Lopulta taistelun äänet vaimenivat.
Kuolinkorahdukset, karjaisut, kiljaisut, repimisen äänet, olentojen kammottavan
raskas hengitys.
Purppuranmusta, metallinen kuljetuslaatikko, jonka sisällä hän oli
turvassa taistelulta, pudotettiin alas vaunujen kyydistä. Saattue oli ollut
ylittämässä metsäkukkulaa olentojen hyökätessä ja laatikko oli vierinyt alas
rinnettä. Hän oli saanut inhottavan kovan iskun päähänsä ja muutaman mustelman.
Pitkän aikaa hän vain yritti pidättää hengitystään, sillä tiesi olentojen olevan lähellä. Niiden valtavat keuhkot imivät ja puristivat ilmaa ulos sieraimista hypnoottisen tasaiseen tahtiin kuin mekaaniset painepumput. Ne kaatoivat vaunut kumoon, repivät ne kappaleiksi, oksensivat kaiken päälle minkä pystyivät, puhuivat toisilleen karjaisuin ja tuhahduksin ja keräsivät kurjat ihmisaseet mukaansa pienille liittolaisilleen, syvien metsien Phaptideille.
Olennot olivat voreja. Auton kokoisia
karvaisia nisäkäsliskoja. Krokotiilikarhuja. Ainoita nisäkkäitä, jotka
pystyivät pistämään kampoihin Tyrannosaurus Rexille.
Ja kaiken lisäksi ne olivat älykkäitä; eivät täysin IO:ja, mutta hyvin
lähellä. Liian lähellä. Ne
puolustivat reviireitään kuin jättiläismäiset pirut, tappoivat jokaisen ihmisen
tai aleaanin, joka erehtyi niiden alueelle. Ne hyökkäsivät leireihin ja
linnoituksiin, mursivat muurit ja katosivat samantien takaisin metsiin
odottamaan ihmisten vastaiskua. Kun ihmiset tulivat, he nousivat esiin
maanalaisista luolistaan ja murskasivat soturit jalkoihinsa.
Niin ne toimivat omilla alueillaan. Näissä tasankojen metsissä ne
hyökkäsivät saattueiden kimppuun kuin maantierosvot, pieninä hurjina laumoina.
Viimein hän kuuli niiden lähtevän. Raskaat, mutta askeleet saattoivat nuo puolen tonnin
painoiset hirviöt pois hänestä.
Hän vapisi hervottomasti, ja yhtäkkiä hän nukahti.
Herätessään hän näki vain mustaa. Hän kohottautui varovasti kontalleen
ja avasi metallilaatikon kannen.
Hän ryömii ulos. Ilta oli pimenemässä, tähdet tuikkivat ja yölinnut
jatkoivat siitä mihin päivälinnut olivat jääneet. Taivaalla tähtien alla leijui
kaksi avaruussaarta, Lloingoroth ja Thir Cyenvente, eikä hän olisi halunnut
sinä hetkenä muuta kuin olla niistä toisessa.
Hän nousi takaisin tielle, missä sudet olivat kaluamassa ruumiiden
luurankoja. Hän otti aseensa, ampui yhden niistä ja antoi muiden paeta. Ne
palaisivat pian.
Hän värisi kylmästä ja pelosta katsoessaan hajotettuja vaunuja ja
tovereidensa luurankoja. Vorit eivät syöneet mitään sellaisenaan, vaan
oksensivat kaiken päälle ruuansulatusnestettä ennen ateriointia. Toivottavasti
se tappoi heidät äkkiä.
Yhtäkkiä ylempää metsästä kuului outo ääni; aivan kuin lintu, joka
lauloi kuten susi ulvoi. Tämä ei ollut ihmisten maata. Hän kiristi univormunsa
vyöt ja lähti kävelemään rivakasti tietä eteenpäin.
Hänet oli määrätty laatikkoon suojaan, jotta hän selviäisi hyökkäyksestä
elossa ja jatkaisi saattueen menetettyyn määränpäähän, Kudosten Linnoitukseen,
kertomaan heidän tuhostaan. Sinne hän nyt menisi.
Tuntemattomien lintujen parvi lensi hänen päänsä yli. Hän yritti olla
näyttämättä säikähdystään, sillä pedot aavistivat pelon. Hän tiesi niiden
tarkkailevan; heittäytyen tien yli hänen edessään ja takanaan, kun hän ei
katsonut.
Hän piti silmänsä tien yli kurkottelevissa puunoksissa, joista puissa
elävät sudet syöksyivät avuttomien olentojen kimppuun. Hänelle oli kerran
käynyt niin, kun hän oli ollut nuori. Puiden sudet olivat hyökänneet hänen
kimppuunsa metsästysretkellä ja yksi oli purrut hänen kättään luuhun asti
ennenkuin toinen metsästäjä oli ampunut sen.
Aina kun hän kuuli rapinaa yläpuoleltaan, hän toivoi että se olisi susi.
Hieman ennen auringonnousua hän saapui poimuiselle tasangolle, Fes-joen
rannalle ja metsänreunan kukkulalle
pystytetylle Kudosten Linnoitukselle, joka oli tuhottu täysin. Yhtäkään ehjää
muurinpätkää tai rakennusta ei ollut pystyssä eikä yhtään ihmistä elossa.
Korppikotkat nokkivat silvottuja ruumiita kilpaa tasankojen villikoirien
kanssa.
Tämä ei ollut vorien työtä. Missään ei näkynyt heidän oksennustaan.
Hän löysi pintaliitäjien laskeutumisjälkiä ja ruskeanharmaita
ihonkappaleita. Luodit, jotka hän kaivoi ruumiista olivat rubiineja. Kudosten Linnoitus
oli tuhottu ghrymsikapinallisten toimesta.
Hän raivasi keskustornin raunioita yrittäen löytää lähetintä, mutta
yritys oli toivoton. Kaikki mitä ei oltu viety, oli tehty järjestelmällisesti
käyttökelvottomaksi.
Yhtäkkiä hän kuuli jälleen raskaiden hengitysten lähestyvän. Vorit
tulivat ulos linnoituksen takaisesta metsästä valtavana laumana, ehkä sata
yksilöä, suoraan häntä kohti.
Hän ampui aseensa tyhjäksi niitä kohti ennenkuin otti jalat alleen ja
kompastui tasankokäärmeeseen, joka puri häntä jalkaan. Hän tajusi jo olevansa
mennyttä ja yritti raahautua kauemmas, kun vorilauma vyöryi häntä kohti
suomuisena aaltona. Hän jäisi niiden jalkoihin eivätkä ne luultavasti viitsisi
edes pysähtyä.
Mutta ne pysähtyivät hänen eteensä riviin aivan kuin sotilaat
komentajansa eteen.
Suurin niistä, johtauros, lähestyi häntä. Hän odotti sen sylkäisevän
ruuansulatusnestettä, mutta sitten se pysähtyi, painoi päänsä ja kumarsi häntä; jäi odottamaan jotakin.
Muut vorit tekivät samoin.
Hän katseli näkyä epäuskon vallassa jonkin aikaa, nousi sitten
säpsähtäen jaloilleen ja otti käärmeenmyrkyn neutraloivaa yrttinestettä
vyölaukustaan, joi pienen pullon tyhjäksi.
Sitten hän veti miekan huotrastaan, nosti sen päänsä yläpuolelle ja iski
terän johtajauroksen pään läpi. Muut vorit eivät reagoineet siihen millään
tavoin.
Hän nauroi.
Muut kuolivat, hän eli. Muut saivat elää, yksi kuoli.
