PARIISI PÖYDÄLLÄ
Se tapahtui
siihen aikaan, kun lampaat antoivat meille potkut. Olimme työskennelleet
nummilla koko ikämme ja skotlantilaisten esittäminen oli ainoa homma, joka
meiltä onnistui luonnostaan. Olimme parhaita skotteja sitten 1500-luvun, mutta
lampaat eivät pitäneet siitä, että jätimme ruutuhattumme silloin tällöin
sähköpylväiden päihin ja kävelimme johtoja pitkin (nuorimmainen meistä ei
kylläkään kävellyt vaan sitoi itsensä metallirenkailla kiinni johtoihin ja veti
itseään käsillä eteenpäin). Se ei kuulemma ollut uskottavaa.
"Eivät kaupunkilaiset erota skottia
lyhtypylväästä!" Yritin puolustella tekojamme lampaille, mutta ne vain
määkivät.
Hitto niitä. Pakkasimme tavaramme ja
lähdimme.
Hyppäsimme seuraavan kaksikerroksisen junan
avoimeen tavaraosastoon. Tapasimme junassa sattumalta Aki Kaurismäen,
suomalaisen elokuvaohjaajan, joka oli menossa ranskan rannikolle kaivamaan
elokuvia. Biskajanlahdelta oli kuulemma löydetty niitä sen jälkeen kun Renny
Harlin oli aikonut kuvata siellä.
Kysyimme voisimmeko tulla mukaan. Hän
poltti piipullisen ruohoa ja tuli siihen tulokseen, ettei meistä ollut
vedenkaivajiksi. Hän ehdotti, että yrittäisimme kaivaa mutaa jossakin
rantakaupungissa. Mahdollisuudet suuriin löytöihin olisivat pienemmät, mutta
homma olisi helpompaa. Tietokone-efektit hoitaisivat suurimman osan.
Siispä muiden kaivaessa vettä lahdella me
tallasimme rantakaupungin ylle rakennettuja hiekkatelineitä pitkin ja porasimme
suurella tietokone-efektiporalla reikiä mutaan. Käytimme poranteränä
ruotsalaista Abba-yhtyettä, koska parempaan ei ollut varaa (harva tietää, että
hekin aloittivat uransa poranteränä).
"Leikkaamattomia versioita!"
Keskimmäinen veli huusi ja tanssi, kun viisi viikkoa ennen joulua osuimme
kultasuoneen. Totta vie, suuret mutaämpärit nostivat eteemme kasan
videofilmikoteloita toisensa perään. Suurin osa koteloista oli tietenkin tyhjiä
videovuokraamon kansia, mutta helmiä löytyi odotettua enemmän. Niistäkin tosin
paljon oli B-luokan halpiksia. Joukkoon mahtui silti muutama klassikko, joilla
arvelimme pääsevämme otsikoihin.
Saimmekin paljon fanipostia tekojemme
johdosta. Enimmäkseen palaute oli asiallista tyyliin "Argh!" ja
"Uuhahaa!", mutta silloin tällöin sai pelästyä pahanpäiväisesti, kun
kirjekuoresta löytyikin nyrkinkokoinen kivelohkare.
Lähdimme Pariisiin etsimään ostajaa
saaliillemme. Löysimme kaljupäisen marakatin, joka tarjoutui ostamaan kymmenen
amerikkalaista action-elokuvaa. Lupasimme olla kertomatta kenellekään että hän
oli marakatti. Tulimme ulos talosta rikkaina ja kuuluisina.
Sanoin: "En tiedä ensi viikosta, mutta
tänään meillä menee hyvin."
Päätimme juhlistaa voittoamme hankkimalla
naisen, kunhan olimme ensin tuhlanneet rahaa Hannu Karpo-kasinolla. Muut
voittivat filosofisia mietelmiä, mutta minä sain K-marketin etukortin, joka
piti vielä käyttää samana päivänä. Vaihdoin sillä itselleni valkean kaulaliinan.
Laitoimme lehteen ilmoituksen:
Etsitään noin 22-vuotiasta naisihmistä
keskustelemaan elokuvista, kirjoista ja musiikista. Iällä ei ole väliä.
Värjääthän hiuksesi mustiksi ja sanot olevasi vapaa sielu.
PS: Ei
lampaille.
Saimme kaksi
vastausta. Molemmat olivat sir Henry Milleriltä. Hän luuli olevansa elossa ja
nainen.
Toisessa
kirjeessä hän kirjoitti "Urgh!" ja toinen väitti kivenkovaan
"Prz!". Jätimme vastaamatta.
Molempiin.
Paluu mutakaivaukselle ei tuntunut enää
luontevalta. Myimme nuorimman veljemme ja ostimme farmin Seinen varrelta.
Aloimme viljellä sitaatteja. Ensimmäinen sato oli hyvä, mutta seuraavana
päivänä saimme vain kitukasvuista 80-luvun hard rock-sanoitusta. Stephen King
olisi ollut onnesta olkea, mutta meillä piti pitää taso yllä ja pysyä
uskottavina, kun katukauppa-arvomme oli lähinnä ykkösiä ja nollia, joten
vaihdoimme farmin takaisin veljeemme (joka oli näiden kahden päivän aikana
kasvanut ulos kengistään ja ostanut uudet, joita hän piti taskuissaan kuin
sormikkaita) ja anoimme turvapaikkaa Suomesta.
Suomalaisen esittäminen ei kuulunut
bravuureihimme, mutta kun pidimme suumme kiinni, pääsimme rooliin sisään.
