Kuvattomiin sarjakuviin

 

KRAJANNAR ROSVOHAMMAS

 

Meritähtikodissa asui nykyään suurin osa vastarintaliikkeestä, koska se ei ollut enää kirottu kartano. Kirouksesta vapautumista juhlittiin useaan otteeseen, kuten nytkin: juhla.

   Kuljin ja juoksin kartanon käytävilla absinttilasi kädessäni, tervehtien puolituttuja, miehiä ja naisia smokeissa ja frakeissa. Hypin erään ikkunan luona nähdäkseni ulos, missä jousiorkesteri soitti konserttiaan. Hätkähdin, kun yksi vieraista tuli viereeni.

   "Minun nimeni on Sadenainen." Sadenainen sanoi.

   "Krajannar Rosvohammas." Kerroin omat nimeni.

   "Olen mutantti."

   "Arvasin."

   "Aina kun joku suuresti halaa minua, alkaa hirvittävä rankkasade. Kylässä vuoristojärven rannalla manataan aina sateen tullessa, että taas se Sadenainen on miehen kanssa."

   "Minulla ei ole voimia, ellei ylivertaisia varastamiskykyjäni lasketa. Pystyn viemään ihmisiltä hampaat suusta."

   "Heidän huomaamattaan?"

   "Ei, kyllä he huomaavat. Isken heitä ensin nyrkillä. Sitten noukin hampaat ja juoksen. Tiedätkö veljeni Bodhicoirn Norsunluuvarkaan?"

   "En. Mitä hän tekee?"

   "Vie norsuilta luut.”

   "Huomaavatko elefantit?"

   "Eivät, ne ovat kuolleita ja suloisia. Mutta hän on minua paljon taitavampi ja sofistikoituneempi varas."

   "Olet itsekin suloinen."

   "Olen pelkkä varas."

   "Varastat pahoja asioita. Olet hyvä varas."

   "Veljeni on parempi. Varasmestari on paras."

   "Mennään sänkyyn. Kukat kaipaavat vettä."

 

Heräsin keskellä yötä Sadenaisen vierestä satiinilakanoilta. Ulkona salamoi ja satoi edelleen kaatamalla. Olin tyytyväinen.

   Luulimme kaiken kirouksen kartanosta jo haihtuneen, mutta sinä yönä vedin kylpytakin niskaani ja kävelin aulaan. Kala-aave kummitteli katonrajassa, se ilmestyi nyt ensimmäistä kertaa minulle.

   "Minulla on sinulle viesti." Kala-aave kurnutti ja ui ilmassa lähemmäs minua.

   "Mikä se on?"

   "Olen ennustaja. Myöhemmin, kun muukalaiset ovat poistuneet ja Kolmas Valtakunta hajoaa, valtaa possuista pitävä ratsastajakapteeni maailman, riivaa suorastaan."

   "Riivaa maailman?"

   "Yhym. Ja viettelee urhean Sadenaisesi."

   "Miten?"

   "Hän kerää uskollisen palvelijansa Moskiiton kanssa Kuningas-hilloa, jonka avulla voi valloittaa maailman. Hillo tehdään lakoista. He laittavat lakkoja lasipurkkiin palvelijan kanssa ja toinenkin palvelija istuu katsomassa."

   "Minkä niminen palvelija?"

   "Kupari."

   "Minne loppuhillot laitetaan?"

   "Heitä ne menemään."

   "Emme kai ala tuhlaamaan hyvää hilloa, herra?"

   "Kapteeni heittää purkin seinään sirpaleiksi. Palvelija Moskiitto, joka on ollut aina uskollinen, syöksyy nyt hillopurkin perään, mutta istuva palvelija Kupari kamppaa Moskiiton ja hän lentää seinään pää edellä."

   "Mitä ratsastajakapteeni tekee?"

   "Riivaa maailman. Hänelle pystytetään patsas."

   "Miten voin estää tätä tapahtumasta?"

   "Tapa Sadenainen, sillä hän on raskaana ratsastajakapteenista. Se on sinun poikasi."

   "Miten tapan hänet?"

   "Menet huoneeseen, epäröit hetken. Sitten levität myrkkyä huuliisi ja suutelet häntä. Aamulla olette molemmat kuolleita."

   "Mistä saan myrkkyä?"

   "Sademieheltä."

   "Onko rakkaani naimisissa?"

   "Mene kellariin. Sademies odottaa sinua myrkkypullon kanssa."

   Kala-aave hävisi. Typerys.

   

Menin kellariin aseen kanssa ja ammuin Sademiehen. Raahasin ruumiin ulos ja hautasin sen sateen piiskatessa kartanon kattoa rakkaani kukka-asetelmien alle. Sitten herätin lääkärin ja käskin nukuttaa vaimoni abortin ajaksi. Lääkäri suostui aseella uhaten.

   Kun lapsi oli otettu ulos, hautasin sen yhdessä lääkärin kanssa sängyn alle.

