Kuvattomiin sarjakuviin

VIIHDETTÄ VIERAILIJOILLE

eli

ENTERTAINMENT FOR EXTRATERRESTIALS

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

 

 

 

Toinen päivä

“Yksi kahden hinnalla.”

 

Taivalkosken kaupungiksi muuttumisella oli tietysti myös negatiiviset puolensa, ja ne kokivat pahimmin nahoissaan kaikki Taivalkosken autoilijat. Liikenneministeriön puolueettomissa tutkimuksissa oli nimittäin todettu, että henkilö­auto kuluttaa kaupunkiajossa kaksi kertaa enemmän bensiiniä verrattuna valtateillä tai kylillä ajoon. Näinollen taival­koskelaisten bensankulutus nousi kaksinkertaiseksi yhdessä yössä.

   Samanlainen äkillinen nousu tapahtui myös itsemurhaluvuissa, avioeroissa, murhissa, raiskauksissa, pahoinpite­lyissä ja terroristi-iskuissa. Lisäksi yksi Taivalkoski Cityn syrjäkylistä (Jokijärvi) muuttui slummiksi ja erilaisista etsi­nisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä tulevien jenginuorten väliset kahakat Oulu-Kuusamotien alikulkukäytävässä tulivat osaksi arkipäivää. Mustat jehovanuoret ja skinhead-lestadiolaisnuoret iskivät yhteen matkamuistopuukoin ja lukkoketjuin aseistautuneina. Tuloksena oli yksi murtunut nenä ja kolme kappaletta serbo-kroatiankielisiä yleisönosas­tokirjoituksia seuraavan viikon tiistain Koillis-Sanomissa.

 

Tiistai-aamu kello 5.40.

   Herätyskello soi kerrostaloasunnon pimeässä makuuhuoneessa. Järjestelijä Topi kääntää kylkeä, vilkaisee kelloa, kääntyy toiseen suuntaan ja etsiytyy takaisin uneen.

   Äkkiä hän kääntää itsensä takaisin ja ponkaisee ylös sängystä.

   Hetkeä myöhemmin hän syöksyy kerrostalon sisäpihalle ja juoksee takki kädessä autolleen.

   Hän löytää avaimet paikoiltaan ja yrittää startata, mutta auto ei suostu käynnistymään. Bensamittari näyttää nollaa ja yhtäkkiä hän muistaa, miksi tilasi eilen taksin päästäkseen töihin.

   Hän ottaa kännykkänsä esille ja soittaa taksin. Akku riittää soittoon juuri ja juuri.

 

Taksi saapuu TV-yhtiön pihalle ja Topi on jo poistumassa kyydistä, kun hän yhtäkkiä huomaa jänistarran taksin tuuli­lasissa ja muistaa, mitä lupasi eilen illalla.

   “Kosti!” Hän huudahtaa ja hyppää takaisin kyytiin. Taksi peruuttaa pois TV-yhtiön pihasta.

 

Kosti seisoo omakotitalonsa etupihan nurmikolla eväslaukku kädessään ja vilkuilee kelloaan vähän väliä. Hän haukot­telee harmaalle aamulle ja odottaa kärsivällisesti.

   Hetken kuluttua taksi kaahaa pihatielle ja jarruttaa aivan Kostin eteen. Topi viittilöi Kostia kyytiin.

   “Huh.” Kosti avaa takaoven ja Topi nykäisee Kostin sisään käskien samalla taksikuskin painaa kaasua.  

 

Taksi hiljentää Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen pihatiellä, joka kiertää kaupungin kuuluisimman nähtävyyden: ”General Midi, Taivalkoski City”-patsaan. Kosti lentää selkä edellä ulos autosta laitoksen portaiden kohdalla.

   Taksi kiihdyttää takaisin kohti TV-asemaa ja Kosti vilkuttaa hyvästiksi. Portaiden juuressa on punainen postilaa­tikko, josta Kosti huomaa ottaa kainaloonsa kasan mainoslehtisiä mennessään sisään.

 

Topi maksaa taksin taskunpohjalta löytyvillä pikkukolikoilla, suoristaa solmionsa ja harppoo väsyneenä TV-aseman ulko-ovelle. Juuri kun hän on tarttumassa ovenkahvaan, mietelausepoliisi potkaisee oven hänen naamaansa. Hän len­tää taaksepäin, lyö päänsä pylvääseen, kaatuu siitä edelleen eteenpäin, lyö otsansa portaaseen ja päätyy selälleen.

   “Ai, sori.” Mietelausepoliisi pyytää anteeksi ja tarjoaa auttavaa kättä.

   Topi tarttuu tarjoukseen ja huomaa noustessaan, että poliisin toiseen ranteeseen on kiinnitetty käsiraudoilla eilisen hypnoosishown vetäjä.

   “Mitä täällä tapahtuu, mihin te viette häntä?” Topi kysyy otsaansa hieroen.

   Mietelausepoliisi mulkaisee hypnotisoijaa kulmat kurtussa ja kertoo. “Meille on tullut ilmoituksia ihmisten katoa­misista sen jälkeen, kun he ovat olleet hypnotisoitavina tämän tyypin hypnoosiohjelmassa. Olemme aina epäilleet, että siinä on jotain hämärää tekeillä, mutta emme ole voineet todistaa mitään, tämä tyyppi on ollut ovela... Mutta viimein eilen hän paljastui! Eilen illalla kun katsoin telkkaria, niin sieltä tuli se mainos!”

   “Pahus, arvasin että se oli huono idea...” Hypnotisoija irvistää. 

   “Se oli se mainos niistä ihmisistä karatelankun virkaa toimittamassa! Ratkaiseva todiste! Ratsiassa todettiin, että tämä mies jemmasi kaikki hypnotisoidut ihmiset kellariin aina ohjelman jälkeen ja myi heidät sitten mustassa pörs­sissä karatemiehille! Niin, sellaista peliä täällä pelattiin, mutta nyt saatiin päätekijä rautoihin!”

   “Mä olen tosi pahoillani.” Hypnotisoija mököttää.

   “On syytäkin, saatana! Kaikenlaisia hulttioita! Pistähän jalkaa toisen eteen, tästä rapsahtaa elinkautinen jos toinen­kin!”

   Topi pyörittää päätään ja laahustaa sisään miettien, mihin maailma on menossa.

 

Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen johtaja istuu sekavahkossa mielentilassa sotkuisessa toimistossaan tietokoneen ääressä suojalasit silmillään ja valkoinen takki päällään.

   Kosti vilkaisee toimiston oviaukosta, häviää hetkeksi ja vilkaisee sitten uudelleen. Tutkija huomaa Kostin toisella kerralla.

   “Huomenta...?” Johtaja vilkuilee käytävään.

   “Huomenta.” Kosti koputtaa avoimeen oveen ja kävelee sisään. “Minä tulin sen ilmoituksen takia.”

   “Ahaa, istukaa toki, minä odottelinkin teitä!” Tutkija innostuu ja alkaa kaivamaan sinisiä jauhepusseja esiin pöytä­laatikosta. “Täällä sitä on, täällä sitä on...”

   Kosti istuutuu. “Minä ajattelin, että olisin sopiva koska minulla on kokemusta kaniinina olosta ja sillä tavalla...”

   Tutkija pysähtyy, huomaa erehdyksensä ja alkaa kasaamaan jauhepusseja takaisin laatikkoon. “Ai, sen ilmoituksen takia... Joo joo, kyllä kyllä... Meillä onkin vielä yksi paikka vapaana, se sopii teille hyvin...”

   Tutkija sulkee jauhepussilaatikon, avaa toisen, ottaa sieltä esiin keltaisen TaCit-merkin ja antaa Kostille. “Laitetaan tästä merkki taskuun, pitäkää sitä aina esillä täällä kulkiessanne, ettei satu... Niin, eei kai täällä mitään satu, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin! Menkää tuosta käytävää pitkin vasemmalle, kääntykää oikealle ja sitten vasemmalle ja menkää sisään ovesta, josta lukee testilaboratorio. Siellä neuvotaan loput, minä tulen sitten myöhemmin paikalle!”

   “Kiitos kamalasti!” Kosti kiittää tutkijaa riemuissaan ja on jo lähdössä, mutta pysähtyy vielä ovella. “Eikö pitäisi tehdä työsopimus ja neuvotella palkasta ja muusta?”

   Tutkija pullistelee poskiaan. “Niin tuota, joo kai... Mutta sen kyllä ehtii testien jälkeenkin! Ei mitään huolta!”

   “Selvä. Kiitos. Näkemiin.” Kosti lähtee etsimään labraa.

   Tutkija kääntyy takaisin tietokoneelleen ja jatkaa virtuaaligurujen teurastusta akimbona kahdella rakentinheitti­mellä.

