4. Luku.

 

Kosmologia, eli minkälainen todellisuu­den kokonaisuus on luonteeltaan?

 

 

 

Kosmologia kuuluu metafysiikkaan ja edellä sitä käsiteltiin jo alustavasti. Tässä luvussa asiaa tarkastellaan erikseen ja yksityiskohtaisesti, koska tämä on se asia, jota jokainen filosofian harrastaja aina erityisesti miettii: missä on avaruuden raja? Mitä on rajan takana? Eli syvällisemmin ymmärrettynä ja paremmin ja täsmällisemmin sanottuna: Miten avaruuden äärettömyys olisi ymmärrettävissä? Tämähän on selvä paradoksi meidän ajattelullemme: miten voisi olla mahdollista että avaruus vain jatkuisi ja jatkuisi äärettömyyksiin, mutta yhtä mahdotonta on ajatella, että jossakin on raja.

    Kosmologia käsittelee myös sitä, miten maapallo ja muut taivaankap­pa­leet ja koko universumi syntyvät ja kehittyvät. Tämä on syytä nykyään tähtitieteellisen tiedon pohjalta jakaa neljään osaan (onkin nimittäin tosi hauskaa katsoa tietosanakirjoista kuinka lahjakkaasti kosmolo­gian kohdalla puhutaan milloin aurinkokun­nasta ja milloin univer­sumista ja sekoitetaan nämä tasot, samoin joskus puhutaan asiasta tähtitieteen kannalta ja joskus filosofian kannalta, mitään kokonaistarkastelua ei löydy):  au­rinkokunnan kosmologia, Linnunradan kosmo­logia, kaikkien ga­laksien muo­dostaman kokonaisuuden, metaga­laksin kosmologia ja kaikkeu­den kosmologia (K 22). Metaga­laksi ja kaikkeus voivat olla sama asia, mutta kun kukaan ei tiedä onko näin, ne on hyvä käsi­tellä ensin ainakin erikseen.

 

 

 

            1. Aurinkokunta

 

 

Aurinkokunta on syntynyt vetypilvien ja supernovaräjähdyksissä syntyneiden raskaampienkin alkuaineiden kasautumisen tuloksena n 5 miljardia vuotta sitten, väittävät tiedemiehet tietävänsä, ja näin asia varmaan onkin riippumatta siitä, miten koko Linnunrata ja universumi puolestaan ovat kehittyneet. (Itse asiassa Aurinko­kunnan kehitys onkin ainoa osa kosmologiaa, joka jo tieteellisesti tunnetaan suurin piirtein. Linnunradan ja universumin kosmologia on edelleen pääasiassa tuntematonta aluetta.) Aurinko on valtava ydinreaktori, joka muuttaa vetyä heliumiksi ja siinä samalla lähet­tää valo-, lämpö- ym säteilyä avaruuteen. Suurin osa sätei­lystä menee ikäänkuin hukkaan ympäröivään avaruuteen ja vain pieni osa tulee planeet­tojen hyödyksi. (Tähän on syytä kiinnittää huomiota siksi, että alkupamausteoriassa ja muissa tähtitieteili­jöiden maailmankaik­keuden kokonaisteorioissa ei käsitellä tähtien säteilyn sisältämien energiamäärien vaikutusta universumin ko­konaistilaan ja kehi­tyk­seen, niissä ajatellaan lähinnä painovoimaa ja alkupamausteoriaan liittyen taustasäteilyä ja lämpötilaa, kuitenkin kaikella muullakin säteilyllä täytynee myös olla jokin vaikutus ja merkitys. Tämä on yksi osoitus siitä, että nykyisten kokonaisteorioiden täytyy olla vielä aika alkeelli­sia, eikä niitä pidä ottaa liian vakavasti.)

    Auringon painovoima vaikuttaa muihin tähtiin ja aurinkokun­nan planeettojen kiertoratoihin. Planeetat ovat syntyneet saman ve­typilven - mistä aurinko on kehittynyt - kasautuessa, tai sitten ne ovat erkaantuneet auringosta tai toisistaan tai tulleet kauem­paa ja jääneet aurinkokuntaan.

    Aurinkokunnan synnyssä ja kehityksessä ei ole suurempaa tie­dol­lista ongelmaa nykyaikana. Erimielisyyksiä ja tiedon puu­tetta on vain täsmällisestä historiasta ja kehityskulusta.

    Aurinkokunnan muilla planeetoilla ei tiettävästi ole elämää eikä ihmisiä tai ihmistä korkeampia olentoja. Ainakaan tällaisia ei ole nähty sen selvemmin kuin mitä henkimaailman asioita, juma­lia, enkeleitä, lentäviä lautasia, pyramidien ihmeitä, astroarke­ologian hämmästelemiä asioita ym vastaavia maapallol­lakin. Muiden aurinkokunnan planeettojen tutkimisessa riittää tähtitie­teen lisäksi geologia, meteorologia ja muut fyysiset tieteet, bio­logiaa ja sosiologiaa ei ole tähän mennessä tarvittu. Ehkä Mar­sista ja Jupiterin ja Saturnuksen kuista silti joku päivä löyde­tään elämää.

    Nyt juuri äskettäin onkin löydetty Marsista tullut meteori, jossa voidaan nähdä jälkiä alkeellisesta elämästä. Lehtitietojen mukaan tämä ei nyt ole aivan varmaa vielä, jäänteet ovat hieman tulkin­nanvaraisia. (Tällaista se aina on, varma tieto elämästä muualla avaruudessa olisi niin tärkeä tieto! ja kuitenkin joku panttaa sitä jossakin - väittävät UFO-tutkijat.)

    Aurinkokunnan synty, kehitys ja olemus tunnetaan, ja filosofi­sesti siinä ei ole muuta mielenkiintoista kuin että nyt olemme orientoi­tuneet aurinkokunnassamme ja tiedämme mitä se sisältää, moni aikaisempi spekulointi voidaan unohtaa. Kaikenlainen tar­kempi tieto antaa lisäymmärrystä ihmisen ja maapallon elämästä, mutta Galilein jälkeen tärkeimmäksi tiedoksi jäi, että ihminen ei ole merkittävässä määrin elämää muilta planeetoilta löytänyt. Silti ei siitä seuraa maailmankatsomukseemme yhtään mitään, koska edelleenkään emme tiedä onko elämää sitten muiden tähtien pla­neetoilla, ja henkimaailman ja näkymättömän maailman elämää emme tieteessä jo lähtökoh­tiemme takia pysty havaitsemaan muilla planeetoilla sen enempää kuin omallammekaan. Eikä ole varmaa vielä silti, vaikka elämää löytyisi lopulta paljonkin, onhan planeetat ja kuut edelleen vain pintapuolisesti tutkittu.

    Toinen tärkeä tieto on se, että maapallo on haavoittuvainen. Tänne voi syöksyä jokin planetoidi tai pyrstötähti, ja se on elä­män kannalta katastrofi. Ja näitä katastrofeja on ollut menneisyy­dessäkin, mikä lisää sen asian todennäköisyyttä, että muinaisuu­dessa olisi ollut kadonneita ihmiskuntia, joista ihminen ei enää paljoakaan tai mitään tiedä. Samoin koko eläin- ja kasvikunnan evoluutiossa voidaan nähdä nyt myös katastrofivaiheita, ja niillä voi olla tällainen tähtitieteellinen selitys.

    Samoin vedenpaisumustarut tulevat mahdollisiksi ymmärtää, ja jos joskus kaikki elämä on tuhoutunut maapallolla, nyt - päinvas­toin kuin ennen on ajateltu - tuleekin vaikeaksi ymmärtää, miten se on uudestaan syntynyt jne, eli tiede ei enää ole luomis- ja ve­denpaisumustarujen kanssa samalla tavalla ristiriidassa kuin 1800-luvulla ja melkein koko 1900-luvun näytti olevan. Tässä debatissa kirkko vastusti (silloin kuin vastusti, eivät tietenkään kaikki vastustaneet, sellaisia teologeja oli Suomessakin jo autonomian aikana ja nykyään melkein kaikki) tur­haan kehitysoppia, mutta myös perääntyi omista väitteistään tur­haan. Kukaan ei nähnyt miten nämä kaksi ajatusmaailmaa olisivat yhdistettävissä, niinkuin nyt voidaan nähdä: on turha vastustaa kehitysoppia (tai jotain vastaavaa) koko universumin mittakaa­vassa, mutta on myös turha luopua uskomasta vedenpaisumuk­siin ja Jumalan luomistöihin maapallolla, täällä ei olisi ehkä mi­tään elämää katastrofien jälkeen, ellei sitä olisi uudestaan luotu: istutettu ja kehitetty (K 23) ja pelastettu niin kuin Nooan aikana.