   Aamulla olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sadenainen tunsi silti jonkin muuttuneen, jätti minut ja lähti. Minne meni, en tiedä. Ajattelen häntä edelleen aina kun sataa.

 

2.

 

Seuraavana päivänä kartanossa oli jälleen juhlat. Yritin pysyä sivussa ja istua korkeilla pehmustetuolilla, mutta en oikein onnistunut kummassakaan. Pianonsoittaja huomasi minut ja oli aikeissa kutsua vartijat, kun kartanon isännän tytär haki minut tanssimaan. Hän oli hieman humalassa. Hänen nimensä oli Achlop.

   Tanssiessamme Achlop kuiskasi rakastuneensa minuun ensisilmäyksellä. Nyökkäsin.

   Hän vei minut makuuhuoneeseensa, mutta siellä oli jo orgiat käynnissä. Kaksi Achlopin ystävätärtä rakasteli pylvässängyssä. Achlop halusi katsella sitä minuun nojaten. Istuimme hiljaa.

   Sitten kartanoherrat, jotka kutsuivat itseään oudoilla nimillä, tulivat sisään. Kuningatar Kissalintu oli heidän mukanaan.

   "Kuka tämä tunkeilija on, tytär?"

   "Olemme kihloissa, isä."

   "Mikä on sinun voimasi, poika?"

   "Minä olen onnekas." Keksin valehdella.

   "Se testataan." Kuningatar Kissalintu sanoi. "Ota kuninkaallinen sinettisormukseni ja mene Meritähtikodin kaikkein sisinpään. Tuo minulle sieltä kaksoisolento."

   Tehtävä oli mahdoton, mutta minun täytyi suostua. Pujotin sinettisormuksen oikean nimettömään. Siinä oleva sininen jalokivi ei ollut jalokivi lainkaan, vaan tehty jostain huippukalliista kankaasta.

 

Harhailin hullun kartanon sisäosissa viikkokausia. Aloin pitämään viikonloppu-päiväkirjaa:

 

   1. Viikonloppu: Kuljin. Kävelin. Yövyin huoneessa, joka oli vielä kesken.

   2. Viikonloppu: Nousin kerroksia. Löysin huoneen vailla seiniä, tai niin luulin. Seinät olivatkin kristallinkirkasta lasia. Yövyin käytävässä. Vatsani valittaa.

   3. Viikonloppu: Löysin hissin, joka vei minut Tyko Brahen observatoriosta lainatulle sillalle. Sivutorni oli lukittu visusti, mutta löysin tikasköyden jolla kiipesin sen katolle. Kattoluukusta tulin huoneeseen, missä alkatootit juhlivat. Kimitys oli viedä minulta järjen. Jatkoin matkaa alaspäin liukutankoa pitkin, ylöspäin ei ollut asiaa. Mieleeni tuli, että olisi pitänyt ottaa lankakerä mukaan, kun astuin tähän labyrinttiin. Useita lankakeriä. Yövyin autiossa laboratoriossa, nukuin tutkimuspöydällä.

   4. Viikonloppu: Huomasin kulkeneeni ympyrää. Olin jälleen keskeneräisessä huoneessa. Näin oman nuotiopaikkani, jonka olin raivannut sahanpurun keskelle. Päätän päiväkirjani tähän.

 

Heti kirjoittamisen heitettyäni löysin oikean tien, niin siinä aina käy. Aivan sattumalta astuin lattialaatalle, joka avasi salaoven kirjahyllyyn. Ryömin kaappiin ja tunnelia pitkin toiseen huoneeseen, jonka seiniä oli hajoitettu suurin suunnilleenvasaroin. Suunnilleenvasarat ovat sepän suurimmat vasarat, se tässä kerrottakoon.

   Kurkistin aukosta sisään ja kuumassa teräshuoneessa avattiin ovi. Seppä tuli ulos suunnilleenvasara kädessään.

   "Ruoho lausui kuolemansanat."

   "Päästä minut kulkemaan, suunnilleenseppä."

   "Sinun täytyy poistaa kipuni."

   "Yksi tehtävä riittää minulle. En ole täällä seikkailemassa pitkään. Minulla on sormus, etsin kuningattaren sielunsiskoa."

   "Kerro minulle, miten voisin olla ajattelematta kipuani."

   "Yllätä kaikki ja ajattele hetki vain ja ainoastaan kipuasi."

   "Viisas neuvo. Oletkin tullut tasapainottamaan kipuni."

   "Voin ottaa hieman itseeni, jos se on hinta."

   Seppä päästi minut kulkemaan, kun sai lyödä minulta käden murskaksi vasarallaan. Hän neuvoi tien tornille omilla murskatuilla käsillään.

 

Meritähtikartanon sisin oli torni toisessa ulottuvuudessa. Ainoa sisäänkäynti torniin oli ihmistenpolttouunin luukku, josta ahtauduin sisään oksennustani pidätellen. Tulin nokisena ulos ruohomaan alta. Sametinvihreää ruohoa jatkui silmänkantamattomiin tasangolla. Näin kaksoisolentojen liikkuvan laumassa alempana kukkulalla. Maastouduin niiden näkyviltä.

