Kuvattomiin sarjakuviin

 

MUITA JUTTUJA

Arciston aarteita wuodesta 1991 eteenpäin

inspiraatioksi ja waroituksexi nuorisolle.

 

MUU JUTTU

 

Tämä on uusi, innovatiivinen tuote; uskaltautuisinpa jopa kehumaan että kaunis tuote. Ihan valmis paketti. Meillä on imago ja sponsorit ja me ainaskin luotetaan näihin spotteihin. Tavoitteena ovat ulkomaat, isot sopimukset ja kansainvälistyminen. Pyrimme johtavaan markkina-asemaan. Meillä on sanottavaa ja kykyä sanoa se. Se on tärkeää tällä alalla. Me halutaan kerätä jengi mukaan. Pyritään siihen, että jengi voi samaistua tähän juttuun. Pidetään juttu yksinkertaisena; ei funtsita turhia ja vältetään liikoja mutkia. Puhutaan kohdeyleisön omalla kielellä kohdeyleisön asioista. Tehdään peeärrää ja raivataan tietä muille saman alan kotimaisille yrittäjille.

Moni samanlainen juttu ei ole mennyt läpi; ne on pilattu sillä, ettei ole mainostettu tarpeeksi. Ei ole myyty itseä tarpeeksi kovalla paineella joka suuntaan. Tää on se juttu, mitä me ajetaan eteenpäin, tätä me ollaan lähdetty hakee. Tällaista ei ole ennen tehty, tälle on selvä tilaus. Tää juttu uppoaa massoihin, siitä me ollaan varmoja. Tää saa varmasti massoihin liikettä. Me uskotaan, että kohdeyleisö ottaa tän jutun omakseen.

Muutoksiin pitää olla valmiita tietysti. Ei pidä kangistua kaavoihin. Pitää seurata trendejä ja mennä virtausten mukana. Olla kehityksen terävimmässä kärjessä. Jokaiselle ei riitä paikkoja tässä junassa, ja jos jää junasta niin silloin jää marginaaliin. Tää on totista työtä, se pitäisi tajuta. Juttu pitää myydä uudelleen kerta kerran jälkeen, ei saa jäädä lepäämään laakereillaan. Me kuitenkin painotetaan tän jutun positiivisia puolia, se on tosi tärkeetä. Tää on kivaa, tää on vauhdikasta ja tää osuu asian ytimeen - siinä on tän jutun pointit. Negatiivisuus vain syö tätä alaa, se on nähty monta kertaa.

 

PUHUTTELU KISSANPENNULLE

 

Yritäpäs nyt käyttäytyä, kun on vieraita talossa.

Istu siinä ja juttele kohteliaasti päivänpolitiikasta.

Mikset voi käyttäytyä kuin kunnon ihmiset? Mikä sinua vaivaa?

Katso jalkojani. Olet raapinut ja purrut ne aivan verille. Miksi teet niin?

Mitä sinä haluat minusta?

Maistuvatko jalkani muka hyvältä? Kiihottaako jalkojen raapiminen sinua? Oletko jalkafetisisti? Pervo katti. Tarvitset psykiatrista hoitoa.

Onko sinulla ongelmia kotona? Kiusattiinko sinua koulussa? Onko sinulla harha-aistimuksia?

Kuinka pitkään luulet meidän kestävän tällaista käytöstä? Aiotko käyttäytyä noin koko ikäsi?

Meidän täytynee kastroida sinut että rauhoitut. Mitä tuumit siitä?

Kuulostaako se hauskalta?

Ei sinun kanssasi voi jutella kun olet tuollainen.

 

MUSTEKYNÄ

 

Hän tutki kaiken kuin kissa.

Hänen täytyi saada tietää miten kaikki toimii.

Hän avasi kaikki radiot ja telkkarit nähdäkseen, mitä niissä on

sisällä.

Hän avasi peltirummunkin pienenä ja mietti pitkään mistä ääni tuli.

Hän halusi tietää missä tavarat olivat ja mistä ne oli tehty.

Hän halusi tietää niiden mittasuhteet verrattuna itseensä ja kaikkeen muuhunkin.

Hän halusi tuntea kaiken, kokeilla kaikkea.

Hän halusi olla aina kuin kotonaan.

 

Minä keksin avata mustekynän.

Sen voi tehdä rullaamalla kynän eri päitä vastakkaisiin suuntiin, jolloin se avautuu keskeltä.

Löysin kynän sisältä lapun. Se oli rullattu. Avasin sen.

Kaksikymmentä. Niin siinä luki.

Lapussa oli vain luku kaksikymmentä kirjoitettuna kirjaimilla.

Näytin sitä hänelle.

Hän söi sen.

Halusi tietää, miltä kirjoitettu kaksikymmentä maistuu.

