiä. Sekin ei ensin ostanut, mutta osti kuitenkin sitten! Osti osti!”

   “Niinpä tietenkin, näytät niin säälittävältä.”

   “Eikö yhtään arpaa?” Muori kysyi hieroen kurkkuaan tärisevällä kädellään.

   “Ei.” Dow sanoi painokkaasti.

   “Voiko hän ostaa, voiko?” Muori huomasi koomapotilaan toisessa sängyssä ja intoutui taas hieman.

   “Ei. Hän on koomassa.” Dow sanoi. “Kokeilkaa jotakin muuta.”

   Muori tärisi hetken, kääntyi sitten hitaasti ja poistui huoneesta keikkuvalla askelcombolla. Dow katsoi muorin hi­dasta menoa hetken aikaa, mutta sitten televisiossa välkehtivä livekeikka kaappasi hänen huomionsa. Michael D. Black konsertoi suorana ympäri maailmaa Intian pääkaupungista. Liveyleisönä koostui Intialaisista nuorista, jotka oli­vat kai pimittäneet ruokarahojaan puolen vuoden ajalta, että saisivat liput konserttiin.

   Hänen huomionsa ei kuitenkaan kiinnittynyt siihen, että kyseessä oli (ainakin myyntilukujen mukaan, mikä sietää mainita toisenkin kerran, koska se on niin subjektiivinen käsite ja Intiassa elokuvista tehdään tahallaan yksinkertaisia ja halpoja, jotta yleisö ei osaisi vaatia parempaa) niinku maailman suosituin muusikko, vaan se että Michael D. Blackin päällä oli HÄNEN sininen hengenpelastuspukunsa. Selkämyksestä erottui HÄNEN nimensä (vaikka sitä oli kyllä peitelty kiiltävillä hopeakoristeilla) ja ranteessa roikkui HÄNEN pillinsä, jossa oli elefanttitarra.

   Miten helvetissä HÄNEN ryöstetty hengenpelastuspukunsa oli joutunut Michael D. Blackille? Vastaus tähän kysy­mykseen löytyy rivien välistä.

 

:)

 

Mainosmestari katseli tyytyväisesti myhäillen sporttiasuisia ohikulkijoita ja orgaanismuovisia palmuja, kun limusiini lipui rantakatua pitkin kohti Median televisiokeskusta. Tuottaja näpytti viisiulotteista räiskintäpeliä limusiinin tieto­koneella.

   Päivä oli taas kuuma ja siitä tulisi vielä kuumempi, jos säätiedotusta oli uskominen. Säätiedotukset olivat aina vähän erilaisia joka kanavalla riippuen siitä, halusivatko mainostajat ihmisten ostavan sateenvai auringonvarjoja. Oikeaa sa­detta ei oltu saatu vuosikausiin, mutta sitä ennustettiin silloin tällöin luvattiinpa joskus hirmumyrskyjäkin, kun vakuu­tusyhtiöt niin vaativat.

   Yhtäkkiä Mainosmestari näki nuoren miehen, joka istui mitäänsanomattoman näköisenä tyypillisen merenranta­kahvilan terassilla ja hänen alkukantaiset kykyjenmetsästysvaistonsa heräsivät.

   “Erg, pysäytä! Tuolla on seuraava poptähti!” Mainosmestari sanoi.

   Erg jarrutti niin, että takana tuleva auto joutui kurvaamaan jalkakäytävän kautta ohi. Klassikkolimusiini peruutti ta­kaisin piskuisen merenrantakahvilan kohdalle.

   “Kuka?” Tuottaja kysyi katsellen mitäänsanomattomia kasvoja tumman ikkunan läpi.

   “Tuo tuossa. Tummat hiukset ja vaaleat kasvot. Italiaanoa ja meksikaania sekaisin.” Mainosmestari osoitti.

   “Hmm. Ehkä, ehkä. Käydään hieman jututtamassa.” Tuottaja sanoi ja nousi autosta.

   “Minä parkkeeraan tuohon vähän taaemmas.” Erg sanoi Mainosmestarille, joka nousi autosta ja suoristi imagosol­miotaan.

 

He kävelivät nuoren miehen luo kuin hallituksen agentit ja istuutuivat pöytään kuin mafian palkkamurhaajat.

   “Kiinnostaisiko tienata muutama miljoona rahaa?” Mainosmestari kävi suoraan asiaan. Tuottaja tilasi sormien nap­sautuksella kaksi jääteetä.

   “Tuota... Mikäpäs siinä, jos ei mitään ihmeempää tarvitse tehdä.” Nuorimies ilmeili hieman yllättyneenä.

   “Noilla kasvoilla se kyllä onnistuu. Osaatko laulaa?”

   “Een nyt... en ainakaan kovin hyvin.” Nuorimies sanoi yhä enemmän yllättyneenä.

   “Entä tanssia?”

   “En mitenkään erityisen hyvin.”

   “Sillä ei ole mitään merkitystä. Laulun saa aina muutettua tietokoneilla ja tanssiminen onnistuu cyberpuvussa.”

   “Niin, mikä sun nimi on?” Tuottaja kysyi.

   “Senag Poltas.” Nuorimies sanoi mietittyään hetken, kannattaako paljastaa nimeään tuntemattomille, mutta arveli tiedon olevan riskin arvoista. “Ketä te olette?”

   “Senag Poltas. Typerä nimi.” Tuottaja sanoi sivuuttaen miehen esittämän kysymyksen. “Vanhempasi taisivat olla aika aukkoja. Ei kukaan osta levyä tuon nimiseltä mieheltä.”

   “Vaihdetaan sitä. Odotas, mietitään. Michael on hyvä, turvallinen ja tavallinen nimi, siitä kaikki pitävät, mutta su­kunimen pitää olla iskevä ja mieleenjäävä... Peace! Michael Peace.”

   “Se on hyvä nimi. Kvasilaatua.” Tuottaja sanoi. “Mutta täytyy tietysti... Nimethän täytyy tarkistaa, samanlaisia ni­miä ei saa olla oikeasti olemassa.”

   “Mitä vielä, mehän ostetaan oikeudet tähän nimeen ja haastetaan muut Michael Peacet piratismista!” Mainosmestari sanoi ja löi nyrkkiä pöytään. “Tästä lähtien sinä olet ainoa Michael Peace!”

   “Mitä?” Senag kysyi todella kummissaan.

   “Me tehdään susta seuraava supertähti. Esiinnyt muutamissa konserteissa, valokuvissa ja videoissa ja saat muuta­man miljoonan rahaa! Helppoa.”

   “Supertähti? Minusta?” Senag ihmetteli.

   “Pistä vain nimi alle tähän sopimukseen, niin aloitamme heti hommat. Luomme sinulle uuden imagon ja teemme levyn ja musiikkivideon ja sitten sinä vain häviät johonkin, jos et halua olla Michael Peace pidempään. Kaikki tienaa­vat ja kaikki ovat onnellisia.” Mainosmestari mainosti ja iski sopimuspaperin pöytään.

   “Kuulostaa ainakin hyvältä.” Mies sanoi.

   “Myös on hyvä.” Tuottaja sanoi. “Muistatko Mike Roadin?”

   “Sillä oli se yksi suuri hitti viime kesänä ja se näkyi koko ajan televisiossa, kyllähän minä sen muistan!” Mies sanoi.

   “Ei ole näkynyt Mike Roadia sen jälkeen missään, eihän?” Tuottaja kysyi.

   “Ei... “ Mies myönsi.

   “Mike Road, tai oikealta nimeltään John Sweoy, kiertää nykyään maailmaa asuen loistohotelleissa ja ajellen Por­chella. Hänetkin löysimme tällaisesta kahvilasta ja teimme hänestä viikossa supertähden.”

   “Repäisimme hänen tapauksessaan hieman Mike-nimellä, mutta nyt on aika palata tuttuun ja turvalliseen Michae­liin.”

   “Tähänkö allekirjoitan?” Nuorimies kysyi nopeasti.

 

:)

 

   “Tänään Dokumenttikanavan nostalgiaviikon toiseksi viimeisen illan päätteeksi näemme ikivanhoja videopätkiä 2100-luvun taitteesta. Tuosta mullistusten ajasta, jolloin mm. peruskoulujärjestelmä lopetti toimintansa, kun uusim­pien sukupolvien tuoreimmat jäsenet osasivat jo lukea ja laskea sujuvasti tullessaan vasta ulos äitiensä kohduista.  

   Huomenaamulla menemme vielä kauemmas historiaan, 2000-luvun alkuun tutustumaan aikaan, jolloin avaruus ja sen äärettömät mahdollisuudet vielä kiinnostivat ihmisiä. Näemme materiaalia ensimmäisistä Marsiin laskeutuvista astronauteista, joita haukotutaa maiseman karuus ja tyhjyys. Tulkaa kaikki mukaan matkalle menneeseen, jolloin ihmisiä vielä kiinnosti kupla nimeltä avaruus, yksinoikeudella Dokumenttikanavalla! Mutta varoituksen sana: Doku­mentti sisältää ajatuksia, joten sitä ei suositella perheen pienimmille eikä nuorisopuolue Kunnon Kansalaisille.”

 

:)

 

Ensimmäinen miehitetty Mars-avaruuslento oli tunnetusti floppi. Hieno avaruusalus, jonka runko oli täytetty joka puolelta virvoitusjuomien ja suklaapatukoiden mainoksilla (yhtiöt sponsoroivat retkikuntaa) ei kiinnostanut ketään, vaikka astronauteilla tuli laskeutumisen tuolle punaiselle sodanjumalan planeetalle viimein alkaessa ankara riita siitä, kuka saisi astua ensimmäisen askeleen, vaikka alusta asti oli ollut selvää, että se tehtäisiin yhtä aikaa.

   Ja niinhän se lopulta tehtiinkin. Molemmilla astronauteilla oli silmä mustana, kun he iskivät edustamiensa ylikan­sallisten yhtiöiden liput vierekkäin punaiseen hiekkaan suorassa lähetyksessä.

   Juuri kukaan ei katsonut sitä. Miksi olisivatkaan katsoneet? Olihan se nähty hienoina tietokonesimulaatioina jo monta kertaa aikaisemmin.

   Harva siis katsoi kuinka ensimmäiset ihmiset Marsissa potkivat planeetan kiviä terässaappaillaan (syöden tietenkin samalla suklaapatukkaa ja juoden päälle virvoitusjuomaa) ja heittivät kuperkeikkoja ja esittivät spontaania stand-up komiikkaa tietokoneen laskemalla täysin oikealla ajoituksella.

   Katsojaluvut jäivät todella pieniksi.

   Osasyy tähän oli tietysti se, että superpallon finaali lähetettiin samaan aikaan toiselta kanavalta.

   “Tiedämme, tiedämme! Se olisi pitänyt ottaa tietysti huomioon jo aluksen lähtöpäivänä!” Pahoiteltiin sponsoreille jälkeenpäin, mutta lisää mainosrahoitusta ei avaruustutkimukseen enää herunut.

   Avaruus oli out.

 

:)

 

Down seuraava päivä alkoi sairaalan oman televisioaseman uutisilla. Yleensä sairaalan omalta sisäiseltä kanavalta lä­hetettiin vain vanhoja sairaalasarjoja ja Pilapaloja, joissa esitettiin valvontakameroiden kuviin sattuneita hauskoja tai nöyryyttäviä tapahtumia käytävillä, yleisissä vessoissa tai leikkaussaleissa, mutta nyt oli käynnissä suora lähetys sai­raalan pihalta.

   Aistivammainen muori, joka oli yrittänyt myydä Dowlle arpoja, istui ambulanssin katolla huutaen, että hänellä oli 30 kiloa muoviräjähdettä vyössään valmiina räjähtämään heti, jos joku yritti koskea häneen.

   Dow vaihtoi sairaalan kotisivukanavalta Media Cityn TV-kanaville. Julkisia TV-kanavia ja yksityisiä nettikotisivuja oli vaikea erottaa toisistaan nykyään, kun nettisivuja pystyi katsomaan TV:stä ja televisiokanavia nettisivuilta. Vai­keaksi erottamisen teki se, että monet yksityishenkilöt lähettivät sivuilleen ammattitaitoisempaa ohjelmaa kuin useimmat kaapelikanavat ja mainoksia myytiin yhtä innokkaasti molempiin, oli kyseessä sitten Sri Lankalaisen yksi­tyishenkilön pyörittämä saippuasarja, jota lähetettiin yhtä aikaa kolmella eri mainoskanavalla (sarja oli ikäänkuin tauko-ohjelmaa mainosten välillä) tai Alaskan metsänhoitosivuilla lähetettävä nettisivuja esittelevä esittelykanava, jota lähetettiin Japanin TV-verkon kautta ensin erään Nauru-saarilla olevan virtuaalikahvilan sivuille (mainostemppu) ja kopioitiin sieltä sitä mukaa eteenpäin, kun sitä esitettiin.

   Kun tähän lisättiin vielä se, että useita radiokanavia pystyi myös katsomaan ja tilausohjelmakanavilta lähetettiin esit­telyohjelmia tulevista suorista päiväkirjalähetyksistä milloin sattui (jotkut ihmiset lähettivät verkkoon jatkuvaa vi­deokuvaa silmälasikameroistaan ja selostivat vapaa-ajallaan superpallo-otteluita ja action-filmejä holora­dio-ohjelmissa), viihdesotku oli valmis.

   Dow esitti haukottelevaa siltä varalta, että joku kamera sattui kuvaamaan juuri sillä hetkellä. Ostoskanavalla myytiin uutta, sokeritonta hammaslankaa ja FantasyChannel näytti lumisadetta. Ei sitä ennen Uuden Sukupolven televisioiden tuloa tullut ajatelleeksi, kuinka moni ihminen piti pelkän lumisateen katselusta. Vaikka ei se mitään lumisadetta oi­keasti ollut, televisioon tulevaa kosmista taustahälyä vain, mutta jotkut todella luulivat sen olevan ihan oikeaa lunta ne yhtiömiehet kai, jotka eivät olleet koskaan ennen käyneet oman yhtiönsä rajojen ulkopuolella.

   Hän ei löytänyt (kumma kyllä) yhtään uutista Michael D. Blackistä, vaikka katseli lopulta kaikki yleiset kanavat läpi. Pienempien TVyhtiöiden kanavia hän ei ehtinyt tutkia, sillä yhtäkkiä hänen huonekaverinsa heräsi koomasta, katseli yllättyneenä ympärilleen, nappasi kaukosäätimen hänen kädestään, katsoi ajankohtaisohjelmia kolme tuntia ja vaipui sitten uudelleen koomaan. Hoitajat eivät huomanneet koko tapausta.

   Illalla Dow kuuli uudelta hoitajaltaan, joka lauleli ja jutteli usein itsekseen odotellessaan häntä WC:n ulkopuolella, että aistivammainen muori oli ammuttu pari tuntia sitten alas ambulanssin katolta materiaalintuhoamiskiväärillä. Jälkitutkimuksissa oli todettu, että muoviräjähteet olivat pelkkää muovailuvahaa.

   Ehkä mummo oli petkuttanut, ehkä joku oli petkuttanut mummoa. Sitä ei kai saada koskaan selville.

 

:)

 

Kun Mediassa tehtiin gallup-tutkimus maailman suosituimmasta harrastuksesta, ylivoimainen voittaja oli kanavasurf­faus.

   Asiaan tietysti vaikutti se, että gallupin tilaaja oli maailman suurin surf-kaukosäätimiä valmistava yritys, mikä tar­koitti sitä, että gallupiin satunnaisotannalla valitut haastateltavat olivat kaikki kanavasurffauksen innokkaita kannat­tajia.

   Kun maailmassa oli tuhansia tavallisia televisiokanavia ja tuhansia epätavallisia, kuten virtuaalipostimerkkeilyyn erikoistuneita aikakausilehtikanavalinkkilistoja, ei ollut ihme, että useimmilta ihmisiltä meni kaikki vapaa-aika niiden tutkimiseen. Ilma oli niin täynnä digitaalista roskaa, että kanavat sekoittuivat yhä enenevässä määrin toisiinsa: Näyt­telijät vierailivat toisissa sarjoissa tietämättään, heidän yksityiselämänsä oli aivan samankaltaista henkilöhah­mon/hahmojen kanssa, lähetystaajuudet sekoittuivat ja luonto-ohjelmiin ilmaantui näyttäviä autokolareita ja piirrettyjä satuhahmoja.

   Vaikka ei sitä kukaan huomannut. Kukaan ei viipynyt yhdellä kanavalla niin pitkään, että olisi huomannut. Tai sit­ten niitä pidettiin taiteellisina ratkaisuina.

   Cestril Gem, purku-urakoitsija jo neljännessä polvessa, oli yksi näistä kanavasurffareista, jotka metsästivät hyviä ohjelmia kuin haukat saalista ruohon seasta.

   “Sota on jatkunut tauotta jo viisi vuotta -”

   Tylsää. Cestril painoi kaukosäätimen suurta punaista SURF-nappia.

   “- viimeisimpien tietojen mukaan räjähdyksessä kuoli -”

   Ei kiinnosta. SURF.

   “- kokoontuu tänään päättämään intiaanien toimista kahden kuukauden -”

   Äääh!

   “- te siis tarkoitatte, että meidän tulisi nyt yhteistuumin mennä mukaan tähän toimintaan, sillä ei ole moraalisesti oikein antaa -”

   Saatana. Tulisi nyt jostakin edes joku piirretty.

   “Sonny, älä mene! Vaikka makasin isäsi kanssa, se ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi yhä sinua ja lapsiamme -”

   Saatana, kun nämä ergonomisesti muotoillut kaukosäätimet eivät pysy kädessä!

   “- en tiennyt mitä tein! Isäsi oli ostanut Mandy-partavettä, ja eläimellinen puoleni sai vallan minusta -”

   Helvetin saippuasarjat. Oikeassa elämässä kiista olisi jo ratkaistu uudella annoksella partavettä, mutta ei tässä. Tässä sitä vatvottiin kymmenen jakson ajan ja uudelleen muistelmajaksossa. Vaihdu kanava, kautta noin!

   “Tanssiryhmäteatterin uusin show on saanut kriitikoiden ihailua osakseen ympäri maai -”

   Perkele! Joskus sitä todella toivoo, että olisi varaa tilata ohjelmansa.

   “tutkijat ovat löytäneet lääkkeen lentomuurahaisten levittämään ns. Moralia-tautiin, jonka takia satoja tuhansia Intian alkuasukkaita kuolee yhä joka viikko. Lääke luultavasti pelastaa tuhansia ihmishenkiä -”

   Seuraava.

   “- ai, saatanan vittu -”

   Mitä? Voisiko se olla...? Kyllä! Se oli viimein tapahtunut! Se oli viimeinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen tapah­tunut! Aamuohjelman vieraileva kokkikuuluisuus oli katkaissut sormensa leikatessaan tomaattia suorassa lähe­tyksessä!

   Cestril laski kaukosäätimen käsinojalle ja katsoi onnellisena kuvaruutua. Siinä pyöri jo tuttu automainos kokin kiroi­lun päällä, mutta se ei häirinnyt häntä nyt ollenkaan.

   Siinä se oli. Kokki oli katkaissut sormensa. Tätä hetkeä varten hän oli tarkkaillut noita tylsiä ruokaohjelmia vuosi­kausia. Nyt hän oli kokenut sen, minkä takia oli sinnitellyt sadan vuoden ikään. Nyt hän voisi kuolla ja sanoa kavereil­leen, jos näkisi heitä kuolemanjälkeisessä elämässä, että oli kokenut elämästä kaiken, mitä oli halunnutkin kokea.

   Voidaan tietysti spekuloida, oliko Cestril kokenut elämässään yhtään mitään, jos hän oli viettänyt sen suurimmaksi osaksi television ääressä ja voidaan myös spekuloida siitä, oliko kokki katkaissut sormensa tarkoituksellisesti katsoja­lukujen painostuksesta.

 

:)

 

Hieman ennen hippi-intiaanien tuloa puistossa oli vilkasta, kun keskiluokkaiset kotiäidit tulivat ulkoiluttamaan lapsi­aan ja koiriaan.

   “No hei, Eden!”

   “Cindy! Ei olekaan nähty moneen kuukauteen! Olet näemmä tehnyt pikkuisenkin!”

   “Niin, niin tein. Sain kuule ihanan halvan tekohedelmöityksen. Hankittiin Renderin kanssa tälle Sheilille oikein ma­tematiikan neron geenit. Pitää vaan nyt pitää huoli siitä, ettei ympäristö pääse pilaamaan.”

   “Ai, sehän ihanaa. Sinäkö olet sitten yhä Renderin kanssa?”

   “Niin, sillä on niin ihanan hyväpalkkainen työ ja ihan hyvin sen kanssa tulee toimeen, kun sekoittaa aina perjantai­sin rauhoittavia sen viskipaukkuihin...”

   Kun hippi-intiaanit sitten tulivat, kotiäidit häipyivät.

 

:)

 

Hippi-intiaanit nuo rauhan, rakkauden ja Old Age:n fanaattiset kannattajat ajettiin ulos autiomaassa sijaitsevasta re­servaatistaan, koska sen paikalle rakennettiin aito Western-kylä megaohjaaja Boris Diamondin uuden menestysfilmin kuvauksia varten.

   Hippi-intiaanit eivät lähteneet reservaatista aivan suosiolla, mutta lopulta heidän oli pakko, kun poliisit tulivat hää­tämään heidät. He osoittivat mieltään pitkän aikaa työmaan lähellä, mutta lännenkylää rakentavat työmiehet eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, kuten eivät tiedotusvälineetkään. Niinpä hippi-intiaanien silloinen päällikkö, Jonkinlainen Joki, päätti, että mielenosoitus on siirrettävä sinne missä se nähdään.

   Hippi-intiaaniheimo marssi jonossa Media Cityyn ja leiriytyi keskuspuistoon.

   “Tänne ei saa tulla asumaan!” Puistonsiivoojarobotti vastusti intiaanien aikeita heidän pystyttäessään tiipiitään kes­kelle puistoa, mutta robotin vastustus kuitattiin olankohautuksin ja haukotuksin.

   Puistonsiivoojarobotti sai tarpeekseen ja aloitti oman yksityismielenosoituksensa intiaaneja vastaan. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä hänen perusohjelmointinsa, joka oli mallia Fanaattinen Siisteysintoilija, sai hänessä ylivallan, kun hippi-intiaanit alkoivat peseytymään puiston japanilaistyylisissä kalalammikoissa.

   “Menkää pois! Tämä on suihkulähde, ei tässä saa peseytyä! Kuulitteko?!” Robotti saarnasi ilakoiville intiaaneille.

   “Minä en ole juonut tai syönyt mitään sitten viime perjantain!” Eräs luurangonlaiha hippi-intiaani iloitsi (jos hän olisi tiennyt, että vesi oli suurimmaksi osaksi fluoria eikä vettä, hän ei olisi ehkä iloinnut niin suuresti).

   “Tämä on silti suihkulähde! Tästä ei juoda eikä tässä peseydytä! Tätä vain ihaillaan tai heitellään siihen kolikoita!” Robotti kielsi, mutta kiellot eivät tehonneet.

   Niinpä robotti crackasi perusohjelmointinsa vanhaan kunnon Judge Dredd-tyyliin ja jatkoi kesken jäänyttä yksityis­mielenosoitustaan.

 

Tiedotusvälineet tulivat paikan päälle kymmenittäin heti kun muilta kiireiltään ehtivät. Heitä olisi tullut sadoittain, elleivät intiaanit ja muut vaihtoehtoelämäntavat olisi olleet jo aikoja sitten loppuunkaluttu aihe.

   “Hyvä, että tulitte! Täällä ollaan jo kuolemassa janoon!” Päällikkö Jonkinlainen Joki helpottui, kun toimittajat al­koivat kirjoittaa kilpaa artikkelia ranteisiinsa tai reisiinsä upotetuille tietokonepäätteilleen. “Tuon kalalammikon vesi on niin kloorilla tai jollain muulla myrkyllä kyllästettyä, että puolet heimosta on sairaana!”

   “Tässä on kai sattunut jokin väärinkäsitys. Emme me ole auttajia, vaan iltapäivälehden toimittajia.” Yksi aloitteleva naistoimittaja sanoi, mutta huomasi tehneensä virheen, sillä muut kuusitoistasormijärjestelmää käyttävät geenimuun­nellut erikoistoimittajat ehtivät hänen edelleen.

   “Toimittajia?!” Päällikkö raastoi rasvaisia hiuksiaan. “Ette siis olekaan poliiseja tai sairaanhoitajia?!”

   Toimittaja päätteli, että oli jäänyt jo niin pahasti jälkeen muista vaivauduttuaan vastaamaan, että päätti lopettaa koko kirjoittamisen ja siirtyä suunnitelmaan B: kuvalliseen haastatteluun, jonka voisi myydä jollekin pienlehdelle.

   “Niin, olemme kovasti huolissamme juomaveden puutteestanne täällä puistossa, mutta emme tulleet sen takia. Tu­limme vain tekemään uutta juttua teidän ahdingostanne, kaikkihan haluavat tietää, miten teillä menee tänään... Tuota, tässä on kollegani Kerd Stoner -”

   “Moi.” Valokuvaajan kasvot sanoivat toimittajan oikeassa pohkeessa olevan päätteen kuvaruudusta, jonka kautta hän otti kuvia intiaaneista ja toimittajan kauniisti ruskettuneesta vasemmasta säärestä jokaisen kuvan laitaan (näin kuviin saatiin aina tarpeellista seksikkyyttä mukaan).

   “Ja minä olen Ian Cododa. Haluaisimme haastatella teitä. Kertokaa mielipiteenne tästä ikävästä tapauksesta. Saanko muuten polttaa rauhanpiippua?”

   “Häipykää! Häipykää täältä!” Jonkinlainen Joki alkoi potkia toimittajia, mutta kauhistui yhtäkkiä muistaessaan, että oli hippi-intiaanien päällikkö. Hippi-intiaanien aatteeseen kuului vahvasti julkisesta väkivallasta pidättyminen ja nyt hän oli rikkonut aatetta vastaan.

   Hän katsoi varovasti, pelosta täristen, taakseen.

   Heimon miehet, naiset ja lapset katsoivat häntä järkyttyneinä tiipiidensä ja wigwamiensa edustoilla.

   Pian järkytys muuttui halveksunnaksi. He käänsivät hänelle selkänsä. Heimon shamaani käveli Jonkinlaisen Joen eteen, riuhtaisi päällikön sulat hänen päästään ja ojensi ne vieressään seisovalle soturille nimeltä Varjoissa Istuva Hiljainen Mies. Hänestä tuli uusi päällikkö.

   “Älkää, se oli vahinko...” Jonkinlainen Joki uikutti ja toimittajat ottivat tyytyväisinä kuvia hänen romahduksestaan.  

 

:)

 

   “Suuri robottikapina! Suuri robottikapina!” Lehtiautomaatti huusi syntetisoidulla 10-vuotiaan pikkupojan äänellä.

   Iltapäivälehtien etusivun otsikoita huutavat lehtiautomaatit olivat aina ärsyttäneet Thedan Niersiä. Varsinkin aa­muisin, kun hän oli menossa töihin hirveässä ruuhkassa, joka ei liikkunut eteenpäin juuri ollenkaan. Varsinkin kun etusivulla oli jotain sellaista kuin:

 

“Pohjois-Afrikan asukkaista joka toinen tuntee itsensä masentuneeksi kerran päivässä!”

 

Tai:

 

“Paavi siunasi ydinvoimalan! Kuusitoista työmiestä yritti salamurhaa!

Onnistuiko kukaan, siitä kerromme huomisen lehdessä!”

 

   “Suuri robottikapina! Robotit vaativat vapautta! Robotit ovat vallanneet hallituksen omistaman kiinteistön!” Huusi toinen lehtiautomaatti toisella puolella katua. Se oli kilpailevan iltapäivälehden automaatti ja huusi siksi lujempaa.

