Kuvattomiin sarjakuviin

VIIHDETTÄ VIERAILIJOILLE

eli

ENTERTAINMENT FOR EXTRATERRESTIALS

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

 

 

2.

“Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa.”

 

Dow käveli sillalla ja vihelteli iloisesti, koska hän oli iloinen ja hän oli iloinen, koska hän oli saanut uudet jalat ja pys­tyi taas kävelemään. Päivä oli kirkas ja meri vaaleansininen. Ilma tuoksui kalliille saippualle ja halvalle parfyy­mille. 

   Hän huomasi meritähden, joka oli lentänyt sillalle korkean aallon mukana. Se oli aivan litistynyt. Auto oli ajanut sen ylitse. Hän nosti sen käteensä ja heitti takaisin mereen.

   Yhtäkkiä uhkaava torven vinkaisu kuului hänen takaansa. Kirkuvanpunainen rekka-auto kuljetti tuhoutunutta mat­kustajalentokonetta. Se tuli suoraan häntä kohti. Hän yritti väistää sitä painautumalla kaidetta vasten, mutta rekka kaarsi kiinni kaiteeseen, kipinät sinkoilivat ja kaide vääntyi lentokoneen siipien raapiessa sitä...

  

   “Herätys.” Indie sanoi käskevästi. Dow avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hän oli Indien asunnossa, televisiosta tuli piirrettyjä ja nurkassa lymyilevistä stereoista kuului hiljaista särökitaramusiikkia. Unijakso pyyhkiytyi hänen muististaan.

   “Haluatko aamiaista?” Indie kysyi touhuten ympäri asuntoa. Ihan kuin hän olisi pakannut. Eikä vain ihan-kuin-pakannut, vaan hän tosiaan pakkasi.

   “Ei kiitos.” Dow sanoi ja hinasi itsensä ylös upottavalta muovinahkasohvalta. Hänen siteisiin käärityt luurankojal­kansa putosivat turhina lattialle.

   Hetken oli jo tuntunut siltä kuin jaloissa olisi ollut hieman tuntoa ja hän olisi pystynyt jälleen liikuttamaan niitä, mutta ei... se johtui vain siitä (hän muistutti itseään) että jalkoja liikuttavat aivojen osat olivat vielä kunnossa, mutta jalat eivät.

   Hän tuijotti hyödyttömiä alaraajojaan ja huomasi yhtäkkiä, että hänellä oli vain alushousut yllään. Indie oli riisunut hänet ja nostanut sohvalle nukkumaan. Hän oli ollut illalla täysin poikki.

   “Oletko lähdössä johonkin?” Dow kysyi huomaten samalla hetkellä, että hänen sairaalasta varastamansa vaatteet olivat siististi laskostettuina rullatuolissa, joka oli kytketty jälleen latautumaan.

   “Michael soitti. Meidän pitää mennä sen salaiselle vuoristomajalle. Sille on tullut joku uhkauskirje ja se on ihan puolikuollut pelosta. Pistä vaatteet päälle, tilasin jo yksityistaksimme.”

   “Odotas, pitää käydä ensin vessassa.” Dow sanoi silittäen hiuksiaan kädentyngällään. “Auta vähän.”

   “Ai, joo.” Indie tiputti matkalaukkunsa maahan ja nosti Down rullatuoliin.

   “Et ole kovin painava.”

   “Olen hieman laihtunut.” Dow sanoi ja käynnisti moottorin. “Täällä ei taida olla invavessoja? Totuin käymään niissä sairaala-aikana.”

   “Ei, ihan tavallinen vessa vain... mutta vuoristomajalla on invavessa. Meidän pappa oli hieman vammainen, joten Michael rakennutti sille ihan oman vessan.”

   “En jaksa pidätellä sinne asti.” Dow arvioi ja ohjasi keittiön vieressä olevalle ovelle, jossa oli kirjaimet W ja C.

  

:)

 

Media Cityn suosituimpaan, nuorekkaimpaan ja maanisen pirteään radioohjelmaan, Arzonin Aamuun, tuli eräänä aa­muna soitto.

   “No niin, Yo! Onko siellä joku linjalla?”

   “Hei, Arzon! Mä vihaan itseäni ja sinua ja kaikkia muita ja tapan itseni!”  

   Sitten kuului laukaus. Studiossa oli hetken hiljaista.

   “Hei, come on!” Arzon spiikkasi. “Teitsä ton oikeasti?” 

   “En mä oikeasti itseäni tappanut.”

   “Huhhuh! Onneksi et!”

   “Ammuin vaan jalkaan.”   

   “Tuleeko siitä paljon verta?”

   “Joo...”

   “Cool! Pistetään sen kunniaksi aplodeja!”

 

:)

 

Kerran eräs mies tuli hulluksi teknopopbiisin takia. Se oli todella tyhmä, yksinkertainen ja mitäänsanomaton biisi (kuten ne kaikki), jonka teki kloonipoikabändi, joten se oli (luonnollisesti) todella suosittu ja kuului aina joka pai­kassa.

   Jokaisella radioasemalla, jokaisessa ohjelmassa, jokaisessa puistossa, jokaisessa taksissa. Mies kyllästyi biisiin jo silloin, kun kuuli sen ensimmäisen kerran, mutta (mikä oli kauheinta miehen kannalta) suurin osa muista ei.

   Muut muka pitivät siitä.

   Se kuului aina. Kun hän avasi radion, se kuului sieltä. Kun hän avasi telkkarin, niin siinä se oli. Kun joku soitti hä­nen naapurinsa kännykkään, niin oli turha arvuutella, minkä kappaleen naapuri oli valinnut soittoääneksi.

   Hän ei voinut enää käydä ulkona, koska se kuului jokaisesta ohiajavasta autosta ja jokaisella bussipysäkillä. Se vai­nosi häntä. Hänen siskonsa osti levyn, jolla kappale oli ja kuunteli sitä aamusta iltaan. Hänen työpaikallaan puhelin­keskuksessa se valittiin odotuslinjojen taustamusiikiksi.

   “Mikset -” Kysyi parturi mieheltä, kun biisi alkoi kuulua parturin radiosta. “hanki korvatulppia? Monet käyttävät niitä pelkän kaupunkimelun takia.”

   Aivan! Miksei hän ollut aiemmin sitä keksinyt? Hän suhahti samantien kauppaan, jossa biisi kuului taustamusiik­kina ja osti tehokkaimmat aktiivikorvatulpat, mitä mallistosta löytyi.

   Ja viimeinkin! Viimeinkin biisin yhtäjaksoinen kuuleminen loppui!

   Mutta ei hän voinut koko aikaa käyttää korvatulppia. Hänen työpaikallaan puhelinkeskuksessa se oli mahdotonta, mutta olihan se jo huomattava parannus, kun hän kuuli biisin vain kymmenisen kertaa päivässä ja pystyi hoitamaan työnsä, joskin hieman kireästi.

   Ajan myötä biisi hiipui hiljalleen pois. Hän pystyi pian elämään niin, että biisi kuului ehkä vain kerran tai kaksi päivässä klassikkoasemilta (niiltä siis, jotka soittivat edellisviikon hittejä).

   Mutta sitten AARGH! sama bändi teki uuden biisin, joka oli vielä edellistäkin huonompi ja hän sai hermoromah­duksen. Hän sulkeutui talonsa kellariin ja sanoi, ettei tule ulos, ennenkuin bändi on hajonnut.

   Hän asui kellarissa yli neljä vuotta. Ja lopulta bändi sitten hajosi, kun kloonipojat lihoivat yli sallittujen rajojen. Mies piti juhlat sen kunniaksi, eikä juhlissa kuunneltu ollenkaan musiikkia.

   Lopullisesti hulluksi hän tuli vasta sitten, kun kloonipoikabändin tilalle ilmestyi yhdeksän samanlaista bändiä (kloonipoikabändin klooneja), jotka tekivät vielä edellistäkin huonompia biisejä liukuhihnalta, eikä niitä kaikkia voi­nut mitenkään päästä karkuun.

   Miehen perhe nosti kanteen kaikkia kloonipoikabändejä vastaan, mutta bändien fanaattiset fanit hankkivat perheelle hoitorahat yhteiskeräyksellä, ettei kloonipoikabändien olisi tarvinnut vaivautua.

 

:)

 

Oli uskonlahko, jonka uskonnollisiin menoihin kuului väkivaltaisia mielenosoituksia ja palopommien heittelyä. Se ei ollut erityisen suuri uskonlahko, mutta sen kannattajat olivatkin kaikki tosiuskovaisia. Oli tieteellisesti todistettu, että uskominen vähensi aivotoimintaa, mutta mitäpä heidänlaisensa uskovaiset siitä vä­littivät?

   “Jumala tahtoo meidän olevan tyhmiä”, he sanoivat ja lantrasivat uskontoaan rituaalisella itsemurhalla. Heistä ei kuultu sen koommin.

   Mutta paikalle osui muutamia mainoskaapuisia munkkeja ja kaksi nunnaa, jotka pyytelivät viittomakieltä käyttäen anteeksi, että veivät tilaa muilta.

 

:)

 

Blackin perheen yksityinen taksikuski tunki Down rullatuolin takakonttiin ja näytti selvästi ärsyyntyneeltä, kun se ei sopinut kunnolla kiinni.

   Indien tilaama taksi ei ollut sellainen keltainen pikkutaksi, jollaisia näkee joka puolella kaupunkia ruuhkaan juuttu­neina. Se ei ollut myöskään vuokrattava yönsininen limusiini, joita näkee myöskin ruuhkaan juuttuneina, vaan se oli jotain niiden väliltä. Sellainen ajoneuvo, jollaisia ei näe ruuhkaan juuttuneina.

   Se oli harmaansininen, eikä se olisi pistänyt silmään, jos sen olisi nähnyt vaikka jonkin armeijan parkkipaikalla, mutta kaupunkiliikenteessä se oli yhtä harvinainen kuin ylensyönyt alkuasukas Afrikassa.

   Kuski oli myös erilainen verrattuna tavallisiin taksija limusiinikuskeihin. Hän vaikutti siltä kuin taksi olisi ollut hä­nen valtakuntansa ja hän olisi ollut sen valtakunnan kiistaton yksinvaltias. Hänen nimensä oli Teeks, ja ainoa merkit­tävä piirre hänen ulkonäössään oli hänen punaiseen vivahtava hiusvärinsä.

   “Annas kun arvaan.” Teeks sanoi Dowlle katsoen häntä peilin kautta, kun he olivat sopeutuneet auton sisätiloihin. “Auto-onnettomuus?”

   “Lento-onnettomuus.” Dow sanoi kummastellen auton vihreänharmaita penkkejä. Ne kaivoivat esiin muistikuvia koralliriutasta, jolla hän oli sukellellut hengenpelastuskoulutuksensa aikoihin. Olisipa mukavaa päästä taas uimaan, hän ajatteli.

   “Onko sinne vuoristomajalle pitkäkin matka?” Hän kysyi Indieltä, joka lajitteli huomattavaa huulipunakokoel­maansa huomaamattoman käsilaukkunsa päällä.

   “Tunti suunnilleen.” Indie sanoi kääntämättä katsettaan.

   “Hei, minä olen nähnyt sinut jossakin!” Teeks sanoi yhtäkkiä. “Dowko sinun nimesi oli?”

   “Niin.” Dow sanoi. “Missä olet nähnyt minut?”

   “Jossakin. Ehkä paikallisteeveessä tai jollakin yksityisellä sivulla netissä. En muista missä, mutta varmasti olen nähnyt jossakin.”

   “Ehkä hengenpelastajien sivulla. Siellä on, tai ainakin oli minun esittelyvideoni.”

 

Esittelyvideo: Dow juoksemassa punaiset shorsit jalassa, hengenpelastusrobotti kädessään ja permanentatut hiukset hulmuten pitkin saastunutta rantaa auringon laskeutuessa viininpunaisena aallonmurtajan taakse... hypellen elä­mänmyönteinen hymy huulillaan lokinraatojen ja rannalle ajautuneiden, vielä kiduksiaan epätoivoisesti väräyttele­vien ja mutaatioiden piinaamien delfiinien yli hänen nimensä ja osoitteensa vilkkuessa ruudun alareunassa...

 

   “Saattaa olla, saattaa olla. Minä kiertelen aika oudoissa paikoissa joskus. Toissapäivänäkin katselin yhden Sveitsi­läisen performanssitaiteilijan sivuja. Se oli ottanut valokuvia Moebius-syndroomasta kärsivistä ihmisistä tiedättehän te sen? Ei voi enää ilmeillä mitenkään, kasvolihakset on ihan poissa pelistä... no, siis tämä taiteilija oli ottanut valokuvia niistä potilaista ja tehnyt niistä kuvankäsittelyohjelmalla hymyileviä! Satoja kappaleita erilaisia hymyjä. Kyllä siinä it­selläkin kääntyi suupielet ylöspäin, kun niitä katseli.”

   “Olitko ennen hengenpelastaja?” Indie kysyi Dowlta levittäen ällöttävän vaaleanpunaista huulipunaa huuliinsa.

   “Joo.” Dow sanoi ja otti rennomman asennon, jos vaikka pystyisi nukkumaan jonkin aikaa.

   “Katkesiko ura onnettomuuden takia?” Teeks kysyi.

   “Ei, sain potkut jo vähän aiemmin. Ei kukaan enää huku nykyään.”

   “Majalla on kaksi uima-allasta.” Indie sanoi huuliaan imeskellen. “Niitä ei käytä kukaan, mutta ne voidaan täyttää, jos haluat.”

   “Kiitos. Ottaisin nyt tunnin mittaiset nokoset.” Dow sanoi ja sulki silmänsä.

   Suunnitelmissa olleesta vuoristolomasta näytti sittenkin tulevan totta, hän mietti yrittäessään päästä uneen. Ja jos siellä todellakin oli myös Michael D. Black, niin hänet voisi ampua samalla reissulla.

   Kaksi kättä yhdellä iskulla.

 

:)

 

Jos Michael D. Black oli maailman suosituin artisti, oli Samorfesion kerran maailman kohutuin bändi. Se oli Mai­nosmestarin muinainen mestariluomus, jolla hän oli luonut maineensa ja siirtynyt maailmanvaltiaiden raskaaseen sarjaan.

   Kun bändiltä kysyttiin heidän ensimmäisessä haastattelussaan, mitä he halusivat olla tulevaisuudessa, he vastasivat haluavansa olla bändi, jota ei kuuntele pirukaan. Heidän biisinsä, kuten Life is my shit, Born to be dead cow, Kill yourself with my gun in your mouth, The time to die is now, Jump (into the grave), Crusified Motherfucker Asshole with Satan's Demonwarriors ja Holy satan is mine saivat uskonlahkot syyttelemään bändiä joka suunnalta kaikesta mahdollisesta.