 

ÄÄNEENAJATTELIJA

 

On se niin väärin, että itse saa tehdä vahinkoja niin paljon kuin lystää mutta toisia ei saa vahingoittaa! Eihän täällä, vai onko, jotain varta vasten tiedettäväksi tarkoitettua? Enpä usko!

Kyllä, olen vihainen! Koska et huomannut suuttua minulle kun tein sellaista, josta minä olisin suuttunut sinulle!

Haluan, että voin istua sohvalle pelkäämättä että joku on jättänyt siihen teräviä posliiniesineitä!

Kirjailijan on välttämätöntä tietää kaikki kaikesta! Joten yritin olla kirjailija, joka ei tiedä mistään mitään! Mutta uteliaisuuteni vei voiton!

On niitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka purkavat tuntojaan paperille, kun muutakaan purettavaa ole!

Ja että kaikkien kirjojen pitäisi olla kuin oppikirjoja, joissa on vitsejä välissä!

Kirjastoistaan niiden kirjat on tungettu hyillyille niin tiukkaan, että jos välistä ottaa yhden, joku on heti tunkemassa sen paikalle bestselleriä! Tai kolmea runokirjaa, ne eivät vie paljon tilaa!

Niillä voi tiivistää löysempiä hyllyllisiä!

Ja sitten jos joku tulee samojen hyllyjen väliin, niin teoksiin keskitytään tarkemmin!

Eikä laulajaakaan enää kiinnosta mistä laulaa!

Entä jos olisinkin kirjallinen Robin Hood! Varastaisin rikkailta ja antaisin köyhille! Tai eläisin elämäni hieman hölmönä, mutta aina oikeamielisenä sivuhahmona!

Tulen minä erittäin hyvin toimeen ihmisten kanssa! Mutta ihmisillä on joskus vaikeuksia tulla toimeen minun kanssani!

Se johtuu siitä, että olen ollut aina kiinnostuneempi henkilöistä, joilta puuttuu jotakin kuin henkilöistä, joilla on jotakin! Kuten motiiveja!

Sitten kun tekee tosissaan, sille nauretaan! Ja kun kertoo vitsin, sitä analysoidaan!

Mutta vakavasti vammautuneen vitseille ei naureta tosissaan!

Se mitä todellisuudessa sanot, on että on sellainen jumala! Ja se pitää toisessa kädessään Saturnuksen renkaita ja toisessa kiveä, jolla seisot!

Olen minä sen huomannut! Että kun elämä menee sekaisin ja kaikki tuntuu olevan vastaan, niin kannattaa mennä metsään ja tuijottaa puita! Ne vain kasvavat hiljakseen siinä silmien edessä!

Ja siinä kaikki!

 

HAASTATTELUSSA TAVALLINEN YKSILÖ

 

   “Oletko käynyt kouluja?”

   “Joo. Paskaahan se oli, mutta kun kerran muutkin kävi, niin kävin minäkin.”

   “Oletko käynyt armeijaa?”

   “Joo. Paskaahan se oli, mutta kävin koska kaikki muutkin.”

   “Kuulutko kirkkoon?”

   “Joo. Paskaahan uskonnot on, mutta kun kerran kaikki muutkin.”

   “Kannatatko järjestelmää?”

   “Joo. Paskahan se on, mutta kun kaikki muutkin.”

   “Tiedätkö, että kaikki muut ajattelevat juuri samoin kuin sinä?”

   “Joo. Paskastihan mä ajattelen, mutta kun kaikki muutkin.”

 

POHJOISEN OPTIMISMIA

 

Mitään ei ole ja vaikka jotain olisikin, sitä ei voisi tietää, ja vaikka sen voisikin tietää, sitä tietoa ei voisi kertoa kenellekään, ja vaikka sen voisikin kertoa jollekin, sitä ei pystyisi todistamaan oikeaksi, ja vaikka sen voisikin todistaa oikeaksi, niin sitä ei voisi ymmärtää, ja vaikka sen voisikin ymmärtää, niin sille tiedolle ei löytyisi mitään käyttöä, ja vaikka sille jotain käyttöä löytyisikin, niin ei sen käytöstä olisi mitään hyötyä, ja vaikka siitä jotain hyötyä olisikin, niin se ei kuitenkaan kestäisi, ja vaikka se kestäisikin, niin siitä olisi kuitenkin lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä, ja vaikka ei olisikaan, niin kuitenkin kaikki olisivat sitä vastaan, ja vaikka eivät olisikaan, niin kuitenkin joku tulisi ja pilaisi sen, ja vaikka ei tulisikaan, niin se ei silti olisi koskaan täydellinen, ja vaikka se olisikin täydellinen, niin kaikki muu sen ympärillä olisi epätäydellistä, ja vaikka kaikki sen ympärilläkin olisi täydellistä, niin entä sitten?