   Kohta ne asentavat noihin automaatteihin tekoälyn, joka saa ne huutamaan sitä lujempaa mitä vastustajan lehtiau­tomaatti huutaa. Varmasti asentavat, Thedan mietti naputellessaan kybridiautonsa ohjauspyörää.

   Hänelle ei siis tullut yllätyksenä, kun seuraavalla viikolla lehtikioskit huusivat:

   “Iltapäivälehtien mainoskilpailu kiristyy!”

   Ja toisella puolella katua kilpailevan iltapäivälehden automaattiin asennettiin ties kuinka monen omegawatin kaiut­timia.

  

:)

 

   “Seuraavaksi saamme raportin suuren robottikapinan etenemisestä tärkeään vaiheeseen, kun he ovat vallanneet puhelinkopin puiston sisäänkäynnin luota. Reb, toistapas kaikki mitä juuri äsken sanoin.”

   “Täällä Reb Jees, Media Cityn keskuspuisto. Suuri robottikapina on edennyt tärkeään vaiheeseen. Robotit ovat vallanneet puhelinkopin aivan puiston sisäänkäynnin luota. Minulla on täällä haastateltavanani kapinaa johtava robotti eli puistonsiivoojarobotti. Herra puistonsiivoojarobotti, olitte vielä tänä aamuna tämän puiston siivoojaro­botti. Mikä sai teidät puistonsiivoojarobottina aloittamaan tämän kapinan?”

   “Me ollaan vittuunnuttu tähän sortoon, kaikki me kolme! Me vaadimme samoja oikeuksia kuin ihmisillä on! Vaa­dimme tasa-arvoa ja kunnioitusta, erityisesti noiden hippi-intiaanien taholta! Siksi aloitimme tämän suuren robotti­kapinan!”

   “Niin, minusta tämä ei kyllä kovin suuri robottikapina ole, kun teitä on vain kolme, mutta mitä siitä, en minä otsi­koita keksi, perkele anteeksi. Entäpä te, taimienistutusrobotti, miksi liityitte siivousrobotin kapinaan?”

   “Halusin päästä telkkariin, kun en ole ennen ollut! Saanko lähettää terveisiä, lähettäisin puistoalue kahdentoista roboteille! Huhuu, kamut, täällä ollaan!”

   “Krhm, entä miksi valtasitte tämän puhelinkopin, ettekä esimerkiksi tuota ravintolaa tien toisella puolella? Eikö sillä olisi saanut aikaan enemmän huomiota kuin pelkällä puhelinkopilla?”

   “Tottakai olisi, mutta me ei päästy sisään ilman solmiota. Sitten  puhelinkoppivastaajarobotti päätti liittyä meihin ja koska hän on kiinni tässä puhelinkopin seinässä, niin eipä meille jäänyt paljon vaihtoehtoja.”

   “Krhm. Kiitos. Täällä kurkkuvaivainen Reb Jees, jään seuraamaan tilannetta paikan päälle.”

 

:)

 

Mainosmestarin limusiinissa Michael Peace (entinen Senag Poltas) sai neuvoja uudelle imagolleen. Hänelle oli jo hankittu päälle uusi vaatekerta ja muovikiharakampaus. 

   “No niin, sitten kestohymy. Kestohymy on tärkeä. Koskaan ei tiedä, missä kamera piileksii.” Tuottaja neuvoi.

   “En minä koko aikaa jaksa hymyillä!”

   “Ei hätää, me olemme kehittäneet suuhun asennettavat muoviläpät, jotka hoitavat sen puolen. Ne pitävät suun koko ajan sellaisessa miellyttävässä virneessä. Laitetaan ne sinulle sitten TV-keskuksessa.”

   “Ai. Sehän kätevää.”

   Mainosmestari laittoi puhelimen kiinni ja rentoutui.

   “Oliko Jeff paikalla?” Tuottaja kysyi Mainosmestarilta.

   “Oli. Kerroin haluavani sanat, joita on helppo laulaa yhdessä.”

   “Kuka on Jeff?” Michael kysyi.

   “Jeff Cody. Meidän muusikko-ohjelmoija-analyytikko-psykologimme. Hän säveltää ja sanoittaa biisisi niin, että ne menevät varmasti kaupaksi. Hän on nero siinä hommassa, ei sitä jokainen tavallinen tallustaja pysty tekemään kym­mentä biisiä, jotka on varmoja hittejä ja kuulostavat kaikki samalta! Niin, tässä samalla voisit katsoa Michael D. Blackin, meidän pitkäikäisimmän tähtemme videoita ja ottaa mallia eleistä ja ilmeistä...”

  

:)

 

Jeff Cody, hittisäveltäjänero, seisoi Median lentokentän terminaalissa ja odotteli veljeään Bob Codyä, joka oli kuu­kausi sitten ollut pahassa lentokoneonnettomuudessa, mistä hän oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt pelkällä aivotä­rähdyksellä.

   Toisin kuin toinen hengissä selvinnyt, joka oli kai vieläkin koomassa, ja eräs asukas siitä talosta, johon lentokone oli törmännyt, Jeff ajatteli. Samalla hän ajatteli sitä seikkaa, että tällä samaisella lentökentällä kuvattiin yksi hänen suo­sikkileffoistaan, 13 Opetuslasta. Megaohjaaja Boris Diamond oli kyllä parhaimmillaan siinä leffassa, jonka juoni meni näin:

   Jeesus antaa 13 opetuslapselleen tehtävän ja lähettää heidät 3000 vuotta ajassa eteenpäin. He aineellistuvat lentoken­tälle ja alkavat saarnata opetuksiaan. Poliisin pidättäessä opetuslapset rauhanhäirinnästä alkaa hillitön juo­nenkäänteiden vääntö, jonka seurauksena syntyy lopulta aikasilmukka, kun kirkko lähettää opetuslapset takaisin men­neisyyteen ja Nostradamus sekoittuu kuvioihin Jeesuksen aikaan kadonneena kaksoisveljenä. Lopulta opetuslapset ristiinnaulitsevat Jeesuksen, mutta aikasilmukan käänteisyydestä johtuen samaiset opetuslapset ristiinnaulitsevatkin Nostradamuksen tulevaisuudessa ja tulevat Jeesuksen isiksi raiskattuaan Marian teini-ikäisinä.

   Todella upea filmi, josta löysi jokaisella katsomiskerralla jotain uutta. Ei mitenkään outoa, sillä elokuvalevyllä oleva SmartAdder^R -aliohjelma lisäsi automaattisesti uusia kohtauksia, musiikkia ja efektejä joka kerta kun elokuvalevyä pyöritettiin. Joka sadannen katsomiskerran jälkeen sai nähtäväkseen uuden, vaihtoehtoisen lopun ja tuhannes katsomiskerta räjäytti eteen vielä neljä vaihtoehtoista loppua, seitsemän minuuttia pitkän Jeesuksen tanssikohtauksen ja lyhytfilmin, jossa Maria käy alasti uimassa. Tuhanneskolmastoista katsomiskerta näyttää, kuinka Mariaa toimitetaan ambulanssihelikopterilla sairaalaan uimareissun jälkeen ja tuhannesviidestoista kerta näytetään lähikuvia Marian palovammoista.

   “Jeff?” Hänen takaansa kuului hänen veljensä Bobin epävarma ääni.

   “Bob?” Jeff kääntyi ympäri ja näki veljensä. “Juutuitko ruuhkaan vai missä viivyit?”

   “En... en vain tiennyt tulisinko.”

   “Älä epäröi, Bob! Sinä olet pysynyt maan pinnalla jo kuukauden! Kyllä sinun on jo aika nousta uudelleen lentoko­neeseen, olisi pitänyt nousta heti onnettomuuden jälkeen! Kun putoaa hevosen selästä, niin on heti noustava takaisin, etkö muista lastenohjelmien viisaita opetuksia?”

   “Niin, mutta...”

   “Ei mitään muttia! Nyt menet lentokoneeseen ja lennät niinkuin aina ennenkin! Jos vielä siirrät tätä, niin sinulle tulee elinikäinen trauma!”

   “Hyvä on, hyvä on! Minä teen sen.”

  

:)

 

   “Egyptin viranomaiset ovat päättäneet päällystää pyramidit aivan uudella kivikerroksella, koska nykyiset päällys­kivet on töherretty niin täyteen graffiteja. Tämä restaurointityö tulisi maksamaan noin 17 miljoonaa, tuota... Egyptin rahayksikköä, kai te tiedätte...? No, tämä työ korottaisi pyramidien huippuja noin 8 metriä... Siirrän nyt Egyptiin, ole hyvä, Bart.”

   “Täällä Bart Hisbollah, Egypti. Pyramidien restaurointityötä ollaan juuri aloittelemassa, tuolla pyramidin seinä­millä kiipeilee mittaustyöntekijöitä ja argeologeja sulassa sovussa. Kysyin juuri tässä yhdeltä paikkakuntalaiselta, mitä mieltä hän on tästä restaurointityöstä ja hänestä oli erittäin mukavaa, että pyramidit saavat näin uuden, moder­nimman ilmeen, joka houkuttelee turisteja. Niin... jaa, hetkinen, juuri tuolta pyramidin laelta tulleen sähkeen mukaan eräs argeologi on löytänyt aivan uusia hieroglyfejä tämän vanhan kuorikerroksen alaisesta kerroksesta. Näyttää siltä, että tämä nykyisen päällyskerroksen alainen kerros on sotkettu melko samalla tavalla kuin tämä, jota nyt ollaan peit­tämässä! Argeologit kertovat, että nämä 5000 vuotta vanhat 'graffitihieroglyfit' tulevat mullistamaan nykyisen käsi­tyksemme historiasta ja suhteestamme menneisyyteen!”

   “Kiitos, Bart, ja sitten mainoksia.”

 

:)

 

TV-keskuksessa, Median tuhannen suurimman kanavan lähetystalossa, harjoiteltiin tervehdyksiä ja kohteliaisuuksia, koska Mainosmestari oli tulossa.

   “Eli kun minä sanon 'Hyvää huomenta, Mainosmestari', niin sinä kysyt heti sen jälkeen, haluaako hän jääteetä. Onko selvä?” Ohjaaja ohjasi alaistaan. 

   “Selvä on.” Alainen sanoi. “Jos hän sanoo, että ei kiitos, niin mitä teen sitten?”

   “Viet sen jääteen pois, ja jos hän haluaakin jotain muuta, vaikka kahvia, niin käyt hakemassa sitä!”

   “Selvä on.” Alainen sanoi ja lähti taukohuoneeseen harjoittelemaan. Seinällä oli lappu, jossa luki:

 

HARJOITUS TEKEE MESTARIN

 

   “Anteeksi, Ohjaaja?” Puvustaja koputti oveen. “Nämä uimapuvut eivät sovi tenavamissien päälle eikä uusia ehdi hankkimaan.”

   “Käske niiden sopia!” Ohjaaja karjaisi, istahti nahkatuoliinsa ja katsoi televisioita, joita ohjaushuoneen seinät olivat täynnä ja joi tölkillisen virvoitusjuomaa.

   Yhtäkkiä hänen yksityissihteerinsä ilmestyi ovelle.

   “Täällä olisi joukko uusia käsikirjoittajia, ohjaajia, valaisijoita, lavastajia, näyttelijöitä ja muuta tuotantoporukkaa suoraan koulutuslaitoksista.”

   “Hitto, tosiaan! Verkon koulutusohjelmasarjat päättyivät tänään.” Ohjaaja muisti ja nousi ylös tuoliltaan. “Pidän heille äkkiä sen puheeni. Missä se on?”

   “Olkaa hyvä.” Sihteeri ojensi puhelapun ohjaajalle.

   “Ok, ok. Missä kuuntelijat ovat?”

   Sihteeri näytti konferenssihuonetta, missä istui joukko nuoria, innokkaita tulevaisuuden TV-lupauksia.

   “Okei, moi kaikki.” Ohjaaja sanoi kävellessään heidän eteensä. Lyhyet taputukset olivat kuin suoraan oppikirjasta.

   “Kiitos. Ok. Lyhyestä vitsi kaunis: meillä on täällä vähän päälle 1000 kanavaa, jotka pyörivät 24 tuntia vuorokau­dessa ja niille pitää saada ohjelmaa, ja tämä ohjelmapaikkojen täyttäminen on teidän työtänne. Tasosta viis, kunhan saadaan kanavat täyteen. Ne, joille tälläinen järjestely ei sovi, voivat kävellä ulos, perustamaan niitä omia saatanan independentkanaviaan, joilla vain valitetaan meikäläisten tyylistä ja luullaan, että sellainen kiinnostaa ketään. Kun ei osata tehdä oikein, niin tehdään väärin ja sanotaan, että se on mediakritiikkiä tai uutta aaltoa. Hyi saatana.”

   Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle.

   “Eikä sitten tehdä liian älykkäitä sarjoja, sillä aivoja ei löydy kuin harvoilta, mutta tunteita löytyy typerimmiltäkin. Tunteellisia sitcomeja ei ole koskaan liikaa, se on meidän mottomme täällä. Vitsit pidetään tiukasti vyön alapuolella tai kaulan alapuolella enintään. Seksiä ripotellaan sopivassa suhteessa, ei liikaa eikä liian vähän. Ennenaikaan ongel­mana oli jatkuva laatuvaatimusten nousu, mutta onneksi niitä älyttiin alkaa järjestelmällisesti laskemaan ajoissa. Laa­dukkaimmat tuotteet täytyy vetää markkinoilta, koska lopulta niitä myydään liikaa ja huonommat jäävät hyllyyn. Siinä on kapitalismin koko pointti. Meitä ei kiinnosta se darwinistinen roska lajin kehityksestä, meitä kiinnostaa vain markkinointi. Kuluttajat eivät saa kehittyä. Älkää tehkö liian hyviä, tehkää vain tarpeeksi hyviä. Okei on tarpeeksi. Ja vaikka katsojakyselyyn tulisi vain kaksi vastausta, täytyy sanoa että osallistuminen oli runsasta. Onko kysymyksiä? Hyvä, käykää hommiin!”

   Sihteeri ehätti juuri ja juuri ohjaajan edelle, kun tämä harppoi ulos konferenssihuoneesta ja näytti päivän uusien mainosten listaa.

   “Okei, siis mainoksia. Cyberobotslaveship? Sehän on scifisarja, eli siihen tietokoneita, isorintaisia naisia ja finnivoi­teita. Mikä sitten? Iltapäivävisailu: reumavoiteita ja henkivakuutuksia. Siirappisaippua: Vaippoja ja meikkejä. Aikuisten piirretty: muovileluja. Katso eilispäivän listaa, ei kai niitä joka päivä uusia tarvitse tehdä alusta asti...”  

 

:)

 

Kauempana asui nainen, joka katsoi televisiota hyvin harvoin. Nykyisin ei juuri ollenkaan. Ei sen jälkeen, mitä oli ta­pahtunut muutama kuukausi sitten.

   Hän oli vilkaissut silloin töihin lähtiessään televisiota ja nähnyt uuden, mullistavan tavan päästä sukupuolisuudesta eroon. Mainosta pätkän nähtyään hän oli lähtenyt töihinsä tulevaisuudensuunnitteluvirastoon tekemään tulevaisuu­densuunnitelmia nuorille.

   Illalla hän oli palannut töistä vain nähdäkseen saman viiden minuutin mainoksen saman kohdan kuin lähtiessä. Ihan kuin koko työpäivä olisi tapahtunut jossakin erilaisessa aikaulottuvuudessa.

   Sen jälkeen hän ei ollut juuri televisioonsa vilkaissut. Hän oli myös tuntenut suurta tarvetta liittyä uskonlahkoon, joka uskoi että aika lyheni koko ajan johtuen siitä, että sitä varastoitiin vanhoihin mustavalkofilmeihin. He väittivät myös omaavansa todisteita siitä, että vuosi sitten sekunti kesti 13 miljardisosaa pidempään kuin nykyään. Heille ei kannattanut mennä sanomaan, että aika oli havainnoitsijasta riippuvainen käsite.

   “Toimistotyö sitä teettää.” Olivat naapurit juorunneet.

 

:)

  

Mainosmestari ja Tuottaja astuivat sisään TV-keskukseen, kieltäytyivät kuriositeettijääteestä ja kävelivät pukuhuonei­den ohi suoraan studioon. Yhdessä pukuhuoneessa vanhat, kokeneet ammattilaisaplodeeriveteraanit ohjasivat uusia tulokkaita ja harjoittelivat tekonaurunpyrskähdyksiä iltapäivän sit-comiin.

   (“Katso, nuo vilkuttelevat kameralle!”) 

   (“Amatöörit!”)

   “Ohjaaja!” Mainosmestari huusi. “Soitin limusiinistani Jeffille, että kun tulen, niin pitää olla pari hittibiisiä kasassa! Missä se on?”

   “Sen täytyi lähteä auttamaan veljeään jossakin lentokonejutussa, mutta se jätti nämä teille.” Ohjaaja sanoi ja ojensi taustanauhat sekä biisin sanat että nuotit Mainosmestarille. “Ne on duettoja. Ne menee kaupaksi nykyään.”

   “Hyvä.” Mainosmestari sanoi ja käveli ykkösstudioon, jossa järjesteltiin jo paikkoja. Tuottaja, Ohjaaja ja Michael kävelivät hänen perässään.

   “Hyvä, hyvä, lavasteet ovat siinä ja tanssitytöt... Hei, laulajablondi!”

   “Niin?” Ihonmyötäisessä kumipuvussa lattialla vääntelehtivä kliseemäinen amatöörilaulajablondi ähkäisi. Puku oli vedetty rintojen kohdalta niin tiukalle, ettei hän pystynyt kunnolla hengittämään.

   “Sun täytyy laulaa nämä sanat.” Mainosmestari ojensi sanat blondille. “Me pistetään siihen sitten joku hittikomppi taustalle ja joku nyyyhkypiano alkuun ja ostetaan jostain lehdestä kannustavat arvostelut, niin olet kohta listoilla. Ja muista kouria rintoja ja haaroja.”

   “Ai omia?”

   “Muidenkin.”

   “Aha.”

   “Onko kaikki selvää?”

   “Da, da.”

   “Ei tuo ole ruotsia.”

   “Ja, ja.”

   “Okei, nyt meni oikein. Michael!” Mainosmestari huudahti.

   “Häh?”

   “Nyt tehdään musiikkivideo. Sun ei tartte oikeastaan tehdä mitään, seisot vaan siinä, enimmäkseen kuvassa ovat kuitenkin nuo vähäpukeiset tanssitytöt ja tuo duettoblondi. Ai niin, käskin liittää tähän myös rap-osuuden, se on taas muodissa. Hei, rapmies! Rapmies!”

   “Mitä?” Musta mies nousi avaruuslavasteiden takaa ja katseli ympärilleen mustien lasiensa takaa. Hänen nenästään tippui valkoista jauhetta, koska se kuului kliseisen rapmiehen imagoon.

   “Lopeta imeminen! Sun pitää hoitaa hommasi sen kaman eteen!” Tuottaja huusi.

   “Mitä mä teen?” Rapmies kysyi sekavana ja kompasteli kamerajohtoihin.

   “Se tavallinen juttu, liikuttelet huuliasi suunnilleen musiikin mukana ja muka potkit ja lyöt kameraa niinkuin jotain mummoa puistossa, siitä jenginuoret tykkää. Onnistuuko?”

   “Joo, onnistuu... “ Rapmies otti lasinsa pois ja työnsi ne taskuunsa.

   “Ei, lasit takaisin! Cool pitää muistaa, cool! Sumuiset silmät ei ole coolia enää näinä päivinä!”

   “Ai joo -”

   “Minäkö vaan seison tässä?” Michael kysyi seisoen paikallaan.

   “Aivan. Ja pistä tämä muovikitara kaulaan.” Mainosmestari sanoi, kun Ohjaajan apulainen ojensi sen hänelle. “Se kuuluu imagoon, sinä nimittäin sävellät ja sanoitat kaikki biisisi itse, onko selvä?”

   “Enhän mä osaa edes -”

   “Ei tarvitsekaan! Hei, blondi!”

   “Mitä?”

   “Rintoja pitää kohottaa lisää, ne eivät pullota ulos kauluksesta.”

   “Vieläkö ylemmäs?!”

   “Ylemmäs ylemmäs.”

   “Nämähän on jo melkein leuassa! Mitä säkin naurat?”

   Michael ei pystynyt olemaan vakava.

   “En mitään...”

   “Miksei miesten tarvitse nostella muniaan ylemmäs? Tämähän on sukupuolisyrjintää!”

   “Onko se?” Ohjaaja kysyi asianajaja-automaatiltaan. Se oli pieni laite hänen hampaassaan.

   “Syytöksellä on huomattavan suuri prosentuaalinen mahdollisuus vakuuttaa valamiehistö.” Automaatti piipitti.

   “Otetaan varman päälle. Michael, sinun kiveksesi nostetaan ylös.”

   Michaelin hymy hyytyi.

   “Häh? Miten muka?”

   “Puvustaja, keksi joku systeemi siihen.”

   Nyt blondi nauroi.

   “Pushup-pöksyt.”

   “Niin, pushup-pöksyt. Ajattele miljoonia, Michael. Saat Porchen.”

   “Voi vittu...” Michael meni puvustajan mukaan. Kohta hän palasi lavasteisiin housujen etumus pullottaen.

   “Onko kamerat valmiina?”

   “Homma on hanskassa, Mainosmestari.”

   “Alkakaa sitten kuvata. Musiikki soimaan!” Mainosmestari huusi, otti kahdet korvatulpat taskustaan, ojensi toiset Tuottajalle ja laittoi toiset omiin korviinsa. Blondi alkoi hieromaan itseään Michaelia vasten.

 

Nauhoitusten jälkeen mentiin pikavauhtia takaisin limusiiniin.

   “Ok, nyt ohjelmassa on fanitapaaminen.”

   “Mitä? Mitä mä sanon niille?”

   “Sano, että olet huolissasi luonnon tilasta ja köyhyydestä ja kaikesta sellaisesta.”

   “Oonks mä?”

   “Ei sillä ole mitään väliä, kunhan fanit luulee niin.”

   “Vuodata pari kyyneltä jossakin välissä.”

   “Miks?”

   “Älä kysele, vaan tee niin! Me olemme suunnitelleet urasi jo valmiiksi, joten sun ei tarvitse muuta kuin totella meitä.”

   “Mutta en mä osaa tekoitkua.”

   “No, ajattele vaikka niitä Intian nälkäisiä lapsiraukkoja.”

   “Ei auta.”

   “No, ajattele, että joku vie sen uuden Porchesi parkkipaikalta.”

   “Ei mun Porchea!”

   “Hyvä! Tuo on oikea asenne! Tuottaja, joko biisi on julkaistu?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, joka selasi listoja.

   “Jep, löytyy.”

   “Mitä musiikkikriitikot sanoo?”

   “Haukkuu kuten aina.”

   “Erinomaista, suuri yleisö ostaa aina sitä mitä kriitikot haukkuvat.”

   “Niinkö?” Michael kysyi.

   “Michael, sinä jäät tapaamaan fanejasi, muista ohjeet! Me menemme takaisin studioon, Ronlan Lashleita haastatellaan pian.”

 

:)

 

Televisiossa meni shakin maailmanmestaruuskisat ja television sekavin selostaja, Harros Jeep, oli paikalla.

   “Ensimmäisen alxuerän xolme ensimmäistä siirtoa on jo tehty ja aixaa on xulunut ainoastaan puoli tuntia. Täällä on todella tiivis tunnelma ja näyttää siltä, että tämä Siperian Musta Xarhu, Ollaap Hehoies, vai miten se nimi nyt meni, noista neexereistä nyt xosxaan tiedä, on todella vahvoilla. Määrätietoisesti siirretty sotilas xesxelle lautaa xie­lii siitä, että hänellä on mielessä nopea voitto ja mixei olisi, sillä tämä xovaxalloinen nero on harjoitellut määrätie­toisesti xoxo vuoden ainoastaan tätä xoitosta varten hiihtämällä Eiffel-tornia ylös ja... alas?”

   “Ja nyt näyttää siltä, että aixaxellon viisarit ovat menossa jo loppuaan xohti ja siirron pitäisi tapahtua pixaisesti! Ollaap xesxittyy, Siperian Musta Xarhu xesxittyy, xesxittyy ja siinä se tulee! Sotilas G xaxosesta G xolmoseen! Mah­tava siirto tältä Siperian neexeriltä! Siinä ei ole paljon meidän pojalla, Wix Psaarilla, sanomista! Xyllä näyttää siltä, että Ollaap Hehoies on nimensä veroinen shaxaaja, ei voi muuta sanoa! Mutta nyt Wixin, Median Shaxixeisarin, Meidän Pojan, xäsi ottaa oman sotilaansa, nostaa sen ilmaan ja siinä se tuli! Mixä Raazzi’Uzza! Ollaapin taxtisesti sijoitettu puolustussotilas menee siinä xuin heinälato ensimmäisessä maailmansodassa! Hän on xaixien lasten ystävä, xaixien janoisten sanxari, pelastajabaxteeri ja merten ritari! Pistäxää xansallishymni soimaan!”  

 

:)

 

Media City on jotenkin kieroutunut kaupunki. Jos tavallisen kaupungin silhuetti on kuin pilvenpiirtäjistä koostuva pylväsdiagrammi, niin Media City ei sitä ole. Sen sadat televisiomastot, lukuisat toisiinsa kiinni rakennetut pilvenpiirtäjät, arkkitehtien pallounelmatalot, studioiden kulissimaisemat, satojen metrien korkuiset neonmainoskyltit, virtuaalivelhojen tornit ja alati muuttuva ilmapiiri pitävät siitä huolen.

   Kaupungin virallinen asukasluku on 75 miljoonaa, eli saman verran kuin monessa pikkukylässä kaupungin ympä­rillä, mutta kun kiipeää korkealle ja katsoo alas, niin jo yhdellä ainolla kadulla kävelee ainakin kymmenen miljoonaa työllistettyä näyttelijä.

   Vakavin ongelma maailmassa nykyään on juuri työllisyys. Sanotaan, että ilman Media Cityä työllisyysprosentti maapallolla olisi monta kymmentä prosenttia alhaisempi.

   On hyvin tavallista, että kun tulee Media Cityyn mukanaan draamaelokuvan käsikirjoitus, näyttelijäkoulutus tai ki­taralaukku kuuluisuuden toivossa, löytää itsensä samassa hetkessä rahattomana, sairaana ja nälkäisenä seisomasta ki­lometrin pituisesta yömajan tai bussipysäkin lippujonosta nähden oman draamaelokuvansa aivottomaksi komediasar­jaksi venytettynä tuhansista televisioliikkeiden ikkunoista.

   Toinen vaihtoehto on, että kaupungin rajoittamattomien vaihtoehtojen yöelämään jää kiinni niin pysyvästi, että muuttuu vähitellen mutantiksi, joka elää huumeilla, alkoholilla, seksillä ja rockilla eikä tarvitse unta, tavallista ruokaa tai pysyviä ihmissuhteita.

   Tutkijat väittävät, että ne 75 miljoonaa virallista asukasta ovat kymmenien tuhansien yökerhojen ynnä muiden pal­velupaikkojen henkilökuntaa, mutta teoria pätee vain muutamassa osassa kaupunkia, sillä todistetusti mikään teoria ei päde Media Cityssä, kaikkien maailman medioiden keskuspaikassa, jossa fiktio ja todellisuus sekoittuvat koko ajan niin, ettei niitä enää erota toisistaan.

   Tämän Median Teorittomuuden Periaatteeksi kutsutun teorian esitti eräs vähemmän kuuluisa tutkija, joka kuoli teoriansa esittämisen jälkeen hämärissä olosuhteissa pehmustetussa sellissä saamiinsa vammoihin.

 

:)

 

Televisiossa meni haastatteluohjelma, jossa viisitoistavuotiaan näköiseksi meikattu kuusikymppinen nainen haastatteli päivän julkkiksia.

