Kuvattomiin sarjakuviin

VIIHDETTÄ VIERAILIJOILLE

eli

ENTERTAINMENT FOR EXTRATERRESTIALS

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

 

 

4.

“Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!”

 

On tullut aika paljastaa Suuri Syy siihen, miksei Media kadonnut muun maailmankaikkeuden mukana olemattomuu­teen.

 

...mutta kiinnittäkäämme sitä ennen huomiota “Isoveli vahtii verkkoa” -syndroomaan. Se on hyvin yleinen harhaluu­losyndrooma ja vieläpä väärä harhaluulosyndrooma, mikä on kliinisten testien mukaan tuplasti niin ikävää kuin oikea tauti.

   Totuus on toisaalla, sillä oikeasti verkkoa vahtii tosissaan vain yksi taho: Joulupukki ja hänen tonttunsa.

   Nämä ahkerat Grönlannin jäätiköiden alla majailevat punapipot seuraavat jokaista uutisja keskusteluryhmää, tark­kailevat jokaista päivitystä, jäljittävät anonyymipalvelimien läpi kulkevia anonyymiseikkailijoita serveriltä toiselle ja lukevat jokaisen maailman ihmisen sähköpostia ilman että kukaan huomaa mitään.

   Kaikki pistetään tarkasti muistiin pieniin, mustakantisiin elektronisiin muistivihkoihin, eivätkä ne tuhmat tytöt ja pojat, jotka selailevat terroristijärjestöjen webringejä tai XXX-sivuja, saa ainuttakaan joululahjaa.

   Kukaan ei ole saanut joulupukilta lahjoja sitten vuoden 1999. Lapset lähettelevät hänelle toivomuslistojaan aivan turhaan. Vanhemmat yrittävät palkata lahjapuotien tekopartasuita hoitamaan joululahjojen oston ja jaon pitääkseen yllä imagoaan, mutta huijaus paljastuu yleensä hyvin nopeasti (viimeistään siinä vaiheessa, kun pukki ei tulekaan si­sään tekotakasta) ja niinpä usko aitoon joulupukkiin on menetetty suuressa osassa maailmaa lopullisesti.

   Viimeisen aidon joululahjan (rottinkituolin, jos se on tärkeää tietää) ansaitsi eräs nuori Verenpunaisen Ristin työn­tekijä, mutta hän siirtyi valitettavasti politiikkaan ennen seuraava joulua, joten peukalot alas.

   Tontut pysyvät silti ahkerina (biokyberneettisiä androideja kun ovat) ja jatkavat työtään siinä toivossa, että joku vielä joskus ansaitsisi aidon joululahjan.

  

Mutta nyt takaisin Suureen Syyhyn: Se alkoi pienestä ideasta noin vuonna 2007 [kyseessähän oli Epämääräinen Lä­himenneisyys (kts. Epämääräinen Lähitulevaisuus)].

   Idean sai eräs mies, joka työskenteli isossa audiomuotoista tietoa välittävässä tiedonsiirtofirmassa. Firma siirsi ää­nimuodossa olevaa tietoa asiakkailleen, jotka eivät pitäneet visuaalisessa muodossa olevasta tiedosta. Heidän suurin myyntiartikkelinsa oli CD-levylle hitaasti puhuttu raamattu. Hitaasti puhutut tietosanakirjat menestyivät myös hyvin.

   Ehkä heidän suurin ostajaryhmänsä olivat vammaiset, ehkä siitä täytyi tehdä markkinatutkimus, firman mies tuu­miskeli kahvitaukonsa aikana.

   Hän tuumiskeli myös, että täytyisi olla jokin keino nopeuttaa tiedonkulkua. Hän ei kuitenkaan ajatellut laitteiden pa­rannusta, vaan ihmisiä. Ihmiset puhuivat liian hitaasti ja kuuntelivat liian hitaasti. Yhdelle tunnin mittaiselle le­vylle puhuttiin hitaasti ehkä yksi ohut runokirja. Tilaa kului aivan liikaa.

   Tässä tuli mukaan idea: Nauhoitetaan hitaasti puhutut puheet levylle hitaasti, jolloin tilaa säästyy.

   Mutta hetkinen tavallisella nopeudella pyöritetyt levyt kuulostavat silloin nopeilta, mikä ei sovi, koska niiden tulee kuulua hitaasti, joten ostajille täytyy tarjota erityinen kuulolaite, joka korvaan asennettuna hidastaa kuultuja ääniä.

   Oli selvää, että firma teki ideasta totta; paitsi että se säästi levytilassa, se myös nosti tuloja, koska kukin ostaja joutui ostamaan kuulolaitteen levyjä hitaasti ymmärtääkseen.

   Sitten eräs toinen mies sai idean: Jos ihmisille laitettaisiin päähän laite, joka muuttaa ajatukset suoraan puheeksi ja välittää ne samantien toisen ihmisen päässä olevaan laitteeseen, joka muuttaa puheen suoraan ajatuksiksi, säästettäi­siin aika napakasti aikaa.    

   Sitten eräs nainen sai jatkoidean. Hän tuumi, että lisätään puhujan päähän vielä ajatuksennopeutin ja kuuntelijan päähän ymmärryksennopeutin, niin ihmiset voisivat puhua enemmän toisilleen. Paljon, paljon enemmän. Todellakin Enemmän kuin telepatiaa.

   Sitten eräs toinen mies sai idean. Hän ehdotti, että laitettaisiin kaikille päähän laite, joka nopeuttaa kaiken havait­semisen melkein valonnopeudelle. Elämä ei näin pitenisi, mutta se geenitegnologiasta tutuksi tullut 500 vuoden maa­ginen ikäraja ainakin tuntuisi sadaltatuhannelta vuodelta.

