Kirkot

Kirkot

Nykyään polynesialaiset eivät mene kuolemansa jälkeen Hawaikiin, vaan he menevät Abrahamin ja Iisakin ym. profeettojen luo haudan lepoon. He ovat nykyään pääasiassa kristittyjä, itse asiassa melko sataprosenttisesti kristittyjä.

Seuraava päivä Samoalla olikin taas sunnuntai, koska olimme ylittäneet päivämäärärajan, ja menin kirkkoon tietysti.

Fidzillä olin käynyt ”Southern Cross”-hotellini viereisessä kirkossa, joka sattui olemaan anglikaaninen kirkko, ja juttelin siellä Isä-BENin kanssa. Hän kertoi minulle silloin kirkollisista oloista Fidzillä, ja oli sitä mieltä, että Samoalla minun olisi paras mennä anglikaaniseen kirkkoon. Tämä johtuu siitä, että Samoan valtiokirkko on kongregationalistinen, siis kalvinilainen protestanttinen kirkko. Hän arveli, etten viihtyisi kalvinilais- henkisten ihmisten kanssa.

No, niinpä menin 9.30 paikkeilla Anglikaaniseen kirkkoon. Seremonia olikin alkanut jo klo 9. Kysyin ulkona istuvalta imettävältä rouvalta, sopiiko kirkkoon mennä, ja hän vastasi myönteisen iloisena niin kuin kaikki kristityt tällaisessa tilanteessa, että siitä menet vaan rauhallisesti, ja menin istumaan.

Väkeä oli paljon, noin 100 henkeä juuri sille määrälle sopivan kokoisessa kirkossa. Laulut olivat niin kauniita, että itku meinasi tulla. Osa niistä olikin minulle karismaattisesta liikkeestä Suomesta tuttuja uusia lauluja. Olin onnellinen ja liikuttunut. Polynesiassa ja kirkossa ja näin kaunista laulua! Eniten laulettiin Samoan kielellä – moniäänisesti – ja sitten välillä englanninkielellä. Liturgia oli normaali anglikaaninen liturgia, sikäli kuin ymmärsin.

Vieressäni oli aivan valkoihoinen polynesialainen vanhus. Hän oli varmasti ollut kaunis nainen nuorena. Juttelimme vähän kirkonmenojen jälkeen ja hän ohjasi minut eteenpäin, eli puhuin mustan pastorin kanssa. En tunnustanut syntejäni, vaikka tietysti olisi pitänyt. Se olisi vähentänyt ruumiillisia hinkujani ja muutenkin olisi varmasti helpottanut, mutta kysyin vain asuntomahdollisuuksistani täällä, mikä oli minulle tärkeintä sillä hetkellä. Aggie Grayn hotellissa ei minun rahoillani kauaa voi asua. Hän osoitti minut polynesialaiselle miehelle, joka lupasi miettiä asiaa.

10 % väestöstä täällä on mormoneja, valtaosa kongregationalisteja. Fidzillä valtaosa ihmisistä oli metodisteja, hindujen lisäksi tietysti, koska intialaiset olivat pääasiassa hinduja. Suomessa minulle väitettiin, että täällä 30 % väestöstä olisi mormoneja. Se oli siis liioittelua, mutta joka tapauksessa mormonikirkko on täällä valtakirkko muiden ohessa, ei mikään lahko.

Ja täällä Samoalla minua kohtasi ensimmäisellä bussimatkallani tosi yllätys, kun yhtäkkiä eteeni tuli mormonitemppeli. Temppeli on mormoniuskonnossa iso, tärkeä ja harvinainen asia, niitä on maapallolla hyvin harvassa. Yleensä mormonit kokoontuvat pienissä kappeleissa, joita sitten kyllä on lukemattomia ympäri maailmaa. Kappeleissa mormonien hartaudet ovat ikään kuin ”matalakirkollisia”, termi tulee Englannin kirkosta, ikään kuin minkä tahansa vapaan suuntauksen hartaustilaisuudesta, mutta temppelissä heillä sitten on loistoa ikään kuin katolisessa kirkossa, siellä palvelut ovat ”korkeakirkollisia”.

