Kuvattomiin sarjakuviin

 

VOIMATONTA TIETOA

 

Veljeni Norsunluuvaras tuomittiin eräänä keväänä syyttömänä elinkautiseen. Kaikki uskoivat, että hän oli syyllinen; todisteita oli niin paljon, että hän eräässä vaiheessa oikeudenkäyntiä itsekin epäili syyttömyyttään. Mielentilatutkimuksessa hänen todettiin unohtaneen täysin, että hän oli tehnyt sen mistä häntä syytettiin.

   Hän ei enää ajatellut, kun häntä kuljetettiin vankilaan. Syytön tai ei, hänen elämänsä oli joka tapauksessa ohitse.

   Hän sai sellitoverikseen Tauno-nimisen miehen, joka kärsi myöskin elinkautista tuomiota. Hän oli istunut omastaan jo useamman vuoden.

   ”Mikä on nimesi?”

   ”Bodhicoirn Norsunluuvaras.”

   ”Mä kutsun sua Keijoksi.”

   Hän oppi nopeasti vankilan tavoille ja pitämään puolensa sen karussa todellisuudessa. Hän oppi välttelemään niitä miehiä, jotka pudottivat saippuansa suihkussa tarkoituksella. Hierarkian huipulle hänellä ei ollut asiaa, mutta hän sai olla melkolailla rauhassa.

   Ja suunnitella vankilapakoa.

   Neljä kuukautta elinkautista istuttuaan hän yritti toteuttaa pakosuunnitelmansa. Tauno auttoi häntä. Hän onnistui pääsemään pihalle asti, mutta valonheitin löysi hänet nurkasta ja koirat repivät hänen paitansa ja housunsa riekaleiksi. Hän vietti kaksi viikkoa eristyssellissä ja kun hän pääsi takaisin Taunon seuraksi, hän ei enää saanut unta muuten kuin peittämällä kalteri-ikkunan huovalla ja tunkemalla pumpulia korviinsa.

   Aika kului vankilassa verkkaisesti. Hän ryhtyi nostelemaan painoja punttisalilla, mutta tympääntyi siihen nopeasti. Hän lainasi vankilan kirjastosta paksuja, historiallisia romaaneja ja syventyi niihin samalla tavoin kuin niihin muutamiin kirjeisiin, joita hän sai sukulaisiltaan. Kukaan ei käynyt katsomassa häntä, ei edes hänen vaimonsa.

   Avioeropaperit tulivat postissa syksyllä, hänen syntymäpäivänään. Sen jälkeen hän otti tavakseen seurata saippuasarjoja harrastehuoneen televisiosta.

 

Eräänä yönä, kun hän oli sulkenut silmänsä ja yritti vaipua suloiseen uneen, hän kuuli äkkiä vaimeita kauhunhuutoja. Hän nousi istumaan, otti pumpulitupot korvistaan ja töni yläsängyssä nukkuvan Taunon hereille.

   "Olen hereillä." Tauno kuiskasi.

   "Mitä tuo on?"

   "Yksi Valkosen uhreista. On taas se aika vuodesta."

   Äänet lähestyivät ja avutonta miestä raahattiin väkipakolla heidän sellinsä ohitse. Vartijat joutuivat retuuttamaan häntä kuin umpihullua. Hän huusi kuin edessä olisi ollut sähkötuoli tai kaasukammio.

   "Ei! Mä en halua tietää niistä mitään! Älkää! Auttakaa minua!"

   "Minne se viedään?"

   "Vankilanjohtaja Valkosen luo. Se mies on itse piru."

   "Mitä Valkonen tekee? Kiduttaa?"

   "Kiduttaisikin!" Tauno tuhahti. "Mutta ei, se vaan puhuu niille. Puhuu vain. Kertoo asioita."

   "Eikö muuta?"

   "Sitten Valkonen päästää meitä pois, takaisin vapauteen. Moni meistä on lähtenyt. Jotkut ovat jääneet, mutta moni on lähtenyt. Valkonen on ollut täällä niin pitkään kuin mä muistan. Ja ennen sitä oli kuulemma toinen Valkonen. Sekin päästi meitä pois täältä."