   Häntä ei kuitenkaan kuunneltu, sillä eräs toinen mies keksi paremman idean: Pistetään koko maailma kulkemaan tosi hitaasti, ja laitetaan vasta sitten päähän laite, joka nopeuttaa aisteja! Kun maailma kulkee hitaasti kuin etana liis­terissä, mutta aistit kuin yliviritetyt salamat, niin elämä tuntuisi loputtoman pitkältä!

   Ensimmäinen mies sanoi siihen, että sitähän minäkin olisin sanonut, jos olisin ajatellut hieman pidemmälle, mutta onhan se sentään puolet maineesta, että parempi sekin kuin ei mitään...         

   Lopputulos oli kuitenkin se, että noin vuonna 2014 maapallon kiertoradalla laukaistiin hyperkvanttijatkumoaikala­taukset, jotka yhtä aikaa aliavaruuteen kadotessaan saivat aikaan sen, että maapallon aika hidastui; yksi tunti vastasi nyt entisen ajan mukaan noin tuhatta vuotta. Valonnopeus maapallolla ja sen lähellä laski muutamiin sadasosamilli­metreihin tunnissa. Sen jälkeen ihmisille asennettiin päähän laite, joka sai tuhannen vuoden pituisen tunnin tuntu­maan miljoonan vuoden pituiselta.

   Tätä eivät nykyihmiset enää muistaneet, koska siitä oli aikaa jo muutamia kuukausia tai vuosia. Ei tiedetty, että Media oli tuhoutumassa jo aivan itsekseenkin, eikä tuhoutumattomuuden syy ollut 'mediatodellisuuden todellisuushäi­riössä'.

   Syy oli yksinkertaisesti se, että tuhoutumisen tajuamiseen kului jonkin verran aikaa tarkemmin sanoen juuri ensi torstaihin.

   Oleellista oli myös se, että mitä suuremmaksi aineen massa kasvoi, eli mitä hajanaisemmaksi ja monimutkaisem­maksi se kävi (koska mitä kehittynempää, sen hajanaisempaa ja monimutkaisempaa) sitä hitaammaksi sen aika muut­tui muuhun aineeseen nähden, ja tämä taas liittyi oleellisesti humanoidien modernille ihmismielelle käsittämät­tömiin motiiveihin pyyhkiä maailmankaikkeus pois todellisuudesta.

   Eräiden vanhoja tallenteita tutkineiden opiskelijoiden mukaan hallitus oli tahallaan salannut Suuren Syyn siihen, miksi kello oli jatkuvasti yhdeksän ja miksi oli niin ahdistavan kuuma sää, mutta hallitus kielsi kaiken.

   Tai ainakin heidän mielestään. Todellisuudessa hallitus ei kieltänyt mitään. Se ei myöskään myöntänyt mitään, koska järkyttävä totuus oli, että hallitus oli yhtä pihalla asioista kuin tavallinen kansakin, mutta koska se pysyi hiljaa ja tarjosi epäilyttäviä lausuntoja, niin ajateltiin, että se tiesi jotain mitä tavallinen kansa ei tiennyt. Tämä puolestaan sai ihmiset pitämään hallitusta paljon heitä viisaampana, koska toi turvallisuutta epäillä, ettei heille kerrottu kaikkea; että heidän johtajillaan oli homma hallussa paremmin kuin heillä itsellään.

   Ei olisi ollut miellyttävää kuulla totuutta, joka oli tämä: Presidentti, hallitus ja sotilasjohtajat olivat yhtä idiootteja, epätietoisia ja epävarmoja kuin kaikki muutkin.

   Sitkeästi kiertävä huhu, jonka mukaan muinaisen Suuren Sähkökatkon (tuon antikristusmaisen tuomiopäivän, jona koko Media City jäi ilman päivittäistä tietoannostaan ja insinöörit rukoilivat epätoivoisina: “Anna meille meidän jo­kapäiväinen älyllinen virikkeemme...”) olisi aiheuttanut amatöörihakkeri, jonka eräs keskikokoinen öljy-yhtiö oli va­hingossa (2000-luvun paniikissaan) palkannut pitämään huolta tietokonejärjestelmiensä siirtämisestä kyseisen hirveän vuosiluvun ohi, ei mitenkään liittynyt tähän.

 

:)

 

On ohjelmia, joita ei katso kukaan, mutta jotka näkyvät silti joka päivä. Aivopesu-niminen saippuasarja oli sellainen ohjelma.

   Sen katsojaluku oli pyöreä nolla, ja se johtui siitä, että kyseinen sarja oli varta vasten tehty niin huonoksi, ettei sitä katsonut kukaan.

   Miksi sarja oli tehty niin huonoksi, johtui siitä, että sarjaa teki eräs taiteilija, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen tehdä niin surkean ja niin tylsän sarjan, ettei sitä katsonut kukaan. Paska homma, mutta jonkun se oli tehtävä, koska se oli Taiteellinen Projekti (taidehan on vain tekosyy tehdä kaikkea typerää, kuten eräät tahot jaksavat aina muistut­taa).

   Hänen itsensä (eli käsikirjoittajan), ohjaajan, lavastajan, sihteerin sekä jokaisen sarjan näyttelijän täytyi ottaa psyy­kelääkkeiden yliannostus ennen kuvauksia, etteivät he olisi vajonneet katatoniseen tilaan sarjan surkeuden takia. Se kuitenkin helpotti, että sarjassa oli ainoastaan kaksi osaa, ja niistäkin toinen oli ensimmäisen uusinta.

   Sarja pyöri televisiossa yli kymmenen vuotta ja valittiin joka vuosi parhaaksi TV-ohjelmaksi suorassa gaalaillassa, jossa TV-tähdet esittelivät TV-tähtiä, jotka tulivat jakamaan palkintoja TV-tähdille ja laulamaan TV-sarjojen tunna­reita karaokena.