   Ensisijaisesti heitä syytettiin yllyttämisestä salamurhiin, saatananpalvonnasta, lastenmurhista, mellakoista, murhista yleensä, kolmannen maailman köyhistä oloista, liian täysistä vankiloista, asevarustelun lisääntymisestä ja toissijaisesti JFK:n itsemurhasta, otsonikerroksen ohenemisesta, atomipommin keksimisestä ja hitaista modeemiyhteyksistä.

   Bändin jäsenet olivat aivan järkyttyneitä ja kummissaan tällaisista syytöksistä. He sanoivat, että heidän syyttäjänsä olivat vain kateellisia ja oli pelkkä sattuma, että kaikilla kolmella sadalla toissapäivänä itsemurhan tehneellä nuorella oli heidän vasta ilmestynyt levynsä CD-videosoittimessaan. Sen lähettämät valtavaa masennusta aiheuttavat hypnoosi­aallot olivat pelkkää tiedemiesten spekulaatiota vailla todellisuuspohjaa, he sanoivat.

   Syytteet raukesivatkin, koska valamiehistö ei uskaltanut tuomita heitä, mutta uudet syytteet bändiä lensivät bändiä kohti samantien. Eräs ääriuskovaisten lahko osoitti, että he tuputtivat aivan selvästi saatananpalvontaa nuorille uu­simmalla levyllään, jolta kuului väärinpäin soitettuna täydellinen musta messu ja vielä paremmin äänitettynä kuin itse levy. Nämäkin syytteet kuitenkin raukesivat, kun alettiin epäillä uskovaisten puhtautta kyseistä bootleglevyä kun ei ollut saatavilla muualta kuin eräästä alakaupungin huonomaineisesta huumestrippariluolasta nimeltä Torniravintola.

   Tämän nolon tapauksen jälkeen uskovaiset tyytyivät järjestämään silloin tällöin gospelhyväntekeväisyyskonsertteja, joilla kerättiin rahaa Samorfesionin vastaiseen toimintarahastoon (mihin rahat eivät tietenkään koskaan päätynyt).

   Tällaiset oikeudenkäynnit toivat Samorfesion-bändille runsaasti julkisuutta, kuten Mainosmestari oli arvellutkin, ja paljon uusia faneja. Tarkemmin sanoen heidän keikkapyyntönsä tuplaantuivat ja levy Kill Yourself Accurately keikkui kolme viikkoa Top 10000-listan kymmenen kärjessä.

   Sen jälkeen he tekivät uuden levyn alle viikossa ja sen tiimoilta epäakustisen televisiokeikan kaapeliverkkojen väli­tyksellä omalta treenikämpältään, koska uskovaisilla ei kuulemma ollut kaapelitelevisiota.

   Fanit vaahtosivat puoli vuotta siitä, että eräässä vaiheessa keikkaa rumpali häipyi kesken biisin, tuli vähän ajan päästä takaisin vetoketju auki, kuunteli missä muut olivat menossa ja jatkoi biisiä siitä mihin itse oli jäänyt. Tapaus nosti bändin suosiota suuresti ja aloittelevat cover-rumpalit matkivat tapausta kerta toisensa jälkeen.

 

   “Täällä taas 'Musiikkimaailma' ja Wes Kennon! Tänään meillä on täällä katsojakysymysten äärellä suosittu ja ko­huttu bändi, Samorfesion! Moi, pojat!”

   “Moi.”

   “Moi.”

   “Moi.”

   “Kaiku.”   

   “Ja pitemmittä puheitta koska minä en perusta bändistänne pätkääkään, mutta joudun teitä työni vuoksi sietämään siirrytään katsojakysymyksiin. Ensimmäinen soittaja on kai linjalla. Haloo?”

   “Pjone täältä Mediasta, iltaa. Sitä olisin vaan kysynyt vokalistilta, että jos tekisit joskus itsemurhan, niin miten te­kisit sen?”

   “No, oon mä ajatellu, että vetäisin käsiin ja jalkoihin sellaiset tooosi pitkät ja syvät viillot leipäveitsellä ja odottai­sin, että valun kuiviin.”

   “Kiitos, ja oliko muuta?”

   “Ei muuta.”

   “Kiitos, ja seuraava soittaja.”

   “Larry Mediasta, iltaa.”

   “Iltaa, Larry. Kysy pois.”

   “Pidät sä tällaisista haastatteluista, joihin me idiootit soitetaan ja kysytään idioottimaisia kysymyksiä?”

   “Joo, mä pidän näistä niin, että tukehdun ilosta.”

   “Kiitos, ja seuraava kysymys.”

   “Sherlock Holmes ja Mediasta olen minäkin, iltaa.”

   “Kysy kysymyksesi, Holmes.”

   “Sitä kysyisin, että onko vokalisti kuullut Shining Batteries-bändin uutta levyä?”

   “En ole. Ostin kyllä sen tässä yhtenä päivänä, mutta se oli pakattu niin hankalasti sinne muovien sisään, etten minä saanut niitä pois ja heitin sen sitten suutuksissani seinään. Että en ole kuullut.”

   “Oliko muuta?”

   “Miksette ole leikanneet hiuksianne?”

   “Seuraava soittaja.”

   “Pitäkää lippu korke -”

   “Ja kuka siellä nyt on linjoilla? Ai, ei ketään, no...”

 

Sittemmin Samorfesionin suosio kuitenkin romahti, koska vokalisti erehtyi möläyttämään eräässä haastattelussa, että koko homma oli bisnesmaailman keksintöä, eivätkä he itse edes tehneet kappaleita levylle, vaan eräs kuollut Japani­lainen 1880-luvun undergroundmuusikko, jonka henki antoi heille soundin ja ideat, kun he testasivat yhdessä kuole­manrajakokemusta.

   Se oli muotiharrastus siihen aikaan. Lääkärit pysäyttivät potilaan sydämen ja käynnistivät sen uudelleen tietyn ajan kuluttua. Potilas ehti pysäytyksen aikana yleensä leijua tunnelissa kirkasta valoa kohti ja hengailla toisten harrastajien kanssa, mutta mitään muuta kuoleman rajalla ei voinut tehdä. Tämä tyrehdytti harrastajien intoa, ja vaikka kokemusta pyrittiinkin kehittämään psykoaktiivisilla huumeilla, se ei saavuttanut kovin pitkäaikaista suosiota. 

   Samorfesion hajosi kohun saattelemana, ja he vetäytyivät varhaiseläkkeelle tuhlaamaan miljoonaomaisuuksiaan pi­meisiin huumeisiin, outoon seksiin ja kummallisiin sotapeleihin.

 

:)

 

“Astralia-konttorityynyllä ruumiista poistuminen on yhä mukavampaa!”

 

:)

 

   “Iltapäivää vain kaikki te köyhät, joita kiinnostaa rikkaiden ja kuuluisien elämä! Minä, Odred Shopper, olen tällä hetkellä maailman rikkaimman miehen, tai naisenkin silloin tällöin, Pollywoodissa (Median Hollywood-kopiossa) sijaitsevan suosikkiasunnon uima-altaalla, ja tässä vieressäni on mies itse, eli Gillian Allian!”

   “Hei kaikille. Vaimoni siis muutti taas sukunimeämme?”

   “Sulla on oikein mukava ja avara asunto täällä kukkulalla. Kuinka monta muuta asuntoa omistat?”

   “Semmoiset parisataa joka puolella maailmaa. Ja yhden bambumajakylän keskellä Amazonia. Kävin siellä kerran helikopterilla, ja ostin sen ex-vaimolleni, kun se oli siihen aikaan niin innostunut alkuperäiskansojen suojelusta.”

   “Niin, olet mennyt taas uusiin naimisiin viime viikolla. Monesko kerta tämä olikaan?”

   “Seitsemäs kai. Jos se kolmenkymmenen naisen haaremi, jonka kanssa olin naimisissa vuosi sitten lasketaan yh­deksi.”

   “Niin, mutta jos siirrytään nyt katsojakysymyksiin, eli onko siellä joku linjalla?”

   “Dopler Kandinsky Ocsenista täällä.”

   “Selvä, ja mitä haluat kysyä.”

   “Sitä tiedustelisin, että miltä tuntuu olla niin sikamaisen rikas?”

   “Ei hassumpaa. Nykyään mun elämä on kuin yhtä virvokejuomamainosta. Monien muiden melkein-yhtä-rikkaiden elämä on yhtä saippuaoopperan joulujaksoa, mutta mun elämä on kuin jatkuvaa virvokejuomamainosta. Siinä on maailman rikkaimmain ja maailman toiseksi rikkaimpien ero.”

   “Kiitos kysymyksestä, ja sitten seuraava.”

   “Billy Zias, iltapäivää! Sitä minä vain olisin kysynyt, että paljonko tienaat päivässä?”

   “En kyllä tiedä yhtään. Yksi kirjanpitäjäni kyllä kerran sanoi, että voisin  ostaa koko Pollywoodin, jos viitsisin säästää muutaman kuukauden, mutta enhän minä ehdi säästelemään. Turha rahaa on yhteen paikkaan pistää, laite­taan kaikki kiertoon vaan. Enkä minä tällä koko Pollywoodilla mitään tekisikään. Turha ostos.”

   “Täällä on Isä Wood Median Mormonikirkosta. Kertoisitteko, tuoko raha teille onnea?”

   “Ei raha itsessään, mutta jos sitä osaa käyttää, niin kyllä.”

   “Mutta ajattele nyt, et sinä rahalla pääse taivaaseen -”

   “No niin, hiljaa siellä, hormonikirkko. Minäkin haluan taas keskusteluun mukaan, joten lopetetaan nämä tyhmät katsojakysymykset ja kysytään vähän rahankäyttöasioista. Mihin suurin osa rahoistasi menee?”

   “Sinne sun tänne. Ostin eilen pojalleni uuden jumbojetin ja oman saaren Tyyneltä Valtamereltä, ja tänä aamuna kolmas ex-vaimoni soitti ja tahtoi päästä kasvattamaan hevosia Karakorumiin, joten ostin sille sieltä pari farmia. Itselleni tilasin tänään tämän uuden paidan, kun kuulin, että minusta tehdään suora dokumenttiohjelma. Tosiaan, nythän minä muistinkin! Vaimo, lopeta se kukkien asettelu ja sano, mitä haluaisit tänään? Minulla on tällainen tapa, että kysyn joka päivä vaimoltani mitä se haluaa ja ostan sen sille.”

   “Nyt kyllä kävisi lasi kylmää viiniä ja kokovartalohieronta.”

   “Palvelija! Hei, Bill! Ai, siellähän sinä olet tuolin takana. Tilaa vaimolleni pari hierojaa ja hae pullollinen kun­nolla jäähdytettyä viiniä kellarista!”

   “jos minäkin pääsisin taas kuvaan. Oletko ottanut osaa minkäänlaiseen hyväntekeväisyyteen sen alkuasukaskylän lisäksi?”

   “Kyllähän minä olen yrittänyt antaa panokseni hyväntekeväisyyteen, mutta minun ei annettu.”

   “Mitä tarkoitatte?”

   “Katsokaas, kun minä kylven joka aamu ja ilta tässä isossa altaassani, tai tekojärveksihän tätä jo voisi kutsua, vai­moni ja parin muun naisihmisen kanssa ja tähän vaihdetaan vesi joka yö, silloin kun olen nukkumassa. Se tehdään erityisen hiljaa aivan erityisvalmisteisella pumpulla, etten vain herää. No, sitten huomasin, että 'ohhoh', siinähän menee valtava määrä hyvää vettä hukkaan ja keksin, että senhän voisi pullottaa käytön jälkeen ja lähettää vaikka janoisille Afrikkaan! Tämähän vesi on vielä noin 20% sikäläistä kaivovettä puhtaampaa, vaikka minä olen siinä vä­hän uiskennellutkin! Ideaan se homma sitten jäikin, kun jotkut väitti, että se on ihmisarvoa alentavaa, että niille vie­dään meidän kylpyvettä, jossa on kaiveltu ties mitä ihmisruumiin taitekohtia. 'Entäs sitten', minä kysyin, 'sehän on silti puhtaampaa kuin niiden oma vesi', mutta eivät ne antaneet lupaa. Miksihän? Myydäänhän me tietääkseni kaikki vanhentunut sotakalustommekin niille, perkele.”

   “Ei saisi kiroilla parhaaseen katseluaikaan, mutta kun kysymyksessä olette te, niin mitä muutaman keskiluokkaisen uskovaispenskan vaikutteista... no niin, siirrytäänpäs nyt sitten kiintoisampiin asioihin eli montako Rolls Royceä sulla on?”

   “1200, entinen vaimoni, numero seitsemän, vei puolet niistä.”

   “Mitä teet niillä?”

   “Pitääkö niillä tehdäkin jotain?”

   “Ei tietenkään, tämä oli vain pikku pila. Yritän kertoa aina yhden vitsin lähetystä kohti, etten näyttäisi ihan tosi­kolta. Tuota... harrastatteko taiteita tai kirjallisuutta?”

   “Taiteita, joo. On minulla tauluja ja veistoksia ja sarjakuvia. Kirjoja en juurikaan viitsi lukea, mutta Bill kyllä lu­kee niitä ja kertoo sitten juonen ja hauskimmat jutut lyhennettynä minulle. Haluatko muuten nähdä postimerkkikoko­elmani? Olen kerännyt niitä kymmenvuotiaasta asti.”

   “Henkilökohtaisesti ei kiinnosta tippaakaan, mutta voinhan minä ihan kohteliaisuuttani vilkaista vähän.”

   “Bill! Ai niin, se lähti hakemaan sitä viiniä... hei, kameramies! Saat Porchen, jos kannat minut selässäsi yläker­taan!”

   “Totta kai!”

   Suora lähetys keskeytyi muutamaksi minuutiksi.

 

:)

 

Vuoristomaja oli melkoisen vähättelevä ilmaus sille monen hotellin kokoiselle huvilalle, joka kallisteli aivan yksinään Kosch-vuoren kupeessa. Se oli kuin puusta ja elementeistä rakennettu satulinna, joka näytti valuvan vuorenrinnettä alaspäin, hitaasti, sentti sentiltä. Joskus se oli (Dow ajatteli huvikseen) ollut aivan vuoren laella, mutta vuosien kulu­essa valunut nykyiseen paikkaansa, ja ehkä se kymmenen vuoden kuluttua oli aivan vuoren juuressa.

   Mutta miltä se näytti? Aivan kuin jonkin kaukaisen tulevaisuuden kvarkkitehdit olisivat tulleet aikakoneella nykyai­kaan, matkineet muinaisten pyramidikulttuurien rakennustaiteita ja yhdistelleet niitä suruttomasti toisiinsa miten sat­tuu, rakentaneet älyttömien visioidensa pohjalta karamellivärein kuorrutetun vuoristolinnan ja häipyneet takaisin tule­vaisuuteen hihitellen itsekseen sille mitä tuli taas tehtyä menneisyyden vangeiksi jääneiden kiusaksi. Että kyllä te täällä viihdytte, saatte syödä seiniä minkä jaksatte.