 

LAKI & OIKEUS

 

Hävittyään oikeusjutun hän haastoi koko oikeusjärjestelmän oikeuteen perustelemaan miksi sen tekemiä päätöksiä pitäisi noudattaa

ja voitti jutun hänen asianajajansa esitettyä pitävät todisteet modernin oikeusjärjestelmän toimimattomuudesta.

Mutta koska päätös järjestelmän toimimattomuudesta oli samaisen mitätöidyn järjestelmän tekemä

se ei ollut laillisesti pitävä. Niinpä oikeusjärjestelmä jatkoi toimintaansa vastoin lakia.

 

BEDUIINI

 

Autiomaassa liikkui neljä ihmistä. Oli maalari, runoilija, valokuvaaja ja taidekriitikko. Heillä oli hirvittävä jano. Niinpä maalari maalasi taulun, joka kuvasti hänen sisäistä janoaan, runoilija kirjoitti hiekkaan runon vedenkaipuustaan ja valokuvaaja otti heistä kuvan. Taidekriitikko kehui kaikkien teoksia huonoiksi, koska ne eivät vastanneet todellisuutta. Sitten he kaikki kuolivat janoon.

   Myöhemmin paikalle ratsasti beduiini dromedaarilla ja huomasi taideteokset hiekassa. Hän tutki taulua, luki runon ja katsoi valokuvaa.

   “Just tuolta mustakin tuntuu.” Beduiini tuumasi ja hörppäsi leilistään. Sitten hän ratsasti pois.

 

PAKO TODELLISUUTEEN

 

Tiikeri pakeni unelmia, kaikkea mikä ei ollut totta ja faktaa. Hän ei halunnut olla eskapisti, häntä eivät sadut kiinnostaneet. Ne olivat kauhistus.

   Hän kirjoitti tieteiskirjoja. Niissä oli aina päähenkilönä mies nimeltä Leijona, joka oli eksynyt epätodellisuuteen ja etsi tietä todellisuuteen. Etsintä johdatti hänet läpi kultakatuisten kaupunkien ja ihmiskivistä rakennettujen muurien. Hän kohtasi monia mielikuvituksellisia vaaroja, mutta myös ystävällisiä olentoja, esimerkiksi hiekkahaltijoita. Hän jäi aina auttamaan hädässä olevia ja ehtipä rakastuakin pariin prinsessaan, mutta etsintä jatkui aina ja kirjasarjaan tuli lisää osia.

   Hän löysi johtolankoja: tavallisia miesten kumisaappaita vihreiden kristallilinnojen vartiotornien katoilta ja kuluneita tennissukkia purppurapuisista metsistä. Parin muovihansikkaita hän löysi merirosvon aarrearkun pohjalta taikapulveripussista.

   Hän sai käyttää kaikki Sherlock Holmes-kykynsä päätellessään, miten vaatteitaan kadottaneet ihmiset kulkivat epätodellisuuteen nähden, missä kulmassa nähden. Se oli outo kulma, mutta todellisuus oli kulman tuolla puolen ja tavoitettavissa. Sen täytyi olla, mietti Leijona, ja hän löytäisi tien lopulta.

   Jos haluatte tietää, löysikö Leijona takaisin todellisuuteen, teidän täytyy vain odottaa Tiikerin seuraavaa Leijona-kirjaa.

 

TUTKIMUSMATKAILIJA

 

Mies nimeltä Leopardi löysi kerran uuden maailman, jossa oli radikaalit luonnonlait. Se oli maailma, jonka ihmisillä jalat olivat hiukset ja maailma, jossa ihmiset syntyivät oman kätensä kautta.

   Hän halusi tietää kaiken tuosta maailmasta. Hän muutti asumaan siihen ja alkoi tutkimaan sitä järjestelmällisesti ja yksityiskohtaisesti. Hän käänsi jokaisen kiven ja piirsi vihkoonsa jokaisen eläimen. Hän tutustui jokaiseen ihmiseen ja tapasi heitä kaikkia niin usein, että tunsi heidät läpikotaisin. Hän luki kaikki heidän kirjansa ja katsoi kaikkia heidän taulujaan. Hän laittoi kaiken muistiin vihkoonsa, ettei unohtaisi mitään. Hän otti kuvia maailman nähtävyyksistä ja liimasi ne kotinsa seinille.

   Sitten eräänä päivänä eräs maailman asukas kertoi hänelle, että hänen ullakollaan on laatikko, jota ei saanut auki. Leopardi kiiruhti heti ullakolle laatikkoa etsimään, muttei löytänyt sitä. Hän etsi ja etsi monia päiviä, mutta mitään ei löytynyt.

   Pian hän ilmoitteli joka viikko yleisönosastoissa etsien kadonnutta laatikkoa, mutta kukaan ei ilmoittanut hänelle oikeasta. Jotkut toivat lasteittain laatikoita suuren löytöpalkkion toivossa, mutta hänellä olivat ne kaikki jo vihkossaan.

