II. Osa. Käytännöllinen filosofia

 

 

Luku 1

 

Yksilön oikea ja väärä

 

Tähän asti käsitellyt asiat ovat olleet teoreettista filosofiaa. Teo­reettinen filosofia käsittelee tietoa ja todellisuutta. Filosofian toi­nen puolisko on käytännöllinen filosofia, joka käsittelee hyvän ja pahan ongelmia eli etiikkaa ja moraalia sekä yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita.

    Hyvässä ja pahassa on kysymys arvoista. Teoreettisessakin fi­lo­sofiassa on sikäli arvoista kysymys, että totuus koetaan siinä ar­vokkaaksi. Käytännöllisen filosofian keskeinen arvo on hyvyys, ja se voidaan jaotella oikeudenmukaisuuteen, rohkeuteen, vilpit­tö­myyteen jne. Kauneus-arvoista on sitten kysymys taiteissa.

    Kaikki myönteiset arvot kuuluvat totuuteen, hyvyyteen ja kau­neuteen jollakin tavoin, ja näitä yhdistävä arvo - vaikka se on enemmänkin tunne - on rakkaus. Arvot ovat tavoitteita, päämää­riä ja onnistuneita lopputiloja: me rakastamme filosofeina to­tuutta ja pyrimme siihen, ja joissakin asioissa olemme toivotta­vasti päätyneetkin, ehkä useammissakin. Me rakastamme hyviä tekoja ja vihaamme pahoja, ja pyrimme kehittymään hyviksi ja tekemään hyvää. Me rakastamme kaunista luontoa, kirjallisuutta, taidetta ja pyrimme luomaan sellaista ja nauttimaan sellaisesta.

    Palaamme ensin filosofian pääkysymykseen, totuuteen, nyt tältä käytännöllisen filosofian kannalta.

    Miksi on tärkeätä tietää totuus? Onko se tärkeätä? Milloin se on tärkeätä? Kenelle se on tärkeää? Kuinka pitkälle se on tärkeää ihmiselle? Miltä osin se on minulle itselleni tärkeää? Onko se tär­keää tietää? Vai onko tärkeää tuntea, elää ja toimia?

    Tässä vähän käytännöllistä filosofiaa teoreettisen filosofian to­tuudenetsijöille.

    Mikä sitten on hyvää ja pahaa ihmisen elämässä ja miten tulisi elää? Tämä on käytännön kysymys ihmisen elämässä ja jokainen joutuu sen jollakin tavoin ratkaisemaan. Tiede jättää meidät taas puolitiehen, tässä enemmän kuin missään muussa. Tiede pystyy kyllä kertomaan, miten eri ihmiset ja yhteiskunnat ovat tämän asian ratkaisseet ja miten he perustelevat ratkaisujaan, mutta se ei silti pysty sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä on se vika, mikä on yleensä yliopistoetiikassa ja jota ei kuitenkaan hevin viaksi myönnetä.

    Sosiaalipsykologian mukaan ihmisen kulttuuri ja yhteisö, sen ta­vat ja tottumukset sekä ihmisen perhe opettavat hänelle tietyn etiikan, tämä etiikka sisäistyy, eli muuttuu osaksi ihmisen luon­netta ja persoonallisuutta, se muuttuu omaksitunnoksi, ja tämä omatunto sanoo ihmiselle joka tilanteessa mikä on oikein ja mikä väärin. Tiede ei silti pysty sanomaan, onko ihmisen valinta oikean ja väärän välillä sitten vapaa vai ei, eikä onko hän valinnut oikein: filosofia tieteenä, etiikan tieteenä, ei pysty sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin, vaikka juuri se olisi etiikan tehtävä. Ilman uskoa ja ideologioita ei ole vastausta etiikan kysymyksiin.

    Joissakin tilanteissa tiede näkee kyllä, että ihmisen valinta ei ole vapaa, vaan se on ennustettavissa, kun ihmisen luonne ja tar­peet sekä tilanne tunnetaan. Esimerkiksi varkauteen taipuvainen luonteeltaan assosiaalinen ihminen varastaa hyvän tilaisuuden tullen, eikä hänen tahtonsa ole vapaa tässä asiassa ennenkuin hä­nen luonteensa muuttuu. Tavallinen ihminen samassa tilanteessa valitsee hyvän ja pahan välillä, ja hänen tahtonsa on vapaa kum­paan suuntaan vain. Jos on oikein sovinnainen ja moralistinen ihminen, silloin tahdonvapaus on taas poissa ja varastamatta jät­täminen on etukäteen determinoitu tapahtuma.

    Tahdon vapautta ei tieteellisenä ja filosofisena kysymyksenä voida ratkaista, tai ei ole vielä ratkaistu, mutta uskonnollisena kysymyksenä se on selvä: ihmisellä on vapaa tahto valita tekonsa yleensä, myös hyvän ja pahan välillä.

    Ihmisen ratkaisut tapahtuvat yhteisön ja perheen sisäistyneen omatunnon pohjalta sosiaalipsykologian mukaan. Uskonto lisää tähän uskonnollisen omatunnon, henkimaailman kautta tulevan ja sisäistyneen Jumalan tahdon yksilön elämässä. Mutta kyllä sekin usein tulee uskonnollisen yhteisön kautta eikä ihmisten omatunto kristillisissäkään piireissä suinkaan ole sellainen kuin Jumala ha­luaisi. Paljon psykopatologisia (sairaita) asioita on uskovaisten suhtautu­misessa hyvän ja pahan ongelmiin.

    Uskonnot tietysti lisäksi kehottavat kuulemaan profeettoja eli saamaan opetusta Pyhistä Kirjoista, omalta kirkolta ja nykyajan profeetoilta. Näin ollen, niin kauan kuin ihminen ei kovin paljon näitä asioita mieti, oikean ja väärän välillä valitseminen on useimmille ihmisille useimmissa tilanteissa selvä asia. Eri asia on sitten, että ihmisen omat halut vetävät eri suuntaan kuin oma­tunto sanoo. Näin ollen tässä pitäisi sitten harrastaa uskonnollista kilvoitusta ja tehdä omatuntonsa mukaan.

    Ja toinen ongelma on se, että ihmisten omatunnot ovat nyky­ään rikkinäisiä ja ristiriitaisia (ei tietysti kaikilla, mutta useim­milla), ihmiset eivät aina oikein tiedä, mikä on oikein; yhtenäistä moraa­lia ja maailmankatsomusta ei ole. Perheenisätkään eivät aina tiedä, mitä opettaisivat lapsille, ja eri opettajat opettavat eri ta­valla. Tämä ei missään tapauksessa ole pelkästään huono asia, se on toisaalta hyvä asia ja toisaalta huono asia. Aikaisempi yhte­näi­nen moraali oli monessa suhteessa väärällä pohjalla.

    Ymmärryksen ja voiman saaminen hyvän valitsemiseksi ei silti ole ihmisen ainoa ongelma. Ihmisen täytyy sopeutua maailman pa­huuteen, jaksaa raataa leipänsä edestä, hoitaa ihmissuhteitaan, valita puolisonsa tai kyetä elämään yksin, osata kasvattaa lap­sensa ja selvitä monenlaisista kriiseistä elämässään.

    Opetusta tässä elämäntaidossa vaaditaan usein filosofeilta, ja se on yksi filosofian tehtävistä. Se on kuitenkin asia, jota on vai­kea opettaa. Siinä tarvitaan yksilöllistä opastusta jokaisen yksi­lölli­sessä elämäntilanteessa. Se menee enemmän kasvatuksen ja psy­koterapian puolelle, vaikka nykyään myös filosofit ovat ilah­dut­tavasti alkaneet perustaa filosofin vastaanottojakin. Kun tietää niin paljon kuin filosofisen koulutuksen saanut ihminen tietää, niin kyllä sitä jotakin neuvoja pystyy antamaan kenelle tahansa, vaikkei olisikaan psykologista ja psykoterapeuttista koulutusta. Psykote­ra­peutit puolestaan eivät elämäntaidon opetusta halua antaa nykyaikana, he haluavat olla arvovapaita.

    Arvovapaata elämäntaidon opetusta ei kuitenkaan ole, niinpä psykoterapiaan ei elämäntaidon opetus sisälly. Näin väitetään, mutta löytyyköhän montakaan terapeuttia, jonka terapiaan sitä käytännössä, edes vahingossa, ei sisältyisi? Sielunhoitajat, papit ja diakonissat ym sitten kyllä avoimesti antavat kristillisiä elä­mänohjeita, jos asiakas on kristitty. Silti hekin nykyään usein yrittävät olla vain arvovapaita terapeutteja psykoterapeuttisessa työssään.

    Mitä sitten olisi kristillinen etiikka? Tai mitä olisi vihreä etiikka? Tai sosialistinen? Nämä kysymykset on syytä jättää vii­saammille. Ainakin oma yksityiselämä on rauhallisempaa ja va­paampaa, kun ei opeta etiikkaa muille.

    Tässä onkin yksi kristillisen etiikan ongelma: missä määrin voi­daan koko yhteiskunnalta vaatia kristillisten normien noudat­ta­mista? Jos joku kristitty ei halua juoda keskikaljaa, niin onko hä­nellä oikeus viedä tämä ilo muilta ihmisiltä? Tai jos pitää por­no­grafiaa synnillisenä, niin eikö se riitä, ettei itse sitten harrasta sitä? Jos avoliitto on väärin, niin eikö avioliittoa Jumalan edessä pidä vaatia kristityiltä, jos he haluavat mennä seurustelua pidem­mälle ja asua yhdessä ja hankkia jälkeläisiä, kun taas pakanoilla on vapaa tahto tehdä niin kuin haluavat? Jos Jumala on ilmoittanut joillekin kirkoille, ettei hän hyväksy aborttia, niin tuskin tämä sääntö kuitenkaan on täysin poikkeukseton.