Saimme osan, vaikkakin vain hyvin pienen. Kävelimme ympäri Oulun keskustaa
näyttäen siltä kuin olisimme tienneet minne olimme menossa ja antaen sellaisen
käsityksen ettei meillä ollut mitään käsitystä siitä mitä me teimme. Jos joku
sattui kysymään, nyökkäsimme lähes huomaamattomasti ja kiristimme tahtia.
Hoidimme hommamme niin hyvin, että saimme
alkaa harjoittelemaan sikarin polttamista ilman käsiä ja pian jopa
lahjoittelimme orpolapsia ohikulkijoille.
Vanhenimme yllättävän nopeasti. Tie kapeni
joka kierroksella. Saimme postissa paketillisen puukuutioita, joissa oli
aakkosia ja numeroita. Viesti oli selvä: APA82R92+EIOMNBWE. Tämä elokuva oli
K-18 ja täynnä kiertoilmauksia. Väljää.
Nuorin veljemme kuoli ensimmäisenä,
luonnollisesti. Hän oli hankkinut asuntoomme luodinkestävät lasit ja demonstroi
toisen vahvuutta nojaamalla siihen, jolloin karmit antoivat periksi. Hautasimme
hänet viidessätoista tulitikkuaskissa.
Minä olin seuraava. Sain lukon hampaisiini
ja nahkani kerittiin. Maitotyttö, Suomen Neito '99 ja Harlan Ellison-tyttö kiittelivät
suoritustani muropaketin kyljessä.
Nyt on enää vain hän tätä tarinaa
kirjoittamassa, mutta hän kirjoittaakin kuin formulaselostaja.
Mutta hänestä
tuli kuolemiemme myötä kuuluisa, joten hän yritti pummilla sisään
elokuvateatteriin. Syntyi skandaali.
"Kuuluisuus
väkisellä yrittää sisään!" Huusivat lehdet.
Kuuluisuuden oli piilouduttava. Hän haki
norsuäidin apuun ja yhdessä he polkivat kaikki aromikivet murskaksi. Hän
piiloutui kivien tuoksuun. Mutta norsuäiti vain jatkoi polkemista, kun hän ei
ollut muistanut pyytää sitä lopettamaan ja tuli hiljakseen maanjäristys.
"Ei taas!" Hän kiljui ja kysyi
hirvimetsästäjiltä ohjeita. Ne käskivät viedä norsun kauppaan, haukkua sitä
läskiksi. Silloin se suuttuisi ja kuolisi siihen paikkaan.
"Miksi juuri kauppaan?"
"Se ostaa norsunlihaa hyvällä hinnalla."
Hän teki työtä käskettyä. Hänestä tuli sekä
kuuluisa ETTÄ rikas. Hän teki tietokonepelin käyttäen sen taustamateriaalina otteita
omasta elämästään. Pelissä pystyi kiipeilemään seinillä kuin hämähäkki ja lisäämään
itseensä käsiä ja jalkoja. Hän oli niin onnellinen, että meni moskeijaan ja
pelasi shakkia Mekkaa kohti kumartavien muslimien edessä kuvitellen että ne
kumarsivat hänelle, koska hän oli niin hyvä shakinpelaaja. Hänellä oli
vieressään ilmankostutin, sillä kuten tunnettua, muslimien huumori on yhtä
kuivaa kuin heidän kotimaansa.
Hän huusi moskeijan minareetista, mutta se
ei ollut hänen mielestään tarpeeksi korkea, joten hän kiipesi mäkihyppytorniin
ja huusi sieltä: "Tofu on rasvaa, joka pyörii legojen välissä!"
Torninvartija antoi hänelle porttikiellon
torniin, mutta kertoi lohdutukseksi erään elämää suuremman salaisuuden:
"Tulet aikuiseksi, kun alat
pelkäämään, että joku näkee kun leikit."
Mutta ranskassa
talot on tehty porkkananoransseista kivistä. Jos ette usko, menkää katsomaan.
Hän sitten meni ja eksyi talojen sekaan.
Puolitoista tuntia harhailtuaan hän päätti mennä metsään. Sieltä hän löysi
ystävän, jolta hän osti baskerin itselleen ja ryhtyi ranskalaiseksi. Kukkulan
juurella puiden lomassa hän heilutti baskeriaan, kunnes päätti lähteä nälissään
kävelemään takaisin kaupunkiin.
Tyhjiä katuja aikaisin aamulla astellessaan
hän ajatteli, miksi tien varrella oleva huoltoasema olikin varasto, mutta
käänsi sitten katseensa. Maisema lahdelle oli komea, olihan se postikortin
mukaan tehty. Arkkitehti oli sama mies, joka rakensi Meritähtikodin (taattua
laatua siis).
Kaksi poikaa kerjäsi krúrickeja
(rahayksikkö oli juuri otettu käyttöön ranskassakin, miljoona vuotta piti mennä
ennenkuin ne luopuivat frangeistaan) varastoaseman luona. Hänellä oli
taskussaan vain taksilippu, mutta hän lupasi palata takaisin kun saisi rahaa ja
tarjota pojille lentolipun. Pojat näyttivät hänelle keskisormiaan. Niitä oli
molemmilla yli kymmenen, he olivat keränneet niitä kulkijoilta jo kaksi
kuukautta. Hän sai pitää omansa, koska hänellä oli hyvät hanskat.
Toisella puolella varastoasemaa pidettiin
kirjakauppa-kirpputoria, mutta ei siitä sen enempää.