 

 

 

 

 

 

            2. Linnunrata

 

 

Linnunradasta ei tiedetä kovinkaan paljon mitään täsmällistä ja kaikella uudella tiedolla galakseista on suuri filosofinen merkitys. Linnunrata on n 200.000 valovuotta pitkä halkaisijaltaan ja n 2,1 miljoonan valovuoden päässä on Andromedan galaksi, joka on lähin Linnunradan tyyppinen spiraaligalaksi. Kuulumme  parin­kymmenen galaksin muodostamaan paikalliseen galaksijoukkoon, joista Andromeda on suurin. Kauempana on muita erikokoisia galaksijoukkoja, ja ne muodostavat taas suurempia rypäleitä ja ketjuja, mutta suuripiirteisesti ottaen galakseja on ilmeisesti ha­jautuneina yhtä tiheästi koko näkyvässä avaruudessa, joka suun­taan loputtomasti ja miljardeittain. Jo näkyvä avaruus on käsittä­mättömän suuri ja sisältää käsittämättömän paljon galakseja, ja niitä voi olla vielä paljon enemmän näkyvän avaruuden ulkopuo­lella. 1920-luvulle asti ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan ava­ruuden mittakaavoista. Systeemi on paljon suurempi kuin kukaan aavistikaan, vaikka tietysti aina on voitu ajatella, että avaruus on ääretön. Ja voihan avaruus olla paljon suurempi kuin vieläkään tiedämme, mutta enää emme kyllä hämmästy mistään, niin val­tava on jo galaksiavaruus.

    Kauempana on mm galaksijoukko, jossa on 5000 galaksia. Jos spekuloidaan siitä, mikä voisi olla maailmankaikkeuden keskus - sellaista ei kyllä varmaankaan ole - niin täältä katsoen se olisi tä­män galaksijoukon suurimman galaksin keskus.

    Aurinko on Linnunradan yhdessä kierteishaarassa, lähempänä Linnunradan reunaa kuin keskustaa. Se kiertää Linnunradan kes­kustaa. Lähimmät tähdet ovat yli 4 valovuoden päässä meistä. Näkyvät tähdet ovat yleensä n 4-600 valovuoden päässä. ”Taivaankansi”, tai esi-isiemme ”kirjokansi”, ”maailmankuusi” (1), eli meidän aurinkomme, kuumme ja tähdet maapallolta kat­soen, on vain pieni Pohjantähden ympäri pyörivä puolipallo Linnunra­dan 200.000 va­lovuoden sisällä. Tämä puolipallo, litteä maa ja puolipallo sen yläpuolella - maailmankuusi suomalaisilla - oli muinainen maail­mankuva, muusta ei entisaikoina tiedetty. Nyt tiedämme parem­min.

    Linnunrata koostuu tähdistä, tähtijoukoista ja tähtisumuista, va­loisista ja pimeistä sumuista. Keskustassa on tiheässä erittäin va­lovoimaisia tähtiä, ja mitä muuta siellä on, ei tiedetä, ehkä siellä on suuri musta aukko. Tähdistä tie­detään aika paljon. On erilaisia ja erikokoisia tähtiä ja niiden iät ja kehitykset tunnetaan varsin tarkoin. Tähdet alkavat kaasusumu­jen kokoonsupistumisesta ja kuolevat mustiksi aukoiksi tai val­koisiksi kääpiöiksi, jotka eivät enää toimi, vaan ovat kiinteitä ai­nekasautumia varsin muuttumat­tomassa tilassa siihen asti kunnes joutuvat jonkin muun tähden tai toistensa kanssa tarpeeksi lä­helle, että jokin reaktio jälleen voisi käynnistyä.

    Voitaisiinkin olettaa, että valkoiset kääpiöt ja mustat aukot ym kuolleet tähdet lopulta kasautuvat yhteen ja räjähtävät taas niin­kuin supernovatkin. Tällaista voi tapahtua paikallisesti ja ehkä koko galaksin ja galaksijoukkojenkin mittakaavassa; mutta on hyvin kummallinen oletus, että sen pitäisi välttämättä tapahtua koko universumin mittakaa­vassa niinkuin alkupamausteoria väittää. Jos teoria johtaa niin kummalliseen johtopäätökseen, niin eikö siinä ole jo riittävä syy sen alkuoletusten tarkistamiseen? Miksi ihmeessä kaiken massan ja energian pitäisi kasautua kokoon, kun ne nyt ovat äärettömän laajalla, tai miksi niiden olisi joskus pitänyt olla kasassa? Yhtä hyvin tai järkeenkäyvempää on, että galaksien välillä vallitsee jo­kin tasapainotila, ja tämä voi olla ikuinen tila tästä eteenpäin tai sitten se on toistuva tasapainotila vähintäänkin. Energia on aina ollut jakautuneena koko kaikkeuden avaruuteen jollakin tavoin ja jossakin muodossa, tämä on looginen välttämättömyys, ja minkälaisia muutoksia siinä on tapahtunut, sitä emme kokonaisuudessaan vielä tiedä. Onko galaksien muodossa oleva tila ja niiden välinen tila ikuinen ta­sapainotila vai ei, sitä emme tosiaankaan vielä tiedä, ei pidä väittää mitään varmaa vielä, kun ei kerran tiedetä, ei ole mitään todellisia edellytyksiä tietää näin suuria asioita.

    Räjähdysten jälkeen muodostuu taas vetypilviä ja kehitys alkaa alusta. Koko galaksin kehityksestä on vaikea tietää vielä mitään varmaa. Voi olla, että esimerkiksi epäsäännölliset galaksit ovat nuoria galakseja, kiekkomaiset keski-ikäisiä ja soikion ja pallon muotoiset vanhoja, mutta tätä ei kukaan vielä varmuudella tiedä. Sentähden ei myöskään vielä tiedetä, näkyykö kauempana enemmän nuoria galakseja ja lähellä vanhoja ym mikä ratkaisisi monta asiaa. Avaruuden nykyisen tilan näemme vain maapallolla. Kun katsomme Andromedaa näemme vain avaruuden tilan siellä 2 miljoonaa vuotta sitten. Tällaisista syistä havaintojemme rajoittu­neisuus on filosofisesti vaikeasti ylitettävä ongelma. Jo lähimmät tähdetkin ovat niin kaukana, että niistä on vaikea saada tietoa. Niinpä turvallisinta on ajatella vain, että kaikkea tähtitieteellistä tietoa voidaan pitää alkeellisena siihen asti kunnes on lennetty Linnunradan keskustaan ja toisille galakseille (K 24).

    Ainakin 10 miljardia vuotta universumi on ollut samanlainen kuin nytkin, miksei sitten yhtä hyvin ikuisesti?

    Galaksien kehityksestä tiedetään siis senverran, että ensin on ol­lut kaasusumuja ja sitten ne ovat tiivistyneet tähtijoukoiksi ja näistä on muodostunut galakseja. Ja niin kuin sanottu, on vielä arvoitus minkälainen kiertokulku tässä on, siinä mielessä ettei tiedetä tapahtuuko tämä eri aikoina pai­kallisesti, niinkuin on täysin mahdollista, vai koko universumissa yhtä aikaa, niinkuin alkupamausteoria väittää.

 

 

 

            3. Metagalaksi

 

 

Galaksit näyttävät siirtyvän koko ajan kauemmaksi meistä ja sitä nopeammin, mitä kauempana Linnunradasta ne ovat. Tämä on antanut aiheen olettaa, että ne ovat joskus olleet yhdessä massa­kasassa ja alkaneet sitten alkuräjähdyksen jälkeen muotoutua ja erkaantua toisistaan.

    Avaruus (metagalaksi? kaikkeus? aine avaruudessa? tässä eivät tähtitieteilijät ole riittävän täsmällisiä) voi olla joko laajeneva, tai sitten ensin laajeneva ja sitten supistuva, tai sitten se voi olla ikui­sessa tasapainotilassa. Näitä malleja ja laskuja tähtitieteilijät nykyään pyörittelevät tietokoneissa suhteellisuusteorian mukaisia oletuksia pohjanaan pitäen ja odottavat ratkaisua empiirisiltä mittauksilta, taustasäteilyn mittauksista, avaruuden eri kohtien lämpötilojen mittauksista ja ns puuttuvan massan etsimisestä.

    Uutisissa (2) oli, että lämpötila oli sama kaikissa mi­ta­tuissa paikoissa, ja tämän pitäisi osoittaa alkuräjähdysteoria to­deksi. (Lämpötilan samuudelle voidaan varmasti löytää muitakin selityksiä, onhan luonnollista, että lämpötila tasoittuu vähitellen tasaiseksi kaikkien räjähdysten jälkeen, kun viimeisimmästä suu­resta räjähdyksestä on kulunut tarpeeksi aikaa.) Sitten tuli uuti­nen, että pimeää massaa oli löydetty. Tämä ilmeisesti tukisi sitä, että voidaan löytää selitys ikuiselle tasapainolle.

    Pääasia on ymmärtää, että näin suuret asiat ovat luonnollisista syistä vielä ratkaisemattomia. Filosofisilla päättelyillä voitaisiin nykyisistä tiedoista rakentaa yhtä sun toista, jota tähtitieteilijät eivät ole tulleet ajatelleeksi.

