Kuvattomiin sarjakuviin

 

SADENAISEN TARINA

 

Värikäs maalausmaailma, niin muukalaiset meidän maailmastamme sanoivat. Kerran lähes ihmisenmuotoinen olento, jota kutsuttiin nimellä Goya, souti hiekkarantaan kanootilla yllään 1700-luvun asusteet. Sen kasvot olivat sinisessä puuterissa.

   Sadenainen odotti Goya-olentoa. Hänellä oli maaginen sotamaalaus suojanaan, jotta olento ei pystyisi tartuttamaan kamalia tautejaan häneen. Kerrottiin, että jokainen kosketus Goyan kynsiin synnytti uuden taudin, jota ei ollut ennen ollut olemassa.

   Kumpikin tiesi miksi oli tullut, tervehdyksiä ei tarvittu. Hiljaisuuden vallitessa he nousivat rannalta metsään, Sadenainen Goyan edellä.

   Aukiolla kaikki oli harmaan tuhkan peitossa. Puut, pensaat, kaikki. Aukiolla oli myös suurten puiden muodostama C:n muotoinen kehä. Goya-olento asettui puiden kehään ja odotti.

   Sadenainen ei kestänyt odotusta. Alkoi satamaan vettä.

   Hän syöksyi Goyan syliin ja suuteli olentoa intohimoisesti. Sade pyyhki kasvomaalauksen pois. Hän tunsi sydämessään, kuinka uusi tauti siirtyi häneen, mutta ei välittänyt. Hänen täytyi saada olento sisälleen.

 

Suuren, kivisen universumiportin yläpuolelle oli upotettu avaimia metalliin. Sadenaisella oli lukko kädessään ja hän seisoi portin edessä. Oli ilta ja salamoi, ei satanut.

   Sadenainen oli muuttunut kiveksi. Se oli Goyan antama tauti: petrifikaatio. Siinä hän seisoi, patsaana portilla; mustan, kirotun metsän keskellä.

   Myöhemmin käsi valutti Sadenaisen kivettyneen ruumiin päälle väritöntä eliksiiriä pienestä pullosta. Hiljalleen kivetys häipyi eliksiirin voimasta ja Sadenainen kaatui maahan jälleen lihaksi muuttuneena.

   "Tervetuloa takaisin elämään." Musta maagi Kay Dreh sanoi. Hän seisoi Sadenaisen yläpuolella harmaanpunaisessa viitassaan, eliksiiripullo kädessään.

   "Kuka olet? Mitä tapahtui?"

   "Sait kivettymistaudin. Nyt käytän sinua hyväkseni."

   Sadenainen nousi ja yritti potkaista. Maagi väisti, hyppäsi kivelle ja ojensi pulloa.

   "Seis! Voin parantaa sinut vain hetkeksi, ehkä viideksitoista tunniksi. Sen jälkeen kivetyt uudelleen."

   "Paranna minut täydellisesti."

   "Täydellisesti parantava loitsu ole ilmainen."

   "Mitä tahdot?"

   "Minulla olisi käyttöä soturintaidoillesi. On eräitä esineitä, joita tahtoisin sinun hankkivan minulle. Maagisia esineitä vaarallisista paikoista. Se kävisi sinulta helposti, varsinkin nyt kun sisäänpääsyn kanssa ei ole ongelmia..."

   "Mitä tarkoitat?"

   "Voisin toimittaa sinut kivettyneenä linnaan mukanasi ajastettu pallo lihallisuusliuosta. Linnanherra pitää alastonpatsaista, hän sijoittaisi sinut varmasti makuuhuoneeseensa. Kun pallo rikkoutuisi keskiyöllä, sinä heräisit, kulkisit linnan aarrehuoneeseen, kaappaisit esineet mukaasi ja häipyisit."

   "Suoritan tämän tehtävän. Jos kerrot nimesi."

   "Nimet ovat vaarallisia. Suoritat tehtävän ilman nimeäni."