 

Samaan aikaan Veijo on Kuusamo Cityyn menossa. Kameramies istuu hänen vieressään ja toimii keskustelun toisena osapuolena.

   “Katsoitko eilen sen uuden amerikkalaisen sarjan, mikä-sen-niminyt-olikaan, pilotin?”

   “Joo, aika huono. Oikeastaan ihan paska.”

   “Niin, niinhän se oli...”

   “Amerikkalaiset TV-ohjelmat on yleensä ihan paskoja.”

   “Niin, ehkäpä...”

   “Mutta tulevaisuudessa varmaan laatu kohoaa, katsos, nythän on tulossa tällainen tilaus-TV-systeemi, että tilataan ohjelma ja maksetaan vain siitä ajasta mitä sitä katsotaan eikä ole pakko katsoa kokonaan tai voi vaikka kelata ja kat­soa pelkän lopun. Se varmasti parantaa tilannetta, kun joka ohjelmasta menee joku minuuttitaksa. Tilaisitko sinä vaikka jotakin visailua tai hiihtokisaa tai halpasaippuaa minuuttitaksalla?”

   “Enpä tiedä...”

   “En minäkään. Tilaisin vain laatusarjoja ja laatuelokuvia, ja varmaan suurin osa muistakin. Ohjelmantekijöillä kan­nattaisi tehdä laatua, koska se menisi kaupaksi... Jos tehtäisiin vielä niin, että ohjelmien tekijät saisivat itse katsoa vain samanlaatuisia ohjelmia kuin tekevät. Ehkä se innostaisi tekemään vieläkin laadukkaampaa showta.”

   “Niin, ehkäpä...”

   “Yritän olla positiivinen tämän asian suhteen, vaikka saattaahan tietysti olla niinkin, että suurin osa tilaa ihan sitä samaa paskaa maksuista huolimatta.”

   Veijo ei halua jatkaa keskustelua tämän pidemmälle.

 

Aamuporu on, ja alkaa pian. Ohjaaja seisoo kameramiehen vieressä seuraamassa juontajien meikkausta. Topi saapuu studioon päätään pidellen.

   “No sieltähän sitä tullaan ja taas myöhässä!” Ohjaaja repeää liitoksistaan, tarttuu Topia hihasta ja ojentaa hänelle paperilappua. “Ala painua heti hommiin! Kanava on taas pistetty kokonaan uusiksi, tuossa on muistio meidän uudesta ohjelmapolitiikasta, sisäistä se!”

   Topi laittaa kännykkänsä lataukseen ja lukee muistion. “Lisää seksiä, väkivaltaa, taidetta ja... sandaaleja?”

   Ohjaaja nyökkää. “Niin, en minäkään sitä käsitä, mutta pomo käski. Järjestä kaikille sandaalit ennenkuin ohjelma alkaa!”

   “Selvä, selvä...” Järjestelijä myöntelee ja lähtee etsimään sandaaleja.

 

Kosti hiippailee kauhu kurkkua kuristaen ympäri tutkimuslaitoksen autioita käytäviä vilkuillen nimettömiä ovia, joi­den takaa kuuluu outoja, hirvittäviä ääniä.

   Hän pysähtyy hetkeksi rauhoittumaan ja valitsee sitten yhden oven, jonka takaa ei kuulu mitään. Hän yrittää avata sitä, mutta ovi pysyy kiinni.

   “Miten se olikaan? Yksi oikealle, kaksi vasemmalle...” Kosti puhuu itsekseen toivoen sen auttavan, kävelee eteen­päin ja testaa summamutikassa toista ovea, joka hänen kauhukseen onkin auki.

   Hän rohkaisee mielensä ja vilkaisee sisään tekniikkaa täynnä olevaan laboratorioon. Hän päästää vaimean kauhun­kiljahduksen huomatessaan ikkunan luona seisovan hirviömäisen ihmiskokeen, jonka päästä tunkee esiin johtoja ja virtapiirejä.

   “Anteeksi, onkohan tämä tuota...” Kosti yrittää kysyä cyborgilta, mutta se ei vastaa.

   Yhtäkkiä laboratorion oven takaa syöksyy esiin hurjistunut tiedemies, joka huutaa, haukkuu, murisee ja vetää oven kiinni Kostin nenän edestä.

   “Tämä ei taida olla oikea paikka...” Kosti puhisee suunnattoman helpottuneena ja siirtyy seuraavalle käytävälle.

 

Aamuporu aloittaa. Juontajalla on sandaalit jalassaan ja kamera kuvaa niitä alkumusiikin aikana.

   “Hyvää huomenta hyvät katsojat!” Juontaja Jarmo toivottaa. “Saanen esitellä samantien uuden juontajaparini ja enti­sen Miss Suomen, nykyisen Veijon!”

   Kamera kuvaa viereistä lavastesohvaa, jolla ei istu ketään.

   “Ai niin, olenpas hajamielinen!” Jarmo lyö itseään otsaan. “Veijo ei olekaan täällä tällä hetkellä, vaan hän on sillä välin Kuusamo Cityssä! Veijo, kuuluuko?”

 

Kuva siirtyy Kuusamo Cityyn, missä Veijo seisoo tienristeyksessä ja vastaa. “Huomenta minunkin puolestani, hyvät katsojat.”

 

Kuva siirtyy takaisin studioon. “Niin, katsojat, Aamuporu on jälleen ruodussa ja meillä on taas hieno show tulossa!” Jarmo kehuu. “Jatkamme eilen alkanutta kännykäntestausta ja piiloleikkiä, eli Veijo antaa meille satelliittilinkin kautta puolen tunnin välein raportin Eko-Eskon etsinnän etenemisestä Kuusamossa! Aivan ensimmäisenä meillä on kuitenkin vieraana mies, joka miettii asioita kaikilta kanteilta! Ja onhan luvassa myös yllätysvieraita, mutta aivan en­simmäiseksi aloitetaan aamun ensimmäisillä uutisilla!”

 

   “Huomenta -” Uutisankkuri ehtii sanoa ennenkuin saa hysteerisen naurukohtauksen.

 

Ohjaaja kiristelee hampaitaan ja kääntyy särkylääkettä etsivän ja jääpussia otsallaan pitävän Topin puoleen.

   “Eikö tosiaankaan löydy parempaa uutistenlukijaa niiden kahden dementikon tilalle?”

   “Tuo on paras mitä löysin.” Topi sanoo ja uutisankkuri kaatuu ruudussa pöydän taakse. HETKINEN-ruutu saa kiinnittää katsojien huomion sillaikaa kun tilannetta korjataan.

 

Tällä välin Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksessa Kosti löytää sattumalta aivan oikean oven. Tutkimuslaitoksen joh­taja odottaa jo siellä.

   “Ai, siellähän sinä olet!” Johtaja huudahtaa ja vetää Kostin sisään.

   “Sori, mä vähän eksyin...”

   “Ei se mitään, pistä vain tuosta suojalasit päähän, niin aloitetaan kokeet! Muistinko muuten mainita, että tänne tulee illalla Kaleidoskooppi-ohjelman kuvausryhmä tekemään tiedejutun televisioon tästä kokeesta?”

   “Niinkö? Minä olinkin ennen televisiossa töissä.”

   “Hienoa, Kosti, hienoa! Mene siihen riviin seisomaan ja odottamaan muiden kanssa, niin kohta aloitetaan... Laite­taan tämä eväslaukku tänne sivuun siksi aikaa... Hyvä oikeastaan että otit eväitä, tässä on meillä pitkä koeviikko edessä, siinä saattaa alkaa tosiaan hiukomaan välillä -”

   “Vi-viikko?” Kosti kauhistuu.

   “No näistä kokeista ei koskaan tiedä, saattaahan se olla ohi yhdessä pamauksessakin... Tehän kuitenkin kaikki alle­kirjoititte sen sopimuksen, jossa lukee että luovutatte ruumiinne lääketieteelle -”

   “En minä ole allekirjoittanut mitään.”

   “Joo niin, meillähän se siirtyikin myöhemmäksi...” Johtaja tuumii tilannetta hetken aikaa. “Mutta ei anneta sen hai­tata! Tsemppiä kaikille, mä ainakin luotan siihen, että tuloksia syntyy!”

   Kosti katselee vieressään seisovia muita koekaniineita, jotka eivät näytä hermostuneilta vaan pidemminkin apaatti­silta.

 

Aamuporu jatkaa siitä mihin jäi.

   “Meillä on nyt täällä vieraanamme hyvin erikoislaatuinen mies! Hän nimittäin miettii kaikkia asioita kaikilta kan­teilta! Tervetuloa, Mortti!”

   Mortti nyökkää tervehdykseksi.