 

:)

 

   “ja kello 9 näemme Vincent Kolondin hautajaiset toivottuna uusintana. Nyt pääuutiseemme: Maailmankuulu rock-tähti Michael Peace teki tänään historiaa kävelemällä kokonaisen korttelin matkan ilman henkivartijoita ja aurinkolaseja! Tämä historiallinen kävely tapahtui Median keskustassa tänä aamuna ja näemme tapahtumasta tehdyn pikadokumentin huomenna kello 9. Ja sitten muihin uutisiin -” 

 

:)

 

Päivä ennen maailmanloppua Jeesus-man-piirrossarjan tilalle alkoi uusi sarja. Sen nimi oli Sensuroija ja se kertoi 1900-luvulla elävästä, supervoimat omaavasta mummosta, joka taisteli pahuutta, säädyttömyyttä, skeptisyyttä, ateis­mia, hindulaisuutta, tegnologista vallankumousta, rokkimusiikkia, poikien pitkiä ja tyttöjen lyhyitä hiuksia ja tatuoin­teja vastaan.

   Sarjan osat olivat identtisiä Jeesus-manin kanssa, päähenkilö vain oli erinäköinen, mutta ei kukaan huomannut, tai jos joku huomasikin, niin piti sitä silkkana sattumana. Katsojien pyynnöstä sarjaa esitettiin sitä mukaa kuin sitä val­mistui, jotta sitä ehdittäisiin näyttää mahdollisimman paljon ennen maailmanloppua.

 

:)

 

   “Hei, oletko kuullut sitä juttua, kun mies menee bensa-asemalle keskellä autiomaata ja “

 

:)

 

Thedan Niers, Median keskussairaalan entinen sairaalaetsivä, pysähtyi bensa-asemalle keskellä autiomaata.

   Hän nousi autosta, verrytteli yläruumistaan ja katseli yötaivaan yksinäisiä tähtiä niskaansa hieroen. Hän oli ajanut kohti auringonlaskua eilisestä päivästä lähtien, joten pieni jaloittelu oli jo paikallaan. Hän jätti autonsa tankattavaksi automaatille ja asteli väsyneenä aseman ovista sisään, kun ne aukenivat hänen edessään.

   Paikka oli autio, vaikka autiossa paikassa oli kolme ihmistä: Pitkäpartainen vanha mies, jonka edessä pöydällä oli tyhjä lautanen; tarjoilija, joka pyyhki puhtaita pöytiä tekemisen puutteessa, katossa valtavat tuulettimet, jotka pyörivät tähän aikaan illasta vain puoliteholla ja kassaneiti. Tuulettimia ei laskettu.

   “Hei, sehän olet sinä!” Kassaneiti kiljahti tuijottaen suoraan Thedanin vasempaan silmään. “Näin viime yönä unta, että tulit tänne ostelemaan!”

   Thedan yritti tunnistaa kassaneitiä, mutta kasvot eivät muistuneet mieleen. “Ai, no, tuota... mitä minä ostin?” Hän sai kysytyksi. “Siinä unessa?”

   Kassaneiti luetteli samantien: “Akkuporakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen.”

   “Vai niin. Ja minä kun ajattelin vain... tulin vain maksamaan bensasta... “ Thedan hämääntyi asiasta täysin. “Tuota, no... jos tehdään tämä sitten niinkuin siinä unessa. Ehkä sillä on jotakin kosmista merkitystä.”

   Niinpä Thedan osti porakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen.

   “Hei! Sinä, nuorimies siinä!” Asiakasvanhus osoitti luottokorttinsa tarkistusta odottelevaa Thedania reumaattisella sormellaan. “Minäkin näin unta viime yönä sinusta! Sinä annoit minulle kyydin seuraavalle asemalle! Niin sinä teit, nuorimies!”

   Vanhus nousi sanojensa antamalla adrenaliinilla ylös tuoliltaan ja seisoi hetken paikoillaan kuin hakien tukea käve­lykepistä, jollaista hänellä ei ollut. Sitten hän ikäänkuin päässen kävelykepin ideasta irti otti setin hitaita askelia pöy­tien välissä kiertävällä matolla, jonka oli tarkoitus estää asiakkaita liukastelemasta.

   “Kyllä se sinä olet!” Vanhus sanoi päästyään niin lähelle Thedania, että pystyi erottamaan nenäkarvat viiksistä.

   “Älä tuosta välitä, ei se mitään unta ole nähnyt.” Kassaneiti sanoi ojentaen koneen lämmittämän luottokortin takai­sin. “Se vaan yrittää ottaa jokaisen mahdollisuuden, minkä saa. Vasta viime viikolla se väitti jollekin, että sen pitää -”  

   “Hiljaa, nainen! Itse tyrkytät myymättä jäänyttä roinaa oman unijuttusi varjolla! Joka kuukausi joku menee tuohon lankaan!” Vanhus sähähti tekohampaidensa välistä.

   “Se kuules oli ihan totta, että mun unessa kävi niin! Minähän näen näitä enneunia harva se päivä! Etkö muka muista sen yhden stereotyypin kanssa, joka maleksi tuossa toissapäivänä -”

   “Päivän uutisissa sanottiin, että tänä iltana huuhaa-kassaneidit pitäköön päänsä kiinni!” Vanhus julisti ja hakkasi myyntitiskiä sormellaan kuin siinä olisi ollut nappi, joka ei suostu pysymään alhaalla. “Lähdetään, nuorimies! Jos tässä paikassa joku puhuu totta, se olen minä!”

   Vanhus horjui määrätietoisesti ulos Thedanin hämmästynyt katse perässään. Ovien auetessa Thedan käänsi kat­seensa takaisin kassaneitiin. Kassaneiti nojautui kyynärpäänsä varaan mitään sanomatta, mutta ilmehti ystävällisesti kestomeikatuilla kasvoillaan. Thedan kohautti olkapäitään hyvästiksi ja päätti antaa miehelle kyydin sinne minne hän halusi.

   Tarjoilija, joka oli ohut persoona, jatkoi puhtaiden pöytien pyyhkimistä.