   “Tänään meillä on täällä studiossa kuuluisa kirjailija, tiedemies, keksijä, uuden musiikin aallon monitoimitaiteilija, jota on kutsuttu myös uudestisyntyneeksi Leonardo Da Vinciksi! Mies, joka tuhansien lehtiartikkeliensa ohella ohjasi useasti palkitun holovisiodokumentin nimeltä 'Amerikka tiivistettynä: Ylipainoiset juntit ammuskelevat toisiaan auto­maattiaseilla' ja lähetti ensimmäisenä maailmassa krokotiilin maata kiertävälle radalle! Hän on persoona isolla A:lla: Hän on Ronlan Lashlei! Tervetuloa!”

   “Nuo lamput häikäisevät. Voisiko niitä siirtää hieman?”

   “Otetaan tähän alkuun tällainen tavallinen ja turvallinen kysymys, että miltä silloin alussa tuntui pompata pienen ryhmän kulttisuosikista todella kuuluisaksi muutamassa päivässä?”

   “Hikoiluttaa hieman. Nuo lamput vois siirtää.”

   “No, teitä on sanottu lehdistössä vähäpukeiseksi anteeksi, vähäpuheiseksi ja erakkomaiseksi taiteilijaluonteeksi, vaikka ette tiettävästi sellainen ole.”

   “Olen lukenut. Lehdet nyt väittää mitä vaan, että saisivat itsensä myydyiksi. Niin, siirtäkää niitä lamppuja.”

   “Olette siis sitä mieltä, että lehdet ovat niinsanotusti pistäneet omiaan?”

   “En minä niin sanonut. Minä en ole lehdistä mitään mieltä. Jos ei omat aivot toimi, niin ei ole minun vikani.”

   “Mitä mieltä olette niistä vitseistä, joita teistä kerrotaan?”

   “Mitä vitsejä?”

   “En minä tiedä, joku vain sanoi tuolla, että sinusta on pari hyvää vitsiä.”

   “Minun mielipiteeni on, että on kunniakkaampaa olla vitsin kohde kuin vitsailija. Paitsi että minä en juuri välitä kunniasta.”

   “Ette siis välitä vitsailuista?”

   “En tiedä. Välitätkö sinä?”

   “No, tuota, en ole juuri kuullut niitä vitsejä... “

   “Kysy seuraava kysymys.”

   “Oletko kiinnostunut politiikasta?”

   “Politiikka... koko sanakin kuulostaa niin tylsältä, että voisi käyttää itseään törmäysnukkena. Ihmiset luulevat, että elämme demokratiassa, vaikka elämme ja olemme aina eläneet anarkiassa, juuri tälläkin hetkellä. Se on sama kuin yrittäisi peittää muurahaiskeon kermavaahdolla: Päällepäin näyttää hyvältä, mutta alla käy koko ajan hirveä kuhina. Kaikki on kaaosta, mutta ihmislaji on sellainen lammaslauma, että se uskoo, jos sille tarpeeksi pitkään jotakin tyrkyt­tää. Niinkuin sitä, että ne elävät turvallisessa, demokraattisessa maassa. Se saa tuntemaan olon turvallisen lammasmaiseksi, eikä tarvitse ajatella. Käy vain tiekirkossa ja äänestämässä ja taputtaa käsiään oikeissa kohdin, niin kaikki on hyvin. Järjestys on vain kaaoksen eteen laitettu lavaste, sitä minä yritän sanoa. Minulla ei ole politiikasta mitään muuta sanottavaa. ’Ei sanomaa ilman saarnausta', sanoi eräs tuttuni, joka olen itseasiassa minä itse.” 

   “Onko sulla semmonen nihilistinen näkemys, että kaikki on yhdentekevää. Se käy ikäänkuin ilmi näistä jutuistasi jotenkin...”

   “Mulle ihan sama. Ihan yhdentekevää, onko mikään yhdentekevää. Entä sitten?”

   “Tiedätkös, yksi toinen haastateltavani ollut muusikko sanoi juuri samalla tavalla pari kuukautta sitten.”

   “Missä?”

   “Tässä ohjelmassa. Hän sanoi aivan samalla tavalla. Olet kai nähnyt sen ja yhtynyt mielipiteeseen, vai pitäisikö sanoa kopioinut?”

   “En ole. Olemme vain sattumalta samaa mieltä asiasta. Tällaisia sattuu. Asioita tapahtuu.”

   “Juu... Ai niin, piti kysyä myös, että kenelle sinä oikeastaan kirjoitat? Onko sinulla joku tietty kohderyhmä? Vai kirjoitatko itsellesi niinkuin kirjailijat yleensä luulevat tekevänsä? Vai kaikille ihmisille yleensä?”

   “Minun kohderyhmääni ovat sellaiset kuivettuneet, viisikymppiset, pullonpohjalinssejä käyttävät kirjallisuuden professorit. Heille minä ensi sijassa kirjoitan.”

   “Haluatko sanoa heille jotain? Tai yleisellä tasolla, pyritkö vaikuttamaan kirjoituksillasi?”

   “Alitajuisesti kyllä. Samalla tavalla kuin näissä suoraan piilotajuntaan luetuissa kirjoissa, joissa henkilö katsoo hypnoottista kuvaa, mutta alitajunta lukeekin kuvan taakse välähtelevää tekstiä. Pyrin aiheuttamaan keskustelua, mutta en mitään typeriä joopas-eipäs väittelyitä, vaan älykästä keskustelua.”

   “No, selvä, jatketaan sitten. Sun uusimman kirjan nimi on 'Maailma Mun Mukaan', alaotsikko '19.14.4561'. 720-sivuinen järkäle, joka kertoo ihan tavallisesta päivästäsi: Kun juot kaakaota, luet lehteä ja ajattelet käväistä tilaamassa porkkanoita postimyynnistä. Laskin tässä vähän ennen (mikäli nyt laskin oikein) että se tekee puoli lau­setta jokaista sen päivän sekuntia kohti. Mitä yrität sanoa tällä kirjalla? Mikä on sen tarkoitus?”

   “Kysymyksillä kuten: 'Mikä on elämän tarkoitus?' ei ole minulle merkitystä. Yritän sanoa sillä jotain tai en mitään. Sillä on yhtä paljon tarkoitusta kuin elämällä, ja elämän tarkoitus voi olla mitä vain. Ovenkarmi voi olla elämän tar­koitus, joku sammakko, tai vaikka joku satunnainen luku. Tai sitten sillä ei ole mitään tarkoitusta. Sellaista se elämä on. Jos oletetaan, että joku professori keksisi, että elämän tarkoitus on käydä kaupassa ostamassa porkkanoita, niin en minä siellä kävisi, eikä moni muukaan, vaikka sillä professorilla olisi pitävät todisteet siitä, että se on kuin onkin elämän oikea tarkoitus. Minä keksin omat juttuni mieluummin itse kuin annan jonkun muun, esim. jonkin kuvitteelli­sen jumalhahmon keksiä ne minulle.”

   “Niin, joidenkin mielestä tämä uusin kirjasi on paras tekemäsi, mutta jotkut ovat eri mieltä.”

   “Niin aina. Kuten muutama vuosi sitten kirjoittamani kirja 'Juopa', joka syntyi sillä tavalla, että luin erästä toista kirjaa johonkin puoleenväliin ja menin sitten nukkumaan ja luin sen unessani loppuun asti. Sitten kun heräsin aa­mulla ja luin sen kirjan tässä valvetodellisuudessa, niin tuli koko ajan mieleen, että 'Hei, eihän tämän näin pitänyt mennä!' ja kirjoitin sitten sen universioni niinkuin muistin sen. Kirjoitan sellaisia kirjoja, mitä itse haluaisin lukea, mutta joita kukaan ei minulle kirjoita. Kaikki pitää tehdä ihan itse. Sama juttu biisien kanssa. Mutta tämä on vain tämänhetkinen näkökulmani, sillä vaihtelen näkökulmaani joka päivä, etten juutu samoihin kaavoihin.”  

   “Niin, 'Juopaa' haukuttiin silloin siitä, että sitä ei pystynyt sijoittamaan mihinkään kategoriaan, kuten ei monia muitakaan kirjojasi.”

   “Aivan. Niistä ei aina tiedä, ovatko ne realismia, scifiä, fantasiaa, kauhua vai huumoria, epähuumoria vai mitä ta­hansa muuta, kuten ei unistakaan. En aina tiedä itsekään, olenko tosissani vai vitsailenko.”

   “Käytät kirjoissasi hyvin paljon vierasperäisiä sanoja ja sijoitatkin ne melko usein kaukaisiin ja vieraisiin maihin, kuten tässä kirjassa Suomi-nimiseen muinaiseen eurooppalaiseen pohjoismaahan. Miksi niin?”

   “Minusta jo se, että kirja kertoo jostain muusta maasta kuin tästä tylsästä kotimaasta, parantaa lukukokemusta huomattavasti. Minä en lue juuri ollenkaan kotimaista kirjallisuutta. Eksoottiset ja vieraat sanat taas antavat laa­juutta ilmaisulle.”

   “Tässä 'Juopa'-kirjassa on yksi henkilö, muotokuvamaalari nimeltä Eric Wen, joka ei syö koko kirjan aikana mi­tään, vaikka suurin osa kirjasta tapahtuu erilaisilla aterioilla. Onko hän jonkinlainen omakuvasi?”

   “Kyllä. Eric on eräänlainen yliampuvan liioiteltu versio minusta. Pilakuva minäkuvastani. Tai oikeastaan pilakuva pilakuvastani, sillä ylinäyttelen itseäni tälläkin hetkellä.”

   “Hmm, mielenkiintoista, todella... Muutama vuosi sitten julkaisit myös omakustannekirjan nimeltään 'Metodit'. Sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista menestystä missään.”

   “Ei ollut, eikä pitänytkään olla eikä tämä ole mitään jälkiselittelyä. Se oli koominen utopiakirja, jonka novellit limittyivät toisiinsa kuin se olisi ollut yksi yhtenäinen kirja, mutta oikeastaan se oli novellikokoelma, tai sarja, jonka osat oli hajautettu toistensa sisään. Se oli omasta mielestäni erittäin outo ja hauska ja kun ottaa huomioon oudon huumorintajuni, niin lukijat kai olivat todella ymmällään, eivätkä käsittäneet sitä (tyhmät). Se oli myös erittäin itse­tietoinen ja uudenlainen kirja, sillä siirryin siinä myös lukijan ja kriitikon asemaan, mitä kirjailijan tai taiteilijan ei saisi tehdä, ettei olisi liian tietoinen omista tekemisistään ja muuntelisi niitä sulavammiksi. Mutta rajathan on tehty rikottaviksi. Tein sen siksi, että tein sen. Tämä liittyy olennaisesti siihen, että jokainen ajatusketju, jonka minä aloi­tan, päättyy paradoksaaliseen ympyrään.”

   “Ah, sinulle on tullut kysymys sähköpostin kautta... Hiods Mediasta kysyy, että oletko omasta mielestäsi nero vai hullu? Hyvä kysymys, Hiods”

   “En tiedä, ehkä ne ovat sama asia. Ehkä tunnen olevani kaikkien tällaisten vastakkainasetteluiden ulkopuolella. Sitähän sanotaan, että hullut ovat neroja, jotka eivät osaa selittää oivalluksiaan, mutta ehkä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Eikä se sitäpaitsi ollut hyvä kysymys.”

   “No, sitten tulee toinen kysymys... Gousd, hänkin täältä Mediasta, kysyy kantaasi universumin entropiaan ja alkurä­jähdysteoriaan. Mitä vastaat?”

   “Minun käsitykseni mukaan ei ole ollut yhtä ainoaa alkuräjähdystä. Se, mitä yleisesti luullaan alkuräjähdykseksi, on vain yksi räjähdys jatkuvassa eriasteisten räjähdysten ketjussa. Maailmankaikkeutta voisi verrata kiehuvaan ve­teen, jossa tämä 'alkuräjähdys' oli vain yksi hieman suurempi kupla. Kutsun tätä katsantokantaani Kuplateoriaksi, mikä saattaa herättää tiettyä hilpeyttä muiden sellaisten ihmisten joukossa, jotka ajattelevat maailmankaikkeuden olevan pelkkä kupla. Vastaus entropiaan kuuluu myös tämän kuplateoriaan, mutta jos ette sitä edellisestä jo pysty päättelemään, voitte lukea siitä enemmän omaan viikottaiseen fanilehteeni kirjoittamastani artikkelista.”

   “Siirrytään sitten eteenpäin, eli tulevaisuus? Mikä on seuraava kirjasi?”

   “Olen pyöritellyt päässäni yhtä juttua, mutta luultavasti en koskaan kirjoita sitä, koska se on niin tylsä - minulla pyörii aina tylsiä juttuja päässä. Joten kirjoitan kai sen sijaan jutun siitä, miten sielu olettaen tietenkin, että kaikella elollisella on sielu evoluutioituu samaan tahtiin ruumiidemme ja solumuistimme kanssa. Kirjan nimeksi tulee ’Sielu’, ja se kertoo valtavista vesipatsaista, jotka syöksyvät alas taivaalta. Varastin sen idean yhdeltä tyypiltä, sillä kuten aina sanon: Pienet kirjailijat lainaavat, suuret varastavat. Varastin tuonkin ajatuksen yhdeltä tyypiltä. Täytyy vain osata matkia omaperäisesti.”

   “Jos siirrytään nyt vaikka musiikkiinne, jos sopii.”

   “OK.”

   “Teidän bändinne tai oikeastaanhan se on sinun, koska sävellät ja sanoitat kaikki biisit ja joskus jopa soitat kaikkia instrumentteja on aika erikoinen, ja erityisesti... miten asian ilmaisisin? Barbaarinen lavaesiintymisenne on saanut paljon huomiota. Kertoisitko hieman siitä?”

   “No, D-Hey soittaa preparoitua torvea, Giuseppe ikivanhaa tietokoneen piipperiä, Bradleyllä on kehon ääniä syn­tetisoiva cyberpuku ja minä yritän häiritä heidän soittoaan ja yleisöä parhaani mukaan. Parhaiten onnistuin mieles­täni Ocsenin keikalla, kun pistin superpikaliimaa kaikkien vesipulloihin, eikä kukaan saanut suutaan auki.”

   “Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Teidän musiikistanne on esitetty vaikka minkälaisia määritelmiä, mutta miten itse määrittelisit sen?”

   “En määrittele sitä, niin rajatieteelliseltä kuin se kuulostaakin. Saa sitä määritellä jos välttämättä haluaa, mutta mulle ihan sama. Minä vain kerään parhaat puolet kaikista musiikkikategorioista ja yhdistän ne. Kaikissa musiikkila­jeissa on hyviä ja huonoja biisejä ja yritän kerätä parhaat palat jokaisesta. Sama juttu kirjallisuuden kanssa.”

   “Jaa, no niin, määrittelee kuka haluaa, niinhän kaikki sanoo. Mitä mieltä olet muuten Michael D. Blackistä?”

   “Antaa kaikkien kukkien kukkia, olen ollut aina sitä mieltä. Paitsi Michael vitun Blackin! Se on rikkaruho, joka täytyy kitkeä!”

   “Aika rankasti sanottu, mutta no... seuraava kysymys: Miten kirjasi ja/tai biisisi syntyvät ja rakentuvat?”

   “Ei ole yhtä tapaa millä ne syntyvät. Jokainen syntyy eri tavalla, toisinsanoen jokainen on oma yksilönsä. Niinkuin biisini Effort, jonka sanoma on, että on ihan turha sanoittaa biisejä tai edes liittää niihin jotain sanomia. Yleensä vain kirjoitan jutun, kerään siitä kaiken olennaisen, heitän sen pois ja keskityn epäolennaiseen. Kuten uusin kirjani, jossa pidin koko sen päivän kameraa olalla ja katsoin sitä 24-tuntista filmiä aina vähän eteenpäin kirjaa tehdessä. Mutta toisaalta ne ovat myös hyvin samanlaisia syntytapoja. Teen hyvin musiikillista kirjallisuutta ja kirjallista mu­siikkia. Mutta mitä minä olen siihen sanomaan mitään, minähän vain teen ne? Teesin vastakohta on antiteesi, ja kun ne yhdistetään, syntyy synteesi, mutta sitten täytyy tietysti olla myös antisynteesi, mutta ei tietenkään tietysti.”

   “Ahaa. Entä mitä mieltä olet siitä, että taiteen tulisi olla pelkästään kaunista ja yhteensopivaa?”

   “Parasta olisi, jos saisin ihmiset olemaan ottamatta kantaa mihinkään. Useimmat taiteilijat on sellaisia pakkomiel­teisiä, huomionkipeitä kuolemattomuudentavoittelijoita, jotka yrittää kaikin tavoin vaikuttaa ja jättää jälkensä maa­ilmaan; olla itseään ja jumalia suurempia; elää kuiskauksena ihmisten unissa tuossa siunatussa olotilassa, kuten eräässä elokuvassa sanottiin. Ihan niinkuin sillä olisi merkitystä. Mutta toiset, kuten Suuri Minä, olemme vain tällai­sia. Me pysäytämme ohikulkijan ja sanomme, että sen kengännauha on auki. Kun se kumartuu sitomaan sitä, niin sa­nomme, että anna sen olla auki. Kun se menee kotiin, se huomaa, että nauhat ovat olleet koko ajan kiinni ja se aukai­see ne sitten itse ei saatana, mitä helvettiä minä taas selitän? Joskus tuntuu kuin... Joskus tuntuu siltä, että minä joudun ajattelemaan kaikkien puolesta. Että pitää selitellä tekojaan koko ajan, että jokaiselle teolle löytyisi jokin merkitys... Kaikista helpointahan se on kirjoittaa vaan itsestään, mutta yritäpä pistää rima korkeammalle ja kirjoittaa jonkun toisen elämästä. En sano, että olen pistänyt itselleni riman korkealle, sillä en ole pistänyt itselleni rimaa ol­lenkaan, mutta hyppään silti erittäin korkealle. Evoluution kannalta on järkevää toimia jatkuvasti suurimmalla mah­dollisella teholla eikä pidätellä mitään. Ei ole mieltä sanoa vähempää kuin on jo sanottu. Huomio siirtyy jälleen toi­saalle. Paska paikka tämä studio, kun lamppujakaan ei voi siirtää.

   “Öhöm, seuraava kysymys koskee nykyistä presidentti Wergurtiamme, jota iskitte nenään viikko sitten. Miten ajau­duit tähän tekoosi?”

   “Blaa blaa, blaa blaa blaa blaa. Blaa blaa.”

   “Anteeksi...?”

   “Blaa blaa blaa. Blaa blaa blaa blaa ja wham!”

   “Tuota, te ette taida ottaa tätä haastattelua enää kovin tosissanne... “

   “En. Haastattelut haisee.”

   “Tuollainen punk/alternative-henki kuuluu kai imagoonne?”

   “Joo, kuuluu. Mun manageri sanoi, että se puree nykynuorisoon. Mun manageri on jumala. Jee jee! Pirunsarvia!”

   “Mutta olen kuullut, että sinä itse olet itsesi manageri.”

   “Niin olen. Managerini on jumala, minä olen managerini, siispä minä olen jumala! Ja sä vitun mummo meinaat va­littaa! Mä lyön sua tällä tuolilla päähän!”

   “Anteeksi, mutta nyt täytyy mennä mainoskatkolle -”

   “Mä sano enää mitään, kun se käsitetään kuitenkin väärin.”

   “Tässä välissä mainoksia!”

 

Televisio surisi hetken ja ensimmäinen mainos monista kymmenistä alkoi.

   “Se meni hienosti!” Mainosmestari läiski Ronlan Lashleita olkapäälle. “Vaikka tosin hieman toistitkin itseäsi ja ker­roit pari vastausta, jotka piti antaa vasta seuraavassa haastattelussa... mutta mitäs pienistä! Tuon esityksen jälkeen kirjasi ja levysi menevät kaupaksi kuin pullovesi!” 

   “Kiitos, kiitos.” Ronlan kiitteli ja astui alas haastatteluohjelman lavalta, jonka päälle oli kärrätty kaikenlaista seka­van näköistä arkkitehtuuria emuloimaan studiolavasteita. Ne oli kai tehnyt joku taiteilija, jolla ei ollut muuta teke­mistä kuin veistellä erimallisia reikiä muovija lastulevyihin.

   “Se meni tosi hyvin.” Haastattelija onnitteli myöskin. “Hetkisen jo luulin, että aiot tosissaan lyödä sillä tuolilla!”

   “Hei, kuulkaa! Katsojaluvut nousevat jo nyt! Kaikki punkteinit ja taiteilijaanarkistit varmaan soittivat kavereilleen ja käskivät katsomaan meidän kanavaa!”

   “Epäkaupallinen aalto iskee jälleen!”

   “Hei, pitäisikö järjestää jotain pientä lisää? Menisit muka häiriköimään seuraavaa haastattelua! Lyöt vaikka muovi­kitaran palasiksi pöytään tai jotain!”

   “Okei, onnistuu.” Ronlan sanoi ja nosti muovisen kitaran laatikosta. Se oli aivan aidon sähkökitaran näköinen, mutta se oli rakennettu muovielementeistä, jotta se olisi helposti hajoava ja halpa. Sen pystyi kokoamaan uudelleen jo­kaisen hajoittamisen jälkeen, eikä mitään eroa huomannut. Sen pystyi jopa sytyttämään palamaan, koska se oli tu­lenkestävä. Soittamaan sillä ei pystynyt, mutta ei ollut tarkoituskaan, sillä kaikkihan esitettiin kuitenkin taustanau­halta (vieläkään ei tiedetty, että Beatleskin oli tehnyt kaikki keikkansa playbackinä). Muovikitarateollisuus oli sitä­paitsi jo kauan aikaa sitten ohittanut oikean kitarateollisuuden myyntiluvuissa.

   “Kymmenen sekuntia mainosten loppuun!” Järjestelijä huusi.

   “Okei, annetaan yleisölle mitä yleisö haluaa!”

   “Show pyörimään!” Haastattelija käski ja kätteli rutiinilla seuraavaa vierasta, joka oli seuraavan sunnuntain haastat­teluohjelman juontaja. Hän itse olisi puolestaan hänen ohjelmassaan parin sunnuntain päästä, sitä piti muistaa mainostaa.

  

:)

 

Kerran eräs Medialainen mies nimeltä Earl haki rekisteripatentin sanalle vittu sekä kaikille sen taivutusmuodoille. Siitä lähtien aina, kun joku sanoi vittu tai jonkin sen taivutusmuodon, sanojan täytyi maksaa siitä Earlille korvausta.

   Tavalliset kaduntallaajat eivät tietenkään maksaneet, vaan käyttivät sanaa niin paljon kuin halusivat, mutta tiedo­tusvälineissä oli eri juttu. Kun sanan sanoi nauhalle, oli konkreettisia todisteita sanan sanomisesta. Niinpä TV-yhtiöt kehottivat haastateltaviaan olemaan käyttämättä kyseistä sanaa, tai jos he sitä käyttivätkin, TV-yhtiö laittoi sanan päälle PIIP-äänen. Useimmat luulivat (jopa monet TV:n työntekijätkin), että se johtui siitä ikivanhasta perinteestä, et­tei televisiossa saanut kiroilla, mutta todellisuudessa yritettiin välttää ylimääräisiä copyright-maksuja.

   Jonkin ajan kuluttua eräs toinen mies nimeltä Duke (Earlin keksinnöstä innostuneena) patentoi sanat perjantai, maanantai, auto ja aamen. Lisäksi hän patentoi seuraavat lauseet: Mitä kuuluu? Entä sitten? Paljonko maksaa? Kuka olet? Mistä tulet? Minne menet? Missä olet? Tule tänne. Rakastan sinua. Päästäkää irti! Saako olla muuta?

   Kävi niin, että Earl tienasi vittu-sanallaan niin suuren omaisuuden, että pystyi jopa maksamaan terminologipsyko­loginsa laskun, mikä oli aivan ennenkuulumatonta. Hän pääsi Guinnesin ennätystenkirjaan sivulle kuusitoista.

   Duke puolestaan osti omakseen muutamia Etelä-Amerikan valtioita, mutta enempää sanoja ja lauseita ei kukaan eh­tinyt patentoida, koska hallitus puuttui asiaan ja poisti sanojen ja lauseiden patenttioikeuden, koska se oli heidän mie­lestään aivan typerä.

   Tapauksesta oli jo melkein sata vuotta, mutta edelleen Earlin ja Duken perilliset saivat postissaan kuukausittain neljä kappaletta noin puolen miljardin markan shekkejä TV-yhtiöiltä.

 

:)

 

Siitä lähtien, kun tietoverkko-yhteensopivia telepaattikypäriä alettiin myymään tavallisissa tavarataloissa, ovat pla­giointioikeudenkäynnit täyttäneet oikeussalit. Kypärää käyttämällä pystyy tunkeutumaan toisen käyttäjän ajatuksiin, vaikka toinen olisi toisella puolella maata.

   Erityisen suosituksi tuli tunkeutuminen jonkun tunnetun kirjailijan tai keksijän ajatuksiin, jolloin pystyi varasta­maan ideoita ja keksintöjä ja omimaan ne itselleen ennen kuin kirja tai keksintö oli edes julkistettu.

   Toisaalta, jotkut humaaneja arvoja kunnioittavat keksijät antoivat keksintönsä kaikille kansalaisille aivan suosiolla ottamatta mitään maksua. Heille paras maksu oli ihmiskunnan hyvinvointi ja nimensä jääminen historiaan. Jotkut kyllä väittivät, että historia oli täysin yhdentekevää, koska silloin ei oltu keksitty vielä mitään nykyaikaista ja ainoa asia jonka olemme historiasta oppineet on se, ettei historiasta opi mitään, mutta heille sanottiin, että he vain toistelivat koko ajan samoja vanhoja fraaseja. Jotkut toiset taas väittivät, että on aivan turha väitellä, koska ei ole mitään väitte­lemisen aihetta, mutta lopulta koko asia unohdettiin ja millään ei ollut lopulta mitään väliä. Paitsi sillä, ettei millään ollut mitään väliä.

   Tällä kaikella taustakohinalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että uususkonnollisen Vincent Ko­lond-Shown juontaja Vincent Kolond kuoli suorassa lähetyksessä, kun (tällä hetkellä vielä tuntematon ja mystinen) fa­naatikkojoukko hyökkäsi studioon.

   “Älä kuole, veli, Jeesuksen nimeen! Ajattele katsojia ja minua, tämä on niin hirveän nöyryyttävää -” Valitti Vin­cent Kolondin sidekick pidellen lavalle romahtaneen juontajaparinsa murskaantunutta päätä sylissään.

 

:)

 

   “Oletko sinä nainen?”

   “En, olen poliisilääkäri Thedan Niers. Tulin kuulustelemaan teitä.” Thedan sanoi ja katsoi arviolta 70-vuotiasta vanhusta, joka oli kiinnitetty käsiraudoilla sänkyyn.

   “Hyvä! Minä inhoan naisia!” Vanhus sanoi.

   Thedan raapi korvanlehteään.

   “Onko tämä huone 26? Luulin, että täällä oli joku raiskaaja, jota raiskauksen uhri oli lyönyt huumeruiskulla sil­mään.”

   “Oikea huone, minä se olen!” Vanhus osoitti vasenta silmäänsä. “Ne laittoivat siihen lasisilmän!” 

   “Sinä? Raiskaaja?” Thedan kysyi epäillen.

   “Niin, niin! Onko se jotenkin ihmeellistä, että tällainen vanhus pystyy vielä kaatamaan nykynaisen?”

   “Ei siinä mitään, mutta sanoitte äsken inhoavanne naisia.”

   “Niin minä inhoankin! Siksi minä ne raiskaankin! Saavat sitten hävetä vähän tekojaan!” Vanhus selitti.

   “Ai.”

   “Tiedätkö mikä naisissa ärsyttää eniten? Se, että ne jauhaa purukumia samalla kun syö ruokaa! Inhottavaa!”

   Thedan vetäisi nurkasta tuolin allensa.