   “No niin, Mortti! Kun olin tulossa tänne ohjelmaan ja mietin että mitä mä kysyisin sulta, niin mä huomasin hir­veästi puita siinä tien vieressä ja siitä tuli mieleeni tämä kysymys: Mikä on sun suokikkipuu?”

   “Suosikkipuu...?” Mortti alkaa miettiä kysymystä ankarasti kaikilta kanteilta ja miettii pitkään. Jarmo odottaa kärsi­vällisesti kymmenen sekuntia, mutta sitten hiljaisuus alkaa hermostuttamaan häntä.

   “No tuota, voidaan ottaa seuraava kysymys, jos -”

   “Ei, hetki, minä mietin vielä...” Mortti sanoo.

   Jarmo vilkuilee kameraa eikä tiedä mitä tehdä.

 

Ohjaaja katsoo ruutua ja sanoo Lähettäjälle: “Laita mainos pyörimään siksi aikaa.”

 

Mainoksessa kaksi miestä istuu autossa, joka on ajanut ulos tieltä metsänreunaan. Taustalla kuuluu iloinen musiikki ja mainoslause kuuluu: “Kaikki tiet eivät vie Roomaan.”

 

   “Mitä tuo oli?” Ohjaaja kysyy lähettäjältä.

   “Mikä niin?”

   “Tuo mainos. Mitä siinä mainostettiin?”

   “En minä tiedä, se oli aika taiteellista.”

   “Saakeli, tuota se taide juuri on! Kun ei saa selvää mitä mainostetaan, niin se on taidetta!”

   “Ja sandaaleja.”

   “Niitäkin vielä, helvetti!”

 

Aamuporussa Mortti miettii vieläkin, eikä lähetystä voida jatkaa hänen mietiskelynsä takia. Jarmo yrittää hoputtaa.

   “No, tuota, jokohan olet miettinyt tar -”

   “Tammi.” Mortti vastaa suoraan.

   “Tammi? Sun suosikkipuu on siis tammi. Miksi juuri tammi?”

   “Hmm... “ Mortti alkaa miettimään uudelleen, mikä sai hänet valitsemaan juuri tammen.

   Jarmo hätääntyy, kun ei saa taaskaan vastausta heti. “Tai kerro, että tuota pidätkö enemmän suolaisesta vai make­asta?”

   “Ei, hetki, minä mietin vielä sitä tammea...”

   “No tuota...” Jarmo vilkaisee kameramiestä, joka näyttää kännykkää. “Ahaa, niin! Voisimmekin käydä tässä välissä katsomassa, miten Eskon etsintä Kuusamossa sujuu! Haloo, Veijo?”

 

Kuusamo City.

   “Ja no niin, olemme nyt täällä Kuusamossa Eeroa etsimässä, eikä ole vielä näkynyt vilaustakaan.” Veijo kulkee ka­meramies perässään Rukatunturin metsikössä. “Joo, ei sitä kyllä nyt löydy, joten taidan  soittaa vähän vinkkiä Es­kolta.”

   Veijo valitsee Eeron numeron pikavalinnasta.

   “Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua mitä? Eero? Sori, Eskoa tavoittelin. Hei...”

   Veijo valitsee Eskon pikavalinnasta.

   “Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua. Niin, olet melkoisen hyvässä piilossa! Anna ääni­merkki!”

   Veijo ja kameramies kuulostelevat äänimerkkiä. Hetken kuluttua jostain kaukaa kuuluu alppitorven möreä voih­kaisu.

   “Se kuului tuoltapäin.” Kameramies osoittaa metsikköön.

   “Okei, kiitti Esko!” Veijo laittaa kännykän kiinni. “Me lähdetään nyt etsimään tuolta, kun saatiin kunnon suuntima. Täällä Veijo, Kuusamo City, siirrän takaisin studioon.”

 

Mortti kuluttaa Aamuporun lähetysaikaa miettimällä edelleen.

   “Tuota...” Jorma yrittää epätoivoisesti saada edes jonkinlaista väliaikatulosta.

   “Älä painosta, mä mietin!” Mortti älähtää ärtyneesti.

   “Okei...” Jorma vilkuilee papereitaan.

 

Ohjaamossa lähettäjä haukottelee ja venyttelee tuolissaan. Topi kääntelee päätään puolelta toiselle.

   “Ei olis pitänyt kutsua tuota jätkää. Käy järjestämässä se pihalle.” Ohjaaja käskee.

   “Selvä...” Topi kohottautuu jaloilleen. “Hei, mikä on muuten seuraava ohjelma?” Hän kysyy.

   “Jehis on seuraava, lastenohjelmat jätettiin kanavalta kokonaan pois.”

   “Eikö se siivooja osannutkaan näytellä?”

   “Osasihan se, mutta pitäähän sitä jonkun siivotakin.”

   “Niin, tottakai.” Topi ymmärtää ja lähtee järjestämään Morttia ulos televisiosta.

 

Aamuporu, missä Jarmo kaivelee aikansa kuluksi kynsiään.

   “Huvikseen.” Mortti vastaa viimein.

   “Kiitoksia paljon, mies joka miettii asioita kaikilta kanteilta!” Jarmo rentoutuu viimein ja viittoo Topia paikalle. “Kas, siinä olivatkin kaikki kysymykseni tällä kertaa! Seuraavaksi jälleen uutiset!”

   Kuva vaihtuu uutisiin, jotka meikkaaja lukee.

   “Siinäkö se oli? Eikö muuta?” Mortti kyselee Jarmolta ja Topilta.

   “Siinä se oli kuule kaikki, että tule nyt mukaan, mennään vaikka tuonne alas kaljalle. Sopiiko?” Topi kysyy.

   Mortti alkaa miettimään sopiiko se hänelle.

   “Äh, antaa olla!” Topi tarraa Morttia hihasta ja lähtee raahaamaan ulos.

 

Uskisohjaaja Sami, joka sai kokea kovia Kostin pesäpallomailan alla, on juuri nilkuttamassa TV-aseman ulko-ovea kohti vasen käsi siteessä, oikea jalka paketissa ja tuki kaulassa, kun Mortti heitetään pihalle. Sami kiiruhtaa autta­maan Morttia ylös.

   “Kiitos.” Mortti sanoo takkiaan pudistellen.

   “Voi, maailma kohtelee kaltoin meitä ihmispoloja! Katso nyt minuakin pientä vajaakuntoista! Mutta on hyvä tietää, että apu on lähellä kun sitä vähiten kaipaa! Kerropas, veli, oletko sinä uskossa?”

   “No tuota...” Mortti alkaa miettimään Samin kysymystä.

 

Aamuporu jatkaa pikavauhtia, kun hidasteesta on päästy eroon. “Kiitos, uutisstudio! Kuten alussa sanoin, meillä on täällä tänään yllätysvieras! Suoraan etelästä on saapunut seuraamme Herra Camembert, turvallisuusexpertti!”

   “Hyvää huomenta.” Turvallisuusexpertti toivottaa vakavalla naamalla. Hänen yllään on erikoinen asu täynnä turva­laitteita.

   “Puhutaanpa siis hieman henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Kertoisitko lyhyesti, mitä siihen kuuluu?” Jarmo ky­syy.

   Expertti esittelee mieluusti. “No, ensinnäkin tällainen tulen-, luodinja vedenpitävä puku. Sitten on nämä laitteet, nämä ovat henkilökohtaiseen käyttöön muunnettuja tavallisia joka kodin ja auton turvalaitteita; kuten tämä varashäly­tin tässä ja tämä liiketunnistin. Minitutka olkapäälläni hälyttää heti, jos joku tuo metallia kymmenen metrin säteelle minusta ja tietohan menee suoraan hälytyskeskukseen. Sitten on tietysti kaksi henkivartijaani, jotka ovat nyt tuolla kulisseissa.”

   Kamera näyttää kahta kulisseissa seisovaa mustapukuista miestä, jotka nostavat peukaloitaan kameralle.

   “Mikä tuo on?” Jarmo kysyy ja osoittaa yhtä laitteista.

   “Se on infrapunavalvontakamera. Nauhoitan kaiken ympärilläni tapahtuvan ja lähetys menee satelliitin kautta suo­rana kahteen turvallisuusyritykseen Cayman-saarilla.”

   “Kiintoisaa. Mitä hyötyä näistä kaikista laitteista sitten on?”

   “Ne tuovat turvallisuutta ja onnellisuutta elämääni.” Turvallisuusexpertti sanoo ja kuiskaa vielä lisäksi: “Saan myös muita helpommin henkivakuutuksia.”

   “Kiintoisaa! Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia teillä on?”

   “Aion hankkia sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua.”

   “Sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua?” Jorma kysyy varmistellen.

   “Niin. Suihkut ovat yllättävänkin vaarallisia kapistuksia. Jos pesee kasvojaan suu auki, niin siinä on hengenlähtö lähellä.”