    On selvää, että vaikka alkupamausteoria pitäisi paikkansa, se koskisi vain paikallista universumia, näkemäämme metagalaksia, ja silloin metagalaksi ei olisi kaikkeus - vaikka näin voi olla - koska koko kaikkeus ei koskaan ole voinut olla yhdessä pis­teessä. Silloinhan se piste olisi samalla yhtä suuri kuin koko kaik­keus ja olisiko se silloin mikään piste. Jos jonkin laskun mu­kaan kaikkeus menee yhteen pisteeseen, sen laskun oletukset pi­tää hylätä, niinkuin yleensä muiden laskujen kohdalla menetellään (3), eikä hyväksyä tulosta ja ruveta rakentamaan sen pohjalta jat­koteoriaa.

    Sensijaan ei ole ollenkaan selvää, mitä galaksien toisistaan er­ka­neminen merkitsee. Yksi sen tulkinta voisi olla, että todelli­sessa äärettömässä (rajattomassa) tilassa, mikä kaikkeus välttämättä on, galak­sien suuruisten kappaleiden - tai näin kaukana toisistaan olevien kap­paleiden - täytyykin näyttää erkanevan toisistaan. Ne joka ta­pa­uksessa liikkuvat suhteessa toisiinsa, ja näiden liikkeiden tul­kinta voi olla samalla selitys todellisen äärettömyyden joillekin ominai­suuksille.

    Erkaneminen on ehkä äärettömyyden ominaisuus, eikä se tarvit­sekaan muuta selitystä. Me emme osaa ajatella todellisen ääret­tömyyden kategorioilla, me ajattelemme ajan ja paikan mu­kaan ja vielä äärellisessä tilassa. Aikakin vaikuttaa jotain, emmekä me osaa ajatella ikuisen ajan käsitteillä. Jos miljardi vuotta sitten lähtenyt valo antaa kuvan etääntyvästä galaksista, sille voi olla monta muutakin selitystä kuin alkupamaus (K 25).

    Erkaantuminen voi olla jopa todiste siitä, että galaksiavaruus muo­dos­taa äärettömän tilan ja on jo kaikkeus, muuta kaikkeutta ei tarvitse enää etsiä toisista ulottuvuuksista, muista universu­meista ja sellaisesta henkimaailmasta, joka olisi transkendentti metaga­laksille. Kaikki tavara äärettömässä tilassa ikään kuin putoaa toisten tavaroiden suhteen avaruuden koon silti muuttumatta, niin kuin laajenevalla pallopinnallakin tapahtuu, mutta siinä pallon koko suurenee, siksi se on vain vertaus.

    Galaksien pakonopeuden lisääntyminen aiheuttaa sen, että tietyn rajan jälkeen emme saa näköhavaintoja kaukaisista galak­seista, koska pakonopeus on ylittänyt valon nopeuden. Meidän ei pitäisi saada muitakaan havaintoja suhteellisuusteorian mukaan, koska valoa suurempia nopeuksia ei sen mukaan ole. Jos kauem­paa saadaan havaintoja, siinä on yksi lisäsyy siihen, että tätä yhtä suhteellisuusteorian perusoletusta on muutettava jollakin tavoin, tai muodostettava uusi teoria (K 26).

    Havainnoillamme on raja, mutta onko se myös universumin, me­tagalaksin raja? Onko äärettömyyksiin edelleen galakseja? Onko muita universumeja? Onko muunlaisia universumeja, hen­kimaa­ilmoja tässä samassa paikassa? Näistä emme pääse selvyy­teen tähtitieteen avulla vaan miettimällä kaikkeutta. Muista uni­versu­meista ei ole ainakaan mitään havaintoja tässä universu­missa. Jotkut galaksit taivaalla törmäävät selvästikin toisiinsa, mutta siinä tuskin on kyseessä kahden universumin törmäys. Ja jos olisi toisia universumeja, vasta ne kaikki yhdessä muodostai­sivat kaikkeuden. ”Toinen universumi” on löyhää puhetta, jota filosofien ja tiedemiesten ei pitäisi harrastaa, mutta jota tähtitie­teilijät kuitenkin usein harrastavat (K 27).

    Henkimaailma on ainoa toinen universumi, näkymätön univer­sumi, josta meillä on jonkinlainen tieto tai aavistus, mutta henki­maailmakaan ei välttämättä ole metagalaksille ulkopuolinen asia, eikä edes Linnunradalle, vaikka se maapallon aineelliselle olo­muodolle on transkendentti ja näkymätön asia. Voi aivan hyvin olla, että enkelit ja jumal’olennot ovat muiden taivaankappaleiden olentoja, jotka ihmiselle voivat pysyä näkymättöminä. Tähdissä voi olla - ja varmasti onkin - paljon maapallon ihmiselle ihmeelli­siä asioita (K 28).

    Enkelit ja jumalat voivat olla näkymättömiä, kulkea seinien läpi ja lentää (4), mutta silti voi olla, etteivät he  tule mistään toi­sesta ja muillakin tähdillä näkymättömästä universumista, vaan ovat halu­tessaan näkymättömiä juuri maapallolla ja tulevat toi­silta tähdiltä tällä samalla Linnunradalla (5), ja tietysti ilmeisesti myös kulkevat galaksien välillä.

    ”Toisen universumin” täytyisi olla jotain täysin erilaista, rinnakkaisuniversumi tms, muutenhan se kuuluisi tähän universumiin, niin että henkimaailma-sana kuvaa sellaiset asiat parhaiten, muttei henkimaailman sitten taas tarvitse olla millään tavoin tämän universumin ulkopuolella tai rinnakkainen, se voi aivan hyvin olla tämän osa, tämän sisällä.

 

 

 

 

            4. Kaikkeuden kosmologia

 

 

Kun siirrytään puhumaan kaikkeudesta, siirrytään puhtaaseen fi­losofiaan. Kaikkeutta on voitu miettiä teoreettisesti kaikkina ai­koina, vaikka todellisen maailman eri tasojen (Maapallo, Aurin­kokunta, Linnunrata, metagalaksi, koko kaikkeus) ominaisuuk­sista on ollut vaillinaisia käsityksiä - niinkuin varmaankin silti vieläkin on - mutta ehkä voidaan sanoa, että vasta nyt tiedämme tarpeeksi voidaksemme edes yrittää filosofoida oikein.

    Galaksien luonne ja etäisyys on tunnettu tieteellisessä mielessä vasta n 1920-luvulta lähtien, vaikka joillakin tähtitieteilijöillä ja filosofeilla oli niistä oikeansuuntainen käsitys jo aikaisemman tie­don pohjalta. Siitä lähtien niiden ja metagalaksin luonne on ymmärretty tarkemmin ja tarkemmin. Tämä uusi tieto vaikuttaa käsityksiimme kaikkeudesta ja ongelmaksi tulee nyt ensimmäistä kertaa ja ennenkaikkea: onko metagalaksi sama kuin kaikkeus? Nykyaikaa ennen ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan siitä mil­lainen kaikkeus voisi olla, kaikkeus oli puhdas teoreettinen käsite ja kaikki mallit olivat alkeellisia. Nykyään on täysin mahdollista, että näemme jo kaikkeuden luonteen, eli että galaksiavaruus on sama kuin kaikkeus.

    Kaikkeudesta täytyy miettiä sen olemassaoloa, ikuisuutta, ää­ret­tömyyttä, järkevyyttä, sekä – niin kuin sanottu - metagalaksin ja kaikkeuden suh­detta.

 

 

  

                        a. Kaikkeuden olemassaolo

 

 

Kaikki todellinen on olemassa ja ei-olemassaoloa ei ole todelli­sille asioille. Ei-todellisia asioita on olemassa, mutta vain kuvi­telmina ja suunnitelmina ja tavoitteina ja valheina, epätosina asioina ja virtuaalitodellisuutena. (Katso myös luvut Ontologia ja Käsitteiden ontologia). Kun jostakin konkreettisesta asiasta sanotaan, että se on ole­massa, niin se todella on olemassa ja olemassaolo tarkoittaa eri asiaa kuin kuvitteellisen asian olemassaolo. Totuus ja olemassa­olo ovat jossakin mielessä myös sama asia: todellisuus on jotakin mikä on olemassa.

    On turha keskustella käsitteiden olemassaolosta, ne ovat ole­massa käsitteinä. Sama pätee suunnitelmiin, valheisiin ja tavoit­teisiin, epätosiin asioihin ym.

    Galakseja selvästikin on, mutta filosofit eivät ole kyenneet todis­tamaan edes ulkomaailman olemassaoloa, väitetään, että voidaan todistaa vain havaitsevan minän olemassaolo, ”ajattelen, siis olen”, ”cogito, ergo sum”, Descartesin perusoivallus, mutta muuta varmaa tietoa ei ole.

    Mutta entä jos tässä skeptisismissä (6) aloitetaankin väärästä päästä? Miten olisi kaikkeuden olemassaolo? Jos väitetään, että kaikkeus on olemassa, voiko kukaan väittää vastaan? Tämä on yhtä varma totuus kuin Descartesin em cogito. Jos jotain on, on myös kaikki se mitä on. Mutta jos se kaikki on vain se kaikki mitä on havainnoissani?

