4

4. Mopelian ja Raratongan välillä

30.9.88 Perjantai.

5.15. ylös. Vielä hämärää, eli pimeää. Lähdettiin. Jean-Pierre ja Clotilde olivat nousseet meidän kunniaksemme ylös ja vilkutimme. He ovat olleet kymmenen vuotta naimisissa ja matkustelleet koko sen ajan. He käyvät aina välillä ranskankielisissä maissa töissä ja sitten jatkavat taas matkaa. Jean-Pierre on 50-vuotias ja Clotilde n 30-vuotias. Jean-Pierre on reipas ja hyväkuntoinen ikäisekseen, harvinaisen voimakas ja nopea vielä, myös tyytyväinen nuoreen ja viehättävään vaimoonsa.

Tietoja 5.6. ”Seeadler”, saksalainen kaapparilaiva

Kreivi Felix von Lucknerin kirja ”Merikotka” on suomennettu. Siinä hän kertoo elämänsä seikkailut, ja erityisesti toiminnastaan I MS:n aikana, jolloin hän vietti pitkän aikaa Mopeliassa.

Seeadler haaksirikkoutui Mopelialle vedenalaisen maanjäristyksen synnyttämän hyökyaallon takia. Laiva oli ankkurissa saaren koralliriutan ulkopuolella, ankkuri koralleihin kiinnitettynä ja laiva turvallisesti merellepäin asetettuna säännöllisen merivirran voimasta. Silloin näkyi taivaanrannalla ihmeellinen kohoutuma meressä, ja vasta hitaasti laivan miehistö tajusi sen hyökyaalloksi. Heidän onnettomuudekseen laivan moottoria ei saatu ajoissa käyntiin, niin että laiva olisi päässyt turvaan merelle kohtaamaan aaltoa. Aalto heitti laivan koralliriutalle ja laiva tuhoutui. Miehistö selvisi silti, kantoi tavaransa maihin veitsenterävillä korallipiikeillä tasapainoillen (näin ne korallit ja niillä ei paljain jaloin astele muutakuin fakiiri) ja asui sitten pitkän aikaa kaikessa rauhassa Mopelian paratiisissa.

Kreivin seikkailut olivat todella hurjat. Hän oli nuorena karannut kotoa ja seikkaillut merimiehenä ympäri maailmaa; lopulta hän valmistui meriupseeriksi Saksan laivastoon.

Sodanaikaiset tapahtumat olivat aika vauhdikkaita. Kaapparilaiva pääsi Saksasta Atlantille läpi ympärysvaltojen saartorenkaan hirvittävän myrskyn takia. Sitten se ajautui Atlantin pohjoisosiin ja melkein jäätyi käyttökelvottomaksi. Toimintansa aloitettuaan se kaappasi lukuisia laivoja ja oli siis varsin taitava ja hyödyllinen sotalaiva Saksalle.

Kuitenkin, vaikka oli sota, ei kukaan laivan vangeista eikä miehistöstä kuollut koko toiminnan aikana. Laivoja vain upotettiin lukematon määrä. Vangit lähetettiin kaapatuilla laivoilla satamiin aina kun heitä oli liikaa.

Luckner aikoi veden, ravinnon ym huollon takia poiketa ensin Cookin saarilla, mutta sitten hän ajatteli, että siitä saattaisi mennä tieto viholliselle, siellä voisi olla esim. radioasema. Tämäntyyppisten syiden takia levähdyspaikaksi valittiin lopulta Mopelia.

Saksalaiset tulivat Mopeliaan 29.7.1917. Luckner kuvaa saaren eläimistöä ja luontoa hyvin ihastuneesti ja haltioituneena, ja saksalaisilla oli siellä varsin mukavaa haaksirikon jälkeenkin. Lopulta Luckner kunnosti laivaveneen ja osa miehistöä lähti jatkamaan tätä tuon sodasta niin kovasti pitävän kansakunnan ihannoimaa merirosvoelämää. He jäivät kiinni vasta myöhemmin, ja karkasivat vielä kerran vankeudestakin Aucklandista Uudesta Seelannista.

Ajoimme moottorilla ulos koralliriutan aukosta. Tänään oli aukossa mahtava virta ja menimme tosi lujaa. Nyt emme olisi päässeet aukosta sisään virtauksen takia. Opaskirjan mukaan sisääntulo on vaarallinen, ja siitä ikään kuin todisteena on riutoilla laivanhylky näkyvissä. Karmea näky. Ilmeisesti on kuitenkin kyseessä kreivi von Lucknerin ”Seeadler”, kuuluisa ensimmäisen maailmansodan kaapparilaiva, joka joka tapauksessa haaksirikkoutui juuri täällä, ja miehistö joutui englantilaisten vangiksi[i].