   Mutkitteleva ja runsaalla metsämaisemalla koristeltu vuoristotie päättyi teräksiseen porttiin. Majan ympärillä oli nelimetriset kivimuurit, joiden päällä näkyi lukuisia holokameroita ja liikkeentunnistimia. Kauempana muurin takana nousi vartiotorni samaa mallia, jota suosittiin huipputurvallisissa vankiloissa. Aurinko heijastui tornia kiertävistä ik­kunoista niin, ettei sisään nähnyt kunnolla, mutta siellä oli taatusti useita vartijoita.  

   Indie avasi ikkunan ja näytti keskisormea lähimmälle kameralle. Portti alkoi avautumaan.

   “Salainen merkki, vai?” Dow kysyi.

   “Jep.”

 

Dow alkoi välittömästi mittailemaan portin sisäpuolella aukenevaa pihamaata. Joka puolella kasvava ruoho oli siis­tisti leikattua ja sypressipuut olivat hämmentävän vihreitä, ilmeisesti jotain paranneltua lajiketta. Ne vaikuttivat aivan muovista tehdyiltä, vaikka olivat oikeita.

   Maja näytti lähempää suuremmalta kuin kaukaa, mikä johtui suurelta osin perspektiiviksi kutsutusta ilmiöstä. Se oli modernin viihdekuninkaan linna, jonne ei tavallisella fanirahvaalla ollut asiaa. Majan piirustuksetkin olivat varmaan olleet laajemmat kuin tenniskenttä.

   Teeks käänsi auton yhdessä majan edessä olevista liikenneympyröistä ja pysäytti ulko-oven eteen.

   “Tuolla on Michael! Ja kaikki muutkin sukulaiset!” Indie innostui nähdessään oven edessä parveilevan ihmisjoukon ja astui ulos autosta.

   “Indie!” Michael huusi ilahtuneena treenatulla laulajanäänellään nähdessään sisarensa. Neljä mustaan pukuun ja mustiin laseihin pukeutunutta henkivartijaa hänen ympärillään seurasivat silmät tarkkana, kun Teeks auttoi Dowta rullatuolin kyytiin.

   “Hauska nähdä pitkästä aikaa.” Indie kipitti veljensä luo ja halasi tätä, mutta varovaisen varautuneesti. Liian kova­kourainen tunteiden ilmaus olisi saattanut painaa kasvojenkohotukset pilalle ja sotkea meikit.

   “Kiitos että tulit näin nopeasti, Indie! Oloni on paljon parempi nyt. Mutta kuka on yksikätinen ystäväsi?” Michael kysyi tuijottaen epäilevästi Dowta, joka rullasi Indien vierelle Teeksin ajaessa jo taksillaan poispäin. Jotkut ihmiset puhuttelivat vammaisia kuin lapsia. Ehkä se oli vaistomaista toimintaa, Dow ajatteli.

   “Dow Winslow.” Dow ojensi kätensä Michaelin eteen virnistäen niinkuin vain mahdollinen murhaaja tietämättö­mälle uhrilleen voi. Michael ravisti kättä nopeasti ilman puristusta.

   “Serkkuni Wiquen.” Indie esitteli rastalettisen serkkunsa, joka ei myöskään ollut aivan mustaihoinen. Wi­quen-serkku oli valkaissut yli puolet kasvoistaan meikkikirurgialla niin, että väriraja meni leuasta vasemman posken yli ja silmien välistä hiuksiin. Muutama rastalettikin oli valkaistu. 

   “Sä olet ihan hajalla!” Wiquen sanoi Dowlle ihan kuin olisi ollut kateellinen siitä. “Jäitkö junan alle?!”

   “Lentokoneen.” Dow sanoi.

   “Huhhuh! Raju juttunen!” Wiquen huokui. Hän vaikutti yksinkertaiselta ja jollakin tavalla harmittomalta veikolta. Sellaiselta, jollaiset eivät joudu koskaan totisiin tilanteisiin.

   “Otit näköjään bändisikin mukaan, Wiquen.” Indie nyökkäsi majan sivuovelle päin, jossa kolme hurjannäköistä nuorta miestä ja yksi heitäkin hurjemman näköinen nainen väittelivät shampanjapulloja sisään kantavien palvelijoiden kanssa.

   “Joo, meillä oli just treenit kesken, kun Michael soitti. Päätettiin, että tyhjennetään tuo viinikellari ja jatketaan har­joituksia siellä, jos joudutaan olemaan täällä pitkäänkin, ennenkuin se uhkailija saadaan kiinni. Oli kirjoittanut aika rankkasen kirjeen, kun Michael näytti sitä mulle... Aivan äsken näytti, uskotko?!”

   “Haluatteko aamiaista?” Michael kysyi.

   “Haluatko?” Indie kysyi Dowlta.

   Mikäs siinä, Dow mietti ja sanoi: “Joo.”

   Kun he menivät sisään, hän kokeili nopeasti, oliko ase vielä paikoillaan. Siellä se oli, yhtä tukevasti kuin ennenkin.

  

:)

 

   “Tänään tutustumme sellaiseen ikivanhaan ilmiöön kuin sensuuri. Tutkija Doca Dhai; mitä oli sensuuri?”

   “Sensuuri oli eräs vekkuli tapa, jota harjoitettiin noin sata vuotta sitten; silloinhan ei vielä ymmärretty yhtikäs mi­tään yhtikäs mistään, koska se oli sata vuotta sitten. Klassinen sensuuri oli sitä, että joukko ihmisiä, joita kutsuttiin sensoreiksi, päätti mikä oli hyvää ja mikä pahaa katsottavaa tietyn ikäisille ihmisille, mutta oli myös monenlaista muunlaista sensuuria; oli itsesensuuria, tiedostamatonta sensuuria, ja niin edelleen. Yksinkertaisesti se tarkoitti sitä, että esimerkiksi filmeistä poistettiin tai jätettiin kokonaan tekemättä tai edes suunnittelematta sellaisia osia, jotka olisivat voineet vahingoittaa jonkin vähemmistöihmisryhmän mielenterveyttä tai makua eli ne suunniteltiin, toisinsa­noen, heikoimpien katsojayksilöiden mukaan. Monia filmejä kiellettiin jopa kokonaan. Sellaista oli sensuuri.”

   “Eikö ole barbaarista, hyvät katsojat? Kertokaapa, jos nykyään olisi sellainen sensuuri kuin sata vuotta sitten, niin mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle filmille, joka on Beryl Coladustin ohjaama 'Lastenkodin Sadomasomurhasarja'.”

   “Sitä ei päästettäisi levitykseen.”

   “Ajatelkaa, ihmiset! Sata vuotta sitten ihmisiltä olisi jäänyt tämä filmi kokonaan näkemättä! Ehkä he eivät olisi edes tienneet sen olemassolosta!”

   “Se on todella traagista. Monta kertaa olen tutkimustyössäni melkein alkanut itkemään, kun ihmisiä on aikoinaan sorrettu tällä tavoin!”

   “Ymmärrän tunteesi, Doca! Seuraavaksi näemme mainoksia, ja hyvät katsojat: Näitä seksiandroidimainoksiakaan ei olisi saanut sata vuotta sitten esittää. Ajatelkaapa sitä.”

   Ei sitä kukaan ajatellut.  

 

:)

  

   “Suunnittelijat saavat aivan uusia mahdollisuuksia toteuttaa visioitaan, kun paidassa ei tarvitse välttämättä olla kuin yksi hiha -” Indie selitti muoti-ideoitaan Michaelille tuhdin pizza-aamiaisen ohessa. Blackin perhe ei syönyt mitään, millä ei ollut italialaista nimeä.

   Kulmiaan kurtistellen Dow kiitti aamiaisesta, nyökkäsi Indielle ja rullasi keittiöstä olohuoneeseen. Olohuone oli yhtä avara ja valoisa kuin koko muukin talo. Yleisväri oli puhtaan valkoinen ja jokainen pinta oli kuin vastapesty. Si­sustus näytti aivan saippuasarjan lavastukselta. Katonrajassa kulki koko olohuoneen ympäri tunnelmavalaistu akvaa­rioputki, jossa uiskenteli sävy sävyyn tatuoituja miljoonakaloja (lemmikkieläinten tatuoiminen oli ollut harvinaisen pitkään trendikästä samoin kuin lemmikkikanien hotellit, joissa oli isommat televisiot ja videot kuin lemmikkiapinoi­den hotellissa. Myös suuret lemmikkieläinten haudat olivat kestosuosikkeja; kirppusirkukset saivat usein kolmimetri­siä muistomerkkejä).

   Akvaarioputkesta aaltoilevat valonheijastukset loivat sisustukseen liikkeen tuntua. Yhtäkkiä Dow huomasi, että put­kessa vaelsi myös yksi kanihai, vaikka putki oli sille niin ahdas, ettei se pystynyt kääntymään.

   Yhden seinän suuri, hiljainen televisioruutu simuloi lumisadetta. Valkoisen kokolattiamaton päällä lepäävä vaa­leanharmaa sohvakalustus näytti vasta muovikääreistä kaivetulta ja seinällä televisiota vastapäätä roikkui niin monta modernia maalausta, että niitä oli ripustettu osittain toistensa päälle. Suurin osa maalauksista oli tuttua kaaosidealis­mia toteuttavaa ilmaisua, jossa maalari oli vain puristellut maaliputkiloitaan pitkin kangasta, mutta muutama klassi­nenkin maisemamaalaus joukosta löytyi.

   Yksi niistä esitti Media Cityn uimarantaa, jossa lapset telmivät vedessä ilman uimapukuja. Maalari oli käyttänyt sitä sommitellessaan aika runsaasti luomisen vapautta, sillä oikeastihan lapset olisivat huutaneet tuskasta, kun saasteet kaapivat ihokerroksia irti yksi toisensa perään.

   “Haluaisitko kiertokäynnille majassa?” Indie kysyi Dowlta venytellen samalla olkapäitään. Michael poistui juuri henkivartijoidensa kanssa keittiön vieressä olevaan hissiin. 

   “Joo.” Dow sanoi ilman erityistä tunnelatausta ja Indie aloitti intoutuneen esittelykierroksen samantien.

   “Okei, tämä on ensimmäisen kerroksen olohuone ja keittiön ja aulan jo näitkin. Täällä on kolme hissiä, tuossa yksi ja itäsiivessä toinen. Kolmas on palvelijoiden hissi. Portaitakin pitkin pääsee, jos välttämättä haluaa.”

   “Montako kerrosta tässä on?”

   “Seitsemän kai, en ole ihan varma. Lasketaanko kellarit ja ullakkokerroksetkin?”

   “Mikä huone tuo on?” Dow kysyi heidän ohittaessaan pienen huoneen, joka oli aivan tyhjä, ikkunaton ja maalattu kauttaaltaan täyteen rauhoittavan vaaleansinisiä pisteitä. Huoneeseen ei johtanut erillistä ovea, se vain alkoi käytä­västä yhtäkkiä.  

   “Ai tuo? Se on Michaelin meditointihuone. Hän viettää paljon aikaa itsensä kanssa. Ajattelee asioita ja yrittää kokea valaistumista. Joka aamu viisitoista minuuttia.”

   “Sekö riittää?”

   “Ei varmaankaan, mutta Michael on kiireinen mies. Ei hän ehdi pidempään istuskella jalat ristissä. Mennään nyt kolmanteen kerrokseen, näytän vierashuoneet. Voit valita niistä mieluisimman; siellä on japanilaistyyliin sisustettuja, tavallisia modernin länsimaisia ja yksi ranskalaismallinen barokkihuonekin Ei, hetkinen, voisit sittenkin nukkua pa­pan huoneessa kuudennessa kerroksessa. Siellä on se invavessa. Minun ja Michaelin huoneet ovat ylimmässä kerrok­sessa.”

   “Ihan miten vain.” Dow sanoi ja ajatteli meditointihuonetta. Siellä Michael olisi sopiva, liikkumaton maalitaulu.

   Katselen ympäristöä ja pidän hauskaa tämän päivän, Dow ajatteli. Hoidan Michaelin huomenna, hän päätti. Kun sattuman kautta on päässyt tällaiseen taloon, niin voisi siitä ottaa kaiken irti.

   Kunpa vielä olisi jalat tallella.

     

:)

 

   “Tervetuloa 'Nolaa Vastustajasi Julkisesti'-ohjelmaan! Tällä kertaa minulla on vieraanani tutkija Ud Od Media Cityn Yliopistolta, tervetuloa ohjelmaan!”

   “Kiitos. Minua ette saa kyllä nolatuksi, joten varoitan jo etukäteen.”

   “Enpä tietenkään, enpä tietenkään... teidät ilmoitti tähän ohjelmaan pahin vastustajanne, Reafat Cama, olenko oikeassa?”

   “Kyllä. Hän on pahin kilpailijani yliopiston mediatutkimuslaitoksen johtajuudesta se on siinä keskiajan tutkimuslai­toksen, 60-luvun tutkimuslaitoksen ja viime vuoden tutkimuslaitoksen naapurissa. Mediatutkimus on to­della tavoiteltu työ, sillä se on lähinnä pelkkää uutisten ja ajankohtaisohjelmien seurantaa päivästä toiseen ja palkka on kohtuuttoman suuri.”

   “Mistä valinta on kiinni?”

   “Tällä hetkellä se on kiinni yhdestä tutkielmasta, jonka otsikko on 'Fiktion ja todellisuuden sekoittuminen Media Cityssä'. Todella kiinnostava aihe.”

   “Kertoisitteko hieman siitä? Niin että kouluttamattomat katsojammekin ymmärtävät?”

   “Selvä. Kuten on sanottu, Media Cityssä todellisuus ja fiktio sekoittuvat niin rajusti, ettei niitä enää erota. Ajatel­kaa vaikka outoja yhteensattumia, joita elokuvissa tapahtuu: Pizzalähetti onkin kadonnut veli tai aviomies osoittau­tuukin naimisiinmenon jälkeen jonkin itämaan prinssiksi tällaista tapahtuu nykyään todellisuudessa. Se johtuu siitä, että nykyihmiset käyttäytyvät, reagoivat ja puhuvat aivan kuten elokuvissa. Television kanssa vietetään enemmän aikaa kuin vanhempien tai kavereiden, joten sieltä kaikki tavat ja tottumukset opitaan.”

   “Aivanko?”

   “Aivan. Kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei, koska saamamme tieto on niin ristiriitaista ja näkökulmien saas­tuttamaa. Luin juuri eräällä linkkisivulla pienen artikkelin siitä, kuinka Madagaskarin krokotiileista on löydetty aivan uudenlainen virus, mutta en voi tietää, onko se totta vai ei. Voin joko uskoa siihen, olla uskomatta tai elää epätietoi­suudessa. Mistä voisin tarkistaa sen? Kuka todistaisi sen minulle niin, että voin olla varma siitä, ettei hän valehtele? Voin vain lentää Madagaskariin tarkistamaan asian itse, omilla silmilläni, mutta siihen asti elän todellisuuden ja fiktion rajamailla.  