   Lopulta hän luopui toivosta ja masentui. Kun kaukaiseen kylään syntyi uusi lapsi, hän kyllä raahautui paikalle katsomaan lapsen silmien väriä, mutta ei enää samalla innolla kuin aikaisemmin.

   Laatikkoa ei löytynyt.

   Mutta sitten se löytyikin. Pienen vuoristokylän lapset jättivät sen illalla tutkijan takapihalle.

   Hän avasi laatikon, jota ei saanut auki ja sen pohjalle jääneestä toivosta Leopardi sai ikuisen taakan itselleen.

 

AURINKO

 

Vanhus otti kerran auringonsäteen kiinni, koska oli yksinäinen. Hän laittoi sen mustaan peilipurkkiin ja jutteli ja lauloi sille ajankulukseen. Hän ajatteli kasvattaa siitä itselleen auringon.

   Aikaa kului ja auringonsäde kasvoi ja vahvistui. Vähitellen se unohti pakoaikeet ja kiintyi höperöön vanhukseen, joka jutteli ja lauloi sille. Se ei enää halunnut lähteä pois, vaikka olisi muutaman kerran voinutkin. Joinakin päivinä auringonsäde lauloi jo itsekin ja lensi ympäri taloa vanhuksen riemuksi.

   Eräänä aamuna auringonsäde oli sitten kasvanut niin isoksi, että vanhus alkoi kutsua sitä auringoksi. Mutta vielä samana päivänä vanhuksen naapurit näkivät auringon vanhuksen kotona ja soittivat kateellisina palokunnalle, että naapurin talo on tulessa. Niinpä palokunta ajoi paikalle ja he sammuttivat vanhuksen auringon jauhesammuttimella.

   “Hitto.” Vanhus sanoi harmistuneena.

 

KRAY II

 

Televisiossa alkoi uusi sarja nimeltä Kray II. Se kertoi miehestä, sotilaasta, joka heräsi jokaisen jakson alussa muistinsa menettäneenä ja kuoli aina jakson lopussa. Kaikilla jaksoilla oli nimenä pelkkä numero ja samaa dialogia kierrätettiin jaksosta toiseen. Tapahtumapaikkana oli outo, aidattu maailma, jota hallitsi tiukalla otteella Koneherraksi kutsuttu kuningas. Sotilas joutui monissa jaksoissa taisteluun Koneherran sotilaita vastaan, mutta joissakin jaksoissa hän vain kuljeksi ympäri eläinihmisten asuttamaa vuoristokylää etsimässä vastauksia kysymyksiin: missä hän oli ja kuka hän oli?

   Maailmassa oli outoja lakeja. Jos teki tiettyjä asioita väärin tai väärässä järjestyksessä, saatettiin päästää tiikeri irti tai jos oikein pahasti kävi, Rotta saapui maailmaan. Itseasiassa sotilas kuoli monissa jaksoissa siihen, että teki jonkin typerän virheen, kuten kaatoi jonkin tietyn uskonnollisen symbolin nurin tai nukkui metsässä vääränvärinen viitta peittonaan.

   Sarjan ensimmäisessä jaksossa sotilas söi taikurin hedelmän nälkäänsä ja kaikki järkyttyivät, myös taikuri. He alkoivat heti hakeutua mahdollisimman korkeille paikoille, sillä Rotta oli tulossa. Tällaisia sääntöjä sarja oli täynnä, niissä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa.

   Sotilas pakeni pylvään päähän uuden ystävänsä Merikoiran kanssa ja siellä he kököttivät odottaen Rottaa.

   “Se tappaa kaikki maailman asukkaat. Et olisi saanut syödä sitä hedelmää.”

   “Mistä minä olisin sen tiennyt?! Teidän säännöissänne ei ole mitään järkeä!”

   “Näin tapahtuu. Rotta tulee ja tappaa ensimmäisenä ne, jotka ovat matalimmalla. Kun kiipeämme korkeammalle, voimme ainoastaan kuolla viimeisinä. Kuolemme joka tapauksessa.”

   “Minä liiskaan sen rotan.”

   “Se ei ole mahdollista!”

   “Sittenpä nähdään. Olen sotilas enkä antaudu ilman taistelua. Minulla on vielä aseeni.”

   “Jos yrität estää sitä, se alkaa soittamaan tamburiinia, se on hirvittävää. Ja jos estät sitä vielä senkin jälkeen, se kutsuu tiikerin!”

   Sitten Rotta tuli. Se käveli kahdella jalalla ja tuli määrätietoisesti pylvästä kohti. Sotilas tähtäsi ja ampui sitä. Se räjähti pölypilveksi.

   “Noin siitä päästiin!”

   “Typerys!”