    Tietysti jokaisella on demokraattinen oikeus ajaa oikeaksi pi­tämi­ään asioita yhteiskunnassa, mutta kristillisillä piireillä on kova halu vaatia koko yhteiskuntaa tanssimaan oman pillinsä mukaan. Se aika on kuitenkin ohi kun katoliset ja protestantit pakottivat oman uskontonsa koko kansalle, se on historiaa ja on hyvä asia, että se on historiaa. Nyt pitää uskovien osoittaa, että heidän elä­mänsä on onnellisempaa ja heidän lakinsa ovat paremmat, he ei­vät voi muulla tavoin suosittaa moraaliaan ja lakejaan muille, ja pakottaminen oli aikaisemminkin väärin. Kristinusko on vapaa­eh­toisuuden uskontoa, ja kaiken lisäksi on niin kovin monenlaisia tulkintoja siitä, mitä usko merkitsee käytännön ihmiselämässä, minkälaisia pykäliä pitäisi noudattaa.

    Sokrateen opetuksessa etiikka oli keskeisellä sijalla. Hän ei ra­kentanut mitään etiikan systeemiä, vaan pohti asiaa eri puolilta ja myös osoitti omalla elämällään, mitä hän ajatteli etiikasta sovel­lettuna filosofin elämään. Hänen esimerkkinsä on ylittämätön - poikkeuksena tietysti Jeesus.

    Päädymme siis etiikassa varsin yksinkertaiseen prinsiippiin: jo­kai­sen tulisi noudattaa oman uskontonsa mukaista etiikkaa. Jos ihmisellä ei ole uskontoa, hän tarvitsee sitten juuri filosofien eet­tisiä pohdiskeluja.

    On olemassa filosofeja, jotka etiikasta eivät mielellään sanoisi yhtään mitään. Tämäkin etiikan esitys päättyy nyt juuri tähän kohtaan. Etiikka on yksityisasia, uskonto ei ole. Oopiumia on politiikka (K 43).

 

 

 

            1. Ihmiselon tarkoitus

 

 

Elämän tarkoitus on elämä itse, sanoi filosofi Reijo Wilenius kerran keskustelussa. Ihminen ei mieti elämän tarkoitusta silloin kun elämä sujuu, ihminen vain elää elämäänsä ja on onnellinen.

    Elämän tarkoitusta voidaan silti tarkemminkin eritellä. Tässä joudumme taas uskonasioihin, miten muuten voisi ollakaan? Yleinen elämän tarkoitus kaikilla ihmisillä on tehdä parannus ja uskoa Jeesukseen Kristukseen, niin kuin Isä-Jumala käskee kaikkia ihmisiä kaikkialla. Elämä on tässä suh­teessa koetusaika, Jumala ilmestyy kyllä muullakin tavoin, omas­satunnossa, ihmissuhteissa, taiteissa, muissa uskonnoissa jne, mutta meidän kohdallamme, jotka olemme tarkkaan kuulleet Kristuksesta, asia on näin. Onnistuminen tai epäonnistuminen tässä ihmisen maanpäällisessä tehtävässä ratkaisee suuresti tilan­teemme kuoleman jälkeen. Tämä on uskonasia, eikä se tule kai­kille, ”usko ei ole joka miehen” (1).

    Tämä käsitys elämän tarkoituksesta perustuu siihen uskomuk­seen, että ennen syntymää me olimme Jumalan henkilapsia tai­vaassa. Tämä nykyinen maailma on koetusaikaa, samoin osittain vielä kuolemanjälkeinen elämä henkimaailmassa, näiden koetus­ten jälkeen ihmiset joutuvat joko erilaisiin kadotuksen paikkoihin, (joista alin ja pahin on helvetti, vaikka joskus tätä sanaa käytetään synonyymina kadotukselle, koska helvetti on myös se rangaistus, joka tulee kadotuksen alussa; tiettävästi kukaan, joka on sen rangaistuksen saanut nähdä, ei toivo kenenkään ihmisen saavan sitä koskaan kokea, se on niin kauhea, eikä enää sano kevyesti ”mene helvettiin” niin kuin ihmiset niin kevyesti usein sanovat toisilleen), eroon Jumalasta, tai erilaisiin taivaisiin: ihmisiksi taivaan paratiisiin, enke­leiksi taivaaseen tai jumal’olennoiksi. Siksi voidaankin leikillisesti sanoa, että universumi on jumalien valmistamisen tehdas.

    Tämän lisäksi on jokaisella maan päällä henkilökohtaisia tehtäviä ja tarkoitus olisi ne suorittaa. Kaitpa tulisi oppia tuntemaan itse­ään, kehittää persoonallisuuttaan, ”voittaa” itsensä ja toteuttaa itseään. Tilanteen mukaan tulee tietysti palvella ja rakastaa lähimmäisiään. Kellä perhe on, tulisi hoitaa sitä hyvin, kellä rakastettu, olla hänen kanssaan jne. Jos ei ole oikeaa rakastettua, niin: ”Everybody lo­ves a lover”. Turha moralismi on heitettävä syrjään, ketään ei pidä vaatia juoksemaan lujempaa kuin pystyy, vaikka kaikki tie­dämme mitkä ovat korkeimmat ihanteet.

    Joka pystyy korkeimpia ihanteita noudattamaan, sen tulee myös niitä noudattaa. Pienintäkään Jumalan käskyä ei saa jättää nou­dattamatta eikä sillä tavoin saa opettaa, sanotaan Raamatussa. Mutta terapeuttista on tietää ja muistaa, että ihmisolemuksen epätäydellisyyteen kuuluu myös, että kaikki lankeavat joskus, eikä keneltäkään todellakaan vaadita mitään mihin hän ei pysty. Jos esim juoppo ei pysty olemaan juomatta, niin ei hän samalla tavalla pahaa tee, niin kuin se, joka juopottelee, vaikka pystyisi olemaan juopottelematta ja  tietää, että juominen on sillä hetkellä väärin.

    Ihmisellä voi myös olla jokin erityinen elämäntehtävä, jolle hän erityisesti omistautuu. Yleensä se on jokin työtehtävä, mutta voi se olla harrastuskin, eikä kaikilla ihmisillä ole mitään selvää elä­mäntehtävää. Elämän tarkoitus vaihtelee ihmisestä toiseen ja sa­mallakin ihmisellä eri aikoina. Joskus ihmisellä on tietty tehtävä, myöhemmin jokin toinen. Eri ihmisillä on eri tehtävät.

    Jokainen pystyy erittelemään omat tehtävänsä. Ongelmallista kait on lähinnä silloin, kun elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja tyh­jältä. Tämä on valitettavan usein valitettavan monien kohtalo ny­kymaailmassa. Lääke on mietiskely ja keskustelu asiasta ystävien ja ammatti-ihmisten kanssa. Vika löytyy ja poistetaan, jos mah­dollista. Ja vaikka vika ei olisikaan poistettavissa, ihminen paran­tuu hyvässä hoidossa tietyn surutyöhön vaadittavan ajan jälkeen. Esimerkiksi omaisen kuolemalle ei mitään voi, mutta sen aiheut­tama masennus voidaan hoitaa.

    Kun ihmisen masennus ja tarkoituksettomuuden tunne väistyy, maailma on täynnä kiehtovia asioita, taidetta, tiedettä, työtä, harrastuksia, ihmissuhteita, osallistumista jne. Masennusvaiheita on jokaisen ihmisen elämässä, surua ei tässä maailmassa voi välttää.

 

            Oppia elämään Jumalan yhteydessä ja joka hetki to-

            teuttaa hänen tahtoaan omalla kohdallaan, se on täy-

            dellistä kristillistä elämää, eikä ole helppo oppia eikä

            sitä pidä vaatia muilta. Sitä kun ei kenestäkään tark-

            kaan tiedä, milloin tämä tekee niin. Itsestään vaan aika

            usein tietää, milloin ei tee.

 

Tällainen täydellisyys on myös ihmiselle mahdotonta, siksi usko ja kaste riittävät täydellisyyteen (katso luku Uskonasiat). Täydel­lisyys muutoin on se joskus saavutettava lopputila, johon ihminen ja Jumala jokaisen kohdalla yhdessä pyrkivät. Se ei toteudu maanpäällisen elämän aikana, niin että meidän tulee pitää itse­ämme syntisinä eikä täydellisinä - oikean luterilaisen tradition mukaisesti - vaikka olisimme kuinka pitkällä uskonasioissa ja elämämme tarkoituksen toteuttamisessa. Jos luulee itsestään kovin paljon, niin se on kovin farisealaista. Vain Jeesus oli täydellinen, ja sen tosiasian pitää myös riittää meille, se on uskon peruskallio. Meistä voi tulla joskus täydellisiä tulevassa maailmassa, ja kun täällä olemme oikealla tiellä, olemme täydellisiä ainoalla meille mahdollisella tavalla.

    Elämän tarkoitus on myös tehdä niin paljon kuin pystyy, tehdä oma osansa, kehittyä täydellisyyteensä niillä lahjoilla mitä on saa­nut ja uskonelämässäkin edistyä jatkuvasti eteenpäin uskon ja kasteen jälkeenkin, ja vähintään pysyä loppuun asti siinä uskossa, minkä on saanut, ainakin uskossa Jeesuksen sovitustyöhön omalla kohdallaan ja muutenkin. Tähän vaatimukseen ei silti pidä suhtautua ahdistuneesti tai pakkoneuroottisesti tai lahkolaisesti, vaan rennosti, yrittäen parhaansa.

2. Luku

 

Politiikka

 

 

 

Filosofian tehtävä ei ole pelkästään selittää maailmaa vaan myös muuttaa sitä. Tämä on Marxin tunnettu teesi. Fyysikot ovat aina tienneet tämän ja insinöörit ovat muuttaneet maailmaa rakenta­malla siltoja, laivoja, autoja, lentokoneita, avaruusaluksia, puhelimia, televisioita, tie­tokoneita ja kännyköitä. Maailman muuttaminen yhteiskunnan tasolla on poli­tiikkaa. Ongelmana on

 

(a) minkälainen yhteiskunnan pitäisi olla ja

 

(b) miten parempaan yhteiskuntaan päästäisiin ja

 

(c) missä määrin tämä on ihmisen käsissä?