   “Entä sitten ammeet?”

   Expertti järkyttyy. “Ei, ei... Älä mainitsekaan sellaisia!”

   “Tai uimahallit?”

   Expertti alkaa vapista. “Ei, ei! N-ne minua pelottaa!”

   “Tai valtameret esimerkiksi?”

   “Meri! Ei meri!” Turvallisuusexpertti menettää täysin ruumiinsa kontrollin ja putoaa sohvalta lattialle. “En saa henkeä...! Auttakaa...!”

   “No sepä oli heikkomielinen mies.” Jarmo hymähtää kameralle.

   Henkivartijat syöksyvät kulisseista antamaan expertille tekohengitystä, mutta se on jo liian myöhäistä. Expertti on saanut aivoveritulpan ja sydänkohtauksen yhtäaikaa.

   “Kuollut.” Toinen henkivartija sanoo ja sulkee expertin silmät.

   “Kuollut?” Jorma hätääntyy tajutessaan viimein tilanteen vakavuuden. “Tämä ei nyt kyllä kuulunut käsikseen...”

 

Ohjaaja hakkaa lähettäjän olkapäätä. “Ota äkkiä yhteys Kuusamoon.”

   “Selvä.” Lähettäjä kuittaa.

   Sitten ohjaaja kääntyy Topin puoleen. “Käy järjestämässä ruumis pois tuolta, pronto!”

 

Lähetys jatkuu Kuusamo Citystä. Veijo ja kameramies istuvat hiihtohississä Rukan lumettomien laskettelurinteiden yläpuolella yrittäen päästä pois katvealueelta, jotta kuulisivat mitä Eero yrittää sanoa.

   “Mitä? Mitä?” Veijo kyselee ja nousee viimein seisomaan. “Joo, nyt kuuluu, kerro vihje! Selvä, selvä... Okei, sel­väksi tuli, kiitti paljon, Esko!” Veijo laittaa kännykkänsä taskuun ja kääntyy puhumaan kameralle. “Niin, hyvät katso­jat, Eskon etsintä Kuusamo Cityssä jatkuu! Kysyin juuri äsken hieman vinkkejä eli maamerkkejä hänen olinpai­kastaan ja Esko vastasi, että siellä näkyy paljon sinistä, isoja palloja ja savua nousee. Ehkä me nyt löydämme hänet, kun saimme hieman vinkkiä!”

   “Istu alas ettet tipahda.” Kameramies kuiskaa Veijolle.

 

Topi ja kuolleen turvallisuusexpertin henkivartijat kantavat experttiä ulos TV-asemalta. Toinen henkivartija siirtyy pi­tämään ulko-ovea auki.

   “Painaa aika pirusti näin pieneksi kaveriksi. Varmaan yli sata kiloa.” Topi puuskuttaa ja laskee expertin jalat het­keksi maahan pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan.

   “Ei tää mun mielestä paina kun jotain seitkyt.” Pääpuolta kannatteleva henkivartija arvioi.

   “Varmaan painaa enemmän, painaahan laitteetkin jo jotain kolmekymmentä.” Topi osoittaa turvallisuuslaitteita. 

   “Sulta puuttuu vaan lihaksia.” Henkivartija heittää.

   Topi tarttuu taistelutahtoisesti expertin jalkoihin. “Katsotaanko? Kahvihuoneessa on puntari, voidaan tarkistaa vaikka heti!”

   “Punnitaan vaan.” Henkivartija myöntyy. He lähtevät kantamaan experttiä takaisin sisään.

 

Kahvihuoneessa Topi etsii digitaalipuntarin kaapista, asettaa sen lattialle ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin pystyyn sen päälle. Ruutuun kilahtaa luku 110,0.

   “Kuten sanoin.” Topi sanoo tyytyväisenä itseensä. “Reilusti yli sata kiloa, itseasiassa tasan puolet enemmän kuin minä.”

   Henkivartijat epäilevät väitettä. “Väitätkö, että painat vain viiskytviis? Et kai sä niin kevyt voi olla!”

   “No katsokaa!” Topi tönäisee expertin pois ja menee vuorostaan puntarille. Ruutuun ilmestyy luku 54,5.

   “Mitä mä sanoin? Melkein tasan puolet!”

   “Sähän painat vähemmän kuin joku kiinalainen nainen! Miten sä voit painaa noin vähän?” Henkivartijat eivät ole uskoa lukemaa todeksi.

   “Mä -” Topi vastaa mongoloidiäänellä. “- olen ontto.”

   Henkivartijat nyökkäävät, kun eivät tiedä mitä moiseen voisi vastata.

   “Viedään expertti autoon.”  

   Henkivartijat nostavat ruumiin ja Topi siirtyy pitämään ovea auki.

 

Sami odottaa TV-aseman pihalla edelleen Mortin vastausta kysymykseen siitä, onko Mortti uskossa vai ei.

   Samalla Topi ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin turvallisuusliikkeen pakettiautoon. Henkivartijat hyvästele­vät Topin ja lähtevät kuljettamaan ruumista pois. Topi kiiruhtaa takaisin sisään.

   Sami yrittää hoputtaa Morttia kelloaan vilkuillen. “Kuule, mulla ois vähän kiire, kun pitäisi mennä tapaamaan tuota TV-yhtiön pomoa, että -” 

   “Älä hoputa, mä mietin!” Mortti ärähtää.

   “Tottakai, joo, mieti ihan rauhassa vaan... tuota...” Sami päättää viimein toimia ja lähtee astelemaan kohti ovea. “Mieti asiaa sillä aikaa kun käväisen tuolla, mä tulen ihan kohta takaisin!”

   “Mitä?”

   “...Että ei mitään kiirettä, mieti tosiaan ihan rauhassa, mä tulen sitten takaisin!” Sami huutaa ovelta.

   Mortti kohauttaa olkapäitään ja jatkaa miettimistä.

 

Kuusamo City.

   Veijo ja kameramies rämpivät märässä havumetsässä, kun kameramies yhtäkkiä pysähtyy. Veijo jatkaa matkaa het­ken aikaa, mutta huomatessaan kameramiehen pysähtyneen hän palaa takaisin.

   “Mitä nyt? Väsyttääkö sua?” Veijo kysyy.

   “Kuule Veijo. Musta tuntuu, että Eero huijaa meitä.” Kameramies sanoo.

   “Mitä tarkoitat?”

   “Ehkä se ajelee autollaan koko ajan eri paikkaan eikä me löydetä sitä ikinä!”

   “Vai niin tekee!” Veijo puuskahtaa. “Se paskiainen! Nyt taidetaan tehdä niin, että lähdetään takaisin Taivalkos­kelle! Jääköön Eero yksin leikkimään!”

   “Tehdään niin.” Kameramies sanoo ja he lähtevät talsimaan takaisin omalle autolleen.

 

Topi kävelee ykkösstudiota kohti vastalatautunut kännykkä kädessään, kun Stuntman-Kake tulee käytävällä vastaan kuvaaja mukanaan.

   “Hei Kake, gimme five!” Topi tervehtii. “Mihinkäs te olette menossa?”

   “Me mennään tekemään ihan uutta suoraa ohjelmasarjaa, TV-Roolipeliä!” Kake hihkuu innosta.

   “Ai niin, tosiaan, siinä muistiossa olikin jotain sellaista...”

   “Muista katsoa sitten illalla!”

   “Tottakai, Kake!” Topi ja Kake ottavat käytävällä lyhyen varjonyrkkeilyottelun ennenkuin jatkavat molemmat omiin suuntiinsa.

 

   “Ja täällä taas Jehis, tervetuloa seuraamme! Kuten eilen lupasin, meillä täällä on paljon hienoja artisteja! Mukana mm. Michael Peace, Mike Road, Michael D. Black ja Kebab Grills! Odottakaas, minä haen ne... Tässä he ovat!” Juon­taja ottaa esiin valokuva-albumin ja näyttää artistien valokuvia kameralle. “No niin, tässä on Michael Peace! Hieno kuva, eikö vaan? Tässä oli Michael D. Black, vähän huono kuva, mutta hän se oli... Tässä on Kebab Grills, eikö ole hienoa että saatiin heidätkin mukaan ohjelmaan?!”

   Yhtäkkiä juontaja saa käsimerkkejä ohjaajalta ja laittaa valokuvaalbumin pois. “Ai niin, unohdin aivan mainita, että koska teidän katsojien pyynnöstä koko kanavaa on muutettu, on myös meidän ohjelmaamme muutettu. Niinpä tänään Jehiksessä meillä on specialpäivä, nimittäin pakanapäivä! Tänään ei puhuta Jehiksestä, tänään saavat pakanatkin suunvuoron!” Juontaja vilkaisee ohjaajaa, joka näyttää peukaloa. “Siirrymmekin sitten haastatteluun! Tänään meillä on spezial-haastattelussa bändi nimeltä Ydinpommit suoraan Helsinki Citystä ja heidän kappaleensa What is The Name of This Fucking Shit, joka on singlelistan ykkösenä! Moi kaikille kolmelle!”