  

Niin tehtiin. Kärryt toimittivat hänet alastonpatsaana linnaan. Linnanherra piti patsaan kumarasta asennosta ja eloisuudesta, joten hän sijoitti sen makuuhuoneeseensa. Keskiyöllä Sadenainen heräsi, kuristi linnanherran sänkyyn ja käyttäytyi aarrekammiossa kuin ammattirosvo ikään.

   Tehtävän suoritettuaan hän palasi metsään universumiportin luo, missä maagi Kay Dreh odotti kärsimättömänä kivellä istuen.   

   "Sain ne kaikki."

   "Ojenna ne minulle."

   Kun Sadenainen ojensi tavarat, hän alkoi jo kivettymään uudelleen.

   "Nopeasti, muuta minut lihaksi jälleen."

   "Hetkinen.. Ei aivan vielä." Maagi hypähti taaksepäin

   "Anna se tänne!" Sadenainen kurotteli kivettyvillä käsillään.

   "Ei, saat suorittaa vielä toisen tehtävän."

   "Paskiainen!"

   Kun Sadenainen oli jälleen kokonaan kivettynyt, musta maagi hymyili ja silitti patsaan kivikovia rintoja.

   "Seuraavan kerran..." Hän kuiskasi patsaan korvaan.

  

Mutta seuraavaa kertaa ei tullut, Sadenainen kuoli kivenä. Hän joutui suureen, leijuvaan luolaan. Siellä jumalatar kidutti vangittujen sieluja ikuisesti - niin kävi kivettyneiden ihmisten sieluille.

   "Poltamme teidät tulenkylmässä jäässä!" Hän huusi vangeilleen.

   Vangit roikkuivat teroitetuista puupaaluista. Kun joku putosi alas, demonit viiltelivät veitsillä syviä X:n muotoisia haavoja uhrin selkään ja hartioihin, kunnes pudonnut kuoli.

   Sadenainen yritti pelastaa vankeja jumalattarelta, mutta kaksi kuolematonta, kolmemetristä jättiläistä vartioi siltaa. He eivät tehneet muuta kuin istuivat.

   "Voimme olla tekemättä mitä haluamme." Toinen jättiläinen kertoi.

   Sadenainen mietti hetken ja keksi keinon.

   "Täällä vain istutte, vaikka teidän tulisi olla meille kateellisia."

   "Miksi olisimme kateellisia vangeille, joita jumalattaremme kiduttaa?"

   "He saavat huutaa, kärsiä ja kuolla. Te ette tee muuta kuin istutte, istutte vain."

   Jättiläiset nousivat kapinaan heidät luonutta jumalatarta vastaan. He halusivat olla ihmisiä ja kärsiä, eivät vain istua. Vähänpä he tiesivät todellisesta onnesta: se riippui istuma-asennosta.

 

Sielut palautuivat maailmaan. Sadenainen osallistui ensitöikseen kotikylänsä outoon pallopeliin, jossa voittajat uhrattiin jumalattarelle. Uhrauksen tapahduttua hän lähti pelastamaan maanalaista kylää, jota maanpinnalla oleva linna verotti niin ankarasti, että kaikki joutuivat lähtemään sieltä. Kukaan linnalaisista ei kuitenkaan uskaltanut mennä kylään, koska maanhenget (gnomet) asuivat siellä.

   Sadenainen saapui linnan portille. Portin yllä liehuvien lippujen yläpuolelta hyppäsi kaksi ninjaritaria mustissa kypärissään. Sadenainen kävi puolustamaan itseään taistelutaidoillaan, mutta huomasi kesken taistelun, että toinen ninjaritareista olikin vanha tuttu.

   "Ystäväni Lokhagi!" Sadenainen hihkaisi.

   "Sadenainen!" Lokhagi hämmästyi ja iski vieressään seisovan ninjaritarin kuoliaaksi. Sitten he pakenivat yhdessä muurinviertä pitkin väistellen muurin päältä satavia nuolia ja sukelsivat salakäytävään muurin sisään. Lokhagi ojensi Sadenaiselle kolme miekkaa.