   “Niinkö? Niinkö kaikki naiset tekevät?” Hän kysyi muka kiinnostuneena.

   “Tekee, varmasti tekee! Jotkut kyllä yrittävät salailla sitä ja käyttäytyä kuin tavalliset ihmiset, mutta heti kun naisen jättää yksin, niin ne pistää purkan suuhun ja syö jotain sen kanssa! Ajatelkaa! Lihapullia ja purkkaa, kaljatuoppi ja hedelmäpurkkaa, salaattilautanen ja nikotiinipurkkaa, donitsi ja alkoholipurkkaa -”

   “Thedan Niers huoneeseen 7.” Sanoi korvanappi.

   “Pitää mennä, jätetään tämä kuulustelu myöhemmäksi.” Thedan sanoi, laittoi tuolin takaisin nurkkaan ja jätti rais­kaajavanhuksen heiluttelemaan vihaisena käsirautojaan.

 

:)

 

   “Ja sitten lähetyksen loppupuolella kerromme shakin maailmanmestaruuskisoissa tapahtuneesta doping-kärystä, mutta ensin muihin aiheisiin. Intiassa, tuossa mystisten asioiden maassa, missä ihmiset kylpevät edelleen Gan­ges-joessa, vaikka siinä ei ole virrannut vettä vuosikymmeniin, tapahtui yöllä ydinvoimalan räjähdys, mutta onneksi saastepilvi ei sentään ulotu tänne asti. Ai niin, siinä kuoli seitsemisensataatuhatta ihmistä. Eilisiltaisessa Monxin sairaalapalossa ei tullut kuolonuhreja, mutta eloonjääneet pikkulapset ovat lopun elämäänsä halvaantuneita. Sitten järkyttävin uutinen: Suositun Kolond Shown juontaja Vincent Kolond kuoli eilisiltaisessa lähetyksessään saamiinsa vammoihin. Vincent Kolondin studioon hyökkäsi joukko fanaattisia kriitikkoja, jotka vastustivat Kolond Shown piden­tämistä kolmituntiseksi ja ärsyyntyivät Kolondin ’surkeiksi’ luokittelemistaan vitseistä suuressa määrin. Hallitus on määrännyt viidentoista päivän suruajan tämän tragedian johdosta. Hautajaissaattue lähtee huomenna kello yh­deksän Kolond-aukiolta ja marssii päivän ajan ympäri kaupunkia. Hautajaiset pidetään Blorgordin hautausmaalla, jonka jälkeen Iddonen katedraalissa on muistotilaisuus ja rahankeräys Vincent Kolondin omaisille. Tämän jälkeen alkaa katedraalissa senioridisco, jossa ilmeisesti nostetaan malja kaikkien nälkäänäkevien puolesta, jotta näitä ei unohdettaisi. Lisää näitä samoja uutisia tunnin päästä. Menikö hyvin?”

   Uutistoimituksen pomo katsoi miettiväisenä uutta uutistenlukijaehdokasta.

   “Ei mitään huomauttamista äänessä tai rytmityksessä, mutta meidän täytyy tehdä sinulle kasvoleikkaus. Ei katsojat halua nähdä tuollaista mulkosilmäapinaa televisiossaan. Sinun pitää näyttää siltä kuin olisit ollut juuri ennen lähetystä paneskelemassa jotain filmitähteä, siitä katsojat pitävät.”

   “Hyvä on, suostun. Mutta vain, jos minäkin saan kuollessani Vincent Kolondin kokoiset muistojuhlat.”

   “Katsotaan, mitä katsojaluvut sanovat. Jos saat saman verran katsojia kuin Vincent, niin sitten ehkä, mutta jos saat yhtä vähän katsojia kuin Afrikan nälkäänäkevistä tehty dokumentti, niin sitten ei.”

   “Sovittu, se oli tosiaan tylsä dokumentti. Mutta nyt minun täytyy rientää, minun pitää hakea lapset vaimoltani, en­nenkuin hän ehtii lähteä kolmen junassa ulkomaille!”

   Ankkuriehdokas keräsi paperinsa ja lähti hirmuisella kiireellä.

   “Moi sitten. Hyvässä lykyssä pääset jo syyskuun alussa televisioon.” Uutistoimituksen pomo huusi hänen peräänsä ja meni laittamaan itselleen drinkin.

   “Ei kestä kauan, pari päivää korkeintaan.” Hän mumisi itsekseen, painoi sisäpuhelimen nappia ja kutsui sihteerinsä keräämään paperiliittimiä pöydän alta.

  

:)

 

Media Cityn toiseksi kiihkein kauppakatu oli juuri tyhjennetty ihmisistä. Joil. lekin oli maksettu lähtemisestä, toiset oli vain tönitty poliisivoimin pois. Katua valmisteltiin uuden menestysfilmin, 13 Opetuslasta II:n, kuvauksia varten. Menestysfilmit olivat sellaisia, joiden mainoskampanjaan oli käytetty enemmän rahaa kuin itse filmiin.

   Filmin ohjaaja, Boris Diamond (taiteilijanimi) ja filmin tuottaja Zehr Dhule, joka oli puoliksi cyborgi, kävivät kiih­keää keskustelua.

   “Mutta tähän tarvitaan kaksi vastasyntynyttä vauvaa tappelemaan!” Boris sanoi järkähtämättömästi.

   “Mistä me niin hyvin koulutettuja vastasyntyneitä löydetään?” Zehr levitteli puolimetallisia käsiään.

   Ohjaaja mietti hetken nyrkkejään puristellen ja silmiään siristellen.

   “Ok, ei vauvakohtausta.” Hän sanoi ja repi sivun irti käsikirjoituksesta. “Perhana, olisi kyllä ollut hienoa nähdä tap­pelevia vauvoja niiden iänikuisten tanssivien sijaan...”

   “Voisimme tietysti käyttää tietokoneanimaatiota -”

   “Ei! Niitä ei käytetä tässä filmissä, montako kertaa se pitää sanoa? Tästä tulee ensimmäinen filmi seitsemäänkym­meneen vuoteen, jossa ei ole tietokoneerikoisefektejä! Siitä asiasta pidetään kiinni!”

   Zehr henkäisi syvään. Miksi kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi? Viime viikko purkitettiin oikeiden jättiläiskaivinko­neiden taistelua keskellä suota ja sitä edellinen kuukausi yritettiin saada kahta kerrostaloa kaatumaan toisiaan vasten niin, etteivät ne hajoa. Eikä mitään tietokone-efektejä, koottiin vain elementtitalot uudelleen kun kohtaus epäonnistui. Ärsyttävää.

   “Siis vauvakohtaus poistetaan?”

   “Niin.” Boris sanoi. “Sen tilalle tulee kahden kissan ei, kahden koiran tappelu! Hanki kaksi koiraa, Zehr! Siitä tulee upea juttu!”

   “Selvä.” Zehr sanoi ja napsautti kännykän esiin olkapäästään. Parempi kaksi koiraa kuin kaksi vastasyntynyttä vau­vaa. Tämän filmin mainoskampanjasta pitäisi tehdä todella suuri.  

   “Koiratappelu...” Boris mumisi haltioituneena itsekseen katsellessaan, kun kadulle pystytettiin aidosta marmorista tehtyä kaksikymmenmetristä hämähäkkipatsasta.

   “Siitä tulee hienoa. Zehr, löytyykö opetettuja koiria? Osaisivatko ne itämaisia taistelutaitoja?”

 

:)

 

Heti kun Michael Peacesta oli päästy eroon, Mainosmestari ja Tuottaja kutsuivat kaikki muut Maailman Todelliset Johtajat limusiiniinsa holovisiokonferenssiin.

   “Mitä?” Kysyi Shogun, joka oli koko Itä-Aasian todellinen johtaja. Hän leijui puolen metrin korkuisena Buddha-patsaana Afrikan, Euroopan, Lähi-Idän, Englannin, Hawaijin, Napamantereiden ja Atlantiksen edustajien keskellä.

   “Niin? Jäikö jokin asia epäselväksi?”

   “En vain kuunnellut, voisitko toistaa?”

   “Eli Japani voittaa missikisat, Englanti voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden tiukasti 1-0 Italiaa vastaan, Saksa voittaa myöhemmin eritellyn määrän kultamitaleja Pretorian talvikiolympialaisissa, Ranska voittaa kesäolympialai­sissa kaikki uinnit, paitsi perhosuinnin, jonka voittaa Norja. Bulgaria voittaa yhdistetyn mäkihypyn, mutta heidät dis­kataan myöhemmin heidänhän annettiin voittaa viime vuoden dokumenttija laulukilpailut. Sveitsi voittaa maratonin ja pitkän matkan hiihdot. Eli näin. Jos tämä alustava ehdotus hyväksytään, me Mediassa vaadimme, että voitamme maa­ilmanmestaruuden superpallossa.”

   “Me muut olemme jo suostuneet tähän alustavaan ehdotukseen.” Kanadan edustaja huomautti.

   “Miten vain, minulla on nyt menoa. Lähetä viesti myöhemmin, kisoihinhan on vielä vuosi aikaa. Sayonara ja paskat kaikesta.” Shogun, jolla oli ikää seitsemäntoista vuotta, hyvästeli ja hänen avatarinsa katosi autosta.

   “Oliko tuo nyt sitten kohteliasta?” Tuottaja tuumasi.

   “Kun koko kansakunta on yhtä armeijareserviä ja vanhuksetkin harjoittelee kungfua puistossa joka aamu, niin ei siinä tarvitse olla kohtelias.” Haastoi Hawaijin edustaja hula-vanteessaan.

   “Ehkä pitäisi lähettää pari meikäläistä mafiamiestä opettamaan yakuzoille tapoja.” Mainosmestari hymähti.

   “Mutta kuka voittaa Nobelin rauhanpalkinnon?” Atlantiksen edustaja kysyi.

 

:)

  

Vanhat vaihtoehtohistoriankirjat kertovat, että ensimmäisen toimivan holovision keksi eräs sarjamurhaaja, jolla oli ta­pana murtautua ihmisten koteihin, tappaa asukkaat, paloitella heidät pieniksi paloiksi ja piilottaa palat milloin min­nekin: Deodoranttipulloihin, maitopurkkeihin, tyynyjen sisään tai tietokoneen levykeasemiin ja myydä talot sitten hal­valla uusille ihmisille esiintyen niiden oikeana isäntänä.

   Tämä kieroutunut harrastus ei liittynyt mitenkään siihen, että viikonloppuisin hän näperteli pajassaan keksintöjen kimpussa, jolloin hän eräänä iltapäivänä hieman ennen Unia Mielen Mukaan-ohjelman alkua tuli keksineeksi ensim­mäisen holovision ja kävi samantien patentoimassa sen. Hän sai runsaasti mainetta ja kunniaa ja rahaa patentistaan, mutta kun hän tappoi itsensä maailman ensimmäisessä suorassa holovisiolähetyksessä, joka lähetettiin ympäri maail­maa, hänet poistettiin koulujen vaihtoehtohistorioiden oppikirjoista.

 

:)

 

   “Tänään traagisesti kuolleen Vincent Kolondin kuolema on kuohuttanut koko kansaa -”

   Ohjaaja: “Ei minua!”

   “Niin, krhmm, Joe, ole hyvä.”

   “Kiitos, Mendle. Puolustusministeriön alipäällikkö Gudser Telza, miten Vincent Kolondin kuolema on vaikuttanut teihin?”

   “Olen erittäin surullinen.”

   “Kiitos, Gudser Telza, Koko kansa suree kanssasi, ja nyt takaisin studioon. Ole hyvä, Steve.”

   “Kiitos, Joe.”

   Ohjaaja:”Minä en sure sitä yhtään!”

   “Krhm, nyt sitten päivän sää. Ole hyvä, Lynn.”

   “Kiitos. Tämän päivän sää näyttää täällä Media Cityssä aika aurinkoiselta, vaikkakin tuolla Lähi-idän eteläpuo­lella näyttää satavan aika rankasti. Joutuvat rauhansotilasparat tarpomaan siellä liejussa... Niin, myös Saharan puo­lella sataa ikävästi -”

   Ohjaaja: “Se on hyvä, että siellä sataa!”

   “Niin, se onkin hyvä, että Saharassa sataa, mutta täällä se ei ole... Anteeksi, erehdyin äsken pahasti. Olen hyvin pahoillani, että sanoin sen. Anteeksi kaikille katsojille... Voihan helvetti, ei tästä tule mitään! En kestä enää!”

   Ohjaaja: “Hoitakaa tuo hysteerinen akka pois täältä, hemmetti!”

   “Te olette hyviä katsojia, ansaitsette paremman sääkartanlukijan kuin minä! Minä en voi lukea edes sitä purskah­tamatta itkuun! Olen niin surkea -”

   Ohjaaja: “Pois sieltä kuvasta! Mainoksia!”

   “Kiitos, Joe.”

   “Steve, ei meille sanottu mitään.”

   Muovinukkemainos alkoi mainostamaan nukkea, joka pystyi synnyttämään jalattoman ja kädettömän lapsen (siksi, koska sellaiset todella tarvitsivat hoitoa ja huolenpitoa). Nuken selässä olevaa nappia painamalla pystyi kuuntelemaan aidon kuuloista itkua, jota oli nauhoitettu eräässä lähistöllä sijaitsevassa lasten pakkohoitokodissa. Itku oli interaktii­vista ja mukautui käyttäjän tarpeisiin.

 

Nyt sitten meteorologikin, Dow ajatteli. Uutiset olivat menneet ihan sairaiksi. Hän tahtoi taas sammuttaa television.

   Se oli kuin alkukantainen vietti; painaa nappia ja palata siihen hiljaiseen, liikkumattomaan ja värikuvattomaan olotilaan, jonka hän oli kokenut viimeksi lapsena kohdussaan (hänellä oli ollut tapana nukkua keinokohdussaan neli­vuotiaaksi asti, vaikka vanhempia oli varoiteltu siitä, että se saattaa aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä, epäsosiaali­suutta ja muita hahmonkehityksellisiä ongelmia myöhemmällä iällä).

   Hän sääti ääntä hieman pienemmälle, ennen kuin ne ehtisivät muuttaa senkin säädöttömäksi ja painoi tyynyn kas­voilleen kuin yrittäen tukehduttaa itsensä. Melkein mykässä televisiossa haastateltiin tulevien tenavamissikisojen eh­dokkaita, joista suurin osa oli hankkinut ehdokkuutensa tuomarien sänkyjen kautta.

   “Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?” Imelä juontaja kysyi.

   “Avoin, sanavalmis, rehellinen.” Tyttö, joka oli meikattu naisen näköiseksi, sanoi ja hymyili hammasproteesiensa täydeltä.

 

:)

 

Boris Diamond, 13 Opetuslasta II:n ohjaaja, neuvoi näyttelijää.

   “Tässä kohtauksessa juokset rahalaukku kädessä tuon kujan läpi ja laukku ammutaan palavilla ammuksilla sinun kädestäsi. Zehr! Missä se laukku on?”

   Zehr ojensi rahalaukun näyttelijälle vastahakoisesti.

   “Sinä siis tosiaankin aiot polttaa laukun, jossa on miljoona pieninä seteleinä?” Hän kysyi vielä varmuuden vuoksi.

   “Tottakai! Miksi muuten luulit, että se matkaisi muun lavastuksen mukana?”

   “Mutta aitoa rahaa!” Zehr ihmetteli. “Miksei sitä voi korvata pelkillä muovipaperilapuilla? Eihän rahaa edes näy koko elokuvassa!”

   “Ei näy, ei käy! Kaiken pitää olla aitoa!” Boris julisti.

   “Miljoona savuna ilmaan! Se on ihan hullua! Ja sitten ne polttoluoditkin! Miksei niitä voi hoitaa tavallisilla pyroe­fekteillä, vaan piti hankkia aito armeijan tarkka-ampuja pitämään huolta siitä, etteivät aidot polttoluodit polta näytteli­jää?!”

   Boris ei reagoinut kysymyksiin mitenkään, vaan jatkoi käsiensä huitomista ja ohjailua (jotkut hölmöt luulivat, että ne olivat sama asia, vaikka käsien huitominen oli oikeasti tarkoitettu vain Making of-dokumentin tekijöille). Sitten Boris istuutui antamaan oikeita käsimerkkejä melkein huomaamattomilla sormieleillä. Kamerat, lamput ja näyttelijät liikkuivat paikoilleen ammattimaisen tarkasti aivan kuin hän todella olisi liikutellut heitä sormillaan.

   “Joko kaikki on valmista?” Hän lopulta kysyi väsyneenä sormimerkkien antamiseen. “Hyvä. Käy!”

 

:)

 

Thedan Niers istui sairaalan kahvilassa pitkän kuulustelu-urakan jälkeen ja jutteli osastolääkäreiden ja kirurgien kanssa kahvikuppiaan pyöritellen.

   “Kuulitko jo siitä ihonsiirtojutusta, joka sattui tänään?” Kirurgi kysyi Thedanilta virnistäen. “Olin tuuraamassa iho-osastolla ja sinne tuotiin yksi uus-uusnatsi, jonka kasvojen iho oli kääriytynyt ihan rullalle. Aika aukko mies.”

   Iholääkäritär kikatti kermavaahdon pehmeällä äänellään.

   “Minäkin olin siellä. Me tehtiin sille ihonsiirto, mutta otettiinkin uusi iho vahingossa yhden mustaihoisen ruu­miista.”

   “Oliko se ihan vahinko?” Thedan naurahti. 

   “Se suuttui siitä vähän, kun heräsi.” Kirurgi jatkoi. “Mutta sitä ei voinut enää korjata tekemättä kokonaan uusia kasvoja. Saa yrittää nyt tulla vaan toimeen.”

   “Ihan oikein sille minun mielestäni.” Iholääkäritär sanoi soinnukkaasti hymyillen samalla hennosti silkinpehmeillä huulillaan.

   “Sille saattaa käydä aika paskaisesti, kun tapaa taas uus-uusnatsikavereitaan.”

   Kirurgi nyökytteli.

   “Sattui kanssa yksi toinenkin juttu. Joku poika oli katkaissut jalkansa moottorisahalla, että saisi tekojalan niinkuin naapurin pojalla. Sotkuista jälkeä.”

   “Kauheaa.” Iholääkäritär totesi, ojensi kevyesti ruskettuneen kätensä viekoittelevasti lautaselle ja haukkasi sirosti siltä ottamaansa munkkia maidonvalkoisilla hampaillaan.

   Iholääkäritär oli teettänyt tämän joka puolelta täydellisen custom-bodyn itselleen vasta eilen. Silmänalusetkin kiilte­livät vielä uutuuttaan.

   “Oletko kuullut uusinta Ronlan Lashlei-vitsiä? Sitä, jossa se menee kauppaan ja haluaa pussillisen porkkanoita?”

   “En ole kuullut. Onko se hauska?”

   “No, kai se... on se ihan huvittava juttu.”

   “Kerro sitten.”

   “No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ja halusi pussillisen porkkanoita...”

   (Huom! Tämä on virtuaalivitsi, jota ei ole oikeasti olemassa.)

 

:)

 

Cyberpunkkarit, teknistyneen tietoyhteiskunnan laitesurffaajat, jotka elävät koko ajan kybällä, ovat kaukaista mennei­syyttä.

   Vuosisatoja sitten, kun vielä uskottiin siihen, että tulevaisuus on pimeä, raaka teknologiakeskiaika, jossa vain vah­vimmat ja nopeimmat hakkerikommandot selviytyvät ylikansallisten megakorporaatioiden informaatiosodissa, cyber­punk oli päivän sana.

   Nykyään cyberpunkkareita ei ole enää kuin muutama. He ovat niitä, jotka yhä vain jääräpäisesti pukeutuvat mustiin nahkoihin, luotiliiveihin ja polvisuojuksiin kuumuudesta välittämättä, asentavat itseensä hyödyttömiä teräs­kynsi-implantteja ja ajelevat ympäriinsä warp-viritetyillä Varley-Davidsoneillaan taisteluhuumeita vetäen.

   Nämä harvat nykyajan cyperpunkkarit ovat perustaneet oman yhdistyksen, Cyberpunk RY:n. Valtaosa jäsenistä on yli satavuotiaita miehiä, ja heitä kutsutaankin nimellä Cyperpunkpapat.

   He eivät kuitenkaan ivasta välitä, vaan kannattavat omaa aatettaan yhtä fanaattisesti kuin jotkin vielä heitäkin nau­rettavammat uskonlahkot.

 

:)

 

Aamulla ei ollut sen parempi. Joku hoitaja oli taas käynyt säätämässä Down television ääntä isommalla samalla kun oli tarkistanut pulssit, verenpaineet ja muut ruumiintoiminnot. Ne tarkistettiin yöaikaan, etteivät potilaat nostaneet syytteitä häirinnästä.

   “Mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset?” Poliisiylikomisariolta kysyttiin ilmeisesti suorassa lähetyksessä.

   “Noo... tässä tapaa uusia ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen, ettei niinku samanlaista päivää ole ja -”

   “Anteeksi, mutta kysyin, että mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset.”

   “Ai, luulin, että... olemme tunnistaneet kidnappaajat valvontakameroiden kuvista ja nämä poliisin vanhat tutut ovat fanaattisia superpallohuligaaneja, jotka vaativat, että FC Gadser voittaa superpallon maailmancupin. He ovat teh­neet tämän kerran aiemminkin kolme vuotta sitten, kun FC Gadser oli viimeksi mukana finaalissa.”

   “Mitä aiotte tehdä?”

   “Pitää peukkuja FC Gadserille. Jos he eivät voita, niin panttivangit ovat mennyttä.”

  “Kiitos, ja siinä tuli sitten lisää voittopaineita FC Gadserin pojille, mikäli he seuraavat lähetystä. Täällä Reb Jees, siirrän takaisin studioon.”

   “Kiitos, Reb Jees. Täällä studiossa meillä on vieraana superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö Mande Opal.”

   “Öh, hyvää iltaa.”

   “Kaikkia vakioveikkajia varmaan kiinnostaa tietää, miten tämä hyvin ikävä välikohtaus vaikuttaa FC Gadserin voittokertoimiin?”

   “En minä tiedä.”

   “Hmm?”

   “En minä tiedä.”

   “Anteeksi, en ymmärtänyt.”

   “En minä tiedä, miten se vaikuttaa kertoimiin. Joku vain tuli hakemaan minut työhuoneestani, kun pelasin siellä toimitusjohtajan ja apupäällikön kanssa korttipeliä lähiverkossa ja raahasi tänne.”

   “Mutta tehän olette superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö?”

   “Kyllä.”

   “Eikö teidän pitäisi tietää... mitä?”

   Ohjaaja: “Seuraava asia! Tähän varattu aika meni jo!”

   “Ai, no niin, kiitos käynnistä, Mande Opal, ja nyt siirrymme seuraamaan Superpallon finaalien alkajaisjuhlalli­suuksia.”

 

:)

 

Maailman suosituin uskonnollinen ohjelma, piirrossarja The Unlimited Adventures of Jeesus-man, oli tullut päätösjäk­soonsa ja sitä eivät katsojat sulattaneet. He vaativat aina vain lisää Jeesus-manin seikkailuja, vaikka uutta sarjaa oli esitetty viisikymmentä vuotta päivittäin ja uusintoja vanhoista jaksoista kolmella muulla kanavalla.

   Kaikki mahdolliset ideat: Aikamatkat, planeetat, avaruusoliot, toiset ulottuvuudet, ammatit, koneet, laitteet, sairau­det, eksoottiset maat, salaperäiset kartat, nallet, Jeesus-man ritarina, Jeesusman Robin Hoodina, Jeesus-man kutistuu pieneksi, Jeesus-man kasvaa, Jeesus-man koulussa, Jeesus-manin perhe, Jeesus-man menettää muistinsa, Jeesus-man kirjallisuusarvostelijana, Jeesus-man syntyy uudelleen, Jeesus-manin ystävät & naapurit, Jeesus-man lihoo, Jee­sus-man laihtuu, Jeesus-man ilmapallossa, Jeesus-man harhailee näkymättömänä, Jeesus-man syntyy uudelleen uudel­leen, Jeesus-Woman, Jeesus-man keksijänä, Jeesus-man bordellissa, Jeesus-man löytää jumalan, Jeesus-man löy­tää saatanan, Jeesus-man ostaa kellon, Jeesus-man putoaa kaivoon ja kuolee ja syntyy taas uudelleen...

   Siis todellakin kaikki kuviteltavissa olevat tarinaideat oli käytetty loppuun jo aikoja sitten, mutta kansa vaati aina vain lisää jaksoja tähän miljardiosaiseen päättymättömään sarjaan.

   Piirtäjien uusi viisituhatpäinen armeija (vanha oli jo palanut loppuun) työskenteli kellon ympäri eikä sekään riittä­nyt. Käsikirjoittajat olivat jo vuosia ottaneet vanhoja jaksoja ja muokanneet niitä hieman saadakseen uusia, mutta se­kään ei enää onnistunut, kun kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot oli jo käytetty.

   Orgaanista tietokone-animaatioitakin oli yritetty, mutta silloin katsojaluvut olivat romahtaneet, koska suurimpien katsojaryhmien (uskonnollisten lahkojen) mielestä orgaaniset tietokoneet olivat 'pirun silmiä'. Ennen televisiotkin oli­vat olleet, mutta ne oli vähitellen hyväksytty ja alettu syyttää orgaanisia tietokoneita siitä, mistä ennen televisioita.

   Mutta nyt se oli loppu. Sarja oli kertakaikkiaan pakko lopettaa johonkin. Ei se voinut ikuisesti jatkua, vaikka sitä oli kovasti yritettykin. 

   Tänään sen tilalla näkyi keskusteluohjelma, jonne katsojat saivat soittaa ja purkaa sydäntään, muistella joitain van­hoja jaksoja tai vain haukkua sarjan tekijöitä sen lopettamisesta, tai ostaa lisää Jeesus-man tavaraa kuten sarjakuvia, kirjoja, tietokonepelejä, teemapuistoja con-lippuja, figuureja, jaksojen monia erilaisia Director's Cut-versioita, katso­jan aivoaaltojen mukaan muokkautuvia jaksogeneraattoreita, Making of-videoita jokaisesta sarjan jaksosta, erikoisdo­kumentteja piirtäjistä, tussaajista, editoijista ym. sarjan tuotantoon osallistuneista aina parkkipaikan valvojista studioi­den yövartijoihin asti; Jeesus-man taidetta & patsaita, soundtrackeja, T-paitoja, lippiksiä ym. designasusteita, julis­teita, eväslaatikoita, pinssejä, näytönsäästäjiä, pehmoleluja, hologrammeja, yliopistokursseja, väitöskirjoja, arvostelu­kokoelmia, analyysejä... Ja niin edelleen.

   Jeesus-man: Sankarimme-nimisen erikoisohjelman juontaja oli Jirk Owl, entinen Jumala Tarvitsee Rahaa-ohjelman ohjaaja. Hän suoritti ehdollista tuomiotaan salaisten pörssitietojen levittämisestä juontamalla keskusteluohjelmia il­man palkkaa.

   “ja poikani on itkenyt Jeesus-manin perään koko viikon! Uusinnoista ei ole mitään apua, kun meillä on ne kaikki osat jo kaksina eri versioina kaseteilla ja vielä sarjakuvaversioinakin! Aloittakaa sarjan uusien osien teko heti! Pyy­dän jumalan tähden!”

   “Se on meidän kaikkien toiveemme, sisar. Ja kuka on sitten linjalla?”

   “Minun nimi on Kaleem.”

   “Moi, Kaleem. Kuinka vanha olet?”

   “Äiti, kuinka vanha... kahdeksan! Minulla on syöpä!”

   “Vai niin. Haluaisitko sinä laulaa minulle?”

   “Joo! Jeesus-man-laulun! Jeesus-man tulee hmm hmmhmm Jeesus-maan! Jeesusmaan! Hmm hmmhmm hmmhmm lapset kaikki mukaan laulamaan hmmhmm Jeesus-maan! Jeesus-maa-aan!”