   Yhtäkkiä alkoi kuulumaan pienen tamburiinin kilkatusta. Sotilas katseli ympärilleen paniikissa. Missä se paholainen oli? Mistä ääni kuului?

   “Se tulee!” Merikoira kiljui.

   Rotta kiipesi ylös pylvästä kuin hämähäkki. Sotilas lohkaisi kivenmurikan pylvään päästä ja pudotti sen Rotan päälle. Se putosi maahan ja jäi puristuksiin kiven alle.

   “Aha! Nyt se ei kuollut, se on vain kiikissä!”

   “Voi ei voi ei...” Merikoira valitti.

   Tiikerin ärjyntä kuului jostain metsän takaa, kaukaa. Sotilas kapusi alas pylväästä ja lähti juoksemaan kohti maailman raja-aitaa. Juuri kun hän oli ehtinut metalliverkkoaidalle, tiikeri hyökkäsi ja raateli hänet kappaleiksi.  Näimme tämän kaiken sotilaan silmin.

   Oli ihan pakko katsoa mitä sotilaalle seuraavassa jaksossa tapahtuisi.

 

RITARI VALKOISELLA RATSULLA  

 

Eräänä iltana ritari valkoisella ratsulla saapui noutamaan minua. Se oli aika yllättävää. Ei siinä muu auttanut kuin vetäistä kumisaappaat jalkaan ja laittaa kampaus kuntoon.

   Mutta sillä aikaa kun meikkasin, ritari nousi ratsailta ja tuli sisään. Mitään sanomatta hän riisui kypäränsä ja istui sohvalle katsomaan televisiosta visailua. No, potkaisin saappaat nurkkaan ja menin prinssini viereen istumaan.

   “Minulla on ilkeä velipuoli, paroni Sardiini.” Kertoi ritari.

   “Mitä hän tekee?”

   “Se paskiainen vei minun linnani. Minulla ei ole muuta kuin tämä haarniska ja tuo ruskea ratsu.”

   “Eikös se ole valkoinen?” Vilkaisin ulos ikkunasta. Siellä heppa tutki tyytyväisenä ruusupuskaa. Ruskeahan se olikin, totta, mutta niin valkean mudan peitossa että olin ensinäkemältä pitänyt sitä valkoisena. Mikä pettymys.

   “Ruskea se on aina ollut.”

   “Onhan sinulla silti hieno haarniska.”

   “Pian on sekin ruosteesta ruskea.”

   “Eikö linnaa voisi saada veljeltäsi jollain konstilla takaisin?”

   “Isäni, kuningas Hauki, antoi sen hänelle. Minuun ei kuulemma voi luottaa.”

 

En ihmetellyt kuninkaan päätöstä, kun valkoinen ritarini oli asunut luonani pari päivää. Hän joi kaiken alkoholipitoisen mitä talosta löysi, hajoitti ikkunan humalapäissään, yritti tunkea itseään päälleni sänkyyn ja haukkui huoraksi kun juoksin vessaan karkuun. Aikansa oven takana kiroiltuaan hän sitten nukahti eteisen lattialle. Mietin pitäisikö kutsua poliisi, mutta annoin sitten asian olla. Ehkä prinssini parantaisi käytöstään kunhan saisi päästellä höyryjä ulos. Vähän aikaa.

   Neljäs raiskausyritys oli viimeinen niitti. Heitin haarniskan ulos ja ajoin ritarin haarniskansa perässä pihalle veitsen kanssa. Lukitsin oven ja hän jäi istumaan portaille. Hevosta minun kävi sääliksi, se kun sai nyt olla ritarin turhautumien kohde.

   “Jätä eläinparka rauhaan tai kutsun poliisin!” Huusin ikkunasta, kun ritari iski ratsuaan vitsalla.

   “Minuahan eivät alhaissäätyiset käske!” Ritari uhosi ja löi hevosta uudelleen. Hain kännykkäni.

 

Poliisit päästivät ritarin varoituksella. Aateliset pääsivät aina vähällä, niin olivat asiat tässä valtakunnassa. Alhaissäätyisillä ei ollut mitään jakoja ylhäisiä vastaan.

   Mutta nyt saapui se oikea ritari eli paroni Sardiini. Hän saapui taksilla hakemaan veljeään kotiin.

   “Aina sinua saa olla vahtimassa.” Paroni torui veljeään.

   “Lainaa kuuskymppiä.” Veli yritti.

   “Nyt tulet mukaani ja jätät poloisen neidon rauhaan. Pyydän kovasti anteeksi veljeni puolesta, armon neiti. Olkaa hyvä, tässä on numeroni. Jos veljeni tulee uudelleen vaivaamaan teitä, kutsukaa minut.”

   “Sopiiko soitella muuten vain?” Kysyin komealta paronilta.