   “Ja jos mennään vielä pidemmälle, voinko luottaa tietoon, jonka silmäni näkevät? En. Mutta sellaista kaikki on. Jos se tajuttaisiin, ja todella tajuttaisiin, niin kaikki olisi paljon paremmin. Absoluuttisia totuuksia ei olisi enää. Ku­kaan ei saisi sanoa toiselle, että juuri tämä uskonto on oikeassa tai juuri tämä on maailman paras lattiavaha.”

   “Absoluuttisesta totuudesta muistuu mieleeni eräs aivoaaltojen mukaan muovautuva 3D-elokuva, jonka näin tässä hiljattain se oli muuten erinomainen elokuva, ja miksei olisi ollut, koska juoni eteni minun aivoaaltojeni mukaan... No, se perustui erääseen vanhaan scifikirjaan, jonka maailmassa absoluuttiset totuudet olivat tosiaan kiellettyjä, mutta sitten ilmestyi eräs ennustaja, joka pystyi näkemään tulevaisuuteen, ja kertomaan absoluuttisen varmasti kaik­kien tulevaisuuden.”

   “Ja kuten tiedämme, se ei ole mahdollista.”

   “On siis absoluuttinen totuus, ettei absoluuttisia totuuksia ole?”

   “Kyllä. Absoluuttisia totuuksia ei ole.”

   “Absoluuttisen varmasti?”

   “Aivan! ...Hei, hetkinen, unohdin skeptisen ataraxiani -”

   “Näin sain taas yhden haastateltavan nolaamaan itsensä suorassa lähetyksessä! Aplodeja! Ja muistakaa tulla mu­kaan taas ensi kerralla 'Nolaa Vastustajasi Julkisesti'-ohjelmaan!”

      

:)

 

Dow vietti koko päivän porealtaassa istuen, koska se tuntui mukavalta. Hän antoi luurankojalkojensa levätä kupli­vassa, lämpöisessä vedessä ja katsoi kaakeleihin upotetusta televisiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin elokuvaohjaaja Boris Diamondia hänen uuden elokuvansa, 13 Opetuslasta II:n, filmauksissa.

   “nykyisin tässä maassa tehdyt elokuvat sijoittuvat suurimmaksi osaksi eräänlaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa muuta maailmaa ei ole olemassakaan. Media on maailman pienoismalli, joka kuvaa symbolisesti koko maailmaa. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi arvoisan kollegani Johan Veinmanin elokuva, jossa avaruusviruksen riivaamat eskimot valtaavat maailman jääpuikoilla. Koko tarina tapahtuu Mediassa, joka ON koko maailma siinä todellisuu­dessa.”

   Ohjaajan kasvomeikkiä tarpeeksi katsottuaan Dow käänsi dokumenttikanavalle. Hän sai tietoonsa, että sademetsien metsurit viettävät uutta vuotta ampumalla kotitekoisia raketteja puunlatvoihin.

   “Hei, öö... Dow?”

   Dow käänsi päätään kohti sisäpuhelinta, josta Wiquenin ääni kuului digitaalisen särkijäefektin läpi ajettuna.

   “Mitä?”

   “Indie käski mun ilmoittaa sulle, että se on lähtenyt käväisemään kaupungissa.”

   “Selvä.”

   “Niin... siinä se uutinen olikin. Että moi.”

   “Aha.”

   “Tai kuule, tule tänne alas kuuntelemaan, kun me soitetaan. Rodney, käy ohjaamassa Dow tänne!”

   “Ai jaa.” Dow sanoi lähinnä itselleen ja ajatteli hetken aikaa, että voisi tästä lähtien todellakin vastata kaikkiin ky­symyksiin yhdellä sanalla.

   Seuraavassa hetkessä vanha, hapannaamainen Rodney palvelija-androidi tuli auttamaan hänet ylös porealtaasta.

   “Vaatekaappi on tuolla, voitte valita minkä asun haluatte, sir.” Rodney sanoi autettuaan kylpytakin Down päälle ja nostettuaan hänet rullatuoliin.

   “Selvä.” Dow sanoi ja ajoi huoneen poikki vaatekaapille kiinnittämättä huomiotaan siihen, että huoneen keskellä olevassa suuressa intialaisessa matossa oli valkoiset ääriviivat outoon asentoon kuolleesta ihmisestä. Se oli uusin muotivillitys intialaisten mattojen koristelussa. Kaikki halusivat ruumiin ääriviivat uuteen intialaiseen mattoonsa ja tilasivat taiteilijan, joka piirteli sellaisia työkseen. Intialaiset lapsityöläiset, jotka aitoja mattoja kutoivat, olivat protes­toineet tällaista töhrimistä vastaan, mutta kun heitä ei kuunneltu, he olivat alkaneet itsekin piirtämään ääriviivoja Ei­vätkä vain ihmisten, vaan myös eläinten ja tavallisten taloustavaroiden ääriviivoja. Se oli todellinen intian mattoteolli­suuden hittivientituote.  

   “Ehdotan neonpunaista smokkia, sir.” Rodney-palvelija ehdotti ja alkoi jo ottamaan sitä pois muovista, jolla se oli suojattu. Vaatekaappi oli täynnä niin outoa muotia, ettei sitä olisi uskonut todeksi, ellei olisi nähnyt. 

   “Neonpunainen smokki? Ei... Se näyttää jo liian sirkusmaiselta.” Dow sanoi tuijottaen vaatehuoneen tarjontaa miet­tien pitäisikö itkeä vai nauraa. Kangasta oli tuhlattu niin hirveästi aivan turhiin muotiluomuksiin. Punaista, vihreää, neonvärejä, psykedeelisiä, kirkkaita, lasimaisia, läpinäkyviä muovihousuja yhdistettynä sokerista tehtyyn ihonmyötäi­seen liiviin.

   “Anteeksi, sir. Muistelin edesmennyttä herra Blackia. Hän piti värikkäistä smokeista.” Androidipalvelija selitti.

   “Ai.”

   “Olin herran yksityispalvelija sen jälkeen, kun hän menetti kaikki sormensa ja varpaansa yakuzalle. Se oli todella traagista.”  

   “Puvuista päätellen menetti myös järkensä.”

   “Saattaa olla. Hän ei ollut entisensä sen jälkeen. Lisäksi rouva Black jätti hänet aika pian, kun herra ei suostunut hankkimaan tilalle tekosormia.”

   Musta puku osui Down silmään. Sellainen, jossa nahkaa, denimiä ja silkkiä oli yhdistelty toisiinsa rohkean surutto­masti niiteillä ja vetoketjuilla. Jos mafiaterroristit olisivat muotitietoisia, niin he käyttäisivät tuollaisia pukuja, Dow ajatteli.

   “Tuota haluaisin koettaa.” Hän sanoi, ja Rodney alkoi jo auttamaan sitä hänen ylleen ennenkuin hän ehti perua sa­nansa.

   “Se pukee teitä oikein hyvin, sir.” Rodney sanoi ja vetäisi esiin kokovartalopeilin naulakon takaa. “Katsokaa.”

   Dow tuijotti rullatuolissa istuvaa itseään, eikä voinut kuin myöntää Rodneyn olevan oikeassa. Lisäksi se tuntui mu­kavalta, aivan kuin hänen vanha sukelluspukunsa. Se varmaan makasi Michael D. Blackin huoneessa, juuri tällaisessa samanlaisessa vaatekaapissa, pelokkaana jossakin sen nurkassa. 

   Kusipää kuolisi pian. Sukelluspuvun puolesta, hän ajatteli. 

   Sä et saa mitään aikaan. Et mitään. Suunnittelet vaan, mutta et tee mitään.

   Hän ajatteli ironisesti, hän ajatteli ironisesti.

   “Lähdetään.” Hän hymähti Rodneylle peilin kautta. Palvelija tarttui tuolin ohjaimiin. 

 

:)

 

Ote virtuaaliurheilun ammattilaisten tiedotussivulta.

   “Syrjittyjen Kristittyjen Kirkon kotisivujen ja Saatanan Sadististen kotisivujen koodaajien virtuaalisota Napaman­ner-skenaariossa päättyi tasan 25-25. Uusintaottelu on ensi viikonlopun aikana ja se käydään Maanalaisessa Kau­pungissa, mikäli ei toisin ilmoiteta. Mainostoimistoja kehotetaan päivittämään mainoksensa skenaarioon sopiviksi. Ne siviilikatsojat, jotka olivat mukana Napamanner-skenaariossa, saavat uusintalippunsa 40% alennuksella. Sivii­leinä Maanalaisessa kaupungissa toimivat tällä kertaa peikot.

   Tietokonepelien asevarustelun vastustajat eli aseistariisunnan kannattajat kutsuvat kaikki mukaan mielenosoituk­seen hei hei hei. Tällä kertaa vastustetaan erityisesti miniydinpommien, teslamiinojen ja partikkelihermokaasujen löytymistä liian helposti huomattavista salapaikoista...”

 

:)

    

Wiquenin bändi jammasi viinikellarissa. Se oli uudemman mallin moderni viinikellari, jossa viinipullojen makua ja säilyvyyttä tarkkailtiin tietokoneiden avulla, ei sellainen tyypillinen homehtunut ja kylmä loukko, jollaisiin ruumiit nakattiin elokuvissa. Nyt, kun suurin osa viinihyllyistä oli tyhjennetty ja lämmitys päällä, se tuntui melkein kodik­kaalta.

   “Rodney! Tuo Dow kuuntelemaan!” Wiquen huomasi heidät kellarin portaiden yläpäässä. Bändi pysäytti soittonsa.

   “Pitäkää kiinni, sir.” Rodney varoitti ja työnsi rullatuolin spastisesti porras kerrallaan alas. Ne olivat onneksi vain lyhyet portaat.

   “Oliko muuta, herrat?” Rodney kysyi ainaisen kohteliaasti koko bändiltä.

   “Ei muuta nyt, Rodney.” Wiquen sanoi ja raaputti kitaransa kieliä mietteliäästi. Hän oli yhtäkkiä suunnattoman apean näköinen.

   “Moi.” Hurjannäköinen kosketinsoittajanainen tervehti Dowta. Muu bändi mumisi myös jotain siihen suuntaan.

   “Moi vaan kaikille.” Dow sanoi hymyillen yli-innokkaasti, niinkuin komediasarjoissa ja mainoksissa tehdään.

   “Osaatko sä soittaa mitään?” Wiquen kysyi muuttuen yhtäkkiä apeasta levottomaksi ja alkaen napsuttelemaan sor­miaan.

   “Enpä erityisemmin.” Dow sanoi edelleen yli-innokkaana ja heilutteli päätään vahvistaakseen vaikutelmaa iloisesta moniraajavammaisesta. “Mikä teidän bändin nimi on?”

   Wiquen katsoi toista kitaristia, jonka olemus viesti äärettömästä luottamuksesta omaan asiaansa, mikä se asia sitten olikin.

   “Sulamattomat Ruoantähteet.” Kitaristi sanoi.

   “Sulamattomat Ruoantähteet?” Dow kysyi.

   “Niin.”

   “Se on aika tyhmä nimi.” Dow naurahti ivallisesti.

   “Pidätkö meitä tyhminä?” Rumpali kimpaantui ja nousi seisomaan.

   “Istu, Rey.” Kitaristi käski rumpalia, joka totteli. “Aivan, se on tyhmä nimi, mutta niin sen täytyykin olla. Se kuvaa symbolisesti sitä, että kaikki on tyhmää.”

   “Ahaa, niinpä tietysti.”

   “Sitä täytyy painottaa koko ajan, ettei meitä luultaisi oikeasti tyhmiksi. Me olemme erittäin tarkkoja julkisesta ima­gostamme.” Kitaristi selitti.

   “Eli tarkoitat, että tyhmät ihmiset kuuntelee tyhmää musiikkia?”

   “Tottakai, ja jokainen tietää olevansa tyhmä. Parempi niin kuin luulla olevansa viisas, eikö?”

   “Tottakai.” Dow sanoi päättäen samalla hetkellä, että koko bändi pitäisi ampua heti Michael D. Blackin jälkeen.

   “Mullakin on joskus vaikeuksia saada vaatteita päälle.” Wiquen sanoi yhtäkkiä Dowlle, kumartui häntä kohti ja kuiskasi: “En ole kertonut heille, mutta he ovat kaikki minun kloonejani. Miten luulet, että me muuten soitettaisiin näin hyvin yhteen?”

   “Mitä?”

   “Kaikki menee aina väärinpäin sen jälkeen, kun syö pähkinäjäätelöä.” Wiquen sanoi vetäytyen pois hänen läheltään. “Ajattelin vain, kun sinulla on kaikki vaatteet oikeinpäin päällä.”

   Hän ei saanut jutun juonesta kiinni.

   “Pähkinäjäätelöä?” Hän sanoi kysyvällä äänensävyllä.

   “Varsinkin silloin, kun sekoittaa siihen kaakaota ja sitä yhtä huumetta, mikä sen nimi olikaan... No kuitenkin, sil­loin ei saa mitään tehtyä oikeinpäin. Tulee sellainen hankala olo.”

   Huumetta jäätelöön sekoitettuna? Indien jutut siitä, että puolella maailmaa on jokin mielisairaus, alkoivat tuntua aika uskottavilta, kun tutustui hänen perheeseensä. Indien jutuista hänen mieleensä juolahtikin

   “Mihin Indie lähti?”

   “Mitä sä siitä haluat?!” Rey kimpaantui.

   “Rauhoitu, Rey.” Kitaristi sanoi.

   “Mä haluan tietää, mitä se haluaa Indiestä! Se aikoo raiskata sen!”

   “Haista paska.”

   “Haista itse!”

   “Ei rammat ketään raiskaa.”

   “Ei niistä tiedä!”

   “Vittu sä oot tyhmä jätkä!”

   “Itse haet iltaseurasi kuolinilmoituksista!”

   “Sanoo mies, joka nauhoittaa vaippamainoksia!”

   “Vittu rauha! Rauha!” Kosketinsoittajanainen karjui. “Jos ette lopeta tappelemista, häivyn täältä!”

   “Mä lähden tästä paskabändistä.” Rey sanoi ja istui alas.

   “Sitä ennen me potkitaan sut pois ja erotaan itse!”

   Wiquen yritti muistella välikohtauksesta välittämättä.

   “Se lähti käväisemään, en oikein tiedä... ostoksilla ehkä. Kyllä se tulee takaisin... Joko me soitetaan jotain?”

   Dow kohautti olkapäitään.

   “Ok. Soitetaan.” Kitaristi sanoi.

   Niin Dow sitten kuunteli Sulamattomien Ruoantähteiden mitäänsanomatonta jammailua tuijottaen tyhjällä mielellä rumpusettiä. Joku oli kiinnittänyt höyhenen hi-hattiin. Sitä hän tuijotti enimmäkseen.

   Hän mietti: Jos sinulla on ladattu ase rullatuolin alla, sitä on käytettävä.