 

Poliittisia ideologioita on monia, ja olemassa olevat tai muinaiset yhteiskunnat eivät ole minkään ideologian suoranaisia tuotteita, vaan ne ovat yhteiskunnallisten taistelujen ja ristiriitojen tuotta­mia sekoituksia. Muinaisuudessa on myös ollut lukuisia kulttuu­reja ja yhteiskuntia, joista ihmiskunta ei enää mitään tiedä, esi­merkiksi Atlantis - jos semmoinen nyt sitten joskus on ollut ole­massa (1). Mormonin kirjassa kerrotaan yhteiskunnasta, jossa kaikki ihmiset käytännössä seurasivat Jeesuksen opetuksia (4. Nefi). Mahtoi olla aika hieno yhteiskunta! Siitä seurasi heti, että yhteiskuntaluokat katosivat. Tämä tapahtui jossakin päin Ameri­kan mannerta sen jälkeen kun Jeesus oli ylösnousemuksensa jäl­keen ilmestynyt Jumalana silloisille Amerikan intiaaneille n. v. 33 jKr (Katso osa Uskonasiat). Tämä yhteiskunta pysyi kukoistavana n 150-200 vuotta ja sen jälkeen se rupesi rappeutumaan. Arkeologiasta tunnettu teo­tihua­canilaisten kulttuuri sopisi hyvin olemaan tämä yhteis­kunta (2). Thomas Moren ”Utopia” saattaisi olla jotakin kaikua tästä yhteiskunnasta tai Inka-yhteiskunnasta.

    Nykyäänhän kristityt maat eivät seuraa Jeesuksen opetuksia, eikä tieteellinen historia tunne yhtään sellaista yhteiskuntaa, aino­as­taan joitakin sellaisia pienyhteisöjä, esimerkiksi alkuseura­kunta ja mormoonien ”yhdistynyt veljeskunta” 1800-luvulla Utahin osa­valtiossa Amerikassa (3). Molemmat nämäkin yhteisöt kestivät vain vähän aikaa maailman paineita ja alkuperäisen yhtei­somis­tuksen ym kristillisten periaatteiden sijasta jouduttiin kompromis­seihin: esim kymmenykset tulivat yhteisomistuksen sijaan jne.

    Sosialismista sensijaan meillä on nykymaailmassa paljon käy­tän­nön kokemuksia. Jollakin tavoin sosialismi näyttää kuitenkin epäonnistuneen, eikä pelkästään Neuvostoliiton sosialismi, jonka kaikki tiesivät olevan mätä, vaan kaikki muutkin reaalisosialismin mallit ovat romahtaneet. Jäljellä olevia sosialistisia maita, Kiinaa, Kuubaa ja Pohjois-Koreaa kukaan ei nykyään enää pidä ihanne­maina. On mietittävä, mikä vika on sosialismin teoriassa ja käy­tännössä. Sosialismi oikein käsitettynä ja ihanteena ei silti tietenkään ole kuollut.

    Jokainen yhteiskunta joutuu ratkaisemaan seuraavat perusky­sy­mykset: Yritetäänkö luokatonta yhteiskuntaa vai miten eri yh­teiskuntaluokkien suhteet järjestetään? Minkälainen suhde on vallanpitäjillä ja kansalla? Minkälainen on poliittinen järjestelmä? Minkälainen on talousjärjestelmä? Kenellä on valta? Miten johta­jat valitaan? Mikä on suhde uskontoon? Minkälaisia vapauksia ja velvollisuuksia kansalaisilla on? Ja niinkauan kun ei ole maail­manhallitusta, joudutaan miettimään suhteita naapurivaltioihin.

    Valinnat näissä asioissa tapahtuvat tietenkin aina lähtien siitä ti­lanteesta mihin on saavuttu. Jos olemme konkreettisia, niin mei­dän tulee lähteä siitä, mikä on Suomen yhteiskunnan tilanne tällä hetkellä ja miettiä suuntaa eteenpäin.

    Kuitenkin tavoitteet, ja se, millä puolella seisoo, on ensin va­lit­tava. Ilmeisesti olisi syytä pyrkiä luokattomaan yhteiskuntaan, mikäli mahdollista; monethan sitä epäilevät. Köyhien puolella pi­täisi olla eikä rikkaiden, ja kansan enemmistön puolella eikä min­kään etuoikeutetun vähemmistön. Näin toimien myös köyhyys heti hävitettäisiin.

    Johtajien ja johdettujen olemassaolo sensijaan on looginen vält­tämättömyys, niinkauan kuin yhdessä tehdään jotakin, vaikka anarkistit kokevat sen epämiellyttäväksi. Tässä ristiriidassa ei tarvitse olla kummallakaan puolella, niinkauan kuin johtajat ovat asiallisia ja kansa ei nurise turhista. Johtajien valinnan, koulutuk­sen ja erottamismahdollisuuksien vain tulisi olla sellaisia, että ne takaavat kansalle demokraattiset oikeudet ja johtaminen ei pääse kehittymään tyranniaksi, niinkuin vähän tapahtui esimerkiksi Suomessakin Kekkosen aikana ja varsinkin Neuvostoliitossa Sta­linin aikana ja Romaniassa Causescun aikana.

    Johtajien vaihtaminen on aina todellinen ongelma. Suomessa me pystymme vaihtamaan johtajia vain puolueiden sisäisissä vaa­leissa. Kun valtiollisissa vaaleissa puoluejohtajat ensin kosiskele­vat kansaa ennen vaaleja, niin samat johtajat sitten vaalien jälkeen kommentoivat vaaleja ja päättävät keskenään mitä tehdään. Yk­sissä vaaleissa ei koskaan vaihdu mikään puoluejohto, useam­missa vaaleissa peräkkäin äänestämisellä silti on vaikutusta.

    Uskonnon suhteen pitäisi tietysti olla uskonnonvapaus, ja val­tion tulisi olla Jumalan puolella eikä Saatanan. Mitä tämä käytän­nössä merkitsee, ei ole ehkä niin selvää, mutta sellainen tilanne kuin Suomessa on, että valtio tunnustaa kristinuskoa, ja on us­konnon­vapaus, on aika hyvä, kunhan ei luulla, että tämä nykyi­nen tasavalta olisi kristitty ihannevaltio. Nykyisessä tilan­teessa olisi myös parempi, että kirkko olisi riippumaton valtiosta, koska kerran valtio ei kuitenkaan ole kristitty ihannevaltio. Valtio tekee kirkosta porvarillisen, ja kuitenkin kirkon tulisi olla luok­kien ylä­puolella, Jumalan eikä ihmisten palveluksessa, ainoastaan kuuli­ainen esivallalle tai vallankumousliikkeelle, kumpi nyt enemmän vallassa on, kumpi nyt enemmän esivalta on. Laittomalle, rikolliselle esivallalle ei tarvitse aina olla kuuliainen.

    Samoin yksilön ja yhteiskunnan välinen ristiriita vaatii komp­ro­misseja, eikä kummankaan puolelle voi totaalisesti asettua. Neu­vostoliiton sosialismi oli liian yhteiskuntapainotteista yksilön kustannuksella, ja länsimaisissa yhteiskunnissa on eräitä, jotka ovat liian yksilökeskeisiä yhteisvastuun kustannuksella.

    Poliittisen ja taloudellisen järjestelmän asia on taata, että kaikki nämä asiat on järjestetty mahdollisimman hyvin.

    Ne, jotka haluaisivat, että yhteiskunta olisi hyvä nimenomaan omistavien luokkien kannalta, eivät yleensä sano tätä suoraan. He puhuvat koko kansasta ja tarkoittavat rikkaita.

    Jos vain on mahdollista (onko se mahdollista?), voisi olla ihan­teellista, ettei rikkautta poistettaisi. Eikö se tavallaan ole mu­ka­vaa kansan kannalta, että tällainen mahdollisuus on ole­massa? Ajatellaanpa vaikka Lotto-miljonäärejä. Mutta valta ei koskaan saisi olla rikkailla. Vallan pitäisi olla enemmistöllä, köyhillä, niin­kauan kuin köyhiä on. Tosin jos he saavat vallan, he mielellään joskus - silloin kun ei ole kurinalaista vallankumouslii­kettä - listi­vät kaikki rikkaat. Näin kävi Kambodshassa, maata­lousköyhälistö kosti rankasti vuosisataisen sorron Punaisten Khmerien vallan ai­kana 1970-luvulla. Siellä listittiin sumeilematta varsinaisten sor­tajien lisäksi kaikki täysin viattomat opettajat, pikkuvirkamiehet ym.

    Vallankumouksen hetkellä vallankumoukselliset järjestöt ta­kaa­vat oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden. Ilman niitä vallitsee kostomentaliteetti ja anarkia, hallitsematon väkivaltaisuus (4). Kambodshassa kunnolliset vallankumousjärjestöt oli tuhottu USA:n tukemassa oikeistokaappauksessa.

    Pääkysymys politiikassa näiden valintojen jälkeen on, miten aje­taan kansan etuja. Kuka voi edustaa kansaa? Miten saadaan sel­ville kunakin hetkenä, mikä olisi paras poliittinen linja kansan kannalta ja niin edelleen? Tämä edellyttäisi tietysti selkeää yh­teis­kunnallista tietoa historiasta ja nykyisestä tilanteesta. Pa­rasta olisi, jos pystyisi vielä ennustamaan tulevaisuudenkin; tämä tosi­asia selittää poliitikkojen kiinnostuksen ennustelijoihin ja astro­logiaan. Oikeita ennustuksia on vain kovin vaikea erottaa vää­ristä.

    Mikä sitten on sellainen etujoukko, joka pystyy ymmärtämään kansan edun ja muotoilemaan noudatettavan poliittisen linjan? Tarvitaanko tällaista etujoukkoa? Loogisista syistä tarvitaan: kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa tarvitaan johtajat, ei joka hetki ja kaikissa tilanteissa, mutta pidemmän päälle ja yleensä kuitenkin. Anarkistit ja osa vihreistä ovat kyllä eri mieltä tästä asiasta. Kommunistit vaativat itselleen tällaista asemaa.