  

   “Oletko koskaan ajatellut, ketkä hullut näitä bensa-asemia oikein hoitaa täällä keskellä ei-mitään?” Vanhus aloitti keskustelun, kun Thedanin auto ajoi pois aseman pihasta.

   “Enpä ole tullut miettineeksi... “

   “Tiedätkö...” Vanhus käänsi istuimen melkein vaaka-asentoon ja jatkoi lepoasennosta. “Jokainen bensa-asemanomistaja keskellä autiomaata on todistajainsuojelussa oleva mafiatodistaja.”

   “Ihan tosi?” Thedan kysyi miettimättä väitteen totuusarvoa.

   “Jep. Täällä ne ovat kaikki. Nuokin naiset tuolla asemalla ovat istuneet joskus oikeudessa todistamassa jotakuta vas­taan ja sitten niille on annettu uusi henkilöllisyys koston pelossa ja tuotu tänne. Tiedätkö, monta tuollaista asemaa on tämän tien varrella Cityn ja Ocsenin välillä? Kolmesataa. Tasan.”

   “Ja?”

   “Olen käynyt niissä kaikissa. Tiedätkö miksi? Siksi, että olen heidän vartijansa. Heidän suojelusenkelinsä! Hän olen ma, milord: Suojelija. Heti jos näkyy epäilyttäviä kasvoja epäilyttävien kampausten alla, niin minä otan niskaotteen.”

   “Ja?”

   “Mitä 'ja'? No, puristan epäillyistä totuuden esiin ja jos niskaote on osunut kohdalleen, niin miehet mustissa tulee hakemaan parempaan talteen. Niin siinä käy, jos niin sattuu.”

   Vanhus otti jotain pitkän takkinsa taskusta ja joko söi tai joi sitä (mitä ihmettä se sitten olikin). Sitten vanhus laittoi sen takaisin taskuunsa.

   “Mutta -” Vanhus sanoi mietiskelevään sävyyn ja yritti siristellä silmiään auton takalasista näkyville tähdille.

   “Mutta ?” Thedan kehotti vanhusta jatkamaan puhumista. Jutustelun kuuntelu piti sopivasti hereillä. Autiomaan suora ja yksitoikkoinen maantie saattoi vaivuttaa hypnoosiin, jos sitä tuijotti liian pitkään, ja hypnoosi johti hyvin äk­kiä uneen ja nukkuminen johti kolariin jonkun robottirekan kanssa, joita vilahti pari kaistaa vasemmalla ohi silloin tällöin. Keltaisella neonvärillä maalattu tien keskiviiva oli ainoa, joka voisi estää sen.

   “Mutta sellaista ei tapahdu koskaan.” Vanhus jatkoi. “Olen tehnyt tätä suojeluhommaa pian kahdeksankymmentä vuotta. Siirryin tänne vuosi sen jälkeen, kun todistajainsuojelu keskitettiin autiomaan bensaasemille. Ajattelin, että siinä on sopiva työ meikäläiselle! Ne olivat hyviä aikoja... Määrärahat olivat suuria ja työ helppoa. Kuljeskelin vain asemalta toiselle kuin tavallinen matkailija ja tarkkailin ihmisiä salaa valmisaterioita syödessäni  minä ja kymmenet muut minunlaiseni. Todistajatkaan eivät tienneet, ketkä olivat Suojelijoita ja ketkä tavallisia asiakkaita. Heille riitti tieto siitä, että meitä oli.”

   Vanhus nosti penkin takaisin ylös ja yritti yskiä, mutta ei saanut mitään aikaan. “Se siinä sitten klikkasikin: Sehän toimi liian hyvin. Ainuttakaan tappajaa ei tullut. Autiomaa-asemat ovat turvallisimpia paikkoja koko maailmassa, se on tieteellisesti todistamaton fakta, ajattele vaikka post-apokalyptisiä scifielokuvia! Autiomaassa niissä ajetaan! Neli­senkymmentä vuotta se kesti, ennenkuin ne alkoivat supistamaan määrärahoja ja henkilökuntaa. Edustusautojen vuo­simallit vanhenivat, ruoka-rahat pienenivät, kollegat kaikkosivat. Sitten sitä eräänä päivänä huomasi, että uutta mat­kailuautoa ei tullut; ne olivat keksineet, että mehän voidaan samantien liftata asemalta toiselle! Tutustutaan asemien asiakkaisiin hieman tarkemmin, tarkkaillaan niitä niiden omista autoista! Sitten mentiin vielä pidemmälle, kun mie­histönkään vähennys ei saanut tappajia liikkeelle. Todistajathan eivät tiedä, ketkä ovat Suojelijoita, joten hajoitettiin melkein koko osasto! Minut ja parini vain jätettiin! Määrärahamme riittivät tuskin aterioihin. Parini kuoli muutama vuosi sitten ja tilalle piti lähettää uusi, mutta ei ole kyllä näkynyt.”

   Vanhus hieroi kasvojaan, ehkä niiden verenkiertoa parantaakseen. “Joten tässä sitä ollaan.”

   “Niin ollaan.” Thedan sanoi ja laittoi musiikkia soimaan. Hän oli ladannut itselleen verkosta suurehkon joukon vanhoja rockklassikoita ilman korkeita kitarasooloja hän ei pitänyt korkeista kitarasooloista eikä kiljuvista äänistä yleensäkään. Hän ei myöskään pitänyt noiden rockklassikoiden videoista, suurin osa niistä sisälsi pelkkää soittosimu­laatiota studiolavasteissa nopeilla leikkauksilla. Niiden tilalla oli valikoima korkealaatuisten taide-elokuvien loppu­kohtauksia muutamilla ylimääräisillä räjähdyksillä ja yllätyksillä kuorrutettuna; ne hän oli ladannut itselleen eräältä yksityisyrittäjältä Chilestä.

   Vaikka hän ei pitänytkään korkeista äänistä eikä nopeista leikkauksista, niitä oli aina muutamia mukana, ettei taus­tamultimediaelämys jäänyt laimeaksi. Täytyi aina sallia sen verran persoonallisuutta.