Suomessa esimerkiksi ei ole ollenkaan mormonitemppeliä, vaan suomalaiset mormonit ovat vuosikausia käyneet Sveitsissä asti temppeliasioita hoitamassa. Nykyään on temppeli jo Tukholmassa. (Tämä oli v 1988, nykyään on temppeli Espoossa)

Kävin tietysti myös myöhemmin lähemmin katsomassa temppeliä. Se oli upea, kaunis ja siisti, ei niin kovin iso, mutta tyylikäs, sovitettu ympäröivien polynesialaisten asumusten ja taustan vihreiden vuorten luonteeseen. Ristiä ei ollut katolla, korkea pylväs vain, jonka kärjessä kultainen enkeli soittaa pasuunaa.

Mormonikappeleita on itse asiassa suhteettoman paljon muihin kirkkoihin verrattuna Samoalla. Tämä johtuu siitä, että mormonikirkko antaa rahat kappelin rakentamiseen päinvastoin kuin muut kirkot, jotka päinvastoin keräävät seurakuntalaisilta kirkonrakennusrahat.

Vuoret kaupungin takana

Seuraavana päivänä menin taksikuskin, joka oli Jehovan todistajien piispa, suosituksesta katsomaan Bahai-temppeliä, joka on vuorella kaupungin takana. Sieltä avautui kaunis näkymä kaupunkiin ja merelle. Olisin ottanut oppitunnin Bahai-uskonnosta, mutta siellä ei ollut ketään Bahai-pappia paikalla. (Fidzillä minulle kävi yhtä huonosti hindulaisten kanssa). Temppeli oli upea, se oli maksanut 3 miljoonaa Talaa. Bahai-uskovaiset ovat saaneet turvapaikan Samoalla, koska Samoan valtionpäämies on heidän uskontonsa kannattaja. Täällä heitä on vain 300, mutta ilmeisesti tämä on heille kansainvälinen keskus ja turvapaikka. Heitähän joissakin islaminuskoisissa maissa vainotaan.

Samalla matkalla kävimme maistelemassa Samoan ainoan viinitehtaan tuotteita paikan päällä. Viinin nimi oli ”Talofa” (hyvää päivää, terve!), sitä on muutamaa eri lajia, kaikki erittäin maukkaita, paitsi kuohuviini, joka ei ole kovin hyvää, mutta ehkä sitä ei pidä ajatella kuohuviininä vaan siiderin tapaisena juomana. Viinit olivat kaikki makeita, kuivia lajeja ei ollut ollenkaan, ja ne oli tehty trooppisista hedelmistä.

Täällä tehdään vain viiniä ja olutta. Oluen, ja myös monien virvoitusjuomien nimi oli ”Vailima”, tämän paikkakunnan kylän nimi. Väkevämmät juomat tulevat ulkomailta, Fidzin ”Boynty” -rommi, Uuden Seelannin ja Australian brandyt, votkat, rommit jne. Myös kotipoltto on yleistä, vaikka se on kiellettyä. Alkoholiin suhtaudutaan rauhallisen vapaasti, ei niin neuroottisesti kuin Fidzillä, missä viinakaupat olivat hämäriä nurkkauksia, joissa aina tuntui, että katsotaan paheksuvasti, ja oluttakin sai vain viinakaupasta. Pullot käärittiin aina ruskeaan paperiin (myöhemmin ymmärsin, että se on ilmeisesti Australiasta levinnyt tapa): Yksi iso ja kunnollinen viinakauppa oli kyllä Suvassa, ja siellä oli siistiä ja neutraali tunnelma. Suomen viinapolitiikka ei sittenkään taida olla aivan ainutlaatuinen maailmassa! Ja onhan sitten vielä islamilaiset maat, joissa alkoholi on kokonaan kielletty. Mormonitkaan eivät juo viinaa, mutta se on vapaaehtoinen kieltäymys (ja myös yksi vaatimus siihen, että kuoleman enkeli menisi ohi tuomiopäivänä, niin kuin meni ohi israelilaisten Egyptissä kun olivat ovenkarmit sivelleet verellä).

Polynesialaiset yleensä eivät ollenkaan juo alkoholijuomia. Jos tarjoaa heille olutta, useimmiten he vastaavat yksinkertaisesti, etteivät he juo.

Samalla reissulla kävimme myös kirjailija Robert Louis Stevenson:in, ”Aarresaaren” ym. kirjoittajan, kotipaikassa ja haudalla[4].

Stevenson on elänyt Tahitillakin, mutta häntä muistetaan erityisesti juuri Samoalla. Tahitilla muistetaan paljon enemmän muita kuuluisuuksia, erityisesti Gauguin’iä, kapteeni Cook’ia ja ”Boynty” -laivaa[5].

