Kuvattomiin sarjakuviin

VIIHDETTÄ VIERAILIJOILLE

eli

ENTERTAINMENT FOR EXTRATERRESTIALS

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

 

 

3.

“Eriarvoisuus on rikkautta.”

 

Haltijoiden monimuotoiset avaruusalukset saapuivat joka puolelle kaupunkia suurimpien jäädessä leijumaan pilven­piirtäjien, parkkipaikkojen ja puistojen yläpuolelle ja pienempien jatkaessa maakosketukseen asti.

   Yksi kiekkomainen, väritykseltään punaiseen vivahtava alus laskeutui epäonnistuneesti kahden kenkätehtaan väliin ja jäi reunoistaan kiinni niiden modernisti muotoiltuihin mainostauluihin. Tehtaiden työmiehet juoksivat katolle sa­haamaan aluksesta palasia muistoesineiksi.

   Toinen alus, joka kauempaa katsottuna näytti tavalliselta hävittäjältä, mutta jonka läheltä katsoen huomasi liian jy­kevästi panssaroiduksi sellaiseksi, laskeutui kyljelleen Media Cityn suurimman tietokoneohjelmistofirman takana ole­vaan tekojärveen. Firman johtajien omistamien antiikkipurjealusten mastot sattuivat juuri aluksen vasemman siiven tielle, mistä kyljelleen laskeutuminen johtui. Eräät saivat tallennettua aluksen syöksyn ultradigitaalilaseillaan ja myi­vät sitä tuntia myöhemmin eteenpäin näytönsäästäjänä.

   Muutamia pienempiä aluksia laskeutui keskelle kaupungin vilkkainta kävelykatua ja ulkoavaruuden vierailijat astui­vat vaitonaisina, mutta toimeliaina ulos tutkimaan uutta ympäristöä tunkeilevista toimittajista ja pelokkaista po­liiseista välittämättä.

   “He muistuttavat Star Sectin Vulgareita, tai ehkä sittenkin hieman enemmän Bagdad 2001:n Mindereita... Tai het­kinen, olisikin ehkä parempi etsiä vastaavuuksia fantasiakirjallisuuden puolelta eli haltijoista -” Selitti yksi paikalle osunut freelancertoimittaja nauhurilleen.

   Tavallisia ihmisiä ei alusten ympärille juurikaan kerääntynyt (ehkä joku laitakaupungilta keskustaan lomailemaan saapunut turistiperhe käynnisti kameransa), sillä suurin osa ihmisistä kiiruhti kotiinsa seuraamaan tapahtumia selos­tuksen ja asiantuntijalausuntojen kanssa televisiosta.

   Pian humanoidit seurasivat haltijoita. He aineellistuivat kaukosiirtimillään keskuspuistoon (hippi-intiaanien suu­reksi hämmästykseksi juuri samalla hetkellä, kun he olivat ottamassa yhteyttä luonnonhenkiinsä pyörimällä alasto­mina tekonurmella) ja olisivat saaneet lauman sensaationhimoisia toimittajia kimppuunsa, ellei heillä olisi ollut nä­kymätöntä voimakenttää kilpenään.

   Humanoidit eivät saapuneet suurella joukolla kuten haltijat. Heitä oli kolme, ja heistäkin kaksi jälkimmäistä oli en­simmäisen klooneja. Toimittajat ympäri kaupunkia toivoivat, että heilläkin olisi omat klooninsa, koska heidän oli teh­tävä vaikea valinta: Kumpaa ulkoavaruuden lajia kannattaisi seurata? Kummalla olisi enemmän uutisarvoa?

 

:)

 

“Osta Filosofi-partakone! Se ei kestä ikuisesti!” Kuului radiosta.

   Epämainontaa. Sehän nuorisoon puri nykyään, Dow ajatteli pitäen mieltään masentuneena ja tuijottaen autonikku­nasta polttavan kuumaan autiomaahaan, missä hiiltyneet kaktukset yrittivät olla syttymättä uudelleen palamaan pakot­tavassa kuumuudessa.

   Hänet oli pidätetty, hänelle oli laitettu sähköpanta kaulaan (niitä käytettiin nykyään usein käsirautojen sijaan), hänet oli työnnetty poliisiauton takapenkille, hänen päähänsä oli työnnetty säkki (mutta vain siksi ajaksi, että poliisipääl­likkö ehti käydä tarjouskilpailun siitä, mikä kanava saisi seurata epäillyn kuljetusta suorana lähetyksenä poliisiauton sisäkameralla) ja häntä oli lähdetty kuljettamaan kohti poliisiasemaa.

   “Hei, laita TV auki!” Kuskin paikalla istuva poliisi käski toista poliisia, joka istui toisella etuistumella. Kolmas etu­istuin oli varattu valomainoksille.

   “Niin, ehkä siellä on jotain tietoa tuosta avaruusaluksesta kuun vieressä... “

   “Minä kyllä ajattelin katsoa lottonumerot, näin nimittäin unta että voitan tällä viikolla lotossa. Näin vielä numerot­kin.”

   “Oletko veikannut?”

   “En, mutta katsotaan, olisinko voittanut, jos olisin.”

   Poliisi avasi TV:n rahapelikanavan.

 

Sillä kanavalla, jota he eivät katsoneet, näkyi seuraavaa:

   “Hyvät katsojat, juuri vahvistetun tiedon mukaan olemme saaneet älyllisen kontaktin ulkoavaruuteen, emmekä vain yhteen ulkoavaruuden lajiin, vaan kerralla kahteen! Tämä on historiallinen päivä historiassamme! Tuplainvaasio!”

   Ohjaaja: “Älä vitsaile. Nämä on uutiset.”

   “Toinen näistä roduista on ilmestynyt kaukosiirtimellä keskelle Media Cityn keskuspuistoa, jossa edelleen on me­nossa suuri robottikapina ja hippi-intiaanien mielenosoituslakko. Tämä taitaa sekoittaa hieman kummankin osapuo­len suunnitelmia!”

   Ohjaaja: “Ei vitsejä!”

   “Toinen laji suosii hieman hillitympää lähestymistapaa. He ovat laskeutuneet suurimmilla aluksillaan keskelle au­tiomaata rakennettuun kulissikylään, jossa kuvataan juuri Boris Diamondin uusinta menestysfilmiä 'Aitoja väären­nöksiä'. Huumoria tähän tuo se, että tuo kulissikylä on rakennettu hippi-intiaanien entisen reservaatin päälle!”

   Ohjaaja: “Lopeta vitsailu ja lue vain se teksti siitä hiton ruudusta!”

   “Aivan. Seuraavaksi, hyvät katsojat, minä kerron teille vitsin. Se on tosi hauska, kuulin sen toissa päivänä tuolla kahvilassa...hah... No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ostamaan porkkanoitahh... hahhah... porkkanoita! Hahhahaa­haa... se oli televisiokauppa! Hahhahhaahhooh -”

   Ohjaaja: “Se oli arvattavissa. Pistäkää mainos pyörimään.”  

  

:)

 

Dow istui pysäköidyn poliisiauton takapenkillä, koska häntä kuljettavat poliisit olivat päättäneet kesken pysähtyä huol­toasemalle juomaan donitsikahvit. Hän tylsistyi seuraamalla auton kojelaudalla olevaa vanhaa televisiomallia, jossa ei ollut täydellisiä viihdekeskustoimintoja; siihen ei pystynyt tilaamaan mitään. Täytyi vain katsoa, mitä tavalli­silta kanavilta tuli ja toivoa parasta.

   “Seuraavaksi näemme uusintana Telepaattien Matkassa-sarjan nelosjakson vuodelta 3123.”

   Telepaattien matkassa, helvetti! Yhtä kiintoisa sarja kuin ne kymmenien muiden halpasarjojen jaksot kymmenillä muilla kanavilla, kuten Postimerkkeily On Kiva Harrastus osa, 4/19; Sarjamurhaajien Asianajajat, osa 7/26; Rose Beach Cafe, osa 885/1000 tai kaikista tylsistyttävin: Vauvanhoito Vaarallisissa Paikoissa, osa 1/4.

   Hän ei enää jaksanut kanavasurffata, koska siihen ei ollut kunnon välineitä ja laski kaukosäätimen kädestään. Tele­paattisarjan uusinta jäi pyörimään ruutuun.

   “Te siis tapasitte täällä ostoskeskuksen yläaulassa X vuotta sitten Suuren Sähkökatkoksen aikaan, ja olette siitä lähtien käyneet täällä vuosittain piknikillä?”

   “Aivan, olimme täällä samaan aikaan, kun nämä vastapäätä olevat kaupat suljettiin meidän nenämme edestä. Kris­tel ja Zep tulivat tuolta karkkikaupasta ja minä ja mieheni tuolta kauneussalongista ja sitten sähkökatko tuli, eikä ulko-ovia saanut enää auki. Törmäsimme toisiimme ja huomasin heti, että Kristelillä oli piileviä ennustajanja tele­paatinkykyjä Se oli kohtalon johdatusta, sitä olen aina sanonut. Jouduimme olemaan täällä aulassa koko sen yön, joten minulla oli aikaa harjoittaa Kristeliä sillä aikaa, kun miehet pelasivat korttia -”

   “Anteeksi, Meredith, mutta minulla on tärkeä viesti eräälle katsojalle.”

   “Puhu mikkiin ai, hän puhuu jo. Hyvä.”

   “Tämä viesti on osoitettu Dow-nimiselle murhaajalle -”

   Mitä? Joku sanoi hänen nimensä.

   “et näe tätä lähetystä nyt, vaan vasta vuosia myöhemmin, kun istut pidätettynä poliisiauton takapenkinkillä. Sinun täytyy heti poistua autosta! Kuulitko, Dow? Poistu autosta, juokse karkuun!”

   Mitä...?

   “Siinä meni sitten viesti sinne vuosien päähän! Ota onkeesi, asiantuntija varoitti sinua, Dow-kuka-oletkin... Ennus­tatte siis, että tämä sarja tulee siis uusintanakin joskus tulevaisuudessa -”

   Dow mietti hetken tilanteen outoutta. Hänelle osoitettu viesti uusintasarjassa vuosien takaa? Pitäisikö sitä uskoa? Näkikö hän harhoja?

   Hmm. Ei siinä kai mitään menetä, hän mietti ja raahautui ulos autonovesta. Tömähdettyään selälleen huoltoaseman muoviasfaltille hän näki jotain kummallista taivaalla (siis sen lisäksi, että kuun vieressä oli valtava avaruusalus). Jo­tain, aivan kuin pieni irvokas meteoriitti, lensi häntä kohti.

   Pahus. Hän puri kieleensä ja lähti pyörimään kyljellään kohti kahviota, jonka ikkunapöydässä poliisit mussuttivat donitsejaan.

   Seuraavalla hetkellä poliisiauto räjähti kappaleiksi hänen takanaan. Hän tunsi paineaallon ja kihelmöintiä ihollaan, mutta ei muuta. Hän oli ehtinyt onnekseen tarpeeksi kauas.

   Poliisit juoksivat ulos katsomaan palavia autonkappaleita ja kiroilivat. Dow kääntyi ja ponnisti istuaalleen.

   “Huh.” Hän sanoi selvittyään hengissä jo toisesta pommista samana päivänä ja mietti, pitäisikö hänen miettiä jotain syvällistä elämästä tällaisella hetkellä.

 

Tiedotusvälineet olivat hetkessä tapauksen kimpussa.

   “Poliisiylitutkija Bernard Dirome, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosirpalekra­naatti ilmestyi huoltoasemalle?”

   “Niin, asiahan on niin, että normaalius on yhä enemmistönä -”

   “Anteeksi, herra poliisipäällikkö, kysyin että, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosir­palekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?”