   "Vaikuttaa mukavalta vankilanjohtajalta."

   "Sä et ymmärrä. Kun Valkonen päästää sut, sä et palaa vankilaan enää koskaan."

   "Edelleen vain paranee."

   "Sä et ymmärrä. Sä et ymmärrä." Tauno manasi ja käänsi kylkeä.

  

Seuraavana päivänä (se oli sama päivä, jona vanha pingispöytä vietiin pois harrastehuoneesta) Veljeäni tultiin hakemaan ruokalasta kesken aterian. Vartija kutsui hänet luokseen.

   "Johtaja haluaa tavata."

   Veljeni nousi, mutta Tauno tarttui häntä olkapäästä.

   "Valkonen tahtoo sut. Sä olet mennyttä miestä, jos sanot sille kyllä. Sano sille ei, Keijo! Kysyi se mitä vaan, sano sille ei!"

   "Katsotaan." Veljeni tönäisi käden pois ja lähti viemään tarjotintaan.

   "Kuulitko?!" Tauno huusi ja löi nyrkillään pöytään. "Älä suostu mihinkään!"

   "Rauhallisesti, Tauno." Vartija muistutti.

 

Vankilanjohtaja Valkonen istui tammisen pöydän takana ja luki kansiota, jossa oli hänen nimensä. Vartija istutti hänet tuoliin pöydän eteen ja perääntyi ovelle. Johtaja kaivoi nenäänsä ja jatkoi lukemista. Kello raksutti vasemmalla seinällä kuninkaan kuvan vieressä.

   "Bodhicoirn Norsunluuvaras." Johtaja lopulta hymähti pitäen katseensa edelleen kansiossa.

   "Se on ainoa nimeni."

   Johtaja katsoi häntä neliölinssisten silmälasiensa yli.

   "Olen kuullut että haluat pois täältä."

   "Eivätkö kaikki?"

   "Eivät suinkaan." Johtaja hymähti kylmästi ja syventyi jälleen papereihin.

   Hetken kuluttua hän kysyi: "Kuinka kipeästi tahdot ulos?"

   "Yritin karata. Eikö se kerro jotain?"

   "Oletko valmis tekemään lujasti töitä päästäksesi pois täältä? Oletko valmis uhraamaan aikaa ja vaivaa vapautesi eteen?"

   "Mitä tarkoitatte?"

   Johtaja pudotti kansion pöydälle ja nousi tuolista. Hän kiersi pöydän eteen ja istuutui sen kulmalle veljeni eteen:

   "Tarjoan sinulle mahdollisuutta. Voit ansaita itsellesi vapauden."

   "Kertokaa vain mitä pitää tehdä."

   "Tuo on oikea asenne." Johtaja hymyili, painoi sisäpuhelimen nappia ja puhui sihteerilleen. "Kutsukaa herrat Uninen, Lyhykäinen, Asunto ja Vajavainen paikalle. Meillä on uusi oppilas."

   Johtaja jatkoi hymyilemistään veljeni kanssa, otti pöydältä kehystetyn valokuvan ja näytti sitä hänelle.

   "Toinen vaimoni Aira."

   "Mukavan näköinen."

 

   "Nykyinen, kolmas vaimoni Solja." Johtaja osoitti suurempaa kehystettyä kuvaa matalan kirjahyllyn yläpuolella veljeni selän takana. Hän kääntyi katsomaan.

   "Hänkin on mukavan näköinen."

   Johtaja sytytti sikarin. "Katsokaapa noita muita kuvia."

   Hän osoitti sikarilla kirjahyllyn vieressä olevia kuvia: Perhekuvia, sukulaisia, siskojen ja veljien perheitä.

   "Tiesittekö, että Valkosten suku on omistanut tämän vankilan yli sataviisikymmentä vuotta?"

   "En tiennyt."