    Marxin ja Engelsin määritelmän mukaan kommunisti-sana tar­koittaa juuri tätä, etujoukkoa. Ne ihmiset ovat kommunisteja, jotka ymmärtävät kansan edun ja osaavat muotoilla kansalle oi­kean poliittisen linjan (5). Esimerkiksi Harri Holkeri, kokoomuslainen, voi tässä mielessä olla kommunisti eli etujoukkoa, jos hän sattuu joskus muita paremmin ymmärtämään, mikä olisi parasta, minkä hän Pohjois-Irlannin rauhanneuvotteluissa ilmeisesti ymmärsikin. Leninille kommunisti merkitsi tämän li­säksi puolueen jäsentä, siis aivan konkreettisesti sitä, että pitää käydä jonkin perusosaston kokouksissa, mutta silloin hän oletti itsestäänselvyy­tenä, että tämä puolue oli oikeilla linjoilla kansan etujen ajami­sessa (6). Puolueen jäsenyys ei tee ihmisestä kommunistia edes marxilaisessa mielessä, ellei puolue itse ole ymmärtänyt oikein tilannetta ja työväen ja kansan tehtäviä.

    Tämä terveisinä kaikille Suomen entisille ja nykyisille kom­munis­teille: kommunistina oleminen on etujoukkona olemista - Marxin ja Leninin mukaan - vain jos puolue on ymmärtänyt oi­kein tilan­teen ja jos sen teoriat vastaavat todellisuutta. Virheitä saa tehdä, muttei niin, etteikö ajanmittaan päästäisi takaisin oi­keille linjoille kansan etujen ajamisen kannalta.

    Jos ei usko marxismiin, on selvää, että kommunistiset puolueet eivät yleensä ole olleet aivan parasta etujoukkoa. Välillä ne ovat ymmärtäneet oikein kansan edun. Usein kommunistit laahasivat pahasti perässä kun jotain tärkeätä yritettiin saada aikaan ja tuoda esille. Näin oli Vietnam-liikkeen suhteen 60-luvulla, näin on vih­reiden esiintuomien asioiden suhteen ja näin on marxismin teorian kehittelyn suhteen. Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa kansat ovat nyt tehneet vallankumouksen kommunisteja vastaan! Se jos mikään on täydellinen todistus reaalisosialismin epäonnistumi­sesta.

    Kommunisti-sana on saanut jo niin paljon rasitteita, että se tar­koittaa työväellekin enemmän jotain pahaa kuin jotain hyvää. Se tarkoittaa joukkomurhia, sananvapauden tukahduttamista, salai­sen poliisin valtaa, oman kansan nujertamista ja sortamista. Eikä nykyaikana tarvitsekaan jäädä Marxin teorioihin. Itsestään­selvää­hän on, etteivät ne kokonaan pidä paikkaansa. Ne edusta­vat vain yhden ihmisen yritystä yhteiskunnallisen todellisuuden ymmär­tämiseen, ja ne ovat tietyn aikakauden, 1800-luvun, yritys tähän. Nykyään tiedämme jo asiat paremmin. Filosofiassa­kin pe­ruskysymykset ovat osoittautuneet edelleen ratkaisemat­tomiksi, vaikka Marx luuli ne ratkaisseensa ja Lenin uskoi hä­neen.

    Poliittinen analyysi Suomen tilanteesta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, on hyvin vaikea asia. Ei sitä tässäkään kirjassa pystytä te­kemään, mutta suhteellisen varmaa on, että minkään puolueen käsitys ei ole läheskään oikea, sikäli kuin selvästi oikeita ja vääriä ajatuksia tällaisissa monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kysy­myksissä edes on.

    Suomessa on kuitenkin se hyvä puoli, että täällä on jo saavu­tettu paljon: on itsenäisyys ja voimakas puolustustahto, on de­mo­kraattinen keskustelu uudesta ulkopolitiikasta uudessa tilan­teessa, on kokeneet poliittiset johtajat, on demokratia, ja kaikki puolueet ovat tasavaltalaisia demokraattisia puolueita. On kansan valitsema presidentti ja kristitty kansa. Elintasokin on korkea, mikä ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia tässä maailmassa, missä on myös todella köyhiä kansoja. Nyt tämä elintaso on tosin vaa­rassa massatyöttömyyden ja valtion talousongelmien takia.

    Mutta juuri tämän varsin myönteisen tilanteen takia kansan pit­kän tähtäimen etujen ajamiseksi ei ole hyvää kansanliikettä eikä sellaisia järjestöjä. Kansa ei näe tarvetta siihen. Vihreistä ja kai­kista, jotka toimivat yhdessä vihreiden kanssa, voi tulla tällai­nen uusi ja tärkeä kansanliike.

    Poliittisesti tärkeintä toimeentulokysymysten lisäksi on rauhan, demokratian ja itsenäisyyden puolustaminen tällä hetkellä. Koska ne kaikki on saavutettu, ne ovat meillä puolustustaistelun kysymyksiä. Ne ovat uhattuja ja taistelu on menossa. EU:n takia itsenäisyys on taas vähän mene­tetty. Lisäksi ne vaativat laadullista, sisällöllistä kehittämistä, mikä luonnonsuojelun ja muiden ihmiskunnan kohtalonkysymys­ten lisäksi on vihreille tähän asti ollut tärkeintä. Vihreät ovat tärkein poliittinen liike kansan kannalta.

    Jos tapahtuu yhdentymistä Euroopassa Suomenkin kohdalla, niin sitten tietysti puolustamme tämän uuden yhteisön rauhaa, demo­kratiaa ja itsenäisyyttä. Voitaisiinhan perustaa koko maail­man hallituskin, mutta se ei kuitenkaan olisi vielä ilmeisestikään edul­lista kehitysmaille ja pienille valtioille. Yhdistyminen Saksan kanssa ei ole kovin houkuttelevaa, siellähän voi natsismi nousta uudestaan jossakin muodossa, sellaisesta yhteisestä Euroopasta pitäisi itsenäisyyden nimessä pysyä erillään ainakin poliittisesti ja sotilaallisesti, vaikka jonkinlaista taloudellista yhdentymistä ta­pahtuisikin. Mutta ei siitä kuitenkaan erillään pysytä.

    Tulevaisuuden tavoitteista tärkeintä on vallan saaminen todella kansalle, työväenluokalle ja muille kansanluokille. Filosofit silti Platonin ihanteiden mukaan todellisuudessa ovat vallassa, koska kaikkia puolueita johtavat akateemiset, nykyaikaisen tieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset. (Eikö olekin hauska havainto?)

    Vallan saaminen kansalle merkitsisi jonkinlaiseen sosialismiin tai vihreään ihannevaltioon siirtymistä, sitä varten täytyisi olla jokin vallankumouksellinen puolue vihreiden, vasemmistolii­ton, sosiaalidemokraattien ja keskustapuolueen sisällä ja ulkopuo­lella. Vihreät tai vasemmistoliitto eivät oikein kelpaa tä­hän, tällaista puoluetta tai yhteisrintamaa ei ole vielä näkyvissä.

    Suurimpia poliittisia vaaroja on tietysti ensinnäkin sota. Nato voi hyökätä Venäjälle tai päinvastoin. Keski-Euroopassa voi tulla fa­sismin, natsismin tai ylipäätänsä äärioikeiston uudelleennousu ja fasismi voi provosoida sodan. Venäjän sisäinen hajaannustila voi johtaa ulkoiseen sotaan. Jugoslavian sodat ja muita pahoja sotia meillä on jo ollut.

    Nykyään monet ajattelevat, että saastuminen on suurempi uhka ihmiskunnalle kuin sota. Molemmat kuitenkin ovat suuria uhkia eikä sota ole mitenkään poissuljettu, kun maailmanpolitii­kassa koko ajan tapahtuu arvaamattoman suuria käänteitä. Ja pieniä sotiahan on koko ajan ollut, koskaan ei tiedä, milloin ne tulevat omalle kohdalle.

    Fasismi tai muu äärioikeistolainen sortosysteemi saattaa syntyä koko maailmaan. Se olisi todella paha tilanne, mutta kuitenkin toisaalta vain kapitalismin kuolinkouristus tai pahan voimien vii­meinen yritys ennen Jeesuksen takaisintuloa, kuka nyt mitenkin haluaa ajatella.

    Nyt myös suurvallat ovat uudessa tilanteessa, siinä tilanteessa, että ne joutuvat aloittamaan taas taistelun koko maapallon her­ruudesta, kun Euroopan yhdentyminen ja NL:n hajoaminen muuttavat vanhan tilanteen, jolloin USA ja NL hallitsivat maailmaa ja tasapainoittivat toisensa. USA on nyt yksin supervaltio, mutta Eurooppa on nousemassa siihen rinnalle. Ja on Venäjäkin suurvalta edelleen. Nämä joko liittoutuvat tai joutuvat taistelemaan maailmanvallasta. Ja Kiina, Japani, Intia, Indonesia ja Brasilia saattavat myös nousta heikkoudestaan to­dellisiksi suur­valloiksi.

    Raamatussa on ennustettu maailmalle ”Pedon aika”, ja sen täyty­nee olla jonkinlaista selvää sortokautta, epädemokraattista aikaa, jolloin myös kristittyjä taas vainotaan aina kuolemaan asti. Sen täytyy tarkoittaa jotakin fasismin tyyppistä valtaa, esiintyi se sit­ten millä nimellä tahansa. Sellaista aikaa on ollut jo keskiajalla, kun katolinen kirkko vainosi kerettiläisiä ja pyrki yhden ainoan yhteisen maailmanvaltion luomiseen, jossa olisi ollut yksi kirkko ja yksi valtio. Samoin silloin kun jesuiitat vainosivat protestant­teja, oli elämä samanlaista kuin se tulee olemaan pedon aikana. Ja myös ennenkaikkea natsiaika oli sellaista, samoin Stalinin hirmuvalta. Ja kaikki suurvallat ja maailmanvallat ovat petoja vielä nykyään

    Jonkinlainen oikeistolaistuminen ja fasistisoituminen, joka käy­tännössä tuhoaa demokratian, on myös vaarana, ja valitetta­vasti osittain toteutunutkin. Se ilmenee puolueiden ja ammatti­yhdis­tysliikkeen sitoutumisena valtiovallan osaksi. Kaikki eivät tätä fasistisoitumista huomaa, mutta jotkut ovat jo joutuneet sen ko­kemaan (7). Saksassa ja entisessä NL:ssa se on ollut hyvin sel­vää - onko Venäjän tilanne muuttunut vai ei, eli kuinka paljon se on muuttunut, se jää nähtäväksi - mutta on sitä Suomessakin. Ihmiset haluavat sulkea silmänsä keskitysleireiltä aina kun niitä taas ilmestyy, ja leirien esiaste on demokraattisten oikeuksien polkeminen.