    Näin voidaan epäillä loputtomasti, mutta silloin ollaan samassa ansassa, että tieto pitäisi rakentaa Descartesin cogitosta lähtien. Mutta sitä kautta ei tunnetusti päästä eteenpäin, joudutaan vain solipsismiin (7). Yhtä hyvin voidaan ottaa toinen, erillinen, varma totuus:

 

Kaikkeus on olemassa.

 

Tämä on varmaa puhtaan logiikan pohjalta, se seuraa kaikkeuden käsitteestä, ja on myös vastaansanomaton empiirinen tosiasia1.    Emme puutu siihen, millainen kaikkeus on, muutakuin mitä se si­sältää: kaikki, absoluuttisesti kaikki äärettömästi ja aina ja ikui­sesti, kaikki ajassa ja paikassa, ikuisessa ajassa ja äärettömässä paikassa. Kaikki ajan ja paikan ulkopuolella. Koko avaruuden, myös avaruuden tyhjät paikat, mikäli sellaisia voisi olla olemassa.

    Omena voi olla olemassa vain havainnoissani, mutta kaikkeus on olemassa, vaikka minua ei olisi omenaa havaitsemassa, ja kaikkeudessa melko varmasti on mm omenoita. Näin pääsemme solip­sismista ja varma pohja tiedolle voidaan rakentaa (K 29).

    Tulemme itse asiassa siihen, onko todellisuus olemassa välttä­mättä vai onko mahdollista, ettei olisi mitään. Onko Hegelin ei-oleminen todellinen vai kuvitteellinen mahdollisuus?

    Todellisuus voi olla erilainen kuin luulemme, mutta voiko itse sen olemassaoloa järkevästi epäillä? Epäilijän olemassaoloa ei voi epäillä eikä kaikkeuden olemassaoloa. Näistä kahdesta seuraa jo aika paljon varmaa tietoa, mikä on enemmän kuin mihin tähän asti on filosofiassa päästy, kun Descartesin cogitoa on pidetty ai­noana varmana tietona (ja jotkut sofistit ovat jopa sitä epäilleet).

    Ei-mitään kategoria voidaan heittää pois ja puhdas oleminen voi­daan heittää pois, on vain todellista olemista, muu oleminen on samanlaista kuin käsitteiden olemassaolo.

    Mitä tahansa kaikkeuteen sisältyykin, sen olemassaoloa ei voi epäillä. Ja vaikka epäilijä, solipsisti, katoaisi kokonaan pois, lak­kaisi ajattelemasta, kaikkeus jäisi silti jäljelle.

    Tämä näkyy siitä, että jos ajattelemme, että on olemassa kaik­keus, joka ei ole olemassa, niin sehän on loogisesti mahdotonta. Voi olla, että todellakin olisi mahdollista, ettei olisi mitään, vaikka sekin on melko mahdotonta, mutta sellaista tilannetta ei kuitenkaan käytännössä ole, selvästikin jotakin on koko ajan ja jotakin on aina ollut ja tulee olemaan, koska ei-mitään oleminen on mahdotonta. Ei kysytä skeptiseltä filosofilta minkälaista se jokin on, vaan mietitään minkälainen kaikkeus muilta osin on niin asia tulee selvemmäksi.

 

 

 

                        b. Kaikkeuden ikuisuus

 

 

Kun ajattelemme kaikkeutta, niin emme voi ajatella, että se olisi joskus alkanut ja sitten se taas joskus loppuisi. Sen täytyy olla ikuinen, muutenhan täytyisi joskus olla ollut tilanne, ettei ollut mitään ja, niin kuin näimme, se on mahdotonta.

    Ajalla on todellisuudessa kaksi ominaisuutta, joita emme voi paeta. Toinen on se, että aika menee aina lineaarisesti eteenpäin, kaikenlainen syklinen ajattelu on tässä kyllä itämaista mystiikkaa. Toinen on se, ettei ajassa voida mennä taaksepäin muutakuin mielikuvituksessa, näyissä, historiantutkimuksessa jne, muttei to­dellisesti siirtyä taaksepäin (tai eteenpäin ajankulua nopeammin). Aika ei näinol­len ole samanlainen kuin ulottuvuus. Koordinaatis­tossa, x-, y- ja z-akselilla (siis yksinkertaisesti ylös ja alas, oike­alle ja va­semmalle, eteen ja taakse) voidaan liikkua mihin suun­taan vain, mutta ajan laittaminen ulottuvuudeksi malleissa niin­kuin suhteel­lisuusteoriassa tehdään, on väärin, koska ajassa voi­daan kulkea vain yhteen suuntaan ja tietyllä nopeudella. Ajan vauhti riippuu kappaleen nopeudesta, mutta suunta on aina sama.

    Todellisuutta paremmin vastaava malli olisi sellainen, missä jokaisella tai­vaankappaleella on oma x-, y- ja z-akselistonsa, koordinaat­istonsa, ja tämä koko koordinaatisto, eli sen keskipiste, origo, liikkuu jokainen oman aikansa mukaisesti aika-akselilla. Avaruu­den kaarevuus tulee koordinaatistojen suhteesta toisiinsa, ja siitä että avaruus on ääretön, mutta kaareutuvuutta ei tule koordinaa­tistojen sisällä lyhyillä matkoilla, ja juuri näin on todellisuudessa­kin. Lyhyillä matkoilla käytetään euklidista geometriaa ja pitkillä epäeuklidista (K 30).

    Lisäksi ajassa on todellisuudessa olemassa vain nykyhetki, tu­le­vaisuus on vain ennustus ja menneisyys on muistoa. Tosin on olemassa totuus siitä, miten menneisyydessä asiat menivät, mutta tätä todellisuutta ei enää ole, samoin tulevaisuudessa asiat tulevat menemään jollakin tavalla ja se on totuus, eikä jokin muu tapa jolla lailla ne voisivat mennä, mutta tätä totuutta ei ole vielä muuta kuin ennusteena (K 31), tai Jumalan etukäteen säätämänä asiana.

    Nyt kun ajattelemme ikuisuutta, niin on vain yksi tapa miten se voidaan järkevästi käsittää: aika jatkuu ikuisesti taaksepäin ja menee ikui­sesti eteenpäin. Eri kappaleilla aika menee eri tavalla, riippuen kappaleen nopeudesta, sen tiedämme suhteellisuusteoriasta, ja tämä asia on empiirisesti vahvistettu fysikaalisissa kokeissa, mutta koko kokonaisuuden aika jää kyllä vielä arvoitukseksi. Kaitpa sekin vain menee ikuisesti eteenpäin ja aina on ollut niin. Ilmeisesti kaikkeudella ei ole ajallista alkua eikä loppua. Ehkä koko ko­konaisuudella ei ole mitään aikaa, koska se ei ole liikkuva kap­pale. Aika on vain jokaisella taivaan­kappaleella erikseen. Ajan alku on paradoksi, on yhtä vaikea ajatella, että se joskus olisi alkanut kuin että se jatkuisi ikuisesti taaksepäin. Eteenpäin se voi hyvinkin jatkua ikuisesti ilman ristiriitaa ymmärryksemme kanssa. Vika on joka tapauksessa ymmärryksessämme eikä todellisuudessa, me emme ymmärrä ikuisia asioita.

    Ikuisuus on ikuisuutta, vaikkemme aivan tarkkaan ymmärrä minkälaista se on. Kaitpa se on aika lähellä ensimmäiseksi mie­leen tulevaa matemaattista ikui­suuden käsitettämme, aikaa on ol­lut ikuisesti taaksepäin ja tulee olemaan ikui­sesti eteenpäin, ja me voimme olla vain yhdessä kohtaa tätä jat­kumoa. Ajassa ei mat­kustella, vaan liikutaan eteenpäin juuri sitä vauhtia kuin aika sillä taivaankappaleella menee kuin missä oles­kellaan.

    Tämä asia on ehkä sillä tavoin ymmärrettävissä, että kun maa­pallon ajasta käsin yritämme ymmärtää ajan olemusta,  niin har­haudumme, emme käsitä asiaa; jos voisimme hypätä toisten tai­vaankappaleiden toisenlaisiin ajankulumisvauhteihin ja ehkä ajankulumista­poihinkin, niin sitten ymmärtäisimme aika-käsitteen. Hauska sivujuttu: miten voimme katsella menneisyyden tapahtumia? Tarvitaan tosi hyvä kaukoputki ja nopea avaruusalus. Siirrytään nopeasti kauas ja katsellaan sieltä kaukoputkella maailman tapahtumia. Tämä asia on tosi! heti kun sellaiset vehkeet on olemassa. Mikään tapahtuma ei jää pimentoon vaan säilyy valoaalloilla jossakin, mutta tietysti kovin heikkona valona kaukaa katsottuna.