 

:)

 

Michael D. Black kohotti kuntoaan ajamalla ympäri valtavan huoneensa legolevyistä tehtyjä mattoja polkuautollaan ja lueskeli samalla ratin päällä olevasta monitorista nettilehteä, joka esitteli netissä ilmestyviä nettilehtiä.

   Hänen yksityiset juorutoimittajansa nuo hyeenan ja ihmisen sekoitukset; biorobotit, jotka oli ohjelmoitu seuraamaan julkkiksia minne tahansa he menivätkin ja keksimään heistä vääristeltyjä tarinoita nukkuivat kissamaiset raajansa le­vällään hänen vuoteensa satiinilakanoilla (automaattikamerat silti yhä päällä).

   Michael huokaisi, nousi polkuautostaan ja napsautti sormiaan. Puhelinhologrammi ilmestyi hänen käteensä ja hän näppäili numeron [hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, minne haluaa soittaa, ja huoneiston tie­tokone olisi yhdistänyt hänet sinne suoraan, mutta hänestä oli joskus mukava pitää puhelimen luuria (edes holo­grammi-sellaista) korvaansa vasten].

   Hän soitti tapansa mukaan maksulliseen Julkkispalvelupuhelimeen, joka antoi käytännöllisiä käytösohjeita julkisuu­den henkilöille. Tämän päivän automaattiviesti oli tällainen:

   “Tyhmyys on tämän viikon muotia ja idioottimaisuus on IN. Tehkää tyhmiä juttuja ja mokailkaa. Tutustukaa myös Autistien Aivomyrsky-sivuihin ja uskonnollisiin ääriliikkeisiin, erityisesti Jeesus-Manisteihin, joka on aivan must! Lahko uskoo Jeesus-Man-sarjan olevan jumalan meille lähettämä uusi raamattu. Nauhoittakaa sarjan osia, keskustel­kaa niiden sanomasta ja valaistukaa! Erinomainen sponsorisopimus! “

   Useimmat uskonnolliset ryhmät olivat huomanneet, että kun julkkis (esim. TV-tähti) kääntyi heidän uskonsa kannattajaksi, he saivat moninkertaisesti jäseniä ja yleistä kiinnostusta julkkiksen fanijoukolta. Julkkisjäsen lahkossa oli mahtavaa mainosta ja luonnollisesti selkeä imagonkohotus. Monet lahkot olivat alkaneet tarjota julkkiksille sponsorisopimuksia: kun julkkis kertoi kääntyneensä Jeesus-manistiksi, Jeesus-manistit maksoivat julkkikselle selvää rahaa jokaisesta haastattelusta, jossa hän mainitsi kuulumisestaan lahkoon (haastatteluja satoi kuin saavista kaataen, kun ilmoitti tulleensa uskoon) ja provision jokaisesta uudesta jäsenestä, jonka julkkis lahkon suojiin toi.

   Michael kuului katoliseen kirkkoon. Se maksoi parhaiten.

   “Myös isot aataminomenat on nyt IN! Korostakaa aataminomenaanne meikeillä tai hankkikaa uusi sellainen plastiikkakirurgiltanne!”

   “Kiitos.” Michael sanoi automaatille. Juorutoimittajat heräsivät unestaan kuullessaan herransa puhuvan ja vaativat heti lisätietoa.

 

:)

 

Verkon tabloiditoimittajilla oli maailman ammattimaisin asenne toimittamiseen. He kirjoittivat juttunsa lennosta rei­siin upotettujen sanakirjageneraattorien avulla, ottivat valokuvat haastateltavista heidän ruumiidensa sisään työnne­tyillä kuitumikroskoopeilla ja seurasivat heitä yötä päivää maata kiertävällä radalla olevilla superteleskoopeilla. Jokai­nen julkkiksen iholta irronnut ihosolu tallennettiin toimitustietokoneen itseään kasvattavaan kennomuistiin, joka kloonasi niistä joutessaan skandaaleja ja gangsteritakkeja - syyt jälkimmäisenä mainittujen synnyttämiseen olivat edel­leen tiukan tieteellisen tutkimuksen ja löysän pseudotieteellisen väittelyn kohteena.

   Toimittajat olivat tiukkoja ja tunteettomia tappajia, sillä heidät koulutettiin ammattiinsa kuin muinaiset ninjat kau­koidän suuruuden aikoina. He soluttautuivat sisään mihin tahansa, hiipivät varjoissa vailla pelkoa ja vaanivat valtioi­den päämiehiä WC-pöntöissä. He tulivat nukkumaan viereesi ja nauhoittivat, kun puhuit unissasi; he hypnotisoivat si­nut ja saivat sinut tekemään ne perverssit teot, joista olivat jo aikaisemmin kirjoittaneet paljastusjutun yksinoikeudella.

   Heidän juttujensa aiheita olivat raskaana olevien narkkarihuorien tyttöystävien mustasukkaiset salaiset rakastajatta­ret, jotka olivat aina sukupuolenvaihtoleikkausta odottavia transvestiitteja. Nämä onnettomat he räjäyttivät anarkisti­terroristien suosiollisella avustuksella ilmaan keskellä kaupunkia juuri itsenäisyyspäiväparaatin aikaan ja outoihin asentoihin jääneistä silpoutuneista ruumiista otetut valokuvat pääsivät etusivulle.

   He matkustivat ensimmäisessä luokassa maailman kriisikeskuksiin seuraamaan, kuinka nälänhädästä kärsivät lapset siirtyivät kannibalismiin ja söivät äitinsä kuin hämähäkit. Tämä ei vielä ketään liikauttanut, mutta sitten kun lapset alkoivat kulkea kahdeksalla jalalla ja kehrätä verkkoja, YK-joukot nousivat maihin ja polttivat nuo epäsikiömutantit liekinheittimin. Toimittajat raportoivat traagisista tapahtumista reaaliajassa loistohotellin kattohuoneistosta ja lensivät ensimmäisessä luokassa takaisin kotimaahansa tekemään pientä täytejuttua ammattilaisalkoholisteista, jotka olivat eksyneet viikoksi vihannespuotiin ja lähettivät huvikseen nuortenlehtiin satoja naiiveja valituskirjeitä nimimerkillä “Yx vaan”.

   Mikä on tämän tarinan opetus? Ei kannata vittuilla tabloiditoimittajille.

 

:)

 

Leivässä oli hometta. Mutta se ei ollut tavallista hometta, se oli homeen seuraava muoto. Leipään oli jo kasvamassa sienirihmastoa. Se oli sellaista luxus-hometta, joihin vain rikkailla on varaa. Geenimuunneltu home oli nykyään suuri gourmet-herkku.

   Dow heitti homeherkun tyhjään roskikseen. Se kolahti pohjaan ontosti.

   “Otatko lisää homeleipää?” Wiquen kysyi kolistellen yksityisellä kylmäkaapillaan, jossa ei ollut kylmyyttä sen enempää kuin muuallakaan. Bändin jammailun jälkeen Wiquen oli halunnut esitellä Dowlle oman huoneensa talon itäsiiven toisessa kerroksessa ja Dow oli suostunut esittelyyn yhtä välinpitämättömästi kuin muihinkin ehdotuksiin viime päivien aikana.

   “Ei kiitos.” Dow sanoi ja kiinnitti huomiota Wiquenin huoneen epätavallisiin piirteisiin, kuten hänellä oli tapana tehdä. Huone oli kuin kopio eräistä television ruokaohjelmista, joissa esiintyi taikuri kokkina.  

   Taikuriruokaohjelmat olivat kova sana nykyään, kuten muutkin yhdistelmäohjelmat: Pellehaastattelut, akrobaatti­kääpiöiden urheilumakasiinit ja tulennielijätalkshowt. Perinteisen sirkuslaisuuden kadottua melkein tyystin moder­nimpien viihdykkeiden tieltä oli pakko keksiä jotain tilalle, kun ainoassa vielä toimivassa sirkuksessa oli niin korkeat pääsyvaatimukset että kääk! Piti olla yli kolmimetrinen, parrakas nainen ja heitellä moottorisahoja jaloillaan, ennen­kuin sirkuksen johdossa edes harkittiin kyseisen henkilön ottamista mukaan kiertueohjelmistoon. Kääpiökoripallo oli asia erikseen, mutta sitä oli aivan turha mainita kenellekään kääpiöt eivät pitäneet siitä että niitä pomputeltiin.

   Wiquen nosteli kaapeista ruokaa, mausteita ja mitta-astioita marmoriselle baaripöydälle, joka kiersi puolet huoneesta ja selitti: “Jos sekoittaa tiettyjä tuikitavallisia elintarvikkeita millilitralleen oikeassa suhteessa, niin niistä saa aikaan rankempaa ainetta kuin LSD ja heroiini yhteensä. Ja parasta on se, ettei...” Wiquen piti luovan tauon miettien miten asian ilmaisisi. “Ettei niistä tule sivuvaikutuksia!”

   “Kiehtovaa.” Dow sanoi ja kokeili taas aseensa kahvaa.

   “Katsopas, hän sekoittaa hieman kaakaota ja kahvia ja tätä maustetta. Mitä tämä olikaan?”

   “Tuoksuu mintulle.”

   “Kai hän on minttua sitten... näin, ja sitten vain sekoitetaan.”

   Wiquen sekoitti pitkän tovin. Aina kun hän näytti lopettavan, hän aloittikin uudelleen, kuin varmistaakseen vielä kerran, että aineet tosiaan olivat sekaisin.

   “Entä sitten?” Dow kysyi, kun Wiquen viimein laski lusikan kädestään.

   “Keitetään noin kymmenen minuuttia, sekoitetaan rasvattomaan maitoon ja juodaan. Tulee tosi kaatonen trippi. Kannattaa kokeilla kokeeksi.” Wiquen sanoi ja kaatoi sotkun höyrykeittimeen.

   Hetkinen... Höyrykeittimeen? Dow hieroi otsaansa ja yritti käynnistää jonkinlaista ajatusvirtaa, joka pitäisi aivot kii­reisinä, etteivät ne vain saisi vaikutteita Wiquenia ympäröivästä hulluuden ilmapiiristä.

   “Haluatko kuulla vitsin?” Wiquen kysyi koputellen höyrykeitintään hermostuneena. “Okei, mitä yhteistä on keskus­puiston suihkulähteessä olevalla marmorilaatalla ja Lontoon kellolla?”

   “En tiedä. Mitä?”

   “Ne mainitaan samassa vitsissä!”

   “Ai.”

   “Minä käsitin vitsin heti, kun kuulin sen. En muista enää missä. Jotkin juhlat kaukana tuollapäin...” Wiquen mu­misi itsekseen pitkän tovin. Dow oli erottavinaan sanat ’onkimato’ ja ’laivasto’ useita kertoja. Merivartiosto taidettiin myös mainita.

   “Eikös nyt ole jo mennyt kymmenen minuuttia?” Dow kysyi tuijottaen katosta roikkuvaa digitaalikelloa, jonka nu­merot välkkyivät eri väreissä ja muodoissa pitääkseen yllä kellonkatselijan mielenkiintoa.

   “Jooh... “ Wiquen puuskahti. “Minä ihan unohdin. Yleensä minä laitan ajastimen soimaan kymmenen minuutin päästä. Unohdin sen nyt.”

   “Siitä keitoksesta ei sitten tainnut tulla mitään?”

   “Ei.” Wiquen sanoi, sammutti keittimen ja kaatoi sotkun tiskialtaaseen.

   “Täällähän sinä olet!” Indie huudahti ovelta taktisesti samaan aikaan, kun Wiquen avasi vesihanan huuhdellakseen altaan.

   “Täällä olen.” Dow totesi puoliääneen, eikä hämmästynyt nähdessään Indien yllä nyt jonkinlaista neoviktoriaanista tyyliä olevan miesten puvun.

   “Kävin ostoksilla iltaa varten. Minusta on hauska tehdä joskus ostoksia ihan yksinäni. Nyt menen jonnekin muualle, tuletko mukaan?”

   “Mene hänen mukaansa.” Wiquen käski äkkiä. “Minä menen suihkuun.” 

   Indie tarttui rullatuoliin. “Se on pilannut aivonsa noilla elintarvikehuumeillaan. Kerran se luuli, että kun se sammut­taa radion, niin lähetys loppuu kaikille muillekin. Yritin koko päivän selittää sille, ettei se ole niin ja ajelutin sitä ympäri kaupunkia radioliikkeestä toiseen, mutta ei se alkanut uskomaan eikä seuraavana päivänä edes muistanut koko tapauksesta mitään. Sitten yhden kerran se yritti tehdä pizzan ihan itse, alusta loppuun! Teki taikinan ja kaikki, mutta sekoitti tomaattikastikkeen ja lihan ja juuston taikinan sisään! Ei se tajunnut, että ne lisätään vasta sen päälle! Täyspöpi, mutta yritä kestää.”

   Dow pystyi vain myöntymään hiljaa.

   “Hei, mä oon muusikko! Ei mun tartte osata laskee kun neljään!” Wiquen huusi suihkuun mennessään.

   “Mitä se sanoi?” Dow kysyi.

   “Lauleskelee kai jotain omia biisejään suihkussa... Hei, nyt mä muistin yhden kolmannenkin sekojutun, mitä se teki kerran. Se sekoitti yhteen kulhoon kaiken, mistä se pitää: Karkit, jäätelöt, limonadit, kaakaot, keksit, perunalastut, ihan kaikki! Se ajatteli, että sillä tavoin saa aikaan maailman parasta juomaa! Kyllä se sitä innokkaasti joikin, vaikka se maistui ihan oksennukselle, kun itse maistelin. Siltä se kyllä näyttikin.”

 

:)

 

Kun Dow ja Indie siirtyivät takaisin maanpinnalle, portilta ilmoitettiin, että sisään on pyrkimässä pakettirekka, joka haluaisi esitellä tuotteitaan.

   “Mennään katsomaan.” Indie tarttui Down käsinojaan.

   “Älkää menkö, se on ansa!” Huusi Michael sisäpuhelimesta.

   “Eikä ole, joku myyntiesittelijä.” Indie sanoi.

   “Se on se murhaaja, se tulee naamioituneena!”

   “Pysy sinä huoneessasi henkivartijoidesi seurassa, minä ainakin menen katsomaan.”

   “Se tappaa meidät! Älä mene!”

   Portti avattiin ja tyylikkäästi maalattu pakettirekka pysähtyi oven eteen. Sen kyljessä luki isoin kirjaimin:

  

KAIKKI TAIDE ON TEKOTAIDETTA.

 

   “Mitä tämä on?” Indie kysyi rekalta. Ohjaamon ovi avautui ja trendikkäästi pukeutunut vaaleatukkainen nainen hy­pähti alas vastaamaan rekan puolesta.

   “Iltaa! Yindi Black, oletan.” Nainen tervehti Indietä.

   “Aivan oikein. Mitä tämä on?”

   “Tämä on Jalos-Gallerian Kaikki taide on tekotaidetta-teemalla ovelta-ovelle kiertävä taidenäyttely! Minun nimeni on Shirley, olen tämän taidenäyttelyn virallinen esittelijä.”

