Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Kuvattomiin sarjakuviin

 

VOR

 

Lopulta taistelun äänet vaimenivat. Kuolinkorahdukset, karjaisut, kiljaisut, repimisen äänet, olentojen kammottavan raskas hengitys.

   Purppuranmusta, metallinen kuljetuslaatikko, jonka sisällä hän oli turvassa taistelulta, pudotettiin alas vaunujen kyydistä. Saattue oli ollut ylittämässä metsäkukkulaa olentojen hyökätessä ja laatikko oli vierinyt alas rinnettä. Hän oli saanut inhottavan kovan iskun päähänsä ja muutaman mustelman.

   Pitkän aikaa hän vain yritti pidättää hengitystään, sillä tiesi olentojen olevan lähellä. Niiden valtavat keuhkot imivät ja puristivat ilmaa ulos sieraimista hypnoottisen tasaiseen tahtiin kuin mekaaniset painepumput. Ne kaatoivat vaunut kumoon, repivät ne kappaleiksi, oksensivat kaiken päälle minkä pystyivät, puhuivat toisilleen karjaisuin ja tuhahduksin ja keräsivät kurjat ihmisaseet mukaansa pienille liittolaisilleen, syvien metsien Phaptideille.

   Olennot olivat voreja. Auton kokoisia karvaisia nisäkäsliskoja. Krokotiilikarhuja. Ainoita nisäkkäitä, jotka pystyivät pistämään kampoihin Tyrannosaurus Rexille.

   Ja kaiken lisäksi ne olivat älykkäitä; eivät täysin IO:ja, mutta hyvin lähellä. Liian lähellä. Ne puolustivat reviireitään kuin jättiläismäiset pirut, tappoivat jokaisen ihmisen tai aleaanin, joka erehtyi niiden alueelle. Ne hyökkäsivät leireihin ja linnoituksiin, mursivat muurit ja katosivat samantien takaisin metsiin odottamaan ihmisten vastaiskua. Kun ihmiset tulivat, he nousivat esiin maanalaisista luolistaan ja murskasivat soturit jalkoihinsa.

   Niin ne toimivat omilla alueillaan. Näissä tasankojen metsissä ne hyökkäsivät saattueiden kimppuun kuin maantierosvot, pieninä hurjina laumoina.

   Viimein hän kuuli niiden lähtevän. Raskaat, mutta  askeleet saattoivat nuo puolen tonnin painoiset hirviöt pois hänestä.

   Hän vapisi hervottomasti, ja yhtäkkiä hän nukahti.

   Herätessään hän näki vain mustaa. Hän kohottautui varovasti kontalleen ja avasi metallilaatikon kannen.

   Hän ryömii ulos. Ilta oli pimenemässä, tähdet tuikkivat ja yölinnut jatkoivat siitä mihin päivälinnut olivat jääneet. Taivaalla tähtien alla leijui kaksi avaruussaarta, Lloingoroth ja Thir Cyenvente, eikä hän olisi halunnut sinä hetkenä muuta kuin olla niistä toisessa.

   Hän nousi takaisin tielle, missä sudet olivat kaluamassa ruumiiden luurankoja. Hän otti aseensa, ampui yhden niistä ja antoi muiden paeta. Ne palaisivat pian.

   Hän värisi kylmästä ja pelosta katsoessaan hajotettuja vaunuja ja tovereidensa luurankoja. Vorit eivät syöneet mitään sellaisenaan, vaan oksensivat kaiken päälle ruuansulatusnestettä ennen ateriointia. Toivottavasti se tappoi heidät äkkiä.

   Yhtäkkiä ylempää metsästä kuului outo ääni; aivan kuin lintu, joka lauloi kuten susi ulvoi. Tämä ei ollut ihmisten maata. Hän kiristi univormunsa vyöt ja lähti kävelemään rivakasti tietä eteenpäin.

   Hänet oli määrätty laatikkoon suojaan, jotta hän selviäisi hyökkäyksestä elossa ja jatkaisi saattueen menetettyyn määränpäähän, Kudosten Linnoitukseen, kertomaan heidän tuhostaan. Sinne hän nyt menisi.

   Tuntemattomien lintujen parvi lensi hänen päänsä yli. Hän yritti olla näyttämättä säikähdystään, sillä pedot aavistivat pelon. Hän tiesi niiden tarkkailevan; heittäytyen tien yli hänen edessään ja takanaan, kun hän ei katsonut.

   Hän piti silmänsä tien yli kurkottelevissa puunoksissa, joista puissa elävät sudet syöksyivät avuttomien olentojen kimppuun. Hänelle oli kerran käynyt niin, kun hän oli ollut nuori. Puiden sudet olivat hyökänneet hänen kimppuunsa metsästysretkellä ja yksi oli purrut hänen kättään luuhun asti ennenkuin toinen metsästäjä oli ampunut sen.

   Aina kun hän kuuli rapinaa yläpuoleltaan, hän toivoi että se olisi susi.

   Hieman ennen auringonnousua hän saapui poimuiselle tasangolle, Fes-joen rannalle ja  metsänreunan kukkulalle pystytetylle Kudosten Linnoitukselle, joka oli tuhottu täysin. Yhtäkään ehjää muurinpätkää tai rakennusta ei ollut pystyssä eikä yhtään ihmistä elossa. Korppikotkat nokkivat silvottuja ruumiita kilpaa tasankojen villikoirien kanssa.

   Tämä ei ollut vorien työtä. Missään ei näkynyt heidän oksennustaan.

   Hän löysi pintaliitäjien laskeutumisjälkiä ja ruskeanharmaita ihonkappaleita. Luodit, jotka hän kaivoi ruumiista olivat rubiineja. Kudosten Linnoitus oli tuhottu ghrymsikapinallisten toimesta.

   Hän raivasi keskustornin raunioita yrittäen löytää lähetintä, mutta yritys oli toivoton. Kaikki mitä ei oltu viety, oli tehty järjestelmällisesti käyttökelvottomaksi.

   Yhtäkkiä hän kuuli jälleen raskaiden hengitysten lähestyvän. Vorit tulivat ulos linnoituksen takaisesta metsästä valtavana laumana, ehkä sata yksilöä, suoraan häntä kohti.

   Hän ampui aseensa tyhjäksi niitä kohti ennenkuin otti jalat alleen ja kompastui tasankokäärmeeseen, joka puri häntä jalkaan. Hän tajusi jo olevansa mennyttä ja yritti raahautua kauemmas, kun vorilauma vyöryi häntä kohti suomuisena aaltona. Hän jäisi niiden jalkoihin eivätkä ne luultavasti viitsisi edes pysähtyä.

   Mutta ne pysähtyivät hänen eteensä riviin aivan kuin sotilaat komentajansa eteen.

   Suurin niistä, johtauros, lähestyi häntä. Hän odotti sen sylkäisevän ruuansulatusnestettä, mutta sitten se pysähtyi, painoi päänsä ja kumarsi häntä; jäi odottamaan jotakin. Muut vorit tekivät samoin.

   Hän katseli näkyä epäuskon vallassa jonkin aikaa, nousi sitten säpsähtäen jaloilleen ja otti käärmeenmyrkyn neutraloivaa yrttinestettä vyölaukustaan, joi pienen pullon tyhjäksi.

   Sitten hän veti miekan huotrastaan, nosti sen päänsä yläpuolelle ja iski terän johtajauroksen pään läpi. Muut vorit eivät reagoineet siihen millään tavoin.

   Hän nauroi.

   Muut kuolivat, hän eli. Muut saivat elää, yksi kuoli.