   “Puhelisin mielelläni kanssanne. Olisiko julkeaa pyytää teitä kavaljeerikseni huomiseen jazzkonserttiin?”

   “Ei ollenkaan. Tule hakemaan milloin vain.”

 

VAILLA EPÄUSKOTTAVUUDETTOMUUTTA

 

Kerran oli henkilö, joka pystyi todistamaan kaiken. Hän pystyi todistamaan, että musta oli valkoista ja sitten vielä vaihtamaan puolta ja todistamaan, ettei näin ollutkaan. Jos hän olisi alkanut asianajajaksi, hän olisi pystynyt todistamaan varman syyllisen täysin syyttömäksi tai täysin syyttömän täysin syylliseksi. Hän pystyi todistamaan, ettei 1 plus 1 ollut 2 vaan 3. Sitten hän pystyi vielä todistamaan, että se olikin oikein. Ja sitten ettei ollutkaan.

  

Hän pystyi todistamaan ihan mitä vain. Kaikki kääntyi aina aivan kuten hän halusi. Joskus hän pysähtyi juttelemaan kadulla vastaantulijan kanssa ja sai hänet tulemaan hulluksi vain esittämällä pitävät todisteet siitä, että hän oli hullu. Seuraavan vastaantulijan hän pystyi saamaan vakuuttuneeksi siitä, että itsemurha on paras vaihtoehto ja tappamaan itsensä. Kun poliisit tulivat pidättämään häntä murhasta, jonka hän oli tehnyt keskellä kirkasta päivää, tuhansien ihmisten keskellä, hän pystyi todistamaan aivan aukottomasti että oli syytön.

 

Hän pystyi tekemään täydellisen virussuojauksen tietokoneisiin ja tekemään sitten viruksen, joka tuhosi suojat täysin. Hän pystyi väittelemään tohtoriksi väittämällä, että tohtorit olivat idiootteja, tai etteivät olleet. Hänelle ei voinut väittää vastaan, koska hän väitti kaikessa vastaan. Eräänä aamuna hän aloitti sodan sanomalla pari lausetta televisiossa ja lopetti sen parin päivän päästä sanomalla melkein samat lauseet. Huvin vuoksi, ehkäpä.

 

Mutta oikeasti hän ei ollut niin vakuuttava todistaja. Hänellä oli vain niin hyvä tuuri. Hän pystyi vakuuttamaan kaikki koska halusi, ja kaikki oli pelkkää onnea. Hän kävi kerran älykkyytestissä ja sai tuurilla kaikki vastaukset oikein. Häntä pidettiin siitä lähtien maailman älykkäimpänä ihmisenä. Hän voitti myös jatkuvasti lotossa ja törmäsi kuuluisiin ihmisiin kadulla tuosta vain.

 

Mutta jos aivan totta puhutaan, hän ei ollut niin onnekas. Hän oli huijari. Todella hyvä huijari, mutta huijari kuitenkin. Mutta sekin oli huijausta, koska oikeasti hän oli keksijä joka oli keksinyt huijauksen. Hän tiesi, että kaikki oli pelkkää illuusiota ja miten tätä illuusiota pystyi käyttämään hyväkseen. Siksi hän oli taikuri, joka sai kolikot ilmestymään ihmisten nenistä ja kortit löytymään pakasta.

 

Mutta toisaalta hän oli vaan tavallinen ihminen, joka oli tajunnut, että voi olla ihan mitä vaan. Ei tarvitse edes saada ihmisiä luulemaan että näin on, riittää kun itse luulee niin. Kaikkihan on omasta mielestä kiinni. Siksi hän oli niin tyhmä, koska luuli olevansa niin älykäs ja onnekas keksijätaikuri. Oikeasti kukaan ei edes tuntenut häntä, vaikka luuli että kaikki tunsivat. Hän luuli aloittaneensa kerran sodan ja voittaneensa lotossa, mutta oikeasti hän istui eräässä mielisairaalassa ja kaikki tapahtui hänen päässään. Tai niin hän luuli, mutta ei pystynyt todistamaan sitä.

 

HENKINEN ITSEMURHA

 

Henkinen itsemurha-aalto pyyhkäisi nuorison ylitse. Siitä tuli muotia. Ei ollut katu-uskottava, ellei ollut täysin tunteeton. Täytyi käydä poistattamassa itseltään tunteellisuuteen vaikuttavia aivosoluja salongissa. Pian kaikista muotia seuraavista nuorista tuli piittaamattomia. Heistä tuli konemaisia. He opiskelivat konemaisesti, tekivät töitä konemaisesti. He eivät valittaneet mistään. Vapaa-aikanaan he katsoivat televisiota tai notkuivat kaupungilla tekemättä mitään. He menivät konemaisesti baariin, valitsivat konemaisesti komeimman partnerin ja rakastelivat konemaisesti. He kihlautuivat konemaisesti ja erosivat konemaisesti. Kun he sairastuivat, he menivät konemaisesti sairaalaan ja kuolivat sinne kuin koneet.