   Salakäytävää pitkin he saapuivat maanalaiseen kylään. Seuraan liittyi vanha mies, joka kerjäsi rahaa rakentaakseen itselleen ja pojalleen mökin. Hänellä oli jo tontti kylässä valmiina.

  

Myöhemmin Sadenainen oli jo juhlittu sankari. Hän makasi alasti katafalkilla muinaisessa buurilinnoituksessa keskellä autiomaata, selkä kaarella. Se oli jooga-asento. Kaikkien naisten oli käsketty liikkua linnassa alastomina, jotta he eivät voisi piilotella aseita tai sairauksia. Nämä olivat tietysti vain tekosyitä, koska miehet saivat pukeutua edelleen kuten ennenkin.

   Linnanherra, sotaherra Mictlan, ehdotti Sadenaiselle tämän lopetettua joogaharjoituksensa, että hän tutustuisi tummaveriseen nuoreenmieheen, joka oli kaukaisesta maasta tullut prinssi.

   "Miksi tutustuisin häneen?"

   "Ehkä pitäisitte hänestä. Häveliäisyyssyistä."

   "Haluan tietää varmaksi, pidänkö hänestä vai enkö."

   "Mistä sen voisi tietää? Tuulensuunta voi vaikuttaa. Mikä tahansa voi vaikuttaa siihen miten ajattelemme muista. Olkaa ystävällinen, niin teille ollaan ystävällinen."

   "Minulle ihmiset ovat ystävällisiä vaikka itse kohtelisin heitä kuin pohjasakkaa. Se johtuu ulkonäöstäni."

   "Pidätte siitä liian hyvää huolta."

 

Tapaamisen jälkeen Sadenainen päätti lopettaa maankiertämisen ja viattomien pelastamisen. Hän heitti kukkia kedolle lammenrannassa. Lokhagi yritti kääntää Sadenaisen päätä, mutta hän pysyi päätöksessään.

   "Ei enää yhtään taistelua muukalaisia vastaan, ei enää yhtään täpärää pelastumista viime hetkellä. Olen vapaa! Tuletko mukaani, Lokhagi?"

   "Tulen."

   Yhdessä he kiersivät takaisin sinne mistä lähtivät, samaa reittiä kuin tulivat. He tapasivat uudelleen kaikki ihmiset, joita olivat auttaneet. Kylässä, jonka he olivat pelastaneet muukalaisten mieliorjuudelta, heille järjestettiin suuret juhlat, joissa teurastettiin viisitoista matoa. Toisessa kylässä, jossa he olivat jakaneet muukalaisilta ryöstettyä platinaa köyhille, heidän jalkoihinsa heitettiin sinikelloja ja voikukkia. Eräässä metsässä vastaan tullut muinainen robotti, jonka he olivat voittaneet ja haudanneet keinotekoisen järven alle, otettiin nyt uudelleen esiin aaltoaltaan alta. Robotti oli ajatellut pahoja tekojaan ja ruostunut pahasti joka puolelta.

   "Olen oppinut läksyni. Laukaisen itseni ilmaan." Robotti sanoi Sadenaiselle ja hävisi jyrinän saattelemana taivaalle.

  

Läksynsä oli oppinut myös vampyyri, jonka he olivat sitoneet erään tasangon keskuskiveen odottamaan auringonnousua.

   "Irroittakaa minut, niin lupaan palvella teitä ja seurata teitä kuin kulkukoira kotiin." Vampyyri aneli.

   "Lupaatko?"

   "Olen oppinut, ettei minun kannata olla itsekäs. Muukalaiset ovat myös minun vihollisiani, vaikka en enää ole ihminen."

   "Irroitamme sinut."

   Mutta vampyyri ei ollutkaan oppinut läksyään. Hän puraisi sekä Sadenaista että Lokhagia kaulaan ja juotti sitten heille omaa vertaan, jotta heistäkin tulisi vampyyrejä.

