NARKISSOS
II
Päätin
murhata itseni. Olin kurkkuani myöten täynnä itsekkyyttäni ja omahyväisyyttäni.
Olin täysi kusipää, en välittänyt mistään muusta kuin omasta navastani. Kävelin
pää pystyssä pitkin katuja kuin koko maailman kuningas enkä piitannut
tippaakaan muiden mielipiteistä. Ansaitsin kuolla! Aloin fantasioida omasta
ruumiistani. Mietin päivittäin mikä olisi paras keino päästää itsestäni ilmat
pihalle. Sujauttaisinko huomaamatta syanidia teeheni? Kalauttaisinko itseni
tajuttomaksi ja heittäisin mereen tiilikasa kaulassa? Rukkaisinko autoni
jarruja, jotta syöksyisin jyrkänteeltä alas mutkaisella tiellä? Ampuisinko
itseäni hirvikiväärillä selkään kauppareissulla? Palkkaisinko salamurhaajan
ampumaan itseni? Ei, halusin hoitaa tämän henkilökohtaisesti. Kyllä,
kuristaisin itseni! Odottaisin kärsivällisesti kunnes menisin sänkyyn ja
nukahtaisin, tarttuisin sitten molemmin käsin kurkkuuni. Katsoisin itseäni
silmiin ja irvistäisin mielipuolisen riemun vallassa, kun elämä katoaisi
niistä.
Sitten
aloin epäröidä. Entä jos poliisi nappaa minut? Saan elinkautisen ensimmäisen
asteen murhasta. Joudun linnaan vedelle ja leivälle. Saan sellitoverikseni
narkkarin ja minua pistetään saksilla selkään suihkussa. Minun täytyisi ostaa
hansikkaat, jottei kurkkuuni jää sormenjälkiäni. Ruumiini minun täytyisi
piilottaa puutarhaan ruusupenkin alle. Tarvitsisin vedenpitävän alibin. Missä
sanoisin olleeni itsemurhan sattuessa? Kyllä, sanoisin olleeni katsomassa
koripallo-ottelua stadionilla. Puoliajalla ehtisin ajaa kotiin, surmata itseni
ja palata takaisin katsomaan peliä kuin mitään ei olisi tapahtunut... Ei,
parasta olisikin lavastaa naapuri murhaajaksi! Heittäisin veriset vaatteeni
hänen pyykkikoriinsa, kukaan ei epäilisi mitään. Poliisi taluttaisi
hämmentyneen naapurin autoon ja veisi kuulusteltavaksi. Todistaisin oikeudessa,
että minulla ja naapurillani oli riitaa edellisenä päivänä. Pääsisin kuin koira
veräjästä ja naapuri lusisi kuin undulaatti häkissä.
Mutta
voisinko jatkaa normaalia elämää murha harteillani? Omatuntoni soimaisi minua
iltaisin, en saisi siltä rauhaa. Näkisin kammottavia painajaisia murhastani,
tuntisin kylmät käteni kurkullani aina kun panisin maate. En saisi enää unta.
Haamuni palaisi haudan takaa kummittelemaan minulle, juoksisin harhanäkyjä
karkuun kaiket päivät. Purisin kynsiäni ja pelkäisin totuuden tulevan selville.
Piiloutuisin pusikkoon aina poliisiauton ajaessa ohitse. Syyllisyys kalvaisi minua
niin sietämättömästi, että saisin lopulta hermoromahduksen ja yrittäisin
itsemurhaa. Nielisin purkillisen unilääkkeitä ja heräisin sairaalassa.
Murtuisin ja paljastaisin kaiken psykologille, hän passittaisi minut
hullujenhuoneelle... Ei, ei se onnistuisi. Jänistäisin kuitenkin juuri viime
hetkellä, sisu menisi kaulaan. En voisi koskaan tosissani ottaa ihmishenkeä, en
edes sellaiselta apinalta kuin minä. Minulla ei ole tappajanvaistoa, mieleni on
liian heikko ja myötätuntoinen... Minun täytyy vain niellä itseinhoni ja yrittää
tulla toimeen itseni kanssa.