    Suomella on silti mahdollisuus säilyttää demokratiansa ja itse­näi­syytensä näissä tulevissa konflikteissa, jos vain pysytään valp­paina. Sodassa se tapahtuu jonkinasteisen miehityksen jälkeen tai onnistuen jopa estämään miehityksen niinkuin viime sodissa.

 

 

            1. Rauhan aikaansaaminen

 

 

Nykyajan maapallon yhteiskunnan suurin vitsaus on sota. Ydin­sodan uhan takia elämme maailmanlopun tunnelmissa. Miten so­dan uhasta voitaisiin päästä?

    Pasifistit haluavat kieltäytyä aseista ja kaikista sodista esimerk­kinä muille. Heille se on henkilökohtainen ratkaisu eettisistä tai uskonnollisista syistä ja linja rauhan saamiseksi maailmaan. Muut eivät halua tehdä tätä ratkaisua, koska eivät usko tähän linjaan.

    Nykyajan pasifistit perustelevat mielipidettään myös sillä, että nykyaikainen sodankäynti on tehnyt kaiken sodankäynnin liian vaaralliseksi. Jokainen, mikä tahansa sota voi sytyttää ydinsodan. Sotaan meneminen on käytännössä osallistumista ihmiskunnan it­semurhaan.

    Tunnetasolla on hätkähdyttävää huomata, että monet rauhan­liik­keen aktivistit ovat jo lapsena nähneet unessa ydinsodan kau­huja, ja tällainen tunne-asia on aktivoinut heidät oma-aloitteisesti toi­mintaan. Kun ajattelee, että suuri osa nykyajan lapsista joutuu eläytymään ja ajattelemaan tällaista asiaa, niin se itkettää meitä kaikkia. Ne taas jotka edes aikuisina eivät asiaa ajattele, sulkevat silmänsä todellisuudelta. Kypsä suhtautuminen asiaan on asian tiedostaminen, karmaisevan tosiasian päivitteleminen ja mureh­timinen - siis tunteiden purkaminen jollakin tavoin, mikä on aina mielenterveydelle tärkeätä - mahdollisimman realistiseen toimin­taan ryhtyminen asiantilan muuttamiseksi ja rohkea suhtautumi­nen omaan ja muiden kuolemaan, joka meillä kuitenkin joka ta­pauksessa on kaikilla edessämme, oli sitten ydinsodan uhka tai ei.

    Asian jatkuva, jokapäiväinen esilläpitäminen ja alituinen päivit­te­leminen ja murehtiminen tilanteen edessä on samanlaista kuin väärin suoritettu raittiustyö. Se vain lisää ihmisten ahdistusta ja johtaa vääriin ratkaisuihin, tilannetta vain pahentaviin toimin­toi­hin: ekoterrorismiin ym älyttömyyksiin. Ei ekologia tai pasifismi ole koskaan hyvä syy väkivaltaan, sotaan. Tietysti voi­daan kuvitella sellaisia tilanteita, mutta ne ovat kovin teoreettisia. Vä­kivalta oikeutettuna väkivaltana on aina oikeutettua puolustussotaa, sotaa, jossa puolustetaan kansan oikeuksia fasismia ja diktaattoreita ym vastaan, ja ensimmäisiä tavoitteita on silloin tietysti nykymaailmassa myös ekokatastrofin torjuminen ja kes­tävä rauha. Maanpuolustus myös on riittävä syy oikeutettuun väkivaltaan.

   Radikaalit pasifistit on yhteiskunnallisessa mielipideilmastossa lähinnä katsottava jonkinlaiseksi ääriryhmäksi. Yhteiskunnan lä­hentyminen tähän ääriryhmään voisi tapahtua siten, että heille an­nettaisiin vapaus kieltäytyä aseista ilman rangaistuksia; ja ainakin sa­nanvapaudesta puolustaa tällaisia mielipiteitä on tiukasti pidet­tävä kiinni.

    Tätä vastustetaan yleensä sillä perusteella, että kaikkien pitäisi osallistua maanpuolustukseen, muuten tehdään niitä kohtaan väärin, jotka tämän raskaan työn sitten tekevät. Toiset luistelevat tästä, elävät mukavasti, välttävät sen hien ja veren, minkä maan­puolustajat joutuvat vuodattamaan, ja korjaavat samat hedelmät.

    Tämä mielipide tulee kuitenkin vallitsevasta tilanteesta. Jos ajatel­taisiin, että maanpuolustus ei ole kaikkien velvollisuus, mi­tään ristiriitaa ei tulisi. Presidentti Koiviston mielipide, että maanpuolustusta ei pitäisi jättää pelkästään niille, jotka siitä eri­tyisesti ovat kiinnostuneita, on tietysti totta armeijan militarisoi­tumisen vastustamisessa, mutta se on kuitenkin katsottava lä­hinnä vain puolusteluksi sille, että nykyistä tilannetta ei haluta muuttaa tämän enempää.

    Kieltäytymisen salliminen voitaisiin toteuttaa monella tavoin. Esimerkiksi asevelvollisuuteen suostuvista voitaisiin osa arpoa tästä velvollisuudesta vapaiksi, tarvitaanhan joka tapauksessa aina miehiä muuallakin kuin rintamalla, ja kieltäytyjistä taas osa voitaisiin arpoa pakolla aseelliseen palvelukseen. Ehkä he siinä tilanteessa eivät enää kieltäytyisi. Tällä tavoin kaikki periaatteessa osallistuisivat maanpuolustukseen. Kaikkea muutakin voitaisiin keksiä. Nythän on naisillakin vapaaehtoinen asepalvelus, sekin riittää hyvin korvaamaan ne miehet, jotka kieltäytyvät. Joka tapauksessa osa ihmisistä ei halua, että maan­puolustusta enää ollenkaan järjestettäisiin, ja heillä on demo­kraattinen oikeus mielipiteeseensä, vaikka se mielipide enemmistön mielestä on väärä ja idealistinen.

    Puolustusvoimien koko ja vahvuus on yhteiskunnallisen kes­kuste­lun asia, eikä siinä ole oikeita ja vääriä mielipiteitä siinä mielessä, että kuitenkin vasta tulevaisuus ratkaisee, mikä olisi ollut parasta. Jos esimerkiksi armeijaa seuraavaksi tullaan käyt­tämään hyökkäyksiin naapurimaita vastaan tai oman kansan oi­keutettujen vaatimusten tukahduttamiseen, olisi tietysti sitä pa­rempi, mitä heikompi armeija olisi. Jos taas joudumme ottamaan vastaan suurvaltahyökkäyksen, olisi parasta mahdollisimman vahva armeija jne. Siinä mielessä taas on olemassa oikea mieli­pide asiasta, että maailmanpoliittisen tilanteen arvioinnin pohjalta voidaan arvioida realistinen tarve puolustusvoimien voimaan ja vahvuuteen. Automaattikivääri jokaiselle sotilaalle, hyvä koulu­tus, voimakas panssarintorjuntakalusto ja tykistö, voimakas il­ma­torjunta, riittävät ohjusjoukot joka aselajissa, rajoitettuihin tehtäviin pystyvät laivasto ja ilmavoimat, tämäntasoinen puolus­tus ei vielä ole militarismia ja se vastaa Suomen asemaa, ja niin­kuin tiedämme, sentyyppiset Suomen puolustusvoimat ovat. Tär­keintä on kuitenkin aina sotatilannetta vastaava viisas strate­gia ja taktiikka. Osa aseistahan voidaan sodan alettua saada liittolaisilta jne. Koulutuksen ja aseistuksen pitää vastata sodan alkutilannetta, jatkossa ratkaisee sotataito, sotaonni ja muut tekijät. Sotilaiden on aina ollut pärjättävä niillä määrärahoilla kuin on annettu, se on kaikkien armeijoiden ikuinen kohtalo, ja siinä tilanteessa on elettävä eikä aina rutistava.

    Pasifistien suosittelema yksipuolinen aseistariisunta olisi aivan mahdollinen ratkaisu, jos koko kansa saataisiin siihen mukaan. Tässä kohdassa pasifismia voimakkaasti vastustaessaan armeijan edustajat ilmeisesti lähinnä pelkäävät, että pasifismin propagoi­minen murentaa kansan puolustustahtoa. Tällaisiin päämääriin pyrkiviä kieroja pasifisteja varmaankin on olemassa, ja on aivan oikein epäillä heitä. Jos Suomi on demokraattisesti päättänyt puolustautua, se myös puolustautuu, ja puolustushenkeä on pi­dettävä yllä eikä murennettava. Tässä asiassa ei kansalaistottele­mattomuus ole aivan samanlaista eettisesti kuin esimerkiksi luon­nonsuojelun kohdalla. Pitäisi voida yhteisesti sopia jotakin ja sit­ten pitää siitä kiinni, muuten ollaan ikäänkuin pettureita, viholli­sen puolella. Luonnonsuojelussa vain vastustetaan ahneita pää­töksiä ja niitä tukevia vanhentuneita lakeja, siinä ei asetuta mah­dollisen kansakunnan vihollisen puolelle.