Purjeet ylös. Mahtavaa, olimme kaikki onnellisia, olemme merellä taas. 4 purjetta laitettiin, 4-5-6 solmun nopeudella laskettelimme melkein myötätuuleen. Seurasaaret vain jäivät, kuuluisa Tahiti, jonne meno oli melkein pääasia koko reissulla. No, tulihan näillä saarilla oltua yhteensä 11 päivää. Toiset menevät Espanjaan viikoksi ja ovat tyytyväisiä siihen.

Jimillä ja Mariellalla oli pieni riita. Jim päivitteli:

”Mitä olen tehnyt, että olen saanut tuollaisen ihmisen riesakseni?”

Perkasin pari simpukkaa Jimin kyllästyttyä siihen työhön, ja ne olivat ateriamme. Erikoista, hyvää. Anitalle ei maistunut.

Koko päivä pelkällä aavalla merellä. Yöllä meinasi ruveta tuulemaan.

Melko tapahtumaköyhää on välillä tämä merelläolo. Yksi lentokala hyppäsi suoraan hyttiini asti yöllä. Huomasin sen kun astuin jonkun pehmeän ja liukkaan päälle. Panin sen syötiksi uistimeemme. Heyerdahlilla ja kumppaneilla oli ”Kon-Tiki”- lautallaan aina aamulla kansi täynnä lentokaloja, ja he saivat niistä maittavan aamuaterian. Tässä veneessä on parras aika paljon korkeammalla kuin lautassa.

Vahtivuorot vain vaihtuvat. Suoraan sanoen on aika pelottavaa olla yksi ruoripöydän ääressä yöllä meren kohistessa ympärillä. Kiehtovaa se silti ennen kaikkea on ja jännittävää. Osaan jo vähän purjehtia ja navigoida. Suomessa sanoin veljenpojalleni vähän pöyhkeästi, että minäpä opettelen purjehtimaan vasta sitten Etelämerellä – ei siis Pohjanlahdella, jossa osaan purjehtia vain soutuveneellä – mutta asiastahan tuli totista totta.

Tähtiä olen tutkistellut yöllä vahtivuorollani. Ensin tulee näkyviin joku planeetta, siis Jimin mukaan Mars. Kolme kirkasta planeettaa näkyy öisin, Mars, Venus ja ehkä Saturnus tai Jupiter on se kolmas. Venus näkyy päivälläkin, jos tarkkaan osaa katsoa oikeaan paikkaan. Ainakin vielä aamulla, vaikka on jo valoisaa.

Sitten tulee näkyviin Alfa Kentauri ja vähän myöhemmin Beta Kentauri, nämä ovat ne Etelän Ristin ”osoittajat”, joista jo aikaisemmin tuli kerrottua. Etelän Rististä lähtien ja Jimin aika huonoista tähtikarjoista katsoen olen yrittänyt rakentaa kuvaa mieleeni etelän tähtikuvioista. Pilvien ym takia en oikeastaan tunne vielä kuin tämän Etelän Ristin.

Paremmin on aamuyöstä. Orionin ja Plejadien avulla voi rakentaa kuvaa pohjoisen puolella näkyvästä taivaasta. Helposti löytyvät myös Sirius, Aldebaran ja Betelgoitse, kirkkaat tähdet Orionin ympäristössä. Nämä näkyvät Suomessakin. Itse asiassa olemmekin melkein Päiväntasaajalla emmekä suinkaan etelässä. Jos ei päivää olisi, täällä näkyisivät kaikki maapallolla näkyvät tähdet. Vain Pikku Karhu ja Pohjantähti ympäristöineen jäävät aina taivaanrannan taakse, horisontin alapuolelle. Otavan hännän ja Kassiopeijan paikan tiedän. En ole niitä kuitenkaan nähnyt. Andromeda näkyy mainiosti.

Näistä kaikista olen onnellisin Siriuksen näkemisestä. Sitä on vaikea Suomessa aina nähdä, se on niin lähellä taivaanrantaa, ja se on erittäin mielenkiintoinen tähti. Se on 8 valovuoden päässä, ja se on itse asiassa kaksoistähti. Sellainen ihmeellinen historiallinen tosiasia on, että jokin Afrikan kansa tiesi Siriuksen kaksoistähtiluonteen jo ennen kuin nykyaikainen tiede. Miten tällainen tosiasia on selitettävissä? Sehän asettaa kyseenalaiseksi koko tieteellisen länsimaisen maailmankatsomuksemme.

1.10.88 Lauantai.

10 päivää Jimin veneessä tulee täyteen.

Huono olo on jo välillä kokonaan poissa. Ei vieläkään varsinaista merisairautta… Pelkkää merellä oloa, menee mukavasti, muttei ole mitään kirjattavia tapahtumia.