Talo oli puinen, kaksikerroksinen, sinivalkoinen ja varsin iso eli pitkä, ei aivan viimeistellyssä maalissa, muttei millään tavoin ränsistynyt. Käyttökunnossa. Pääministeri tulee sinne välillä oleskelemaan ja tuo sinne valtiovieraita. Muut eivät pääse kuin etuovelle.

Hauta on viereisen kukkulan, vuoren, huipulla. Sinne on tapana tehdä patikkaretki.

Tietoja 3.3. Kirjailija Robert Louis Stevenson Etelämerellä

Ranskalainen kirjailija Pierre Loti kirjoitti romanssistaan Tahitilla romaanin ”Lotin avioliitto”, joka ilmestyi 1880. Tällä kirjalla oli ihmeellinen vaikutus. Suomessakin säveltäjät ja runoilijat ovat sen innoittamina luoneet taideteoksia, ja englantilainen kirjailija Robert Louis Stevenson (1850–1894) sekä Paul Gauguin saapuivat Etelämerelle, Tahitiin, itse asiassa juuri tämän kirjan innoittamina.

Stevenson saapui erään miljonäärin kuunarilla Tahitille 1888. Hän oli aina rakastanut seikkailuja ja vaelteluja, ja kotiseudun tiukka ja ankara moraali oli hänelle vastenmielinen nuoruudesta pitäen. Seikkailijan veri veti hänet Etelämerelle. Ilmasto Tahitilla ei kuitenkaan sopinut hänelle, hänellä oli keuhkotauti, ja kolmen kuukauden kuluttua hän purjehti Samoalle. Siellä ilmasto sopi hänelle paremmin.

Stevenson siis tietämättään teki kunnon pyhiinvaellusmatkan Tahitilta Hawaikille, polynesialaisten kotisaarelle Samoalle (katso Tietoja 1.5.).

Stevenson oli lumoava persoona, toisaalta hän oli boheemi ja toisaalta moralisti. Hän jutteli mielellään ihmisten kanssa, myös kapakoissa, ja näin hän sai aiheita taiteelliseen työhönsä. Samoalla Stevenson toipui varsin hyvään kuntoon ja hän kirjoitti siellä paljon. Hän osallistui politiikkaankin saarelaisten puolella vallanpitäjiä vastaan. Samoalla häntä kunnioitetaan edelleenkin suurena Samoan ystävänä, ja hänen talonsa ja hautansa ovat Samoan tärkeimpiä turistinähtävyyksiä tänäkin päivänä. Hänen samoalainen lempinimensä oli Tusitala, tarinoiden kertoja.

Kuuluisan ”Aarresaari”- kirjansa Stevenson kirjoitti jo ennen Samoan aikojaan, v 1883, vaikka olisi saattanut luulla, että innoitus oli saatu siellä. Mutta hän oli matkustellut paljon jo ennen sinne tuloa. Samoin ”Tri Jekyll ja Mr Hyde” on kirjoitettu aikaisemmin, 1886.

Tiedot ovat pääasiassa Koivistoisen kirjasta ”Tahiti” (1977) ja ”Aarresaari”- kirjan esipuheesta (kirjoittanut Paula Pesonen) (R. L. Stevenson: ”Aarresaari”, WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva, 9. painos, 1988).

Olivia

Onnistuin löytämään varsin halvan hotellintapaisen. Taksikuskin kanssa kävimme läpi Apian paikkoja, ja kun hän huomasi, etten tosiaan välittänyt kalleista hotelleista, päädyttiin lopulta paikkaan, jonka nimi oli ”Olivia Jandall Casual Accomodation”. Paikka oli varsin lähellä Apian keskustaa. Omistaja Olivia oli mukava vanhahko nainen. Hänellä oli apunaan kaksi naista ja yksi mies. Toinen nainen on vähän vanhempi ja toinen ihan nuori.

Olivia valisti minua mm ettei tänne saa tuoda naisvieraita. Muuten ”menee maine”. Tällainen puhe lienee harvinaista Etelämerellä, muttei ilmeisesti Samoalla. Fidzissä hotellissa sellaisista asioista ei välitetty ollenkaan.

