5

5. Rahattomana Samoalla

Mormonikirkossa

Sunnuntaina olin mormonikirkossa. Hekin lauloivat kauniisti ja moniäänisesti. Eivät tosin jostain syystä aivan niin kauniisti kuin anglikaanisessa kirkossa. Edward –nimisen miehen kanssa minut opastettiin puhumaan. Hän osasi oikein hyvin englantia, koska oli tullut Kaliforniasta. Oli kyllä polynesialainen.

Mormoneilla on sunnuntaisin pappeuskokous – naisilla apuyhdistyksen kokous – sekä pyhäkoulu ja sakramenttikokous. Pappeuskokouksessa opiskellaan Pyhiä Kirjoituksia ja kirkon johdon niille antamia tulkintoja ja pappeuden tehtäviä, pyhäkoulussa taas opiskellaan Pyhiä Kirjoituksia koko seurakunta yhdessä tai pikemminkin erilaisiin luokkiin jaettuna, ja sakramenttikokous on normaali hartaustilaisuus, jossa seurakuntalaiset saarnaavat vuorotellen, toiset vähän useammin kuin toiset, ja toiset eivät koskaan. Todistuskokouksessa, joka on kerran kuukaudessa paastopäivänä, saavat puhua kaikki jotka haluavat.

Olin pappeuskokouksessa ja sakramenttikokouksessa ja siinä välissä syömässä. Tutustuin yhteen n kolmivuotiaaseen polynesialaiseen tyttöön niin läheisesti, että hän aina välillä istuskeli sylissäni. Semmoinen on suuri tapahtuma yksinäiselle matkamiehelle vieraassa maassa. Kissoja minulla oli kyllä aina ollut seuranani ihme kyllä melkein jokaisessa pysähdyspaikassa ja oli myös koko loppumatkan.

Mennessäni takaisin kirkkoon päivällä, Andrew ilmestyi jostakin, pysäytti auton ja heitti minut sinne autolla. Se oli todellinen onnenpotku, sillä sain selittää tilanteen hänelle. Hän lainasi minulle rahaa, ja vei minut ystävällisesti illalla syömään, jolloin hän vielä ystävällisesti maksoi, viimeksi pantiin lasku kolmeen osaan.

Edwardin mielestä polynesialaiset ovat Amerikan intiaaneja ja ovat tulleet sieltä. Intiaanit ja polynesialaiset ovat israelilaisia. Intiaanien esi-isät ovat muinaisuudessa tulleet Israelista veneillä Amerikkaan, niin kuin Mormonin kirja kertoo. Polynesialaiset ovat siis israelilaisia (Mormonin kirja: Alma 63:5-8, tähän kohtaan polynesialaiset vetoavat, ja siellä toimineet lähetyssaarnaajat ovat saaneet asiasta ilmoitusta).

Perustelut olivat näin ollen puhtaasti uskonnollisia. Muita perusteluja ei ollut (sitten on myös Tor Heyerdahl'in lauttamatka Perusta Tahitille, tällainen merivirta kyllä on olemassa). Polynesialaiset ovat Josef’in pojan Manasse’n jälkeläisiä.

Okei, näin ajattelevat polynesialaiset mormonit. Muut kuin mormonit, vaikka ovatkin kristittyjä, eivät ilmeisesti ajattele olevansa nimenomaan israelilaisia. Mutta hyvät lukijat, muistakaa tästä lähtien, että ainakin 10 % polynesialaisista pitää itse itseään israelilaisina, kristittyinä israelilaisina. Tätä tietoa ette muista matkakirjoista saa lukea, saatte lukea vain, että jotkut hullut amatöörit väittävät polynesialaisten olevan osa yhdestä Israelin kuuluisista kadonneista heimoista.

Vähän polynesialaisista

Andrew’n kanssa olemme kumpikin vakuuttuneita yhdestä asiasta: polynesialaisten esi-isät, Lapita-kansa, on tullut Aasian läpi, ainakin Malesian ja Aasian läheisten saarten läpi. Tämä tiedetään kielitieteen pohjalta, samoin arkeologiasta[1], ja täällä on helppo nähdä se heistä itsestäänkin: heissä on samanlaisia piirteitä, he ovat sekoittuneet johonkin aasialaiseen kansaan jossakin vaiheessa, monet heistä muistuttavat hyvin paljon kiinalaisia ja japanilaisia.

Tämä ei mitenkään estä sitä, etteikö joskus tämän lisäksi olisi tullut kansaa Amerikastakin, mutta kansana nykyiset polynesialaiset ovat tulleet Aasian suunnalta eivätkä Amerikasta. Tämä on melkein varma tieteellinen totuus.

On silti täysin mahdollista, että he sieltäkin päin ovat alun perin lähteneet Israelista, mitään tieteellisiä todisteita ei ole, muttei myöskään vasta-argumentteja. Eihän kukaan tiedä, mistä he ovat alun perin Aasiaan tulleet.

Joka tapauksessa sen kansan historiasta, joka on täällä vaikuttanut 2000 vuotta sitten, ja rakentanut Pulemelei’n ja levittäytynyt yli koko Polynesian, ei täällä tavallisen kansan parissa ole kiinnostunut kukaan, ei edes uskovaiset, eikä uskovaisista edes mormonit, joiden pitäisi olla kiinnostuneita asiasta oman uskontonsa sisältämien asioiden takia. Kuitenkin juuri sen kansan historia saattaa nimenomaan uskonnollisessa mielessä olla iso ja merkittävä asia. Ja se on merkittävä asia puhtaasti historiallisestikin, aivan samoin kuin azteekkien, mayojen inkojen ym historia on merkittävä asia Amerikan mantereella.

Elena ja Alisi

Kirkon jälkeen menin pyytämään Elenaa syömään ”Canton” – ravintolaan, pieneen mukavaan kiinalaiseen ravintolaan tässä lähellä. Kaikesta huolimatta laskin lainarahani nyt riittävän tällaiseen.

Faleo’o'ssa makasi kolme nuorta poikaa mikä missäkin asennossa olohuoneen puolella, ja yksi tyttö oli puhelimessa. Komeat video- ja televisiolaitteet olivat nyt esillä, ja täällä TV-ohjelma tuli Pago Pago’sta (Lausutaan Pango Pango ja tarkoittaa koko Amerikan Samoaa, vaikka se virallisesti on oikeastaan vain pääkaupungin nimi).

Nuorukaiset vaikuttivat lähinnä kissoilta ollessaan niin tyytyväisen näköisinä näin epämukavissa olosuhteissa, pitkällään pelkällä kovalla lattialla. Elena vääntäytyi esille makuuhuoneen puolelta ja moitti minua siitä, etten ollut tullut häntä katsomaan lauantaina.

Ystävätär jäi hoitamaan lapsia ja me lähdimme Cantoniin. Se oli tietysti kiinni, olihan sapattipäivä, ja ostimme Fanta-limonaadia, ja istuimme sataman puiden suojassa merta katsellen.

Viereisen puun juurella istui pari miestä rauhallisesti olutta juoden. Suutelin romanttisesti polynesialaistyttöä palmun juurella, tosin Elena ei nyt ollut aivan haaveitteni ihannetyttö. Minulla oli matkalla aivan mukavia romansseja kyllä Hampurissa, Vancouverissa, Fidzillä, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, että matka kyllä senkin seikkailun tarpeen täytti, niin kuin tarkoitus tietenkin on ainakin Etelämeren matkalla. Mutta yleensä matkalainen tietysti yksin joutuu olemaan, niin ettei tällainen pitkä matkailu monessa eri paikassa mitään riemulomaa tässä mielessä koskaan voi olla, eikä tämän kirjan tarkoitus ole näistä seikkailusta tämän tarkemmin kertoa.

Ajattelin pääseväni Elenasta eroon sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla viemällä hänet syömään ja puhumalla mukavia. Tässä on myös syy, miksi kerron nämä tapahtumat. Samoalaistytön kanssa seurusteleminen on mutkallinen asia ja valaisee tätä nykyistä samoalaista yhteiskuntaa oivallisesti. Nyt olin tekemisissä sen tosiasian kanssa, että kun täällä on mies ja nainen kaksi kertaa nähty yhdessä, he ovat jo leimautuneet pariskunnaksi. Aika maalainen ja fundamentalistisesti kristitty käsitys. Okei, saa nähdä, kuinka käy.

Tähän liittyy se asia, että kun ensimmäisen kerran vierailin Alisin luona ja minut istutettiin Elenan viereen, heti seuraavana päivänä Alisi tuli sanomaan, ettei Elena ole yhtään hyvä nainen, Alisi ei ollenkaan tykkää, että menen sinne enää. Se ei ole hyväksi minulle. Elenalla on neljä lasta eri miesten kanssa ja hän ei koskaan ole ollut naimisissa, mitään entistä miestä ei ole Uudessa Seelannissa.

Minä puolestani tietysti heti kerroin tämän Elenalle, ja kysyin miten asia on, ja sanoin, ettei minulle ole väliä kumminpäin asia on. Elena jotenkin selvisi vastaamatta mitään.

Alisi oli ensimmäinen, joka kutsui minut kylään, ja minä annoin hänelle sen lahjan, jonka olin Suomesta tuonut tätä nimenomaista tilannetta varten. Eli ”Sinuhe Egyptiläisen” englannin kielellä. Mutta ei se sitten ollutkaan Alisin koti, Alisi asuu siinä vierellä. Oli kuitenkin tosi aito samoalainen koti, samoalainen faleo’o.

Elena oli jo lukenut tätä Waltarin kirjaa ja sanoi, että se on hyvä, sitä lukee mielellään. Siitä voi päätellä, että hänen älyssään ja taiteellisessa maussaan ei voi olla mitään suurempaa vikaa, ja että polynesialaiset pystyvät eläytymään samoihin asioihin kuin suomalaiset ja länsimaalaiset.

Nais- ja raha-asioita

Andrewin kanssa illalla puhuimme näistä kaikista tapahtumista, ja hän kertoi myös omista kokemuksistaan. Olennaista näissä naissuhteissa Samoalla on kuulemma se, että polynesialaiset ottavat mielellään palagi-miehiä puolisoikseen, muuttavat näiden luokse Australiaan ym, ja sitten haluavat lähettää paljon rahaa perheelleen Samoalla.