   "Suurin osa vankilan työntekijöistä on sukulaisiani. Veljiä ja serkkuja. Tuossa on heidän perheitään ja isiemme perheitä. Minulla on kuusitoista veljeä ja kuusi sisarta, voitteko kuvitella? Sukutilamme on aivan tässä lähellä. Meillä oli lapsina tapana katsella vankilaa odottaen isää töistä kotiin. Halusimme kaikki isän mukaan töihin, mutta emme koskaan päässeet, joten siellä seisoimme kukkulalla, kaikki kaksikymmentäkaksi lasta, kukkamekot kurassa. Äiti toivoi aina kahtakymmentäkahta tyttöä."

   Ovi aukeni. Kolme vanginvartijaa, yksi heistä nainen, astui sisään.

   "Veikko Uninen, Raakel Asunto, Sylvester Vajavainen ja Peter Lyhykäinen." Johtaja esitteli heidät vakavalla naamalla. "Pistä nimet ja kasvot mieleesi."

   "Tieto on valtaa." Myyntimiehen näköinen mies Sylvester Vajavainen sanoi, laittoi kantamansa kaksi raskasta matkalaukkua pöydälle ja nyökkäsi. "Upouudet kopiot oppilaalle."

   "Mistä tässä on oikein kyse?" Veljeni kysyi hämmentyneenä johtajalta.

   "Opetuksesta." Johtaja sanoi. "Me opetamme sinua. Kun aloitat, et saa lopettaa. Palkintosi on vapaus."

   "Mistä aloitetaan?"

  

Veljelleni annettiin matkalaukut mukaan ja hänet palautettiin selliinsä. Hänen oli käsketty opetella matkalaukkujen sisältö niin hyvin, että hän pystyisi vastaamaan mihin tahansa kysymykseen kuin apteekin hyllyltä. Vartija sanoi tuovansa TV:n ja videot myöhemmin.

   Tauno katsoi matkalaukkujen sisältöä kiinnostuneena tutkivaa veljeäni pelosta vapisten. Laukuista löytyi 47 albumillista valokuvia (värilliä ja mustavalkoisia), 18 Sukumme-nimistä leike, kirjoitelma- ja piirustuskirjaa, 35 videokasetillista kotivideoita ja suuri sukupuujuliste, jonka hän kiinnitti sellin seinälle pornolehdistä leikattujen kuvien päälle.

   Tauno ryhtyi saarnaamaan hänelle: "Älä tee sitä, Keijo. Ne pakottavat sut unohtamaan kaiken muun. Sä saat muistaa vain sen mitä ne sulle sanoo. Ne täyttää sun pään roskalla!"

   "Ei väliä, kunhan pääsen vapaaksi."

   "Ne täyttää sun aivot niillä itsellään! Ne tahtoo vain, että ne muistettaisiin!"

   "Ei väliä, kuulitko?! Ei mitään väliä! Tahdon vapaaksi!"

   Tauno vetäytyi kauemmas.

   "Susta tulee yksi niistä. Mä tiedän, sä olet jo yksi niistä!"

   Veljeni pyysi Valkoselta toista selliä saadakseen opiskella rauhassa ja sai sen.

  

Häntä opetettiin yötä päivää. Opettajana oli milloin johtaja itse, milloin joku vartijoista. Hänen päänsä täyttyi Valkosen suvun jäsenien nimillä, päivämäärillä, ammateilla, asuinpaikoilla, harrastuksilla, lapsuudenmuistoilla, sanonnoilla ja niin edelleen ja niin edelleen. Joskus hänet herätettiin keskellä yötä ja häneltä kysyttiin jotakin pikkuseikkaa, esimerkiksi:   

   "Minkävärinen hattu rouva Oonalla oli Sinikan ja Severin häissä?"

   Hän vastasi valkoinen ja joutui seuraavana päivänä tukiopetukseen ruokailun ajaksi, sillä rouva Oona oli ollut häissä paljain päin.

   Viikot venyivät kuukausiksi ja vaikka hän tunsi yhä useammin halua alkaa huutamaan kuten se vanki, joka oli raahattu väkisin oppiin, hän seurasi vartijoita kuuliaisesti. Vapaus odotti ja hän oli päättänyt saada sen. Hän ansaitsi sen, hänhän oli syytön.