   “Ai, selvä... Minulla on teoria siitä... Odottakaas... Jossain maassa, missä mikrosirpalekranaatit eivät ole kiellet­tyjä, joku sotilas heitti tämän kranaatin, mutta yllättävästi paikalle puhaltanut pasaatipyörremyrsky imaisi sen mu­kaansa ja koska nämä kranaatit räjähtävät kosketuksesta, se ei räjähtänyt, vaan jatkoi lentoaan sen minipyörremyrs­kyn imussa. Sen mukana kranaatti sitten kulkeutui tänne ja sattumalta tipahti poliisiauton katolle... Tämä on tottakai vain minun teoriani, emme ole vielä ehtineet tutkia tapausta tarkemmin, koska koko poliisivahvuutemme on ollut suojaamassa Michael Peacen historiallista kävelyä.”

   “Kiitos, poliisiyli... öö, konstaapeli Bernard Dirome, ja nyt takaisin studioon -”

 

:)

 

Kadun Kanava-ohjelma keräsi Median keskuskävelykadulta ihmisten mielipiteitä ja kommentteja päivän tapahtumiin. Tällaisia vastauksia saatiin kysymykseen ulkoavaruuden lajien saapumisesta: 

   “On niitä odotettukin!”

   “Tämähän on nähty jo monta kertaa elokuvissa. Klisee on toteutunut, voisi sanoa.”

   “Jos katsotte tätä, muukalaiset, ottakaa minut mukaanne!”

   “Häipykää, minä sanon heille! Ei heitä tänne kaivata!”

   “Tuo iso alus on aika hieno... Pikkualukset oli aika vulgaarin näköisiä... Aika mukavia kyllä kaikenkaikkiaan...”

   “Minusta heidän täytyisi toimia maassa maan tavalla ja laskeutua autiomaahan tai pysäköintipaikoille, eikä minne sattuu.”

   “Hallituksen juonia tämä vaan on! Ei niitä homonoideja ole oikeasti edes olemassa, ne on pelkkiä erikoisefektejä! Ja ne toiset suippokorvat Hei, mitä vittua? Onko tuo laite nauhuri?! Helvetti, ÄÄNITÄTKÖ SÄ MUA?!”

   “Saako lähettää terveisiä? Äidille terveisiä täältä kävelykadulta! Huhuu! Olen kotona minuutin päästä!”

 

Lopussa mukaan tuli myös Michael Peace, joka oli tungettu väkisin mukaan ohjelmaan kertomaan oma mielipi­teensä muukalaisista, jotta faneille kävisi selväksi, että hän pysyi ajan tasalla ja otti kantaa asioihin.

   “Mitä mieltä muukalaisista, maailmankuulu Michael Piece?”

   “Peace.”

   “Sori, Peace?”

   “Musta ne on ihan okei.”

   “Kiitos, ja seuraavaksi näemmekin sitten lyhyen koosteen uusimmasta musiikkivideostasi. Minkälainen tää sun uusi video on?”

   “En tiedä, tämä on eka kerta kun näen sen. Näin kyllä Making of Michael Peacen uusimman musiikkivideon, mutta ilman ääntä.”

   “Kiitos, Michael Page.”

 

:)

 

Humanoidien alus aiheutti myös sen, että yksi Chet, joka ohjasi yhtä lentokonetta yhdessä ilmatilassa, sai sydänkohta­uksen nähdessään yhden ufon ja syöksyi koneineen yhteen viidakkoon.

   Vain kaksi matkustajaa selvisi maahansyöksystä yhtenä kappaleena.

   He kömpivät ulos palavista jäännöksistä ja tiputtautuivat aluskasvillisuuden joukkoon. Toinen heistä oli Bob Cody, hittisäveltäjänero Jeff Codyn veli. Hänen päässään pyöri ajatus siitä, miten väärin oli sanoa, ettei salama iske kahdesti samaan paikkaan. Toinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, ei liittynyt mitenkään fraaseihin.

   Toinen henkiinjäänyt oli erään tietokonefirman entinen myyntiesittelijä, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä, koska he kumpikin kuolivat hieman myöhemmin nälkään.

   Se johtui siitä (tarkkana nyt, seuraa moraalisesti ja maailmantaloudellisesti tärkeä fakta) että keskelle viidakkoa on taloudellisesti kannattamatonta avata pizzeriaa

 

:)

 

Heti aamulla humanoidit olivat suorassa televisiolähetyksessä AamuTV-spesiaalissa. Heille oli annettu nimilaput, joita kumpaakin kuitenkin koristi vain numero, koska heillä ei ollut nimiä. Vasemmanpuoleinen oli numero 1 ja oikea nu­mero 2.

   “Niin, hyvät herrat... Sanoitte tuolla backstagella äsken, että olette tulleet tänne tuhoamaan maailmankaikkeuden, mikä kuulostaa minusta aika huolestuttavalta... Milloin tarkkaan ottaen toteutatte aikeenne, eli tuhoatte maailman­kaikkeuden kuten mainitsin aikaisemmin?” Juontaja viritti haastattelun käyntiin.

   “Me oikeastaan tuhosimme sen jo.” Vastasi numero 1, joka vaikutti omaavan äkkiseltään katsottuna enemmän lava­säteilyä (tai ehkä se oli  radioaktiivista säteilyä). “Tuhosimme jo maailmankaikkeuden menneisyyden estämällä alku­räjähdyksen. Se oli erittäin siisti ja helppo homma. Se on ihme isolla H:lla, että tämä kaupunki on vielä olemassa, kun muu maailmankaikkeus ei ole koskaan syntynytkään. Teillä on käynyt todella tuuri. Otan esimerkiksi kaikki univer­sumin tähdet: Ne eivät ole koskaan syntyneetkään, mutta silti niiden valo näkyy tämän kaupungin taivaalla. Samoin näkyvät esimerkiksi ulkomaiset TV- ja radiolähetykset, vaikka muuta maailmaa ei ole enää olemassa. Asia on korjat­tava.”

   “Te siis aiotte tuhota meidätkin?” Juontaja kysyi. Jos hän pelkäsi tai jännitti ulkoavaruuden olentojen ensimmäistä haastattelua, hän ei ainakaan näyttänyt sitä, ammattilainen kun oli.

   “Kyllä, ja olemme oikeastaan tehneet jo senkin.”

   “Mitä tarkoitatte?”

   “Tuhosimme menneisyyden lisäksi myös tulevaisuuden. Ensi torstaista lähtien ei ole enää tulevaisuutta, joten maa­ilmankaikkeus lakkaa olemasta. Ja samalla tämä kaupunki.” 

   Juontaja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan suoraan kameraan, kestohymy kasvoillaan. “Niin, hyvät katsojat! Tässä sitä ollaan, maailmankaikkeuden ainoa kaupunki ensi torstaihin asti! Jos Mediaa joskus onkin syytetty siitä, että me muka edustamme aina koko maailmaa, niin nyt Media todellakin edustaa koko maailmaa! Näillä sanoilla siirrymme mai­noksiin!”

  

Mainoksien jälkeen humanoidien haastattelu jatkui.

   “Tervetuloa takaisin, hyvät katsojat! Kysyn nyt kysymyksen, jonka vastaus kiinnostaa varmasti meitä kaikkia. Ker­tokaapa... tiedättekö vastauksen universumin suurimpaan kysymykseen?”

   “Kyllä. Tiedämme sen.”

   Juontaja, kaikesta ammattitaidostaan huolimatta, näytti tällä kertaa jopa hieman jännittyneeltä tai ehkä se oli harkit­tua jännitysmomentin nostamista olla kysymättä jatkokysymystä aivan heti. 

  

Toisaalla, hippi-intiaanien keskuspuistoon perustamassa kommuunissa, päällikön majassa, oltiin aivan yhtä jännitty­neitä. Uusi intiaanipäällikkö (päällikkö Jonkinlaisen Joen seuraaja) nimeltään Varjoissa Istuva Hiljainen Mies, istui hiljaa telttansa varjossa ja tuijotti vanhaa matkatelkkaria odottaen kuulevansa kosmisen totuuden kuvaruudussa värä­jävien humanoidien suusta.

   Hänen vaimonsa, Kärpäsiä Korvissa, yritti hyssytellä heidän nälkäänsä itkeviä lapsiaan hiljaisiksi.

   “Anna niille pennuille peyotea, että ne pysyy hiljaa kun telkkarista näkyy kosminen totuus! Mitä hyötyä siitäkin on, jos sitä ei kuule?!” Päällikkö ärisi vaimolleen vastoin kaikkia hippi-intiaanien lakeja ja kumartui lähemmäs kaiutinta.

   “Näen, että kosminen totuus kerrotaan...” Kuului toisesta wigwamista, missä shamaani ennusti tulevaisuutta NHL-keräilykorteista.

 

Toisaalla (kaukana keskuspuistosta) oltiin hieman skeptisempiä.

   “Hei, kosminen totuus näytetään kohta telkkarista!” 

   “Totuus näytetään telkkarissa? Kuulostaa aika epäuskottavalta.”

 

Aamu-TV:ssä juontaja alkoi purkamaan jännitystä.

   “Voitte siis kertoa... vastauksen suurimpaan kysymykseen?”

   “Kyllä.”

   “Ja vastaus siihen on...?”

 

   “Kana. Kana oli ensin.” Numero 1 vastasi empimättä.

   “Anteeksi?” Juontaja menetti hetkeksi kasvolihastensa täydellisen hallinnan. “Mitä tarkoitatte?”

   “Me kävimme katsomassa. Kana oli ennen munaa.” Numero 2 sanoi totisena.

   “Ei, ei... Tarkoitan kysymykselläni, että miksi te ja me olemme täällä?”

   “Te kutsuitte meidät haastattelun takia.”

   “Ei, siis... Me kaikki! Ihmiset! Maailma! Miksi olemme olemassa? Minkä takia elämää on olemassa? Miksi on jo­tain sen sijaan ettei olisi mitään?”

   “Ai, se kysymys. Höhhöh, joskus me olemme aika hidasälyisiä maailmankaikkeuden vanhimmaksi ja viisaimmaksi lajiksi... No, vitsit sikseen. Vastaus kysymykseen on valitettavasti teidän käsityskykynne ulottumattomissa.”

   Juontajan tavallisesti tiukasti alitajuntaansa tunkema Sisilialaisen äkkipikainen luonne sai hänen uransa hetkeksi vaakalaudalle. “Vai niin! Pidätte meitä tyhminä!” Hän sanoi loukkaantuneena.

   “Emme toki. Tarkoitan, että teidän käsityskykynne on vielä erittäin rajallinen ikuisuuskysymyksiin liittyvissä vasta­uksissa. Jos selittäisin, miksi kaikki on olemassa, en ehtisi vastata tyhjentävästi ensi torstaihin mennessä.”

   “Ahaa, teille varattu ohjelma-aika on siis liian lyhyt?” Juontaja tiukkasi alkaen menettää otettaan yhä enemmän.

   “Jos totta puhutaan, niin pikemminkin liian pitkä.”

   “Ahaa, onko teistä täällä siis tylsää? Olemmeko me typerät ihmiset teidän mielestänne tylsiä?!”

   “Olisin kyllä mieluummin tutustumassa kauniiseen kaupunkiinne kuin istuisin tässä.”

   Tässä vaiheessa ohjaaja ilmeisesti päätti puuttua peliin. Juontaja sormeili hetken korvanappiaan ja rauhoittui kuin taikaiskusta. Helvetti, oliko avaruus täynnä Ronlain Lashlein kaksoisolentoja? Kammottava ajatus.

   “Tuota... voisitteko sitten kertoa miksi haluatte tuhota maailmankaikkeuden? Teillä on kai jokin hyvä syy siihen?”

   “Vastaus tähänkin miksi-kysymykseen on käsityskykynne ulottumattomissa. Voitte ymmärtää meidän motiivejamme yhtä vähän kuin maailmankaikkeuden olemassaolon motiiveja. Sitäpaitsi en voi kertoa eräästä toisestakin syystä.”

   “Miksi?”

   “Se spoilaisi.”

   Juontaja murahti mielessään.

 

   “Öhm...selvä... no... Ja tähän väliin otamme katsojakysymyksiä! Ketä siellä on lin­jalla? Haloo?”

   “Täällä on Dynasty Media Citystä, hei.”

   “Hei, Dynasty. Kuinka vanha sinä olet?”

   “Mä haluaisin kysyä, että minkälaista musiikkia te kuuntelette?”