    Joissakin tähtitieteellisissä kosmologisissa malleissa nykyai­kana käytetään kolmiulotteista aikaa (8). Tämän voisi käsittää esimerkiksi niin, että jokaisella kappaleella, esimerkiksi maapallolla, on aina­kin kolme aikaa siinä mielessä, että on maapallon aika, sitten on sen järjestyksen kokonaisaika mihin maapallo kuuluu, jokin Lin­nunradan keskustaa lähellä olevan paikan aika, ja sitten on metagalaksin aika. Aika kuluu eri tavalla näillä eri tasoilla, mutta jokainen hetki jokaisessa paikassa voidaan ilmoittaa missä tahansa näistä kolmesta ajasta.

    Ikuisuus on silti ikuisuutta, mutta äärettömyys ei ole äärettö­myyttä, niinkuin seuraavassa näemme.

 

 

 

 

                        c. Kaikkeuden äärettömyys

 

 

Matematiikassa ja logiikassa on äärettömyyttä mietitty jonkin verran ja on huomattu että on erilaisia äärettömiä lukuja. Mutta kaikkeuden todellisuuden todellisesta äärettömyydestä ei ole oi­keaa matemaattista mallia, vaikka suhteellisuusteoria, jossa aika laitetaan neljänneksi ulottuvuudeksi, on yritys sellaiseen. Todelli­nen äärettömyys on erilainen kuin ensivaikutelmamme mate­maattisesta äärettömyydestä. Todellista äärettömyyttä voidaan lähestyä ja havainnollistaa sillä tavoin, että vaikka galakseja on äärettömän paljon, niiden luku­määrä kaikkeudessa voidaan kui­tenkin joskus laskea. Silloin voi­daan laskea myös tähtien luku­määrä ja kaikenlaisen aineen ja energian kokonaismäärä. Tämä sillä oletuksella, että metagalaksi on sama kuin kaikkeus eli että ”muita universumeja” ei ole.

    Tähtitieteilijät ovat jo oivaltaneet, että katsottiinpa sitten miltä galaksilta tahansa, niin ympäristö näyttää samanlaiselta, galakseja rypäleissä, rihmoissa ja ketjuissa loputtomiin joka suuntaan, rajaa ei näy miltään galaksilta katsoen. Tämä on äärettömyyden toinen ominaisuus.

    Voidaan ajatella, että tämä tila, avaruus, on todellisesti, mate­maattisesti ääretön joka suuntaan, mutta voidaan myös ajatella, että sillä on tietty koko, äärettömyys on tietyn kokoinen, mutta mitään ei ole sen ulkopuolella. Tämä jälkimmäinen ajatus tuntuisi parhaiten vastaavan todellisuutta, sillä, koska kaikkeuteen kuuluu kaikki mitä on, tämä kokonaisuus on suljettu systeemi, se on rajaton, mutta äärellinen siinä mielessä että se on suljettu, siihen kuuluu kaikki, mitään ei ole sen ulkopuolella, sen ulkopuolta ei ole. Tämä on äärettömän tilan kolmas ominaisuus.

    Äärettömyyden käsittämättömyys johtuu meidän ajallisesta ja paikallisesta ajattelustamme. Ajattelemme tilaa x- y- ja z-koordinaatistossa, euklidisesti, jolloin jokainen akseli jatkuu suoraviivaisesti äärettömyyksiin. Todellista avaruutta kokonai­suutena ei voi laittaa koordinaatistoon tällä tavoin. Suhteelli­suus­teoria lähestyy tätä totuutta kun siinä aika laitetaan neljän­neksi ulottuvuudeksi ja silloin neliulotteinen aika-avaruus muut­tuu suljetuksi tilaksi ja avaruus kaareutuvaksi. Se ei kuiten­kaan ole vielä todellisen avaruuden oikea malli. Oikeammassa mal­lissa mikä tahansa paikka voi olla avaruuden keskipiste, origo voi olla missä vain, ja jokaisella akselilla on suunnaton, määrätty, muttei ääre­tön pituus. Me emme tiedä tätä pituutta, mutta se on olemassa. Ja aika ei ole mallissa ulottuvuutena vaan lineaarisena jatkumona jokaiselle taivaankappaleelle erikseen. Aineellisten taivaankappaleiden lisäksi henkimaailma (toisenlaiset aineet) olisi jotenkin ympättävä malliin, että malli vastaisi todellisuutta. (Katso K 28). Makromaailmaa saattaisi parhaiten kuvata neliulotteinen tai useampiulotteinen malli, mutta ehkä se uusi ulottuvuus ei ole juuri aika, vaan jotakin muuta. Makromaailmallahan, koko kaikkeudella, ei välttämättä ole mitään aikaa.

    Avaruus ei ole pallo, mutta se on pallomainen. Nykyinen tähti­tiede tietää, että tämän äärettömän pallomaisen tilan säde on vä­hintään 14 miljardia valovuotta. Muuta ei siitä tiedetä, se voi olla paljon suurempi. On siis kaksi mahdollisuutta: säde on mate­maattisesti ääretön tai säteellä on tietty pituus, esim 35 miljardia valovuotta. Tässä siis kannatetaan tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, säteen pituutta ei vielä tiedetä, mutta täsmällinen pituus on ole­massa. Kolmas mahdollisuus on, että avaruus laajenee, niinkuin alkupamausteoriassa oletetaan, mutta siitä seuraa sitten, että ga­laksiavaruus on vain osa kaikkeutta, paikallinen universumi.

 

 

Yhteenvetona: Koko kaikkeudelle ei jää kuin yksi vaihtoehto oikeastaan, neljä-viisi ominaisuutta, mikä näiden sisäinen logiikka nyt sitten onkin tarkkaan ajateltuna:

 

- kaikkeus on määrätyn kokoinen,

- silti rajaton,

- sisältää määrätyn määrän ainetta ja energiaa tai muuta peruselementtiä,

- oltiin missä tahansa, ollaan ikään kuin keskellä, origo voi olla missä tahansa,

- suljettu systeemi,

- pallomainen, muttei pallo.

 

 

Kuten on jo todettu, äärettömän tilan todelliset ominaisuudet voivat myös olla selitys sille tähtitieteelliselle tosiasialle, että ga­laksit etääntyvät toisistaan. Hyvin kaukaisten taivaankappaleiden täytyykin näyttää etääntyvän toisistaan, koska se on äärettömän tilan yksi ominaisuus.

    Galaksien etääntymisen vauhdista voidaan ehkä päätellä kaik­keu­den koko jollakin tavalla joskus. Samoin avaruuden kaareutuvuuden määrästä (K 32).

    Mistä me sitten tiedämme, että kaikkeus on tällä tavoin ääre­tön? Ilmeisesti me tiedämme sen puhtaan loogisilla perusteilla, se seuraa kaikkeuden käsitteestä. (On ihmeellistä, että logiikasta seuraa jotakin todellisuuteen tässä asiassa, yleensähän logiikasta ei seuraa mitään todellisuuteen, vaan muodollinen logiikka ja todellisuus ovat nimenomaan erillisiä asioita tässä mielessä.) On mahdotonta sanoa kaikkeudelle jokin pienempi koko kuin äärettömyys. Jos sanotaan, että kaikkeus on kahden metrin kokoinen läpimitaltaan, niin se on varmasti väärin, jos sa­notaan miljoona kilometriä niin sekin on varmasti väärin. Jos sanotaan, että kaikkeus on matemaattisen äärettömyyden merkityksessä ääretön, niin sekin on ilmeisesti mahdotonta, sellaista tilaa ei todellisessa maailmassa voi olla olemassa, ainoastaan ihmisen matemaattisessa mielikuvituksessa. Tästä myös seuraa, että jos sanotaan, että kaikkeus on joskus ollut yh­dessä pienessä pisteessä, niin sekin on varmasti väärin. Alkupa­mausteoria koko kaikkeuden suhteen kumoutuu jo puhtaan lo­gii­kan perusteella, niin kuin on jo todettu. Metagalaksilla - ja varsinkin joillakin sen osilla - voi taas sitten hyvinkin olla alkupamaus.

    Jokin koko kaikkeudella voidaan siis väittää olevan, mutta se on samalla kuitenkin ääretön koko, koska mitään ei ole sen ulko­puo­lella. Niin kauan kuin sitä kokoa ei tiedetä, sitä kuvaa parhai­ten pelkkä sana ääretön, ja sen tietämisen jälkeenkin se py­syy äärettömänä merkityksessä suurin mahdollinen etäisyys. Se on jotakin säteeltään yli 14 miljardia valovuotta, mutta kuinka paljon, sitä ei vielä tiedetä.

 

 

 

                        d. Kaikkeuden järkevyys

 

 

Me emme täysin ymmärrä, mitä todellisuus on, mitä äärettömyys ja ikuisuus ovat ja minkälainen kaikkeus on, mutta olemassaole­van todellisuuden täytyy olla jollakin tavalla järkevää, kaikille sen salaisuuksille on jokin selitys.