    Yksipuolinen aseistariisunta ihmiskunnan itsemurhaan osallis­tu­misen vaihtoehtona on mahdollinen ratkaisu, sitä pitää aina välillä ehdottaa eduskunnassa ja äänestää siitä. Tosiasia on, ettei se tule menemään läpi lähitulevaisuudessa, sillä Suomen sotilas­kansa taistelee ilman tunnontuskia, tarvittaessa, pakon edessä, ja varmaan jotkut militarististakin syistä. Sotiminen sattuu olemaan niitä asioita, joita suomalaiset perinteisesti osaavat, eikä siinä ole mi­tään pahaa niinkauan kuin se tapahtuu itsenäisyyden puolesta. Se on ollut yksi elämän välttämättömyyksistä muinaisista ajoista al­kaen, siitä lähtien kun naapuriheimo on tullut ryöstöretkelle ja vienyt vaivalla kerätyt toimeentulon välineet, niin kuin Martti Santavuori painottaa sotahistoriassaan.

    Jos ajatellaan Suomea kristittynä kansana, asia ei silti ole näin yksinkertainen. Sota on väärin, tappaminen on väärin, eikä kristi­tyn tarvitse sotia. Luottamalla Jumalaan voi välttää sodan. Näin on yksilötasolla ja näin on kansakunnan tasolla; toisin ajattelemi­nen on Jumalan voiman kieltämistä. Israelin kansan historiassa on lukuisia kertoja, jolloin Jumala on sotinut kansansa puolesta, al­kaen Egyptin faaraon sotajoukkojen hukuttamisesta Punaiseen Mereen.

    Kuitenkin tämä tapahtuu Jumalan johdatuksella; on vaikea tietää, milloin pitäisi sotia ja milloin antaa Jumalan sotia. Jos ei sodi, ja sitten vain kuoleekin marttyyrinä, mitä siitä pitäisi aja­tella? Jos ei sodi, pitää olla valmis marttyyrikuolemaan kristittynä uskon san­karina, Jumalan todistajana.

    Kristityn ei tarvitse sotia. Teoreetisesti, teologisesti, tämä on selvä asia. Mutta Suomi ei ole niin kristitty maa, eivätkä suoma­laiset kristityt ole ottaneet tätä uskontotuutta vastaan, että tätä periaatetta voitaisiin soveltaa koko kansakuntaan. Talvisodassa­kin kristityt käsittivät Jumalan tukeneen Suomea nimenomaan sodankäynnissä eikä niin, että Jumala olisi sotinut Suomen puo­lesta.

    Nykyisessä tilanteessa ei ole oikein, jos kaikki kristityt liuke­nevat kansalais- velvollisuudestaan osallistua maanpuolustukseen. Eikä tällaista pelkoa käytännössä ole, harvat kieltäytyvät. Ja kyllä kristitty saakin sotia maansa ja luokkansa puolesta, mutta hänen ei ole pakko (omasta mielestään, muuthan edelleen pakottavat). Sodat voi jättää Jumalalle, niinkuin kostonkin voi jättää Juma­lalle. Niiden, joiden omatunto kehottaa kieltäytymiseen, on tie­tysti kieltäydyttävä. Kristityn ei tarvitse sotia, ellei hän itse halua, tai ellei Jumala siihen nimenomaan erikseen käske ja kehoita. Tappamisesta, niinkuin kaikesta pahasta, saa tietysti vapaa ihmi­nen aina kieltäytyä. Jos täytyy olla kuuliainen esivallalle tai val­lankumousliikkeelle, silloin täytyy sotia silloin kun käsketään. Kumpi periaate nyt sitten milloinkin on tärkeämpi? Asia on mo­nimutkainen, eikä sille voi mitään. Selvää ratkaisua ei ole, voi­daan vain selvittää nämä asiaan vaikuttavat seikat.

    Jos ajatellaan asiaa kristittyjen poliittisten johtajien kannalta, niin eivät he demokraattisesti valittuina johtajina voi ryhtyä pasi­fis­teiksi, ellei ensin tehdä päätöstä aseellisen maanpuolustuksen lakkauttamisesta. Sota on osa politiikkaa, niinkauan kuin sotia on. Jos on mukana politiikassa, on mukana sodassa. Pasifistinen kristillisyys merkitsee käytännössä myös koko poliittisen toimin­nan ulkopuolelle jättäytymistä, niinkuin Jehovan todistajatkin ovat asian ymmärtäneet.

    Jos presidentti Tarja Halonen olisi kristitty - saattaa ollakin - hä­nellä ei kuitenkaan olisi minkäänlaista mahdollisuutta olla nykyistä enem­pää pasifisti niinkauan kuin kansa ajattelee niinkuin se nyt ajatte­lee. Eikä hän varmaankaan ajattele näistä asioista niinkuin edellä on ajateltu, mutta tällainen sitoutumistilanne politiikan vuoksi myös sotaan on joka tapauksessa jokaisella kristityllä poliittisella johta­jalla.

    Kaikki edistykselliset ihmiset ovat koko ajan mukana ainakin hengessä jossakin sodassa, esimerkiksi nyt olemme mukana so­dassa monien anti-imperialististen sissien puolella kolmannessa maailmassa, esimerkiksi äskettäin Nicaraguan kanssa sodassa kontria vastaan, ja NATO:n ja Kosovon albaanien  puolella Milosevitsiä vastaan. Sotatilanteessa toisen puolen kannattaminen ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin sotaan osallistuminen. Osal­listumatta jättämistä ystäviensä puolella, edes hengessä, voidaan kuitenkin pitää hurskasteluna. Tsetsenian puolella Venäjää vas­taan olisi ilmeisesti pitänyt myös olla alusta alkaen, mutta sellainen käytös on Suomessa perinteisesti kovin tabu-asia. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afga­nistaniin, Suomessa ei voitu perustaa minkäänlaista solidaari­suusliikettä, vaikka esim Ruotsissa oli voimakas Afganistania puolustava liike.

    Sotaan suhtautuminen varsinkin nykyaikana on kertakaikkiaan monimutkainen asia. Ei voida kuin todeta nämä eri puolet asi­assa. Ilmeisesti ei ole mitään yhtä ainoaa tapaa, jolla kaikkien ihmisten pitäisi sotaan suhtautua ollakseen eettisesti oikeassa, eikä ole mitään yhtä ainoaa tapaa, miten siihen kristittyjen pitäisi suhtautua.

    Ydinaseiden suhteen Suomi on jo yksipuolisesti aseistariisunut it­sensä siltä osin kuin se on mahdollista. Avaruuden ja Itämeren ydinaseiden suhteenhan Suomi ei paljon mitään voi. Tämä ydin­aseettomuus on äärettömän iso asia ja osoittaa, ettei yksipuolinen aseistariisunta ole mahdotonta. Myöskin on olemassa yksi Etelä-Amerikan maa, Costa Rica, joka on kokonaan aseistarii­suutunut, eikä Tyynellä Merellä esimerkiksi Länsi-Samoalla mi­tään omia asevoimia ole, vaikka se on itsenäinen maa. Kyllä rauha on niin iso asia, että sen puolesta kannattaa radikaalistikin taistella! (Taistella? Hm?).

    Kysykää vaikka haavoittuneilta, tuskissaan olevilta, kannattiko heidän ottaa sellainen riski. Mutta sellaisiahan tulee aseettomas­sakin vastarinnassa, itse ei vain haavoiteta muita. Kestääkö sel­laista katsella vierestä panematta vastaan, kun muita haavoitetaan ja tapetaan? Jos ei ole aseistautunut, varustautunut etukäteen, ei voi muuta kuin katsella vierellä, vaikka silloin sitten haluaisikin taistella. Tämä armeijan logiikka on oikea ja validi, sanoivat pa­sifistit sitten mitä tahansa. Jos joku tulee kotiisi tekemään väki­valtaa vaimollesi, niin onko sopivaa olla siinä sitten pasifisti? Kommu­nistit ovat aina myöntäneet, että armeijan logiikka on oikea tässä kohden. Vain kristitty voi Jumalan ihmeiden, enkeleiden avun jne kautta välttää omakohtaisen väkivallan joissakin tilanteissa. Ahvenanmaa on meidän ydinaseeton ja kokonaan aseeton vyö­hyke. Ollaan siitä ylpeitä ja tehdään sitä asiaa tunnetuksi muual­lakin, vaikka Ahvenanmaan aseettomuus ei historiallisesti ole syntynyt pasifististen ihanteiden takia. Siinä on myös luovuttu jo siitä periaatteesta, että kaikkien tulisi osallistua maanpuolus­tuk­seen.

    Ahvenanmaan demilitarisoiminen on myös tehnyt Pohjanlah­desta todellisen rauhan meren, meren, jossa ei ole sotaa varsinai­sesti käyty sitten Krimin sodan 1854-55. Suomalaisten ja ruotsa­laisten välillä ei ole ollut minkäänlaista sotaa 1200-luvun jälkeen, jolloin Suomi liitettiin Ruotsiin, eikä Pohjanlahden rannoilla muita maita ole. Ne sukellusveneet, jotka nyt ovat äskettäin siellä sala­kava­lasti huseeranneet, ja joista varsinkin Ruotsissa nousi paljon hä­lyä, rikkovat tätä kovalla työllä saavutettua rauhan tilaa. Vii­mei­sin selitys, että ne olivatkin minkkejä, tuntuu aivan hassulta kai­ken sen hälinän jälkeen, mitä asiasta oli.

    Miten rauha sitten voitaisiin saada aikaan? Tämä on tietysti fi­lo­sofinen pääkysymys rauhan suhteen, mutteivät filosofit paljoa­kaan suuntaa viisaita aivojaan tällaiseen kysymykseen. Vain filo­sofi Georg Henrik von Wright on kiitettävästi paneutunut filoso­fina sodan ja saastumisen kysymyksiin.

    Ongelman ratkaiseminen kait edellyttäisi ennenkaikkea selvää käsitystä sotien syistä ja sitten näiden syiden poistamista. Nyky­ään sotien syy on suurissa kansakuntien välisissä eturistiriidoissa, taistelussa markkinoista, luonnonvaroista ja maailmanvallasta. Ja diktatuurit ym hirmuhallitukset aiheuttavat aina sotia jollakin tavalla. Psykologiset syyt ovat toissijaisia, vaikka nekin ovat olemassa: välinpitämättömyys rauhan säilyttämisestä, ahneus, vallanhimo, valloitushalu, kostonhalu, seikkailunhalu, jopa verenhimo, ja asenne, että sotaa ei kuitenkaan voida pitkän päälle välttää, mikä asenne kyllä on rea­listinen, mutta kenelläkään ei ole oikeutta aloittaa sotaa siihen vetoamalla.