   “Miksi sinä muuten täällä autiomaassa ajelet?” Suojelija kysyi Thedanilta (viimein).

   “Ei minulla ole mitään erityistä syytä.”

   “Tie vain oli siinä, niinkö? Ajattelit kokeilla, vai?”

   “Kokeilla mitä?”

   “Että jos ajaa tarpeeksi pitkälle, niin raja tulee lopulta vastaan.”

   Thedan tuumi asiaa. “Niin... niinhän minä tein, kun näin jälkikäteen asiaa analysoi.”

   “Sillälailla! Kaikelle löytyy selitys, kun vähän miettii!”

 

:)

 

   “Täällä Afou Djajenc, Uusi Venetsia. Päivää ennen maailmanloppua paikallinen nuoriso on keksinyt uuden merki­tyksen tutulle termille 'kanavasurffaus'. Selittäisittekö hieman, herra Dusnaw.”

   “No, me pistetään poikien kanssa surffilaudat jalkaan, kiinnitetään ne moottorigondolin perään ja revitellään ym­päriinsä.”

   “Tällaista on siis kanavasurffaus Uudessa Venetsiassa. Täällä Afou Djajenc, siirrän takaisin studioon.”

   “Täällä studiossa meillä on mediatutkija Joni Dfas, iltaa.”

   “Iltaa, ja voin näin samantien sanoa, että olen täällä siksi, että minua ärsyttää tämä Päivä-Ennen-Maailmanloppua-villitys. Jokainen toimittaja aloittaa juttunsa sanomalla niin! Ei sitä tarvitse toistaa koko ajan, sehän on itsestäänselvää! Silkkaa sensaatiohakuisuutta!”

   “Kiitos, Joni Dfas, mutta näin päivä ennen maailmanloppua ei ole aikaa turhaan jaaritteluun, joten seuraavaksi mainoksia!”

   Joku oli jo alkanut valmistamaan T-paitoja, joissa luki:

 

NÄIN PÄIVÄN ENNEN MAAILMANLOPPUA

  

:)

 

Media Cityn Jemit menivät odottamaan Superpallon finaaliottelun alkua pukuhuoneisiinsa Media Cityn suurimman ostoskeskuksen alakerrokseen (paitsi että ostoskeskus täytyi tietysti tyhjentää sitä ennen kaksi kertaa peräkkäin perät­täisten perättömien pommiuhkausten takia). 

   “Oletteko nyt varmoja tästä?” Vammoistaan selvinnyt valmentaja kysyi vielä kerran.

   Pelaajat vastasivat yhteen ääneen olevansa täysin varmoja asiasta.

   “Selvä. Kysyn, mitä mieltä FC Gadser on asiasta.” Valmentaja sanoi ja linkkasi niin nopeasti kuin pystyi toiseen päähään kerrosta, jossa FC Gadserin pukuhuone oli.

   Hänellä oli upouusi jalka; puoliksi lihaa ja puoliksi konetta. Hän ei ollut vielä kovin tottunut siihen ja käytti vielä toista kainalosauvaa apuna. Muut mainoskikkavammat eivät olleet olleet kovin vakavia.

   Juuri pukuhuoneen ovelle ehtiessään tuli myös FC Gadserin valmentaja toisesta pukuhuoneesta ulos.

   “Ai, sinä.” FC Gadserin valmentaja tervehti. “Olinkin juuri tulossa tapaamaan sinua.”

   “No, ehdin ensin.” Jemien valmentaja sanoi istuutuen käytävälle jätetylle selkänojasta rikkinäiselle tuolille.

   “Haluavatko he pelata?” FC Gadserin valmentaja kysyi.

   “Jep.”

   “Vaikka tietävät, että eivät ehkä ehdi pelata peliä edes loppuun asti, kun ne humanoidit... hoitavat hommansa.”

   “Jep.”

   FC Gadserin valmentaja huokaisi. “Niin haluavat hekin.” Hän heilautti peukaloaan pukuhuonetta kohti. Jemien valmentaja hymyili ylpeänä.

   “On meillä kyllä motivoituneet pelaajat!”

   “Niin on. Hienot joukkueet.”

   “No, eivät kai he täällä finaalissa olisikaan, jos eivät olisi hienoja.”

   “Eivät niin.” FC Gadserin valmentaja sanoi ja istui kovalle lattialle tuolin viereen. “Kun vetoa lyödään, niin silloin myös pelataan.”

   “Kuinka pitkään niiden mainosten loppuun vielä on...?” Jemien valmentaja kysyi itseltään ääneen ja katsoi kelloaan. “Puolisen tuntia. Luulenpa, että tästä tulee historian paras superpallopeli.”

   Lopulta ottelu ehdittiin kuin ehdittiinkin pelata loppuun, koska FC Gadser oli kouluttanut salaa superpallokoiran joukkueensa maskotiksi ja sen tuoma taktinen etu aiheutti Jemeille superpallon historian pahimman murskatappion.

  

:)

 

Mainosmestari ja Tuottaja istuivat limusiinissaan keskellä vilkasta siltatietä. Heidän kuskinsa, Erg, oli pysäyttänyt au­ton, haukkunut heidät, potkinut limusiinin ovet lommoille ja häipynyt. Jättänyt Median Mahtavimmat Miehet oman onnensa nojaan. Muun liikenteen esteiksi. 

   Välillä joku tuli valittamaan siitä, että heidän valtava limusiininsa oli muiden autoilijoiden tiellä, mutta kun valitta­jat näkivät, ketkä istuivat kyydissä, he häipyivät vähin äänin etsimään toista ajoreittiä.

 

   “Maailmanloppu sitten tulee.” Tuottaja totesi nakattuaan suuhunsa toisen annoksen rauhoittavia.