   "Nyt saatte maistaa sen mitä minä tiedän! Joudutte pakenemaan aurinkoa luoliin ja raunioihin!" 

   "Tule mukaamme, emme tiedä mitä on olla vampyyri. Opeta meitä. Auta meitä."

   "Autan, jos lupaatte seurata minua kuin kulkukoirat!"

   Vampyyria seuraten he menivät salaiseen luolaan aurinkoa piiloon. Heti siellä Sadenainen pudotti vampyyrin kaivoskuiluun.

   "Autoit meitä tarpeeksi, nyt tiedämme turvapaikan."

   Mutta vampyyri alkoi lentämään ja hidasti putoamista. Voimakkain nahkasiiveniskuin hän kohosi Sadenaisen ja Lokhagin ylle.

   "Hölmöt! Ette tiedä vielä puoliakaan siitä mitä pystytte tekemään!"

 

Sadenainen ja Lokhagi joutuivat vangeiksi pienelle laavaplaneetalle. Heillä oli pelkkä kylmä saari kiehuvan laavakentän keskellä. Saarella oli Kuuportti, mistä heidät oli planeetalle heitetty; riimuin koristelty harmaakivinen kaari. Taivas oli musta ja tähdetön yöllä, harmaa ja värikäs päivällä.

   Sadenainen katseli kauempana saarella kaukaisuuteen kivellä istuen. Lokhagi keräsi sammalta Kuuportin luota, se oli ainoa ruoka ja juoma mitä heillä oli. Molemmat olivat kuumissaan ja alasti.

   "Täytyy kääntyä ja ottaa kiinni." Lokhagi keksi eräänä aamuna. Hän nousi ja juoksi saarekkeen reunalle, levitti kätensä ja sukelsi laavaan.

   Kuuportti avautui Sadenaiselle. Hän epäröi. Lokhagi oli uhrautunut hänen takiaan.

   "Tuonne kun hyppään, minusta tulee mies." Sadenainen mietti ja kääntyi pois Kuuportilta. Hän seurasi Lokhagia laavaan.

   Jos hän olisi kulkenut Kuuportista, hän olisi kuollut.

 

2.

 

Sadenainen kahlasi alamäkeen vyötäisiin myöten punamustassa mutalaavassa. Hän tiesi olevansa helvetissä tai ainakin lähellä sitä. Hän käveli laavajyrkänteellä. Ei saanut astua vesinoroihin, jotka valuivat ylhäältä, muuten tapahtui jotain omituista. Hän oli miettinyt mitä se oli, mutta se oli liian omituista kuvailtavaksi. Hän toivoi löytävänsä miehen, tai edes jonkin demonin, jonka kanssa voisi rakastella. Jos hän saisi tarpeeksi monta orgasmia, hän voisi ehkä sammuttaa laavan sadevoimillaan.

   Varjoaaveet ampuivat nuolia ylhäältä ja alhaalta, täytyi olla varovainen. Nuolissa saattoi olla myrkkyä. Mutalaava oli kuumaa, mutta ei polttavaa. Hän oli riisunut itsensä alusvaatteisilleen ja tehnyt paidastaan kasvonaamarin ja turbaanin. Rintaliivit olivat mustat, samoin pikkuhousut. Hän yritti liikkua mahdollisimman seksikkäästi, että mahdolliset miesdemoniehdokkaat kiihottuisivat hänet nähdessään. Turha toivo.

   Varjoaaveet jäivät taakse. Hän saapui korkeaan luolaholviin. Kolme suurta peiliä roikkui holvin perällä.

   Peilien kautta oli mahdollista päästä toisiin ulottuvuuksiin, tämän hän muisti eräästä lukemastaan helvettikirjasta.

   Hän meni... ja toisella puolella peilit olivat peräkkäin. Hän pysähtyi niiden väliin.