    Eturistiriidat sotien syinä voidaan poistaa muodostamalla maa­il­manhallitus tai pakottamalla muuten kansakunnat noudat­tamaan suhteissaan tasa-arvoisuuden ja rauhan periaatteita. Tämä vaatii pakkoa, voimaa, kun tiedetään, minkälaisia kansakunnat ovat. Ilman pakkoa, kansainvälisiä asevoimia, annetaan vain valta maa­pallolla jollekin häikäilemättömälle suurvallalle. Mutta miten pidetään sitten huolta, etteivät nämä kansainväliset asevoimat tee vallankaappausta?

    Muunlainen pakottaminen - esimerkiksi länsimaiden neokolo­nia­listinen suhde kehitysmaihin, globalismi - ja kaikki alistaminen ja riistämi­nen kansojen ja yhteiskuntaluokkien suhteissa johtaa myös en­nenpit­kää sotiin.

    Rauha on ilmeisesti mahdollinen vasta sellaisessa tilanteessa, jol­loin maapallolla on maailmanhallitus ja sellaisia yhteiskunnalli­sia luokkarisiriitoja ja muita ristiriitoja ei ole, jotka aiheuttaisivat kapinoita ja vallankumouksia. Eikä maailmanhallitustakaan tar­vita, jos kansakuntien välillä ei ole suuria ristiriitoja.

 

 

            Näinollen rauhan saavuttamiseksi ei ole mielekästä tui-

            jottaa vain rauhankysymykseen, vaan on työskenneltä-

            vä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja sosialisti-

            sen tai jonkin muun käytännössä mahdollisen ihanteel-

            lisen yhteiskunnan hyväksi. Kunnon yhteiskunnallinen

            systeemi poistaa sodat, rauhantyö sinänsä ei poista so-

            tia.

 

 

Ennen tällaista parempaa tulevaisuuden systeemiä rauhaa ei tule ja toisin ajatteleminen on silkkaa toiveajattelua, ydinsodan uhas­takin huolimatta. Tämä ei silti estä yksipuolista aseistariisuntaa joissakin maissa. Hyvin todennäköisesti kuitenkin tällainen maa miehitetään tai ainakin joku ottaa sen suojelukseensa. Costa Rica (USA:n) ja Samoakin (Uuden Seelannin) ovat muiden suojeluksessa.

    Jos sotien syy on Saatanan työssä ja ihmisten pahuudessa, ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa Jeesuksen takaisintuloa, tu­hatvuotista valtakuntaa, Herran päivää. Tähän jokainen usko­vai­nen syvimmillään uskoo, mutta silti on työskenneltävä yhteis­kun­nallisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan hyväksi ennen sitä. To­dennäköisesti joudumme vielä sotimaankin rauhan ja edistyk­sen puolesta. Silloin on taas yksi keskustelu loppuun käyty mo­nen edistyksellisen ihmisen mielessä. Persianlahden sota oli esi­merkki siitä, että tällaisia sotia voi tulla, vaikka siellä oli myös suurvalto­jen eduista osittain kysymys. Kuitenkin siellä hyökkääjä, Saddam Hussein, pantiin aseilla järjestykseen. Nyt oli sama tilanne Kosovon takia, siellä sotarikollinen serbien valtiokoneisto pantiin kuriin kansainvälisin voimin.

    Uutta Irakin sotaa, USA:n hyökkäystä Irakiin 2003, ei ole helppo puolustella. Diktaattori Saddam nyt sentään kukistui. Sota tällaisena oli YK:n ja USA:n syy: YK:n olisi pitänyt toimia jollakin tavoin päättäväisemmin eikä USA olisi saanut hyökätä ilman valtuutusta. Rauhanmielenosoittajat ennen sotaa silti käytännössä asettuivat Saddamin puolelle, ja se oli yhtä hölmöä kuin rauhanmielenosoitukset ennen toista maailmansotaa, ettei Hitleriä vastaan muka olisi saanut sotia. Mutta milloin on oikeus hyökätä johonkin valtioon ja milloin ei? Tämä terrorismin vastainen sota hämärtää kansainvälisen oikeuden periaatteita. 

    Jos aseistariisuntaa todella haluttaisiin, se voisi tapahtua siten, että USA riisuutuisi Venäjän tasolle, nämä yhdessä riisuutuisivat EU:n tasolle, nämä yhdessä seuraavaksi vahvimman tasolle jne. Tämä olisi käytännössä mahdollista, silloin ei tulisi epäilyjä toisen hyökkäyshaluista puolustuskyvyttömien kimppuun, niinkuin sil­loin, jos aseistariisuudutaan yksipuolisesti. Tämä olisi melkein ai­noa mahdollisuus käytännössä ja sitäkään ne eivät tee. Kaiken­laisia aserajoitussopimuksia on tehty, joilla on suuri merkitys so­tien ehkäisemisen kannalta, mutta suurvaltojen asevarastot ovat edelleen suunnattomat ja olemassaolevilla ydinaseilla voitaisiin maapallo tuhota kokonaan moninkertaisesti.

    Ranska voitaisiin jättää aseisiin siltä varalta, että joku yrittäisi huijata. Ja Ranskan presidentillä pitäisi olla hyvä vaimo tai rakas­tajatar, muuten tulisi sota.

    Toinen käytännön mahdollisuus - ilman huumoria - aseistarii­sun­nalle olisi se, että kansakunnat kokoontuisivat yhteiseen ko­kouk­seen ja yksinkertaisesti päättäisivät, että enää ei sodita, ku­kaan ei saa enää sotia. Kansainväliset asevoimat täytyisi sitten kyllä pe­rustaa valvomaan päätöstä, niinkuin tietysti edellisessäkin mah­dollisuudessa.

    Tämmöisen päätöksen jälkeen kyllä varmaankin heti tulisi sota, ”Rauha! Rauha!” huutavat kansat ja sitten tulee sota, jotakin tä­hän suuntaan sanotaan Raamatun profetioissa (8), ja juuri näin­hän alkoi toinen maailmansotakin.

    ”Ydinaseeton Pohjola” on joskus ollut Suomen rauhanliikkeen pää­tun­nus. Suomen kansan rauhanliikkeelle tämä ei ole oikein hyvä tun­nus, koska ydinaseettomuus on jo toteutunut Suomen koh­dalla. Hallituksen tunnukseksi se sopii, koska Itämerellä ja Kuo­lan niemimaalla on ydinaseita, eivätkä Norja ja Tanska NATO-maina ole vielä suostuneet tähän ydinaseettomaan vyö­hykkeeseen.

    Kansanliikkeen tunnuksen pitäisi olla sellainen, että se pakot­taisi hallitusherrat etenemään rauhan asiassa. Suomen pitäisi tuomita näkyvästi kaikki kansainväliset rikolliset teot rauhan asi­assa. Muuten Suomen mainostettu rauhanpolitiikka on vain te­kopyhää diplomatiaa, eikä se ennaltaehkäise seuraavaa Hitleriä millään ta­voin. Historia tuntee rauhanliikkeen ennen toista maa­ilmansotaa, joka idealistisuudessaan oli suureksi avuksi Hitlerille. Tämänkal­tainen vastaava typeryys on vaarana nykyisessäkin rau­hanliik­keessä. Emme tiedä aivan tarkkaan miltä suunnalta seu­raava Hitler tulee, mutta tiedämme kyllä aivan tarkkaan, minkä­lainen rauhanpolitiikka auttaa hänen tulemistaan. Saddam Husseiniin suhtauduttiin välillä yhtä pehmeästi kuin Hitleriin ennen toista maailmansotaa.

    ”Suomi rauhan edelläkävijäksi” on puhtaasti pasifistinen tun­nus ja siinä mielessä hajottava rauhanliikkeen kokonaisuuden kan­nalta. Tunnus löytyisi paremminkin vennamolaisilta linjoilta: ”Rauhanrosvot kiinni!” Tätä muotoilua ei nyt tietenkään pidä ottaa aivan vakavasti.

    Viimeaikaisin rosvo on joka tapauksessa Venäjä Tsetseniassa, eikä tällaisista asioista saisi vaieta niinkuin Suomen ulkopoliitti­sella johdolla on tapana. Vihreätkään eivät järjestäneet mitään solidaarisuustyötä, ja muutenkin heiltä tuntuu menneen aloite edistyksellisessä toiminnassa. Nyt koko maailma on tehnyt parannuksen Kosovossa; kunpa se olisi pysyvää! muttei se kuitenkaan ole.

    NATO:on, EU:hun ja WEU:hun suhtautuminen on myös tär­keätä  rauhan kannalta tällä hetkellä. NATO pitäisi oikeastaan lakkauttaa, koska sen vastapuolta, Varsovan liittoa ei enää ole, ja EU:n mahdollista militarisoitumista on vastustettava tietysti kai­kinpuolisesti. Mutta ei NATO:a kuitenkaan lakkauteta ja EU:sta saattaa tulla ennen pitkää militaristinen.

    Nyky­ään koko kysymystä käsitellään niin, että pi­täisikö sen ja sen maan liittyä NATO:on. Parempi olisi muodos­taa kaikenlaisia uu­sia turvallisuusjärjestelyjä. Mutta ei niitä järjestelyjä kuitenkaan tehdä.

    Suomen kannattaisi säilyttää liikkuma­varansa kunnes nähdään miltä puolelta todelliset dikta­tuurit alkavat uhata. Mutta ei Suomi kuitenkaan säilytä liikkumavaraansa.

    Yksi helpotus olisi, jos Venäjä liittyisi NATO:on, silloin Suomi ei olisi enää minkäänlainen rajamaa, mutta ei silloin olisi enää Suomella mitään vaihtoehtoja. Se tilanne sitten taas ärsyttäisi varmasti Kiina.