He eivät useinkaan ollenkaan tajua, kuinka onnettomiksi he saattavat tulla ulkomailla vieraissa oloissa ja erossa suurperheestään, joka on heille psyykkisesti äärettömän tärkeä. Eivätkä papalagit useinkaan ole niin rikkaita kuin samoalaiset luulevat.

Minulla on keskiviikkona treffit Elenan kanssa ja ilmeisesti teen taas kaikki mahdolliset töppäilyt mitä täällä voi tehdä niin kuin tähänkin asti. Fidzilläkin jouduin jo naimisiin – niin kuin jokaisen kunnon tutkimusretkeilijän kuuluukin. Se oli intialainen tyttö ja kaikki meni hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä siinä käynyt kuinkaan. Leikkiähän se tietysti vain oli.

Poliisilaitoksella

Tehtyäni kaikki ilmoitukset korttien katoamisesta menin poliisilaitokselle.

Poliisilaitos oli matala puutalo. Paljon ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle erilaisissa asioissa. Sisällä suurehkossa hallissa istui useita poliiseja sinisissä univormuissa kukin työpöytänsä ääressä. Jonkin verran oli valkoisiakin univormuja. Hassunkurisen näköisiä hattujaan he eivät täällä pitäneet tietenkään päässään ja he näyttivät täysin, miten nyt sanoisi ”asiallisilta”, länsimaisilta, varsinkin kun lava-lava, kietaisuhame, peittyi pöydän alle.

Joissakin pöydissä poliisit keskustelivat asiakkaittensa kanssa, toisissa he kirjoittivat yksin. Ihmettelin vähän aikaa, mikä olisi oikea luukku ja yksi poliisi nyökkäsi minulle. Esitin asiani hänelle ja hän kyseli. Väitti olleensa samassa klubissa samana iltana ja tuntevansa tytöt siellä. Kysyi tarkkaan minkälainen tyttö oli. Lähinnä väitti ongelmaksi, että he eivät voi tietää, onko rikosta ollenkaan tapahtunut, ja olenko menettänyt yhtään mitään rahaa tai muuta.

Yritin sitten Andrew’in kanssa saada rahaa. Hän teki sen niin, että otti selville, kuka täällä hoitaa suomalaisten asioita. Se on Ruotsin konsulaatti, eli paikallinen saksalaissyntyinen liikemies. Andrew oli menossa lääkärille vatsansa takia. Hän vei minut ystävällisesti samalla matkalla konsulaattiin. Matkalla hän opetti liikenteen innoittamana joitakin englantilaisia kirosanoja. Mielialani oli otollinen oppimiselle.

Konsulaatista ei ollut tietenkään mitään mahdollisuuksia saada rahaa. Sieltä yritetään ottaa Uudesta Seelannista Suomen lähetystöstä selville Satakunnan Säästöpankin telex-numero ja sitten yritetään sillä tavoin saada rahaa.

Rannalla

Tiistai 30.8.88

Menin uudestaan konsulaattiin aamulla niin kuin eilen siellä sovittiin. Kauhealla työllä ja tuskalla sain soitettua Visa-kortin toimistoon Suomeen. Sain soittaa, kun Andrew lupasi maksaa soiton. Tämä on kaikki niin ihmeellistä ja kummallista, että haluan kirjata sen myös julkisesti mainittavaksi. Ei voi soittaa rahaa, kun ei ole rahaa soittaa. Tässä menee hermot ja ahdistuu, kuinka tässä oikein käykään?

4 päivää ilman rahaa Samoalla. Varmaankin rangaistus tähänastisista tuhlailuistani. No, se vaikuttaa harrastuksiin. Menin ensimmäistä kertaa rannalle. Kuntokin alkaa jo vähän kestää hellettä ja aurinkoa, sitä myös olen tässä odotellut, olen tietoisesti totutellut helteeseen. Espanjassa Andalusiassa sanoivat, että siihen menee viisi viikkoa, että olo on normaali. Tämä kannattaisi suomalaisten urheilijoidenkin muistaa silloin kun suurkisoja on etelän maissa.

Kaduilla täällä ihmiset usein tervehtivät aivan kuin maaseudulla ja jäävät juttelemaan. Ranta löytyi parin kilometrin päästä. Puolen kilometrin päässä näkyivät koralliriutat, ja niihin murtuivat valtameren mahtavat aallot. Tuuli sattui olemaan aika kova. Tyynemmässä koralliriutan sisäpuolella oli keppejä pystyssä rivissä, ne muodostivat jonkinlaisen aidan tai aitauksen. Kaksi venettä siellä oli ja varsin keskittyneen näköisiä kalastajia niissä. Myös jonkinlaisten lavojen päällä istui miehiä. En päässyt perille, millä tavoin he oikein kalastivat. Myöhemmin kuulin, että kyseessä oli perinteinen polynesialainen kyläkalastus. Vedessä on verkko, sitä vedetään niin kuin nuottaa, ja näkemieni miesten lisäksi vedessä on myös sukeltajia. Saalis jaetaan koko kylä väelle.

Yritin vähän jutella parin pikkupojan kanssa. Ihailin maisemaa, merta, kalastajia, koralliriuttaan murtuvia aaltoja, vuoria, rantaa, kokeilin vettä. Ihmisiä tuli juttelemaan. Lähtivät pois, kyselivät mitä olin tekemässä. Tämä ei varmaankaan ollut palagi-aluetta, aluetta, missä turistit yleensä oleskelevat, muuten olisivat nimittäin kysyneet, mistä olen.

Nuori tyttö, joka jo eilen oli pyytänyt minua rannalle maantiellä, tuli melko suoraviivaisesti tarjoutumaan minulle. Menimme yhdessä hänen nuoremman koulukaverinsa kanssa toiselle biitsille. En tietenkään silti suostunut mihinkään. Tyttö oli nimittäin 15-vuotias, juteltuamme kaikkea hän vielä tunnusti olevansa 13-vuotias. Varmastikin sukukypsä täällä, mutta kuten sanottu, minä en tietenkään ruvennut mihinkään.

Istuimme pensaiden varjossa ja katselimme kaunista merenrantaa edessämme. Se muodosti ikään kuin laguunin, mutta tyttöjen mielestä se ei ollut laguuni, pyöreä lahti vaan. Edessä oleva pitkulainen saari tai niemi peitti avomeren. Paikka oli aivan hieno, juuri sellainen kuin Etelämeren kuvitelmissa, haaveissa ja kirjoissa, vaikka oli aika lähellä kaupunkia.

Tyttöjen koulukirjat olivat vihkoja, joihin oli kirjoitettu eri kouluaineiden asioita opettajien luennoinnin ja sanelun mukaan. Luin yhden aineen, se oli englannin kielellä. Ihan tavallisia asioita polynesialaistytön kannalta, eksoottisia meikäläisille: erilaisista tropiikin kotieläimistä, kuinka isä oli ollut kalassa, ja kuinka veli oli kiivennyt hakemaan kookospähkinöitä jne.

Kauempana polskuttelivat pikkupojat hiekkarannalla, vanhempi mies meni ohi sukelluslasit ja terävä keppi kädessään. Tytöt väittivät, että vesi on täysin turvallinen paikka täällä, ei ole mitään käärmeitä tai matoja, ja hait pysyttelevät koralliriuttojen toisella puolella. Vettä ja merta tytöt eivät pelänneet. Kertomansa mukaan olivat olleet paljon kalassa ulkomerelläkin.

Vanhempi tyttö oli kysynyt, paljonko lenkkitossuni olivat maksaneet, ja tästä syystä pelkäsin heidän vievän kenkäni, jos menen uimaan. Puhuimme tästä avoimesti ja tyttö oli vähän loukkaantunut, mutta hän todella osoitti kaikenlaisia varasteluun viittaavia elkeitä, vaati saada tarkkaan tutkia mitä missäkin taskussani oli, ja epäilin vähän, että dollari katosi taskustani jossakin vaiheessa. Muutamia kymmenen sentin kolikkoja annoin heille vapaaehtoisesti muuten vaan, kun pyysivät tupakkaa varten.

Yleensä tämä tyttö pyytää rahaa Apian kaduilla ”koulua varten”: hän pyytää auttamaan heidän kouluaan taloudellisesti, mutta ilmeisesti itse pitää rahat. Täällä ei ole kohteliasta pyytää tai ottaa rahaa itselleen.

Aikoinaan Samoalla on käyty keskustelua siitä, kannattaako turismia kehittää, ja yksi vasta-argumentti oli, että turismi saattaa turmella Samoan nuorisoa[2]. Tässä nyt nähtiin esimerkki siitä, minkälaisia tytöistäkin voi tulla. Tyttö oli huomannut, että pyytämällä voi saada rahaa ja teki sitä sitten joka puolella kaupungissa.

Tytöt tuntuivat jotenkin ihan kunnollisilta ja mukavilta kaikesta edellä sanotusta huolimatta, ja onhan muutama asosiaalinen tyttö Suomessakin joka kylässä, tapahtumasta ei voisi paljonkaan yleistää sinänsä, elleivät muutkin tapahtumat viittaisi siihen samaan suuntaan, että asosiaalisuus ja rikollisuus Samoalla on lisääntynyt turismin myötä.

Polynesialaiset ovat perinteisesti olleet kovia varastelemaan, aina kapteeni Cookin ajoista lähtien. Mutta se ei ole pelkästään rikollisuutta, se myös johtuu heidän kulttuuristaan, heillä on erilainen suhtautuminen alun perinkin toisten ihmisten omaisuuteen kuin länsimaissa. He ovat tottuneet siihen, että heidän oma omaisuutensa on muiden kansalaisten käytössä. Miksei sitten myös muiden ihmisten omaisuus olisi heidän käytössään? Logiikka on aivan normaali ja ymmärrettävä.