 

Sitten tunteminen tuli takaisin muotiin. Täytyi tuntea kaikki täysillä, 100% täyttä elämää jokaiseen hetkeen. Otettiin pois lisää aivosoluja, nyt sieltä järkevyyden puolelta. Nuoret alkoivat näyttää tunteitaan avoimesti. Kun joku vähän tönäisi, alettiin itkeä hysteerisesti ja tönäisijä pyyteli polvillaan anteeksiantoa. Tapauksen nähneet kauhistelivat ääneen ja kirjoittelivat lehtiin järjettömästä väkivallasta. Huonoimmillekin vitseille naurettiin niin että vatsaan sattui. Kun sanoi toiselle vahingossa hieman tylysti, toinen oli heti viiltelemässä ranteitaan ja valittamassa maailman julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Aivastus oli maailmanloppu. Ihminen ei enää ajatellut, näytti vain tunteitaan.

 

Lisää aivosoluja poistettiin. Nyt oli muotia olla yksinkertainen idiootti. Idiootit olivat onnellisia. Nuoret vain hymyilivät toisilleen täysihoitoloissa, tuijottivat seiniä ja sormiaan. Hoitajat syöttivät heille puuroa ja veivät kävelylle hoitolan ympäri. Saattoi pyöritellä palloa lattialla tuntikausia ja siitä riitti hupia. Kun tökkäsi itseään vahingossa sormella nenään, se nauratti koko osastoa niin että hoitajat ryntäsivät antamaan rauhoittavia. Aivosoluja oli tietysti mahdollista lisätäkin, siihen tiedemiehet pyrkivät, mutta siitä ei tullut muotia missään vaiheessa.

 

SAVIAAVEITA

 

Velho teki kammiossaan aaveita. Hän muovaili niitä savesta. Mutta saviaaveet eivät kummitelleet, joten velho siirtyi tekemään aaveita sähköstä. Hän valmisti oudon laitteen, joka teki aineettomia aaveita.

   Ne ryhtyivät kummittelemaan. Velho oli tyytyväinen. Hän heitti saviaaveet menemään. Ne katselivat surullisina toisiaan ja miettivät miksi heidän jumalansa heidät hylkäsi, ensimmäiset luomuksensa. Mikä aineettomuudessa oli niin paljon parempaa? He eivät tienneet.

   Seuraavaksi velho yritti luoda unissaan näkemäänsä kaunista elämää. Hän onnistuikin tekemään kauniita olentoja, mutta kaikki syntyivät kuolleina. Hän ripusti kuolleet, kauniit olennot kammionsa seinille roikkumaan.

   Eräänä yönä hän näki painajaisen ja päätti luoda ruman olennon. Ruma hirviö syntyi elävänä ja söi kaikki kauniit, kuolleet eläimet.

 

KIRJEENVAIHTAJAT

 

Australiassa asui kerran pieni poika ja pieni tyttö naapureina ja parhaina kavereina. Aika oli 1800-luvun loppua. Kun poika täytti 17 ja tyttö 16, poika päätti lähteä Alaskaan etsimään kultaa. He sopivat kirjoittavansa toisilleen. Tyttö jäi seisomaan laiturille ja vilkutti pojalle kunnes laivan mastot katosivat horisontin taa.

   Mies lähetti naiselle kirjeitä. Hän kertoi kullankaivajan ankarasta ja yksinäisestä elämästä vuorilla, jonne posti kulki joka toinen viikko. Hän kertoi tarinoita kultalöydöistä, jotka menivät häneltä itseltään sivu suun, mutta hän pysyi toiveikkaana. Silloin tällöin hän lähetti valokuvan itsestään tekemässä jotain hassua kuten soittamassa banjoa kauriinpää päässään.

   Nainen kertoi miehelle elämästään Australiassa, kaikkien heidän tuttujensa kohtaloista ja kotikylän tapahtumista ja muutoksista. Hän opiskeli, meni töihin ja naimisiin. Hän sai kaksi lasta: tytön ja pojan. Hän lähetti kuvat aviomiehestään ja lapsistaan miehelle. Pojan nimeksi hän oli laittanut kullankaivajan nimen, mistä kullankaivaja oli mielissään. Eräässä kirjeessä hän lähetti miehelle vitsaillessaan kasan vähäpukeisten naisten kuvia, jotka oli näpistänyt sekatavarakaupasta.