2.10.88 Sunnuntai.

Merellä vain. Uusi lentokala oli takakannella. Vaikka se oli pieni, halusin syödä sen. Mariella paistoi sen öljyssä. Ihan kiva maku, kuin silakkaa tai vastaavaa. Pää laitettiin syötiksi.

Tietoja 5.8. Ranska ja Tahiti

On paikallaan mainita muutama asia ranskalaisten ja tahitilaisten suhteista. Ranska on tullut varsin epäsuosituksi kahdesta syystä, ensimmäinen ja tärkein on Ranskan atomipommikokeet Mururoan atollilla Tuamotu-saarilla. Saari on useamman sadan kilometrin päässä Tahitilta, eikä Tahiti mitenkään ole pahimmin saastunut alue, mutta valitettavasti tuulet tulevat kyllä nimenomaan suoraan Mururoalta Tahitille.

Toinen asia on Tahitin asema Ranskan siirtomaana. Siirtomaathan ovat tietysti virallisesti jo lakkautettuja, ja Tahiti on Ranskan osa, yksi Ranskan maakunta tai jotain vastaavaa, merentakainen territorio. Tahitilaisilla on kaikki samat kansalaisoikeudet kuin ranskalaisillakin. Mutta käytännössä tämä kuitenkin merkitsee vain sitä, että Ranska ei ole suostunut antamaan tahitilaisille itsenäisyyttä.

Tietty ranskalaisviha on ilmiselvää koko Polynesiassa. Ranskalaiset eivät usein uskalla puhua Ranskaa eivätkä uskalla kertoa olevansa ranskalaisia. Näin on matkustettaessa muualla Polynesiassa, Papeetessa tietysti ranskalaiset esiintyvät ranskalaisina, siellä heitä on niin paljon.

Mitään kitkaa ei myöskään kaupungilla näkynyt ranskalaisten ja tahitilaisten välillä. Joskus kyllä muutenkin ravintoloissa ulkomaalaisiin suhtaudutaan niin kuin saksalaisiin Euroopassa. Ennen kuin tahitilaiset ovat varmoja, ettei vieras ole ranskalainen, he eivät ole ystäviä. Näin tekevät joskus ranskalaisten siirtolaisten täysiveriset jälkeläisetkin. Nämä kansat pitävät toisistaan ja ovat sekoittuneet avioliitoissa jo hyvin pitkälle, enää siellä on vain tahitilaisia, ja ranskalaisia ovat vain ne, jotka muuttavat sinne Ranskasta.

Atomipommijuttu on kuitenkin kuuma asia. Tahitilla ei kukaan saa esimerkiksi suorittaa radioaktiivisia mittauksia. Vain viranomaiset saavat tehdä tällaisia tutkimuksia, ja kukaan ei usko heidän julkaisemiinsa tuloksiin. Siis tilanne on tulehtunut ja sairas. Ja ilmeisesti Greenpeacen ”Rainbow Warrior”- laivan upottaminen Aucklandin satamassa ei ollut millään tavoin sattumanvaraista politiikkaa, se laiva olisi pystynyt tutkimaan lukemat joka saarella.

Itsenäisyys- asian suhteen ei ole täysin selvää, mikä on tilanne ja minkälaiset ovat mielipiteet. Ei ole mitenkään välttämättä varmaa, että tahitilaisten kannattaa olla nykymaailmassa itsenäisiä. Alueen suurvallat, USA, Japani ja Indokiina, ovat sellaisia uhkia, että pieni polynesialainen kansa todennäköisesti häviäisi niille kaikissa konflikteissa heti alkuunsa.

Jos siis Ranskan sisällä Polynesialla olisi riittävä autonomia, se saattaisi olla ehkä paras ratkaisu. Nykyisessä tilanteessa on ilmeisen selvää, että mieluummin kuin Ranskan merentakaisena territoriona Tahitin polynesialaiset kuitenkin olisivat itsenäisiä. Ranskalainen kansanosa ehkä ajattelee niin kuin Uuden Kaledoniankin ranskakalisväestö, että mieluummin säilyttävät tilanteen nykyisenä. Mitään suurta meteliä ei näistä asioista ollut lehdissä sinä aikana kun olin matkalla. Myöhemmin oli mellakoita, niin kuin on jo tullut mainittua. Nykyistä tilannetta en tiedä, nämä asiat eivät oikein Suomessa ylitä uutiskynnystä.

Toisella kerralla Tahitilla ollessani suuri valkoinen ranskalainen sotalaiva täytti uhkaavan näköisenä melkein koko Papeeten sataman. Valtavat tykit sojottivat sen kannella parinkymmenen metrin päässä Papeeten rantakadusta. Ihmiset silti suhtautuivat varsin ystävällisesti nuoriin valkopukuisiin ranskalaisiin sotilaisiin, joita kierteli suurina ryhminä kaupungilla.