Joka tapauksessa he nykyään tietävät, mitä länsimaalaiset ajattelevat varastamisesta. Kapteeni Cook otti aina panttivangiksi jonkun päällikön tyttären tai pojan ja sai sillä tavoin tavaransa takaisin kiristämällä[3].

Kävin myöhemmin eräällä toisella rannalla. Sielläkään en halunnut uida, pitäisi olla joku kaveri katsomassa tavaroita. Siellä oli mahdottoman paljon koiria, rannalla oli jokin raato, ilmeisesti hevosen, ja yksi koiralauma vartioi sitä mustasukkaisesti muilta laumoilta.

Koirat täällä ovat varsin säyseitä ja kulkevat vapaina. Hevosetkin ovat aivan säyseitä, eivät yhtään tunkeilevia niinkuin suomalaiset hevoset laitumella. Vain pari koiraa on räksyttänyt talojen ohi kulkiessa, syöksyvät lähelle, mutteivät tee mitään.

Peter lainasi 20 Talaa ja sillä olen elänyt.

Keskiviikkona oli vain asioita kaupungilla.

Iltapäivällä kiersin kaikki Apian hiekkarannat kaupungista itään päin. Se oli oikeata Etelämeren saaren rantaa: rantakiviä, rantahiekkaa, laguuni, koralliriutat, palmupuut, hohtava auringonpaiste. Mahtavat maisemat. Kunto alkaa jo olla kohdallaan tässä helteessä.

Keskustelua Peterin kanssa. Nativistisista liikkeistä ja Cholulan pyramidista

Juttelimme pitkään Peterin kanssa mukanani olleen Etelämeren kirjallisuusluettelon innoittamana (suppeampi luettelo kuin tässä liitteenä, moniin asioihin tutustuin vasta jälkeenpäin). Hän kertoi mm Uuden Seelannin nativistisista liikkeistä. Nativistiset liikkeet ovat alkuperäiskansojen yhteiskunnallisia liikkeitä, joissa alkuperäinen uskonto, kristinusko ja patrioottinen poliittinen toiminta yhdistyvät toisiinsa.

Uusin, Mana Motoheke, muistuttaa jo paljon Amerikan uutta intiaaniliikettä[4], on siis varsin edistyksellinen ja myönteinen liike verrattuna aikaisempiin. Nativistisista liikkeistä on olemassa suomalainenkin tutkimus[5].

Löysimme Peterin ja Brulin Meksikon matkaoppaasta[6] kuuluisan Teotihuacanin pyramidin lisäksi toisen suuren teotihuacanilaisten rakentaman pyramidin. Tämä pyramidi onkin maailman suurin, 450 jalkaa leveä perustusten kohdalta. Se on Cholulan Pueblassa, Meksikossa, 122 km Mexico Citystä. Pyramidi on maan, rakennusten ja neljän uuden pyramidin peittämä nykyään. Cortes ei sitä edes huomannut, tätä vanhinta pyramidia ja sen suuruutta, kun se oli kaikista alimpana. Uudet intiaanikulttuurit ovat siellä aina halunneet hävittää edellisen jäljet ja rakentaa uuden, oman uskontonsa kunniaa julistavan pyramidin edellisen päälle.

Cholulalla on siis erilainen historia kuin Teotihuacanilla. Teotihuacan kukoisti n 200-400 eKr. Sen hylkäämisen jälkeen siellä ei ole asunut ketään. Koko teotihuacanilaisten kulttuuri eri puolilla Meksikoa ja muuta Amerikkaa kesti n 300 eKr. – 700 jKr. Alkuvaiheessa se ei ollut kovin mahtava ja loppuvaiheessa se muuttui, rappeutui. Teotihuacanin kaupunki hylättiin kokonaan joskus, ja sen jälkeen siellä ei ole asunut ketään, kaupunki on ollut autioina raunioina pari tuhatta vuotta[7].

Cholulaa taas ei ole koskaan hylätty. Se on aina valloitettu, ja uudet vallanpitäjät ovat asuttaneet sen. Teotihuacanilaisten jälkeen siellä on ollut neljä eri intiaanikulttuuria ja sen jälkeen espanjalaiset. Cortes rakensi sen täyteen kirkkoja pakanuuden voimallisten temppelijäännösten muiston unohtamiseksi ja pakanuuden täydelliseksi hävittämiseksi.

Nämä kirkot ovat niin kauniita ja hienoja muinaismuistomerkkejä jo nekin, ettei niitä ole voitu vahingoittaa kaivamalla niiden alta esille muinaisuuden arvoituksia.

Illalla Peter ja Brul veivät minut vielä ystävällisesti syömään. Paikka oli Apian keskustassa, pieni, mukava rantaravintola, missä saattoi syödä 3,50 Talalla. Omistaja oli australialainen, hän oli mennyt naimisiin samoalaisen naisen kanssa ja jäänyt tänne. Paikka oli varsin uusi ja siisti. Australialainen oli asunut täällä jo monta vuotta.

”Fish’n chips”, täysi ateria maukasta ruokaa ja kala oli kuulemma aivan tuoretta. Aamulla eivät kalastajat olleet voineet kalastaa, nyt olivat olleet kalassa ja kala oli juuri tullut ravintolaan.

Ihminen rupeaa puhumaan ruuasta ja sen laadusta, erilaisista mauista jne., aina kun ruokaa on vähän.

On elämys kävellä läpi öisen kaupungin. Ihmiset usein tervehtivät ja toivottavat hyvää yötä, vaikka ollaan keskellä kaupunkia.

Pimeyden tulossa 6-7 aikaan illalla on edelleen jotain outoa suomalaiselle. Täysi kesä on ja helle, mutta silti tulee aikaisin pimeä. Suomalainen kesä on siis itse asiassa tässä suhteessa parempi.

Etelämeren ruokia ja juomia

1.9.88 torstai.

Elenalta tuli tulinen kirje ja menin häntä tapaamaan. Alisi oli tuonut kirjeen. Juttelimme ja söimme, ja joimme kookospähkinästä sen mehua. Poika kiipesi hakemaan kookospähkinän puusta ja Elena avasi sen kätevästi isohkolla veitsellä. Hän hakkasi toisesta päästä kuoren pois ja viilsi ympyriäisen reiän pähkinän lihaan. Siitä oli sitten mukava ryypiskellä.

Toinen yleinen paikallinen ruoka on Taro. Se on juures, ja on aika lailla perunan tapainen, tai sitä käytetään samaan tapaan. On siis sinällään aika mauton, mutta siitä saa tehtyä tosi herkullisia ruokia silti. Toinen samanlainen on jonkinlainen suolainen banaani. Sitten täällä on tietysti valtava määrä erilaisia vihanneksia ja trooppisia hedelmiä. Joitakin niistä on aivan turvallista syödä, koska niissä on kuori (Peterin opetuksia).

Näitä juureksia ja hedelmiä ei silti kannata syödä koko ajan, koska täällä on myös mahdottoman halpoja ravintoloita. Kiinalaista maittavaa valmista ruokaa saa aivan pilkkahintaan. Kookospähkinän syön joka päivä, Tancredilta opittu terveellinen tapa. Kaikki tieto täällä leviää varsin nopeasti, yhtenä päivänä Elena kertoi juuri tämän: hän oli kuullut, että minulla on tapana syödä yksi kookospähkinä joka päivä.

Jätin Andrewille lähetystöön sanan, että tulisi käymään illalla. Hänen toimistotyttönsä antoivat sen hänelle vasta perjantaina, olivat silminnähden suuttuneita Andrewille jostakin. Andrew oli varmaankin nälvinyt heille, vaikkei sitä perjantaina tunnustanutkaan.

Koskenkorvapullokin tuli tässä hädässä melkein kokonaan juotua. Toteutui Helsingin Paasivuorentorin Alkon myyjätytön ennustus, kun hän sanoi mystisesti: ”Melkein”, kun kerroin hänelle, että tämä on arvokas pullo, menee Tahitille asti. Täytin pullon kalifornialaisella votkalla, ”Markov” oli votkan nimi, ja tämä pullo nyt ainakin menee Tahitille, tai siis tarkoitus on, että kun näen matkalla ensimmäiset suomalaiset, niin silloin pullo juodaan.

Illalla söin Olivian ruokaa (velaksi) pihviä, munuaisia, suolaista banaania, taroa, kastiketta ja graavia kalaa kastikkeessa. Hieno samoalainen ruoka. Peteriltä kuulin, että kala oli tonnikalaa. Aika lailla paremman makuista verrattuna niihin tonnikaloihin säilykepurkeissa, joita Suomessa saa.

Aikamoinen kummallisuus taas: herkkuateria rahattomana. Edelliset paradoksit matkallani olivat: ravintolaruokaa ja kallista ranskalaista punaviiniä slummihökkelissä, sekä: kavaa hotellihuoneessa. Kava on Etelämeren kuuluisa seremoniaalinen ruoka.

Taksikuskini Vinod Fidzillä pani minut nimittäin kerran ostamaan kanan, ja me veimme sen mukanamme kylään mennessämme slummialueelle, ja se valmistettiin tosi hienojen intialaisten mausteiden kera puuliedellä. Niin hyvää curry-ruokaa en ole ikinä syönyt missään ravintolassakaan. Se syötiin kaikkien hyvien tapojen mukaisesti sormin. Punaviini oli minun tuomaani lentokoneesta, ja joimme sen talon emännän kanssa, muut eivät juoneet. Vinod juo vain olutta, ja tämän aterian kanssa hän joi nyt vain kavaa. En tuntenut itseäni rikkaaksi ja vaivautuneeksi, koska toin heille ruuan ja jaoimme sen. Itsehän halusivat tehdä siitä niin hyvän.

Kava taas on seremoniajuoma ja sitä juodaan yleensä vain tietyissä juhlallisissa tilanteissa ja paikoissa. Sitä ei esimerkiksi saa baareissa. Tämä kavan juonti hotellihuoneessa ei kyllä itse asiassa toteutunut, kun melanesialainen Joe ei yhtenä iltana Fidzillä tullutkaan hotelliini niin kuin oli luvannut. Mutta ajatuksenakin se jotenkin huvitti minua ja ihmetytti.