  

   "Joko tunnet olevasi valmis?" Johtaja kysyi veljeltäni viimein eräänä päivänä kesken oppitunnin.

   "Kyllä."

   "Kirjallinen koe." Johtaja sanoi. "Saat vastata vain yhteen kysymykseen väärin. Jos vastaat väärin kahteen, saat hylätyn. Kokeen saa uusia vain kahdesti."

   "Olen valmis."

   Johtaja nyökkäsi. "Järjestän sen sinulle huomiseksi. Aikaa on kaksikymmentäneljä tuntia. Pyydä eväiksi ruokalasta mitä haluat, vartija tuo sinulle kohta ruokalistan."

   "Kiitos."

   Koe pidettiin eristyssellissä. Yksi lamppu, yksi tuoli ja yksi pöytä. Pöydällä oli lyijykyniä, teroitin, pyyhekumi, kello ja kaksi kasaa paperia; toinen pino tyhjiä, toisessa sata sivua kysymyksiä: Monivalintaa, yhdisteltäviä, vastaa omin sanoin, kirjoita essee. Sellin nurkassa oli muovisankko ja kaksi rullaa luontoystävällistä WC-paperia. Hänen tilaamansa eväät tuotaisiin myöhemmin.

   "Istu alas. Aika alkaa, kun käännät kysymykset esiin." Kuului kaiuttimesta sellin oven yläpuolelta.

   Veljeni istui, käänsi paperin samantien ja laittoi kellon käymään. Kaksikymmentäneljä tuntia lähti pyörimään.

 

   Mikä oli Veikko Päästäisen anopin nimi?

   Kuka paljastui Tytin ja Sirjan biologiseksi isäksi?

   Mikä on Touho-serkun lempijäätelö?

   Essee: Mitä tapahtui Unisten mökillä 15.7.1977? Selitä tapahtumien syyt ja seuraukset.

   Mitä leikkiä ja miten Unto Valkonen ja Aleksi Vajavainen leikkivät mieluiten lapsina? Perustele.

   Yhdistä oikeat kuvat ja nimet. Kirjoita kuvien alle henkilöiden synnyin- ja kuolinvuodet.

 

Kysymykset olivat naurettavan helppoja. Hän tiesi selviävänsä kokeesta. Vapaus vaani jo nurkan takana. Seuraavana aamuna johtaja kutsui Keijon luokseen onnitellakseen häntä.

   "Onneksi olkoon. Sinulla oli vain yksi väärin."

   "Mikä kysymys?"

   "Hienoa, että tahdot tietää! Kysymys isoisäni kuolinvuodesta."

   "Äsh, tottakai! Olisi pitänyt vastata 1942!"

   "Ei, 1945. Sama vuosi, jona toinen maailmansota loppui."

   "Toinen mikä?"

   "Ei mikään. Saat tänään vapautesi, kaveri. Vartija vie sinut selliin, saat kerätä kamasi ja olet ulkona ennenkuin huomaatkaan."

   "Olette hyvä ihminen." Veljeni sanoi ja kätteli johtajaa molemmin käsin.  

 

Hän sai sata krúrickia vapautusrahaa käteen ja halasi kiitollisena vartijatar Asuntoa, joka päästi hänet ulos portista.

   Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja nauroi sen ulos. Hän oli jälleen vapaa! Hän katsoi soratietä molempiin suuntiin ja mietti kumpaan suuntaan lähtisi kävelemään. Hän pystyi tekemään päätöksen, valitsi vasemman ja käveli kohti kaukana siintäviä vuoria.

   Illaksi hän saapui pikkukaupunkiin ja etsi ensimmäiseksi kapakan. Sen nimi oli Iiro's.

   Kapakassa oli hänen lisäkseen vain baarimikko ja tiskiin nojaava humalainen, kai kanta-asiakas. Hän istui humalaisen viereensä ja tilasi oluen.

   "Uusi mies?" Humalainen kysyi.

   "Tulin vasta."

   "Touho-serkku tykkää suklaasta." Humalainen sanoi.

   "Kaikkihan sen tietävät."