    Järjettömyys ja selittämättömyys ovat meidän ajattelussamme, me emme pysty ymmärtämään kaikkea ja todellisuus näyttää ole­van täynnä paradokseja. Esimerkiksi äärettömyys on mahdoton ym­märtää. Toisaalta on vaikea kuvitella rajatonta tilaa ja toisaalta sellainen kuitenkin täytyy olla olemassa. Nämä paradoksit ovat meidän ajattelussamme, niiden täytyy olla meidän ajattelus­samme, sillä selville olemassaoleville tosiasioille varmasti löytyy aina selitys, ymmärrettävä syy tai looginen asioiden tila. Tämän tiedämme siitä, että me ja maailma olemme olemassa. Siihen on jokin syy tai se on itsessään luonnollista ja järkevää. Itse olemas­saolon tosiasiasta seuraa myös, että kaikelle on selitys jos tietää kaiken. Ainoa vaihtoehto olisi, ettei mitään olisi olemassa.

    Tässä yritetään vain havainnollistaa yhtä puolta tiedon ja to­delli­suuden suhteesta. Totuus on niinkuin se on, ja todellisuus on sel­lainen kuin se on. Jos me emme ymmärrä jotakin asiaa, niin­kuin esimerkiksi avaruuden ja sen koko sisällön äärettömyyttä ja ikuisuutta, niin ei se merkitse sitä, etteivätkö niiden äärettömyys ja ikuisuus olisi olemassa todellisessa maailmassa. Kun me emme ymmärrä niitä tai meillä on niistä har­haisia käsityksiä, niin vika ei tosiaankaan ole todellisuudessa vaan meidän ajattelussamme, ajattelu ei vielä ole todellisuuden tasalla.

    Missä määrin kaikkeudessa on sattumaa ja kaaosta, on sitten eri kysymys. Voi olla että alunperin oli pelkkää kaaosta, ja sitten erilaiset aineet rupesivat ryhmittymään ja kehittymään ja olentoja syntyi, jotka rupesivat kehittymään korkeamman tasoisiksi, ja ru­pesivat myös luomistöihin. Mutta ei tässä tarvitse olla mitään ajallista kehitystä, aina on voinut olla Jumala ja aina on joka tapauksessa ollut maa­ilma (kaikkeus-merkityksessä), tämä asia menee selvästikin meidän ymmär­ryksemme yläpuolelle.

    Myös saattaa olla, että on ollut erilaisia kiertokulkuja, kaik­keus saattaa olla kaasusumuvaiheen ja galaksien, järjestyneen ti­lan, vaihtelua.

    Voi olla, että kaikkeus on jo kauan sykkinyt kaasusumuvai­heen ja galaksivaiheen, kahden eri tilan välillä ja joskus on sitten ga­laksivaiheessa syntynyt jumalia, jotka ovat oppineet elämään kaaosvaiheen yli, ja meidän universumimme ei enää ole ilman ju­malia ja luojia, joilla on valta ja voima yli luonnonlakien. Mutta asia voi olla monimutkaisempi, tai yksinkertaisempi, täytyisi to­dellakin ensin ymmärtää, mitä ikuinen aika on ja mitä on ääret­tömyys; ja mitä on henkimaailma ja Jumala.

    Järkevimmältä tuntuisi, että koko ajan osa kaikkeudesta on räjäh­täneenä kaasusumuiksi, erilaisissa kaaostiloissa, osa on jär­jestyneenä tähdiksi ja galakseiksi, ja osa on henkimaailmaa ja muuta meille tuntematonta. Tietyn paikan, ympäristön, esim Linnunradan tai aurinkokunnan ympäristön, tila vaihtelee kaasusumuvaiheen ja tähtivaiheen välillä, mutta kokonaisuutena ottaen näitä kolmea tilaa on koko ajan kaikkeudessa, ja siinä mielessä kaikkeus on aina samanlai­nen.

 

 

 

            5. Loogiset vaihtoehdot metagalaksin ja kaikkeuden suhteelle

 

 

Kun emme tiedä, onko metagalaksi kaikkeus, voimme kuitenkin miettiä, mitkä olisivat loogiset, mahdolliset vaihtoehdot nykyisen tietämyksen pohjalta. Tämä on yksi kekseliäs filosofinen menetelmä: kun jotakin asiaa ei vielä tiedetä, voidaan kuitenkin jotakin sanoa mahdollisista vaihtoehdoista, ja nyt sovelletaan menetelmää tähän nykyajan tuomaan uuteen ongelmaan.

    Tuntemamme universumin, kaikkien galaksien muodostaman ko­konaisuuden eli metagalaksin ja kaikkeuden väliselle suhteelle on olemassa kaksi vaihtoehtoa; joko metagalaksi on vain yksi uni­versumi muiden joukossa tai sitten se muodostaa kaikkeuden, ja niille voidaan nähdä myös alalajeja (K 33). On huomattava, että metaga­laksi-sanaa voidaan käyttää kahdessa merkityksessä, me­tagalaksi koko galaksiavaruutena näkökyvystämme riippumatta       - näky­vyyshän loppuu siihen kohtaan kun galaksien pakonopeus saavut­taa valon nopeuden - ja metagalaksi synonyyminä näky­välle avaruudelle. Tässä sanaa käytetään edellisessä merkityk­sessä. Tähtitieteen nykyisessä kosmologiassa sanaa käytetään epäselvästi tai lähinnä jäl­kimmäisessä merkityksessä. ”Tuntemamme universumi” sanovat tähtitieteilijät.

 

Vaihtoehto a. Metagalaksi on vain paikallinen universumi, osa kaikkeutta.

 

    Nämä muut, transkendentit, ulkopuoliset universumit ja kaik­keu­den osat olisivat silloin jotain sellaista kuin Jumala, henki­maa­ilma, näkymätön maailma, muut universumit, rinnakkaisuniversumit. Tässä on lukemattomia vaihtoehtoja, miten se muu voisi olla järjestynyt ja mitä se muu voisi olla. Kui­tenkin on lähinnä kaksi erilaista universumia kuviteltavissa ja sit­ten on mahdollista että näitä molemmanlaisia on yhtäaikaa:

 

a.1. jokin näkymätön, erilainen universumi tässä samassa pai­kassa

 

a 2. kauempana olevia erilaisia tai samanlaisia universumeja, tai

 

a 3. näitä molempia yhtäaikaa.

 

    Seuraavassa nämä vaihtoehdot havainnollistetaan piir­rok­sina. Kaikkeus on kuvattu aina samankokoiseksi ympyräksi, mutta se, mitä sen sisällä on, on sitten varsinainen maailmanku­vamme.

 

 

 

 

 

 

 

Kuvio 2. Kaaviopiirros vaihtoehdoista a1, a2 ja a3. Metagalaksi on vain paikallinen universumi.

 

 

 

 Vaihtoehto b. Galaksien muodostama universumi on sama kuin kaikkeus.

 

Tässä on nähtävissä kaksi mahdollisuutta:

 

b 1. Universumi jatkuu samanlaisena myös näkökykymme (kaukoputket ja radioteleskoopit) ulkopuolella. Vaikka emme pysty näkemään koko kaikkeutta, se jatkuu samanlaisena siellä­kin, minne emme näe. Missä kohtaan on näkökykymme raja ver­rattuna kaikkeuden kokoon, sitä emme vielä tiedä.

 

b 2. Näemme nyt jo suurinpiirtein kaikki galaksit, kaikkeus on sama kuin tämä tuntemamme universumi, näkyvä universumi.

 

    Seuraavassa nämäkin yritetään havainnollistaa kaavio­ku­vina. Kaikkeus on edelleen aina samankokoinen ympyrä, ja mitä on sen sisällä, on maailmankuvamme.

 

 

 

 

 

 

 

Kuvio 3. Kaaviopiirros vaihtoehdoista b1 ja b2. Metagalaksi on sama kuin kaikkeus.

 

 

    Näillä erotteluilla on suuri merkitys, koska nyt voimme miet­tiä, mikä vaihtoehto olisi todennäköisin. Kun nämä erottelut sel­västi tehdään, b1 näyttää parhaalta. Eri vaihtoehdoissa alkupa­mauk­selle, Jumalalle, henkimaailmalle jne tulee selvästikin eri merkitys.

    b1 vaihtoehdossa alkupamaus on täysin mahdollinen, muttei sitä myöskään välttämättä tarvita. Jumala ei ole transkendentti uni­versumille mutta kylläkin maapallolle, samoin henkimaailma. Ju­mala ja henkimaailma ovat metagalaksin osia ja metagalaksi jat­kuu äärettömyyksiin ja on ollut jossakin muodossa ikuinen ja tu­lee olemaankin. Galaksit ovat tällä hetkellä niinkuin ovat, mutta ne ovat voineet olla muullakin tavoin järjestyneet, pelkkää sumua joka suuntaan tai kaaosta tai mitä vain. Mutta myös voi olla, että aine ja energia aina väistämättä joutuvat vähitellen galaksien muotoon ja tämä tilanne on myös jo ollut ainakin aina välillä ikuisesti. Vaihtoehto b1 ei sano mitään historiasta eikä tulevaisuudesta, ainoastaan nykyi­sestä tilasta.

 

Galaksiavaruus, metagalaksi, historiastaan riippumatta ja näkyvyydestä riippumatta on sama kuin kaikkeus. Muita universumeja ei ole.