Polynesialaisessa perheessä asuminen

Illalla kyselin Tahitista saksalaisilta Heinrichilta ja Erikalta. He ovat vähän vanhempaa väkeä ja ovat paljon matkustelleet ja olleet myös Suomessa. Heillä on ystäviäkin Suomessa.

Mainio pariskunta. He kuljettavat kokoontaitettavia polkupyöriä mukanaan, nyt olivat kyllä vuokranneet auton. Tarjosivat minulle olutta. Mainitsin, että samoalainen olut on oikein hyvää. He totesivat, että se itse asiassa on saksalaista, saksalaiset neuvonantajat ovat tehneet samoalaiset oluet alun perin. Heidänkin mielestään se on hyvää, kotoista.

He olivat myös tehneet sen, mikä oikeastaan kyllä pitäisi täällä tehdä, menneet samoalaiseen taloon kyläilemään ja yöpymään. He olivat tehneet sen heti ensimmäisenä iltana, olivat lähteneet pyörillä suoraan lentoasemalta länteen ja etelään päin, ja kolmen aikaan iltapäivällä olivat väsähdettyään pysähtyneet ja ruvenneet juttelemaan jonkun polynesialaisen ukon kanssa. Ukko oli kysynyt, minne he olivat matkalla ja he olivat kertoneet. Hän oli heti pyytänyt heidät yöksi perheensä luokse, heidän ei ollut tarvinnut kysyä mitään yösijaa.

Siellä he olivat olleet yhden yön. Vaikka heille oli haettu vuoteet ja heidät ehdottomasti haluttiin parhaisiin paikkoihin ja kaikin puolin oltiin vieraanvaraisia, seuraavana päivänä he olivat kuitenkin kipin kapin menneet hotelliin. He eivät nimittäin olleet saaneet ollenkaan nukuttua. Koko suurperhe makasi sikin sokin lattialla ja kuorsasi, ja metsän äänet olivat valtavia. Moskiittoverkkojakaan heillä ei ilmeisesti ollut.

He olivat antaneet joitakin lahjoja: lihapurkkeja ym vastaavaa on täällä tapana antaa, ja lähtiessä vähän rahaa. Raha annetaan kirjekuoressa, ja se osoitetaan johonkin hyvään tarkoitukseen, esim. juuri koululle, niin kuin Sabrinalla on tapana pyytää. Kirkolle sitä ei kuitenkaan osoiteta, kymmenykset kait täytyy jokaisen itse maksaa suoraan. Nämä kaikki tiedot saksalaisilla oli opaskirjassaan ja sen mukaisesti he tietävät toimia. Kirja oli sama ”Pacific Yearbook”, joka täällä kaikilla turisteilla on, heillä se oli saksankielisenä[8]. Minäkin ostin sitten tämä Yearbookin tätä kirjaa varten Suomessa.

Samoalaisperheessä on vaikea asua, koska siellä ei ole mitään yksityisyyttä eikä huoneita jne. Jokainen nukkuu ja touhuaa kaikki muutkin asiansa samalla lattialla. Tästä vaikeudesta olemme yksimielisiä kaikki me neljä palagimiestä, Andrew, Peter, Tancred ja minä. Brul haluaisi joskus asua niin, muttei ole saanut Peteriä suostumaan.

Raratongassa on kielletty asuminen alkuasukasperheissä. Uuden Seelannin hallinto pelkää alkuperäiskulttuurin kärsivän, jos kymmenettuhannet turistit ryntäävät pienen valtion perheiden koteihin.

Nyt ovat ensimmäistä kertaa alkaneet moskiitot vaivata. Ne purevat käteni selkämykset niin kutiseviksi, etten aina saa nukuttua. Elena olisi antanut minulle moskiittoverkon, mutta yritän nyt pysyä erossa hänestä.

Rahattomana elämisen surua ja onnea

2.9.88 Perjantai.

Menin ensimmäisen kerran bussilla. Se olikin yllätyksekseni helppoa. Kaikki bussit nimittäin täältä menevät keskikaupungille. Hyppäsin vain sisään ja istuin ja maksoin lähtiessä 20 senttiä. Bussit muistuttavat puisia leikkilaatikoita, ne ovat kuorma-autoja, joihin on lavalle laitettu puinen matkustajaosasto, Koreassa tai Japanissa tehtyjä. Ikkunat ovat avoimet, ikkunoita ei siis ole, on vain ikkuna-aukot, istutaan pienillä puupenkeillä, valtavan kovaääninen rokkimusiikki soi. Yleensä bussit ovat tupaten täynnä, ihmiset ovat erittäin kohteliaita ja yrittävät antaa paikkaa ja jos tilaa ei ole, istuvat toistensa syliin poikittain. Uudenmallisia busseja on liikenteessä jonkin verran, ne ovat metallisia, pellistä tehtyjä normaaleja autoja, vähän pienempiä kuin bussit yleensä, ikkunattomia minibusseja.

Rahat eivät vieläkään olleet tulleet. Telexiä Suomesta ei ollut tullut. Keskiviikko, torstai, perjantai on siellä pankilla jo ollut aikaa lähettää telex.

Ystävällinen polynesialainen kansainvälisten asioiden apulaisjohtaja – vastaava johtaja oli papalagi, australialainen tai uusseelantilainen – antoi minulle kuitenkin ruikutettuani 100 Talaa viikonlopuksi. Hänen nimensä oli kiinalaista muistuttava, ”Wong” tms. Hän sanoi, että tällaista ei yleensä tehdä, mutta hän katsoo minut nyt erikoistapaukseksi.

Tämä oli ihme, sillä kaiken kuulemani ja näkemäni pohjalta olen käsittänyt, että on aika hankalaa olla ilman rahaa Polynesiassa ja on aika hankalaa saada apua keneltäkään. Mutta tämä koskee ehkä vain Tahitia, ja sielläkin vain Papeeteeta. Minulla on mennyt hyvin, Olivia on antanut minun asua velaksi, Andrew on auttanut minua, Peter on auttanut minua, ja konsuli (aika huono kyllä) ja kirkko ovat vielä takataskussa, samoin vakuutuskorttini, johon sisältyy ainakin kotiinpalauttaminen.

Peter kertoi kauhujuttuja, kuinka eurooppalaiset ovat rahattomina joutuneet kadulle Intiassa, jotkut ovat kuolleetkin niissä olosuhteissa. Siihen maahan en mene ikinä! Enkä vastaaviin.

Nyt en siis masentunut, vaan olin varsin tyytyväinen ja onnellinen pankista tullessani. Arvelinhan saavani rahat ensi viikolla. Ostin ruokia ja juomia ja olin taas tyytyväinen elämääni Polynesiassa. On täällä kunnon ihmisiäkin kaikenlaisten epämääräisten ryöstelijöiden ja varkaiden lisäksi!

Ensimmäiseksi yritin soittaa kotiin. Siellä olisi kyllä ollut yö, ja perhe on sitä paitsi ehkä maalla. Kyllästyin odottamiseen lopulta ja lähdin ostoksille. Puhelinsoiton yrittämisessä minua auttoi ja neuvoi polynesialaistyttö, joka oli tuttu ennestään. Mutta oliko tämä se tarjoilijatar, jonka ulkonäköön ihastuin Aggiella, vai oliko tämä Elenan suurperheestä? Niinhän asia silti olikin, että hänhän oli Elenan suurperheestä ja sen lisäksi hän oli eräs toinen Aggien tarjoilijoista.

Joka tapauksessa hän oli erittäin ystävällinen, mielellään auttoi minua, piti kuitenkin selvästi tietyn etäisyyden. Hän oli soittamassa Sveitsiin, en saanut selville missä asiassa. Hän yritti kyllä sen supattaa minulle, ilmeisesti hänellä oli palagi poikaystävä siellä.

Kannoin ruokani ja juomani kävellen kotiin. Tunnelma oli hieno: kyllä kaikki aina hyväksi kääntyy! Kunhan vain sponsorini eivät suuttuisi törmäilyistäni ja tähänastisesta valtavasta rahanmenosta – jolle ei kyllä paljon mitään voi. Eihän sitä paitsi ole mitään kirjoittamistakaan, jos ei mitään tapahdu. Ja kuka voi elää munkkina Etelämerellä!

Peterin kanssa juteltiin paljon ja maksoin hänelle velkani, koska he olivat lähdössä. Saamarin skotti kehtasi ottaa sen! En raaskinut pyytää sitä, vaikka olisin kyllä tarvinnut, niin kuin jokainen ymmärtää. Toisaalta tiedän kyllä, että hekin tarvitsevat jokaisen penninsä. Saamarin ystävällisiä myös, että ylipäätänsä lainasivat minulle, se tuli tosi tarpeeseen. Ja minä maksoin takaisin, niin sitä pitää. Hyvin tässä on edustettu Uutta Seelantia ja Suomea.

Rannalla taas

Kävin rannalla taas, siellä oli se nuori tyttö, Sabrina, itse asiassa meillä oli treffit. Istuimme varjossa rannalla. Palagi-perhe oli vallannut parhaan uimapaikan. Annoin Sabrinalle maapähkinöitä ja sandaalit. Sandaalit olin ostanut itselleni, mutta ne olivat liian pienet. Ne olivat liian pienet Sabrinallekin, ja hän sanoi, että hän antaa ne pikkusiskolleen.

Sabrina elää äitinsä kanssa ja heillä ei ole ketään miestä huolehtimassa heistä, isä on häipynyt, veljet ovat työttöminä Uudessa Seelannissa, isoisä on kuollut. Nyt heillä asuu kaksi saksalaista. Sabrina pyytää rahaa palageilta, koska hän haluaa omaa rahaa tupakkaan, sitä hän ei saa kotoa.

Sabrina on pieni taskuvaran ja varmaan vähän ilotyttökin, jo näin pienenä. Se on ilmeisesti paljon helpompaa elämää toisaalta kuin moni muu. Alisi saa kovasta työstä 20 Talaa viikossa. Kun juon kaksi 2 Talan litran pulloa olutta päivässä, olen juonut päivän palkan (jos se on totta). Suomalainen viikon keskipalkka lienee n. 500 Talaa. Mutta täällähän eletään eri tavalla. Täällä eletään vielä sittenkin, kun länsimainen talous sortuu ja pörssi romahtaa: aina on kalaa ja hedelmiä, täällä ei kukaan näe nälkää.