  

Tässä uudessa ulottuvuudessa, missä kirjakaupan hyllyt avautuivat ja paperi-ihmiset tulivat esiin, oli kylmä. Hänen ihonsa höyrysi. Kirjakaupan ulkopuolella ihmisjoukot katsoivat toiseen suuntaan, poispäin kirjakaupasta. Hän käveli ikkunaan katsomaan, mitä ihmiset katsoivat. Siellä oli helppoheikkikilpailu.

   Kirjakaupasta hän löysi toisen eksyneen sielun. Hän oli tyttö nimeltä Taktakitak. Hänellä oli punainen mekko ja vihreät, lyhyet hiukset. Hän ei ollut ihmisten maailmasta, mutta osasi kertoa olevansa ihmisten vuosissa satakuusitoista vuotta.

   Yhdessä he yrittivät päästä takaisin kuumaan helvettiin (jotta voisivat kokeilla toista kolmesta peilistä), mutta peili olikin tällä välin kutistunut. Se johtui kirjahyönteisistä. Ne olivat syöneet peilin reunat, ja sitten uudet reunat... ja niin edelleen. Toinen peili oli kokenut saman kohtalon, mutta käännettynä: vastahyönteiset olivat aloittaneet peilin keskeltä, syöneet keskustan ja sitten uuden keskustan... ja niin edelleen.

   “Olemme vankeina tässä kirjakaupassa noiden paperi-ihmisten kanssa...”

   He eivät suostuneet luovuttamaan. Kirjakaupan varastosta he löysivät jonkin vanhan kokovartalopeilin rikkoutuneet palaset. He peilailivat itseään ja kokosivat peilin kuumaliimalla takaisin yhteen. Kun viimeinen pala laitettiin paikoilleen, heidän kuvansa hävisivät. Ja peili alkoi jälleen kutistua.

   Hyönteiset olivat vain odottaneet, että he saivat peilin valmiiksi ja kävivät nyt kimppuun.

   “En suostu tähän!” Sadenainen karjui, otti hyllystä kaulimen ja kaulitsi peilin sopivan kokoiseksi. Hän kehotti Taktakitakia hyppäämään sisään.

   Tyttö katosi peiliin. Sadenainen tunki itsensä perään ja sai vedettyä kätensä juuri kun peili jäi kokonaan reunatta.

  

He olivat helvetissä. Tyttö riisui vihreän mekkonsa eikä sen alla ollut mitään. Sadenainen ajatteli, voisiko hän saada tytön kanssa... hän ei ollut koskaan kokeillut sitä... Ei, hän tarvitsi siihen miehen, muuten taika ei toiminut.

   Peilit oli viety pois. Vai oliko? Olivatko he päästäneet niitä peilinsyöjähyönteisiä mukanaan helvettiin? Voi ei...

   “Mitä me nyt teemme?” Sadenainen istui kuumalle kivilattialaatalle ja halasi tyttöä.

   Varjoaaveet ilmestyivät holvinsuulle. Sadenainen nousi, siirsi tytön taakseen ja valmistautui taistelemaan.

   “Tulemme rauhassa.” Varjoaaveet murisivat matalalla, kammottavalla äänellä.

   “Ne tahtovat, että autat niitä pääsemään yhteyteen aikaisemmin kohtaamiesi aaveiden kanssa.” Tyttö sanoi.

   “Oletko telepaatikko? Mikset kertonut?”

   “Häpesin sinun ajatuksiasi minun suhteeni.”

   Sadenainen silitti tytön hiuksia ja käveli lähemmäs varjoaaveita.

   “Meidän täytyy päästä ylimpään piiriin. Sieltä voimme kiivetä linnaan ja torniin, josta työnnämme lentoauton radalle.” Hän esitti vaatimuksensa.

   “Haluamme yhteyden aaveisiin, jotka tapasit aikaisemmin. Sinä olet yhteyshenkilömme... käytämme sinua hyväksemme.”

   “Voitteko taata turvallisen tien ylimpään piiriin?”

   “Tyttö Taktakitak on tappanut yhden jumalan olennon soramontussa.” Sanoi yksi varjoaave.