   “Kertoisitko ensin, kuinka vanha olet?”

   “Yhdeksän.”

   “Ahaa, yhdeksänvuotias Dynasty haluaa kysyä, minkälaisesta musiikista pidätte?”

   “Intialaisesta.” Numero 1 sanoi heti.

   “Intialaisesta.” Toisti Numero 2.

   “Ja kuorolaulusta.” Numero 1 vielä lisäsi.

   “Kuorolaulua, kuorolaulua.” Numero 2 nyökkäili.

   “Ja mitä vielä?” Numero 1 katsoi numero kakkosta kysyvästi. 

   “Kuorolaulua.”

   “Kuorolaulua.” Numero 1 antoi vielä lopullisen tuomionsa.

   “Mikä on teidän lempiruokaanne?”

   “Valitan, Dynasty, yksi kysymys katsojaa kohti oletteko ajatelleet, ettette enää kuule kuorolaulua tai intialaista mu­siikkia, jos tuhoatte maailman?” Juontaja kysyi viekkaasti.

   “Sillä ei ole merkitystä.”

   “No eiii sitten... Kuka siellä nyt on?”

   “Ocsenista iltoja! Kysy niiltä humanoideilta, että mitä ne meinoaa tehdä tälle työllisyydelle? Minä oon nyt neljättä­toista vuotta työllistettynä, kun se saatanan muija heitti minut pihalle ja otti nuoremman yksityishierojak­seen!”

   “Niin, kertoisitteko nimenne ja ikänne -”

   “Ja hallitus se vasta on mätä, mitä ne sille meinaa tehdä? Poliitikot vaan puhhuu ja puhhuu, eikä mittään tapahdu! Saatana, sellainen pistää meikäläisen juomaan ja poliisit! Poliisit ne vaan istuu autoissa ja kyttää! Ei oo hääviä hommaa semmoinen! Saatana, minä itteni vejän hirteen, kun ei nykyään enää saa viittätoista minuuttia kuuluisuutta­kaan, hyvä jos kymmenen eikä edes sitäkään! Ja paskaa tulee joka tuutista, saatana! Ennen sitä oli vaan 90%, kai­kesta, mutta nyt sitä tulee 99%! Ja presidentti! Presidentti senkun värjää hiuk -”

   Puhelu katkaistiin.

   “Seuraava soittaja, onko linjalla?”

   “Olen Meredith Zilmer, Kristillisen Puhtauden uskonlahkon ylipastori ja johtaja.”

   “No, pastori, kysy mitä on sydämelläsi?”

   “Te humanoidit taidatte olla kaikki homoja, kun teillä ei ole yhtään naishumanoideja mukana ja kuljette ilman rih­mankiertämää!”

   “Meillä ei ole sukupuolta.”

   “Ei sukupuolta?! Aina vain pahenee! Jumala loi kaikki kunnon eläjät mieheksi ja naiseksi, joten te olette selvästi saatanan käsialaa!”

   “Olet selvästi päättänyt pysyä kannassasi, vastasimme me sitten mitä tahansa.”

   “Totta helvetissä, saatanan homonoidit! Pois telkkarista ja nopeasti tuollaiset, ettei nuorisomme saa pahoja vaikut­teita! Alan nimittäin jo itsekin saada teistä pahoja mielikuvia! Kun näin teikäläisten aluksen, niin heti alkoi päähäni hiertyä tulvimalla homoeroottisia mielikuvia ja taputin jopa erään kollegani olkapäätä, voi Kristus sentään! Menkää pois teeveestäni, riivaajat pahat henget!”

   “Taisimme kuulla tuota ihan tarpeeksi, vai mitä? Otetaan seuraava soittaja sisään.”

   “Seuraava tulva ei ole vettä!” (klik)

   “Sillä miehellä oli sellainen lyhyt ilmoitusasia. Seuraava soittaja?”

   “Täällä puhuu maailman rikkaimman miehen, Gillian Allianin, asianajaja Dormond Hines, ikä 48 vuotta. Asiak­kaani haluaisi tiedustella, paljonko se teidän iso avaruusaluksenne maksaa? Hänellä olisi käyttöä tähtienvälisiin matkoihin kykenevälle avaruusalukselle.”

   “Teiltä tiedustellaan, millä hinnalla olisitte valmis myymään avaruusaluksenne?”

   “Se ei ole myytävänä.” Numero 1 sanoi.

   “Kertoisitteko kuitenkin hinnan.”

   “Hyvä on. Teidän rakennuskustannuksissanne ja valuutassanne laskettuna sen hinnaksi tulisi noin yhdeksäntuhatta­seitsemän miljardia.”

   “Selvä, asiakkaani on valmis tarjoamaan hinnan kymmenkertaisena. Kaupat on siis tehty.”

   “Kysymyshän oli vain teoreettinen. Aluksemme ei ole myytävänä.”

   “Vää-rin-rin! Nimittäin erittäin vanhan Mediatownin aikaisen lakisäädöksen mukaan tavara on pakko myydä, jos os­taja tarjoaa siitä kymmenkertaisen hinnan. Tällaisesta on ennakkotapauksia. Mikäli ette myy alustanne, asiakkaani täytyy haastaa teidät oikeuteen.”

   “Teidän lakinne eivät koske meitä.” Numero 2 sanoi.

   “Ulkomaalaislaki on tehty juuri teikäläisiä varten. Voitte harkita asiaa ylihuomiseen, jonka jälkeen saatte haasteen oikeuteen, mikäli ette toimita tavaraa asiakkaalleni. Kiitos ja näkemiin.”

   “Noin! Siinä puhui maailman rikkaimman miehen asianajaja, eikä hän siihen hommaan ole näemmä korviaan kai­velemalla päässyt!” Juontaja naurahti saatuaan viimein aikaiseksi jokaisessa lähetyksessä pakollisen vitsinsä. “Nyt mainoksiin, mutta pysykää kanavalla! Pysykää kanavalla vaikka maailmanloppuun asti!” Hän nauroi jo molempien keinokeuhkojensa täydeltä. “Tulemme pian takaisin, ja kysyn vierailtani mm. heidän kantaansa eräisiin kuuluisiin salamurhiin ja salaliittoteorioihin! Siitä tulee kiinnostavaa!”

 

:)

 

   “Mitä tämä on? Mihin kaikki kuvaajat hävisivät?” Dow katseli hätääntyneenä ympärilleen.

   “Älä hätäile.” Toinen poliisi sanoi.

   Myöhemmin, kun asia jostain syystä otettiin esille tarkempaa tarkastelua varten, paljastui ettei sanoja ollut kuski, vaan toinen poliisi.

   Kuski oli se joka sanoi: “Viemme sinut sairaalaan.”

 

:)

 

Toinen kanava oli haalinut studioon kaksi haltijoiden edustajaa tietämättömänä siitä, että kyseiset haltijat edustivat ai­noastaan pientä haltijarodun vähemmistöä, joka ei tiennyt enemmistön suurista suunnitelmista mitään.

   “Vastaan, mikäli minulta kysytään oikeita kysymyksiä! Tulimme tänne, koska muita paikkoja ei ole enää olemassa. Aikomuksenamme on päästä kontaktiin humanoidien johtajien kanssa joko neuvotellaksemme heidän kanssaan Uuden Maailmankaikkeuden rakennussuunnitelmasta tai taistellaksemme heitä vastaan, mikäli sopuratkaisu ei tule kysymyk­seen.”

   “Fuusioitukaamme!” Karjui toinen haltija.

   “Humanoidit väittävät, että kaiken elämän tuho on heidän elinehtonsa, mikä on absurdia! Se, että he väittävät pys­tyvänsä mihin tahansa, on surkeaa propagandaa! He ovat vain aivan tuikitavallinen laji, joka yrittää olla itseään nokkelampi!”

   “Aivan niin!”

  

Korostettakoon vielä, että kyseisten haltijoiden kanta ei vastannut läheskään koko haltijarodun virallista kantaa. La­jien kohtaamisessa oli usein vaarana, että koko laji tuomittiin vain pienen vähemmistön takia.

   Eräänkin vanhan galaktisen legendan mukaan Moaakeiksi kutsutun lajin edustajia pidettiin kaikkia vihaisina ja so­taisina vain siksi, että heidän kaikki suurlähettiläänsä olivat sellaisia (syytä siihen, miksi he valitsivat suurlähettiläik­seen juuri vihaisimmat ja sotaisimmat yksilönsä ei tiedetty tai sitten syyllä ei ollut tarpeeksi uutisarvoa kerrottavaksi).

   Kun sitten viimein huomattiin, että haastatellut haltijat eivät edustaneetkaan enemmistöä, vaan vähemmistöä, ja heti sen perään selvisi, ettei haltijoilla oikeastaan edes ollut enemmistöä, vaan heidän yhteiskuntansa koostui lukuisista vähemmistöistä, jotka olivat kaikki suunnilleen saman suuruisia, päätettiin valita uudet haastateltavat niistä kahdesta ryhmästä, joiden alukset olivat suurimpia: Haltijoiden sotilasvähemmistöstä ja tiedemiesvähemmistöstä.

   “Me olemme vain pieni etujoukko, koko tuhansien aluksien laivastomme on tuolla tähtisumun takana. Siellä on aika-aukko, jonka ansiosta emme ole tuhoutuneet muun maailmankaikkeuden mukana.”  Tiedemiesvähemmistöä edustava haltijaprofessori selitti haastattelijalle.

   “Miten pääsitte sieltä asti niin nopeasti tänne?”

   “Tulimme syväavaruuden kautta.”

   “Syväavaruudesta? Pyh! Me tulimme hyperavaruuden kautta!” Sotilasvähemmistöä edustava haltija tuhahti hal­veksivasti.

   “Se on paljon hitaampi matkustusmuoto.”

   “Syväavaruus ja madonreiät ne vasta hitaita ovat, kun ne pitää ensin löytää ennenkuin niitä voi käyttää!”

   “Me olemme keksineet keinotekoisen madonreiän, jonka voi asentaa alukseen. Voisimme myydä sen teidän klaanil­lenne -”

   “Vai että ihan myydä oman madonreiän alukseen... Entä aseistus? Mitä teillä on aseina aluksissanne, arvon tiede­miehet?”

   “Antimateriaa lähinnä.”

   “Hahah! Antimateriaa, naurettavaa!”

   “Kuules nyt, herra sotilas! Ilman meidän tutkimuksiamme ja varoituksiamme koko lajimme olisi tuhoutunut muun maailmankaikkeuden mukana!”

   “Me tunnemme teikäläiset! Ette te meille pärjää!”

   “Taidatte olla todella peloissanne maailmanlopun tulosta.”

   “Peloissani?! Minä sinulle pelkoa opetan, kurja tiedemies -”

   “Mainoskatko!”

 

   “Ja tervetuloa takaisin olemattomalta mainoskatkolta! Toinen haastatteluun kutsuttu haltija, sotilasvähemmistön edustaja, päätti valitettavasti lähteä, mutta te sentään jäitte, herra professori.”

   “Kiitos, niin jäin.”

   “Sopiiko, että esitän teille erään olennaisen kysymyksen, joka esitettiin myös humanoideille?”

   “Kyllä se sopii.”

   “Tiedättekö, mikä on elämän tarkoitus ja/tai kosminen totuus?”

   “Kyllä tiedän.”

   “Nyt näköja kuuloaistit tarkkoina, katsojat! Täältä tulee jo toinen kosminen totuus samana päivänä! Heti näiden mainoksien jälkeen!”

 

Yhdellä Media Cityn treenikämpällä Shining Batteries-bändi katsoi televisiosta haltijaprofessorin haastattelua.

   “Nyt saatte tietää universaalin totuuden ja rauhan salaisuuden! Nyt saatte kuulla sen mitä olette aina halunneet kuulla! Kosmisen, lopullisen totuuden elämästä -” Haltijaprofessori innostui mainostamaan kuin ihminen ikään.

   “Vaihda kanavaa, viitoskanavalta tulee kauhuleffa.” Bändin kitaristi sanoi.