   “Moi.” Sanoo ensimmäinen Ydinpommi.

   “Moi.” Sanoo toinen.

   “Kaiku.” Sanoo kolmas.

   “Mutta jo riittää jaarittelu, katsotaan näiden pakanoiden video!”

   Viisiminuuttisesta videosta näytetään kaksi minuuttia ja viisi sekuntia. Sitten juontaja ilmestyy taas kuvaan.

   “Sitä ei tässä kiireessä ehditty katsoa tuon enempää, että siirrytään suoraan haastatteluun ja otetaan pidemmittä pu­heitta suoraan ensimmäinen kysymys: Mistä ihmeestä keksitte tuollaisen hirveän nimen biisillenne?”

   “No helvetti!” Aloittaa ensimmäinen Ydinpommi vastauksensa. “Kun mietittiin, että mikä nimi me annetaan tälle vi­tun paskalle, niin siitä se sitten syntyi!”

   “Saako täällä muuten kiroilla?” Toinen Ydinpommi kysyy.

   “Ei se haittaa, me laitetaan PIIP-ääni pakanallisten sanojen päälle.” Juontaja vastaa.

   “Aha, okei... Ei, hetkinen! Eikös tämä ole suora lähetys?”

   “On toki.”

   “Miten te sitten laitatte ne piipit?”

   Juontaja osoittaa valvomokoppia. “Meillä on tuolla piippailija mikin ääressä valmiina, se sanoo aina PIIP kaikkien kirosanojen päälle.”

   Piippailija heiluttaa kättä kameralle.

   “Aha, okei... Ei, hetkinen vielä! Mistä vitusta se voi tietää, milloin mä aion kiroilla?”

   Juontaja pyörittää silmiään. “Kurottaa telepaattisilla kyvyillään (vissiin)... Mutta tähän haastatteluun palatakseni Mikä on teidän mielestänne maailman paras bändi?”

   “Beatles.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo. Toiset kaksi räjähtävät nauramaan ja putoavat vatsaansa pidellen lat­tialle. Kamera heiluu spastisesti, kun kuvaaja alkaa nauramaan heidän mukanaan. Juontajakin hymyilee hieman. Keskimmäinen Ydinpommi, joka kysymykseen vastasi, istuu kuitenkin vakavana.

   Hetken kuluttua muutkin vähitellen rauhoittuvat ja nousevat takaisin paikoilleen. Juontaja köhäisee ja alkaa kysy­mään. “No niin, siis kun tosissaan puhutaan niin, mikä on ihan oikeasti teidän -”

   “Ihan tosi.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo ja toiset kaksi putoavat nauraa kätkättäen uudelleen lattialle.

   “Näinhän se on...” Juontaja naureskelee hieman ja vilkaisee ohjaajaa. “Onko meillä nyt se muotijuttu tulossa?”

   “Ei. Nunnat peruivat tulonsa, koska tiellä oli sohjoa.” Ohjaaja huutaa.

   “Vai niin... Sitten siirrymme kai mainostauolle...”

 

Uskisohjaaja Sami koputtaa TV-yhtiön pääjohtajan oveen. Ovessa lukee suurin kirjaimin PÄÄJOHTAJA.

   “Sisään.” Kuuluu möreä ääni oven takaa. Sami astuu sisään ja painaa oven varovasti kiinni perässään.

   “Teillä oli jotain asiaa siitä minun elokuvastani...?” Sami kysyy arastellen aihetta.

   “Aivan. Mitä minä käskin sinun tehdä sille?” Pääjohtaja tiukkaa.

   “Käskitte tehdä siitä...” Sami nielaisee. “...le-leikkaamattoman version, tuota, kun pelkät alkuja lopputekstit eivät mene kuulemma kaupaksi...”

   “Niin?” Pääjohtaja tarttuu pöydällä olevaan videokasettiin.

   “Niin että... minä sitten tein siitä leikkaamattoman version.”

   “Tämän.” Pääjohtaja näyttää kasettia Samille niin, että sen päällä oleva teksti Live Afro-American Live näkyy.

   “Sen juuri.”

   Pääjohtaja vetäisee kätensä takaviistoon ja heittää Samia kasettikopiolla päähän.

   “Mi-mitä...? Mitä minä tein..?” Sami uikuttaa.

   “Leikkaamaton versio ei saatana tarkoita sitä, ettei sitä editoida ollenkaan!” Pääjohtaja karjuu.

   Sami nostaa kasetin lattialta ja vapisee. “Niin mu-mutta minä luulin että Mitä se sitten tarkoittaa?”

   Pääjohtaja nousee tuoliltaan ja ilmoittaa uhkaavasti: “Sen saat itse selvittää.”

   “Se-selvä...” Sami nyökkäilee pelästyneenä.

   “Häivy nopeasti täältä.”

   “Aivan, mennään...” Sami vilahtaa ulos pääjohtajan toimistosta.

 

Toisaalla ohjaaja huutaa ohjaamon ovelta Topille: “Taivalkosken Sillalla seuraavaksi, mene sinne!”

   “Mulla ei ole autoa!” Topi huutaa takaisin.

   “Ota mun auto!” Ohjaaja heittää Topille volvonsa avaimet.

 

Jehis jatkaa mainoksien jälkeen. “Seuraavaksi katsotaan uudelleen viime viikolta spezialspesiaali Taivalkoski Cityn ainoasta virtuaaliinstrumentaalibändistä! Mennään katsomaan.”

   Kuvaan ilmestyy sama studio viikkoa aikaisemmin ja haastateltavina istuu kolme frakkipukuista punkkaria.

   “Kertoisitteko hieman tästä virtuaali-instrumentaalibändin ideasta, että mikä tämän jutun pointti on?”

   “No, Stikki tässä, tämä meidän rumpali, soittaa polviaan ja pöydänkulmia käsillään. Mä itse olen ilmakitaristi ja Rape tässä on ilmabasisti. Meillä oli ennen pöytäkosketinsoittajakin, mutta meille tuli hieman tällaisia tavallisia mu­siikillisia erimielisyyksiä ja se jätti bändin, mutta hyvin me ollaan kolmestaankin pärjätty.”

   “Kuinka pitkään te olette soittaneet?”

   “Viistoista vuotta, eikä yhtään suosiota olla saatu!” Stikki (oikealta nimeltää Simo Tikki) ilmoittaa painokkaasti.

   “Onko teillä paljon keikkoja?”

   “Joo, me soitetaan junissa ja autoissa ja odotushuoneissa ja... Vai puhuitko maksetuista keikoista?”

 

Uutissekunti ottaa varaslähdön: “Huomenta hyvät kats -”

 

Topi ajaa ohjaajan volvolla kameramies ja Jami (Taivalkosken Sillalla-ohjelman pääartisti) kyydissään. Jami soittaa takapenkillä akustista kitaraa.

 

Ohjaamo. Ohjaaja kaataa jääpussiin sulaneen veden lasiin ja juo sen janoonsa.

   “Okei, sen ohjelman jälkeen tulee sitten Kaleidoskooppi-extra tutkimuskeskuksesta... Hetkinen, kuka kuvaajista on vapaana?”

   “Ei kukaan. Yksi on Kuusamossa, yksi Jehiksessa ja yksi lähti Taivalkosken sillalle.”

   “Perhana! Anna kännykkä, jätetään väliin koko Taivalkosken Sillalla! Eihän siinä ole edes sandaaleja!”

 

Suora musiikkiohjelma Taivalkosken Sillalla on juuri alkamassa. Jami istuu sillankaiteella ja virittää kitaraa. Kame­ramies etsii oikeaa kuvakulmaa ja Topi on juuri järjestellyt valot kuntoon (luonnonvalo ei koskaan käy, se on sääntö), kun yhtäkkiä kännykkä soi ja ohjaaja ilmoittaa, että koko ohjelma on peruttu.

   “Kaleidoskooppi-extra? Minäkö haastattelen? Selvä, mutta entä Jami sitten? Tänne? Okei, miten vain...” Topi lait­taa puhelimen kiinni ja tarttuu kameramiestä olkapäästä. “Meillä pitää kuulemma mennä kuvaamaan Kalei­doskooppi-ohjelmaan jotain tiedepätkää, että tämä oli nyt sitten tässä.”

   “Selvä.” Kameramies sammuttaa kameran.

   “Että tässä sitä nyt mennään.” Topi sanoo.

   Jami jää soittamaan sillankaiteelle kitaraa, kun Topi ja kameramies tekevät U-käännöksen ja kaahaavat kohti tutki­muslaitosta.