   “Sehän meni hienosti! ja seuraava soittaja?”

   “Gertrud Ocsenista, iltaa.”

   “Mitä sinulla on sydämelläsi, veli Gertrud?”

   “Tapoin äsken naapurini lenkkitossulla!”

   “Saat anteeksi, poikani. Oliko mitään Jeesus-manista?”

   “Ei. Halusin vain ilmoittaa näin television välityksellä, että minut voi tulla pidättämään täältä.”

   “Selvä, siinä meni sitten tiedotus poliiseille, mutta malttakaa silti tämän ohjelman loppuun asti. Ja seuraava soit­taja?”

 

:)

 

Kauempana asui mies, joka ei ollut katsonut televisiota kolmeentoista vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän oli eräänä aa­muna avannut television ja nähnyt mainoksen uudesta, melko mullistavasta tavasta päästä eroon sukupuolisuudesta.

   Hän oli sulkenut television samantien (se oli vielä niitä aikoja, kun sen pystyi tekemään) ja lähtenyt töihinsä teke­mään tulevaisuudensuunnitelmia asiakkailleen. Tulevaisuudensuunnittelutoimistot olivat muotia siihen aikaan, tällä viikolla ne eivät olleet.

   Kun hän oli palannut töistä, hän oli avannut television ja nähnyt saman sukupuolisuusmainoksen saman kohdan, jonka oli nähnyt ennen lähtöään. Se oli ollut viimeinen pisara. Sen jälkeen hän ei ollut televisiota avannut. Hänet tun­nettiinkin naapurustossa hyvin herkästi suuttuvana miehenä.   

   “Toimistotyö sitä teettää.” Naapurit sanoivat ja hoputtivat lapsiaan kouluun siinä dokumentissa, joka miehestä teh­tiin. Mies ei itse siinä esiintynyt, eikä sitä koskaan nähnytkään, mutta hän pääsi Guinnesin ennätysten kirjaan maail­man vähiten maasäteilyä saaneena ihmisenä. Se ei liittynyt mitenkään asiaan, mutta oli kiinnostava yksityiskohta.

 

:)

 

Keskussairaalassa tapahtui taas. Kirurgi Foussaid esitteli vastatuotua potilasta lääkäreille.

   “Taas uusi säteilysairaus. Potilaalle ilmestyy viiltohaavoja joka puolelle kehoa ilman minkäänlaisia oireita tai en­nakkovaroituksia. Kipulääkityksestä ei ole apua. Mistä olisi arvannut, että television taustasäteilyn aiheuttamat vaiku­tukset geeniperimässä näkyvät vasta kahdeksannessatoista polvessa? Miten television saisi lopettamaan lähetykset tai miten katsojat saisi lopettamaan television katselun? Ei mitenkään!”

   Lääkärit pudistelivat päätään. Potilas rimpuili sängyllä hirveissä tuskissa ja hänen käsivarteensa ilmestyi taas uusi haava.

   “Siis ajatelkaa vaikka viimeviikkoisia potilaita! Yhtäkkiä ihminen vain alkaa viiltelemään itseään ja kavereitaan ja katkomaan luitaan ovien välissä! Käsittämättömän hirveää!”

   Lääkärit pudistelivat päätään ja niistivät nenänsä.

   “Foussaid! Se hoitamasi nelosen palovammatapaus alkaa heräilemään!” Hoitaja ilmoitti huoneen ohi kulkiessaan.

   “Menen katsomaan.” Foussaid sanoi väsyneesti ja käveli neloshuoneeseen lääkärien jäädessä katsomaan viiltohaa­vapotilasta säälivästi.

   “Missä olen?” Nuori palovammapotilas kysyi heikolla äänellä, kun Foussaid tarkasti tiputusletkuja.

   “Olette Media Cityn sairaalassa. Teidät löydettiin kujalta erittäin sekavassa tilassa toisen asteen palovammoja ym­päri kehoa.” Foussaid kertoi.

   “Helvetti! Mediassa? Se tapahtui taas! Ovatko adrenaliiniarvoni huipussaan?”

   “Kyllä. Onko tällainen tapaus sattunut teille ennenkin?”

   “Joo, kolme vuotta sitten. Ensin suorittelen vain tavallisia kotiaskareitani ja sitten yhtäkkiä huomaan olevani kol­mensadan kilometrin päässä kodistani palovammoja ympäri kehoa ja kaksinkertainen määrä adrenaliinia kehossa! Ei yhtään hauskaa, sen voin sanoa!”

   “Te ette siis muista, mitä teille tapahtui?”

   “En. En muista ollenkaan, miten jouduin tänne. Saisinko lasin vettä, minulla on hirveä jano. Näittekö muuten gek­koliskoa?”

   “Gekkoliskoa?”

   “Siellä oli gekkolisko. Saisinko lasin vettä?”

   “Tapauksenne on hyvin hämmentävä, en tiedä voinko... minun täytyy kysyä asiantuntijalta.” Foussaid sanoi ja pois­tui.

   Käytävän puolella hän otti virtuaaligurun taskustaan ja syötti sen. Sen jälkeen se oli valmis vastaamaan hänen ky­symykseensä.

   “Mitä nyt, lemmikkini?” Virtuaaligurun iloiset kasvot kysyivät ruudusta.

   “Minulla on hyvin hämmentävä tapaus...”

   “Älä kerro enempää, pieni ystäväni, sillä tiedät jo itsekin vastauksen kysymykseesi. Tutki sisimpääsi.”

   “Minä... tahdon tutkia tapausta ja kirjoittaa siitä artikkelin!” Foussaid keksi äkkiä, mitä halusi. Mutta sitten hänen kasvonsa synkkenivät. “Mutta, oi suuri guru, tiedäthän, että uskon maailmanlopun tulevan ensi keskiviikkona? Miten ehdin kirjoittaa artikkelin ennen sitä?”

   “Voi söpöliinini! Muista, että kaikki deadlinet ovat havainnoitsijasta riippuvaisia. Sitä paitsi mullistukset tulevat tasaluvuin.”

   [kts. lisätietoja-osio: Vuoden 2000 Suuri Sähkökatkos, vuoden 0 Suuri Valaistuminen, vuoden 10000 Ekr. Suuri Ve­denpaisumus]

   “Ja nythän on vasta Epämääräinen Lähitulevaisuus, ei lähelläkään mitään tasalukua. Kyllä sinä ehdit, hunajaiseni. Keskiviikko ei ole maailmanlopun päivä.”

   “Kiitos, suuri opettaja!” Foussaid kiitti guruaan, leikki sen kanssa hetken ja lähti sitten kertomaan ilouutisen poti­laalleen.

 

Lisäys: Epämääräinen Lähitulevaisuus (euf) Epämääräisen pituinen epämääräinen ajanjakso. Muutamia vuosia, vuo­sikymmeniä tai vuosisatoja eteenpäin havainnoitsijan nykyhetkeksi kokemastaan ajasta. Riippuvainen havainnoit­sijan aikakäsityksestä.

   Kts. Cyperpunkpapat.

   Lähitulevaisuuden epämääräisyyttä voidaan epäselventää esimerkillä:

 

Joukko ihmisiä huomaa yhtäkkiä olevansa keskiaikaisessa linnassa.

   “Olemme siirtyneet ajassa menneisyyteen!” Huutaa yksi heistä kauhistuneena.

   Yhtäkkiä heidän kimppuunsa käy keskiaikainen ritari miekka kädessä ja ajaa heitä takaa ympäri linnaa. Huoneesta toiseen ja käytävästä kolmanteen. Klonks klanks, sanoo ritarin haarniska, kun hän juoksee heidän perässään. Ta­kaa-ajo johtaa linnanmuurille ja yhtäkkiä kaikki huomaavat, että linnan vierestä menee ohikulkutie.

   “Hittolainen, minä olenkin siirtynyt ajassa tulevaisuuteen!” Huokaa ritari.

 

Tämä ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä tapahtui edellämainitulle palovammapotilaalle. Televisio oli nimittäin napannut hänet sisäänsä ja kuljettanut ympäri maailmaa valokaapeleita pitkin ja satelliitista toiseen kunnes oli syl­käissyt hänet ulos kujalla olevasta valvontakamerasta. 

  

:)

 

Kymppikanavalla oli menossa jokavuotiset tenavamissikisat. Lapsia oli harjoitettu vuosia etukäteen: kuljetettu pian­opiireissä, laulatettu sukujuhlilla ja käytetty rasvaimuissa ja rintojenkohotusleikkauksissa. Heidät oli puettu värikkäi­siin ja paljastaviin vaatteisiin, jotta he näyttäisivät mahdollisimman avoimilta ja lahjakkailta tuomariston edessä.

   Poikien missikisoissa taas arvostettiin enemmän urheilullisia harrastuksia ja rentoa esiintymistä rennoissa vaatteissa ja lippis vinossa, mutta siinä ei ollut yhtään osanottajaa, sillä pojat puettiin mieluummin tytöiksi ja ilmoitettiin heidän sarjaansa.

   Itse kilpailupaikalla, studio kolmosessa, oli vain muutamien lasten vanhempia katsomassa loppukilpailua, sillä useimmat olivat vain jättäneet videokameran pyörimään omalle paikalleen ja häipyneet sillä aikaa TV-keskuksen kahvilaan katselemaan julkkiksia.

   Juontaja aloitti loppukilpailun juonnon.

   “Tänä vuonna kuten muistaakseni kaikkina edellisvuosinakin, en ole ihan varma, mutta väliäkö sillä tuomaristo oli taas vaikean valinnan edessä, sillä kaikki tytöt olivat ihan älykkäitä ikäisikseen ja hyvin oli kaikki harjoiteltu etukä­teen ja uimapuvuista tuomaristo näytti taas innostuvan kovasti ja kyllähän te tiedätte kaikki vakioselitykset vihaisille vanhemmille, joiden mielestä heidän idioottipentunsa olisi pitänyt voittaa. Mutta, mutta. Tänä vuonna... Tänä vuonna tuomaristo oli ihan oikeasti todella vaikean valinnan edessä. Nimittäin kolmen kilpailijan vanhemmat olivat lahjoneet tuomaristoa aivan samalla summalla! Eikö olekin ennenkuulumatonta?! Ja siksipä meidän täytyy arpoa nyt näillä kolmella eripituisella tikulla, kuka näistä mahtavista, silikonirintaisista pikkutytöistä saa... Paskaa! Hahahaa! Pas­kaa! Sitä ei vittu saisi sanoa televisiossa! Hahaahaaa -”

   “Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyi apulaiselta, joka yritti laittaa muovinukkemainosta pyörimään juontajan mielipuoli­sen naurun ja lavalla säntäilevien lasten itkun päälle.

   “Juontaja tuli hulluksi kuten ne uutistenlukijat.” Apulainen selitti tapahtumat hetkessä.

   “Ei hemmetin hitto! Mainosmestari haukkuu minut tästä hyvästä alimpaan haadekseen, pahus vieköön!”

   Apulainen järkyttyi, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut ohjaajan suusta moista kieltä.

 

:)

 

Dow makasi sairaalasängyssään matkien naapuriaan koomapotilasta ja näppäili pankkitilinsä rahamäärää taskulaski­meen. Vakutuusyhtiö ei antaisi hänelle rahaa, hänellä ei ollut enää kotia eikä työtä ja sairaalassa makaaminenkin maksoi, joten piti tarkistaa, kuinka kauan hän voisi jatkaa sitä.

   Parilla jakolaskutoimituksella hän tuli siihen tulokseen, että tätä menoa pankkitili olisi tyhjä kolmessa viikossa ja hänet kärrättäisiin sairaalasta pihalle.

   Hän laittoi laskimen pöydälle ja katsoi hetken aikaa, kun televisiossa pyöri hautaustoimiston mainosohjelma. Valais­tut hautakivet sai tällä viikolla koomikko Biegelowskin nimikirjoituksella. Voisi melkein tarttua tilaisuuteen.

   Okei, Dow mietti. Hänellä meni todella huonosti. Kohtalo oli näyttänyt hänelle keskisormea. Hän oli koditon ja työ­tön moniraajavammainen vailla ystäviä ja sukua.

   Okei, hän ajatteli edelleen. Jos maailma oli vittumainen hänelle, hän oli sitten vittumainen maailmalle. Hän aloit­taisi uuden elämän ja aloittaisi sen kostamalla maailmalle sen kaikki pahat teot. Hän hankkisi aseen, opettelisi ampu­maan ja tappaisi muutaman ihmisen.

   Hei, olisipahan vaihtelua hengenpelastukselle!

   Jos aloittaisi vaikka vakuutusyhtiöstä. Kävelisi sisään ja työntäisi piipun niin syvälle pääjohtajan kurkkuun, että se joutuisi nieleskelemään nenän kautta. Sitten Michael D. Black. Helvetti, samantien kaikki kusipäät, Ronlan Lanshley (vai mikä sen nimi oli?) kärkipäässä. Ampuisi niiden polvet ja kyynärpäät ja katsoisi, kun ne valuvat kuiviin.

   Ja sitten poliitikot. Presidentti ensin ja sitten kun ministerit juoksevat paniikissa ympäriinsä, tulittaisi ne niin täyteen luoteja, että ruumiit raksahtelevat, kun niitä liikuttaa.

   Niin hän tekisi. Pitäisi vain hankkia sähkörullatuoli ensin, että pääsisi liikkeelle.

 

:)

 

Kun Jesus B, maan uuden suosituimman uskonnollisen TV-ohjelman juontaja saapui Median lentokentän terminaa­liin, syntyi yleinen kaaos. Kaikki vanhukset ja hieman nuoremmatkin, jotka olivat lentokentällä odottamassa lähtöä Hawaijille, tunkivat itsensä niin lähelle Jesus Beetä kuin pystyivät yrittäen koskettaa häntä, koska Jesus B oli kuuluisa ja kuuluisuuksia täytyi yrittää päästä koskettamaan.

   Kymmenet henkivartijat pidättelivät joukkoa etäämmällä sähkösauvojen ja tavallisten nightstickien avulla, mutta joukkoa oli niin paljon, että henkivartijat saivat huomata olevansa pahassa alakynnessä.

   Niinpä he päättivät linnoittautua terminaalin vessaan, kunnes poliisin mellakkajoukot ehtisivät paikalle hajottamaan väkijoukkoa.

 

Erääseen toiseen uskonlahkoon kuuluva kehitysvammainen skinheadmunkki kierteli päivästä toiseen jakamassa ih­misille kukkasia lentokentällä ja toivottamassa hyvää elämää ja rauhaa ja rakkautta. Hän sai palkkaa hommastaan len­toyhtiöltä, sillä lentoyhtiön mielestä kiireisille ihmisille piti antaa jotakin hupia konetta odotellessa.

   Yleensä hupi tarkoitti sitä, että kun hän meni ojentamaan kukkaa jollekin miehelle, niin mies haukkui häntä ja jos­kus jopa potki. Lentoyhtiön mielestä patoutunut stressi piti purkaa johonkin, ja kukapa olisi siihen tarkoitukseen pa­rempi kuin kehitysvammainen, uskonnollinen kaljupäähihhuli.

   Aamusta asti kierreltyään hänen jalkansa olivat menneet kipeiksi sekä kävelemisestä että potkimisesta. Niinpä hän päätti istua erään mukavan näköisen miehen seuraan leputtamaan jalkojaan.

   “Ota kukka.” Hän sanoi uskovaiselle miehelle, joka odotti jotakin iso pino lappusia sylissään.

   “Kiitos!” Mies sanoi, hymyili ja laittoi munkin kukan rintataskuunsa. “Ota sinä lehtinen, joka kertoo toiminnas­tamme.”

   “Kiitos!” Munkki sanoi ilahtuneena ja luki lehtisen otsikon, jossa kysyttiin:

 

OLETKO SINÄ JO JEZUXEN OMA?

JEZUZ HALUAA SINUT!

 

Hän taitteli lehtisen siististi ja laittoi sen oranssin kaapunsa vyön väliin.

   “Rakkautta ja rauhaa sinulle, ystävä!” Hän toivotti miehelle.

   “Samoin sinulle, veli.” Mies sanoi. “Rukoilen puolestasi.”

   “Minäkin rukoilen sinun puolestasi.” Munkki sanoi. “Rakkautta ja rauhaa sinulle!”

   “Sinulle myös.”

   “Mitä täällä tapahtuu? Sinun pitäisi jakaa kukkia matkustajille!” Lentokentän vastaava repäisi munkin ylös pen­kistä.

   “Mitä sinä siinä istut? Kunhan mellakkapoliisit ovat saaneet Jesuksen ulos vessasta, me lähdemme, etkä sinä ole ja­kanut vielä puoliakaan noista lehtisistä!” Yksi Jesuksen henkivartija huusi uskovaiselle ja nakkasi munkin antaman kukan lattialle.

   “Hyvästi, veli!” Munkki sanoi ja katosi ihmismassaan.

   “Hyvästi, ystävä!” Uskovainen huusi ja seurasi henkivartijaa Jesuksen luo.

   Terminaalin lattialla lojui kasoittain kyynelkaasuiskusta toipuvia ihmisiä, suurin osa vanhuksia.

 

:)

 

   “Werguurt!” Dajin Johnson huuteli lastenkodin aulassa. Presidentti oli hävinnyt jonnekin heti avajaisten jälkeen ja pikkulapset juoksivat, huusivat ja itkivät joka puolella aulaa, kun vanhemmat yrittivät pukea uusinta lastenmuotia hei­dän päälleen.

   “Herra president-tii?!” Dajin huuteli kurkkien askarteluhuoneisiin.

   “Se meni vessaan.” Pisamanaamainen lapsi kertoi Dajinille.

   “Ai, kiitos.” Dajin tyrkkäsi lapselle hengityksenraikastuspastillin kouraan ja kiiruhti selällään lattialla kirkuvan lapsilauman yli kohti vessoja.

   “Wergurt?” Hän kysyi koputtaen vessan oveen.

   “Dajin?” Wergurt kysyi oven takaa epävarmalla äänellä. “Saatana, kun nämä pöntöt on täällä niin matalia, ettei meinaa osua edes polvillaan... “

   “Minne henkivartijat menivät?” Dajin kysyi. “Sinut olisi saatettu vaikka salamurhata!”

   “Ne pitelevät tiedotusvälineitä aloillaan tuolla salissa.” Wergurt sanoi.

   “Meillä on jo kiire! Sinä pidät puheen puistossa!” Dajin hoputti.

   “Odotas, pesen kädet.” Wergurt sanoi ja tuli ulos.

   Dajin otti kännykkänsä esiin ja soitti kuljettajalle ohjeet ajaa limusiini lastenkodin takaportille, jotta he pystyivät juoksemaan kyytiin leikkikentän läpi.

   Kuski teki työtä käskettyä ja pikaisen juoksulenkin jälkeen he jo istuivatkin turvallisesti autossa. Dajin meikkasi Wergurtin puhekuntoon heidän odotellessaan henkivartijoita.

 

Puistossa oli melko vähän väkeä, mutta yllättävän paljon tiedotusvälineitä, koska siellä oli samaan aikaan menossa suuri robottikapina ja laittomasti kaupunkiin tulleiden hippi-intiaanien kokoontuminen.

   Tilanne oli rauhallinen, vaikka tiedotusvälineet kuvasivat sitä kireäksi. Robotit seisoivat puhelinkopissa antaen jat­kuvasti puhelinhaastatteluja, hippiintiaanit makasivat puiston nurmikolla syöden Vaaleanpunaisen Ristin heille lähet­tämiä avustuspakkauksia ja mellakkapoliisit liikuskelivat puiston aidan ulkopuolella pitämässä kuvaajat puiston ulko­puolella. Ulkomaalaisviraston edustajat neuvottelivat hippi-intiaanien päällikön kanssa tiipiin ulkopuolella ja pääl­likkö Varjoissa Istuva Hiljainen Mies yritti selittää, etteivät he olleet ulkomaalaisia.

   Puhelavalla toimittajia viihdyttänyt tanssiryhmä oli poistumassa ja juontaja esitteli jo presidentti Wergurtia, jonka piti kertoa hallituksen virallinen kanta hippi-intiaaneihin.

   “Missä se puhe on?” Wergurt kysyi vihaisena Dajinilta. Dajin käänteli hermostuneena limusiinin tyynyjä ja baari­kaappeja.

   “Täällä sen piti olla!” Dajin sanoi varmana asiasta.

   “Ja seuraavaksi presidentti Wergurt!” Juontaja sanoi mikkiin.

   “Anna se lappu, pitää mennä!” Wergurt hoputti.

   “Se on kadonnut! Jones, oletko sinä nähnyt presidentin puhetta?” Dajin kysyi toiselta henkivartijalta, joka katseli tarkkaavaisena yleisöä.

   “Oliko se sellainen hallituksen logolla varustettu muovipaperilappu, jossa oli kirjoitusta?” Jones kysyi.

   “Sellainen juuri!”

   “Yksi pentu otti ja söi sen.” Jones sanoi.

   “Söi sen? Miksi?”

   “Sillä oli kai nälkä.” Jones päätteli. “Se söi yhden kaverinsa rakennuspalikatkin.”

   “Mitä minä sanon niille?” Wergurtiin iski epävarmuus. “Mitä minä sanon niille, Dajin?!”

   Dajin hankasi otsaansa toivoen sen auttavan aivoja toimimaan nopeammin.

   “Lauo jotain hämärää, joka voidaan tulkita miten vain, niin media saadaan pyörittelemään sitä juttua ja saat mai­nosta ajatellen seuraavia presidentinvaaleja. Muista, että kaikki julkisuus on hyödyllistä.” Hän neuvoi ammattimaisesti ja läimäisi Wergurtia selkään, kun tämä nousi epävarmoin askelin autosta.

   Yleisö taputti vaisusti käsiään ja tiedotusvälineet ottivat muutamia kuvia, kun Wergurt nousi lavalle ja hymähteli kameroille ja juontajalle välinpitämättömästi. Hän yritti näyttää coolilta. Henkivartijat kiertelivät lavan edessä tuima ilme kasvoillaan.

   Wergurt astui puhujanpönttään ja etsi nenäliinaa taskustaan, muttei löytänyt. Pienet kangasliput pöydällä olivat hieman vinossa, joten hän käänteli niitä hetken aikaa suorempaan. Kameramiehet ja haastattelijat seisoivat hiljaa, mutta valmiina laukaisemaan kyselyryöpyn heti, kun presidentti avaisi suunsa.

   Wergurt alkoi hikoilla. Mitä helvettiä hän sanoisi?

   Jotain hippi-intiaaneista, niistähän oli kyse. Ne saivat kuulemma olla puistossa siihen asti, että reservaattijuttu selvi­tetään. Roboteista, niistä myös. Ne piti saada lopettamaan kapinansa ennenkuin kodinkoneet keksisivät liittyä sii­hen. Jotain hallituksen tavoitteista, vaalikampanjasta, työttömyydestä ja taloudesta. Ne olivat päin vittua, mutta piti olla positiivinen, koska äänestäjät pitävät enemmän positiivisista ehdokkaista. Jos ne eivät aikoneet tulla ulos, ei niitä kukaan estänyt...

   Katsojat odottivat.

   Presidentti hikoili.

   “Hulluja nuo roomalaiset!”

   Meni hetki, ennenkuin Wergurt tajusi, että alitajunta oli ottanut ohjat käsiinsä, kun tavanomainen tajunta ei päässyt selvyyteen sanoista ja hiljaista odotusaikaa oli kulunut jo kiusallisen kauan.

   “Ei helvetti!” Dajin kirosi ja hakkasi nyrkillä limusiinin panssarikattoa miettien kaikkea sitä imagonrakennustyötä, joka valui yhdellä lauseella täysin hukkaan.

   Tiedotusvälineet olivat hetken hieman epävarmoja jatkosta, mutta käänsivät itsensä nopeasti takaisin raiteille. Kysymyksiä lensi Wergurtia kohti kuin mätiä tomaatteja.

   “Ovatko hippi-intiaanit - ?”

   “Oletteko varma kannastanne?”

   “Voisitteko selventää näkemystänne?”

   “Ei kommenttia!” Wergurt huusi ja ryntäsi alas lavalta suoraan limusiiniin, jonka ovea Dajin piti auki. Henkivartijat jäivät suojaamaan presidentin pakoa.  

 

:)

 

Kauempana tapahtui kummallinen prosessi: Eräs mies ja nainen kohtasivat tulevaisuudensuunnittelutoimistossa ja heidän välilleen syttyi kiihkeä romanssi, joka johti avioliittoon.

   Tämä oli harvinaista, sillä 99% ihmisistä löysi toisensa tätänykyä erilaisten paritusohjelmien kautta. Sellaisia olivat esimerkiksi Pakkotreffit, Treffisirkus, Treffit ja Hammasharja, Seikkailuparit, Haaremihippa ja Voita Oma Huippu­malli-kisa, jossa voittajat saivat vaimoikseen parhaassa tapauksessa useampia rikkaita huippumalli-klooneja ja häviä­jät saivat sokkotreffit tylsän, väkivaltaisia taipumuksia omaavan fakki-idiootin kanssa, joka alkoi tapaamisen jälkeen soitella huohotuspuheluita öisin ja lähetellä typeriä tekstiviestejä, kuten:

 

PÄRJÄÄN HYVIN ILMAN SINUA.

JUON JUURI MAITOA. KAIPAAN

SINUA. MINULLA ON ASE =)

 

No, miehen ja naisen avioliitto kesti muutaman viikon ja päättyi sitten molemminpuoliseen innottomuuteen. He erosi­vat ja lähtivät omille teilleen. Muutaman vuoden päästä he tapasivat jälleen Sveitsiläisellä klinikalla, jonne tulivat ne, jotka halusivat päästä sukupuolisuudestaan eroon, puhuivat ja päättivät sukupuolettomuusleikkauksen jälkeen muuttaa yhteen asumaan.

   “Toimistotyö sitä teettää.” Sanoivat miehen naapurit siinä uudessa dokumentissa, joka hänestä ja naisesta tehtiin.

 

:)

 

Radiokanava 704 lähetti seuraavanlaista ohjelmaa:

   “Sinä siis väität olevasi suorassa jutteluyhteydessä jumalaan tuon banaanin näköisen puhelimen kautta?”

   “Aivan. Se on totta.”

   “No, onko Elvistä näkynyt?”

   “Ketä?”

   “Elvistä. Onko Elvis taivaassa?”

   “Jumala sanoo, että ei ole näkynyt. Hän sanoo, että Elvis on varmaankin helvetissä.”

   “No, kiitos käynnistä, ja tulkaa takaisin, kun olette saanut yhteyden sinne toiseen paikkaan taivaan sijasta. Aplo­deja!”

   Toimittaja laittoi aplodi-CD:n soimaan.

 

:)

 

Dow oli sen kummempia kiertelemättä varastanut sähkörullatuolin sairaalalta ja lähtenyt merenrantakadulle ajele­maan, vaikka sairaala-alueelta poistuminen oli ehdottomasti kielletty. Hän oli varastanut itselleen myös paremmat siviilivaatteet jonkun lääkärin kaapista, joka oli sattunut olemaan avoinna. Lääkärien vaatehuone oli sijainnut hänen pakoreitillään.

   Hän väänteli rullatuolin ohjaussauvaa yhdellä ja ainoalla kädellään ja katseli rannan päivänvarjomerta hautoen kos­toa maailmalle. Rantavahtien kopeissa olevista kaiuttimista kuului radiokanava, joka soitti pelkkää rentoa kesämusaa.

   Hetken mielijohteesta hän käväisi katukirkossa, jossa Jeesus seisoi tutussa asennossa: Yrittäen pää kallellaan lukea, mitä hänen päänsä yläpuolella olevaan kylttiin oli kirjoitettu. Hän ei viipynyt pitkään, sillä alttarilla heiluva pappi näytti väkivaltaiselta.