   “Okei.” Rumpali sanoi ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa taas vatsalääkemainos, joka näytettiin tietystä syystä aina keskellä aamupäivän kauhuelokuvaa.

 

   “Kosminen totuus on näinollen tämä: Kosmisia totuuksia ei ole, ellei niitä itse tee, sillä maailmankaikkeudessa kaikki virtaa ja muuttuu, myös kosmiset totuudet. Kaikkeen voi väittää vastaan.”

   “Kiitos, herra haltijaprofessori ja hei huomiseen, hyvät katsojat! Ollaan positiivisia, eikä anneta masennukselle valtaa, vaikka se vaatisi tupla-annoksen psyykelääkkeitä!” 

 

   “Miten meni?” Haltijaprofessori kysyi ohjaajalta haastattelun jälkeen. “Tulenko tänne toistekin? Tämä oli minusta erittäin mukavaa. Voisin vaikka vaihtaa uraa -”

   “Ihan hyvin se meni, mutta valitettavasti ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin.”

   Haltijaprofessori tyrmistyi. “Ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin? Minähän kerroin ihmiskunnalle kosmisen totuuden! Sitä eivät humanoiditkaan tehneet!”

   “Niin, mutta moniakaan ei näemmä kiinnostanut kuulla sitä.”

   Haltijaprofessorin kasvoissa näkyi pettymystä ja surua. “Olen epäonnistunut! Missä tein virheen? Luulin, että kaikki haluavat pohjimmiltaan samaa.”

   “Älä ota sitä niin raskaasti, sellaista showbisnes on. Lähdetään kahvioon drinkille ja puhutaan asiasta. Pistäkää mainoksia pyörimään siksi aikaa!”

 

:)

 

Eräs humanoidi vieraili ihmisten tiedeohjelmassa (tiedepiirien pyynnöstä) selittämässä hieman lisää. Tässä vaiheessa selvisi myös sellainen kiinnostava fakta, että humanoidien laji oli (täysin päinvastoin kuin haltijoiden) pelkkää suurta enemmistöä. Humanoidit olivat kukin yksilöitä, mutta heidän mielipiteensä olivat hämmästyttävässä määrin yhtenäi­siä, minkä jotkut arvioijat arvelivat johtuvan siitä, että humanoidit olivat saavuttaneet sellaisen älyllisen tason, että he tekivät ainoastaan oikeita päätöksiä sekä yksin että yhdessä. 

   “Minä selitän.” Humanoidi sanoi.

   “Selitä toki.” Tiedeohjelman juontaja sanoi.

   “Minä selitän.” Humanoidi toisti. “Tämä paikka on olemassa enää vain mediassa. Koko kaupunki on loputtomassa jatkumossa, joten se ei voi tuhoutua... ajatelkaa vastakkain olevia peilejä... Tai tässä tapauksessa sopisi paremmin vertaus televisiosta, joka näkyy televisiosta, joka näkyy televisiosta jne käsitätte idean. Media City on niin syvällä oman kuvitelmansa, siis imagonsa, sisässä, ettei se tuhoudu. On olemassa aina uusi kuvitelma Media Citystä. Kun yksi kaupungin heijastuma tuhoutuu, on sen sisässä vielä loputtomasti lisää. Todellisuus pysyy kasassa kuvitelmienne ansiosta. Maailmankuvat pitävät maailmaa pystyssä.”

   “Saatan ymmärtää. Miten te aiotte, näinollen, siis tuhota meidät?”

   “Meillä on eräs laite, lopullisen tuhon laite. Se tuhoaa kuvitelmat. Sen toimintaperiaate olisi teille liian vaikea ymmärtää, mutta riittää kai kun sanon, että kun se käynnistetään, Media Cityä ei ole olemassa enää edes kuvitel­missa, eikä koko maailmankaikkeutta. Sen käynnistyessä ensi torstaina mitään ei pysty enää uneksimaan ja tilalle tulee olemattomuus. Ei mitään, siis.”

   Tiedemiehet eivät tienneet, uskoako vai eikö.

 

:)

 

Haastattelujen jälkeen maailma näytti jakaantuvan kahteen leiriin:

   Niihin, jotka halusivat pitää hauskaa viimeiseen asti, koska mitään ei ollut tehtävissä, ja niihin, jotka yrittivät etsiä pelastumisen mahdollisuutta (ehkä jako oli ollut aina tällainen, ehätti joku heti ideoimaan).

   Ensimmäiseen leiriin kuuluvat juhlivat maailmanlopun tuloa monin eri tavoin.

   “Carpe diem, sanovat! Ja niinhän tässä tehdään! Tarraudumme maailman viimeisiin hetkiin!” Erään Media Cityn hienostokaupunginosan kalleimman kartanon isäntä puhui hurmioituneena kutsutuille ja kutsumattomille vierailleen kädessään lasi parasta viskiä, mitä rahalla sai. “Mutta olen vienyt aikaanne jo liikaakin puheellani! Nauttikaa talon antimista, juokaa ja syökää kursailematta! Krapulasta tai kaloreista ei tarvitse huolehtia!”

   Lattialla ja sohvilla puolialastomina makailevat vieraat hurrasivat ja jatkoivat orgioitaan. He eivät olleet erottaneet isännän puheesta sanaakaan television Bailukanavalta (“Tieteellisesti loistavaksi bailumusaksi todistettua kamaa 24 tuntia vuorokaudessa!”) kuuluvan melun yli. Ne, jotka tanssivat ympäri taloa, eivät olleet edes yrittäneet kuunnella. Eivätkä ne, jotka viettivät aikaansa virtuaalitodellisuuden vaarallisimmilla alueilla.

   Eräässä lähiötalossa kaupungin laidalla joukko superpallon ystäviä oli kokoontunut katsomaan elämänsä viimeistä superpallon finaaliottelua, kuten monissa muissakin lähiötaloissa ympäri kaupunkia. Uskomattoman monet ihmiset tahtoivat viettää elämänsä viime hetket television ääressä.

   Eräskin kanava oli jo käynnistänyt joulunja uudenvuodenodotusohjelmistonsa, mutta vaihtanut nimeksi Maailman­lopunodotusohjelmisto. Studiossa laulettiin toivelauluja, availtiin shampanjapulloja ja aseteltiin ilotulitusraketteja lau­kaisua varten.

 

Toinen leiri, johon kuului näkyvimmin joukko sotilastiedemiehiä ja koko Median armeijakoneisto, puursi laskel­miensa ja tegnologiansa kanssa. Haastattelun jälkeen armeija ei ollut aikaillut, vaan ampunut kymmeniä ohjuksia hu­manoidien alusta kohti.

   Tulos oli ollut nolla. Jokainen ohjus, tehokkaimmat ultraydinkärjet mukaanluettuina, pysähtyivät vain muutamaa metriä ennen humanoidialuksen hohtavanvalkoista pintaa ja jäivät kiertämään sitä harmittomina kuin satelliitit.

   Kenraalit purivat sikareitaan ja käskivät tulittaa kaikella, mitä on. Valtavat lasertykit nousivat Media Cityn japani­laiskaupunginosan alta ja alkoivat tulittamaan alusta täydellä teholla, mutta säteet olivat alukselle yhtä harmittomia kuin siihen kohdistetut valonheittimetkin; yliladatut ionit ja antimateria samaten.

   Armeijan ylin johto kokoontui. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päätettiin jatkaa tulitusta niin pitkään, että panok­set loppuvat. Tai koko maailma sitä ennen. 

  

Tavalliset tiedemiehet tutkivat selviämismahdollisuuksia kukin tahoillaan, mutta haukkuivat hallituksen lyhytnäköi­syyttä erittäin yhteneväisesti.

   “Siinäs näette!” Tiedemiehet jyrisivät päättäjille. “Sanoimme, että avaruutta täytyy tutkia! Me muistutimme, että teidän täytyy myöntää varoja avaruusaluksien rakentamiseen, linnunradan puolustukseen ja pelastuskapseleihin!”

   “Mehän sanoimme!” Oli heidän katkera viestinsä lyhykäisyydessään.

  

Eräs vähemmän tunnettu tusinamiljonääri, joka myöskin yritti pelastaa maailmaa, sulkeutui taloonsa katsomaan kaikki maailman scifi-elokuvat (pikakelauksella) siltä varalta, että niistä sattuisi löytymään keino pelastua tuholta. Hänen hieman varattomampi veljensä istui kirjastossa tehden samanlaista seulontaa kirjallisuudelle.

   Epätoivoistako? Ei.

  

Toinen joukko - uusi uskonnollinen ääriryhmittymä kokoontui suorittamaan muinaisia rituaaleja erääseen toimistora­kennukseen, joka oli yllättävän loman takia tyhjillään. He käviävät rituaalit läpi aakkosjärjestyksessä ja vilkuilivat aina ennen seuraavaa ulos; tarkkaillen, oliko edellisestä rituaalista ollut mitään apua maailmanlopun airuita vastaan.

 

Hippi-intiaanien reservaatin päälle rakennetussa kulissikylässä ohjaaja Boris Diamond keksi pestata paikalle sattu­malta laskeutuneet haltijoiden edustajat stuntmaneiksi välittömästi kun selvisi, että haltijoiden ruumiinrakenteessa oli sellainen erityispiirre, että he pystyivät vääntämään jokaisen luunsa sijoiltaan ja takaisin paikoilleen täysin ongelmitta.

   Entiset stuntmanit nostivat tietysti heti oikeuskanteen, mutta koska Boriksen virtuaaliasianajajatiimi järjesti heidän sopimuspapereidensa kuituihin ja hiiliatomeihin seitsemän ultraohuella mikrolaserilla kirjoitettua porsaanreikää alle sekunnissa, he alkoivat tuhota kuvauspaikan valaisinlaitteita, mikä tietysti johti siihen, että kuvauspaikan turvallisuu­desta vastaavat armeijan erikoisjoukot marssivat rivissä paikalle ja tulittivat heidät täyteen nukutusnuolia.     

   “Tulisitko nyt tänne, että saadaan tämä elokuva tehtyä ennen maailmanloppua?!” Boris Diamond hoputti rekvi­siitta-ambulanssissa pää polvien välissä istuvaa pääkuvaajaansa, joka oli saanut vahingossa kimmokkeen oikeaan ol­kapäähänsä (mikä oli harvinaisen mielenkiintoista, sillä kliinisten testien mukaan yli yhdeksänkymmentä prosenttia kimmokeluodeista päätyi vasempaan olkapäähän).

   “Joo...” Pääkuvaaja henkäisi sekavasti ja henkäyksen voima sai hänen tunnottoman kielensä valumaan ulos suusta. Se jäi roikkumaan hervottomana hänen huuliensa väliin.

 

Toisaalla eräs (jälleen nimettömäksi jäävä) ex-missi tuli kolmeen uskoon yhtäaikaa nähtyään humanoidit televisiossa ja piti siitä lähtien televisionsa äänen aina täysillä.

 

:)

 

Keskussairaalassa, joka oli (mielenkiintoista kyllä) alunperin rakennettu erään television sairaalasarjan kulissiksi, oli jälleen kiireistä.

   “Täällä on joukko joukkoitsemurhaa yrittäneitä. Yrittivät hypätä piirissä kolmikerroksisen talon katolta, mutta vain neljä tai viisi kuoli. Kaikilla muilla on kylkiluita poikki, aivotärähdyksiä ja ruhjeita.”

   “Helvetti! Ei riitä, että pitää paikata vahinkoja, vaan jotkut ihan tahallaan järjestää meille lisähommia! Mikä helvetti näitäkin oikein vaivaa? Katsoisivat sairaaloiden potilaslukuja ennenkuin menevät edes ajattelemaan moista!”

   “Ne on jotain outoa uskonlahkoa, joka käskee tekemään itsemurhan ennenkuin maailmanloppu ehtii ensin.”

   “Voi saatana ja helvetti! Jos minä päättäisin, mitä tehdään, niin tekisin noille jokaiselle aivojensiirron, että saisivat vähänkin järkeä päähänsä!”

   Kyseiset sanat lausunut lääkäri kuoli tuntia myöhemmin liiallisesta huutamisesta johtuneeseen aivoverisuonen kat­keamiseen.