 

            2. Saastumisongelman ratkaisu

 

Politiikassa nykyaikana oikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestel­män säilyttämisen, keksimisen ja luomisen lisäksi pitäisi ennenkaikkea pohtia keinoja sodan uhan poistamiseksi, saastumisen ehkäisemiseksi, työttömyyden ja köyhyyden lopettamiseksi ja kehitysmaiden nälän torjumiseksi. Kehitysmaiden tilanteeseen auttaisi uusi kansainvälinen taloudel­linen järjestys, työttömyys ja köyhyys ongelmana loppuisivat esim kansalais­palkkaan, ja rauhanasioista on jo puhuttu. Luonnonsuojelun to­teuttamisesta on näinollen vielä puhuttava.

    Saastumisongelman syy ei ole pelkästään teknologia, tehtaat, lii­kenne ja lämmitys jne. Hyvin merkittävä ja yksiselitteinen syy on myös kilpailu. Mikään valtio tai teollisuuslaitos ei saastuttaisi, eikä sallisi saastuttamista, ellei kilpailu muiden maiden teollisuus­laitosten kanssa siihen pakoittaisi. Tässä mielessä on vain kaksi mahdollista ratkaisua: joko saadaan aikaan koko maapallolle sel­lainen yhteiskuntajärjestelmä, ettei kenenkään enää tarvitse taloudellisen kannattavuuden takia tyytyä lyhytnäköisiin ratkaisuihin, tai sitten pitäisi saada aikaan kaikkia velvoittavat riittävät kan­sainväliset lait ja normit päästöistä.

    Siis kysymys on ensinnäkin pakostakin kansainvälinen, koskee koko maapalloa. Toiseksi ratkaisut ovat poliittisia. Onnistunut poliittinen toiminta on se, mitä tarvitaan.

    Onko ihmiskunnalla enää aikaa, ja onnistuuko tällainen toi­minta, sen pohtiminen on tietysti mielekästä ja tärkeätä, että tie­täisimme, missä tilanteessa nyt olemme, mutta vielä tärkeämpää on joka ta­pauksessa tehdä kaikkensa.

    No, mitä sitten pitäisi tehdä? Eiköhän se jo ole ainakin aloi­tettu, sillä eikö vihreä liike ole se, mitä pitäisi tehdä, ja sellainen liike on jo maailmassa ja Suomessa. Siinä se ratkaisu nyt on, eri asia on sitten osataanko silti noudattaa sellaista politiikkaa, joka voisi onnistua. Tällä hetkellä vihreä liike ilmeisesti toimii juuri niinkuin pitääkin tässä asiassa, ja sillä on taitavat johtajat Suo­messa.

    Saastumisen ratkaisu on siis vihreä liike, sen onnistunut poli­tiikka koko maapallolla. Onko tämä nyt sitten liian yksinkertaista filoso­fointia? Ei ole, siinä mielessä, että se on kannanotto siihen tosiasialliseen tilanteeseen, joka nyt Suomessa vallitsee. Tilanne on tällainen. Silloin kun tilanne on yksinkertainen, tilanne on yk­sinkertaisesti todettava.

    Vihreässä liikkeessä on kaksi osaa. Toinen on muista puolu­eista erillinen vihreä puolue ja muu vihreä liike. Toinen on puo­lueiden sisällä olevat vihreät. Molemmat ovat yhtä tärkeitä, ja yhdessä ne ovat ehkä vahvin poliittinen liike Suomessa jo nyt. Ei ole mikään sattuma, että vihreät ovat olleet hallituksessa.

    Enempää ei tässä kannata pohtia, minkälaista politiikkaa vih­rei­den tulisi noudattaa. Se kuuluu puoluekokouksiin, eikä niin pal­jon filosofiaan. Hämmästyttävää on, että kaikissa vaaleissa vih­reiden olisi gallupien mukaan pitänyt saada suuri vaalivoitto. Vaalipäivänä tämä voitto kuitenkin aina katoaa johonkin. Se on silti samantekevää, jos vihreät pystyvät vaikuttamaan muiden puolueiden sisällä. Ehkä joskus pystytään jopa vaikuttamaan sillä tavalla, että vanhat ja urautuneet puolueet hajoavat vihreiden olemassaolon takia ja edistyksellinen siipi kustakin puolueesta liittyy vihreisiin. Näin voi käydä, kun vihreillä on tarpeeksi ko­kemusta kaikesta politiikasta eikä vain luonnonsuojelukysy­myk­sistä.

    Saastumisongelmasta teoreettisesti voisi vielä sanoa sen verran, että aivan ilmeisesti mikään jäte tai päästö ei ole luonnon ulko­puolista ja luonnolle vierasta ainetta. Jokaiselle jätteelle on luon­nollinen paikkansa. Vaikka se on utooppista, niin kaiken sellaisen jätteen paikka, jota ei voida kierrättää tai maaduttaa, on tietysti maapallon si­sus, tulivuorten sisus, maapallon kuuma magma. Mikään maa­pal­lon jäte ei ole siellä saastetta, samoja aineita on siellä jo ennes­täänkin.

    Vain ydinjäte ja ilmakehälle vaaralliset kaasut ovat tässä on­gel­mallisia. Ydinjätettä ei saisi tehdä ollenkaan, niinkauan kuin sille ei osata tehdä mitään järkevää. Auringossa on luonnon paikka ydinjätteille, sehän on itse samassa tilassa ja prosessissa. On utooppista, että pystyisimme vielä jätteet sinne lähettämään, mutta on silti tärkeätä todeta, että luonnollinen paikka niille on olemassa.

    Ydinvoiman vastustaminen on väärä ilmaisu. Onhan suuri edis­tysaskel, että osataan tehdä aineesta energiaa, ennenpitkää se ratkaisee kaikki energiaongelmat. Täytyisi vastustaa vain nykyi­senkaltaisia vaarallisia laitoksia, niiden onnettomuusriskejä, päästöjä, mahdottomia ydinjätteen sijoitusratkaisuja ja mahdollisuutta tehdä atomipommeja niiden avulla. Vihreillä on vaara jäädä taantu­muk­sellisiksi sinä päivänä kun ongelmaton ydinvoimala keksi­tään.

    Päästöt ilmakehään täytyisi sitten tietysti toisaalta suodattaa ja toi­saalta lopettaa kokonaan. Luonto itsekin silti järjestää katastrofeja ilmakehälle tulivuortenpurkausten yhteydessä. Sademetsien ja muidenkin metsien suojelu on siis todella tärkeää.

    Teknologisesti kaikki tällainen saastumisen ehkäiseminen al­kaisi olla mahdollista, jos vain yhteiskuntarakenteet, päätöksen­teko, lainlaadinta jne yhtä aikaa koko maapallolla antaisivat myöten. Se on poliittinen ongelma silti enemmän kuin teknologi­nen ongelma. Vaaditaan poliittista toimintaa ja se on vaikeata. On vaikeata onnistua. Niin lyhytnäköisiä ihmiset ovat, etteivät pidä asiaa yhtä tärkeänä kuin vihreät.

    Vihreiden ideologiassa on korostettu, että taloudellinen kasvu on lopetettava, ja että ihmisiä ei esimerkiksi Suomeen mahtuisi oike­astaan kuin pari miljoonaa, jos saastuttamaton yhteiskunta haluttaisiin.

    Nämä ovat täysin mekaanisia ajatuksia, ne olettavat nykytilan­teen muilta osin muuttumattomaksi, ne eivät ota huomioon yh­teiskun­nallisen muutoksen mahdollisuutta, vallankumouksel­lista muutosta koko yhteiskuntajärjestelmässä, eivätkä teknologian ja tieteen kehitystä. Jos saisimme aikaan oikeudenmukaisen, toimi­van yhteiskunnan, silloin saisimme aikaan myös saastutta­matto­man teollisuuden, liikenteen jne. Jos taas tällaista muutosta ei pystytä saamaan aikaan, siinä tapauksessa nämä muuten taka­pa­juiset vihreät ideologit ovat oikeassa. Mutta miksi pitäisi luo­pua toivosta? Miksi pitäisi olla vain reformisti, kun maapallo sel­västi tarvitsee vallankumouksellisia ratkaisuja? Ja tiede menee eteen­päin valtavin harppauksin.

    Ne vihreät, jotka ovat kovin pessimistejä ja ehdottomasti vas­tus­tavat talouskasvua ja väestönlisäystä ovat yleensä biologisen pe­ruskoulutuksen saaneita intellektuelleja (Linkola, Paloheimo jne). Heillä ei ole laajaa nä­kemystä yhteiskunnan toiminnasta ja politiikasta, ja he myös si­vuuttavat uskonnon kokonaan.

    Vallankumouksellisissa ja radikaaleissa ratkaisuissa on tietysti syytä pitää järki kädessä. Kun ihmiset kärsivät jo nyt sodista ja pakolaisuudesta, diktatuureista, terrorismista ym hirvittävistä on­gelmista, on turha yltiöpäisyydellä vaikuttaa niin, että ihmisten ongelmat vain entisestään lisääntyvät. Jos jotain radikaalia ja vaarallista tehdään, sen pitää olla myös tehokasta ja onnistua, ja sillä pitää olla kansan kannatus, sen pitää olla demokraattisen mielenlaadun omaavien ihmisten hyväksyttävissä. WTC:n pommitus ei ole ihmisten hyväksyttävissä, se oli pahimman laatuista terrorismia, koska siviilejä käytettiin sotilaallisten, tai paremminkin symboolisten tulosten saavuttamiseksi. Ja Suomessa on niin paljon puolustettavaa: itsenäisyys, demokratia, kansan korkea elintaso useimmilla ihmisillä jne, että niiden ylläpitämi­sessä on melkein riittävästi tekemistä ainakin siihen asti kun maa­pallon suurissa maissa kypsyy vallankumous tai todellinen demokratia.

    Sikäli kuin maapallon tulevaisuus ollenkaan on tällainen: val­lan­kumouksellinen ja demokraattinen. Ehkä tulee ne äärioikeistolaiset diktatuurit ja sen jälkeen jumalallinen ratkaisu, joista on tässä kirjassa jo paljon pu­huttu. Tätä kuitenkin haluamme ja yritämme, oikeudenmu­kaista yhteiskuntaa koko maapallolle. Tätä tietysti kaikki sanovat yrittävänsä, mutta ketkä ovat rehellisiä?