   “Niin... “ Mainosmestari huokaisi raukeasti. Hän oli aloittanut jatkuvan huumeiden sekakäytön. “Mihin me muuten Michael Peace jätettiin sen kävelyn jälkeen?”

   “Mitä vitun väliä. Taidan tilata huoran.” Tuottaja sanoi, nousi pukemaan datapuvun ylleen ja valitsi sitten pikanäp­päimestä huoralinjan numeron.  

   “Huoralinja, hyvää iltaa. Seuratkaa minua, suorittakaa haluamanne valinnat. Valinta 1: Aito vai virtuaalinen?”

   “Virtuaali.” Tuottaja sanoi. Aitojen kanssa yhteyksiin tuli aina outoa pätkimistä.

   Yhtäkkiä ajatus iski Mainosmestariin. Hän tarttui Tuottajan datalaseihin ja repäisi ne pois hänen päästään.

   “Mitä ?” Tuottaja räpytteli silmiään.

   “Luitko sen kiintoisan artikkelin uudesta Kyllästyjien vastakulttuurista? Nuorista, joilla näkyy miljoona kanavaa, mutta niitä ei kiinnosta katsoa mitään, koska kaikki on niistä tylsää? Kaikki minkä he näkevät, he tuntevat nähneensä joskus ennenkin. TV:n katsominen on heille jatkuvaa déjà-vu'ta. Luitko sen?”

   “En.”

   “Ne aikovat hylätä median! Ne alkavat taas asumaan puumajoissa ja tekemään itse ruokansa ja pelaamaan korttia ihan oikeilla korteilla!”

   Tuottaja sulki huoralinjan ja istuutui alas. “Tulee mieleen se Ronlan Lashlein artikkeli solumuistista.” Hän sanoi.

   “Sekö, jossa hän selitti ensimmäisten televisio-ohjelmien siirtyneen jo nykynuorten solumuistiin? Sekö, jossa hän kirjoitti: ’Tämä on viimeinen sukupolvi, sanon sanoneeni, että sanokaa minun sanoneen! Nuorilla on turha etsiä mi­tään uutta ja omaa, koska kaikki omalaatuinen on jo tehty! Kaikkea vastaan on jo kapinoitu! Kaikki on jo tullut muo­tiin kymmeniä kertoja!’”

   “Se juuri! Sinä taidat muistaa sen paremmin kuin minä.”

   “Tallensin sen muistiini.”

   “No, siitä tuli mieleeni, että alkaakohan solumuisti taantumaan, kun nykynuorten lapset eivät näekään televisiota enää siellä puumajoissa?”

   “Ei...ei luultavasti, solumuisti kehittyy vain eteenpäin.”

   “Mutta mihin asti?”

   “Kiintoisa kysymys... meidän pitää keskustella tästä joskus. Jos solumuisti ei taannu, niin ehkä me voisimme pakot­taa sen taantumaan, ettei tarvitse aloittaa koko markkinointihommaa alusta seuraavien sukupolvien kanssa!”

   “Niin! Hehhehhee...!” Tuottaja nauroi, mutta muisti sitten yhtäkkiä, mikä aika oli ja lopetti nauramisen. “Mutta maailmanloppu tulee.” Hän sanoi vakavana. “Vielä tänä iltana.”

   Mainosmestari masentui. “Älä muistuta minua.”

   Tuottaja nojautui taaksepäin ja valui hitaasti asentoon, joka tuntui ensin mukavalta, mutta hetken päästä epämuka­valta.

   “Pelkäätkö koskaan, että kaikki tulee muotiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... ja kun kaikki on tapahtunut uu­destaan miljardi kertaa... se kaikki tapahtuu uudestaan?” Tuottaja kysyi.

   “En...” Mainosmestari huokaisi. “Moista en ole koskaan pelännyt. Mutta sitä olen pelännyt, että muistaisin jokaisen uusinnan.”

   Tuottaja naurahti.

   “Totta. Siinä on asia, jota sietää pelätä.”

:)

 

Michael Peacen (ent. Senag Poltasin) vaimo otti avioeron silkasta häpeästä nähtyään miehensä (jonka oli jo kahden päivän ajan turhaan odottanut palaavan kotiin työmatkalta) tanssimassa typerässä musiikkivideossa mutta toki hän muisti ensin palkata asianajajan lohkomaan paloja ex-miehensä tulevasta miljoonaomaisuudesta.

   Michael itse makasi tästä tyystin tietämättömänä ja tyytyväisenä erään levymogulin pilvenpiirtäjän makuuhuoneen riippukeinussa ja söi suklaanappipuristeita pippurisinapilla.

 

Hän ei ehkä olisi ollut niin tyytyväinen, jos olisi tiennyt, että samana iltana hänen edeltäjänsä Mike Roadin ruumis nousi pintaan Media Cityn lahdenpohjasta, koska betonisarkofagi hänen ympäriltään oli sulanut pois ja pian ruumis­kin haihtui tuossa happoisessa nesteessä, jota joskus kauan sitten oli kutsuttu merivedeksi. 

 

:)

 

Ronlan Lashlei istui eräässä Median tuhansista hämäristä yöklubeista bändikaveriensa radiotoimittaja D-Heyn, eloku­vakäsikirjoittaja Giuseppen ja peliohjelmoija Bradleyn (joka oli paikalla kuitenkin vain hologrammina) kanssa ja kes­kusteli henkeviä. He soittivat Ronlan Lashlein bändissä vain muiden töidensä lomassa.

   “Parhaat mun ideoista -” Ronlan sanoi hihittäen itselleen. Hän ei ollut vielä juonut mitään, kuten muut pöydässä, koska hän oli (omien sanojensa mukaan) muutenkin koko ajan niin sekaisin, ettei voinut ottaa riskiä seota vielä enti­sestään.

   Hän oli vain väsynyt, todella väsynyt. Eräs muinainen kreikkalainen huumekauppias nimeltä Arkhimedes keksi eräänä yönä pillerin, joka oli tiivistettyä väsymystä, mutta nukahti ennenkuin ehti kirjoittaa pillerin kaavan muistiin. Maailma menetti siinä paljon.