 

:)

 

Mikrosirpalekranaatti oli pirullinen ase. Se levitti räjähtäessään ympärilleen miljoonia pienenpieniä tekno-orgaanisia sirpaleita; niin pieniä, ettei niitä nähnyt ilman mikroskooppia. Päätyessään ihmiskehoon nämä metalliset 'siemenet' alkoivat kehittyä ja monistua, vallaten lopulta ihmisruumiin kokonaan, tuhoten sekä immuniteetin että solujen uudis­tumisen.

   Dow oli saanut niitä räjähdyksessä iholleen muutamia tuhansia, minkä vuoksi poliisit olivat toimittaneet hänet lä­himpään sairaalaan. Niinpä hän makasi jälleen masentuneena vuoteessa sairaalan käytävällä (sairaalan kaikki huoneet oli varattu itsemur­halahkolaisille), odottaen magneettilaserleikkausta, jossa mikrosirpaleet houkuteltaisiin pois hänen verenkierrostaan.

   Hänen kaulassaan olevan sähköpannan tekoäly antoi välillä sähköiskun muistutukseksi siitä, ettei kannattanut yrit­tää paeta. 

 

:)

 

   “Presidentti Wergurt on juuri pitänyt tervetuliaispuheensa ulkoavaruudesta tulleille turvapaikanhakijoille, halti­joille. Presidentti painotti puheessaan erityisesti sitä, että haltijat saavat Median kansalaisuuden ja äänioikeuden välittömästi, että he ehtivät äänestää ennen maailmanloppua. Haltijoiden diplomaattikillan väliaikainen lähettiläs Cwehir Chir kiitteli omassa puhessaan erittäin paljon lajimme jalomielisyyttä ja viisautta se tarkoittaa myös sinua, saatanan -”

   Varajuontaja jatkoi siitä mihin pääjuontaja jäi ennenkuin sekosi. Muutama tunti sitten kehitellyn käytännön mukaan jokaisella juontajalla oli mukanaan kaksi varajuontajaa, jottei lähetyksiin tulisi liikaa aukkoja, kun juontajat sekosivat kesken lähetysten yhä nopeampaan tahtiin.

   “Niin, hyvät katsojat.” Vasta juontajapikakurssinsa päättänyt nuori nainen aloitti. “Cwehir Chirin puheen jälkeen hän ja presidentti Wergurt vetäytyivät suljettujen ovien taakse keskustelemaan turvapaikkasopimuksen yksityiskoh­dista ja pelaamaan koripalloa. Salainen kameramme kuvasi sekä keskustelun että korismatsin, joista esitämme par­haat palat myöhemmin tänä iltana. Nyt siirrymme kuitenkin suoraan lähetykseen ykkösstudiolle, missä Cwehir Chiriä haastattelee Dwight Beiole. Ole hyvä, Dwight.”

   “Kiitos, mm....” Dwight mumisi epäröiden, koska uusi juontaja oli unohtanut sanoa oman nimensä ennen ja jälkeen raportin (hiton amatööri). Ohjaajakaan ei tiennyt nimeä, olisi hän muuten jo sanonut sen korvanappiin. “ee... ihmi­nen. Täällä Dwight Beiol, ykkösstudio. Vieraanani on nyt haltijoiden rodun eräänlainen edustaja täällä Mediassa: Cwehir Chir, tervetuloa!”

   “Kiitos, kiitos.” Cwehir kumarteli aplodeille.

   “Miten sulla on ensimmäinen päivä mennyt?”

   “Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jo oppinut hieman teidän kieltännekin ja toivon, ettei minun tarvitse käyttää tätä hankalaa tulkkilaitetta kurkussani enää pitkään.”

   “Sitä me kaikki varmaan toivomme.”

   OHJAAJA: “En minä!”

   “Krhm... Voisitteko nyt lyhyesti kertoa meille itsestänne, lajistanne, kulttuuristanne ja kaikesta sellaisesta noin ylei­sesti?”

   “Tottakai. Olemme hyvin rauhanomainen ja ystävällinen kansa. Synnyimme kaikki Suuren Ajan aikana, kun suuri Ylitsevuotavainen antoi elämän henkäyksen käydä armollaan tyhjyyden yli ja -”

   “Anteeksi, jos keskeytän, mutta ei uskonnollisia eikä poliittisia kannanottoja, tämä on PrimeTime.”

   “Ymmärrän. Kunnioitan teidän toivettanne ja vältän esittämästä mitään, mikä voisi johtaa konflikteihin välil­lämme.”

   “Luojan kiitos siitä Ei, en tarkoita, että luojan kiitos, ei luojan kiitos! Tarkoitin, että helvetin Ei, sanoin EI kiitos, kiitos, kiitos!, kiitoksia “ 

   Ohjaaja: “Uusi juontaja!”    

 

Maahan laskeutuneet haltijat innostuivat kovasti fantasiakirjallisuudesta, jossa haltijat olivat hienoa väkeä ja ihmiset innostuivat puolestaan haltijoista samasta syystä. Joidenkin Median kirjakauppojen fantasiaosastoilla syttyi lajimella­koita, kun ihmiset ja haltijat taistelivat kynsin hampain viimeisistä hyllyjen väliin pudonneista trilogioiden ensiosista.

   Plastiikkakirurgien vastaanotot täyttyivät muotitietoisista asiakkaista, jotka halusivat venyttää korvalehtiään tai ostaa kokonaan uudet. Köyhillä, joilla ei ollut plastiikkakirurgeihin varaa, venyttivät korvalehtiään käsin pihtien ja lankojen avulla.

   Suurin osa haltijanaisista pestattiin valokuvamalleiksi ja mannekiineiksi, koska heillä oli luonnostaan niin laiha ja siro olemus, ettei ihminen pystynyt sellaista ruumiinrakennetta saavuttamaan ilman massiivista bodycustomointia. Ne haltijanaiset, joista ei ollut mallinhommiin, huomasivat tekevänsä laihdutusvideoita tai mainostavansa meikkejä, hius­geelejä ja ihonhoitotuotteita, vaikka yrittivät vain tehdä rauhallista tutustumiskierrosta Media Cityyn.

   Ihmismallit jäivät työttömiksi ja seisoivat apaattisina kuin mallinuket entisten toimistojensa ovien edessä tuijottaen tyhjyyteen... kunnes jollakin heistä välähti, että he voisivat perustaa haaremin ja myydä itsensä lähi-itään.

   Valitettavasti alamaailman huumelordit sieppasivat heidät ennenkuin he ehtivät lentokentälle ja heittivät alas kal­liolta ihan huvikseen. Huumelordeilla on omituinen huumorintaju.

     

:)

 

   “Sinä se taidat väittää kaikkeen vastaan.”

   “Enkä väitä!”

   “Joku soittaa eikä sano mitään... hei, nyt pitää lopettaa, soita huomenna uudelleen, niin jutellaan tai kuuntele sinä vaan, niin minä taas juttelen. Okei, hei.... No niin, hyvät kuuntelijat, siinä taas meidän vakiosoittajamme, joka ei saa suutaan auki. Seuraavaksi kanavamme jingle ja sen jälkeen aamun odotetuin osuus! Kolmen rodun kohtaaminen! Ihmiset, haltijat ja humanoidit samassa studiossa samaan aikaan! Pysykää kanavalla!”  

 

Tämän pitkän mainoskatkon aikana nähtiin myös erään kenkätehtaan mainos, joka kertoi elämän tarkoituksen juuri ihmismielille sopivalla tavalla, mutta koska se oli kenkämainos, kukaan ei huomannut sitä.

 

   “JOKIN pitää tätä maailmaa kasassa. Ihmisillä on uskomaton tuuri, katsokaa vaikka planeetan sijoittumista juuri elämän kannalta sopivimmalle kiertoradalle ja lukekaa onnettomuustilastoja! Viisi kertaa vähemmän tapaturmaisia kuolemia kuin muilla galaksin roduilla keskimäärin -”

   “Hyvät kuuntelijat! Olen onnekas ihminen, DJ Ocna, ja seurassani on nyt sekä haltijoiden että humanoidien edusta­jia! Tervetuloa!”

   “Kiitos.” Sanoi haltijoiden edustaja, joka kuului lajinsa matemaatikkovähemmistöön.

   “Kiitos.” Sanoi myös humanoidien edustaja.

   “Hienoa, hienoa! Teillä onkin ollut paljon keskusteltavaa keskenänne, mutta keskitytäänpä nyt kuuntelijoiden odo­tuksiin, eli jos nyt ymmärsin tämän jutun oikein, niin te humanoidit olette tuhonneet kaiken tulevaisuuden ja mennei­syyden maailmankaikkeudesta?”

   “Näin on.”

   “Mikäli eivät ole unohtaneet paria.” Haltija näpäytti.

   “Me emme unohda mitään. Meidän rodunjalostuksemme ansiosta jokaisella kansalaisellamme on täydellinen valo­kuvamuisti.”

   “Ai että ihan oikea valokuvamuisti! Meilläpäs on kaikilla kolmiulotteinen virtuaalimuisti, jonka -”

   “Rauhoittukaa, rauhoittukaa, ohjaaja saa taas hermoromahduksen ja koko lähetys menee pilalle!”

   “HMPH!” Haltija tuhahti humanoidille.

   “Hmm, niin, jos asian oikein käsitin minkä harvoin teen, olenhan luova ihminen, ja väärinkäsitykset ovat luovuutta vaativia tehtäviä niin tämä meidän kaupunkimme on ainoa elävä paikka koko maailmankaikkeudessa. Siitä meidän sietää olla ylpeitä, ihmiset! Kansallislaulu soimaan ja mainoskatkolle.”

 

Joku oli jo perustanut yrityksen, joka valmisti valloittajalajien näköisiä tyynyliinoja, ilmapatjoja ja naamareita ja os­tanut rutkasti mainosaikaa lähetyksestä.

 

Sitten haastattelu jatkui: “Miksi tulitte juuri Media Cityyn, ettekä esimerkiksi laskeutuneet jonnekin autiomaahan?”

   “Emme ole kiinnostuneita muusta maailmasta. Paikansimme maailmanne olemassaolon todellisuushäiriön tänne, tähän kaupunkiin.”

   “Entä haltijat? Miksi te tulitte tänne?”

   “Seurasimme humanoideja. Me olemme niinsanottu tarkkailijalaji, kuten tekin. Ainakin eräältä kannalta katsot­tuna. Te olette venyttäneet tarkkailun käsitteen niin pitkälle -”

   “Hei, ei aleta puhumaan nyt enneagrammiteorioista! Tämähän on pelkkää viihdettä! “

   “Viihdettä? Miten niin viihdettä? Objektiivinen tarkkailu on älyllistä toimintaa, tutkimusta ja... tarkkailua.”

   “Voisitteko kertoa jonkun vitsin tähän väliin? Teillä on varmaan paljon sellaisia nokkelia vitsejä, joita kukaan ei ole vielä kuullut!”

   “Meiltä kysyttiin samaa jo tuolla kulisseissa ja tarjottiin puheohjelmia -”

   “Ymmärrän, ymmärrän. Voisitteko antaa jonkin näytteen huumoristanne? Sitähän me kaikki todella odotamme, vai mitä?”

   “Huumoria, tuota... Hetkinen, kyllä... Mitä saaresta kuului?”

   “Anteeksi?”

   “Tämä on humoristinen kysymys. Mitä saaresta kuului?”

   “En tiedä.”

   “Ei, vaan... Sinun pitäisi esittää vastakysymys. Ensin minä kysyn, mitä saaresta kuului, jonka jälkeen sinä kysyt: Mitähän saaresta kuului?”

   “Ahaa.”

   “No niin. Mitä saaresta kuului?”

   “Mitähän saaresta kuului?”

   “Tuo yllätti minut täysin. Nyt sinä sanot: Ääni hämmensi mieltäni.”

   “Ääni hämmensi mieltäni.”

   “Oletko varma? Nyt sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”

   “Voisiko tätä hieman nopeuttaa?

   “Ei, vaan sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”

   “Siis taas sama... Mitähän saaresta kuului?”