Paikalle tuli myös pari poikaa, ja Sabrina jakoi meille kaikille maapähkinöitä kristillisesti, ja söimme katsellen kaunista vihreätä vettä laguunissa – laguuni se on joka tapauksessa siinä mielessä, että se on koralliriutan sisäpuolella – ja palagiperheen polskuttelua.

Tässä seurassa en taaskaan uskaltanut mennä uimaan. Taskussani oli 10 Talaa, vaikka väitin, että minulla ei ollut rahaa mukanani. Täällä on pakko pitää housut jalassa tyttöjen kanssa, ei se oikein paratiisia ole sellainen, mutta ehkä minulla on vain taipumus joutua huonoon – väärään – seuraan matkoilla.

Joitakin piikkisiä merieläviä tai koralleja rantavesissä on, joista voi saada myrkyllisiä haavoja jalkoihinsa. Niitä on kivikkoisilla, maapohjaisilla rannoilla, mutta hiekkarannoilla niitä ei ole. Ainoa vaara niiden lisäksi on sitten mahdolliset virtaukset ja pyörteet, joita erityisesti huonojen uimareiden tulee todellakin huolellisesti varoa.

Kysyin vanhemmalta pojalta, pystyisikö hän opettamaan minua kalastamaan. Hän nauroi railakkaasti:

”Totta kai!”

Asiasta innostuneina he puhuivat ja esittivät virvelin heittämistä, ajattelivat ilmeisesti, että ostan heille virvelin. Yleensä he kalastava pelkillä siimoilla, olen nähnyt täällä pikkupoikien heittävän käsin siimoja veteen iltaisin pimeässä. En oikein tiedä, onko se uistelemista vai onkimista.

Illalla söin taas Olivian laittamaa ruokaa, porsaankyljystä ja kanaa tällä kertaa. Andrew pistäytyi pelästyneen näköisenä kysymään miten pärjään. Hän oli nyt vihdoin saanut viestini toimistotytöiltä. Kerroin, että olin saanut rahaa pankista, ja hän myös oli tyytyväinen kuultuaan siitä. Hänen levottomuutensa tarttui niin minuunkin, etten huomannut saattaa häntä pimeyden läpi autolle.

Peter ja Brul lähtevät

3.9.88 Lauantai.

Peterin ja Brulin koneelle oli tapahtunut jotakin, ja he joutuivat odottamaan. Lähtivät kuitenkin myöhemmin. ”Polynesian Airlines” maksaa heille tästä hyvästä ruuan ja juomat Aggie Greyssä! Suru muuttui iloksi. Heidän tunnelmansa oli jo selvästi päästä Meksikoon. He olivat nähneet kylliksi Samoaa. Aggie Grayssä he olivat eilenkin syömässä Peterin luokkatoverin kanssa, jonka he olivat kohdanneet täällä.

Alisi ja Olivia kävivät siivoamassa tämän huoneiston Peterin ja Brulin jäljiltä. Yritin houkutella heitä kertomaan Hawaikista ja suomentamaan Pulemelein ympäristön nimistöä (Katso Liite 2). Heikolla menestyksellä, mutta sain sen käsityksen, että Upolun samoalaiset menevät vanhan mytologiansa mukaan Vaivasi-nimiseen paikkaan Upolun lounaisosassa, kuolemansa jälkeen. Toisaalta Olivia tunnusti jotain Sawai’ista, siis osoitti, että kyllä heillä on jotakin tietoa, enemmän kuin voisi luulla. Kyllä täällä kaikkea tiedetään, muttei kerrota.

Elenalle sanoin eilen, että taitaa olla parempi kun emme yritä mitään, enkä mennyt kylään, vaikka hän pyysi. Hän olisi jopa opetellut juomaan olutta kanssani. Hän on nyt lähettänyt minulle kolme rakkauskirjettä. Aina pyytää kylään ja kerran olen mennyt. Pelkään ikävyyksiä, eikä hän kiinnosta minua kovinkaan paljon naisena. Joku ilta olen luvannut mennä hänen kanssaan yökerhoon – varmaan turvallisempi tapa kuin viimeksi. Alisi ja Olivia ovat myös vakuuttuneita siitä, että on parempi, etten mene enää Elenaa katsomaan.

Pankkitirehtööri varoitti minua menemästä mihinkään ilman täysin turvallista seuraa, kai hän tarkoitti lähinnä Apian yöelämää. Minusta on tosi kamalaa, jos pitää koko ajan olla joka asiassa niin saamarin varovainen. Pakko se kyllä sitten on, sillä ei täällä ilman rahoja pärjää. Ulkomailla on aina opittava kaikki rahojen säilyttämis- ja kätkemistavat.

Kuulin Peteriltä, että täällä ollaan suhteellisen tarkkoja käyttäytymisen suhteen. Fidzillä havaintojeni mukaan sai tehdä mitä vain, kunhan ei esimerkiksi sotkenut huonettaan liikaa. ”Harbour Light”-hotelli on ainoa, johon voi viedä naisvieraita. Se onkin leimautunut vähän huonomaineiseksi. Sinne taksikuskit minua veivät muutaman kerran etsiessäni halpaa hotellia. Hotellin kanssa tuli aina kiistaa huoneen hinnasta, he eivät halunneet antaa alennusta, jos asuu kauan. En tiennyt, että se on vähän huonomaineinen hotelli. Ilmeisesti taksikuskit pitivät sitä minulle sopivana.

”Sea Side”- hotelli on täällä paras hintaan nähden, 20 Talaa päivä, mutta se onkin aina täynnä.

Tancredia tapaamassa

Tancred Fleming löytyi hotellistaa. Hän tervehti minua iloisesti ja suunnittelimme Sawai’in matkaa. Hän esitteli yhden havaijilaisen tuttavansa, Janin, mukavan tuntuinen amerikkalainen kaveri.

Sawai’issa on pakko saada kyyti hotellista tai satamasta Pulemeleille vievän tien juureen. Helle on liian kova pitkään maantiekävelyyn. Siellä on vain kaksi taksia koko saarella, ja on täysin sattumanvaraista, saako taksin. Niinpä pitäisi oikeastaan ottaa taksi täältä lähtiessä ja mennä sen kanssa lautalla yli. Tancred suunnittelee sellaisen hankkimista 250 Talan hinnalla.

Tancredin mukaan Pulemelein lähikylien ihmiset ovat vähän vihamielisiä. Sillä kohtaan ei voi yöpyä, ja lupa täytyy olla muistomerkillä käymiseen. Sen saa eräältä tilalta Pulemeleille vievän tien varrelta.

Illalla kissan kanssa kuuntelimme ja katselimme kuistin edessä taivaan pimenemistä, tähtien syttymistä ja luonnon äänien muuttumista.

Kirkossa taas

3.9.88 Sunnuntai.

Sunnuntaina menin kirkkoon. Järjestin mormonien pyhäkoulussa itselleni sellaisen luokan, että sain kysyä Samoan ja koko Polynesian kirkoista, kerroin myös Suomen mormonikirkosta ja uskonnollisista oloista.

Täälläpäin on eniten mormoneja Tongalla, yleensä joka paikassa on n 10% mormoneja, niin kuin on tullut jo mainittuakin. Mormonien suhteet muihin kristillisiin kirkkoihin ovat kireät, lähetyssaarnaajapojat, joiden kanssa keskustelin, olivat sitä mieltä, että mormoneja sorsitaan täällä. Mutta kirkko kasvaa nopeammin kuin mikään muu kirkko.

Sakramenttikokouksessa kaikki lapset tulivat kahtena rivistönä sisään jostakin syystä. Paikalla jo valmiiksi olleet aikuiset seisoivat tämän seremonian ajan. Harmooni soi tietysti koko ajan. Minun samoalainen pikkutyttöni oli myös siellä, ja kun hän näki minut, hän huusi:

”Palagi!”

ja juoksi syliini. Tosi hienoa! Yhdessä sitten leikimme kokouksen ajan, puheistahan emme kuitenkaan olisi kumpikaan ymmärtäneet yhtään mitään. Kirkon piispa kertoi minulle myöhemmin tytön nimen, se oli Sideni.

Lähtiessäni tyttö oli sen näköinen, kuin olisi jotenkin pettynyt minuun. Arvasin hänen vaistoavan, ettemme näe enää. Minulla itselläni oli vakaa aikomus tulla vielä kirkkoon myöhemminkin, mutta tytön vaisto oli oikeassa. Näin hänet kyllä kerran maantiellä, mutta se oli ehkä ennen tätä kirkossakäyntiä.

Tancredin ja Janin seikkailut

Tancred ja Jan tulivat juuri Stevenson:in haudalta, kun menin heitä katsomaan. Siinä on minulla kaksi tosi hyvää kaveria täällä. En silti roiku heissä, vaikka nyt rahattomana tarvitsen apua. Suunnittelimme yhdessä Sawai’in matkaa.

He saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että matka on käytännössä vaikea, ja sitä ei kannata tehdä yksin. Heillä oli tänään ollut omat vaikeutensa, olivat viime päivinä joutuneet jo kahteenkin vaikeaan tilanteeseen. Tancred kyllä tuntee nämä saaret, ja hänelle ei koskaan satu mitään ikävää, mutta hänellekin aina välillä meinaa sattua jotain.

He olivat lauantai-iltana katsomassa jotakin esitystä, ja kun he lähtivät pois ja ottivat taksin, ensimmäisessä taksissa oli kaksi miestä, toinen, ei kuski, sanoi, että taksi on varattu ja käski menemään toiseen taksiin. Hän tuli itse mukaan, hänet piti tipauttaa jonnekin.

Taksi lähti väärään suuntaan. Tancred mietti asiaa hetken, sitten turvallisessa kansoitetussa paikassa hän pyysi, että pysähdytään hetkeksi. Taksi pysähtyi, ja he menivät ulos, eivätkä enää palanneetkaan siihen taksiin.