 

Tämä on johtopäätös vaihtoehtojen mietiskelystä.

    Miksi näyttää parhaimmalta, että galaksit muodostavat kaik­keu­den ja että niitä on vielä näkökykymme ulkopuolella äärettö­myyksiin? Toisaaltahan olisi houkuttelevaa ajatella, että kaikkea olisi äärettömästi, universumeja olisi monta ja henkimaailmoita olisi monta (a3 vaihtoehto). Perustelu a3:n hylkäämiseen on se, että äärettömyyksien olettaminen joka suuntaan on jollakin tavoin tarpeetonta, galaksiavaruudella saattaa olla jo kaikki ne ominai­suudet, jotka tarvitaan kaikkien tunnettujen tosiasioiden, myös Jumalan ja henkimaailman, selittämiseen. Ja jos jotakin muuta olisi, niin mitä ihmettä se muu sitten varsinaisesti olisi?

    Lähimpänä perinteistä virallisen kristinuskon ex-nihilo oppia on a1. Jokin ulkopuolinen, transkendentti maailma on luonut tä­män nykyisen maailman, universumin. Mutta teologia on ollut epäselvä näissä asioissa. Teologiassa oletetaan maail­man ulkopuolinen Jumala, joka tyhjästä luo maailman. Kui­ten­kaan kaikkeudelle ei ole mitään ulkopuolista, transkendentti maailma ja tämä maailma vasta yhdessä muodostavat kaikkeu­den. Jos ensin on ollut vain Jumala, Jumala on ollut kaikkeus. Kun hän luo maailman, ei hän luo sitä kaikkeuden ulkopuolelle, ja vasta Jumala ja maailma yhdessä  muodostavat uudenlaisen kaikkeuden. Kaikkeuden kannalta ei koskaan ole mitään trans­kendenttia maailmaa. Ja on hyvin epävarmaa, että kaikkeus olisi joskus ollut erilainen kuin nykyään tai tulisi joskus olemaan. Sen peruspiirteet ovat todennäköisesti aina samat, vaikkemme ehkä vielä tiedä millainen se on, minkälaisia nämä peruspiirteet ovat.

    Perustelu b1:n valinnalle on ilmeisesti yksinkertaisesti se, että kun näitä eri vaihtoehtoja miettii, niin se tuntuu yksinkertaisim­malta ja parhaalta. Occamin partaveitsen – olioita ja selityksiä ei pidä lisätä enempää kuin tarvitaan – mukaan se on paras.  b2 voidaan sulkea pois sen takia, ettei meillä ole mitään perustetta olettaa (K 33), että avaruus loppuu samassa koh­taan kuin näkökykymme. Tähtitieteilijöiden enemmistön maailmankuva on lähinnä b2, mutta he ovat unohtaneet miettiä kaikkeuden loogisia ominaisuuksia, ennenkaikkea sitä, että kaikkeus ei voi laajeta eikä supistua, sitä ei voi katsella ulkopuolelta. Ja heidän käsityksensä avaruuden (nykyisestä) koosta (ja iästä) on kehäpäätelmä, johtuu teoriasta ja valon nopeudesta.

   Entä jos on ollut ensin vain Jumala ja henkimaailma ja sitten on luotu uusi asia, aineellinen maailma? Tämä pelastaisi ex nihilo-opin jollakin tavoin, mutta eihän silloinkaan olisi tyhjästä mitään luotu, sillä vaikka näin olisi tapahtunut, niin, niinkuin on jo aikaisemmin todettu, tämäkin olisi tapahtunut kaikkeuden sisällä. Maailmalle - jossakin mielessä - voi olla transkendentti maailma, mutta kaikkeudelle ei menneisyydessäkään ole voinut olla transkendenttiä maailmaa.

    Näistä asioista on esityksessä ollut paljon toistoa. Se on tyylillisesti huono ratkaisu, mutta asiasisältö ei tule selväksi, ellei asiaa toisteta monelta kannalta eri tavoin, koska ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan eri tavalla ja tämä on uusi ajatustapa, joka ei muuten valkene, vaikka sitten kun sen ymmärtää, se on hyvin yksinkertainen ja kaikille käsitettävä.

 

 

 

            6. Elämä muilla taivaankappaleilla

 

 

Jos maapallolla on vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt aineesta elämä ja elollisten olioiden kehitys on korkeimpana kukkasenaan tuottanut ihmisen, niin silloin on johdonmukaista ajatella, että näin on tapahtunut muuallakin. On mahdollista, että on syntynyt ihmistä korkeampiakin olentoja.

    Kertakaikkiaan humoristista ja paradoksaalista kehitysopin kan­nattajien ja kirkon välisen yli vuosisataisen väittelyn jälkeen on se, että jos kehitysoppi otetaan vakavasti, niin silloinhan on täysin mahdollista, että Jumala on olemassa ja hän on luonut maailman. Jossakin muualla on kehittynyt ihmistä korkeampia olentoja kehi­tysopin mukaisesti ja sitten näiden päällikkö on ju­mala, ja he ovat luoneet nykyisen maapallon järjestyksen ja ihmi­set ja eläimet nykyisessä muodossaan.

    Netissä keskustelussa väitettiin vastaan, ettei kehitysopissa ole korkeampia ja matalampia olentoja ja kehitys voi johtaa yhtä hyvin alempiin kuin korkeampiinkin olentoihin, millaisiin vain luonnonlakien mukaan, luonnonvalinnan jne, jotka ovat täsmällisiä biologisia asioita, joita löysä puhe kehitysopista ei ota huomioon. Mutta tällaisessa filosofisessa keskustelussa ei tarvita tämän tarkempaa tietoa biologiasta eikä tämä kumoa todistelua, koska joskus, jossakin kuitenkin kehittyy ja on kehittynyt myös korkeampia olentoja, vaikka joskus kehittyisi alempia ja joskus neutraaleja. Ja kyllä alempia ja korkeampia lajeja on, ei ole vaikea todeta ja määritellä tasoasioita.

    Kehitysopin piti vastustaa luomisteorioita ja uskontoa, näin on tähän asti luultu, ja koko 1800-luvun jälkipuoliskon ja sen jälkeenkin kirkko ja kehitysopin kannattajat ovat taistelleet kiivaasti sanan miekalla, mutta nyt nähdäänkin, että kehitysopista saadaan uusi Ju­mala-todistus. Planetoidien törmäykset saattavat aiheuttaa ve­denpaisumuksia, joita Darwin piti mahdottomina (9), ja jumalia on voinut syntyä muualla kehitysopin mukaisesti: nykyaika on taas kääntänyt asiat päälaelleen.

    Niinpä teologiset ja ufologiset kysymykset tulevat täysin jär­keviksi, tiedemiesten ja filosofien ei tarvitse enää hävetä juma­lista tai lentävistä lautasista puhumista.

    Minkälainen Jumala sitten on, jos näin ajatellaan? Ilmeisesti hän ei ole aivan samanlainen kuin uskonnoissa on ajateltu, mutta koska aikaa on ollut ikuisesti, hän voi kuitenkin olla kaikkivaltias ja täydellinen niinkuin uskonto opettaa.

    Sillä hetkellä kun jollakin kaukaisella galaksilla joskus kauan sit­ten syntyi ensimmäinen elävä olento, ensimmäinen elävä solu, oli varmaa, että joskus syntyisi myös enemmän tai vähemmän täy­dellinen olento. Muuten ei kehitysoppi pitäisi paikkaansa.

    Tämä asia voi tietysti olla monimutkaisempi, Jumala on voinut aina olla olemassa niinkuin kaikkeuskin, mutta se on meidän ajattelullemme yhtä vaikeata ymmärtää kuin ikuisuus ja äärettö­myyskin. Kehitysopin mukaisesti syntynyt jumala on sensijaan helppo ymmärtää ja täysin mahdollinen tieteellisesti. Se on joka tapauksessa yksi uusi ja pätevä, kumoamaton Jumala-todistus (K 34).

    Entä sitten UFO:t? UFO-kirjallisuudessa kerrotaan, että len­tävien lautasten olennot ovat sanoneet olevansa periaatteessa sa­manlai­sia kuin ihmiset. He eivät ole enkeleitä eivätkä jumalia (9). Juma­lat pystyvät lentämään ilman teknillisiä välineitä, mutta toisten taivaankappaleiden asukkaat käyttävät lentäviä lautasia. Lentävät lautaset pystyvät jättämään keskipakoisvoimat huo­miotta ja len­tävät yli valon nopeudella, etäisyydet eivät ole niille suuri on­gelma niinkuin meidän avaruusaluksillemme. Ne hallitse­vat pai­novoiman ja käyttävät sitä energianaan.