   “Kiertävä taidenäyttely, Dow! Eikö olekin IN?” Indie ihasteli.

   “Joo, tottakai. Dow Winslow.” Dow nosti naiselle kättä.

   “No, mitä teiltä löytyy?” Indie kysyi innoissaan.

   “Löytyy vaikka mitä!” Shirley otti kaukosäätimen trendikkään asunsa taskusta ja pakettirekan lava muuttui napin­painalluksella avonaiseksi taidehalliksi. Tunnelmamusiikki alkoi soimaan, portaat laskeutuivat maahan ja robotti las­keutui tarjoilemaan shampanjaa. “On muotoon puristettua pullohiekkataidetta ja muotoon puristamatonta silikoniveis­tosta... Ja tauluja tietenkin, katsokaapa esimerkiksi tätä -” Shirley nousi portaat ylös ja osoitti uhmakkaan kunnioittavasti yhtä tauluista. “Tämä! Tämä on Maurilin Dogarrin Keskeneräinen!”

   Dow rullasi lähemmäksi Indien vierelle. “Sehän on keskeneräinen.” Hän kuiskasi Indielle.

   “Nimensä veroinen, eikö totta?” Indie sanoi takaisin. “Entä tämä?” Hän nousi lavalle shampanjaa maistellen ja osoitti toista taulua, jonka pohja oli tehty valokaapelista ja lasimurskasta. 

   “Se on Maurilin veljen, Rigmond Dogarrin, uusin työ: Media.”

   “Media. Yksinkertainen ja epäkaupallinen nimi. Pidän siitä.”

   “Ni-iin! Huomatkaa, kuinka se kuvaa hienolla tavalla median suhdetta ihmiseen, ihmisen suhdetta mediaan, median suhdetta itseensä -”

   “Minusta se näyttää pelkältä tavalliselta sekasotkulta.” Dow sanoi.

   “Niin, aivan!” Shirley jatkoi hämmentymättä. “Tästäkään maalauksesta ei saa mistään kiinni, koska mikään ei ku­vaa todellisuutta sellaisenaan. Kaikki tekniikat, niin siveltimenvedot kuin kaiverruksetkin, menevät ristiin kuin kana­vien loputon ohjelmatarjonta! Voi seurata yhtä viivaa, mutta yhtäkkiä se muuttuukin aivan toiseksi ja haarautuu lu­kuisiksi muiksi ja -”

   “Minusta se näyttää yhä pelkältä sekasotkulta.” Dow toisti. “Mutta minähän olenkin vain entinen hengenpelastaja.”

   “Mutta olet aivan oikeassa, sekasotku se on! Kaikkien taidelajien yhteensovitelma ilman sisältöä, syvyyttä tai merki­tystä! Sitä on media nykyään ja sitä on taide nykyään, pirstoutunutta sekasotkua! Karkeissakaan ei ole enää jau­hetta sisällä! Kyllä Rigmond on nero!” Shirley innostui tosissaan.

   “Tämä on hieno! Haluan sen! Paljonko tämä maksaa?” Shirleyn innostus tarttui Indieen, mikä oli ollut Shirleyn tar­koituskin.

   “Yhdeksäntuhattayhdeksänsataa.” Shirley luetteli numerot rauhoituttuaan.

   “Toimittakaa se tähän osoitteseen huomiseksi.” Indie sanoi ja tuli alas lavalta.

   “Ettekö ota hieman lisää shampanjaa?”

   “Kiitos, mutta meidän täytyy nyt mennä jonnekin muualle, mutta tulkaa toki toistekin!”

   “Varmasti! Näkemiin!” Shirley sanoi, sulki rekan ja oli jo samantien ajamassa pois pihasta.

   “Sepä oli pikainen taidenäyttely.” Dow totesi.

   “Nopeus on valttia.” Indie heitti tyhjän shampanjalasin sirpaleiksi seinään. “Hieno taulu, en malta odottaa, että saan sen huomiseksi seinälle!”

   “Miksi et ottanut sitä nyt, sehän oli sinulla jo kädessä?”

   “Ovelta ovelle-kauppiailta ostaminen on hirvittävän epämuodikasta. Kuljetusyhtiön teleportti hoitaa sen kyllä tänne.”

   Talon valvontakameroissa olevat kaiuttimet soittivat yhtäkkiä lyhyen sävelmän.

   “Ahaa, illallinen on valmis. Mennään, tunnen jo grillin tuoksun!”

 

:)

 

Ote yliopiston vaihtoehtohistorian oppikirjasta: (Huom! Oikeasti oppikirjoista puuttuivat kaikki välimerkit, koska lähi­tulevaisuudessa niiden katsottiin hidastavan lukemista, mutta tietokone on lisännyt ne tähän lähimenneisyyden lukijoita lämmöllä ajatellen).

   Heinäkuun lopussa vuonna 2002 tehtiin maailmankongressin huippukokouksessa johtopäätös, ja kaiken lisäksi aivan oikea johtopäätös: Ihmiskunnan lähitulevaisuus tulisi olemaan naiivia partiopoikaleikkiä.

   Tämä oikeaan osunut johtopäätös johtui suurelta osin siitä, että maailman silloisesta, noin kuusimiljardisesta väes­töstä viisi ja puoli miljardia oli Star Sect-faneja, erityisesti uuden Star Sect: The Last Generationstation-sarjan faneja, joka oli niin hieno ja upea (ja erityisesti tapahtumarikas) scifi-sarja, ettei siitä kertakaikkiaan voinut olla pitämättä. Jokainen kuva oli niin kaunis, jokainen vuorosana niin huolellisen älykkäästi kirjoitettu, jokainen näyttelijä niin sopi­vassa roolissa... Eikä mikään ihme, sillä olihan sarjaa käsikirjoittavaan supertietokoneeseen ladattu yli neljäntuhannen huippukirjailijan ja käsikirjoittajan virtuaalipersoonat (värikkäässä joukossa mm. sellaisiakin kuin Shakespeare, Twain, Verne, Defoe ja Nietche; joukko, joka pystyi kokoamaan eeppisiä loistojuonia mitä typerimmistäkin ideoista) ja sarjaa hyperrealistisena tietokoneanimaationa toteuttavaan toiseen supertietokoneeseen oli ladattu maailman par­haimpia näyttelijöitä, lavastajia, valaisijoita, ohjaajia, kriitikoita, koomikoita, muotisuunnittelijoita ym. alansa huip­puja, jotka yhdessä huolehtivat siitä, että kaikki oli jaksosta toiseen täydellistä ei siis mikään ihme, että sarja kahmi jatkuvasti jos jonkinlaisia palkintoja Oscareista ja Nobeleista lähtien.

   SS TLG:n budjetti oli kahdeksan miljardia yksikköä yhtä jaksoa kohti, vaikka ne rahat menivätkin yleensä kokonai­suudessaan yhtiön lakimiehille, koska supertietokoneethan tekivät työtä yötä päivää ilman palkkaa ja sarjasta nähtiin uusi jakso joka kolmas tunti.

 

Vaikuttavina tekijöinä siihen, että sarjasta päätettiin tehdä todellisuutta, olivat myös upouudet keksinnöt (mm. tele­portaatio ja poimuajo), jotka tekivät todellisuudessa mahdolliseksi melkein kaiken sen, mitä tapahtui kyseisessä sar­jassakin. Tulevaisuus oli täysin mahdollista rakentaa kyseisen TV-sarjan uusutopistisen mallin mukaan (sarjahan ker­toi nimensä mukaisesti ihmisten viimeisestä sukupolvesta, ’Tähtilahkosta’, joka asutti valtavaa, jonkin muinaisen, ka­donneen lajin rakentamaa avaruusasemakeskusta ja levitti kommunismin ja new-agen ilosanomaa muille asemalle saapuville oudoille ja mielenkiintoisille matkaajille).

   Ja niin päätettiin tehdä, koska suurin osa ihmisistä niin halusi. Sehän oli loppujen lopuksi se täydellinen unelma­maailma, johon pyrittiin.

   Vuonna 2005 lähti maatakiertävältä avaruusasemalta ulkoavaruuteen ensimmäinen täysin Star Sect-mallin mukaan rakennettu avaruusalus, jonka nimeksi annettiin (tottakai) Enderprise. Ja jo muutama vuosi myöhemmin, tarkemmin sanoen 2010, rakennettiin ensimmäinen pysyvä avaruusasema aurinkoa kiertävälle radalle. Sen nimeksi tuli Cheap Space 1, vaikka se muistuttikin ulkomuodoltaan (ja monilta muiltakin osiltaan) erään toisen, lähimenneisyydessä suositun arabialaisen TV-sarjan, Bagdad 2001:n, Sheraton-avaruusasemahotellia (huhuttiin myös, että SS TLG olisikin oikeasti ky­seisen sarjan uskonpuhdistettu versio).

   Sarjan suosio kuitenkin laski, kuten on tapana käydä. Ihmiset kiinnostuivat muunlaisista sarjoista (mm. Jee­sus-manista, jota pidettiin huonona Star Sect-kopiona siihen asti, kunnes selvisi, että Star Sect oli ollut huono Dark Father-sarjan kopiosarja, joka taas oli ollut huono kopio eräästä vielä varhaisemmasta sarjasta jne.) ja katsoivat niitä, koska eihän todellisuus ollut kiinnostavaa. Todellisuus oli ollut pitkän aikaa yhtä out kuin avaruus.

   Vaaleanpunaiset potkupuvut sekä suipot pallokorvat vaihtuivat pikkuhiljaa uuteen muotiin (mm. B2001:den asus­teet alkoivat mennä yhtäkkiä kaupaksi Afrikassa), eikä vaaleanpunaisia potkupukuja juuri käytetty enää muualla kuin NASA:ssa ja Median armeijan pääesikunnassa.

   Todelliset lahkolaiset vetäytyivät Alaskaan perustettuun Star Sect-siirtokuntaan odottamaan, että sarja tulisi uudel­leen muotiin, sillä jonain päivänä se taatusti tulisi.

 

:)

 

Armeijan pääesikunnan avaruustutkimuskeskuksen uloin tutkasatelliitti lähetti hälyttäviä tietoja: Se piipitti.

   “Sieltä on siis todella tulossa jotain?” Tutkimuskeskuksen päällikkö, kenraali Rocht, kysyi varmistukseksi tutka-aseman alipäälliköltä.

   “Kyllä, jotain todella isoa, eikä se ole maata uhkaava meteori tällä kertaa. Hetkinen, saan juuri uutta tietoa... Kyllä, se on vieraan rodun avaruuslaivasto.” Alipäällikkö varmisti ja naputteli tutkamonitoria, jonka uuden päivityksen reu­nassa näkyi suuri tutkapiste.

   Rocht nyökkäsi. “Ja se on tulossa suoraan tänne, eikä vain menossa ohi?” Hän kysyi.

   “Aivan. Arvioisin, että jos ne jatkavat tuolla nopeudella, niin ne ovat ylihuomenna täällä.”

   “Mikäs tuo on? Tuleeko sieltä toinenkin laivasto?” Kenraali Rocht kysyi ja osoitti toista samannäköistä tutkapistettä, joka tuli esiin uudessa päivityksessä.

   “Tuo... Ei, se ei ole toinen laivasto. Se on yksi avaruuslaiva, joka on melkein samankokoinen kuin tuo koko toinen laivasto. Samaa kokoluokkaa kuin meidän kuumme, mutta enemmän pitkulaisempi. Sekin tulee suoraan maata kohti.”

   Kenraali Rocht istuutui tuolilleen huultaan pureskellen ja naputteli hetken kommunikaattoriaan.

   “Mitä sanomme kansalle?” Alipäällikkö kysyi.

   “Kiellämme kaiken, kuten aina ennenkin. Silloin 50-luvulla, aah, vanhalla kunnon 50-luvulla, jolloin kaikki oli pa­remmin! Kokeilimme kosmisella kepillä ihmismielen jäätä ja huomasimme, että se hajoaa pienestä töytäyksestä...” Kenraali vajosi nostalgiaan.

   “Ennen se ehkä onnistui, kun tuli alus tai pari käymään jossain syrjäseudulla, mutta ei enää.” Alipäällikkö sanoi. “Ylihuomenna meillä saattaa olla parvi leijuvia kiekkoja joka puolella Mediaa ja uusi pitkulainen kuu taivaalla. Kansa ei usko, jos me kiellämme kaiken.”

   “Ehkä ne vain ajavat ohi, kuten aina ennenkin. Niinkuin silloin vanhalla kunnon 50-luvulla...”

   “Mutta entä jos eivät? Olisi parasta kertoa, että säilytämme uskottavuutemme.”

   “Noh, katsotaan sitten. Jos ne vielä huomenillalla tulevat suoraan kohti, niin teemme virallisen ilmoituksen.”

   “Mistä?”

   “Avaruusoliot tulevat.”

   “Ah, niinpä tietysti! Mutta hei, eikö tämä ole nähty jo tuhat kertaa aiemmin?”

   “Totta helvetissä.” Kenraali sanoi ja kaivoi sormellaan pallokorvaansa (vasen oli pallo, oikea suippo).

 

:)

 

Ilma oli oudon viileä. Illallinen tarjoiltiin katoksellisella ja tunnelmavalaistulla uima-altaalla, jonka tyynenä seisova bakteeriton neste heijasti tähtitaivasta ja talon yllä loistavaa täysikuuta kuin peili.

   Altaan reunalle oli katettu pitkä pöytä, jolle palvelijat kantoivat shampanjapulloja ja grillivartaita kuin tulossa olisi suuremmatkin juhlat. Valvontakameroiden kaiuttimista kuului letkeää muzakia.

   “Voit hypätä altaaseen vaikka suoraan parvekkeelta aamulla, jos uskallat.” Indie sanoi Dowlle, joka tuijotti veden pintakimallusta kuin hypnotisoituna.

   “Mitä?”

   “Voit hypätä -”

   “Ai, kuulin minä... olin vain ajatuksissani.”

   “Mennään pöytään.” Indie sanoi ja työnsi Down tyhjälle paikalle, joka oli jätetty pöydän päädyn oikealle puolelle. Indie istuutui häntä vastapäätä ja alkoi puhdistaa vartaita niihin työnnetystä keinolihasta.

   Dow seurasi esimerkkiä hetken ruokia vertailtuaan. Hän valitsi lautaselleen grillivartaan, joka vaikutti aidolta lihalta ja mutusti sitä mietteliäänä.

   “Mitä ajattelet? Tai odotas, miten sitä sanottiinkaan... Perhosia ajatuksistasi?” Indie kysyi.

   “Täällä on oudon viileää.” Dow sanoi ja laski puhtaaksi nuolemansa muovitikun lautaselle. “Onhan tämä vuoristoa ja nyt on ilta, mutta ei täällä siltikään näin viileää pitäisi olla.”

   “Johtuu kai noista lampuista, nehän ovat kylmälamppuja.”