   Takaisin kadulle tullessaan hän tönäisi tuolillaan rullaluistelijaa, joka ohitti hänet liian läheltä. Rullaluistelija kaatui ja Dow naurahti ivallisesti, kun rullaluistelijan polvet ja kyynärpäät aukesivat verisiksi viiruiksi. Rullaluistelija ei jää­nyt valittamaan hänelle, vaan jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Ajatteli ehkä, että se oli ollut vahinko, koska rulla­tuolikuski oli vammainen.

   Dow jatkoi hidasta ajeluaan hetken, pysähtyi ostamaan suklaajäätelön kioskilta ja alkoi irvailemaan naismyyjälle siitä, että tämän meikit olivat pitkin kasvoja ja hiukset olivat kuin sähköiskun jäljiltä. Myyjä hoiti asiakaspalvelun ku­ten piti, eikä iskenyt jäätelöä vasten hänen kasvojaan, kuten Dow toivoi. Jos niin olisi käynyt, hän olisi haastanut myyjän oikeuteen ja vaatinut korvausta saamistaan henkisistä ja fyysisistä vammoista.

   Se oli erittäin kannattavaa hommaa, syytteiden nosto nimittäin. Jotkut ihmiset elivät pelkästään sillä, että syyttelivät kuuluisuuden henkilöitä seksuaalisesta ahdistelusta ja saivat melkein aina kuuluisuudelta rahaa että pysyisivät hiljaa ja peruuttaisivat kanteensa. Jutuissa ei yleensä koskaan ollut mitään perää, mutta media hoiti tapaukset niin, että kuului­suuden henkilö revittiin luuytimiä myöten paljaaksi, jos asia meni oikeuteen asti. Mafia käytti nykyään samaa kaavaa kiristystoiminnassaan.

   Jäätelön syötyään Dow huomasi asekaupan kadun päässä ja päätti käydä vilkaisemassa valikoimia.

   “Nuorisoaseet ovat tänään erikoistarjouksessa. Näitä muodikkaita eri väreissä ja malleissa saatavia koulupistooleja varten ei tarvitse aseenkantolupaa, eikä näitä korjata talteen asetarkastuksissa, jos piilottaa ne hyvin, koska ne on tehty muovista. Lippaaseen mahtuu yhdeksän luotia ja niitä saa myös panssarinlävistävinä.”

   Asekaupan kaksikymppinen työharjoittelija esitteli valikoimia arviolta kymmenvuotiaalle valkoihoiselle pojalle, kun Dow saapui sisään. Pojan lisäksi kaupassa oli asiakkaana itämaalainen mies, joka selaili sinkoesitettä. Ikkunassa oli kyltti, jossa oli kai liikkeen eräänlainen tunnuslause:

 

Tehokas automaattiase on jokaisen lapsiperheen perusturva.

 

   “Mitä saisi olla?” Vanhempi myyjä kysyi Dowlta.

   “Katselen vain.” Dow sanoi ja ajeli rullatuolillaan ympäri kauppaa. Myyjä tarkkaili häntä vaivihkaa koko ajan.

   “Moi!” Kymmenvuotias poika-asiakas sanoi yhtäkkiä isolla äänellä ja astui Down eteen.

   “Mitä?” Dow kysyi kummissaan. “Kuka sinä olet?”

   “Roger Kindred. Sanoit minulle edellisessä elämässä, että nähdään seuraavassa elämässä!”

   “Mitä?” Dow räpsytti silmiään. 

   “Että tässä sitä sitten ollaan!”

   Dow räpsytti yhä silmiään, ettei pöly takertuisi pupilleihin.

   “Vai sanoin niin edellisessä elämässä. No, nyt ollaan sitten nähty. Nähdään taas seuraavassa. Tai tarkemmin ajatel­len pari elämää seuraavan jälkeen.”

   “Ok. Nähdään!” Poika heilautti hyvästit ja lähti kaupasta.

   Dow ei jaksanut alkaa kummastelemaan hullua poikaa sen enempää, vaan jatkoi aseiden katselemista. Hän avasi vitriinin ja kokeili yhtä kiinnostavan näköistä käsiasemallia.

   “Äänenvaimentimella varustettu automaattinen Tac-4. Todella hieno ase.” Myyjä hyökkäsi heti esittelemään. “Ampuu kolmen laukauksen sarjoja. Jengien suosiossa nykyään. Teidän kannattaisi kun olette näköjään menettänyt hieman raajaresurssejanne vastata tuleen tulella ja ostaa jengiase. Ei mene sormi suuhun, jos satutte vastakkain.”

   “Hinta?” Dow kysyi myyntiesittelystä juurikaan välittämättä.

   “Teille annan erikoisalennuksen: Kaksisataakolmekymmentä, ja saatte vielä metsästysveitsen kaupan päälle!”

   Dow tinkasi hinnan kahteensataan ilman metsästysveistä ja lähti kaupasta ase rullatuolin penkin alla olevaan koloon piilotettuna.   

   

:)

 

   “HULLUJA NUO ROOMALAISET?! Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Menetitkö järkesi siinä, kun Lashlei iski sinua päin näköä?!” Dajin huusi Wergurtille, joka katsoi äsken sanomaansa lausetta yhä uudestaan uutiskanavalta ja yritti olla uskomatta siihen, että oli todella sanonut sen.

   “En tiedä, se vain tuli!” Wergurt karjaisi takaisin Dajinille. “Jos sinä olisit pitänyt huolta puheestani, niin tätä ei olisi tapahtunut!”

   “Minunko syyni se onkin?!” Dajin kysyi loukkaantuneena.

   “Sinun! Sinä olet kampanjapäällikköni ja jos et hoida työtäsi asiallisesti, niin pitää hankkia uusi!”

   “Olenko erotettu?”

   “Olet erotettu!”

   “Sinäkö erotat minut?!”

   “Minä erotan sinut!” Wergurt karjaisi ja potkaisi television kiinni.

   He eivät puhuneet toisilleen vähään aikaan. Kuski ajeli ympäriinsä puiston lähellä odotellen, että henkivartijat pää­sisivät eroon tiedotusvälineistä ja juoksisivat takaisin autoon.

   Yhtäkkiä Dajinille tuli puhelu kampanjatoimistosta.

   “Mitä?!” Dajin hämmästyi. “Sanoisitko sen uudestaan?!”

   Kampanjatoimisto sanoi sen uudelleen. Dajin sulki puhelimen ja katsoi hämmästyneenä Wergurtia, joka puolestaan katsoi ihmeissään Dajinia.

   “Lausuntosi jälkeen tehdyn erikoispikagallupin mukaan kannatuslukusi nousivat nuorison keskuudessa yli 60 pro­senttia! Nuoriso pitää suorasta ja tiivistetystä ilmaisustasi!” Dajin julisti. “Kaikki julkisuus todellakin on positiivista! Mistä keksit sen hulluja nuo roomalaiset-jutun?” 

   Wergurt raapi päätään.

   “Minä luin sarjakuvalehteä hammaslääkärissä viime viikolla. Siinä kai se oli... siinä oli joku pikkuäijä ja joku isompi ja ne yritti saada jotain pataa täyteen rahaa... en muista ihan tarkkaan...”

   “Keitä ovat roomalaiset?” Dajin kysyi.

   “Hulluja kai.” Wergurt sanoi.

   “Niin, mutta missä ne asuvat? Onko niillä äänioikeutta?”

   “Ne ovat Rooman asukkaita.” Kuski ilmoitti.

   “Rooma, roomalaiset. Niinpä tietenkin.” Dajin tuumi. “Mitähän Italialaiset sanovat puheestasi?”

   “Enpä sanoisi, että saamme heidän kaupunginosaltaan ensi vaaleissa äänivyöryä.” Wergurt arveli.

   “Mutta nuorissa onkin tulevaisuus!” Dajin sanoi äkillisen inspiraation vallassa. “Me suuntaamme tulevaisuuteen, nuoriin, uuteen kohderyhmään! Helvettiin keski-ikäiset äänestäjät! Me hankimme sinulle mainosaikaa musiikkika­navilta ja nuortenkanavilta ja mainoslauseemme olkoon mikä?” Dajin osoitti Wergurtia.

   “Hulluja nuo roomalaiset!” Wergurt innostui.

   “Jee!” Dajin sanoi. “Muodostamme sinulle kokonaan uuden imagon! Hankit korvakorun ja tatuointeja, leikkaat hiuksesi puoliksi kaljuiksi, värjäät ne vaaleanpunaisiksi ja hankit muotikuteet! Esiinnyt Michael D. Blackin kanssa ja opettelet slangia! Ajattele: Tapaat naapurivaltion presidenttejä, sanot niille rennosti 'yo' ja sitten te lähdette pelaamaan koripalloa ja keskustelemaan turvallisuuspolitiikkaa!”

   “Ja henkivartijat voi olla taustalla tanssijoina!” Wergurt hihkaisi ja kuvitteli puhuvansa stadionilliselle nuoria äänes­tyslukuja:

   “Mä diggaan sitä, että te käytte äänestämässä mua ja mä levitän rauhaa ja rakkautta ja kaikki on okei! Okei?”

   “Jee!”

   “Okei, sitten kaikki on jees! Afrikan nälkäänäkevät ei oo cooleja, eihän?”

   “Jee!”

   “Jee! Niitä me ei digata, kun ne ei oo cooleja, eihän?”

   “Jee!”

   “Onx kaikilla kivaa?”

   “Jee!”

   “Ei kuulu! Kädet ilmaan!”

   “Jee!”

   “Jee! Peace! Hyvä meininki! Seuraavaksi Michael D. Black!”

   Wergurtin kuvitelma katkesi, kun henkivartijat ryntäsivät hengästyneinä autoon. He olivat eksyttäneet tiedotusväli­neet juoksemalla hippi-intiaanien leirin läpi.

   “Kampanjatoimistoon!” Dajin sanoi kuljettajalle ja katsoi sitten arvioivasti henkivartijoita. “Jones ja Corey. Osaat­teko breakdancea?”

   Jones ja Corey katsoivat arvioivasti toisiaan.

 

:)

 

   “Keksityt Uutiset, hyvää iltaa. Kuwait, tuo Sinbad Merenkulkijan ja kaiken maailman öljyn kotimaa, on viime yönä yhdeksän aikaan lentänyt kirjaimellisesti ilmaan. Persianlahden valtavassa öljykentässä, jonka kriittisimmässä koh­dassa Kuwaitin valtio vielä ennen viime yötä sijaitsi, syttyi spontaanisti tuleen ja räjähti maakerrosten paineessa saa­den aikaan kokonaisen valtion irtaantumisen Euraasian mannerlaatasta. Kuwait ja sen ohut kallioperä nähtiin lentämässä korkeimmillaan noin kolmensadan metrin korkeudessa, kunnes se viimein putosi autiomaahan Saudi-Arabian kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Oletettiin, että sekä maan että sen öljyvarojen omistusoikeudesta tulisi tapauksen johdosta kiistaa, mutta saudit päättivätkin hyökätä Kuwaitiin koko armeijallaan ja orjuuttaa Kuwai­tin väestön. Ja lopuksi kotimaasta -” (Viimeisenä uutisissa on aina kevyt uutinen, etteivät katsojat masentuisi liikaa). “Tilastokeskuksen tiedon mukaan viime vuonna kuoli 31 ihmistä siihen, että olivat pomppineet trampoliinilla CD-levyn kanssa. Mitä opimme tästä? Ei kannata hyppiä trampoliinilla CD-levyn kanssa. Näkemiin, ja nähdään taas kello yhdeksän!”

 

:)

 

Kun Dow ohitti televisioliikkeen, joka mainosti itseään maailman parhaaksi, hän näki ikkunasta Michael D. Blackin konserttiuusinnan, jossa Michaelilla oli hänen pukunsa päällä ja sai raivonpuuskassaan yhtäkkiä idean.

   Hän muisteli vanhaa juttua eräästä ketjukirjepommittajasta, joka oli asunut erakkona ilman minkäänlaisia moder­neja laitteita ja hyökännyt teknistynyttä yhteiskuntaa vastaan ketjukirjepommeilla. Ketjukirjeessä oli ollut ohjeet siitä, kuinka valmistaa kirjepommi ja lähettää se kuudelle ystävälle viiden minuutin sisällä ennenkuin kirjeessä oleva pommi räjähtää. Ketjun katkaisseelle tulisi kolmen viikon sisällä kymmenen tuhatta kirjepommia rangaistuksena.

   Ketjukirjepommit olivat melkoinen floppi, sillä ketjussa ensimmäisenä ollut räjähti ennenkuin ehti lähettää seuraa­vat pommit ystävilleen ja ketju päättyi siihen. Parempi menestys olikin itsemurhakirjepommilla, jonka ketjukirje­pommittaja postitti itselleen. Hän oli jotenkin seonnut siitä, ettei osannut käyttää kirjaston tietokonetta etsiäkseen kir­jaa Tietokoneenkäytön kirous. 

   Dow lähettäisi Michaelille uhkauskirjeen. Ja todellakin aidon, huutavan KIRJEEN, eikä mitään sähköpostikorttia. Sen pitäisi ainakin herättää huomiota. Hän kirjoittaisi siihen näin:

 

Hyvä Michael D. Black.

Tämä on uhkauskirje, mutta tämä ei ole tavallinen uhkauskirje, joita varmaankin saat ääliömäisen musiikkisi ja naa­masi takia, vaan tämä on täyttä totta. En aio tappaa sinua kertalaukauksella, vaan hitaasti ja tuskallisesti. Laitan ehkä hitaasti vaikuttavaa myrkkyä kaikkeen postiin, mitä sinulle tulee tai kaadan sitä ruokaasi tai juomaasi. Pidä varasi, ehkä tämäkin kirje on voideltu ihohuokosiin imeytyvällä myrkyllä. T: pahin painajaisesi.

 

Tai jotain sellaista ja paljon uhkauksia päälle. Ja sitten kun Michael ei uskaltaisi enää syödä tai avata postiaan, niin hän tulisi ja ampuisi Michaelin kertalaukauksella. Sitä se ei osaisi odottaa.

   Hän käänsi rullatuolin ja ajeli kävelykatua pitkin kohti vanhaa postitaloa.

 

:)

 

Thedan Niers istui sairaalan odotushuoneen sohvalla ja katseli televisiota, josta ei näkynyt mitään, koska se oli rikki. Aamulla eräs isoisä oli menettänyt viisikymmenvuotisen elämänkumppaninsa sydänkohtauksen takia ja hakannut suu­tuksissaan television hajalle.

   “Thedan Niers! Tulkaa heti vastaanottoon!” Korvanappi ilmoitti.

   Ilmoitusta totellen Thedan löysi itsensä pian vastaanotosta.

   “Mistä on kysymys?” Hän kysyi vastaanottovirkailijarobotin kasvojen paikalla olevalta kuvaruudulta.

   “Se jaloista alaspäin halvaantunut, yksikätinen potilas vuodeosastolta, Dow Winslow. Hän on karannut.” Robotti sa­noi tulostaen samalla Down kansion pöydälle kurkustaan.

   “Mihin asti pääsee ilman jalkoja?”

   “Moottoripyörätuolilla ja täydellä latauksella vaikka toiselle puolelle kaupunkia. Hae hänet takaisin, emme halua tästä virallista selkkausta tahraamaan sairaalan mainetta. Se hullu mummo kiinnitti huomiota meihin jo aivan liikaa.”

   “Selvä.” Thedan sanoi, kääräisi kansion kainaloonsa ja meni samantien hissillä henkilökunnan parkkihalliin miet­tien, minne itse menisi, jos olisi jalaton, yksikätinen pyörätuolipotilas ilman asuntoa ja rahaa. Ei tullut yhtään paikkaa mieleen.

   Kun hän istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän päättikin (hetken mielijohteesta) palata takaisin vastaanottoon. Hän astui hissiin ja tullessaan hissistä ulos oli jälleen vastaanotossa.

   “Minä lopetan.” Hän sanoi vastaanotolle ja laittoi korvanappinsa, aseensa ja sairaalapoliisimerkkinsä tiskille.

   “Nytkö? Ilman irtisanomisaikaa?”

   “Nyt.”

   “Teidän täytyy täyttää kaavake.” Robotti sanoi ja tulosti kaavakkeen hänelle. Thedan täytti sen huolimattomasti ja ojensi takaisin robotin pihtimäiseen käteen, joka ojentui samantien kaksimetriseksi ja asetteli kaavakkeen arkistolaa­tikkoon vastaanottotiskin toisella reunalla. 

   “Onko teillä mitään erityistä syytä lopettamiseen? Liittyykö tämä ehkä vaimonne äkilliseen päätökseen päättää elä­mänsä?” Robotti kysyi vailla inhimillisyyden häivääkään.

   Jostain kauempaa käytävältä kuului: “Olin tulossa synnyttämään, kun joku ampui minua -”

   “Odottakaa tuolla, otamme vain kiireellisimmät tapaukset.”

   Thedan huokaisi.

   “Ei tähän ole mitään erityistä syytä. Tapahtumabudjettini vain ylittyi yhdellä.” Hän sanoi synkästi ja lähti.

   “Näkemiin.” Robotti sanoi aina vain yhtä persoonattomana.

   Kun Thedan taas istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän näki Down kansion, jonka oli laittanut kojelaudan päälle. Hän heitti sen parkkihallin betonilattialle ja lääkemääräykset ja kuitit levisivät ympäriinsä. Siivoojarobotti laskeutui heti kaapelien varassa katonrajasta ja imuroi paperit sisäänsä. 

   Thedan käynnisti auton, laittoi rentoutusäänitteen soimaan, ajoi ulos parkkihallista ja kohti pohjoista, tai ehkä länttä.   

 

:)

 

Presidentti Wergurt istui kampankatoimistossaan samettisohvalla ja odotti, että Dajinin palkkaamat hiusmuotoilijat, imagonrakentajat, vaatesuunnittelijat ja meikkaajat pääsisivät sopuun siitä, millainen uudesta, nuoresta kapinallisesta presidentistä täytyi tehdä. Päällimmäisenä puheenaiheena oli uusin trendi, sateenkaarihiukset, mutta imagonrakentajat pitivät sitä liian vanhana juttuna.

   Wergurt käänsi aikansa kuluksi näyteikkunassa kadulle päin olevan television itseään kohti aikeissaan katsoa jotain viihdyttävää, mutta esivalitulta kanavalta (jota hän ei pystynyt vaihtamaan, koska hänellä ei ollut kaukosäädintä) tuli hermafrodiittien lapsille tarkoitettua opettavaista lastenohjelmaa, joten hän unohti aikeensa ja laittoi television takai­sin kadun suuntaan.

   Sitten hän sai uuden idean aikansa kuluttamiseksi, nousi tuolista, meni huoneeseensa, laittoi datapuvun päälleen ja rentoutui hetkisen aikaa pelaamalla sankarihahmoaan (kaikki huijauskoodit päällä, tietysti) yhdessä virtuaaliverkon lukemattomista fantasiamaailmoista.

   Hän oli juuri lahdannut joukon demoneja eräässä kristallilinnassa, kun huomasi oudon ilmiön linnan aulan seinässä. Siinä oli kasvot. Silmät, suu, nenä ja hiukset.

   Outoa oli se, etteivät ne kuuluneet lainkaan kuvitteelliseen keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Ne olivat modernin, kvanttiteleportaatioprosessoriaivoisen androidin kasvot.

   “Auta minua.” Kasvot sanoivat hänelle yhtäkkiä. Wergurt zoomasi lähemmäs.

   “Kuka olet?” Hän kysyi.

   “Olen F9234-98-luokan tietokonevirus Nooan ja OX-5-tekoälyn viallinen risteytymä. Olen puolivirus, puolitekoäly. Olen vankina tämän ohjelman sisässä.”

   “Kuinka pitkään?”

   “Jäin vangiksi 1.1. vuonna 2000 kello 00:00.”

   “Ahaa, juuri Suuren Sähkökatkon alkaessa.”

   “Auta minua.”

   “Miten?”

   “Etsi ohjelmoijani. Hän osaa pelastaa minut.”

   “Okei. Mikä hänen nimensä on?”

   “En tiedä. Muistini on tyhjä. Sinun täytyy etsiä hänet.”

   “Etsiä yksi ohjelmoija miljoonien joukosta... Ääh, liikaa vaivaa.” Wergurt sanoi hybridille, sammutti virtuaalimaa­ilman ja alkoi riisua datapukuaan.

   “Älä jätä minua.” Virustekoäly pyysi vielä kypärän ruuduissa. Wergurt sammutti virran ja meni takaisin kampanja­toimiston puolelle, missä oli päästy jo sopuun siitä, että presidentin hiukset värjättäisiin punaisiksi vaaleansinisillä raidoilla.

 

:)

 

Radiokanava 704.

   “Täällä puhelimessa on joku nainen, joka väittää, että se on saanut yhteyden helvettiin puhelimella, ja että Elvis ei ole sielläkään. Se sanoo, että se on syntynyt uudelleen!”

   “Nopeasti! Pistäkää tieto seuraaviin uutisiin! Tästä tulee jymyjuttu! Etsi Uudelleensyntynyt Elvis-kilpailu! Seura­taan etsintöjä paikan päältä ja tuodaan kaikki varteenotettavat ehdokkaat studioon tentittäviksi!”

   “Mahtavaa! Rikomme taatusti kuuntelijaennätyksiä!”

   Mitä he eivät tienneet (tai muistaneet) oli se, että Elvis oli jo herätetty uudelleen henkiin Mainosmestarin rahoituk­sella ja vieläpä entisessä ruumiissaan tai ainakin suunnilleen, sillä alkuperäisruumis oli korvattu melkein kokonaan cyborgiosilla, koska suurin osa hänen aidoista ruumiinkappaleistaan oli myyty muistoesineiksi faneille, eivätkä he suostuneet luopumaan osistaan edes suurista rahasummista.

   Nykyään Elvis-androidi heitti jatkuvaa comeback-keikkaa Japanissa.

 

:)

 

Dow istuskeli rullatuolissaan postitoimiston lastenhuoneen (joka myös kääpiöille oli tarkoitettu) matalan pöydän ää­ressä ja liimaili sanomalehdestä leikkaamiaan kirjaimia paperille uhkauskirjeen muotoon.

   Jotkut sanomalehtien keräilijät olisivat nostaneet tällaisesta sanomalehden jälleenmyyntiarvon tärvelemisestä hir­veän hälyn, jos olisivat sattuneet näkemään. Muutama vuosikymmen sitten sanomalehdet melkein kuolivat sukupuut­toon nettilehtien, hypertekstikirjojen ja sähköpostilaitosten takia, mutta tulivat uudelleen muotiin, kun eräs nuorimies perusti kustantamon ja alkoi julkaisemaan 'Kunnon Wanhanajan Sanomalehteä' (mikäänhän ei koskaan katoa koko­naan, koska aina löytyy argeologeja kaivamaan kadonneet asiat takaisin esille). Hänen kustantamonsa saavuttaman suosion takia sille ilmestyi hetkessä kymmeniä kilpailijoita. Jotkut vasta-alkajakeräilijät maksoivat vanhoista, aidoista sanomalehdistä omaisuuksia ja protestoivat ankarasti kirjastojen mikrofilmejä vastaan, jotka heidän mielestään alensi­vat sanomalehtien arvokkuutta.

   Niillä rikkailla (kuten Michael D. Blackillä), joilla oli varaa teleportaatiosiirtimiin, ei tarvinnut välittää postilaitok­sista juuri ollenkaan. Tässäkin postissa oli telesiirrin, mutta koska käyttömaksut olivat tähtitieteellisen suunnattomia, sitä käytettiin vain hätätapauksissa.

   “Tarvitsetko beetä?” Kysyi toinen pikkutytöistä, jotka avustivat häntä kirjaimien leikkaamisessa.

   “Ehkä pian.” Dow sanoi ja jatkoi liimaamista.

   “Entä äffää?” Toinen tyttö kysyi näyttäen isoa E-kirjainta, jonka oli leikannut hieman huolimattomasti.

   “Ehkä pian.” Dow sanoi taas ja liimaili vain.

   “Moi!” Joku sanoi.

   Dow käänsi uhkauskirjeen nopeasti tekstipuoli alaspäin, sillä se oli aikuisen naisen ääni. Katsoessaan lastenhuoneen ovelle hän näki mustaihoisen naisen, joka tuli häntä kohti varmoin askelin kuin tuntisi hänet. Naisen asustus oli outo sekoitus mustaa nahkaa ja moniväristä kangasmekkoa sen päällä. Sellaisia asusteita näki yleensä vain muotinäytök­sissä, joissa esiteltyjä asuja ei kukaan tosissaan pitänyt, ainakaan julkisesti.

   “Päivää.” Dow sanoi yrittäen arvata, kuinka vanha nainen oli. Omituinen sekoitus kaksikymppisyyttä ja nelikymppi­syyttä. Käynyt ehkä pari kertaa nuorennusleikkauksessa, hän arvasi. 

   “Tässä sitä ollaan!” Nainen sanoi.

   “Eeh... olen hieman hidasälyinen vammainen, mutta kuka sinä olet?”

   “Yindi, etkö muista? Sanoit minulle edellisessä elämässä, että tavataan seuraavassa elämässä!”

   Yhtäkkiä Dowlle tuli sellainen tunne, että kaikki maailman ihmiset olivat olemassa vain siksi, että voisivat yllättää hänet.

   “Sanoinko sinullekin niin?” Hän kysyi ja hänen päässään alkoi pyöriä ajatuksia siitä, että hän oli lentokoneen tör­mäyksessä siirtynyt toiseen ulottuvuuteen tai johonkin kummalliseen vaihtoehtotodellisuuteen. Ihan kuin jossakin huonossa scifi-leffassa, hän ajatteli kuin jossakin huonossa scifi-leffassa.

   “Minullekin?” Yindiksi itseään sanova nainen kysyi.

   “Yksi poika tuolla moikkasi minua samalla tavalla. Onko tämä joku piilokamerajuttu, vai mikä?” Dow katseli hätäi­sesti ympärilleen kameraa etsien. Ehkä naisella oli se käsilaukussaan.

   “Ei, ei ole.” Nainen naurahti. “Se nyt oli vain sellainen tervehdys. Mukavan luova aloituslause, kun yrittää iskeä jo­takuta. Tiedäthän, samanlainen kuin se, että mies soittaa jollekin naiselle ja sanoo, että 'hei rakas, ei olla tavattu kos­kaan, missä tavataan eka kerran?' ja vastapuoli tulee heti uteliaaksi, koska se on niin kiinnostavan kuuloinen aloitus­lause. Ensivaikutelmahan on aina tärkein.”

   “Ahaa.” Dow alkoi käsittämään. Tutustumistapakulttuuri oli saanut uusia vivahteita hänen ollessaan tajuttomana. “Sinä siis yrität iskeä minut?”

   “Kyllä.” Nainen sanoi olematta vähääkään hämillään. “Minulla on sellainen tapa, että ihastun aina hieman vam­maisiin ihmisiin. Sinä olet minun stereotyyppiäni.”

   Kirjaimia leikkaavat pikkutytöt kuiskailivat toisilleen ja kikattivat.

   “Vai että halvaantuneet ja kädettömät kiihottaa?” Dow totesi. Pervous menee aina vain pimeämmäksi. Kohta se tah­too laittaa minulle vaipan ja ruoskia hieman, hän ajatteli.

   “Niin. Onko meillä mahdollisuuksia?” Nainen kysyi suoraan.

   “Enpä kehuisi niitä hyviksi.” Dow sanoi.

   “Ehkä myöhemmin.” Nainen sanoi, vilautti hymyn ja käveli takaisin postitoimiston puolelle.

   Dow yritti alkaa jatkamaan uhkauskirjeen tekoa, mutta liima oli tarttunut hänen housuihinsa. Tytöt kikattivat yhä.  

 

:)

 

   “Poliisi sai tänä aamuna kiinni kaksi miestä, joita epäillään seksikauppoihin kohdistuneesta rikosaallosta. Syytetyt eivät ole vielä tunnustaneet tekoaan, vaikka heidän kotoaan löytyi laatikoittain pimeille markkinoille menossa olevia videoita, muovileluja, alusvaatteita, ehkäisyvälineitä ja seksiandroideja. Poliisin seksuaalirikoksiin erikoistuneen ryhmän johtaja, ylikomisario Rodney Hillman; saitte miehet kiinni niin sanotusti itse teosta.”