   “parhaat mun ideoista... Sanoinko mä sen jo? Parhaat mun ideoista, toistan, olen keksinyt suihkussa.”

   “Suihkussa?” Kysyi D-Hey naputellen tyhjää lasiaan.

   “Suihkussa. Siinä systeemissä, josta lentää vettä sellaisista pienistä aukoista, että kastelu leviää laajemmalle alueelle. Siellä mä olen keksinyt paljon hyviä juttuja. Niinkuin se heurekaheppu, joka keksi painovoiman mikä sen nimi oli?”

   “Ei se mitään painovoimaa keksinyt.” Bradley sanoi. “Se keksi keksimisen. Ja heurekan. Siinä kylvyssä. Kova mies.”

   “Se heurekaheppu -” Ronlan jatkoi välittämättä oikaisusta. “Sekin keksi juttuja vedessä. Ei suihkussa, mutta ve­dessä. Sitten mä luin jostain, että katsohan, ihmisestä on 80 prosenttia pelkkää vettä ja -”

   “Pelkkää vettä?” Giuseppe ihmetteli. “Mihin se kaikki vesi muka sopii?”

   “Mä luin, että se on vain 70 prosenttia.” D-Hey totesi.

   “Vain 70 prosenttia? Me ollaan siltikin jotain käveleviä vesipatjoja!”

   “Ja silloinhan aivoistakin täytyy olla se 70-80 prosenttia pelkkää vettä.” Ronlan jatkoi. “Kehitin sellaisen teorian, että kun on suihkussa, tai vedessä yleensä, niin sitä ikäänkuin tulee yhdeksi sen veden kanssa ja aivot soljuu esteettö­mämmästi eteenpäin.”

   “Ja mitä sitten? Pitääkö meidän mennä uima-altaan pohjaan joogaamaan? Kantaa kirjoituskone kylpyyn?”

   “Hei, Ronlan! Mitä meidän pitäisi tehdä, että mekin saisimme tuollaisia ideoita?”

   “Seisoa päällään kerran päivässä.”

   “Tiedättekös, Ocsenissa asuu yksi mies, joka ei katso koskaan televisiota kymmentä metriä lähempää.” D-Hey vaih­toi taas aihetta. “Se katsoo sitä kiikareilla toisesta huoneesta käytävän päästä. Se luulee, että telkkari imee sen sisäänsä ja warppaa kaapeleita pitkin jonnekin toiseen paikkaan.”

   “Hullumies.” Giuseppe sanoi. “Vaikka toisaalta, mistä sen tietää? Onko teistä kukaan katsonut telkkaria silmä ruu­dussa kiinni?”

   “Joskus pienenä.” Bradley muisteli.

   “Jos telkkari ei ota pieniä?” D-Hey tarkkasi.

   “Kuriositeetti.” Ronlan sanoi väsyneen rauhallisesti. Muut tilasivat lisää juotavaa.

   “Tänä iltanako aika loppuu?” D-Hey kysyi Bradleyltä.

   “Niin kai se oli.” Bradley muisteli. “Sen jälkeen ei ole enää maailmaa, ihmisiä tai elokuvia. Eikä yhtään tietovisaa televisiossa.”

   “Onhan siinä sitten hyväkin puolensa.” D-Hey mainitsi.

   “Minusta tuntuu siltä, että ne tuhoavat maailmankaikkeuden ja rakentavat tilalle kokonaan uuden omilla ehdoil­laan.” Ronlan sanoi. “Niin ainakin minä tekisin heidän sijassaan.”

   Muut nyökkäilivät.

   “Ehkä vuosituhansien kuluttua syntyy maailmankaikkeuden alkulimasta uusi laji, joka kuluttaa kaiken olemassa­oloaikansa maan tuottamien miljardien filmien tutkimiseen ja analysoimiseen.” Ronlan mumisi. “Ehkä ei.” Hän mu­misi vielä lisäksi.

   Yöklubin lavalle kapusi tuntematon industrialjazzbändi ja he alkoivat samantien jammailemaan taustamusiikkia.

   “Käväistäänkö heittämässä yks biisi ennen maailmanloppua?”

   “Mikä?”

   “Dodon Arrakis. Se tuntuu jotenkin sopivalta tässä mielentilassa.”

   “Tehdään niin... Vaikka en loppujen lopuksi usko, että mitään maailmanloppua tuleekaan. Se on vaan mainoskikka, jolla ihmiset saadaan kuluttamaan enemmän. Mainoskikka, ei mitään muuta.” Ronlan sanoi, nousi tuoliltaan ja käveli lavalle.

 

Industrialjazzbändin vokalisti innostui hänet nähdessään ja lopetti jammauksen. 

   “Meillä onkin täällä nyt yllätysvieras: Ronlan Lashlein bändi!” Hän sanoi mikkiin ja ojensi sen sitten Ronlanille.

   “Kiitos. Seuraava biisi on Dodon klassikko nimeltään Arrakis.” Ronlan sanoi ja kun muut hänen bändinsä jäsenet tulivat lavalle, hän sanoi vielä omistavansa biisin hidastetuille katastrofielokuville.

   Siellä hämyisessä baarissa, värivalojen ja savukoneiden keskellä, soitettiin maailman viimeistä kappaletta, kun maailma oli törmäämässä omaan jäävuoreensa: Humanoidien alukseen. Yleisö yhtyi tutun scifilaulun (joka jossain toi­sessa, ikävämmässä maailmassa olisi ollut paljon, paljon typerämpi) kertosäkeeseen:

   “I was erased down in Arrakis...”

  

:)

 

Thedan ei ollut asettanut minkäänlaista päämäärää matkalleen. Hän ei ollut edes avannut tietokonekarttaansa, vaan ajanut täysin vaistonvaraisesti sinne minne tie vie.