   “Tosiaan... “ Dow naurahti. Sehän oli ollut aivan itsestäänselvää. Itsestäänselvyyksiä pitää niin itsestäänselvinä, et­tei niihin kiinni. tä huomiota.

   “Grilliruokaa?” Michael käveli pöytään henkivartijoidensa saattamana. “Kuka keksi tehdä grilliruokaa illalliseksi?” Hän kysyi istuessaan alas pöydän päätyyn, Indien ja Down väliin. Henkivartijat valitsivat myös omat paikkansa, istuu­tuivat, riisuivat kypäränsä ja alkoivat ahmia.

   “Ajattelin, että Dow pitäisi tästä. Eikös siellä rannalla aina ole aina tällaisia... grillipartyjä?”

   “Joskus.” Dow sanoi vällinpitämättömästi ja otti uuden vartaan. Hänellä oli oikeastaan hillitön nälkä, mutta jostain syystä hänen vatsansa ei ollut kertonut siitä.

   “Minä otan vain tavallisen keittoni.” Michael sanoi. Taaempana uima-allaskatoksen ulkopuolella seisova hovimes­tari heräsi eloon ja valutti pöydällä olevasta, itämaiselta vesipiipulta näyttävästä laitteesta höyryävää, oranssia keittoa syvälle lautaselle. Hän laittoi lautasen Michaelin eteen ja meni taas taaemmaksi seisomaan.

   Kaikki söivät ja joivat muzakin tahtia seuraamatta.   

   Dow kaatoi lasinsa uudelleen täyteen shampanjaa ja kokeili tummaa dippikastiketta, jota oli sekoitinkulhossa (dippikastike ei päässyt kovettumaan, kun kulhon sivuilla olevat vispilät sekoittivat sitä koko ajan).

   “Taidat pitää koirasta.” Indie sanoi. Dow ihmetteli, oliko Indie sanonut sen hänelle.

   “Sellaisia herkkuja et ole tainnut ennen syödäkään.” Indie jatkoi. “Se on vaalea liha on labradorinnoutajaa ja se tummempi palatsikoiraa, sellaista ihan pientä... “ Hän näytti sormillaan, kuinka pientä.  

   Dow yökkäsi lihapalan pois suustaan. “Koiranlihaa?!” Hän kysyi järkyttyneenä. Koirathan olivat rauhoitettuja ja kuolemassa sukupuuttoon!

   “Eikö se ole hyvää...? Käskin kokkimme tilata sitä ihan tätä iltaa varten.”   

 

Nyt saatana riitti, Dow ajatteli raivostuneena. Hän ojensi kätensä rullatuolin alle ottaakseen aseensa ja käyttääkseen sitä ensin Michaeliin ja sitten Indieen. Muiden järjestyksellä ei ollut väliä.

   Juuri kun hän sai aseesta otteen sormillaan, valvontakameroiden kaiuttimista kuului hälytysmerkki: Kahden jak­soissa toistuva korkea vingunta. Dow hätkähti ja vetäisi kätensä nopeasti takaisin rullatuolin käsinojalle. Oliko hän paljastunut?

   Henkivartijat kerääntyivät salamana muuriksi Michaelin ympärille vetäen samalla kypäröitä päähänsä ja naksautel­len ionikäsiaseidensa latureita päälle.

   “Mitä tapahtuu?” Henkivartiokaartin johtaja puhui rannekkeeseensa. Dow odotti vastausta valmiina toimimaan.

   “Yläpuolellanne sektorin 11 metsikössä kaksi hiiviskelijää.” Valvontakameroista kuului. “Sensorit eivät havainneet heitä aiemmin, koska heillä oli hologrammipeite päällään, mutta rakentamamme viidakkoansat eliminoivat tunkeilijat hetki sitten. Lähetin Spaillen ja Nadakon hakemaan heitä.”      

   “Mitä on tekeillä?” Indie kysyi. Hän jatkoi syömistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Dow vilkuili ympärilleen paniikkiansa peitellen.

   “Tunkeilijoita, mutta heidät on hoideltu, vai mitä?” Michael kysyi henkivartiokaartilta.

   “Vaara on ohi, tunkeilijat on eliminoitu. Heitä tuodaan juuri tutkittaviksi.” Henkivartijoiden johtaja vastasi. Muuri Michaelin ympärillä hajaantui hiljalleen ja ionipistooleista ja -kivääreistä kuuluva surina katkesi kuin yhteisestä mer­kistä.

   Pian kaksi mellakkapoliisin pukua muistuttaviin asuihin sonnustautunutta vartijaa raahasi uima-allaskatoksen lai­dalle kaksi ruumissäkkiä. Michael pyyhki suunsa servettiin ja raahautui katsomaan, mitä ruumissäkit sisälsivät.

   Dow tuijotti olkansa yli, kun Michael tutki ruumiita vartijoiden kanssa. Indie ei kiinnittänyt heihin juuri huomiota, vaan jatkoi ruokailuaan.

   “Mafiako minut nyt haluaa tappaa?!” Michael kiljaisi, kun ruumiiden lompakot esiin kaivanut vartija näytti niitä hänelle. Henkivartijat rauhoittelivat Michaelia lupaamalla, ettei hiuskaan katkeaisi hänen päästään niin kauan kuin he olisivat hänen suojanaan.

   Wiquen ilmestyi yhtäkkiä uima-altaan toiselle puolelle koristepusikon takaa.

   “Mitä ihmettä täällä villissä vuoristossa on tekeillä?!” Hän huusi altaan yli.

   “Tule grillipartyihin!” Indie huusi takaisin. “Ja sinä myös, Michael! Anna vartijoiden hoitaa työnsä, siitä niille maksetaan!”

   “Minun täytyy soittaa Mainosmestarille.” Michael sanoi hätäillen ja valitsi yhden viestirannekkeen, joita henkivarti­jat heti ojensivat hänelle.  

   “Mitä siellä on tekeillä?!” Wiquen huusi uudelleen.

   “Tule pöytään, niin kerron!” Indie huusi. Sitten hän kääntyi Down puoleen, joka odotti yhä järkytyksensä tasaan­tumista. “Mihin me jäimmekään?”

   “Emme kai -”

   “Koiranliha, siitähän minä kysyin. No, maistuuko?”

   “Täytyy myöntää, että olen hieman järkyttynyt, sillä en tiennyt syöväni rauhoitettua eläintä... “ Dow sanoi totuu­denmukaisesti ja siemaisi shampanjaa kuivaan suuhunsa.

   “Ai... jos niin on, olen pahoillani, että järkytin.” Indie sanoi ja tarttui Down ranteeseen. “Annatko anteeksi?”

   “Selvä, saat anteeksi.” Dow sanoi ja veti kätensä pois. “Olisit kyllä saanut kertoa hieman aikaisemmin.”

   “Dow, vanha veikkonen! Sinä et sentään lähtenyt ei-musiikillisista erimielisyyksistä johtuen!” Wiquen taputti Dowta olkapäälle ja istahti Michaelin paikalle pöydän päähän. Samantien hän nousi ja osoitti Dowta sormellaan. “Seis, pidä tuo vammainen ilme! Minä haen kameran!”

   “Wiquen!” Indie sanoi ankarasti.

   “Ei sitten.” Wiquen sanoi ja istui alas sanoen hiljaisella äänellä: “Jos kerrot, mitä pusseja nuo vartijat heiluttelevat ja minne Michael soittaa?” 

 

Michael soitti Mainosmestarille.

   “Minä lähetin ne miehet, Michael! Ne jäljittivät sitä sinun uhkailijaasi!” Mainosmestari selitti peukaloaan imeske­levälle Michaelille.

   “Mitä ne sitten täällä tekevät?!”

   “Hyvä kysymys... hetkinen, HET-ki-NEN! Entä jos se sinun uhkailijasi on myös siellä?”

   “Olivatko he siis... He olivatkin tulossa auttamaan minua?”

   “Heidät oli palkattu tappamaan sinun uhkailijasi, ei ollut kyse sinun suojelemisestasi, mutta kuuntele nyt! Ainoa mieleeni tuleva mahdollisuus siihen, että he tulivat sinne on se, että uhkailijasi on myös siellä!”

   “Mutta... missä? Kuka? Ei täällä ole ketään... odotas, se Indien tuoma kaveri ei, sehän on rullatuolissa, ei se mikään -”

   “Mitä höpiset?”

   “Ajattelin, että... kun Indie siskoni, muistathan hänet? Hän toi erään rullatuolissa istuvan tyypin. Niillä oli jotain muotijuttuja tekeillä. Kävi mielessäni, että se voisi olla hän, mutta sehän on rullatuolissa, eikä edes toista kättä...”

   “Siellä on siis joku tuntematon!”

   “Niin, mutta -”

   “Käske vartijoiden pitää sitä silmällä ja tarkistaa sen tausta! Missä se rullatuolimies nyt on?”

   “Meillä on grilliparty menossa, se istuu tuolla pöydässä. Ei hän kyllä minun mielestäni näytä murhaajalta -”

   “Eivät murhaajat koskaan näytä murhaajilta, Michael! Jos murhaajat näyttäisivät murhaajilta, heidät saataisin heti kiinni!”

   “Kyllä minä ainakin erotan etsiväelokuvista heti, kuka on murhaaja. Niillä on aina liian avulias ilme, siitä sen tie­tää.”

   “Tee nyt vain niinkuin käskin, selvitä sen tausta ja käyttäydy ihan normaalisti, ettei se ala epäilemään ja tee mitään hätiköityä. Kuinka kauan se tyyppi on ollut siellä?”

   “Eilisestä, tuli Indien mukana -”

   “Hän siis odottaa sopivaa hetkeä. Nyt täytyy mennä, muista mitä sanoin!”      

   “Käyttäydyn normaalisti ja selvitän sen taustan, selvä.”

   “Hyvä.”

   Mainosmestari sulki puhelimen ja Michael otti peukalon pois suustaan. Vartijat sulkivat ruumissäkit ja lähtivät raa­haamaan mafiamiesten ruumiita hävitettäväksi.

   “Katso tuota rullatuolissa istuvaa miestä.” Michael kuiskasi henkivartiokaartinsa johtajalle. “Ota selvää sen taus­tasta. Käske muiden pitää häntä silmällä, hän saattaa olla murhaaja, mitä minä en kuitenkaan usko, mutta Mainos­mestari on sitä mieltä... käyttäytykää kuitenkin normaalisti, ettei hän epäile mitään.”

   “Selvä.” Henkivartijoiden johtaja sanoi, informoi muita henkivartijoita ja lähetti sitten yhden heistä etsimään tietoja Dowsta keskustietokoneelta.

   Michael vetäisi syvään henkeä ja käveli takaisin pöytään.

   “Siirry Michaelin paikalta.” Indie tönäisi Wiquenia olkapäähän.

   “Oho, okei.” Wiquen sanoi suu supussa kuin olisi aikonut viheltää ja siirtyi Indien viereen Dowta vastapäätä (tässä vaiheessa Down mieleen muistui sellainen evoluutioon liittyvä seikka, että ihmisten suu pieneni koko ajan). Michael istuutui, vilkaisi nopeasti henkivartijoiden päällikköä, joka istuutui kahden tuolin päähän Dowsta ja otti lusikallisen keittoa lautaseltaan. Kukaan henkivartijoista ei riisunut kypäräänsä.

 

   “Etkö syö enää mitään?” Indie kysyi Dowlta.

   “Ei kiitos.” Dow työnsi lautastansa pari senttiä eteenpäin. “Voisin mennä jo nukkumaan.”

   “Eihän! Ei vielä, ei läheskään!” Indie ponnahti pirteästi ylös ja potkaisi tuolinsa uima-altaaseen. “Musiikkia, Rod­ney! Kaikki uimaan!”

   “Uimaan!” Wiquen karjahti, nosti tuolinsa ilmaan ja nakkasi sen altaaseen Indien potkaiseman tuolin viereen. “Kaikki uimaan, hei! Tuolit käteen nyt!”

   “Tyhmä! Vaatteet pois ja mene itse altaaseen!” Indie sanoi ja riisui neoviktoriaanisen pukunsa paljastaen sen alla olevan puoliläpinäkyvän uimapuvun. “Kaikki vaan, Michael! Uima-altaan äärellä pidetyt juhlat päättyvät aina siihen, että kaikki hyppäävät veteen, vai mitä Dow?”

   Dow yritti selittää ilmeilemällä, ettei asia ollut niin.

   “Juhuu!” Wiquen hihkui kamppaillessaan vaatteidensa kanssa. Pari henkivartijaa availi jo pukunsa nappeja, mutta kaartin johtajan mulkaistessa heitä ankarasti he sulkivat ne nopeasti.

   “Emme taida kuitenkaan...” Michael sanoi epävarmasti vilkuillen välillä Dowta ja välillä henkivartijoitaan.

   “Ei mitään muttia, kaikki vain altaaseen! Dow, näytä sinä näille maaravuille esimerkkiä!”

   “Kravuille.”

   “Mitä sanoit, Dow?”

   “Kravuille, ei ravuille. Kyllä minun täytyisi nyt todellakin päästä nukkumaan, haluan herätä aikaisin... katsomaan auringonnousua.”

   “Katsokaa!” Wiquen huusi ja hyppäsi altaaseen yllään pelkkä paita ja sukat. Dow ehti nähdä vilauksen Wiquenin vartalosta, eivätkä pelkästään kasvot, vaan koko Wiquenin keho oli meikkikirurgian taidonnäytteenä puoliksi musta, puoliksi valkoinen.

   “Noin sitä pitää!” Indie riemastui.

   Yhtäkkiä kaikkien henkivartijoiden rannekkeet piippasivat. “Se rullatuolikaveri on se murhaaja!” Ääni huusi niistä niin lujaa, ettei kukaan välttynyt tiedolta. Henkivartijat reagoivat vetämällä aseensa esiin.

   Hälytys alkoi jälleen soimaan.

   Dow reagoi tarttumalla Michaelin hiuksiin (tuntui kuin olisi tarrannut kiinni cheerleaderin muovihuiskaan) ja tajusi yhtäkkiä, ettei pystynyt tekemään sitä mitä aikoi. Tarkoitus oli nimittäin ollut ottaa ase esiin rullatuolin alta ja asettaa se Michaelin ohimolle.

   Toisella kädellä.

 

Indie kirkaisi. Henkivartijat olivat valmiina ampumaan yhteislaukauksen. Michael aukoi suutaan kuin kuivalle maalle nostettu kala.

   “Helvetti!” Dow kirosi ja painoi Michaelin naaman yhdellä kädellään kuumaan keittoon. Samalla hän heilautti ylä­ruumistaan niin, että rullatuoli pakeni hänen altaan taaksepäin ja hän vajosi pöydän alle.  

   Indie kirkaisi toistamiseen.

   Sitten kirkaisi Michael. Henkivartijat eivät ampuneet vieläkään.

   Dow pyörähti vaivalloisesti pöydän toiselle puolelle Indien jalkoihin ja näki Michaelin kasvojen sulavan. 