He arvelivat, että heidät olisi ryöstetty, jos he olisivat joutuneet menemään taksilla sinne minne heitä yritettiin viedä. Jan tajusi tilanteen vasta jälkeenpäin. Mutta hän totteli koko ajan Tancredia eikä kysellyt mitään, sen verran hänkin oli varuillaan.

Stevenson:in haudalla oli myös ollut viidakossa vihamielisen näköisiä tyyppejä. Seurueessa oli kuitenkin heitä niin monta, ettei heidän tarvinnut olla huolissaan.

Tämä kaikki on uutta ja valitettavaa. Ennen ei täällä tällaista ole ollut. Rikollisuus on tullut Apiaan. Kaikki haluavat hyötyä turisteista, ja nopein ja kannattavin tapa on ryöstö ja varkaus, kenen moraalille se sitten sopii tässä maassa, joka ”Turvautuu ja on perustettu Jumalalle” (”Samoa is based on God”), niin kuin Porinkin syntinen kaupunki Suomessa (”Deus protector noster”, ”Jumala suojelee meitä”, lukee Porin vaakunassa).

Niiden, jotka ovat vieraina samoalaisessa perheessä, tai jotka muuten ovat asettuneet tänne jonkun kutsumana tai ovat työssä jne., ei tietenkään tarvitse pelätä mitään. He ovat täysin turvassa ja isäntiensä suojeluksessa aivan samoin kuin jokainen samoalainen on oman suurperheensä suojeluksessa. Mutta matkalaisten tilanne on erilainen, turisteista ei aina välttämättä pidetä.

Tietoja 3.4. Suomalaiset Etelämerellä

Professori Aarne A. Koskinen on suomalainen Polynesian tutkija. Hän on kielentutkijan ja perehtynyt polynesialaisiin kieliin. Siinä ohessa hän on tutustunut polynesialaiseen kulttuuriin ja saarten historiaan, ja kirjoittanut niistäkin aiheista tutkielmia, jotka mainitaan kaikessa vakavassa Etelämeren kirjallisuudessa.

Aarne Koskiselle on Samoalla annettu arvonimi Tui Finilani, suuri suomalainen päällikkö. Havaijin yliopistossa hän on ollut kutsuttuna tutkijana.

Bengt Danielssonin (katso bibliografiaa) väitellessä tohtoriksi Raroia- saaren elämästä, Aarne Koskinen oli hänen vastaväittäjänsä.

Näin on Etelämerellä vaikuttanut ainakin kolme merkittävää suomalaista: Herman Spöring kapteeni Cookin tiedemiesavustajana ja piirtäjänä (Katso Tietoja 7.3.), Peter Hägersten Tahitin sotapäällikkönä 1700-luvun lopulla (Katso Tietoja 5.9), ja Aarne Koskinen tiedemiehenä tällä vuosisadalla.

Kirjoittamiensa kirjojen takia Eino Koivistoinen, jonka ”Tahiti”-kirjasta nämäkin tiedot ovat, sekä Nalle Valtiala (hän on kirjoittanut Tongasta), ovat myös merkittäviä suomalaisia Etelämeren asioissa. Suomalainen Etelämeren kirjallisuus on hämmästyttävän vähäistä.

Suunnitelmia, keskusteluja ja teorioita

Jan on lähtenyt 20-vuotiaana pakoon Tshekkoslovakiasta. Hänen kanssaan puhuimme avoimesti kaikki asiat Tshekkoslovakiasta, Suomesta jne. En tosin koskaan yleensä ulkomailla puhu avoimesti politiikkaa, ainakaan siinä mielessä kuin kotona usein puhutaan, että yritetään saada toiset vakuuttumaan omista mielipiteistä. Kuitenkin tietysti kaikki demokraattiset ja inhimilliset vaatimukset ovat kaikille ihmisille yhteisiä, ja niistä voi puhua avoimesti missä vaan, jos vain uskaltaa.

Jan on monien vaikeuksien jälkeen – toimeentulovaikeuksien lähinnä – päätynyt Hawaijille varsin mukavaan asemaan. Hän puhuu englantia täysin kuin amerikkalainen. On kokenut ja mukava kaveri.

Tietoja 1.2. Ensimmäiset eurooppalaiset Polynesiassa

Ensimmäisten eurooppalaisten saapuminen Polynesian saarille oli vaikuttava tapahtuma molemmin puolin. Erilaisten kulttuurien törmäys aiheutti jonkin verran kahakoita, mutta ne johtuivat pääasiassa molemminpuolisista väärinkäsityksistä – miksei silti myös molemminpuolisesta valloitushalusta, polynesialaisetkin joskus halusivat valloittaa ainakin eurooppalaisten laivoja. Yleisesti ottaen eurooppalaiset otettiin niin hyvin vastaan, että syntyi myytti Paratiisi-saarista, joilla vallitsee täydelliset luonnonolosuhteet ja vapaa rakkaus.

Bougainvillen kertomus on valaiseva:

”Kanootit olivat täynnä naisia, jotka miellyttävine kasvoineen eivät jää jälkeen eurooppalaisista naisista ja jotka vartalonsa kauneudessa voisivat kilpailla kaikkien näiden kanssa. Useimmat nymfeistä olivat alastomia. …

Aluksi naiset antoivat merkkejä, joissa niiden viattomuudesta huolimatta me voimme havaita hämmennystä, …

ehkä siksi, että luonto on kaikkialla antanut kauniimmalle sukupuolelle luonnollista kainoutta … tai ehkä siksi, että naiset vähitellen ilmaisevat haluavansa sitä mitä eniten toivovat saavansa. …

Minä kysyn teiltä, kuinka sellaisessa tilanteessa voi pitää 400 nuorta ranskalaista merimiestä työssä …? …

Kaikista varokeinoista huolimatta yksi tytöistä pääsi laivaan ja seisahtui puolikannelle lastiluukun läheisyyteen käymäkelan yläpuolelle, johon miehillä oli hyvä näkyvyys. Tyttö pudotti huolettomasti lannevaatteensa ja seisoi miesten edessä kuin Venus, joka ilmestyi Fryygian paimenille. Hänellä oli jumalattaren taivaalliset muodot. Sotilaat ja merimiehet yrittivät vuoroin päästä lähemmäksi tyttöä, eikä käymäkela ole koskaan pyörinyt kiivaammassa tahdissa.”

Bougainvillen miehet olivat sitten näiden tyttöjen kanssa kymmenen päivää. Polynesialaisista miehistä Bougainville sanoi, että hän ei ollut koskaan nähnyt miehiä, joiden ruumiinjäsenet olisivat sopusuhtaisemmat. Ja miehet eivät olleet mustasukkaisia saartensa vapaista naisista.

Tiedot Koivistoisen ”Tahiti”-kirjasta (Koivistoinen, 1977).

Myöhemmin tulivat lähetyssaarnaajat, ja sitten läntiset suurvallat tekivät saaret siirtomaikseen. Aluksi lähetyssaarnaajilla oli Raamattu ja polynesialaisilla maa, ja lopuksi polynesialaisilla oli Raamattu mutta länsimaisilla valtioilla maa, niin kuin kaikkialla siirtomaissa kerrotaan.

Tancred halusi kuulla kaiken minuun kohdistuneesta varkaudesta. Hän piikittelee siitä minua koko ajan ja väittää, että koko Apia puhuu siitä ja tietää siitä. Onhan se tietysti jännittävä tapahtuma, ja minä ulkomaalainen, joka helposti erilaisena huomataan. Silti kaikki eivät voi tietää, kenelle se sattui, mutta tapahtuma on kuuluisa; en tiedä pitäisikö Tancredia tässä uskoa, kai täällä muutenkin tapahtuu samanlaisia juttuja, miksi juuri tämän kaikki tuntisivat?

Joka tapauksessa Tancred väittää, että tapahtumasta on monenlaisia versioita, joidenkin versioiden mukaan olisin vaeltanut läpi kaupungin ilman vaatteita jne.

Kahviloita ei ollut auki siihen aikaan sunnuntaipäivänä – vaikka Tancred oli luullut yhden olevan – ne aukeavat vasta joskus illalla, ja Tancred meni väsyneenä kotiinsa. Kovassa helteessä menin hakemaan kartat hotellihuoneestani, ja kävelin hikisenä paahtavassa auringonpaisteessa ”Sea Side”- hotelliin. Suunnittelimme siellä matkaa karttojen ääressä.

Tämä alkaa tuntua todella Indiana Jones- jutulta, sillä Pulemeleille ei aina niin vain mennä. Kukaan näkemäni turisti tai samoalainen ei ole siellä käynyt. Tancred on ainoa, ja hän todella haluaa sinne uudestaankin.

Myöhemmin tosin osoittautui, että tuntemamme saksalainen lääkäri on siellä käynyt juuri äskettäin, hän on tiettävästi viimeisin ihminen, ainakin papalagi, joka on ollut paikkaa katsomassa.

Väestö on siellä epäluuloista, vihaisia koiria on kaikkialla, matkoja ei helteen vuoksi voi kävellä päivässä, yöpyminen vaatisi varusteita ja takseja on vain kaksi koko saarella. Lentokone on rikki, laivasatama on kauempana paikasta kuin lentokenttä, asioiden järjestäminen on manjaana-hommaa jne.

Minulle tämä olisi silti tärkeä matka. Kaunis luontoretki ja tutkimusretki ja itse asiassa oikeastaan osittain pyhiinvaellusmatka, jos teoriani osoittautuu oikeaksi. Pyhiinvaellusmatka paikalle, joka on hyvin tärkeä polynesialaisten esi-isille. Täsmällinen ajatukseni on tietysti silti tässä vaiheessa vain tutkimushypoteesi (Liite 1.), kukaan ei tieteellisessä mielessä tiedä totuutta, eikä kukaan muu ole tällaista edes esittänyt.