 

Veijo ja kameramies ajavat kiirettä pitämättä takaisin kohti Taivalkoski Cityä...

   “Alkaa taas tuota bensaa kulumaan kohta.” Veijo heittää.

   “Joo, näinhän se on.” Kameramies sanoo.

   ...kunnes yhtäkkiä auton moottori alkaa pitämään outoa, uhkaavaa, Tomb Raidermaista ääntä.

   “Mikä tuo ääni on?” Veijo kysyy.

   “En tiedä.” Kameramies sanoo dramaattisesti.

   He pysähtyvät, astuvat ulos ja kameramies avaa varovasti konepellin, jolloin moottorivalo syttyy sokaisevaan lois­toonsa kuten sen edeltäjät, jääkaappivalot, ovat jo ammoisista ajoista tehneet...

 

Hetken moottoria tutkittuaan he kävelevät.

 

Topi ja kameramies saapuvat Taivalkosken tutkimuslaitoksen pihalle.

   “Hetkinen, tännehän minä toin Kostin töihin aamulla!” Topi muistaa yhtäkkiä. “Muistathan sä Kostin? Sen jänik­sen? Aikamoinen sattuma, vai mitä?”

   He nousevat autosta, kävelevät sisään, kysyvät tietä sihteeriltä ja pian Topi jo koputtaa tutkimuslaitoksen johtajan toimiston oveen.

   Johtaja avaa oven raolleen ja kysyy: “Ketä te olette ja mitä teette täällä?”

   “Tiedeohjelma Kaleidoskoopista, iltaa. Teillä oli täällä jokin mullistava tieteellinen läpimurto?”

   “No, mitä nyt pikkuisen...” Johtaja vähättelee.

   “Voidaanko kuvata nyt samantien?” Topi kysyy. “Pitää vähän kiirettä.”

   “No mikäs siinä, lähdetään labraan.” Johtaja hakee laatikostaan kaksi keltaista merkkiä. “Laitetaan tästä Ta­Cit-merkit teillekin.”

   “Kamera käy jo.” Kameramies sanoo.

  

Topi aloittaa haastattelun heti, kun he saapuvat laboratorion ovelle.

   “Mistä tässä läpimurrossa on tarkalleen ottaen kyse?” Topi kysyy esiteltyään itsensä ja johtajan katsojille.

   “Tutkin ihmiskehon rajoja.” Johtaja selittää. “Tämä on tarkalleen ottaen ihmiskehon rajojen tutkimista.”

   “Mitä te sitten tarkalleen ottaen teette?”

   Johtaja osoittaa koehenkilöitä. “Teen nyt tutkimusta ihmiskehon voimista. Ensimmäinen koehenkilömme on nyt jännittänyt hauislihastaan yli seitsemän vuorokautta ilman lepoa, yrittäen poksauttaa sen kuin liian täyteen puhalletun ilmapallon... Koehenkilö yksi, miten tutkimus edistyy?”

   “Ei tästä vaikuta mitään tulevan.” Koehenkilö numero yksi vastaa.

   “Jatka silti. Sitten toinen koehenkilömme, joka on yrittänyt nyt samaisen seitsemän vuorokauden ajan potkaista jal­kansa irti.”

   Koehenkilö numero kaksi potkii ilmaa. “Nähtävästi hän ei ole vielä onnistunut siinä.” Johtaja sanoo.

   “Mihin pyritte tällaisilla tutkimuksilla?” Topi kysyy väliin.

   “Ihmiskehon rajojen löytämiseen. Samalla yritämme myös saada selville, miten ihminen kestää itseään ja onko ih­miskehon edes mahdollista kestää itseään. Ja tästä pääsemmekin sujuvasti kolmanteen ja nuorimpaan koehenki­löömme, jolla tutkin sitä arvoitusta, voiko ihminen miettiä päänsä puhki? Koehenkilö kolme, miten menee?”

   “Terve Kosti.” Topi sanoo. Kosti vastaa kuin hypnotisoituna: “Valitettavasti ei ole tapahtunut minkäänlaista edis­tystä, herra johtaja.”

   “Vai niin. Näiden tietojen perusteella näyttää siltä, ettei ihmisen ole mahdollista voittaa itseään. Aion kuitenkin ur­heasti jatkaa tutkimuksia, seuraava kokeeni liittyy hampaisiin, tai tarkemmin sanoen puruluihin. Peruskysymykseni olkoon se, pystyykö ihminen puremaan hampaansa irti?”

   Topi katsoo vaikeanoloisesti kameraan.

 

Hieman myöhemmin Topi ja Kosti istuvat tutkimuslaitoksen portailla sillaikaa, kun kameramies kuvaa lisämateriaalia tutkimuslaitoksen sisällä.

   “Onneksi et ehtinyt tehdä sitä sopimusta.” Topi sanoo Kostille.

   “Onneksi.” Kosti huokaa, avaa eväslaukkunsa ja ottaa astianpesuainepullon esiin.

   “Kosti!” Topi toruu ja ottaa pullon pois Kostilta.

   “Mitä?” Kosti kysyy ihmeissään.

   “Höh!” Topi älähtää ja heittää pullon pensaikkoon.

   Kameramies tulee juuri ulos kätellen tutkimuslaitoksen johtajaa ovella.

   “Nyt mentiin.” Topi sanoo ja repäisee Kostin mukaansa.

 

Topi, Kosti ja kameramies saapuvat TV-aseman pihaan ja nousevat niskojaan naksautellen autosta. Sami ja Mortti sei­sovat edelleen pihalla, Samin odottaessa vastausta kysymykseensä videokasetti kädessään.

   “Odota sinä autossa, Kosti. Jamppe ei varmaan tykkää, jos hiippailet studioilla, kun et enää ole töissä täällä.” Topi kehottaa. 

   “Okei, mä odotan täällä.” Kosti jää auton takapenkille odottamaan.

  

Ohjaamo. Ohjaaja istuu tuolillaan pitäen märkää pyyhettä kasvoillaan, kun Topi tulee sisään. Lähettäjä tönäisee ohjaa­jaa, ohjaaja heittää pyyhkeen pois naamaltaan ja osoittaa järjestelijää sormellaan.

   “Hyvä kun tulit! Voisitko tuurata -” Ohjaaja vilkaisee äkkiä seinäkelloa. “tuonne about kymmeneen asti, mulla on pakko käydä kotona vähän keräämässä voimia, ei tätä muuten jaksa!”

   “Tuota...”

   “Kiitti, mä tulen takaisin sitten kymmenen maissa.” Ohjaaja taputtaa Topia olkapäälle, heittää takin niskaansa ja lähtee.

   Lähettäjä katsoo Topia odottaen käskyjä.

   “No... Jatka vaan.” Topi sanoo ja istuu ohjaajan tuolille.

 

Kosti istuu ohjaajan auton takapenkillä ja vilkuilee janoissaan takalasilla olevaa lasinpesunestepulloa. Juuri kun hän on tarttumassa siihen, hän huomaa ohjaajan kävelevän kohtia autoa päätään pidellen.

   “O-ou.” Kosti kommentoi itsekseen ja siirtyy paniikkitilaan. Ovia ei kuitenkaan ehdi enää avata, joten hän käpertyy mahdollisimman pieneksi piiloon istuimien taakse.

   Ohjaaja istuu autoon ja käynnistää sen samantien Kostia huomaamatta.

  

Samaisella hetkellä Topi näkee ohjaamon kuvaruudusta lähimarketin mainoksen, jossa mainostetaan porkkanoita ja muistaa mitä on unohtanut autoon.

   “Kosti!” Hän huudahtaa ja syöksyy ulos ohjaamosta.

 

Ulko-ovi lennähtää auki ja Topi juoksee parkkipaikalle, mutta ohjaajan parkkiruutu on jo tyhjä. Pihalla näkyy vain Mortti ja Sami.

   “Ei!” Topi karjaisee, ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa painamaan Kostin kännykän numeroita, mutta pysähtyy vii­meisen numeron kohdalla miettimään tarkemmin. “Ei se käy...” Hän pyyhkii numerot ja miettii ankarasti. 

   Yhtäkkiä hän keksii ja valitsee ohjaajan numeron pikavalinnasta.

 

Ohjaaja ajelee rauhassa kohti kotiaan tietämättömänä takapenkillä lymyilevästä ex-alaisestaan, ja pian hänen täytyy­kin vastata kännykkänsä pirinään. 

   “Haloo? Topi, mitä nyt...? Ketä Kostia? Niin sitä Jänishousu-Kostia, jaa... Ei ole näkynyt, miten niin? Minähän an­noin sille potkut ja näin sivumennen sanoen hyvästä syystä annoinkin, sehän oli ihan surkea jätkä, ihan idioottipel­kuri, saakeli semmoiset tyypit pitäisi viedä varaston taakse ja ampua -”

   Takapenkillä Kosti kuuntelee tarkkaan, mitä mieltä ohjaaja on hänestä ja alkaa pikkuhiljaa räytyä ärtymyksessä.