   “Minä sulan!” Michael vaahtosi. Epätodellisen efektin sai aikaan kuuma keitto, joka kuori meikkinaamion ja avasi kasvoleikkausten arvet. Michael päästi kurlaavan äänen ja näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt sylkäistä kieltä ulos suustaan.

   Indie kirkui nyt koko ajan. Dow tarttui Indien jalkaan aikeissaan kaataa tämä maahan ja vetää suojakilvekseen, mutta Indie ei kaatunutkaan, vaan horjahti taaksepäin ja putosi uima-altaaseen yrittäessään päästä takaisin tasapai­noon.

   Henkivartijoiden laukauksia ei kumma kyllä kuulunut vieläkään.

   “Hieno kaatonen!” Altaasta kuului. Wiquen ei ollut vielä tajunnut mitä tapahtui tai luuli tapahtumia joksikin lei­kiksi.

   “En näe! Olen sokea!” Michael kirkui järkevästi yrittäen pitää kasvojaan kasassa käsillään. Dow pyörähti takaisin pöydän alle ja yritti rauhoittua sen verran, että pystyisi suunnittelemaan seuraavaa siirtoa.

 

Yhtäkkiä hän tajusi, että joka puolelta kuuluva kirskuva ääni ei ollutkaan hälytysmerkki. Se ei kuulunutkaan kame­roista. Samalla hän tajusi, mikseivät vartijat laukaisseet aseitaan. Ne olivat maassa heidän jaloissaan.

   Ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, miksi he olivat pudottaneet aseensa tällaisella hetkellä, mutta onneksi he olivat sen tehneet.

   Dow otti lähimmän aseen käteensä ja tulitti vahingossa henkivartijoita jalkoihin ja pöydän läpi yläruumiiseenkin, sillä liipaisin oli säädetty niin herkäksi, että se ampui sarjan pelkästä hipaisusta.

   Vartijat kaatuivat kuolleina maahan paitsi kolme, joihin hän ei osunut. Osumatta jääneet heräsivät yhtäkkiä passii­visuudestaan ja lähtivät pakenemaan kohti taloa.

   Dow painoi liipaisimen pohjaan ja ampui kädet täristen heitä kohti. Hän näki heidän kaatuvan luotien osuessa ja katseen tarkentuessa taas lähietäisyydelle hän huomasi ampuneensa raskaan ruokapöydän jalat melkein poikki. Hän ehti pyörähtää pois alta juuri ennenkuin se romahti.

   Nyt hän ehti vilkaista taivaalle ja nähdä, minkä takia henkivartijat olivat nauliutuneet paikoilleen.

 

äysikuun viereen taivaalle oli ilmestynyt toinen kuu. Pitkulaisempi, mutta suunnilleen saman kokoinen, ja se loisti yhtä kirkkaasti.

   Avaruusalus. Se oli oikea sana. Avaruusalus oli valtava ja se oli ympäriinsä täynnä ikkunoita. Se muistutti hieman litistettyä sukellusvenettä vahvistettuna ylimääräisillä ulokkeilla. Se ei ollut kuitenkaan ainoa ihmeellinen asia, eikä kummallisen kirskuvan äänen lähde.

   Äänen lähde oli puistoalueen päällä leijuva sinihohtoinen, pieni, pyöreä Toinen avaruusalus! 

   Dow panikoi. Hän painoi aseen liipaisimen pohjaan ja osoitti sillä kohti alusta sulkien silmänsä ja kääntäen päänsä poispäin. Hetken aikaa hän kuuli vain laukauksia kirskuvan äänen päällä.

 

Kului maailman pisin sekunti, kun aseen automaattijärjestelmä vaihtoi uuden lippaan paikalleen. Sitten laukaukset alkoivat taas.

   Dow veti syvään henkeä, sillä hän oli pidätellyt hengitystään ampuessaan ja vaihtoi välillä liipasinsormea.

   Äkkiä kammottava, kirskuva ääni loppui.

   Dow hillitsi itsensä, hellitti otettaan hieman ja päästi liipaisimen lopulta vapaaksi. Sitten hän kallisti hitaasti pää­tään, avasi silmänsä ja antoi hetken tekohengistystä itselleen.

   Kaikki oli hajalla. Avaruusalus oli kyljellään uima-altaassa, vain muutaman metrin päässä hänestä. Sinihohtoinen kylmävalo peitti koko piha-alueen. Uima-altaan vesi värjäytyi nopeasti punaiseksi; Indie, Wiquen ja Michael olivat puristuneet kuoliaiksi hänen alasampumansa aluksen alle. Isompi alus oli edelleen kuun vieressä.

   Sisältä juoksi ulos lisää vartijoita, jotka maastoutuivat portaiden yläpään pensasistutuksiin. Joku huusi käskyn: “Tuli on vapaa!”

   Kun tulitus alkoi, Dow heitti aseen läheisen sypressiaidan sisään ja lähti itse perääntymään sitä kohti kyljellään.

   Laukaukset päättyivät yhtäkkiä, kun uima-altaassa makaavan avaruusaluksen kattoluukku alkoi avautumaan.

   Kuului hiljainen pihahdus ja vartijat avasivat tulen sitä kohti. He tulittivat koko sen ajan, mikä Dowlta meni hänen ryömiessään sypressi-istutusten taakse turvaan.

   Yhtäkkiä portaille vartijoiden eteen ilmestyi kolmimetrinen valoolento. Tulitus loppui pariin hajalaukaukseen. Valo-olento vain seisoi paikoillaan, mutta sitten sen piirteet selvenivät enemmän ihmismäisiksi.

   Se oli hologrammi, Dow huomasi ensimmäiseksi. Seuraavaksi hän pisti merkille, että sillä oli suipot korvat.

   Hologrammi kumarsi syvään ja teki universaalin rauhanmerkin nostamalla molemmat kätensä ylös. Portaiden ylä­päästä lensi kaksi erikoisen voimakasta tuhokranaattia aluksen viereen. Dow painoi päänsä ruohoon, kuuli räjähdyk­sen ja tunsi paineaallon.

 

   “Ei, tämä täytyy nähdä uudelleen hidastettuna.”

 

Kun Dow nosti päänsä, se kolahti puutarhapöytään joka oli lentänyt hänen päälleen katoksi. Jos tämä lyhyt päännosto olisi ollut yksittäinen tapahtuma, olisi voinut luulla, että Dow oli ryöminyt pöydän alle, sillä niin hyvin oli pöytä hä­nen päälleen asettunut.

   Kaikki muu olikin sitten sekamelskaa. Uima-altaan hajonneissa kaakeleissa makasi pilalle ruhjoutunut avaruusalus, jonka yhdellä sivulla oli iso reikä, josta näki aluksen sisään. Sisällä näkyi outoja laitteita, putkia ja kaikkea muuta, mitä tähtienväliseen matkustukseen pystyvän avaruusaluksen sisällä voisi kuvitellakin olevan.

   Aluksen painon alla ulos altaasta puristunut vesi oli kastellut Michaelin henkivartijoiden ruumiit ja vetänyt niistä yhden altaan reunalle valuessaan takaisin. Reunalla näkyi myös verinen käsi, joka saattoi olla kenen tahansa altaassa olleen.

   Vartijat kävelivät aseet valmiina alas portaita ja levittäytyivät ympäri allasta vaihtaen muutaman sanan keskenään. Dow yritti kuulla mitä he sanoivat, mutta huomasi, että kuuli päässään ainoastaan jatkuvaa, korkeaa tinnitus­feedbackia.

   Hitto, nyt sitä oli sitten kuurokin!

   Yksi vartijoista sattui hänen lähelleen ja huomasi hänen makaavan sypressiaidan sisässä. Ensin vartija käänsi aseensa häntä kohti, mutta käänsi sen sitten samantien pois ja rentoutui. Vartija ilmeisesti luuli häntä joksikin toi­seksi.

   Vartija kysyi jotain, mutta Dow ei kuullut mitä, eikä välittänytkään, vaan tarttui aseeseensa (joka oli kuin tilauksesta lentänyt hänen kätensä viereen tuolinkappaleen alle) ja painoi liipaisimen jälleen pohjaan.

 

:)

 

Juuri kun Kosch-vuoren lähimmän pikkukaupungin, Cyureyksen, osa-aikainen poliisipäällikkö oli lopettelemassa vuo­roaan traditionaalisella päivän viimeisellä kahvimukillisella, hän sai puhelun. Tuo puhelu peruutti peruuttamatto­masti suunnitelmat kotiinmenosta. 

   “Beaubont!” Hän huusi toimistossa jalat pöydällä haukottelevalle apulaispoliisipäällikölleen. “Soita Ykköskana­valle! Ja kaikkiin muihin päämedioihin! Kerro, että Michael D. Blackin salainen piilopaikka on löytynyt! Se on se Kosch-vuoren maja, jota ne väittivät armeijan salaiseksi ufolabraksi! Vauhtia, mies! Me päästään uutisiin!” Poliisi­päällikkö hihkui innoissaan.

   Sitten hän muisti välähdyksenomaisesti, minkä takia majalta ylipäätään oli soitettu. “Hitto, Beaubont, komento ta­kaisin! Käske kaikki yksiköt valmiiksi ja parhaat päällä! Siellä riehuu joku hullu murhaaja! Aseistautunut ja vaaralli­nen!”

   “Entä mediat?” Apulaispoliisipäällikkö kysyi lyöden puhelimen kiinni. Toisessa päässä puheluun vastannut Ykkös­kanavan sihteeri ajatteli, että kyseessä oli taas joku häirikkö.

   “Soitetaan niille sitten autosta!” Poliisipäällikkö valssasi intoa puhkuen huoneeseen ja veti toiset luodinja laserinkes­tävät liivit ylleen. Vielä ennen lähtöä hän tarkasti peilistä, että hänen nenäproteesinsa oli suorassa.

 

:)

 

Dow makasi hiljaa paikallaan tekemättä mitään, eli toisinsanoen hän räpytti silmiään, hengitti sisään ja ulos noin 30 kertaa minuutissa, muutti sisäelimissään ravintoa energiaksi ja ruuan täydellinen sulatus kesti noin 12 tuntia. Hänen ihonsa hilseili noin gramman päivävauhtia, hänen sydänlihaksensa pumppasi verta noin viisi litraa minuutissa, hänen kaikki solunsa uusiutuivat kerran seitsemässä vuodessa ja hänen hiuksensa kasvoivat harvinaiset puoli senttiä päi­vässä.

Sylki valui hänen kielellään ja hampaillaan ja hän nielaisi ehkä kerran tai kaksi.

   Mutta muuta hänen ruumiinsa ei tehnyt. Hän ei jaksanut enää edes ajatella. Ääni hänen korvissaan oli sentään la­kannut.

   Tietyn ajanjakson kuluttua poliisit tulivat, löysivät hänet ja lähtivät kantamaan häntä pois. Hänen jalkansa raahau­tuivat maassa lojuvissa ruumiinkappaleissa.

 

:)

 

Välimereltä lähti juuri hiekkalaiva kohti Media Cityä.

   “Hiekkalaiva?” Ihmeteltiin saharan tullissa, mutta ei ihmetelty enää, kun kerrottiin, että Boris Diamond tarvitsi ai­toa saharan hiekkaa uuteen elokuvaansa. Asia ymmärrettiin ja hiekkalaivan annettiin lähteä. 

   “Täytyy olla aitoa Saharan hiekkaa, ei voi muuten kuvata! On siinä kanssa jätkä!” Yksi heistä naureskeli laivan me­noa.

  

Hiekkalaiva kaiversi reittiään välimeren aaltoihin ja kapteeni istui kajuutan katolla kaukoputkeaan puhdistaen.

   “Hei, kuinka pitkään siitä on, kun me lähdettiin rannasta?” Kysyi hiekkalaivan perämies kapteenilta.

   “Muutama minuutti, miten niin?”

   “Maata ei näy enää.”

   “Miten niin, siellähän se on vieläkin!”

   “Eikä ole, kat Häh?”

   Hetkinen. Oli se sittenkin. Sitten taas ei ollut. Maata näkyvissä, sitten ei maata näkyvissä. On, off.

   “...Olen kai saanut auringonpistoksen, mutta minusta näyttää siltä kuin satama ja koko maakaistale häviäisi ja tulisi takaisin... Kai se on joku optinen harha -”

   Kapteeni huomasi toisen laivan paapuurissa ja laittoi kaukoputken hetkeksi sivuun. “Hetkinen, minustakin näyttää, että nyt on jotain outoa tekeillä. Katso tuota matkustajalaivaa tuolla, sehän...” Kapteeni jätti lauseen kesken. Ei sitä voinut sanoa ääneen. Se oli ihan liian hullua.

   “...ei kosketa veteen ollenkaan.” Hän sanoi lopulta luovuttavalla äänensävyllä. Perämies kumartui huutamaan ala­kannelle. “Foinnic, heitä kiikarit!”

   Hiekasta vastaava merimies Foinnic jätti tietokonepelinsä hetkeksi ja kävi ojentamassa perämiehelle kiikarit. Perä­mies katsoi merelle laivan suuntaan, laski sitten kiikarit ja vilkuili ympärilleen, pysäyttäen katseensa kapteeniin.

   “Mihin se laiva meni?”

   Kapteeni katsoi tyhjälle merelle. “Ei siellä ole enää mitään. Ei maata eikä laivaa, eikä edes vettä... Tuolla, tuolla ei ole edes vettä!” Kapteeni raivostui, nousi pystyyn ja heitti piponsa mereen.

   Perämies katsoi kiikareillaan kohti paikkaa, jossa ei ollut enää vettä. Sen tilalla oli pelkkää mustaakin mustempaa tyhjyyttä. Mustaa tyhjyyttä... tai ehkä valkoista. Ei siitä saanut selvää! Se levisi suoraan heitä kohti imien merta ja il­maa sisäänsä!

   “Se tulee tännepäin!”

   “Moottorit täysille!” Kapteeni huusi ja sprinttasi kohti ohjaamoa.

   “Mikä nyt on vinossa?” Foinnic nousi kannelle kysymään.

   “Katso itse.” Perämies ojensi kiikarit.

   Foinnic katsoi. “Johan on -”

   “-vitut hiekasta, heittäkää mereen!” Kuului kapteenin ääni keulan puolelta.

   Mutta oli jo liian myöhäistä.

   He eivät päässeet tyhjyyttä karkuun.

   “Alus uppoaa! Me uppoamme! Kaikki miehet pelastusveneisiin!” Perämies kiersi alakansilla keräämässä miehistöä kokoon.

   “Hiljaa! Me rukoilemme!” Kuului huoneista. Laivan miehistöstä suurin osa oli muslimeja ja heillä oli juuri yksi päivän pakollisista rukoushetkistä meneillään.

   Perämies antoi periksi. Hän pujotti pelastusrenkaan kaulaansa ja nousi etukannen reelinkiin seisomaan. Oli aika tehdä sovinto tai joutua sokkiin.

 

 

Kuvattomiin sarjakuviin