   “No niin.”

   “Siinäkö se oli?”

   “Niin.”

   “Hetkinen...” 

 

Eräs tavallinen kansalainen katsoi haastattelun televisiosta. Sen katsottuaan hän sammutti television (hän ei huoman­nut, ettei sitä pystynyt tekemään) sekä valot ja katsoi ulos ikkunasta. Muissakin kadun taloissa valot sammuivat kuin jonkin itseään toistavan musiikin tahdissa.

   Ja taivaalla kuun vieressä pitkulainen avaruusalus sammutteli myös valojaan. Avaruusoliot menivät siis nukkumaan samaan aikaan kuin hekin.

   Se tuntui jotenkin rauhoittavalta, olihan hän syönyt purkillisen prozacia.

 

:)

 

Television uskonnolliset ohjelmat yrittivät imeä katsojiltaan viimeisiäkin pennejä ennen maailmanloppua. Uskonnol­listen ohjelmien vetäjille ei ollut enää tärkeää ehtiä kuluttaa rahoja huumeisiin ja naisiin, niinkuin he yleensä tekivät, vaan pelkästään huijata rahaa ihan huijauksen vuoksi. Jos kerran kuoltiin, niin kuoltiin ainakin rikkaina. 

   “Loppu tulee! Mutta jos annatte rahanne minulle, niin voin ehkä siirtää sitä viikolla!” Pappi messusi ja puhelinlin­jat täyttyivät lahjoituksia tekevistä vanhuksista ja turvattomuuden tunteessaan jokaiseen oljenkorteen takertuvista nuorista ja epävarmoista typeryksistä.

   Oli silti yksi kanava, joka ei huijannut ihmisiä uskonnon avulla tai ei ainakaan tietoisesti uskonut niin tekevänsä. Kahdeksannentoista kanavan Jumala on Paimeneni-ohjelman tekijät olivat itsekin niin mielipuolisia uskonsa kannat­tajia, että käyttivät kaikki rahansa ostaakseen sanomalleen mainosaikaa kaikilta kanavilta.

   “Kuten olen aina sanonut, Jeesus tulee! Ja nyt hän on tullut!” Mielipuolinen juontaja selosti suu vaahdossa lam­paan asuun pukeutuneena. Tämä Oikean Jumalan Lampaat-niminen uskonlahko oli ottanut kirjaimellisesti sen koh­dan raamatusta, jossa sanottiin, että kaikkien ihmisien tuli pukeutua lampaannahkoihin (kyse oli eräästä vanhasta raamatunkäännöksestä, jossa oli sattunut pahimmanlaatuinen painovirhe, mutta he olivat sitä mieltä, että raamattu oli itsensä Jumalan omin käsin kirjoittama, joten siinä ei voinut olla yhtään painovirhettä).

   “Jeesus on tullut! Hän on tuolla aluksessa! Hän on tullut, hallelujaa!”

   “Hallelujaa!” Kotikatsomoissa ja studiossa huudettiin lammasasut yllä.

   “Te kaikki Oikean Jumalan Lampaat, oletteko kanssani tänä ilon hetkenä!”

   “Kyllä! Kyllä! Hallelujaa!”

   “Niinpä menkäämme! Seuratkaamme Herramme kutsua ja menkäämme hänen luokseen! Kuuletteko hänen ää­nensä? Hän kutsuu meitä vieraikseen! Avaruuden lähettiläät ovat tuoneet herramme meille! Jeesus on tuolla isossa aluksessa, minä sanon teille!”

   “Hallelujaa! Seuraamme hänen ääntään!”

   “Jo tänään menemme hänen luokseen, heti mainosten jälkeen, mutta totisesti minä sanon teille: myös Saatana on keskuudessamme ja hänellä on suippokorvat! Demonit ovat tulleet johtamaan meitä harhaan haltijoiden petollisessa asussa! Älkää antautuko heidän syntiinsä, vaan kuunnelkaa Jeesuksen totista kutsua! Tuhotkaa jokainen suippokor­vainen saatana, joka yrittää teitä estää matkallanne Jeesuksen Arkkiin!”

   “Kyllä! Hallelujaa!”

   “Aamen! Seuraavien mainosten jälkeen lähdemme matkaan!”

 

:)

 

Onko ongelmia poliisin kanssa? Vai mafian? Vai ulkoavaruuden olioiden? Lakitoimisto S.S.S. auttaa! Tällä viikolla joka kolmas murha tai huumeiden hallussapitosyyte alle puoleen hintaan!”

   Päälle kuului epävireinen laulu, jossa oli kaksi sointua: “Muista ain, S! S! S!”

 

:)

  

Dow huomasi kesken magneettilaserleikkauksen jälkeisen masennuksensa, että hänet tuomittaisiin kanava kymmenen suorassa TV-Oikeudenkäynnissä ja lisäksi vielä samantien, vaikka hän oli vielä ympäriinsä siteissä. Oikeuden ylin tuomari oli nimittäin päättänyt, että vaikka maailmanloppu on tulossa, niin lakia täytyy kunnioittaa ja äkkiä.

   Poliisit työnsivät hänen turvonneen ja hyödyttömän kehonsa rullatuolissa oikeussalin penkkien viereen odottamaan vuoroaan. Hän kuuli ohimennen, kuinka hänen tekojaan ylistettiin Michael D. Blackia vihaavilla radiokanavilla ja kauhisteltiin ihailijakerhokanavilla. Joku oli ehtinyt jo tehdä hänestä lyhytdokumentinkin, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. 

   “Seuraava juttu!” Tuomari vaati paukuttaen nuijaa pöytään.

   “Biu Jaafaag vastaan Uriel Hect!” Oikeudenpalvelija (ja ohjelman ohjaaja) mylvi suureen ääneen. Poliisivartijat ho­puttivat kyseiset herrat pikaisesti ylös tuoliltaan ja tönivät tuomarin eteen.

   “Syytös?” Tuomari katsoi syyttäjää, joka yritti pikalukea, mitä oli pikakirjoittanut paperille hieman aikaisemmin.

   “Päämieheni vaatii kolmensadan tuhannen yksikön korvausta, koska tämä huligaani puhalsi häneen päin -”

   “Vastalause! Huligaani on johdattelua!” Lakitoimisto S.S.S:n puolustusasianajaja karjaisi kättään pyörittäen ja sai salin perällä istuvilta jengitovereiltaan aplodit.

   “Hyväksytty!” Tuomari huusi.

   “Muotoilen asian uudelleen!” Syyttäjä kehitti nopeasti jotain. “Tämä... huligaania muistuttava nuorimies puhalsi päämiestäni päin bussissa, kun hän oli rauhallisesti matkaamassa kohti kotiaan raskaan työpäivän jälkeen. Yhtäkki­nen järkytys aiheutti päämiehelleni raskaan henkisen vamman, jonka takia hän joutuu käymään nykyään terapiassa joka viikko. Vaadimme vahingonkorvauksia.”

   “Onko lisättävää?” Tuomari kysyi puolustajalta, joka ei ehtinyt lisätä enää mitään, kun tuomari löi jo nuijallaan pöy­tään ja sanoi: “Virtuaalivalamiehistö vetäytyy miettimään päätöstään mainoskatkon ajaksi!”

   Pikakelatun mainoskatkon aikana tuomari joi lasin kuumaa vettä ja yritti suihkuttaa viilentävää spraytä nuijanis­kemisestä kipeään ranteeseensa, muttei saanut sinetöityä korkkia auki.

   “Seuraava juttu! Syyttäjä?” Tuomari kysyi jälleen tiukasti, kun oli palattu taas ohjelmaan.

   “Michael Peace vastaan Michael Peace! Copyright-rike!” Syyttäjä ilmoitti. Poliisit kantoivat ei-kuuluisan Michaelin paikalleen.

   “Puolustaja?”

   “Syytetyn nimi, joka on vastoin copyright-lakia, on hänen äitinsä antama samannimisen tähdenlentokuuluisuuden mukaan.” Puolustaja selitti.

   “Syyttäjä?”

   “FBI joutui jahtaamaan syytettyä Michael Peacea yli kuusi viikkoa kyseisen copyright-rikkeen takia!”

   “Kolmen sekunnin tauko!” Tuomari iski nuijallaan pöytään ja nosti lattialle pudottamansa kynän.

   “Tuomari on salissa, kaikki nousevat!” Ilmoitti yksi poliisivartijoista. Kaikki oikeussalissa nostivat itseään hieman penkeistään, paitsi Dow.

   “Siirrän Michael Peacen jutun käsiteltäväksi Ocsenin tuomioistuimelle!” Tuomari päätti. “Seuraava juttu!”

   “Olen syytön!” Seuraavassa jutussa syytetty mies itki.

   “Hauska tutustua, minä olen tuomari. Mikä on syyte?”

   “Hän aiheutti häiriötä keskustan Joulumaa-ravintolassa kääntäessään lumitykin maksimiteholle ja haudatessaan koko ravintolan sisäpihan lumivalleihin!” Syyttäjä ilmoitti.

   “Vetoamme tilapäiseen mielenhäiriöön!” Puolustaja ilmoitti. “Päämieheni tuli hulluksi liiallisesta kuumuudesta ja ulkoavaruuden valloittajien takia!”

   “Selvä! Määrään näin todisteisiin tutustuttuani syytetyn puoleksi tunniksi pakkotyöhön!”

   “EI!” Syytetty huusi ja pyörtyi.

   “Seuraava juttu! Dow Winslow!”

   Dow työnnettiin rullatuolissa tuomarin eteen ja pystyi tuntemaan, kuinka oikeudenkäynnin katsojaluvut yhtäkkiä nousivat.

   “Syyttäjä?”

   “Häntä syytetään Michael D. Blackin sekä... tuota... joidenkin muidenkin murhista ja omaisuuden tuhoamisesta ja niin edelleen. Minulla on todistaja.”

   “Todistaja, vai? Uutta. No äkkiä sitten!”

   Dow hämmästyi, kuten kaikki katsojatkin ja sitä ohjaaja-oikeudenpalvelija oli halunnutkin. Sisään tuotiin Down en­tisen talon naapurissa asunut mummo, joka oli ennen lentokoneen törmäystä lähtenyt ostamaan ristisanatehtäviä.

   “Tuo se oli! Tuo on minun naapurini!” Mummo huusi heti Down nähdessään ja niiasi sitten kameroille yksitellen kuin virtahepo.

   Dow tuijotti mummoa kasvoillaan samanlainen ilme kuin erään muinaisen suuryhtiön pomolla, joka oli eräänä yönä herännyt keskeltä armeijavarikon parkkipaikkaa klovninpuku yllään.

   “Kiitos todistuksestanne.” Tuomari sanoi, heilautti kättään poliiseille, jotka toimittivat mummon pois ja jatkoi hei­lautusliikettä lyömällä nuijam elegantisti pöytään.

   “Puolustaja?” Hän kysyi tarpeeksi pöytää hakattuaan.

   “Kiistämme kaiken ja niin edelleen, veli.”

   “Syytetty tuomitaan näinollen elinkautiseen! Mainoskatkolle!” Tuomari määräsi ja nousi mainosten ajaksi venytte­lemään olkapäitään.

   Ennenkuin Dowlle saatiin raivattua turvallinen tie toimittajalaumojen läpi, hän ehti nähdä vielä yhden pikaoikeu­denkäynnin alun (ikäänkuin extrana). 

   “Seuraava juttu... Erver vastaan Erver! Nuorempi veli väittää, että vanhempi veli on vaihtanut hänen ruumiinsa omaansa hänen nukkuessaan.”

   “Kyllä!” Ilmoitti nuorempi veli. “Huomasin sen aamulla, kun silmissäni oli ylimääräisiä lihaksia!”

 

:)

 

Median suurimman lakimiesyhtiön yksityinen työpaikkastressipsykologi yritti epätoivoisesti päästä rankan työpäivänsä toiselle pakolliselle kofeiiniannokselle.

   “Ei kahvia?!” Hän raivosi sihteerilleen. “Miten voin mennä kahville, jos ei ole kahvia?!”