   He olivat kirjeenvaihdossa yli 50 vuotta, yli molempien maailmansotien. Sotien aikana kirjeet saattoivat myöhästyä viikkokausia tai kadota kokonaan, kun postikoneet ammuttiin mereen. Mutta he eivät lopettaneet kirjoittamista. He pysyivät uskollisina kirjeystävinä koko elämän ajan. Mies kuoli 70-vuotiaana eikä koskaan löytänyt kultaa. Kaikki kirjeet lähetettiin Alaskasta takaisin naiselle suuressa, ruskeassa pahvilaatikossa. Naisen poika, jolla oli kullankaivajan nimi, kirjoitti myöhemmin tämän kirjan heidän kirjeenvaihdostaan. Siitä julkaistiin lyhennelmä Valituissa Paloissa.

 

HÄNTÄ EI OLISI VOITU TAPPAA

 

Ja yhtäkkiä kesken lukemisen tajuat, ettei murhaaja olisi voinut tappaa naista, johon ihastuit jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Häntä ei olisi voitu tappaa.

Tunnet kyynelten tulevan silmiisi, kun tiedät nyt naisen palaavan kertomukseen tulevilla sivuilla. Jatkat lukemista aivan uudella innolla.

 

Ja tunnet suunnatonta raivoa, kun ymmärrät kirjan luettuasi ettei kirjoittaja ole huomannut murhaa mahdottomaksi toteuttaa.

Nainen johon ihastuit pysyy kuolleena, vaikka häntä ei olisi voitu tappaa.

 

KAKSI LINNAA

 

Eräänä iltana muukalainen saapui laaksoon. Hän näki linnan, joka oli rakennettu suon laidalle, pettävälle maalle. Oikeastaan se oli pelkkä raunio; tornit olivat vinossa ja osa muureista oli sortunut, tai niiden rakentaminen oli jätetty kesken. Tiilet oli viskottu toistensa päälle miten sattuu. Linna oli kylmä ja kolkko, asukkaat sairaalloisia ja totisia. Hänelle tarjottiin viiniä ja leipää soihtujen valossa.

Jotkut yrittivät peittää muureissa olevia koloja paperilla tai teeskennellä, ettei niitä ollutkaan. Toiset väittivät: ”Eivät ne ole reikiä vaan... ilmanvaihtokanavia, niin!” tai selittivät: ”Suuri Arkkitehti on ne tehnyt, emme saa koskea Suuren Arkkitehdin luomuksiin.”

”Suuri Arkkitehtikö rakensi tämän linnan?” Muukalainen kysyi.

”Hänen poikansa itseasiassa, mutta Suuri Arkkitehti teki kivet!”

Muukalainen sanoi: ”Eihän tällaisessa linnassa voi elää. Vesi sataa sisään katossa olevista aukoista, tuuli kaataa seinät ja viholliset pääsevät sisään aivan liian helposti. Miksette korjaa linnaa, paikkaa aukkoja kunnolla? Miksi linna on rakennettu suolle? Miksi kaikki ovat niin kummallisia?”

”Suuri Arkkitehti tietää mitä tekee! Älä epäile hänen suunnitelmiaan! Tämä on paras linna maailmassa, olet sokea ellet sitä näe!”

”Mutta...”

”Hiljaa! Saat jäädä yöksi sillä ehdolla, ettet mainitse aukkojen olemassaoloa ja tottelet kaikkia linnan sääntöjä kyselemättä.”

Muukalainen ei jäänyt yöksi tähän linnaan.

 

Hän jatkoi matkaansa ja saapuikin pian toisen linnan luo. Tämä linna oli rakennettu tukevimmalle mahdolliselle pohjalle, tornit olivat suorassa ja muurit oli rakennettu kestämään. Osa linnasta oli tosin vielä keskeneräinen, mutta sitä rakennettiin koko ajan. Vastaanotto linnassa oli lämmin, ihmiset hymyilivät ja näyttivät hyvinvoivilta. Hänelle tarjottiin maukasta hedelmäjuomaa tyylikkäässä salongissa, jota valaisivat sähkölamput ja kauniit kattoikkunat.

”Kuka tämän linnan on rakentanut?”

”Me kaikki yhdessä. Esi-isämme muurasivat peruskivet ja me olemme rakentaneet niiden päälle. Välillä olemme joutuneet purkamaan huonosti rakennettuja muureja ja torneja, mutta niiden tilalle on rakennettu uusia ja parempia.”

”Kävin aikaisemmin toisessa linnassa, tiedättekö mikä se on?”

”Kutsumme sitä Laiskureiden Linnaksi. Jotkut meistä eivät tahtoneet rakentaa mitään uutta, vaan menivät asumaan raunioihin. Ikävä juttu. Toivottavasti he tulevat järkiinsä jonain päivänä.”

”Tuolla katonrajassa on pieni aukko, josta lämpö karkaa ulos.” Muukalainen huomasi.

”Niinkö? No niinpä onkin, olet oikeassa. Se täytyy paikata pikimmiten. Olisiko sinulla hyviä ehdotuksia, millä se kannattaisi paikata?”

Muukalainen jäi yöksi tähän linnaan.