   Niinpä, kohtalonomaisesti, he saapuivat tyhjyyden rajalle, missä heitä oltiin jo odotettukin. Tyhjänä ammottavan olemattomuuden (tuon maailman lopun, äären ja reunan edessä) seisoi kaksi ylvästä hahmoa.

   Toinen oli ihminen, toinen ei. He tulivat auton luokse.

   “Viimeinkin!” Sanoi pitkäpartainen, valkoiseen takkiin pukeutunut mies helpottuneena. Hän näytti hullulta profes­sorilta. Helpottuneelta hullulta professorilta.

   “Päivää. Mikähän tuo tuossa edessä on -?”

   “Tyhjyyt! Tyhjyyt on teidän edettänne!” Sanoi puhevikainen ei-ihminen, joka oli haltija. Suippokorvat paljastivat hänet heti. Puhevikainen haltija. Hahhah. Hassua. Taisi olla vielä ylipainoinenkin.

   “Teidän tulonne on ennustettu!” Hullu professori otti muovipussistaan esiin muovisuojuksiin säilötyn vanhan kirjan, jonka kannet olivat pelkkää pölyä.

   “Te tulette auttamaan meitä humanoidien pytäyttämitettä ja maailman pelattamitetta!” Haltija sössötti.

   “Te olette valittuja!” Hullu professori jatkoi hurjana. “Himalajan Maya-Hindut tiesivät sen jo viisituhatta vuotta sit­ten! Kaikki on täällä, sielujen jälleensyntymä! Siinä ei ole kyse uskonnosta, vaan tegnologiasta! Nirvana on tila, joka syntyy, kun persoonallisuus ladataan tietoverkkoon!”

   “Kiitos, mutta -” Yritti Thedan aloittaa, mutta hänet keskeytettiin heti.

   “Katsokaa! Tämä on tärkeätä! Tämä on niin tärkeätä, että pitää ihan näyttää!” Hullu professori laittoi kirjan takaisin muovipussiin ja otti esiin kannettavan tietokoneen, johon oli yhdistetty jokin toinen laite. Sitten hän kumartui nosta­maan tieltä hiekkaa. “Katsokaa tämän koneen mittaria! Laitan tähän hiekanjyvän... Katsokaa! Mitä mittari sanoo?”

   Suojelija ojentautui lähemmäs Thedanin puolta nähdäkseen. Thedan katsoi mittaria. Digitaalinäytössä vilkkui luku: 74.

   “74.”

   “Aivan, seitsemänkymmentäneljä prosenttia!”

   “Mitä se tarkoittaa?” Suojelija kysyi.

   “Tämä kehittämäni laite laskee olemassaoloprosentteja! Tämän hiekanjyvän olemassaoloprosentti on tällä hetkellä seitsemänkymmentäneljä! Eilen se oli vain neljäkymmentäyhdeksän, nyt se on olemassa huomattavasti enemmän! Se johtuu teidän tulostanne, teidän maailmankuvanne nostaa maailman olemassaoloprosenttia! Te autatte meitä pelasta­maan maailman!” Professori iloitsi ja vaihtoi pussista käteensä taas kirjan. “Katsokaa! Tämä on Maya-Hinduintiaanien ennustuskirja!” Hän selitti uudelleen. “Ainoita kirjoja, joita kristityt papit eivät polttaneet! Heidänkin tulonsa ennustetaan tässä!” Professori osoitti ensin mukanaan olevaa haltijaa ja sitten kuun vieressä näky­vää avaruusalusta. “Kuten myös teidän tulonne! Tuossa me kaikki olemme, katsokaa!” Professori näytti.

   Repaleisessa paperissa oli neljä tahraa.    

   “No ihan selvästi me.” Suojelija sanoi.

   “Yhdennäköisyys on huomattava.” Thedan totesi.

   “Ne ovat kyllä hieman kärsineet aikojen saatossa, totta -” Professori laittoi kirjan takaisin pussiin. “Mutta siirrytään nyt puheesta toimintaan! Ystäväni alus on ollut lähtövalmiina jo kaksi päivää, olemme vain Waesbikin odottaneet teitä!”  

   “Waesbikin?”

   “Hän!” Professori osoitti haltijaa.

   “Kumma kun ei Yusharisp.”

   “Se neljäs tahra siinä paperissa! Hän on haltijoiden tiedemies. Kovasti minua muistuttava, muuten! Hän syöksyi luolalaboratorioni takapihalle tänä aamuna! Saimme hänen aluksensa kuntoon, joten voimme hyökätä sillä huma­noidien alukseen ja pelastaa maailman! Haltijat ja ihmiset yhdessä! Yhteistyö on voimaa!”

   Thedan kohautti harteitaan.

   “Entä tuo? Tyhjyys?” Suojelija kysyi viitaten siihen, mitä heidän edessään ei ollut.

   “Siltä meidän täytyy pelastaa maailma!” Professori saarnasi.

   “Tämä tuli kyllä aika nopeasti, ehkä pitäisi miettiä hieman. Parin jakson verran tai jotain sellaista, kun vaimon it­semurhakin painaa ja kokemuspisteitä puuttuu... Tutustua teihin ja sellaista, vähän klassisen draaman kaarta... Eihän tällaista pysty uskomaan, jos se tapahtuu kaikki kerralla...” Thedan selitteli.

   “Ei nyt ole enää aikaa miettiä toistamiseen! Tämä täytyy saada loppumaan ja nopeasti!”

   “Nopeat elävät.” Suojelija huomautti. “Tehdään se! Hypätkää kyytiin, niin mennään sille alukselle ja pelastetaan maailma!”

   Ja niin he lähtivät nopeasti kohti luolalaboratoriota, mistä he lähtivät nopeasti haltija Waesbikin aluksella kohti hu­manoidien alusta, missä heidän oli määrä pelastaa nopeasti maailma.

  

 

Kuvattomiin sarjakuviin