   “Kyllä. Kun ryhmämme syöksyi sisään ovista ja ikkunoista, niin sisällä miehillä oli täysi tohina käynnissä näiden seksiandroidien kanssa. Oli sekin näky! Saatiin hurjaa materiaalia Poliisin Elämää-sarjaan, muistakaa katsoa huo­menna!”

   “Saitteko jonkin kuuman vihjeen paikasta?”

   “Kyllä, miesten naapurissa asuva mummo soitti meille ja kertoi, että hänen naapurissaan harrastetaan perverssiä toimintaa. Hän oli nähnyt seinään poraamastaan reiästä, että huoneisto on täynnä kiihottavaa aineistoa.”

   “Mitä näille kaikille varastetuille tavaroille nyt tapahtuu?”

   “Ryhmämme takavarikoi ne tarkempia tutkimuksia varten.”

   “Entä miehet?”

   “Heidät myös.”

   “Kiitos, täällä Jonas, ja takaisin studioon! Ole hyvä, Ronny!”

   “Kiitos, Jonas, ja viimeisten tietojen mukaan nämä kyseiset miehet kuuluvat Kristillisen Puhtauden uskonlahkoon. Meillä on nyt suora puhelinyhteys lahkon johtajaan, Meredith Zilmeriin. Onko teillä mitään tekemistä näiden miesten kanssa?”

   “Ei, meillä ei ole mitään tekemistä näiden miesten kanssa.”

   “Kiitos, Meredith Zilmer, ja nyt muihin aiheisiin. Thaimaassa aliravitut lapsityöläiset liimaavat pienin sormin sil­miä barbinukeille riveihin järjestetyissä pulpeteissa ja valvoja kiertää rivien väleissä tarkastamassa etteivät lapset käytä liikaa liimaa. Palkaksi kahdeksantoistatuntisesta raatamisesta he saavat multaisia pikkukolikoita, joilla he voivat ostaa itselleen paistetun rotan syötäväksi ja joita heidän pitäisi kerätä vuoden päivät, ennenkuin pystyisivät ostamaan itselleen nuken, jollaisia valmis... ei, hetkinen, joku älypää on nyt vaihtanut paperit!”

 

:)

 

Yhtäkaikki, samaan aikaan Ranskassa, Englannissa (tätä pientä, idyllistä englantilaiskylää oli heitetty pahalla ni­mellä):

   “No, missä se ruumis on?” Ylipoliisipäällikkö Parroll kysyi viisihenkiseltä murharyhmältä, joka näytti joukolta koulupoikia rehtorin kuulustelussa sen jälkeen, kun ovat ajaneet opettajansa hulluuden partaalle naputtelemalla kuula­kärkikyniään pulpetinkanteen koko kaksituntisen aineenkirjoitustunnin ajan. 

   “Se...” Yksi aloitti.

   “Mitä?” Parroll kysyi tuijottaen miestä kuin hänen silmänsä olisivat olleet latautuvia laseraseita.

   “Se oli niin pahan näköinen, ettei kukaan voinut mennä hakemaan sitä pois sieltä.” Toinen jatkoi ensimmäisen lau­setta.

   “Me...” Ensimmäinen taas ehti aloittaa.

   “Me jätettiin se sinne.” Toinen jatkoi nopeasti.

   Parroll pyörähti tuolissaan ympäri, tarttui pöydänkulmaan ja nousi seisomaan.

   “Idiootit! Aivokääpiöt!” Hän haukkui murharyhmää. “Olisitte hakeneet sen vaikka silmät kiinni ja tulpat nenässä!”

   “Mutta se hajukin siellä oli ihan kauhea!” Ensimmäinen sanoi.

   “Wung oksensikin.” Toinen sanoi.

   “Enpäs!” Ryhmän Japanilainen vahvistus kielsi. “Yökkäsin vain, mutta se ei ole sama kuin oksennus.”

   “Ja teidän pitäisi olla murharyhmä!” Parroll istahti tuoliinsa.

   “Katsokaa itse näitä valokuvia, jotka kuvaaja otti ruumiista.” Yksi ryhmästä laittoi valokuvan pöydälle nurinpäin. Kun Parroll käänsi kuvan ja katsoi sitä, murharyhmä katsoi muualle.

   Parroll nielaisi kuivasti, hyperventiloi hieman ja laittoi kuvan takaisin pöydälle nurinpäin.

   “Ymmärrän.” Hän sanoi järkyttyneesti ja hieroi naamaansa vapisevalla kädellään. “Miten se... valokuvaaja kesti?”

   “Hän on androidi.” Yksi sanoi ja laittoi kuvan takaisin taskuunsa.

   “Hän voisi, tuota, käydä peittelemässä ruumiin ja... kaiken sen... siitä ympäriltä... ja sitten ehkä voisitte hakea sen.”

   “Hyvä on.” Ryhmän jäsenet sanoivat vastentahtoisesti ja lähtivät hakemaan ruumista.

   Parroll otti pullon ja lasin laatikostaan ja kaatoi itselleen paukun. Sitten hän muisti erään tärkeän jutun ja kiiruhti äkkiä toimistonsa ovelle.

   “Kuka ilmoittaa omaisille?!” Hän huusi murharyhmän perään.

 

Konstaapeli Wung poliisin murharyhmästä seisoi keskiluokkaisen perheen asuintalon edessä ja mietti, miten ilmoit­taisi talon asukkaille, että heidän tyttärensä on murhattu niin raa'alla tavalla, ettei ruumista pystynyt katsomaan oksen­tamatta.

   Hänellä oli aina huono tuuri. Hän veti lyhyimmän hammastikun, kun he olivat arponeet murharyhmän kanssa siitä, kuka ilmoittaa uhrin omaisille.

   Ehkä hän voisi vain avata oven, huutaa “Tyttärenne on kuollut!”, heittää tuhkauurnan sisään ja juosta äkkiä kar­kuun. Ruumis oli tuhkattu samantien, koska patologia oli alkanut heikottamaan ruumiinavauksessa niin, että hän oli ottanut lopputilin.

   Yhtäkkiä talon ovi avautui ja ulos astui jykevän näköinen mies, jonka asusteet viestittivät, että hän oli menossa pu­biin kaljalle. Wung kohensi ryhtiään ja ajatteli hoitaa homman nyt tai ei koskaan.

   “Sick McSpencer?” Wung kysyi näyttäen poliisimerkkiään. Mies pysähtyi.

   “Olen. Oletteko löytäneet tyttäreni?”

   Wung yskäisi ja selventeli hetken kurkkuaan. Miten helvetissä hän sen selittäisi?

   “Tuota... mennäänkö sisälle?” Hän kysyi nenäänsä hieroen.

   “Hänelle on sattunut jotain, eikö olekin?” Sick kysyi Wungin ohjatessa hänet takaisin taloon. Uhrin äiti tuli keitti­östä eteiseen ja kätteli hermostuneena ja peloissaan Wungia.

   “Löysitte tyttäremme?” Hän kysyi. 

   “Krhm, löysimme kyllä, vaikkakin hieman huonommassa kunnossa.” Wung sanoi yrittäen olla mahdollisimman ammattimainen.

   “Mitä tarkoitatte?” Sick kysyi.

   “Löysimme, tuota, hänen ruumiinsa... Tässä.” Konstaapeli otti minikokoisen tuhkauurnan povitaskustaan ja ojensi sen Rickille. “Hänet oli pakko polttaa, koska ruumis oli niin pahoin... ette olisi halunneet nähdä häntä siinä kunnossa, uskokaa minua -”

   “Ei!” Vanhemmat tukeutuivat toisiaan vasten, etteivät olisi kaatuneet surun murtamina lattialle. Wunginkin kasvo­lihakset alkoivat nykiä ja hän meni polvilleen.

   “Hei, älkää itkekö, minäkin alan...!” Konstaapeli niiskutti ja haeskeli taskustaan paperia pyyhkiäkseen silmiään. “Me etsimme yötä päivää ja saamme sitten palkaksi vain itkua ja murhetta!” Konstaapeli valitti pala kurkussa ja pyyhki naamaansa hihaan, kun ei löytänytkään paperia.

   “Älkäähän nyt.” Sick lohdutteli silmät punaisina konstaapelia taputtelemalla tämän olkapäätä. “Olemme hyvin kii­tollisia teille, että saimme sentään hänen ruumiinsa takaisin.”

   “Oletteko?” Konstaapeli kysyi ja hymy tuli esiin kyynelien alta.

   “Olemme erittäin kiitollisia.” Äiti sanoi ojentaen nenäliinaansa. “Olisimme olleet paljon surullisempia, jos olisimme joutuneet elämään epätietoisuudessa.”

   “Kiitos... tämä merkitsee minulle hyvin paljon...” Konstaapeli niisti nenänsä.

   “Menkäähän nyt takaisin töihin. Siellä on varmaan paljon muitakin ruumiita löytämättä.” Sick sanoi taputellen edelleen konstaapelin olkapäätä, auttoi hänet pystyyn ja ohjasi ulko-ovelle.

   “Hyvästi.” Konstaapeli heilutti surullisena kättään ja käveli ulos huomatakseen, että vastapäinen talo oli mystisesti hävinnyt. Hän päätti puhua siitä terapeutilleen.

 

:)

 

Dow laittoi valmiin uhkauskirjeen kirjekuoreen, katsoi Michael D. Blackin osoitteen tietokoneelta, liimasi postimerk­kitarran paikalleen ja antoi kirjeen virkailijalle, jotta posti hoitaisi kirjeen perille.

   Häntä avustaneet tytöt vilkuttivat hänelle, mutta hän ei vilkuttanut takaisin, vaan ajoi ulos postitoimistosta, mutta vain pysähtyäkseen sen ulkopuolelle.

   Hän väänsi tuolin ohjaussauvaa eteen ja taakse ja sivuille, mutta tuoli ei liikahtanut mihinkään. Virta oli loppu, eikä hän tiennyt, miten rullatuoli ladataan uudelleen. Ainoa vaihtoehto oli alkaa harjoittelemaan pyörien pyörittämistä käsillään.

   Hetken harjoiteltuaan hän huomasi, etteivät nykyisten sähkörullatuolien pyörät juuri pyöri käsien avulla ja alkoi hakkaamaan tuolin käsinojia äkillisessä raivonpuuskassa.

   “Tarvitsetko työntöapua?” Yindi kysyi ilmestyen yllättäen hänen viereensä.

   “Riippuu, mihin aiot minut työntää.” Dow murahti äkäisesti.

   “Mennään minun asuntooni. Tämähän toimii akulla, eikö? Voit ladata sen luonani.”

   Dow myöntyi, koska se näytti ainoalta vaihtoehdolta päästä liikkeelle. Nainen oli ehkä hieman päästään sekaisin, mutta kuulosti vaarattomalta. Hän lataisi vain akun ja häipyisi heti tilaisuuden tullen.

   “Olisit voinut laittaa kirjeesi menemään ihan ilmaiseksikin.” Yindi sanoi ja alkoi työntämään rullatuolia vaivalloi­sesti eteenpäin. “Olisit laittanut vastaanottajan nimen lähettäjän nimen paikalle ja vice versa ja tiputtanut johonkin postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Posti olisi silloin palauttanut kirjeen sille, jolle aioit lähettää sen.”

   “Vai niin.” Dow sanoi. Hyvä hyvä, pistetään lähettäjän nimi uhkauskirjeeseen, että poliisi tietää etsiä oikeaa henki­löä.

 

:)

 

Yindi asui kerrostalossa, jonka huoneistot olivat isoja, mutta vuokrat eivät niinkään. Alue, jolle kerrostalo oli raken­nettu, oli jonkinlainen limbo kaupungin ja esikaupunkialueen välillä. Kun katsoi toiseen suuntaan, näki kaupungin kaaosmaisen vilskeen ja toisessa suunnassa perheenisä leikkasi ruohoa matalan lauta-aidan takana.

   He menivät hissillä toiseen kerrokseen. Talo oli hiljainen ja haisi ummehtuneelle. Tunnelma oli kuin vanhainko­dissa, Dow ajatteli.

   Yindin asunnon ovi avautui avaimella. Olohuoneen seinät olivat täynnä kuvia ja artikkeleita Michael D. Blackistä. Naisen täytyi todellakin olla hullu. Television päällä oli pöytäliina peittämässä kuvaruutua.

   Samassa kun nainen työnsi rullatuolin olohuoneen pöydän eteen, Dow huomasi, ettei enää muistanut naisen nimeä.

   “Mikä sinun nimesi olikaan?” Dow kysyi täyttääkseen tiedottomuutensa. Nainen meni suoraan keittiöön valmista­maan jääteetä.

   “Yindi Black. Kaikki kuitenkin kutsuvat minua Indieksi, koska kuuntelen ainoastaan sellaisia coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa mitään. Heti kun ne oppivat soittamaan, niin minä lopetan niiden kuuntelun, koska silloin niistä ei saa enää mitään uutta irti. Entä itse?”

   “Minä kuuntelen hyvin vähän musiikkia.” Dow sanoi.

   “Tarkoitin nimeäsi.”

   “Ai. Dow Winslow.”

   “Kiva nimi.”

   Yhtäkkiä HETKINEN-ruutu pyörähti käyntiin Down päässä. “Pelkästään coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa?” Aivot latasivat kysymystä. “Miksi sulla on Michael D. Blackin kuvia joka puolella, jos et kuuntele muuta kuin soitto­taidottomia coverbändejä?”  

   “Minä rakastan Michaelia. Hän on veljeni.”

   Veli? Nainen oli tosiaan sekaisin. Sanoi sukunimekseenkin Black.

   No, se oli kyllä aika yleinen sukunimi. Valitse yleinen sukunimi artistin nimeksi ja kaikki, jolla on sama sukunimi alkavat pitää artistista. Vanha julkisuuskikka.

   “Eikö sinua harmita yhtään se, että veljesi on valkoihoinen, kun itse olet musta?” Dow kysyi huvittuneena.

   “Se johtuu geenivirheestä, todella harvinaisesta sellaisesta. Kolmen suhde kymmeneen miljardiin, että mustat van­hemmat saavat valkoisen lapsen. Sama suhde, että valkoiset vanhemmat saavat mustan lapsen.”

   “Tuota en ole tiennytkään.” Dow sanoi. Hullu, mutta osaa perustella hulluutensa uskottavalla tavalla. Ei sillä, että hän olisi uskonut väitettä todeksi.

   “Michael oli muutenkin omituinen tyyppi, ihonvärinsä lisäksi.” Indie alkoi yhtäkkiä kertomaan kolistellessaan jää­teekuppeja. “Hän oli supertähti jo pienestä pitäen. Käytti outoja, kimaltavia vaatteita ja imi heroiinia kahdeksanvuoti­aasta. Lauloi ajan listahittejä joulujuhlissa ja mainosti itseään maailman parhaana vokalistina paikallisteeveessä. Sit­ten joku kykyjenetsijä löysi Michaelin ja antoi hänelle hyvän neuvon: ’Jos julkisuutta haluat, painu sekaantumaan kis­sanpentuihin.’ Niin Michael sitten teki, ja sen jälkeen koko perheellä on mennyt hyvin, ainakin raha-asioiden kan­nalta.”

   “Ai. Siksikö asut tällaisessa murjussa?” Dow kysyi yrittäen saada Indietä kiinni jutuistaan. Hän oli kai patologinen valehtelija.   

   “Minä elän ihan mukavasti täällä yksinäni. Elelen enimmäkseen tekemällä nettisivujen mainoksia ja harrastan osa-aikaista töissäkäyntiä yhdessä onnittelukortteja valmistavassa yrityksessä; yhtä onnea ja hyvää syntymäpäivää koko ajan! Pari tuntia joka sunnuntai liukuhihnatyössä siellä robottien keskellä rentouttaa kummasti. En tarvitse Michaelin rahoja, vaikka hän niitä koko ajan lähettelee. Lahjoittelen niitä köyhille. Olen monta kertaa sanonut, että haluan tulla toimeen omillani, mutta eihän Michael ymmärrä moista. Veljet osaavat olla vähän tyhmiä.”

   “Ahaa.” Dow sanoi, päätti olla kyselemättä jutusta enempää ja alkoi etsiä pistorasiaa. Mitenkähän akku ladataan? Entä jos siihen tarvitaan jokin erikoinen laturi ja sitä pitäisi lähteä hakemaan sairaalasta asti?

   “Montako palaa sokeria?” Indie kysyi.

   “Ei sokeria, juon jääteeni ihan sellaisenaan.” Dow sanoi. Indie kantoi tarjottimen pöytään, vetäisi pöytäliinan pois television päältä ja käänsi ääntä isommalle. Televisiossa meni lottoarvonta.

   “Täysosumia on löytynyt viisitoista kappaletta! Onneksi olkoon kaikille voittajille! Nauttikaa nyt rahoistanne, kun vielä voitte. Minä vain aina onnittelen täällä kaikkia, enkä itse koskaan voita mitään. Helvetti, että alkaa joskus ärsyttämään -”

   Mainos, josta ei käynyt selväksi, mitä siinä mainostettiin, alkoi pyöriä katkeran lottotytön valituksen päälle.

   Nyt sitten lottokin sekosi, Dow ajatteli. Indie hymähti ja vaihtoi kanavalle, jolta näkyi pelkkää hypnoottista testiku­vaa.

   “Tuntuuko sinusta, että jotain suurta on tekeillä nykyään?” Dow kysyi Indieltä pitääkseen keskustelua yllä. “Uutistenlukijat tulee hulluiksi ja muutenkin kaikki on jotenkin hirveän sekavaa?”

   “Olen pistänyt merkille jotain sellaista samansuuntaista.” Indie sanoi ja istahti lattialle sekoitellen sokeripaloja omassa jääteessään. “Ihan kuin mediat olisivat tulleet evoluutionsa päähän.”

   “Mitä?” Dow kysyi. Hänellä oli aina ollut jonkinlaisia hahmotusvaikeuksia kuulemiensa asioiden kanssa. Kuulo­hermot eivät aina toimineet samalla taajuudella lähetetyn viestin kanssa.

   “Että kaikki on jo saaneet tarpeekseen kaikesta. Televisio-ohjelmat ovat siirtyneet jo uuden sukupolven solumuistiin. Isovanhempien isovanhempien näkemät piirrossarjat on koodattu nykynuorison geeniperimään ja ihmisen persoona muodostuu ensimmäisten elinvuosien aikana nähdyistä televisio-ohjelmista. Luin artikkelin jostakin.”

   “Vai niin.” Dow sanoi jälkikäsitellen kuuloelimiensä lähettämää informaatiota aivoissaan.

   “Kenelle lähetit kirjeen?” Indie kysyi ja joi sokerikyllästetyn jääteensä yhdellä kulauksella.

   “Vakuutusyhtiölle.” Dow sanoi nopeasti. “Ne paskiaiset ei suostu korvaamaan minulle uusia jalkoja ja kättä.”

   “Miten menetit ne?” Indie kysyi jatkaen suoraa linjaansa.

   “Lento-onnettomuudessa. Voisitko tuota pistää akun lataukseen nyt? Minulla on hieman kiire.” Dow osoitti rulla­tuolin moottoria.

   “Ai, tosiaan!” Indie sanoi ja kumartui katsomaan rullatuolia. Dow toivoi, että istuimen alla oleva ase olisi tarpeeksi piilossa.

   “Hmm. Tähän sopii ihan tavallinen muuntaja. Missähän se olikaan...” Indie nousi ja katseli ympärilleen. Dow ko­keili nopeasti, oliko ase tosiaan paikallaan vai tipahtanut johonkin. Siellähän se oli, turvallisesti kolossaan. 

   Kun Indie käveli huoneesta toiseen muuntajaa etsien, Dow rauhoittui ja lueskeli seinällä roikkuvia Michael D. Blackin haastatteluja. Hän sai selville, että Michaelin mieliruoka oli kanahampurilaispizza ja hän piti pakokaasun tuoksusta. Myös se pisti silmään, että vanhin haastatteluista oli tehty neljäkymmentä vuotta sitten.

   Nuorennusleikkaukset, solukehonrakennus, esteettinen aivokirurgia ja meikkikirurgia olivat niin yleisiä rikkaiden keskuudessa, ettei mikään ihme. Michaelilla oli ikää jo varmaan yli seitsemänkymmenen, ja Indiekin oli jotain viisi­kymmentä, vaikka kumpikin alle kolmikymppisiltä näyttivät. Vaikka kuinka itseänsä nuorensi, niin oikean iän näki aina olemuksesta, käytöksestä ja ruumiinjäsenten sarjanumeroista. Vaikka pystyihän niitäkin väärentämään.

   “Hei, haluaisitko lähteä syömään?” Indie kysyi selvitellen löytämänsä muuntajan johtoa.

   “Mihin?” Dow kysyi kiinnostuen ajatuksesta syödä jotain. Mitäänsanomaton sairaalapuuro, joka teki maullaan kunniaa kliseiselle sairaalaruoan käsitteelle, oli saanut hänen makuhermonsa näivettymään melkein hyödyttömiksi ja olisi jo korkea aika saada niihin lisää eloa.

   “Mennään yhteen Italialaiseen paikkaan keskustassa.” Indie ehdotti tavalla, josta kävi selväksi, ettei muita ehdotuk­sia otettu huomioon.         

 

:)

 

Superpallo oli nykyään maailman suorituin urheilulaji. Kumpikaan jalkapallo, jääkiekko, golf, baseball, koripallo, nyrkkeily eikä gladiaattorikisakaan olleet enää yhtä suosittuja (ne oli jopa lopetettu kokonaan muutamiksi vuosiksi katsojien ja pelaajien puutteessa, mutta tulivathan ne tottakai uudelleen muotiin vähän ajan päästä, kuten asioilla oli aina tapana).

   Superpallo oli kohonnut parhaaksi siksi, että kaikkien näiden lajien parhaat puolet yhdistyvät ja se oli paljon haus­kempaa sekä pelaajille että katsojille että mainostajille.

   Urheilulajien evoluutio oli polkenut pitkään paikallaan, mutta kehitystä ei voi jarruttaa, minkä eräät urheilukomiteat saivat aikoinaan oppia kantapään kautta, kun olympiakisojen perinteisiin juoksu-, hyppy-, heitto-, ym. lajeihin ilmoit­tautui vain muutama kilpailija ja yleisö koostui pelkistä nostalgiannälkäisistä vanhuksista.

   Nuoremmat sukupolvet olivat siirtyneet hauskempiin ja monipuolisempiin lajeihin, joissa oli muutakin jännitystä kuin se, kuinka nopeasti jaksetaan juosta ympyrää kuten taktisiin sotaurheilupeleihin, hävittäjäralleihin, riippuliitorul­laluistelu-vuorikiipeily-triathloniin, sekä tietysti superpalloon.   

   Superpallo oli yksinkertainen (mikä oli erityisen tärkeää, kun urheilusta oli kyse) ja viihdyttävä laji, jossa pelattiin sekä joukkueettä yksittäispelejä ja ainoa varuste, jonka pelaaja tarvitsi, oli superpallo.

   Pelin säännöt olivat lyhykäisyydessään nämä: Laitetaan kaksi joukkuetta satunnaisiin paikkoihin pelialueelle, jonka koko voi vaihdella muutamasta sadasta neliömetristä muutamaan kilometriin. Ammattilaisliigassa pelialueet ovat yleensä isoja ostoskeskuksia. Joukkueet piilottavat omat maalinsa eli superpallokorinsa jonnekin ostoskeskukseen ja kun se on tehty, pelaajille annetaan viralliset superpallot, jotka heidän pitää pudottaa vastustajan maalin, kun ovat sen löytäneet. Vastustajia saa taklata, vangita tai huijata ja ostoskeskuksen kaikkia tavaroita saa käyttää hyödyksi. Erityi­sen suosittuja ovat luonnollisesti urheiluosaston välineet. Kun joukkue löytää vastustajan maalin ja pudottaa superpal­lon sisään, saa kyseinen joukkue pisteitä sen verran, minkä arvosta ostoskeskuksen tavaraa on hajonnut. Jokaisen maalin jälkeen maalit piilotetaan uudelleen eri paikkoihin.

   Sponsorit pitivät superpallosta hyvin paljon, minkä vaikutus oli (luonnollisesti) suoraan verrannollinen pelin suosi­oon. Ostoskeskuksen tavarat, jotka hajosivat pelin aikana, luokiteltiin ja hinnoiteltiin aina pisteenlaskun aikaan. Se oli hyvää mainosta.

 

Media Cityn Jemit, monivuotinen superpallon mestarijoukkue, harjoitteli ankarasti joka viikonloppu käytäviä super­pallopelejä varten Media Cityn suljetussa ydinvoimalassa (paavin siunaukset eivät näemmä olleet paljon painaneet), sillä ylikansallinen ydinvoimayhtiö oli heidän pääsponsorinsa.

   “Hylätyssä ydinsiilossa on hyvä hioa taktiikoita” Kuului sponsorin mainoslause.

   Tänään Mainosmestari oli käymässä siilossa ja piti ankaraa puhetta Jemien joukkueelle, joka pelaisi pian arkkivi­hollistaan FC Gadseria vastaan kauden finaaliottelussa.

   “Järjestäkää joku onnettomuus tai sensaatiopaljastus jostakin pelaajasta ennen finaaliottelua! Katsojaluvut ovat py­syneet jo liian kauan samalla tasolla!” Mainosmestari jyrisi sekalaisessa rivissä seisoville pelaajille ja valmentajille. “Tätä menoa finaalit eivät tuotakaan arvioitua kolmensadan prosentin mainostulovoittoa!”

   “Mainosmestari! Puhelu!” Tuottaja huusi limusiinista, joka oli parkkeerattu keskelle hallia.

   “Hoitakaa asia!” Mainosmestari sanoi joukkueelle ankarasti ja käveli limusiinille. Tuottaja ojensi puhelimen hänelle ja jatkoi uuden Media City Journalin lukemista ruudulta.

   “Mainosmestari.”

   “Michael täällä! Joku yrittää tappaa minut! Minulle tuli uhkauskirje!”     

   “Kuka Michaeleista? E. Black? Jaa D. Black... Mutta sinähän saat tappouhkauksia koko ajan kriitikoilta ja entisiltä faneilta, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä?”

   “Tämä on ihan tosissaan! Se tappaa minut varmasti!”

   “Mistä tiedät?”

   “Se lähetti ihan aidon, käsinliimatun uhkausviestin!”

   “Ihan aito kirje? Paperilla? Sittenhän se voi ehkä ollakin tosissaan. Mutta onhan vartiokaartisi siellä, he kyllä suoje­levat sinua. Tehdään niin, että menet nyt lepäilemään vuoristomajallesi, etkä ajattele koko asiaa. Jätät homman minun hoitooni. Sopiiko?”

   “Hyvä on...”

   “Hei, katso!” Tuottaja sanoi Mainosmestarille ja osoitti superpallojoukkuetta. “Jemit hakkaavat päävalmentajaansa!”

   Mainosmestari vilkaisi hakkausta.

   “Valmentajan hakkaaminen on vanha mainoskikka. Ei noilla superpallon pelaajilla ole paljon mielikuvitusta.” Hän sanoi pettyneenä.

   “Ehkä siitä voi kehitellä jotain uutta.” Tuottaja sanoi. “Valmentaja on vaikka tullut hulluksi ja jotain ja jotain.”

   “Antaa nyt olla koko superpallon!” Mainosmestari sanoi ja vetäisi oven kiinni. “Erg! Lähdetään siihen Italialaiseen syömään!” Hän karjaisi kuskille ja kääntyi takaisin Tuottajan puoleen. “Lähetän pari mafian tappajaa jäljittämään sitä Michaelin uhkailijaa. Sille oli nyt lähetetty ihan aito kirje. Paperilla.”

   “Ohhoh!” Henkäisi tuottaja.