   “Mutta maailmanloppu tulee!” Sihteeri muistutti olettaen, että se saisi stressipsykologin näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa mutta turhaan.

   “Minä tiedän sen ja saatanan paljon paremmin kuin sinä! Tiedätkö, mitä olen saanut koko päivän kestää?! Osaat­teko yhtään arvata?!”

   “Teillä on paljon paineita, tiedän sen, asiakkaita tulee ja menee -”

   “Naama umpeen!” Psykologi heitti kynänteroittimensa sihteerin ohi seinään (tarkoitus tosin oli ollut osua sihtee­riin). “Katsokaa muistioitani! Firman lakimiehet saavat burnoutteja toisensa perään, kun puolet kaupungin asukkaista tahtoo haastaa humanoidit, haltijat tai hallituksen oikeuteen! Katsokaa syitä!” Psykologi osoitti vihasta täristen yhtä muistiota. “Tämän lakimiehen asiakas tahtoo haastaa hallituksen oikeuteen ja syy on se, että hän sai sydänkohtauksen humanoidien ja haltijoiden tullessa! Hallituksen olisi hänen mukaansa täytynyt salata heidän tulonsa, ja koska he ei­vät niin tehneet, he ovat syyllisiä hänen sydänkohtaukseensa! Ja tämä toinen!” Hän heitti ensimmäisen muistion ros­kiin. “Tämän lakimiehen asiakasjoukko tahtoo haastaa oikeuteen haltijat, joiden alus teki pakkolaskun heidän nudisti­kommuuniinsa! Ja nämä tässä ovat humanoidielokuvia, nukkeja, koottavia pienoismalleja ja muuta sellaista roinaa valmistavien yritysten haasteita humanoideja vastaan! He kuulemma rikkovat copyrightlakia, koska näillä yrityksillä on oikeudet sekä humanoidi-sanaan että kaikkeen humanoidia muistuttavan muotoiseen!”

   “Minulla olisi kofeiinitabletteja -” Sihteeri otti rasian taskustaan.  Sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä, sillä stres­sipsykologi syöksyi pöydän yli hänen kimppuunsa ja puri häneltä kolme sormea irti. 

  

:)

 

Dow vietiin pikavauhtia erityistehokkaasta liiketunnistunvalvonnastaan kuuluisaan Median keskusvankilaan - samaan, jossa käytiin nälkätukilakko Intian puolesta (kaikki vartijat olivatkin uusia työnharrastajia). Vankila sijaitsi yllättä­västi USA-nimilyhenteisessä läntisen pallonpuoliskon maassa - tuossa vapauden valtakunnassa, jossa oli enemmän ih­misiä vankiloissa kuin monissa euroopan valtioissa asukkaita.

   Hänet suljettiin hyvällä maulla sisustettuun tarkkailuselliin (jota psykologit käyttivät mallivankien tarkkailuun), mutta vain siihen asti kunnes hänelle vapautuisi selviytymisvankilasta pysyvä paikka. Selviytymisvankilasta lähetettiin suoraa ohjelmaa verkkoon, jotta katsojat saivat jännittää kuka vangeista selviäisi parhaiten karuissa ja vaarallisissa vankilaolosuhteissa. Kopeissaan apaattisesti istuvien rikollisten tuijottaminen oli melko tylsää, joten heidät laitettiin päivittäin kilpailemaan keskenään mm. vankilasiipien välisessä köydenvedossa, pussijuoksussa pihan ympäri, tiilenpäiden laskemisessa ja ruokalatappelussa. Voittajat saivat tupakkaa ja teräaseita, ja kuukauden välein joku parhaiten pärjänneistä vangeista äänestettiin vapaaksi.

   Karut vankilaolosuhteet olivat luonnollisesti lavastettuja. Oikeasti sellit olivat kuin täysillä mukavuuksilla varustettuja hotellihuoneita. Minibaariin toimitettiin uudet minipullot ja minisnacksit päivittäin.

   Sellin seinässä oleva televisio oli auki. Jonkin uuden sketsikomediasarjan käsikirjoittaja oli jo keksinyt tehdä pila­version humanoidien ja haltijoiden haastattelusta.

   “Tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että tulisin vielä joskus tuhoamaan koko maailmankaikkeuden... Joskus tietysti, lyhyen hetken ajan, tuntui siltä kuin maailmankaikkeuden tuhoaminen ei olisikaan niin hyvä idea, mutta ra­vistelin tuon tuntemuksen nopeasti pois harteiltani. Tottakai se oli hyvä ajatus, minähän sen olin keksinyt.” Kohtalai­sen aidon näköiseen humanoidipukuun pukeutunut näyttelijä sanoi juontajaa teeskentelevälle näyttelijälle.

   “Sinulla oli siis selvä uravalinta jo pienenä humanoidina?”

   “Niin, ja isäni kannusti minua kovasti urallani. Kävi katsomassa, kun tuhosin planeettoja ja orjuutin kansoja. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten 'parempi tuhota kuin katua', 'meitä on moneen tuhoon'' ja 'aika aikaa tuhottunakin'. Ja tietysti klassikko: 'Tuhonsa kullakin'.”

   Näkymätön yleisö nauroi koko rahan edestä ja Dow vilkaisi välillä lumisadekanavaa (nyt siellä satoi sinista lunta).

   “Maa. Eihän siinä ole mitään hohtoa. Tylsä, lyhyt sana. Kyllä meidän kaksoisplaneettamme, Galatoniucs ja Cozo­molitania päihittävät Maan mennen tullen. Niissä nimissä glamouria ja hohtoa, vai-”

   Mitä se eräs tyyppi sanoikaan? Dow mietti. Ihmiset tekevät pilkkaa siitä mitä eivät ymmärrä. Vai oliko se siitä mitä pelkäävät? Hmph. Jotain sellaista kuitenkin. Se pitäisi käydä sanomassa niille mielenosoittajille, joita näkyi erään toi­sen kanavan uutisissa. Niillä oli kilpiä, joissa luki:

 

HUMANOIDS GO HOME!

 

Mitähän ne siihen sanoisivat? Sanoisivat tietenkin humanoidinnuolijaksi, niinkuin kaikkia ufoharrastajiakin. Heikä­läisillä taisi olla nyt kovat ajat humanoidit ja haltijat olivat tuhonneet kaikki heidän tähtiystävänsä, joten oli enää turha odotella kosmisia viestejä.

   Silti niitä näytti heille tulevan. Se asetti heidän uskottauutensa aika koville, mutta kunnon ufohörhö ei olisi kunnon ufohörhö, ellei väittäisi humanoidien salailevan jotain. Heillä oli tietenkin heidän tähtiystävänsä vankeina alukses­saan... Eikä mitä, eiväthän tähtiystävät vangeiksi joudu! He ovat siirtyneet eri ulottuvuuteen pakoon julmaa maailmaa ja hakevat vielä yhteyshenkilönsä mukaan ennen ensi torstain maailmanloppua!

   Saatana. Sain sentään kostoni ennen sitä, Dow ajatteli ja kaatoi itsensä odotussellin vesiplasmapatjalle.

   Vartija koputti kalterioveen, jonka kaikki kalterit olivat erivärisiä.

   “Mitä haluaisitte viimeiseksi ateriaksenne?”

   “Ei minua teloiteta.” Dow sanoi.

   “Ei tietenkään.”

   “Mitä helvettiä tämä nyt on?”

   Vankiloissa oli siirrytty suoraan suoneen ruiskutettaviin ravintopiikkeihin. Robotti kiersi vankilan kerran päivässä ja laukaisi piikit vankien ranteisiin, joita heidän täytyi ojentaa oikeaan aikaan ulos oviluukusta. Se oli pahempaa kuin sairaalaruoka.

   “Teloittakaa minut.” Dow pyysi. Ajatus siitä, ettei hän enää ikinä saisi ruokaa suunsa kautta oli järkyttävä.

   Vartija toi juustopurilaisen. Se oli Down viimeinen ateria.

 

:)

 

Eräs tavallistakin tavallisempi Medialainen liukuhihnatyöläinen, jolta oli katkaistu tylsyyntymishermot, jotta hän te­kisi lajittelutyötä innokkaammin, katsoi televisiota samalla, kun lajitteli hengityksenraikastuspastillipurkkeja laati­koihin. Ne olivat menossa Grönlannin eskimoille.

   “Työllisyys on aikamme vakavin ongelma.” Yhteiskuntatutkija selitti dokumenttikanavalla. “Tälläkin hetkellä on yli neljä miljoonaa työllistettyä. Hallituksen pitäisi puuttua asiaan ja näyttää omalla esimerkillään, ettei työnteko kannata. Työttömyyskorvauksia pitäisi nostaa ja työpaikkojen määrää vähentää. Ihmisiä pitäisi informoida siitä, kuinka paljon työnteko kuluttaa heitä ja ympäristöä ja työnantajille pitäisi osoittaa, kuinka paljon nopeammin ja tehokkaammin robotit hoitavat ihmisten työn -”

   Televisiossa, jota tavallistakin tavallisempi liukuhihnatyöntekijä katsoi onnellisen tyytyväinen hymy kasvoillaan, oli automaattinen kanavanvaihdin päällä. Agenttiohjelma kävi jatkuvasti kanavia läpi ja valitsi sieltä tylsyyntymättömille liukuhihnatyöntekijöille sopivaa ohjelmaa (se oli yksinkertainen agentti).

   Maailman Kommentaattorit Studiossa-ajankohtaisohjelma oli agentin seuraava valinta. Kaksi aasialaista asiantunti­jaa kommentoi ajankohtaisia tapahtumia kellon ympäri:

   “Niin, se olikin ensimmäinen kerta, kun joku kuoli lavalle -”

   “Eipäs ollut! Hayden kuoli lavalle!”

   “Kuka Hayden?”

   “Hayden Good, muutama vuosi sitten. Muistatko? Otti huumetta lavajännityksen lieventämiseksi ja tuli hulluksi kesken keikan, kun yleisö sytytti sytkärit balladin ajaksi ja se luuli, että kiiltomadot jahtaa sitä ja juoksi valotaulun läpi. Kuoli siihen.”

   “Tosiaan! Tuotapa en muistanutkaan...(perhana, taisin juuri hankkia itselleni potkut)”

   Seuraavaksi agentti valitsi ykköskanavan Vaalivalvojaiset, jota selostettiin kuin urheilukilpailua.

   “Ja nyt näyttäisi siltä, että... kyllä! Wergurt menee johtoon kolmella äänellä! Haltijoihin ja nuorisoon panostami­nen on auttanut häntä selvästi -”

   Seuraava valinta oli Oikeutta Kissalle RY:n vaikutuskanava.

   “Me vaadimme teitä lopettamaan sen kissanruokamainoksen, jossa se koira ajaa kissaa takaa! Se on ihan kauhea! Meidän kissakin sai siitä hirveän trauman, eikä se ole pystynyt syömään kunnolla moneen päivään!”

   Seuraavalla kanavalla oli meneillään joukkuetietokilpailu. Osallistujat vastasivat juuri yhtä aikaa väärin kysymyk­seen, joka koski Suuren Sähkökatkon tapahtumisvuotta hehän eivät voineet vastata peräkkäin eri aikoihin morfisen resonanssin takia (kts. lisätietoja muualta), jotta kummallakaan joukkueella ei olisi ollut muodollista etua puolellaan.

   Seuraavaksi oli vuorossa Säälittävä Tapaus-ohjelma, jossa oli vieraana entinen superpalloterroristi, joka oli nyt teh­nyt parannuksen.

   “Minulla oli onneton lapsuus. Isosiskoni varasti suosikkinalleni, kun olin kaksivuotias ja lähetti sen idolilleen Michael D. Blackille. Sain siitä elinikäisen trauman. Kerran kolmevuotiaana katsoin piirrettyä, jossa oli joku juna ja susi ja sitten tuli Suuri Sähkökatko, enkä nähnyt sitä loppuun! En koskaan toipunut siitäkään! Olin vuoden psykiatri­sessa hoidossa, mutta ei siitä ollut mitään apua! Sitten neljävuotiaana minä... “

   Ja liukuhihnatyöntekijä jatkoi liukuhihnatyötään aina vain yhtä pirteänä.