Tietoja 1.3. Kapteeni Cookin matkat

Kapteeni Cook oli kuuluisa tutkimusretkeilijä, joka teki kolme matkaa Etelämerelle. Näistä matkoista on kirjoitettu useita kirjoja, ja hänen päiväkirjansa on myös julkaistu. Matkalla oli mukana yksi kuuluisa ruotsalainen tiedemies, ja myös yksi suomalainen tiedemies. Kapteeni Cookia muistetaan vielä kaikkialla Etelämerellä ja Australiassa. Hänen kunniakseen on pystytetty lukuisia muistomerkkejä ja lukemattomat kadut, torit, niemet, saaret, ravintolat ym kantavat hänen matkoihinsa ja miehistöönsä liittyviä nimiä.

Cook oli syntynyt 1728 Englannissa maataloustyöläisen poikana. 18-vuotiaana hän lähti merille Englannin laivastoon ja loi siellä uran, joka johti hänet tutkimusretkien päälliköksi.

Ensimmäisellä matkalla 1768–1771 Cookin tehtävänä oli löytää tuntematon eteläinen manner, jonka olemassaolosta silloiset maantieteilijät olivat melko vakuuttuneita. Lisäksi oli tarkoitus tehdä tähtitieteellisiä havaintoja. Matkalla oli mukana suomalainen luonnontieteilijä Herman Dietrich Spöring.

Cook on kirjoittanut paljon silloin tapaamistaan polynesialaisista. Hän viipyi pitkään mm Tahitilla.

Cook kartoitti Seurasaaria, Uutta Seelantia ja Australian itärannikkoa, eikä löytänyt mitään eteläistä mannerta Australian lisäksi. Spöring ja moni muukin miehistöstä kuoli epäterveellisessä Bataviassa, Jaavalla, kotimatkalla saatuihin tauteihin.

Toisella matkalla 1772–75 Cookilla oli sama tehtävä, ja hän kävi hyvin pitkällä etelässä, mutta jäiden takia hänen oli käännyttävä takaisin ennen kuin mitään mannerta tuli vastaan. Yritys tehtiin kahteenkin kertaan, ja se oli hyvin vaikea ja vaarallinen. Matkalla hän taas vieraili lukuisilla Polynesian saarilla ja on kirjoittanut näkemästään ja kuulemastaan. Uusi Seelanti oli retken tukikohtana, lepo- ja huoltopaikkana.

Kolmannella matkalla 1776–79 Cookin tarkoitus oli ratkaista kysymys siitä, olisiko mahdollista päästä Aasiaan purjehtimalla ylös Amerikan rannikkoa pohjoiseen Tyynellämerellä. Nytkin Cook oli ensin Uudessa Seelannissa ja tutki Etelämeren saaria. Tällä matkalla hän sitten kuoli Havaijilla kahakassa polynesialaisten kanssa.

Polynesialaiset Havaijilla olivat pitäneet häntä ensin suurena valkoisena jumalana, kuten Mayat Amerikassa Cortesia, mutta ruvettuaan epäilemään he kokeilivat asiaa, ja kuolihan se Cook kun pistettiin ja nuijittiin.

Tämä on tietysti vähän yksinkertaistettu tarina, todellinen tilanne oli vähän monimutkaisempi.

Cookin matkoilla oli valtava historiallinen merkitys Etelämeren saarille. Ne olivat tuntematonta aluetta länsimaille vielä siihen aikaan ja polynesialaistenkin oli muutettava maailmankuvaansa, sillä he eivät olleet tienneet maapallolla olevan muuta kuin merta ja Etelämeren saaria.

Saksalainen lääkäri, pienessä humalassa, myös keskusteli kanssamme. (Tällöin hän ei ollut vielä käynyt Pulemeleilla). Tancred kertoi teoriansa, jonka hän painotti perustuvan vuosikausien tutkimuksiin ja parhaaseen nykyiseen tietoon, ja myös lääkäri ja Jan kertoivat käsityksiään. Mormonien käsityksiä he kaikki pitivät ihan pöhköinä.

Janin mielestä ehkä vain lähinnä Pääsiäissaarille on tullut ihmisiä Amerikasta, muuten tänne ei paljon ketään ole tullut sieltäpäin. Tancred ja Jan uskovat normaaliin arkeologiseen käsitykseen, että polynesialaiset ovat tulleet Aasiasta Melanesian kautta. Tancred on mielestään kehitellyt tätä käsitystä vielä eteenpäinkin, mutta minulle jäi hieman epäselväksi, mikä hänen panoksensa täsmällisesti ottaen on. Lääkäri kertoi yksityiskohtia joistakin yhtäläisyyksistä intiaanien ja polynesialaisten välillä. Hän oli selvästi perehtynyt asiaan ja oli kiinnostunut siitä, yhtä ylpeä omista mielipiteistään kuin Tancred omistaan.

Minä huomautin vain, että miksei ole voinut tapahtua molempia. Varmaa on, että polynesialaisten esi-isät, tai siis se kansa, joka asui tuhannen vuotta Samoalla ja Tongalla 2000 vuotta sitten, Lapita-kansa, tuli Aasian etelänpuoleisten saarten läpi. Mutta miksei täällä – tai ainakin Tahitilla – ole siihen voinut sekoittua kansaa Amerikasta? Vasta täällä joka tapauksessa syntyi se kansa, joka nykyään tunnetaan polynesialaisina. Tancredin vastaväitteen – että Amerikasta ei ole tullut ketään – perusteluna on se, että Perussa ym mistä kansan Amerikasta olisi pitänyt tulla, ei ole ollut mitään merenkulkijakansaa.

Tähän vastasin, että Amerikassa on myös kadonneita kulttuureja, kansoja, joista ei paljoakaan tiedetä. Ja Thor Heyerdahlhan sieltä tuli lautalla.

Tietoja 1.4. Kapinalaiva ”Bounty”n tarina

”Bounty” oli kuuluisa kapinalaiva Etelämerellä. Laivan ja sen miehistön kohtalosta on tehty kolme kuuluisaa filmiä. Tyynenmeren saarilla, varsinkin Tahitilla, tarinan päähenkilöt, kapteeni William Blight (1754–1817) ja luutnantti Fletcher Christian ym tarinaan liittyvät nimet elävät edelleenkin ravintoloiden, katujen ja paikkakuntien nimissä, ja jokainen koululainen siellä lukee tarinan – samoin kuin Cookin matkatapahtumat - jo kouluhistoriassa.

Laivan matka tapahtui vuosina 1787–1790. Kapteeni Blightin laivan piti hakea leipäpuun taimia Tahitilta muualle vietäväksi, ja jo menomatkalla he joutuivat hirvittäviin myrskyihin Cap Hornin luona. Tahitilla sitten koko miehistö rakastui tahitilaistyttöihin – paitsi kapteeni Blight – ja kun sitten piti lähteä taas Cap Hornia kiertämään Tahitin mukavien olojen sijasta, ja kun miehistön malja kuohahti yli ruoskimisrangaistuksista, miehistö teki kapinan merellä Tahitilta lähdön jälkeen. Niinpä he sitten tietysti palasivat kaikkein ensimmäiseksi Tahitille. Bengt Danielsonin mukaan tosin koko kapina johtui pääasiassa Fletcherin ja Blightin huonoista väleistä.

Tarinassa on kolme kiehtovaa elementtiä. Ensimmäinen on miehistön oleskelu Tahitilla, joka on ilmeisesti ollut hyvin onnellista, toinen on kapinallisten sankarillinen ja onnistunut pako piileskelemään tuntemattomalle Pitcairnin saarelle koko Brittiläisen Imperiumin laivastoa pilkkanaan pitäen, ja kolmas on kapteeni Blightin purjehdus pienellä pelastusveneellä Tyynenmeren yli Englannin tukikohtiin Aasian suunnassa.

Koko Englannin laivastossa muutettiin kurinpitosääntöjä kapinan seurauksena.

Myös Pitcairnin saaren historia on mielenkiintoinen. Pitcairnin nykyinen satapäinen asujaimisto on edelleen Bounty-laivan miehistön ja heidän tahitilaisten vaimojensa jälkeläisiä. Nykyään he elävät taas Bountysta, he myyvät Bounty- matkamuistoesineitä.

Koko Bountyn tarina on meriromantiikkaa parhaimmillaan ja ennenkaikkea se on tosiasia, todellinen historiallinen tapahtuma. Todellisuus on taruakin ihmeellisempää.

C. Nordhoff ja J. N. Hall ovat kirjoittaneet tapahtumasta kirjan ”Mutiny on the Bounty” (1932). Se on suomennettu 1936 nimellä ”Kapina laivalla”. Viime vuosina tapahtumaan on saatu jonkin verran lisävalaistusta, ja viimeisin elokuva on tehty näiden lisätietojen innoittamana, muttei sekään vielä anna oikeaa kuvaa tapahtumista, se on draamallinen esitys, niin kuin kaikki aiheesta tehdyt elokuvat. Arne Falk-Rönnen kirja ”Paratiisi vasemmalla” on keskittynyt Bountyn tarinaan, ja ”Danielson i Sörerhavet” kertoo asiasta tuoreimmat tutkimustulokset. Suomalaisen Sven Wahlroosin kirja ”Mutiny and Romance in the South Sea” on kokonaan keskittynyt Bounty’iin, ja ilmeisesti edustaa tutkimuksen viimeistä sanaa. Siinä on myös kirjallisuusluettelo kaikesta Bounty- kirjallisuudesta.

Jossakin vaiheessa, kun Tancred aina nälvi minulle housuistani ja housuntaskuistani jne., nälvin vähän takaisin. Sanoin hänelle, ettei hänestä koskaan voi tulla hyvää tiedemiehestä, jos hänellä on fiksoituneita ajatuksia (Fixed ideas). Tieteellinen ajattelu on joustavaa ja muuttuu tosiasioiden mukaisesti aina kun uusia tosiasioita löydetään. Jos jotain ei vielä tiedetä, se täytyy myös myöntää.

Tämä on paljon sanottu miehelle, joka esim. nyt juuri on viemässä artikkeliaan Tongan kuninkaalle.