    Olentoja näköjään on kaikenlaisia, ihmisen näköisiä ja pieniä vihreitä miehiä ja kaikenlaisia mahdollisia. Maapallolla nämä ul­kopuoliset ilmeisesti saavat käydä varsin rajoitetusti avaruuden yhteisön lakipykälien mukaan (10). Kuitenkin he ovat pitäneet huolta, tai ainakin näin on tapahtunut, että enemmistö ihmiskun­nasta jo uskoo heidän olemassaoloonsa. Todellinen tilanne elä­män suhteen avaruudessa on juuri sentapainen kuin science fic­tion-kirjoissa on aina oletettu ja haaveiltu. Täsmällistä totuutta ei vain tiedä kukaan. Ja hyvä on, etteivät nämä ulkopuoliset paljoa­kaan puutu meidän asioihimme. (Jos puuttuvat niin heillekin tulee tuomio maapallon viimeisellä tuomiolla – Jumala tuo tuomiolle koko taivaan joukon sanotaan jossakin Pyhissä Kirjoituksissa)

    Nämä tiedot ovat UFO-kirjallisuudesta. Näinollen tämä ei tietenkään ole mitenkään varmaa tietoa. Kuitenkin se on nykyään vallitseva käsitys UFO-tutkimuksessa, vaikka siellä tietysti on monenlaisia mielipiteitä. Uskonnollisesti näyt­täisi olevan niin, että Jumala on luonut tämän meidän maapal­lomme nykyisen järjestyksen ja sen luonnonlait (10). Meidän on kuiten­kin turha kuvitella, että maapallon asiantilat kuvaisivat kaikkeu­den muiden paikkojen ja aikojen tilaa. Meidän maail­mamme on maapallo n vuodesta 4000-3500 eKr vuoteen n 3000-3500 jKr, ja kaikesta muusta maapallolla ja sen ulkopuolella olemme varsin tietämät­tömiä. Muinaisista ajoista 4000-2000 eKr tiedetään his­toriasta varsin vähän. Vielä vähemmän edellisten ihmiskuntien ajoista, ajoista ennen 4000 eKr. Myöskin aika n 2000-2500 – 3000-3500 jKr - tuhat­vuotinen valtakunta - on aikaa, josta meillä ilmoituksen pohjalta on vain aavistus, emme tiedä, minkälaista silloin tulee olemaan, minkälaiset luonnonlait ja minkälainen järjestys maapal­lolla silloin on. Ilmoitus Raamatussa ja muualla ei kerro muista paikoista ja ajoista paitsi että siellä on taivaita ja kadotuksen paikkoja. Tämä maailma on koetuspaikka meille henkiemme kehityksessä. Kuo­leman jälkeen on eri paikka, myös eri paikka eri ihmisille (11).

    Edellä on vain sanottu mielipiteitä. Ne vaatisivat tarkemman pe­rustelun. Seuraako kehitysopista, että muuallakin on elämää, ja vielä ihmistä korkeampaakin elämää? Perustelu ei tietenkään ole aukoton, voihan olla mahdollista, että maapallon ihminen on ai­noa ja ensimmäinen älyllinen olento koko avaruudessa. Kuiten­kin, kun tiedämme aurinkokunnan iän, 5 miljardia vuotta, ja että avaruudessa on ainakin 3-4 kertaa vanhempia aurinkokuntia, niin tämä tuntuisi epätodennäköiseltä. Muualla on ollut aikaa vähin­tään 10-15 miljardia vuotta jo ennen meitä (alkupamausteorian mukaan, todellisuudessa aikaa on ollut ikuisesti), ja maapallolla on ihminen kehittynyt 5 miljardissa vuodessa - tosin täällä ihmi­nen voi olla luomisen tulos (mutta siinä tapauksessa korkeammat olennot olisivat jo olemassa, eikä sitä sitten tarvitsisikaan todistaa). Tästä näyttäisi seuraavan, että muualla on ollut ihmiskuntia jo vähintään 5-10 miljardia vuotta. Mihin meidänkin ihmiskunta pääsisi 5-10 miljardissa vuodessa?! (Muun muassa on laskettu, että siinä ajassa hyvin hitaillakin (alle valonnopeuden kulkevilla) avaruusaluksilla olisi kolonisoitu ainakin kaikki lähimmät galaksit – mitä on 2 miljoonaa – Andromedan etäisyys valovuosina -verrattuna 5-10 miljardiin – vanhimpien tähtien vähimmäisikä!)

    Toinen aukko todistelussa on se, että tietysti on mahdollista, että muiden taivaankappaleiden sivilisaatiot ovat aina tuhoutu­neet saavuttuaan tällaiseen kriisivaiheeseen missä maapallo nyt on. Mutta tämäkin on kovin epätodennäköistä: miksi kaikki olisi­vat aina tuhoutuneet?

    Täytyy muistaa, kuinka paljon tähtiä on, ja kuinka paljon aikaa on ollut. Nämä ovat aivan valtavia ja äärettömiä lukuja ja aikoja, ja sentakia elämä muualla on todennäköistä, jos kehitysoppi edes jollakin tavalla pitää paikkansa. Ihmisen olemassaolo kehitysop­piin lisättynä on tärkein todiste myös Jumalan olemassaolosta. Miksi kehitys päättyisi ihmiseen? Tästä eteenpäin kehitys menee - ja on ilmeisesti  mennyt jo muualla - nopeasti kulttuurievoluutiona, tieteen soveltamisena, mikä on paljon nopeampaa kuin pelkkä biologinen evoluutio.

    Perustelut muuten tulevat pääasiassa UFO-tutkimuksesta ja Raamatun ilmoituksesta ja modernista ilmoituksesta. Tämä ko­konaiskuva on kaikinpuolin ymmärrettävä ja järkevä ja vastaa kaikkia tunnettuja tosiasioita. Siinä on vielä yksi perustelu (K 34).

    Jumalan olemassaololle olisi yksi negatiivinenkin perustelu, joka samalla on uskonnollinen perustelu valoa suuremmille nopeuksille: universumilla ei voi olla valtiasta, jos valonnopeutta ei voi ylittää. Tämä valtias ei ainakaan voisi käydä joka paikassa. Siis jos uskoo Jumalaan, täytyy uskoa myös valoa suurempiin nopeuksiin. Einsteinin teoriasta seuraa, ettei Jumalaa voi olla tässä mielessä. Tämä on joko tai asia. Joko Jumala on olemassa ja valoa suurempiakin nopeuksia on, tai Jumalaa ei ole ja valoa nopeampi kulku on mahdotonta. Tai sitten vaan kestää 10-15 miljardia vuotta käydä joka paikassa, mikä tuntuu mielettömältä ja voidaan siksi sivuuttaa.

    Näin auttaa nykyajan tähtitiede ja filosofia ja moderni ilmoitus meitä ymmärtämään ihmisen aseman maailmankaikkeudessa, kun vähän käytämme omiakin aivojamme, vaikka kaikkeuden asiat jäävät edelleen arvoituksiksi ja salaisuuksiksi, mitään var­muuttahan ei edellä esitettyjen mielipiteiden totuudesta ole, ne jäävät uskonvaraisiksi mielipiteiksi, kuitenkin ne on nyt filosofi­sesti perusteltu varsin aukottomasti.

    Mutta se, että Jumala olisi luonut maailman tyhjästä, tämä pe­rin­teisen teologian oppi voidaan hylätä. Jumala on osa kaikkeutta ja voi olla jopa sen kokonaisuuden henki ja nykyisen tilan järjes­täjä, mutta hän ei ole sen ulkopuolella (koska mitään ei ole sen ulko­puolella, loogisista syistä, koska ”ulkopuolta” ei yksinkertaisesti ole). Hän ei ole luonut kaikkeutta eikä itse­ään, muutakuin siinä mielessä että hän on voinut ja voi jatku­vasti täydellistää molempia (tai voisi, jollei hän olisi jo täydellinen), mutta tyhjästä ei ole luotu mitään. Jumala on siirtänyt henkimaa­ilmasta tänne yhtä sun toista, mm viiniä ainakin kerran häissä(än), muttei hän ole luonut kaikkeutta tyhjästä, hän on vain luonut tä­män ihmisten maailman nykyisen järjestyksen ja lukemattomia muita maailmoja, mutta luominen ei koske koko kaikkeutta, ai­nakaan sen olemassaoloa, vaikka sen laatua se voi koskea.

    Heureka! Näin se on!



1 Tämä muuten on erittäin merkittävä filosofinen oivallus - siis se, että kaikkeuden olemassaolo on yhtä varma totuus kuin Descartesin cogito - ja niitä on tässä kirjassa muitakin, ennenkaikkea materialismin ja idea­lismin yhdistäminen, galaksien etääntymisen selvittäminen johtu­vaksi äärettömän tilan ominaisuuksista ja oivallus, että kehitys­opista seuraa Jumalan olemassaolo. Miksei kukaan huomaa näi­den ajatusten kantavuutta ja merkittävyyttä? Ilmeisesti vain ul­komailla voidaan keksiä jotakin, jos suomalainen keksii jotakin niin sillä ei ole mitään merkitystä, ellei se tapahdu televisiossa. Nämä asiathan on jo julkaistu aikaisemmissa yhteyksissä, omakustanteissa, artikkeleissa ja netissä. Kommentit-osasto on tässä kirjassa näiden kaikkien asioiden painottamiseksi.