 

:)

 

   “Moi kaikki lapset, täällä taas Lastenkanava ja Satutäti! Tänään meillä onkin erityisvieras, rakkaat pikkukatsoja­lunut! Meillä on kaukaa tähdistä tullut humanoidisetä vastaamassa meidän kaikkien pikkumieliä askarruttaviin pikkukysymyksiin. Voitte lähettää kysymyksiä hänelle kaikilla viestintävälineillä tästä eteenpäin noin neljän ja puolen tunnin ajan... Ahaa, siellä onkin kaikki linjat jo täynnä! Otetaanpas ensimmäinen soittaja. Hei, kuka siellä? Täällä Satutäti.”

   “Täällä on tutkija Ocm Median yliopistolta. Haluaisin kysyä, lisääntyykö entropia loputtomiin?”

   “Kuinkas vanha sinä olet, Ocm?”

   “Seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta.”

   “Tämä on lastenkanava, hyvä Ocm, joten -”

   “Soitankin puolivuotiaan poikani puolesta.”

   “Ahaa, no sitten. Mitä vastaa humanoidi-setä?”

   “Mielenkiintoinen kysymys, tutkija Ocm, johon vastaus on tietysti kyllä. Viidennessätoista ulottuvuudessa vastaus olisi ei, mutta ei juututa promilleihin.”

   “Kiitos. Seuraava soittaja?”

   “Lapsiprofessori Johna Ocsenin yliopistosta (ikä viisi vuotta) kysyy, montako tähteä oli maailmankaikkeudessa ennen kuin tuhositte ne? Mitä vastaa tähän humanoidisetä?”

   “Hyvä lapsiprofessori Johna; laskimme niitä olevan tasan 14159983459682349826344478392734...”

 

:)

 

Haastatteluohjelmassa, jossa seitsemänkymmentävuotias mies meikkasi itsensä kahdeksantoistavuotiaaksi naiseksi, oli vieraana Ronlan Lashlei, koska hän ei Mainosmestarin mukaan ollut vieläkään tarpeeksi kuuluisa.

   “Ronlan Lashlei, olette kirjoittanut taas uuden kirjan, mutta ennen sitä haluaisin kysyä edellisestä haastattelus­tanne. Sehän loppui sanoisinko... väkivaltaisesti?”

   “Joo. Niin minä sen ajattelinkin lopettaa. Nämä haastattelut ovat nimittäin osa suurta kokonaisuutta, taideinstal­laatioperformanssiani nimeltä 'Kiistelty Taiteilija Ronlan Lashlei'; melko iso osa oikeastaan. Ja haluan vielä sanoa individualistisuuttani korostaakseni sen, että jollei se mitä teen ole taidetta, saa taide silloin minun puolestani painua helvettiin.”

   “Ahaa... Niin, uuden kirjanne nimi, 'Entertainment for Extraterrestials', on erittäin nykypäiväinen, kun haltijat ja humanoidit ovat nyt tulleet maahan.”

   “Aivan. He ovatkin tämän kirjani kohderyhmä, eivät ihmiset.”

   “Voisi jopa sanoa, että yritätte rahastaa tapauksella.”

   “Aivan, kaikkea voi sanoa.”

   “Kirja kertoo (kuulemani mukaan) ajasta sen jälkeen, kun haltijat ovat voittaneet sodan humanoideja vastaan ja tuhonneet koko maapallon ja ovat näin ainoa olemassaoleva laji maailmankaikkeudessa. Miksi näin?”

   “Lähinnä halusin ärsyttää. Luultavasti humanoidit haukkuvat kirjan ja haltijat ylistävät sitä ja se on tarkoituskin. Oikeastaanhan se on kaksi kirjaa yhdessä, toinen haltijoille ja toinen humanoideille. Kummallekin oma, niin ei tule tappelua.”

   “Ihmiskriitikot sanoivat, että kirjassa on... siteeraan arvostelua: 'todella huono ihmisten ja miljöön kuvaus ja kirja on muutenkin todella outo, koska siinä on pelkkiä sanoja, jotka eivät juuri missään yhdisty järkeviksi lauseiksi ja se on tehty jonkin sanakirjaohjelman satunnaisgeneraattorilla. Ainoa järkevä lause on kirjan takakannessa, jossa selite­tään koko kirjan juoni ja kaiken lisäksi minulla oli huono päivä kun luin sen'. Mitä mieltä olet tästä?”

   “Niin, tämä kirjahan ei ole ihmisille, joten kriitikot ovat lukeneet sen aivan turhaan. Annan lukijan tässä tapauk­sessa haltijan tai humanoidin oman mielikuvituksen päättää, miltä henkilö, talo tai auto näyttää. Kukin heistä voi siten yhdistää nämä abstraktit asiat omaan kokemuspiiriinsä ja ymmärtää niitä näin myönteisesti tai kielteisesti. Ou­toudesta sanoisin vain, että sehän menee aina kaupaksi. Minusta 'Entertainment for Extraterrestials' on erittäin viih­dyttävä, hauska ja osuva opus näin mainostaakseni. Täytyy vielä mainita, että kaikki kirjassa on tarkkaan laskettua. Tasan puolet sanajärjestyksistä ovat hyviä ja puolet huonoja, suhde on täsmälleen 50/50. Myös kirjainten paikat on laskettu tarkasti, sanat ovat tasan 1,6 sentin päässä sivujen reunoista, PAITSI ensimmäisen sivun viimeinen kirjain, joka on millin alempana muita ja toiseksi viimeisen sivun ensimmäinen R-kirjain, joka on väärinpäin tosiaan, sitten vielä puolivälissä oleva sivu, joka on ladottu hieman kaarevaksi, mutta niin vähän, ettei sitä huomaa. Se on käsitetai­detta. Sitäpaitsi se on kirjoitettu sokerin vaikutuksen alaisena.”

   “Mutta eikö tämä hajoitettu kerrontatyyli ole viety tässä jo liian pitkälle?”

   “Ei. Koskaan ei voi mennä tarpeeksi pitkälle.”

   “Selvä. Entä mitä aiotte tehdä lähitulevaisuudessa, eli ennen maailmanloppua?”

   “Ajattelin kirjoittaa nopeasti omaelämänkerran ja tietenkin itsestäni, koska olen niin kiinnostava aihe. En toki ole täydellinen, mutta täydellisempi kuin moni muu. Kirjan nimeksi tulee 'Jumala'. Se tulee olemaan eräänlainen lopuna­jan juonenkäänne tässä suuressa taideinstallaatioperformanssissani ja tyyliltään kunnianosoitus parodioille tai siis parodiathan ovat aina kunnianosoituksia, joten siitä tulee kunnianosoitus kunnianosoituksille, niin sanoakseni. Kuten aina sanon: Aidosti rehellisen ja taiteellisen taiteen tekeminen on mahdotonta, ellei ole minä. Muut vain pu­reskelevat sitkeäksi käyneitä lihanpaloja siitä, miksi pitäisi tehdä jotain, kun siitä ei pitkällä tähtäimellä ole minkään­laista hyötyä... Minun määritelmäni taiteelle on tämä: Taide tekee elämän pienistä asioista hieman suurem­pia kuten meistä taiteilijoista. Toisinsanoen taide on yhtä kuin sense of wonder.”

   “Vai niin, vai niin... Entä musiikkipuolella?”

   “Olen nyt jonkin aikaa ehtinyt tutustua näiden avaruusrotujen tai lajien musiikkikulttuuriin ja tehnyt heidän suosi­tuimmista soittimistaan ja musiikkitallenteistaan pitkän arvostelun huomiseen Media City Journaliin aika mairittele­van, mikäli haluaa katsoa sitä meidän lajimme näkökulmasta... Olen jo käynyt neuvotteluja haltijoiden musiikkibis­neksen isojen pomojen kanssa ja luultavasti alamme tuoda heidän musiikkiaan maapallon markkinoille erittäin, erit­täin pian ehkä puolen tunnin kuluttua. Olemme keskustelleet myös oikeuksista erääseen nerokkaseen laitteeseen, jonka he ovat keksineet. Laite tulee mullistamaan viihdeteollisuuden, sillä se pystyy muuntamaan musiikin elokuvaksi tai animaation tietokonepeliksi melkein hetkessä eräänlainen multikonvertteriemulaattori siis. Täytyy vain ladata esimerkiksi sarjakuvalehti sisään ja laite analysoi nopeasti sarjakuvan tarinan, piirrostyylin, huippukohdat, koukut ja yleensäkin kaiken ja muuntaa sitten tämän analyysin lopputuloksen musiikilliseen muotoon. Annan esimerkin: Sarjakuvassa on rosoisesti piirretty kohtaus, jossa ihminen muuntautuu yhtäkkiä hirviöksi. Laite luultavasti muuntaa kohtauksen musiikilliseen muotoon siten, että musiikki on särövahvisteista ja siinä on ehkä jat­kuva melodia, joka muuntautuu yhtäkkiä sekavaksi sooloiluksi. Eli toisinsanoen sillä voisi helposti tehdä esimerkiksi TV-sarjaohjelmakirjoja.”

   “Pahus, sellaiset voisivat tosiaan mennä kaupaksi.”

   “Totta. TV-ohjelmakirjallisuus on tulevaisuuden trendi, jos tulevaisuus on tullakseen. Saippuasarja kovakantisena kirjasarjana, se vasta olisi jotain.”

   “Kuulostaa hienolta. Sitten viimeinen kysymys, jonka arvoisa ohjaajamme on halunnut jo pitkään esittää sinulle: Kuka säkin luulet olevasi?”

   “Erittäin hyvä kysymys, joka jokaisen pitäisi esittää itselleen aika ajoin. Kaikkihan on katoavaista, loppujen lopun lopuksi. Minun kirjani ja biisini ja se laite häviävät ensi torstaina ja jotain muuta tulee tilalle. Kuten pitääkin ja kaikkea muuta sentimentaalista paskaa päälle.”

   “Öh, kiitos tästä valaisevasta vastauksesta, tunnen olevani todella nerokkaassa seurassa. Haluaisitko sanoa jotain tämän viimeisen haastattelusi loppuun ennenkuin siirrymme mainostauolle?”

   “Sitä vaan, että tällaisia vastauksia tänään, ja huomenna ehkä aivan erilaisia. Kaikista vapauksista hauskin on muutoksenvapaus... Ja niin, siitähän minä vielä kotona suunnittelin mainitsevani, että eräissä piireissä minua viha­taan todella paljon. Minulla on ympäri maailmaa 17 vihailijakerhoa, useimmat ääriuskonlahkoissa omina jaoksi­naan. Olen siis suuressa kulttiepäsuosiossa, mikä on eräällä tavalla palkitsevampaa kuin olla kulttisuosiossa Ja toi­nen asia vielä, josta muistutin itseäni aamulla, kun mietin, että pitäisi saada nyt kaikkia sanottua kerralla, kun on viimeinen haastettelu ja maailmanloppu... eli korttien sekoittaminen ilman pelitarkoituksia nähtynä modernina medi­taationa ja sitten se juttu, että informaatio tulee aina samalla nopeudella, mutta aivojen vastaanottonopeus vaihte­lee... Kehittelin näet silmälaseihin ja piilolinsseihin asennettavaa laitetta, joka synkronoi tulevan informaation sa­malle nopeudelle aivojen vastaanottonopeuden kanssa, mutta kehittelyksi se taitaa jäädäkin...”

   “Kii-tos, Ronlan...?” Juontaja varmisteli varovasti. Vaikutti siltä, että Ronlan lopetti viimein, joten hän uskalsi jat­kaa. “Kiitos... Näin siis tällä kertaa... Ja nyt kaikki pikkulapset television eteen, hyvät vanhemmat! Tulee värikkäitä ja iloisia mainoksia! Sen jälkeen esiintyy uusi puolalainen transvestiittitrio Swedish Blondes ja heidän eurodiscohit­tinsä Fire in The Hole!”

 

 

Kuvattomiin sarjakuviin