Tongan kuningas on lehtitietojen mukaan[9] vakuuttunut siitä, että polynesialaiset tulivat Aasiasta. Kielitiede osoittaakin selvästi, että polynesialaiset kielet ovat kehittyneet siitä kielestä, jota Malesian tienoilla puhuttiin 5000 v sitten. Mutta niinpä Suomenkin kieli on tullut Uralilta, vaikka kansa on sekoittunut monenlaisista aineksista, emme me kansana Uralilta ole tulleet.

Yleisen mielenkiinnon pääasiallinen kohde – joka tapauksessa ainakin minulla – on se, minkälainen kansa se oli, joka asui Samoalla 2000 v sitten. Se tuntuisi olevan esihistoriallisesti tärkein asia täällä. Minkälainen kansa se oli, mistä se tuli ja mikä on sen suhde nykyisiin polynesialaisiin, eli onko tänne tullut muita kansoja esim. Amerikasta? Nämä ovat ne kysymykset, jotka olisivat tärkeimmät.

Mikäli on kyse israelilaisesta kansasta, asiaa valaiseva Raamatun kohta on Joh 10:16[10].

Mormonien käsitys, jota siis pidetään pöhkönä, ja jota siis ilmeisesti ainakin Thor Heyerdahl jossain määrin kannattaa, on että polynesialaiset ovat Amerikan intiaaneja, ja sitä valaiseva Mormonin kirjan kohta on Alma, luku 63[11].

Itse pidän uskon perusteella – en tieteen – polynesialaisia degeneroituneena (degeneroitumisen syy: kirjoitetun Raamatun puute) israelilaisena kansana, kunnes toisin todistetaan.

Tämä on tieteen kannalta edelleen mahdollista, mutta epäsovinnainen kanta tieteen piirissä. Silloin nimittäin Lapita-kansan olisi täytynyt tulla joskus, vaikea sanoa milloin, Israelista Intiaan ja Malesiaan. Sieltä olisi sitten Lapita-kansa siirtynyt Aasian etelänpuoleisia saaria pitkin vähitellen Polynesiaan.

Tieteen pohjalta tämä kaikki ei ole edelleenkään mitenkään todennäköistä, mutta siinä ei ole myöskään mitään mahdotonta. Samoalla sitten tähän kansaan on voinut sekoittua ”nefiläistä” kansaa Amerikasta. ”Nefiläiset” on Mormonin Kirjan termi, joka tarkoittaa sitä muinaista ja kadonnutta Jumalan kansaa, Israelista n 600 eKr. lähtenyttä, Amerikassa, josta osa Amerikan intiaaneista – ”lamanilaiset” Mormonin Kirjan terminologiassa – ovat degeneroitunut osa ja jäänne.

Intiaanit ovat ikään kuin tämän ylevän Jumalan kansan ”punkkareita” (kaikella kunnioituksella punkkareita kohtaan: punkkareiden ulkomuoto, taiteellinen tyyli, on hyvin, miten nyt sanoisi, ”irokeesimainen”). Samanlaisiksi punkkareiksi degeneroituivat monet polynesialaiset heimot siitä Jumalan kansasta, joka täällä asui. Nykyiset polynesialaiset eivät välttämättä edusta sitä kansaa, joka täällä asui 2000 v sitten, he ovat ehkä paremminkin sen nefiläisen kansan lamanilaisia.

Polynesialaiset mormonit itse pitävät polynesialaisia nimenomaan nefiläisinä eivätkä lamanilaisina.

Kaunis teoria tämä minun teoriani. Mahdollisesti se on paras ja kaunein; ja kuitenkaan kukaan ei anna siitä mainetta, kunniaa eikä rahaa, vaikka olen sitä täällä melkein henkeni kaupalla todistamassa. Pois se silti minusta, että olisin täällä tutkimassa mitään, tai että olisin lehtimiehenä, kirjoittamassa mitään artikkeleita, kun nämä asiat ovat niin kovasti kiellettyjä. Katselen vain ympärilleni silmät avoinna niin kuin muutkin turistit. Eikä kukaan voi jälkeenpäin kieltää ketään kirjoittamasta, sehän kuuluu oleellisena osan sananvapauteen.

Tietoja 1.5. Polynesialaisten mytologia

Polynesialaiset ovat nykyään kristittyjä, ja he ovat olleet kristittyjä jo yli sata vuotta. Heidän omassa vanhassa uskonnossaan on joitakin myyttisiä tarinoita, joissa on lieviä yhtäläisyyksiä Raamatun kertomuksiin, mutta kirjoitettuja uskonnollisia tekstejä heidän keskuudessaan ei ole löydetty, paitsi Pääsiäissaarilta (ja Fidziltä eräästä kivestä), ja heidän mytologiansa on selvää tarua, todellisuuspohja siitä täytyy kaivaa esiin aivan kuin kaikesta mytologiasta. He ovat kauan sitten unohtaneet oman alkuperäisen uskontonsa ja se on muuntunut vuosisatojen kuluessa.

Kuitenkin heillä on erittäin rikas mytologia, ja se on tutkijoiden mukaan vähintään yhtä kiinnostava kuin suomalainen kalevalainen mytologia. Legendojen avulla on myös saatu viitteitä polynesialaisten alkuperästä ja heidän liikkeistään Tyynellämerellä.

Kiehtovin on heidän tarunsa mystisestä kotisaaresta Hawaikista. Se on osoittautunut osittain todellisuuspohjaiseksi, ja Hawaikin saari on ilmeisesti Sawai’in saari Samoalla. Seurasaarillakin polynesialaiset ensin nimittivät Tahaa-saaren Hawaikiksi ja Raiatea-saaren Upoluksi (Sawai’in viereinen saari Samoalla), koska nämä saaret ovat samalla tavalla vierekkäin kuin kotisaaretkin. Hawaiki-nimi kannettiin myös Uuteen Seelantiin ja Havaijille, niinkin tästä viimeksi mainitusta nimestä vieläkin näkyy.

Taruissa kotisaari muuttui myyttiseksi, sinne palataan myös kuoleman jälkeen joka saarelta. Se on myös taivas eikä vain alkuperäinen kotisaari.

Vain Samoalla polynesialaiset sanovat olleensa aina. Muilla saarilla he sanovat tulleensa Hawaikilta. Samoalaisilla ei ole Hawaikia, he asuvat Hawaikilla. Kuolemansa jälkeen he menevät joillekin tietyille paikkakunnille Samoalla, eivätkä muille saarille. Joillakin samoalaisilla tosin jopa näkyy säilyneen tieto siitä, että he ovat tulleet Aasiasta, ja että heidän ensimmäinen kuninkaansa oli tongalainen (Falk-Rönne, 1965).

Tosin minulle henkilökohtaisesti koko juttu on toisaalta lähinnä tekosyy päästä käymään Tahitilla ja muuallakin Polynesiassa. Muttei näin pitkälle ilman mitään asiallista asiaa viitsi lähteä. Sitä asiaa on nyt kyllä löytynyt jonkin verran, mutta siitä huolimatta se ei ehkä henkilökohtaisesti ole pääsyy. Tahitissa on jotakin, jotakin kiehtovaa, kaunista ja puoleensavetävää. Nyt kun olen nähnyt näitä saaria ja tätä luontoa, tiedän yhä selvemmin, että se on totta. Jotakin paratiisimaista näissä saarissa on, ei pelkästään niiden maineessa, vaan ihan täällä paikanpäälläkin. Mitä se paratiisimaisuus täsmällisesti ottaen on, sitä yritän käsitellä eräässä toisessa kirjassa[12].

Tahiti, paino hi-tavulla ja h jää joskus melkein ääntymättä: Ta’iti. Tämä on hauskaa tämä Polynesian kieli, ja helppoa suomalaiselle.

Samoin Hawaiji, paino wai-tavulla. Näistä sanoista tulee ikään kuin huudahduksia, kun paino tulee toiseksi viimeiselle tavulle.

Lääkäri ilmestyi seuraamme illalla kiinalaisessa ravintolassa ja hän oli tällä kertaa varsin pessimistisellä tuulella. ”Sea Side”-hotellin työntekijätyttö Melive, joka oli mukanamme, taisi menettää hermonsa – ruokahalu häneltä ainakin meni – kun kuunteli palagien keskustelua maailman tilanteesta. Meillä oli vihertävä ja pessimistinen keskustelu saastumisesta jne. Lopputulos oli: on olemassa yksi ratkaisu: ihmiskunta saa, mitä se on ansainnutkin: oman tuhonsa.

Monien polynesialaisten mielipide saastumisesta on, että palagit, kun ovat niin viisaita, varmaankin pian ratkaisevat ongelman, keksivät siihen ratkaisun. Sellaiselle mielipiteelle ei kyllä voi muutakuin nauraa, mutta ehkä sekin kertoo jotakin polynesialaisten ajattelusta, jos ei sitä ota liian vakavasti. Se on vähän samanlainen asenne kuin joidenkin kommunistien perinteinen suhtautuminen ”Kulttuuritaloon” Helsingissä, tai erilaisten maakuntien järjestöjen suhtautuminen pääkonttoreihinsa Helsingissä.

Tapahtumia kaupungilla

5.9.88 Maanantai.

Sabrina oli taas kaupungilla. Yllättäen hän tunnusti ottaneensa yhden Talan taskustani rannalla. Lupasi, ettei se toistu. Nyt hän halusi minut isosiskonsa ja yhden saksalaisen kanssa Sawai’ille.

Tancred kielsi illalla ehdottomasti kaiken tällaisen. Hän sanoi, että jos olisin ollut tytön kanssa intiimissä tekemisissä, polynesialaiset olisivat paloitelleet minut, kukaan ei näkisi minusta jälkeäkään, eikä tietäisi minne olen hävinnyt, koska olisin haiden ruokana. En tiedä, mitä pitäisi uskoa, mutta paras elää varman päälle, ensin olisi ainakin pitänyt tutustua tytön perheeseen, ennekuin hän voisi olla matkalla seuraneitinäni. Olisinpa tutustunut johonkin muuhun polynesialaiseen kuin Sabrinaan, niin tarjoushan olisi ollut mainio: oppaat mukana Sawai’ille! Tosin mistään nyt ei tule mitään ennen kuin minulla on rahaa.