 

Topi pyyhkii hikeä otsaltaan tietäen, mihin Kosti pystyy suuttuessaan ja yrittää saada ohjaajaa lopettamaan hauk­kunsa. “Niin, niin, mutta eikö tuo ole hieman jyrkästi sanottu...?”

  

Ohjaaja vain yltyy Topin jarrutteluista. “Ei, kyllä Kosti on niitä ihmisiä, joita ei voi enää ihmisen arvoisiksi sanoa! Kun sitä katsoo, niin kyllä toivoo lujasti, että se kuuluisi johonkin itsemurhalahkoon! Saakeli, on siinä -”

   Yhtäkkiä Kostin vihaiset kasvot ilmaantuvat taustapeiliin. Ohjaaja säikähtää niin, että jokainen lihas hänen kehos­saan jännittyy ja hän kiljahtaa: “Kosti!!”

   “Minä!” Kosti karjaisee barbaarisesti, tarttuu ohjaajaa korvista ja alkaa repiä niitä irti, mutta ohjaaja ehtii iskeä ABC-jarrut pohjaan. Sivuistuimen airbag laukeaa (mutta ei kuskin) ja Kosti lentää takapenkiltä päälleen etuistuimien väliin, käsijarrun päälle.

   Ohjaaja riuhtoo itsensä irti turvavöistä, pudottautuu ulos autosta ja lähtee juoksemaan tietä pitkin karkuun takaisin TV-asemalle päin.

 

Topi yrittää saada uudelleen yhteyttä ohjaajan puhelimeen siinä onnistumatta ja pahinta peläten hän hyppää Samin au­toon, jossa sattuu olemaan avaimet paikoillaan ja ovet auki.

   Sami vilkaisee taakseen ja huomaa autonsa liikkuvan ilman häntä.

   “Hei, se on minun autoni, olette erehtynyt autosta!” Sami heiluttaa kättä ja huomaa sitten tutut kasvot ratin takana. “Topi, ai se oletkin vain sinä! Mihin sinä menet? Voisit ainakin kysyä luvan ennenkuin lainaat!”

   Topi kurvaa ajotielle Samia huomaamatta.

   “Hei, tuo se sitten ennen yhdeksää takaisin!” Sami huutaa Topin perään ja kävelee takaisin Mortin luo. “Joko sulla on vastaus?”

   “Älä hätäile!” Mortti käskee.

 

Topi ajaa päätietä pitkin sivukaduille vilkuillen ja huomaa äkkiä ohjaajan juoksevan häntä vastaan Kosti perässään.

   Topi pysäyttää auton tiensivuun ja ohjaaja huomaa hänet.

   “Auta minua, se hullu odotti mua autossa!” Ohjaaja huutaa käsillään taakseen viittoillen. Kosti lähenee uhkaavasti.

   “Kosti, ei!” Topi huutaa Kostille ja menee ohjaajan eteen seisomaan. “Väkivalta ei ratkaise mitään!”

   “Entä jos ratkaiseekin?” Kosti karjuu ja yrittää saada ohjaajasta otetta.

   “Ei se ratkaise, Kosti, älä tee sitä.” Topi toistelee rauhoittelevaan sävyyn ja avaa autonoven. “Kosti. Hyppää kyytiin, niin vien sinut kotiin.”

   Kosti mulkoilee ohjaajaa vihasta kihisten, mutta päättää sitten uskoa ystäväänsä. Hän istuutuu autoon ja läimäisee oven kiinni.

   “Tuo hullu kuuluu laitokseen!” Ohjaaja sanoo ja lähtee hölkkäämään takaisin omalle autolleen.

 

Topi pysäyttää Kostin talon eteen ja Kosti raahautuu ulos autosta murtuneena miehenä.

   “Yritä nyt pärjäillä, Kosti. Kyllä sulle vielä sopiva työpaikka löydetään.” Topi lohduttaa.

   “Joo...” Kosti sanoo ja alkaa madella sisään.

   “Ja muista katsoa Kaken ohjelma, se alkaa pian!” Topi huutaa vielä Kostin perään ennenkuin kaasuttaa takaisin kohti TV-asemaa.

 

Televisiossa Stuntman-Kake seisoo nappi korvassaan juontaen ensimmäistä suoraa lähetystään.

   “Arvoisat katsojat! Tervetuloa maailman ensimmäisen TV-roolipelin seuraan! Ohjelman juju on yksinkertainen: Minä olen tämän roolipelin hahmo ja te voitte soittaa tänne ja kertoa, mitä haluatte minun tekevän! Ja tämähän on nimenomaan ei-lineaarinen kampanja, tapahtumapaikkanaan kaunis Taivalkoski City! Joten siitä vain soittamaan, numeron löydätte teksti-TV:n sivulta yhdeksänkymmentäyhdeksän! Tässä me siis olemme, kuvaaja ja minä, kaupun­gin kiireisessä keskustassa! Soittakaa tänne ja kertokaa, kuka minä olen ja mitä teen! ...Ahaa, ensimmäinen soittaja näyttää olevan linjalla, haloo?”

   “Seiso kuule käsillään!”

   “Anteeksi? Seisoa käsillään? Hyvä on, minä yritän...” Kake yrittää seisoa käsillään. “Ei se onnistu, tällä hahmolla ei nyt taida olla tarpeeksi taitopisteitä. Seuraava soittaja, kuka olet ja mistä soitat?”

   “Minä haluaisin, että harjoittelisit hieman käsillään seisomista. Sitä taitoa saattaa tarvita myöhemmin.”

   “Harjoitella, vai? Selvä on, katsojien sana on laki...” Kake yrittää seisoa käsillään uudelleen muutaman kerran. “No, nyt on harjoiteltu, mutta ei siitä tule mitään. Oppimispisteitä on kai liian vähän, sori vaan. Seuraava! Sano nimesi ja mistä soitat?”

   “Etsi joku opettaja, joka opettaa sinut seisomaan käsillään.”

   “Mikä ihmeen vimma teillä katsojilla on saada minut seisomaan käsillään?” Kake älähtää. “Ehdottakaa nyt jotain järkevää ja kiinnostavaa, vaikka että menisin tuonne kapakkaan ja haastaisin vähän riitaa ja ryöstäisin jonkun huma­laisen rahat ja menisin vaikka majataloon yöksi niinkuin kunnon roolipeleissä!”

   “Käsillään seisominen on tärkeä skilli, etsi nyt joku joka voisi opettaa sitä!”

   “En! Nyt seuraava soittaja, ja ehdota jotain järkevää!”

   “Sinä olet ihan paska hahmo -”

   “Seuraava!”

   “Hei, kävele tuonne tiiliseinän viereen, missä on nuo julisteet!”

   “Ahaa, vihdoinkin kunnon pelaaja!” Kake nostaa peukaloa ja menee tiiliseinän luo kameran seuratessa perässä. “No niin, mitä sitten? Nyt ollaan tässä.”

   “Ota takki pois.”

   “Hyvä! Takki pois, see-lvä.” Kake riisuu takkinsa. “Noin, nyt on takki pois päältä!”

   “Nyt ota tukea jaloilla siitä seinästä ja harjoittele käsillään seisomista!”  

   “Voi perkele...” Kake katselee hetken aikaa muualle kuin kameraan. “Okei, ei nyt kiihdytä, hengitetään rauhallisesti ja otetaan seuraava soittaja...”

   “Tässä on nyt unohdettu eräs tärkeä asia.”

   “Vai niin, mikähän?”

   “Se, kuka sinä olet?”

   “Tosiaan!” Kake näyttää kameralle merkitsevästi sormea. “Kuka minä olen? Pitäähän pelaajien tietää hahmonsa nimi ja ammatti!”

   “Tehdään niin, että sinä olet haltija ja sinun nimi on Wolf.”

   “Hienoa, haltija Wolf!”

   “Ammatiltasi sinä olet sitten akrobaatti.”

   “Akrobaatti?”

   “Joo, ja sinut on erotettu sirkuksesta, kun et osannut seisoa käsillään ja nyt sinä haluat opetella seisomaan käsil­lään.”

   Kake tuijottaa hetken aikaa kameraan sanomatta mitään. Sitten hän pudottaa korvanapin maahan ja lähtee astele­maan pois kuvasta. Kameramies jää paikoilleen heiluttelemaan kameraa tietämättä mitä tehdä, kun ohjaaja ei ole pai­kalla kertomassa ja jatkaa kadun kuvaamista.