   Sadenainen katsoi alastonta, pelokasta tyttöä.

   “Onko se totta?”

   “Minä omistan yhden jumalan linnoista.” Taktakitak sanoi.

   ”Kerro siitä.”

 

3.

 

Mustan Kukkulan laella kohosi autiotalo, jossa oli torni. Sitä kutsuttiin Aavikon Majakaksi, koska tornissa paloi öisin outo valo.

   ”Siellä kummittelee!” Kerrottiin kylän lapsille. ”Siellä ei käy kukaan muu kuin hullu, piippua polttava mies!”

   Lapset kokoontuivat yhteen ja päättivät mennä sinne talvella. Se oli rohkeuskoe.

   Lumen tultua he hiihtivät kukkulan juurelle ja kiipesivät kiviä pitkin ylös. Lumimyrsky ei heitä estänyt, he kamppailivat tuulta vastaan.

   Kivisen tornin sisällä oli hiljaista ja pimeää. Ulkona sai myrsky raivota, he katsoivat kuka rohkeni nukkua majakassa. Kukaan ei nukkunut, kaikki makasivat silmät auki karhuntaljoihin kääriytyneinä ja odottivat, tulisiko piippua polttava hullu mies tänä yönä. Ei tullut.

  

Aamulla myrsky oli ohi, aavikko oli lumikinosten peitossa, samoin kukkula. Talon katto notkui parimetristen kinosten painosta.

   “Kerrotaan, että tänne on kätketty kulta-aarre.” Piippua polttava mies sanoi. Hän ilmestyi kuin tyhjästä majakan ovelle. Lapset kirkuivat ja juoksivat sisään taloon.

   Autiotalo on sisustettu uudelleen, vanhoilla tavaroilla. Siellä on viktoriaanisia pöytiä, antiikkituoleja, vanhoja tauluja.

   “Älkää pelätkö, lapset. Vihjeet löytyvät kuulemma runoista. Talon entinen omistaja kirjoitteli niitä muistikirjaan. Te saatte sen, minä en ole löytänyt aarretta ja nyt olen liian vanha. Minua sanotaan hulluksi, mutta tiedän että aarre löytyy. Menkää talon kellariin, katsokaa seiniä. Ne ovat täynnä pitkiä uuneja, outoja koloja. Rakentaminen, kaivaminen on kai jäänyt kesken. Tämä paikka on rakennettu ensimmäisen kerran jo keskiajalla... tässä on ollut linna joskus, nyt vain torni ja vanha kellari muistuttavat siitä. Alkemistiparoni asui siinä linnassa, teki kokeitaan...”

   Lapset ottivat muistikirjan ja lähtivät. He eivät enää palanneet Majakkaan eivätkä puhuneet asiasta pitkään aikaan.

 

Kun he tulivat teini-ikään, he palasivat Majakkaan. He veivät tyttöystävänsä sinne. Yötaivas oli tähtien täplittämä ja kylmä. Autiotalo oli täydellinen paikka. He istuivat hämähäkinseittien keskellä ja lukivat toisilleen outoja runoja alkemistiparonin muistikirjasta.

   Joku oli ostamassa taloa. Siitä suunniteltiin museota, museovirasto oli kiinnostunut linnan historiasta, erityisesti antiikkihuonekaluista ja tauluista. Kylään saapui kuuluisa runoilija Sarto mukanaan valtava neljällä jalalla kulkeva ruskeanoranssi avaruusolio, jota hän kutsui koiraksi.

   Mutta rohkeuskoetta ei ollut kukaan vielä selvittänyt.

   Kuka pystyi nukkumaan talossa? Kuka uskaltaisi kurkistaa vanhaan kellariin?

   Sarto aikoi yrittää ennenkuin museovirasto tuhoaisi paikan mystisen ilmapiirin ja avaisi Majakan ovet yleisölle.

   Aamulla hänet löydettiin makaamasta kuolleena yhdestä pitkästä uunista kellarissa. Koira haukkui ulkona.