   Siellä olivat kaikki: Surullinen Mies, Itsetuhotanssi, Achlop, minä itse. Täällä me olimme onnellisesti yhdessä samassa laumassa. Oma kaksoisolentoni huomasi minut ja tuli juttelemaan. Olin hänelle kateellinen.

   "Olet vaeltanut pitkään, mutta et tiedä puoliakaan kotisi salaisuuksista."

   Piirsin itselleni kuvan aatelisten irstailuista ja vaatteista. En ollut ikinä nähnyt sellaisia.

   "Missä on kuningatar Kissalintu?"

   Mutta kuningattaren kaksoisolento puuttui. Joku oli ehtinyt ensin. Etsin sitä ystävieni kaksoisolentojen kanssa taskulampuin ja lyhdyin pimeimmistä luolista ja pahvilaatikoiden alta. Kuningatar oli kadonnut ja pysyi kadoksissa kuten niin monet kuninkaat.

   "Pystymme vain olemaan pahoillamme. Se on sateessa, se on Locane."

   Otin sormukseen hieman lisää sinistä väriä ulottuvuuden värilähteistä ja palasin takaisin uuniin. Pystyin vain toivomaan, että löytäisin takaisin ja lisäväri riittäisi kuningattarelle korvaukseksi kaksoisolennosta.

 

Sillä aikaa oli valtuuskunta aikeissa lähteä matkaamaan ajassa. Heidän oli määrä tavata itsensä tarkoin ennalta sovitussa ajassa ja paikassa: kuun kraaterissa lohikäärmeen vuonna. Universumin tilanne oli vaakalaudalla ja tarvittiin enemmän kuin vain yhden ajan sankareita tilannetta pelastamaan.

   "Tuletteko tekin mukaamme, majesteetti?"

   "En toki itse antaudu moiseen vaaraan! Annan teille mukaan kopion itsestäni."

   Niin pelkistä sankareista ja mahtimiehistä koostuva valtuuskunta matkasi ajassa kuuhun lohikäärmeen vuoteen. Kolme aikaisemmin tullutta samanlaista ryhmää oli odottanut meitä kuukausikaupalla happiteltoissa asuen ja korttia ajankuluksi pelaten.

   Kättelimme kaikki itsemme ja toisemme. Yksi aikaisemmista itseistäni selitti suunnitelman:

   "..."

   Ja niin lähdimme, kukin omalla tavallamme. Minä juoksin kunnes läkähdyin ja hyppäsin vasta sitten aikaliiturin kyytiin, joka oli seurannut minua koko matkan.

 

Mutta paikan päällä tilanne oli toinen. Universumia muka uhannut vaara oli pelkkä Asghan. Afganistan oli vaihtanut nimensä Asghaniksi Asghan-klaanin mukaan. Siellä kiipeillään linnassa kivisten kirjaimien päällä, kerätään tavaraa. Voi ostaa kahdeksan patteria taskulamppuun luolalinnassa asuvilta kiertokauppiailta. Sitten siirrytään pimeään käytävään, juostaan alas spiraaliluolaan. Reitillä on korkeat kaiteet.

   Outo munkkiyhdyskunta ei välitä, kun luistelemme ohi. He eivät välitä mistään, he ovat sellaisia uskossaan.

   Saavumme ulos lumikentälle, missä miekkailupeli on käynnissä. Joku miekkailijoista huomaa meidät ja heittää loitsun. Alan pyörimään. Heitän vastaloitsun, tantaalisen vihreyden, ja saan kaiken katoamaan. Olemme turvassa ruohoaavikolla.

   Mutta kuningas on haavoittunut matkalla kuolettavasti.

   "Ei huolta. Alkuperäinen minä on turvallisesti omassa linnassamme."

   Ne ovat kaksoisolennon viimeiset sanat. Tämä on edelleen kaksoisolentojen maata. Uuni, jota luulin paluureitiksi, olikin toinen samanlainen uuni.

   Löin itseäni otsaan ja palasin samaa reittiä takaisin.

 

Kun vihdoin palasin oikeaan maailmaan, minut otettiin vastaan sankarina. Achlop-neiti säteili onnesta ja kuningas Kissalintu löi kätensä olkapäälleni lausuen:

   "Poikaseni, olet 1500-luvun paras mies!"

   Mutta minä olin oppinut jotain matkallani. Katsoin Achlopin surusta kosteita silmiä pitkään ja hartaasti. Sitten sanoin kuninkaalle:

   "Tuollaista itkupilliä en ottaisi vaimokseni vaikka maksaisit."

   Tämän kuullessaan Achlop juoksi itkien huoneeseensa.

   Sain tietysti kuolemantuomion, mutta ei sen väliä. Tiesin kaksoisolentoni elävän.