   Yhtäkkiä satunnainen ohikulkija ilmestyy kuvaan ja alkaa juttelemaan kameralle: “Mikäs juttu tämä juttu on? Ai, siellähän on katsojia! Tämä taitaa mennä televisioon. Eikö tässä ole juontajaa? Eipä taida olla. No hei, minä voisin olla juontajana, minä olen käynyt tiedotusopin linjan. Okei, tästä lähtee: Tervetuloa, hyvät katsojat! Täällä olen nyt kaupungin keskustassa ja hyvin menee! Siinä menee tie ohi ja ihmisiä kulkee joka suuntaan! Olen täällä haastattele­massa...” Ohikulkija etsii haastateltavaa. “Haastattelemassa... tolppaa! Iltaa, tolppa, miten menee? No, hiljaisuus on myöntymisen merkki, eli hyvin menee tolpalla! Hyvä tolppa, aplodeja tolpalle! Kolme tolppahuutoa tolpalle: Tolppa! Tolppa! Tolppa! ...Pärjäile sitten, tolppa! Kyllähän tolpat tulee toimeen... Hei mies, ohikulkija, fiuu! Seis siinä, minä haluan haastella!”

   Toinen satunnainen ohikulkija ei välitä vihellyksistä, vaan kulkee ohi.

   “Jaa, ei taida sitä ihmistä kiinnosta tiedonvälitys, sillä on kiire johonkin... Kiiruhda, kiiruhda! Kiiruhda mitättömille asioillesi, mies! Ei meitä sunkaltaiset edes kiinnosta!”  

   Yhtäkkiä kuva pimenee.

 

Topi istuu ohjaamossa painettuaan Lähetyksen Katkaisu-nappia ja pitelee päätään voihkien toverinsa puolesta: “Voi että Kake...”

 

Sillaikaa oikea ohjaaja istuu kotinsa sohvalla yrittäen piikittää huumeseosta käsivarteensa, kun kännykän sointi kes­keyttää touhun.

   “Jamppe.” Ohjaaja vastaa. “Vai työharjoitteluun? No kyllähän se käy, tule vaikka huomenna. Selvä, hei hei.” Hän myöntyy kaikkeen päästäkseen takaisin omaan puuhaansa ja sammuttaa puhelimen.

 

Ohjaamossa Topi tuijottaa masentuneena lattiaa, kun lähettäjä puhuttelee häntä varovasti.

   “Tuota... Topi? Me lähetetään nyt katsojille pelkkää mustaa, että mitä seuraavaksi laitetaan...?”

   “Laita joku uusinta, en tiedä...” Topi sanoo välinpitämättömästi.

   Lähettäjä avaa kasettilaatikon ja tunkee koneeseen kasetin, jossa on edellisen viikon lottoarvonta.

 

Kosti istuu kotonaan tuijottaen pelkkää mustaa näyttävää TV:tään, kun odottamatta kuvaan ilmestyy lottoarvonta. Hän hätääntyy, hakee äkkiä lottokupongin kaapista ja alkaa tarkistamaan numeroita.

   “Ei perhana taaskaan mitään!” Kosti raivostuu, rytistää kupongin, heittää sen roskiin, sammuttaa telkkarin ja ottaa puolikkaan pullon jäänestoainetta sohvan alta.

 

Samoihin aikoihin Aamuporun toinen juontaja Veijo tulee väsyneenä kotiin Kuusamo Citystä, istahtaa sohvalle, ottaa kengät pois jalastaan ja laittaa puhelinvastaajansa toistamaan uudet viestit.

   “Esko vai olinko minä Eero? Hällä väliä. Esko-Eero täältä Kuusamosta terve! Et tainnut löytää minua, kun ei ole näkynyt, että minä taisin voittaa. Palataan taas peliin, kun ostan uuden kännykän. Moi!”

   “Esko.” Veijo lausuu nimen ja painaa Pause-nappia. Hän hakee jääkaapista lasin appelsiinimehua, avaa television ja näkee lottoarvonnan alkavan.

   Numeropallojen pyöriessä kouruun hän melkein pudottaa mehulasin innostukseltaan.

   “Neljä oikein!” Hän iloitsee. “Jo toisen kerran peräkkäin!”

   Hän juoksee stereoidensa luo ja laittaa Kauko Röyhkän CD:n soimaan repeatilla siitä kohdasta, missä lauletaan: “Onnenpoika, onnenpoika.”

 

Topi istuu ohjaamossa märkä pyyhe naamallaan, kun oikea ohjaaja hyppii vetreänä sisään.

   “Nyt sitä taas jaksaa paiskia töitä huomisiltaan asti!” Ohjaaja takoo rintaansa. “Jaha, Topi! Anna pyyhe minulle niin voit lähteä kotia kohti!”

   “Okei...” Topi ojentaa pyyhkeen ohjaajalle, joka kietoo sen kaulaansa.

   “Tänne tulee muuten huomenna joku työharjoittelija.” Ohjaaja muistaa äkkiä saamansa puhelun.

   “Ihme ettei ylihuomenna.” Topi sanoo.

   “Hahhahhaa, tuo oli hyvä!” Ohjaaja nauraa. “Opastat sitä samalla! No, nähdäänpä sitten aamulla!”

   “Joo nähdään.” Topi lähtee ohjaamosta aikeissaan suunnistaa kotiinsa nukkumaan.

 

Uskisohjaaja Sami seisoo edelleen pihalla odottaen Mortin vastausta. Hän alkaa jo menettää toivonsa, kun viimein yöllä kello 0.38 Mortti on miettinyt kysymystä sen jokaisesta kulmasta ja pystyy antamaan vastauksensa:

   “Ympyrä.” Mortti vastaa.

   “Ai.” Sami säpsähtää. “Vai niin... Mutta, tuota... Mitä minä muuten kysyinkään?”

   Mortti alkaa muistelemaan.

 

Stuntman-Kake seisoo Oulu-Kuusamotien reunassa liftaamassa Oulun suuntaan kädessään kyltti, jossa lukee: ROOMAAN.

   Poliisiauto lähestyy Taivalkoski Cityn suunnalta ja jarruttaa Kaken kohdalla niin äkkinäisesti, että kaikki neljä kyy­dissä istuvaa poliisia nojautuvat kunnolla eteenpäin.

   Kartanlukijan paikalla istuva konstaapeli rullaa ikkunan auki ja kysyy Kakelta: “Minne on mies menossa?”

   Kake vilkaisee kylttiään. “Roomaan.”

   “Sinne on pitkä matka. Mikä on miehen nimi?”

   “Kauko.”

   “Vai Kake...” Poliisi tuumii hetken. “Joo, Kake Kaukosäädin! Onko passi mukana, Kake Kaukosäädin?” Poliisi in­nostuu.

   “On!” Kake näyttää passia, joka pilkistää esiin toppatakin etutaskusta.

   “Onko hampiharja mukana?” Poliisi kysyy.

   “On!” Kake näyttää vasemmassa etutaskussa olevaa hammasharjaa ja lisää: “Suomen hammaslääkäriliiton suositte­lema vielä!”

   “Onko lapio mukana?” Poliisi kysyy.

   “Häh...?” Kake hämmentyy.

   “Ei sitä tarvita, se oli vaan zoukki!” Poliisit naureskelevat. “Hyppää kyytiin, Kake Kaukosäädin, mennään Roo­maan!”

   Kake avaa oven, kömpii takapenkille kahden konstaapelin väliin ja huomaa, että hypnotisoija istuu jo siinä arvoituk­sellisesti hymyillen.

   “Terve...” Kake sanoo ja vilkaisee poliiseja.

   “Istu vain syliin.” Hypnotisoija kehottaa.

   Poliisiauto ajaa pois kaikkien laulaessa sitä mitä radiosta kuuluu.

 

Ohjelma-ajan loppuessa Hilda-mummo sulkee laajakuvatelevisionsa ja ohjelmien tasosta suivaantuneena hän päättää taas pirauttaa TCC:n pääjohtajalle.

   “Haloo, pääjohtaja? Joo, minä täällä! Aamusta asti taas katsoin ja ihan surkeita ohjelmia olivat! Oli se Jehiskin niinkun joku talousuutiset, pistäkää vähän erikoisefektejä peliin! Niin niin, Hongkongin taistelulajikoreografioita, stuntteja ja tietokonegrafiikkaa ja pyrotekniikkaa! Ja laatudokumentteja saisi tulla enemmän, niitä me silloin sota-aikana katottiin kovasti! Ja liikunnallisia ohjelmia, aerobickiä ja semmoista! Ja se lotto muuten vasta surkea oli­kin, laittakaa ens kerralla paremmat numerot, odotas vähän niin minä sanon mitkä laitetaan...”    

   Hilda kaivaa kupongin esiin liivintaskustaan.

 

 

Kuvattomiin sarjakuviin