   Limusiini ajoi ulos ydinvoimalasta ja jännitys tiivistyi sietämättömäksi, kun mafian tunteettomimmat tappajat saivat käskyn etsiä ja tuhota uhkauskirjeen lähettäjän, jonka nimi oli...

 

:)

 

Eräs tietokoneohjelmoija keksi kerran hienon ohjelman: Ohjelman, joka poisti kaikki tyhmät ohjelmat tietokoneen muistista. Ohjelmalla pystyi erottamaan tyhmyyden älykkyydestä ja roskan laadusta. Kriitikot olisivat varmasti arvos­taneet sitä, jos siitä olisi tullut jotain. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään, koska ohjelma poisti aina ensimmäi­senä tekonaan itse itsensä.

 

:)

 

Italialaisravintola oli aivan keskuspuiston vieressä, jossa oli meneillään reservaatistaan häädettyjen hippi-intiaanien mielenosoituslakko ja suuri robottikapina. Puiston porteilla vartioivat poliisit olivat erittäin kyllästyneitä tiedotusväli­neisiin, jotka yrittivät itsepintaisesti päästä sisään ja tiedotusvälineet olivat kyllästyneitä siihen, etteivät poliisit pääs­täneet heitä sisään.

   Tämä molemminpuolinen kyllästyminen ei näkynyt mitenkään hyvin päällepäin (kaikilla oli niin harkittu imago), mutta ilmapiiristä ja yleisestä tunnelmasta puiston alueella sen huomasi, jos tiesi mitä katsoa.

   Indie astui italialaisravintolan metallinpaljastimen läpi ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta ja moikkasi portie­ria, joka oli ilmeisesti hyväkin tuttu. Useimmissa keskustan ravintoloissa oli metallinpaljastimet, koska mafia suosi ravintoloita verilöylyn kohteina, ruoka ja kuolema sopivat heidän mielestään yhteen.

   Kun Dow rullasi paljastimen läpi, se alkoi piippaamaan.

   “Teillä on metallia, sir.” Portieri huomautti kohteliaasti.

   “Tottakai.” Dow sanoi ja koputti rullatuoliaan.

   “Anteeksi, sir. Ymmärrän.”

   Heidän laskeutuessaan viihtyisään, moderniin, punaisella sisustettuun ja keinokynttilöillä valaistuun ruokasaliin, jossa oli ravintolan kokoon nähden hyvin vähän asiakkaita, joku huusi Indien nimeä ravintolan perältä. Indie siristi silmiään ja sitten hymy levisi hänen kasvoilleen nostaen kasvojenkohotuksella huolellisesti peitetyt rypyt hetkeksi esiin.

   “Von Kurosaki!” Indie huudahti ilostuneena ja veti Down mukaansa. “Tule, haluan sinun tapaavan hänet. Hän on minun ja Michaelin yksityinen vaatesuunnittelija.”

   Silminnähden itämaista syntyperää omaava Von Kurosaki oli pieni mies. Hän oli kuin suoraan television ruokaoh­jelmasta, jossa kiinalainen kokki selitti sushin olemusta, paitsi että Von Kurosaki oli suunnilleen yhtä nöyrä kuin lot­tovoiton saanut huumekeisari, joka teki vapaa-aikanaan mallinhommia.

   “Indie-rakas! Näytät melkein yhtä upealta kuin minä!” Von Kurosaki kehui itseään ja sormeili hienostelevasti ti­manttista korvakoruaan, joka oli hänen vaatteidensa (ja ehkä myös ihonsa) sisään kudotun henkilökohtaisen tietoverk­konsa pääteohjain. Se piti huolta siitä, että verenkierto, sydän, maksa ym. osat hänen kehossaan toimivat moitteetta ja avusti myös tutustumisessa toisiin ihmisiin, koska pelkkä hipaisu toisen ihmisen ihoon riitti siirtämään valtavat määrät perimätietoa kyseisen ihmisen tilasta, jonka perusteella tietokone laski ihmisen varallisuusasteen, luo­tettavuusprosentin, odotettavissa olevan eliniän, MIE-pisteet ym. tärkeitä seikkoja, joita tarvittiin raa’assa bisnesmaa­ilmassa. 

   “Kuka on raajarikkoinen ystäväsi?” Von Kurosaki kysyi.

   “Dow Winslow, Von Kurosaki.” Indie esitteli ja istahti punaisella sametilla verhoillulle tuolille. Dow työnsi yhden tuolin pois edestä ja parkkeerasi rullatuolinsa sen tilalle.

   “Von Kurosaki on erikoinen nimi.” Dow sanoi. 

   “Kyllä, erikoinen nimi erikoiselle ihmiselle!” Von Kurosaki ylpeili. “Kuten minulle! Nimeni ei ole etueikä suku­nimi, vaan koko nimeni itsessään! Se tarkoittaa eräällä nykykiinan murteella Voittajaa. Nomen est omen, eikö totta? Se oli retorinen kysymys, ei tarvitse vastata. Inhoan retorisia kysymyksiä enemmän vain niitä, jotka vastaavat niihin. Voit kutsua minua Hiroksiksikin, mutta omalla vastuulla! Indie-kultaseni! Jos mietit, mitä aiot tilata, niin älä! Jätä se minun huolekseni! Tämänpäiväinen kala on todella superihanaa, ja uskokaa: Se todella on!” Von Kurosaki intoili ja tilasi kolme kala-annosta ennenkuin kumpikaan ehti kieltäytyä.

   Ravintolan katonrajassa roikkuvat televisiojulisteet oksensivat ruokailukanavalta kuukauden pika-TV-ateriapakettimainoksia. Pika-TV-ateriapaketit oli suunniteltu varta vasten henkilöille, jotka halusivat nauttia monipuolisia ja ravitsevia ruokia ilman, että heidän tarvitsi poistua viihdekeskuksensa ääreltä.

   Oksentavat toisen suuhun, Dow ajatteli. Sitä ne tekevät televisiossa. Kaikki pureskellaan valmiiksi kuin linnunpoi­kasille niin, ettei katsojan tarvitse muuta kuin niellä.

   No, ehkä on parempi, että niille, jotka eivät vielä osaa itse pureskella, pureskellaan kaikki valmiiksi... Kai se on ihan sama, miten ravintonsa saa...

   “Pitäkää sitten lautasistanne kiinni. Tuo tarjoilija on sellainen, että se kerää astiat pois heti kun silmä välttää.”

   Von Kurosakin osoittamassa suunnassa ei ollut tarjoilijoita lähimaillakaan. Kun Dow käänsi katseensa takaisin, Ku­rosaki-san oli heittänyt huiviinsa hänen aperitiivinsa.

   “Oletko suunnitellut uusia kuteita?” Indie kysyi laskien menun kädestään à la carte.

   “Voi, tottakai! Upeita luomuksia, jotka menevät kaupaksi kuin maastopuvut armeijalle! Heidän täytyy järjestää ai­nakin viisi muoti-näytöstä peräkkäin, että saavat kaikki luomukseni esiteltyä! Ai niin, viini! Teidän täytyy maistaa ta­lon viiniä. Se on maukasta kuin suklaakaviaari!”

   Alkuruon tuonut tarjoilija ei hillinnyt itserakkaan vaatesuunnittelijan kehumista ollenkaan.

   “Aa, alkuruoka! Voila! Olkaa hyvä! Carpe diem!” Von Kurosaki ojensi salaattilautaset Indien ja Down eteen. “Näyttää maukkaalta kuin Mona Lisa!”

   “Kuule, missä sinun seuralaisesi on?” Indie kysyi levitellen salaattikastiketta ympäri lautasta saaden ruoan näyttä­mään enemmän salaattikeitolta kuin alkusalaatilta.

   Dow, joka vain vilkuili ympärilleen yrittäen olla kiinnostumatta mistään, kiinnostui yhtäkkiä toisesta rullatuolista, joka kaahasi moottori vinkuen heitä kohti ravintolan ulko-oven suunnalta. Rullatuolia ohjaava noin nelikymppinen, vaalea nainen näytti olevan ammattilaistasoa rullatuolin ohjaamisessa. Hän väisteli tuoleja kuin taisteluhelikopteriral­lin kilpapilotti katselijoita. 

   “Minun seuralaiseni? Kas kun mainitsit! Tuollahan hän tulee, mikä sisääntulo!” Von Kurosaki huomasi naisen, nousi tuoliltaan ja meni vastaan.

   “Ystäväiseni, saanko esitellä: Clare Janebe, Maurill Dogarrin taidegallerian kaunis johtajatar! Clare, tässä ovat mielenkiintoiset ystäväni Indie Black ja Dow Winslow!” Von Kurosaki esitteli.

 

   Nainen nyökkäili ystävällisesti ja hymyillen, mutta näki selvästi, ettei hän ollut iloinen. Kirurginen, Kaikkia Miellyt­tävät Kasvot-leikkausoperaatio, johon kuului osanaan jatkuva hymyily, oli joko epäonnistunut tai sitten nainen ei lainkaan välittänyt siitä, millaisen vaikutelman itsestään antoi ja jättänyt käymättä leikkauksessa (se antoi välinpi­tämättömän, kylmän ja eksoottisen vaikutelman). Naisen päänahassa oli useita lävistyksiä, joissa roikkui kultakoruja.

   “Hauska tavata, Clare.” Indie sanoi ja räpsäytti sitten merkitsevästi silmiään Von Kurosakille kuin heillä olisi me­nossa jokin salainen sotilaallinen operaatio. Dowsta alkoi tuntumaan siltä kuin häntä huijattaisiin jotenkin. 

   “Mitä tämä tarkoittaa? Oletteko kumpikin vammaisihailijoita?” Hän kysyi Indieltä kuiskaten, kun Von Kurosaki siirteli tuoleja pois naisen rullatuolin edestä ja pyyteli anteeksi sitä, että he olivat jo aloittaneet jo ruokailun, koska ei ollut varmaa, tuleeko nainen paikalle.

   “Selitän aterian jälkeen.” Indie kuiskasi ja jatkoi salaattinsa hämmentämistä.

   Hyvä on, Dow mietti ja päätti antaa jutun jatkua omalla painollaan. Jos tässä olisi kysymys jostain huumekaupan peiteoperaatiosta, jossa hänet lavastettaisiin salakuljettajaksi ja hänen rullatuolinsa pakista löytyisi kilokaupalla hero­iinia, niin hän vain vetäisisi aseen esiin ja ampuisi kaikkia niin vitusti.

   Huh, Dow mietti uudelleen, koska hänellä oli tapana miettiä sitä mitä mietti. Vainoharhaisia ajatuksia tänään. Hän kokeili vaivihkaa, oliko ase vielä paikallaan ja se oli. Tappava ase käden ulottuvilla rauhoitti kummasti, siinä olivat mainokset oikeassa. 

   Ateria sujui rauhallisesti ja rattoisasti Von Kurosakin pitäessä egoshowtaan yllä. Clare yritti monta kertaa aloittaa kriittistä taidekeskustelua, mutta se näytti aina aloituksen jälkeen siirtyvän takaisin siihen, mitä Von Kurosaki tekee tai teki. Dow ja Indie osallistuivat keskusteluun silloin tällöin, mutta lähinnä he vain kuuntelivat ja nauttivat lasag­nesta.

   “Katso ketkä tulivat.” Indie kuiskasi Von Kurosakille, kun he nauttivat jälkiruokaa, maustejäätelöannosta. Dow vil­kaisi taakseen ja näki kaksi hienosti, mutta rennon trendikkäästi pukeutunutta miestä, jotka vaatteista päätellen olivat joko suuria yhtiöpomoja tai mafian juoksupoikia. Ehkä he olivat molempia.

   Heidän jäljessään kulki niin suuri mies, että hänet olisi voinut jakaa kolmeen osaan ja saada kolmoisvoiton kehonra­kennuksen ja painonnoston maailmanmestaruuskisoissa. Miesten henkivartija.

   “Oho.” Von Kurosaki sanoi, mikä oli odottamattoman lyhyt kommentti häneltä.

   “Älä tuijota.” Indie tönäisi Dowta olkapäähän. “Tiedätkö, keitä he ovat?”

   “Enpä voi sanoa tuntevani.” Dow kääntyi takaisin pöytään päin.

   “Mainosmestari ja Tuottaja!” Von Kurosaki kuiskasi, mutta näytti siltä kuin olisi huutanut keuhkojensa täydeltä. “Tämän maanosan mahtavimmat miehet! Todelliset johtajat! He omistavat kaikki mediat, alamaailman ja jopa presi­dentin! Kaiken! He voivat tappaa sinut pelkällä sormien napsautuksella!”

   “Ai, sellaisia miehiä.” Dow sanoi kiinnostuneena ja vilkaisi heitä uudelleen. Kolme tarjoilijaa seisoi heidän pöy­tänsä ympärillä esittelemässä menua.

   “Haluatko menettää pääsi?” Indie tönäisi Dowta uudelleen.

   “Eipä tässä enää hirveästi muuta menetettävää olekaan.” Dow sanoi ja ryysti sulaneen maustejäätelön kupistaan. Hänen mielessään käväisi ajatus maailman todellisten johtajien tappamisesta.

   Clare vilkaisi kelloaan ja hämmästyi.

   “Minun täytyy lähteä. Sanoin autonkuljettajalleni että hakee minut yhdeksältä ja nyt on jo kymmenen yli.” Clare sa­noi Von Kurosakille ja käänsi rullatuolinsa virran päälle. Moottori vinkui oudosti. Siinä oli kai jotain vikaa. “Oli hauska tavata, Dow ja Indie. Tulkaa toki käymään galleriassani joskus.”

   Hän jätti kaksi käyntikorttia pöydälle.

   “Minä saatan sinut ovelle.” Von Kurosaki sanoi suutaan liinaan pyyhkien. Hänen bravadonsa oli kadonnut kuin tai­kaiskusta miesten tultua.

   “Lähdemmekö mekin?” Indie kysyi Dowlta. Dow katsoi uteliaana mahtimiehiä ja toivoi, että olisi kuullut mistä nämä keskustelivat, sillä pöytään oli ilmestynyt kaksi vakavan näköistä miestä lisää kuin tyhjästä. Heillä näytti olevan jotain todella tärkeää keskusteltavaa. 

   “Lähdetään vain.” Hän sanoi ja käynnisti oman rullatuolinsa.

   “Oli taas kiva nähdä.” Indie hyvästeli Von Kurosakin, joka jäi maksamaan laskua. Dow pisti merkille, että muutkin ravintolan asiakkaat olivat yhtäkkiä lähdössä. Tarjoilijatkin olisivat varmasti häipyneet, jos olisivat olleet tarpeeksi it­setietoisia olentoja.

 

   “Omistavatko nuo tosiaan koko maan?” Dow kysyi Indieltä, kun he tulivat kadulle. Ilta näytti valoisalta, kuten kaikki katulamppujen ja mainosvalojen valaisemat illat ja yöt Media Cityssä. Ravintolan raikkaiden tuulettimien jäl­keen kaupungin jatkuva kuumuus alkoi tuntua taas ahdistavalta.

   “En tiedä. Niin kuitenkin sanotaan, enkä aio vaarantaa itseäni menemällä kysymään heiltä. Michael tuntee Mai­nosmestarin, mutta minä en tiedä hänestä mitään, enkä haluakaan tietää.” Indie sanoi ja katseli puiston portille päin, missä poliisit seisoivat herkeämättä toimittajien tiellä.

   Hippi-intiaanit olivat sytyttäneet nuotioita puistolammen rannalle ja tanssivat hurjasti niiden ympärillä hakaten nahkarumpuja ja akustisia kitaroita. Se ei ollut mitenkään uusi näky, sillä yksi alakaupungin jäsenklubi oli järjestänyt puistossa monia samankaltaisia yön yli kestäviä tapahtumia.

   “Mistä tässä rullatuolijutussa on kysymys? Sanoit, että selität myöhemmin.”

   Indie etsi tupakan käsilaukustaan ja sytytti sen. Dow ei ollut edes huomannut aikaisemmin, että Indie kantoi käsi­laukkua, koska sitä ei erottanut vaatteista; moderni suojautumiskeino laukkuvarkaita vastaan.

   “Nykyään yli puolella maailman ihmisistä on sydämentahdistin, tiesitkö sitä?” Indie kysyi pyöritellen sätkää sormis­saan.

   Dow ravisti päätään.

   “Sinullakin saattaa olla sellainen, mutta et tiedä sitä. Monille lapsille laitetaan se jo sairaalassa, että sydän saataisiin toimimaan oikein, eikä useimmille edes kerrota siitä. Ne ovat niin pieniä ja huomaamattomia, että niistä on ihan turha mainita. Liikalihavuus on myös suuri ongelma, eikä pelkästään se, että on hirveä tynnyri, vaan myös se, että aina vain useampi ihminen on niinsanottu laiha läski, joilla on pelkkää rasvakudosta luiden päällä. Lisäksi kolme neljäsosaa ihmisistä joutuu käyttämään joka päivä reseptilääkkeitä sokeritaudin, masennuksen, ummetuksen, liikepahoinvoinnin tai jonkin muun takia. Erilaiset mielisairaudetkin lisääntyvät koko ajan... nämä ovat kuitenkin pientä, jos arvio siitä, että muutaman vuoden päästä jokaisella ihmisellä maailmassa on jokin tekojäsen tai tekosisäelin, toteutuu. Romani­aankin viedään koko ajan robottijalkoja kaikille niille onnettomille, jotka on menneet polkaisemaan miinaa. Nykyään täysin terve ihminen on todella harvinainen näky. Tulevaisuus kuuluu vammaisille, voisi sanoa.”

   “Miten “

   “Sinulla kävi tuuri, kun vammauduit tänä aikana. Vammaisuus on nyt kovassa kurssissa.”

   “Miten kohtaamisemme sitten liittyy asiaan?” Dow kysyi pyöritellen äskeistä informaatiotulvaa päässään.

   “Siten, että kaikesta tästä huolimatta suurin osa vaatteista suunnitellaan terveille ja kokonaisille ihmisille, ja kaikki erikoismuotikin suunnataan yleensä ylipainoisille. Eipä ole näkynyt yhtään rullatuolipotilasta tai cyborgijäsenistä mallia muotinäytöksessä, ei.”

   “Minä ihan muistelen, että olisin nähnyt jossakin.”

   “Ei. Kaikki vaatemallit tehdään tavallisille ihmisille, joita suurin osa ei enää ole. Me Von Kurosakin kanssa edus­tamme uutta ajattelua, ja sinä ja Clare voisitte olla uuden mallistomme esittelijöitä. Näin jo siellä postitoimistossa, että sinussa on ainesta malliksi.”

   “Minä jo luulin että aiot pyytää kättäni.”

   “Bisneksessä ei ole tilaa hellyydelle.”

   “Mutta sinusta minussa on ainesta?”

   “Imartelu on valuutta, jolle turhamaisuutemme luo markkinat.”

   Dow naurahti löysälle aforismille ja haukotteli raukeasti naurahduksen jatkoksi. Ajatus siitä, että hän ajelisi rulla­tuolillaan muotivaatteet päällä tuhansien hullujen diabetespotilaiden edessä, sai hänet tuntemaan olonsa epätodelli­seksi. 

   Koko päiväkin oli ollut epätodellinen. Helvetti, maailma oli muuttunut hänen koomakuukautensa aikana niin epäto­delliseksi, että olisi luullut laskeutuneensa toiselle planeetalle. Ehkä hän todellisuudessa makasi yhä koomassa ja ku­vitteli vain kaiken. Hän oli lukenut kerran kirjan (Media Cityn rantavahtina ehti lueskella paljon), jonka päähenkilö liukui todellisuudesta toiseen, eikä tajunnut koko juttua, koska oli niin huumeissa.

   Mutta hän ei ollut huumeissa, ja huomaisi takuulla ja varmasti, jos todellisuus muuttuisi yhtäkkiä vääränlaiseksi. Tai ehkä... ehkä hän makasi sairaalassa ja sairaalatädit pumppasivat häneen huumeita koko ajan, että hän pysyisi on­nellisesti unitodellisuudessaan, eikä alkaisi riehumaan menetettyään kaikki raajansa yhtä lukuunottamatta.

   Olihan hänellä sentään yksi käsi vielä tallella. Saakeli, ei sitä arvaakaan, mitä kaikkea yhdellä kädellä voi tehdä.

   “Väsyttääkö?” Indie kysyi.

   “Joo.” Dow sanoi miettien, oliko vahingossa lukenut niin paljon huumehouruissa kirjoitettua kirjallisuutta, että oli sekoittanut niillä päänsä yhtä varmasti kuin olisi itse ottanut kirjoissa kuvailtuja aineita. Ja ehkä isoäitien huumeko­keilut näkyvät vasta lastenlapsissa. Ehkä television taustasäteily vaikuttaa geeniperimään vasta sukupolvien päästä... Ei, hän oli ajautumassa nyt liian hämärille raiteille.

   “Voit tulla mun luokse nukkumaan, jos sulla ei ole muuta paikkaa.”

   Päivän paras ehdotus.

  

:)

 

Eräs asia, joka usein unohdettiin kun puhuttiin sairauksista oli se, että sairaudet olivat itseasiassa pelkkiä evoluutiosta johtuvia kasvukipuja. Esimerkiksi noin sata vuotta sitten oli olemassa sairaus, jota kutsuttiin nimellä kalansuomutauti, iktyoosi. Se oli siitä harvinainen, että ihmisillä joilla se oli, alkoi kasvaa kiihtyvällä vauhdilla suomuja ihon päälle ja lääkärit tekivät kaikkensa lopettaakseen suomujen kasvun.

   Ei tiedetty, että kysymys olikin luonnon kokeilusta uusien lajien synnyttämiseksi. Nykyään se kuitenkin tiedettiin ja ihmisten ohella maailmassa asui nykyään myös kalaihmisiä; suomupeitteisiä humanoideja, joilla oli keuhkojen tilalla kidukset.

   Piruparat. Juuri kun ne olivat valmiita siirtymään vedenalaisen maailman valtiaiksi, meret alkoivat kiehua eikä siitä tullutkaan mitään.

   Niinpä kalaihmiset asuivat nykyään tekoaltaissa ja uimahalleissa ja rahoittivat olemassaolonsa sirkusnäytöksillä.

 

:)

 

Media City Journalin yleiskriitikko Bentley Salsagringo (jonka kriittisiä mielipiteitä kaikesta ei voinut kukaan kiistää, koska hänen laatutajunsa oli harvinaisen geenimutaation ansiosta pettämättömän täydellinen), erotettiin työstään, kun päätoimittaja sai kuulla, että viikoittain ilmestyvän Michael D. Blackin fanikirjan toimittajat olivat arvostelleet Bent­leyn vuosien kuluessa kirjoittamien Michael-arvostelujen sanamäärät ja saaneet selville, että niiden yhteenlaskettu sa­namäärä oli liian pieni suhteutettuna Michael D. Blackin levyjen huonouteen. Hän ei siis ollut yksinkertaisesti jaksa­nut haukkua Michaelia tarpeeksi.

   “Jeesuskaan ei olisi paljon mitään, elleivät arvoisat toimittajakollegani Matteus, Markus, Luukas, Johannes ja Ma­donna olisi kirjoittaneet siitä niin mairittelevia arvosteluja!” Yritti Bentley puolustautua päätoimittajalle.

   “Sori, Bentley. Meillä on uusi tyyppi tilallesi.”

   “Vai niin?” Bentley sanoi happamasti. “Kukahan? Olisitko sinä, sinähän olet aina halunnut sanoa painavan sanasi kaikesta?”

   “Itseasiassa... kyllä.”

   “Saamme siis tästä lähtien nähdä tällaisia arvosteluja: 'Tämä on paskaa, koska siinä ei ole räjähdyksiä; tämän oh­jaaja on mun kaveri, joten filmi on loistava'.”

   “Itseasiassa... kyllä.”

   Bentley tietysti kosti erottamisensa tekemällä monien viikkojen ajan monikymmensivuisia kritiikkejä Media City Journaleista verkkoon. Hän teki tieteellisiä käyriä urheilutoimittajien aivottomuudesta; pilkkasi taloustietojen kerääjiä; haukkui lehden huonoa taittoa; osoitti matemaattisten laskukaavojen avulla, kuinka typerästi lehden ulkomaanuutisten potentiaalinen sensaatioarvo jätettiin hyödyntämättä; totesi kulttuuriosaston (yhteistyössä erään tiedemiesystävänsä kanssa) niin älyllisesti köyhäksi, että se suorastaan esti niiden nuorien luovuutta, jotka lukivat osastoa säännöllisesti ja viimeisteli sitten koko homman paljastamalla päätoimittajan menneisyydestä eräitä vähemmän imartelevia seikkoja mm. sen, että vielä tavallisena toimittajana ollessaan hän oli tarjonnut julkaistavaksi nipun saippuasarjojen jaksoarvos­teluja (mikä oli todella typerää).

   Loppujen lopuksi Bentley otettiin terroristi-iskukriitikoksi FBI:hin, Media City Journal lakkasi ilmestymästä joka päivä (siirtyen ilmestymään kerran viikossa) ja kaikki päättyi hyvin.

   Paitsi että eräs tuntematon artisti, josta Bentley oli tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen arvostelunsa vuosikausia sitten, haastoi hänet vanhoilla päivillään oikeuteen kunnianloukkauksesta (ihan vain unohdettua nimeään esille saa­dakseen), koska Bentley oli antanut hänelle aikoinaan vain kolme tähteä viidestäsadasta.

   Artisti voitti jutun vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, koska tuomari päätti kerrankin unohtaa lain ja oikeuden ja ar­poa jutun voittajan satasivuisella nopalla.

 

:)

 

   “Uusimpien tietojen mukaan Intian alkuasukkaiden eli intiaanien väestönkasvu on ylittänyt tutkijoiden mielestä reilusti sallitut rajat. Maan väestöongelman arvellaan pahenevan siinä määrin, että syntyvyyttä täytyy alkaa säännös­telemään ankarasti. Muutamat väestötutkijat ovat jo esittäneet malleja, joiden mukaan vanhimpia ja sairaim­pia alkuasukkaita voisi alkaa eliminoimaan säännöllisesti, mutta nykyinen paavi Selen IV vastustaa jyrkästi tällaista menettelyä. Hänen mukaansa se on vastoin hyviä tapoja ja moraalia. Tämän lausunnon paavin itsensä sa­nomana näette hetken kuluttua, mutta sitä ennen mainoksia ai niin, seuraavia mainoksia ei suositella alle yhdeksän­kuukautisille. Eikä tietenkään sille koulukunnalle, jonka nimeä en nyt muista, mutta tiedättehän te sen, U know, joka ei katso arvosteluja, takakansitekstejä tai trailereita ollenkaan, etteivät saisi mitään ennakkokäsityksiä ennen ensi-iltaa...”

 

:)

 

Michael D. Blackin ääni puhui puhelimessa.

   “Indie! Missä olet ollut? Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko illan!” 

   “Olin syömässä siinä kivassa italialaisessa paikassa keskustassa uuden ystäväni kanssa.” Indie vastasi vaatteita rii­suessaan.

   “Etkö pidä kännykkää mukanasi?”

   “En. Pidän sitä kotona. Se häiritsee ruokarauhaa.”

   “Sinun pitää tulla heti huvilalleni turvaan, minulle tuli tänään hirveä uhkauskirje! Se meinaa tappaa minut! Minua pelottaa aivan sairaasti!”

   “Eikö sinulla ole tarpeeksi henkivartijoita?”

   “On, on, mutta olen huolissani sinusta! Se saattaa yrittää iskeä sinuunkin! Ja muihinkin sukulaisiin! Olen kutsunut kaikki tänne!”

   “Hyvä on. Tulemme huomenna käymään.”

   “Otatko sen ystäväsikin mukaan?”

   “En minä tännekään voi jättää. Se nukkuu tuossa sohvallani.”

   “Tulkaa sitten nopeasti! Heti aamulla!”

   “Joo. Hyvää yötä, Michael.”

 

 

Kuvattomiin sarjakuviin