Olivian äiti on kuollut 1976, ja tämän valkoisella kalkilla päällystetty hauta on melko keskellä hotellin pihapuistoa. Täällä on sellainenkin tapa mahdollinen ja varsin yleinen. Olivia on puoliksi samoalainen ja puoliksi palagi (äännetään palangi, joskus käytetään papala(n)gi sanaa, ja tarkoittaa länsimaalaista)[6]. Isä siis oli samoalainen. Sama tilanne kuin Aggie Graylläkin.

Tämä ”accomodation” oli kivenheiton päässä keskikaupungilta, mutta talot olivat samanlaisia kuin maaseudulla. Ainoa ero oli, että palstat olivat vieri vieressä, metsää tai muuta ei niiden välissä ollut. Myös ihmiset kuuluvat johonkin kyläkuntaan, jonkin matai’n, kyläpäällikön alaisuuteen aivan keskikaupungillakin Apiassa.

Matkustajalaivatilanne ei täällä näytä sen paremmalta kuin Fidziltäkään katsoen. Välillä epäilen, että ulkomaalaisia ei yksinkertaisesti haluta polynesialaisiin matkustajalaivoihin.

No, lohdutukseksi tuli, että tämän hotellin työntekijärouva kutsui minut huomenillaksi kyläänsä katsomaan tanssia ym. Saattaa silti olla heille lähinnä rahanansaitsemiskeino, saa nähdä, kiva juttu joka tapauksessa.

Kirjastossa ym

23.8.1988 Keskiviikko.

Tänään en ajatellut tehdä yhtään mitään, kun huomenna pitäisi olla kalastusreissu, merimatka. Muistin kuitenkin kirjaston ja menin sinne. Löysin myös karttoja, ostin muutaman. 1:20.000 kartta Sawai’in saaren kaakkoiskärjestä, missä suuri Pulemei’n, Pulemelei’n pyramidi on (Pule = authority, power ym, mei = ehkä paikka, voimapaikka, valtakukkula tms[7]). Se on Tyynenmeren suurin esihistoriallinen monumentti ja yksi matkani tavoitteista oli käydä siellä, sitä katsomassa.

Minulla olisi myös hyvä matkakumppani, kirjailija Tancred Fleming, nuorehko saksalaissyntyinen kaveri, joka on ollut täällä jo parinkymmenen vuoden ajan. Hän on myös jonkin arvovaltaisen Etelämeren tutkimusyhdistyksen puheenjohtaja, kirjoittanut paljon Etelämereltä (jos nyt puhui totta, miellyttävä kaveri joka tapauksessa. (Nyt - 2007 - kun katsoin internetistä, niin nimellä Tancred Flemming on tosiaankin useita saksankielisiä kirjoja Polynesiasta; siis mies puhui täyttä totta)). Hän on käynyt Sawai’illa pyramidia katsomassa pari kolme kertaa ja on nyt taas menossa sinne.

Tämä on matkani arkeologinen puoli: tutkin asioita kirjoista kirjastossa ja käyn katsomassa tätä kaikkein merkittävintä muistomerkkiä. Teoriani siitä on liitteenä olevassa englanninkielisessä artikkelissa (Liite 1.).

Mytologisen puolen luen myös kirjastossa ja ehkä täällä joku innostuu kertomaan tarinoitakin.

Lätkäisin seinällä kävelevää sisiliskoa ”Samoan Review’llä”, jolloin siltä häntä katkesi ja se luikki pakoon. Kuulinkin sitten, että se vaarallisempi otus onkin madon näköinen, se pistää yhtä pahasti kuin ampiainen. Sellaisenkin olen nähnyt täällä sisällä, enkä laiskuudessani tappanut sitä, kun luulin, että se on se sisilisko kun puree. Sisilisko on itse asiassa hyödyllinen, koska se syö hyönteisiä.

Uusia tuttavuuksia

25.8.88 Torstai.

Taksikuski tuli jo kahdeksalta, eikä ollut saanut järjestettyä 50 Talan summalla kalareissua. Ilmakin oli ollut yöllä sateinen ja myrskyinen, mainingit olisivat olleet turhan suuria vielä päivälläkin. Meri olisi silloin ollut ”raff” ja taksikuski myönsi, että hän tulee helposti merisairaaksi. Minä hulluna suomalaisena olisin tietysti silti ollut valmis lähtemään, muttei siitä reissusta nyt sitten tullut mitään. Kun on haaveillut ilmaisista kalareissuista polynesialaisten kanssa, ei sitä ihan heti haluaisi ruveta maksamaan hirveitä summia vuokraveneistä. Sellainen on tilanne kuitenkin Polynesiassa turistille. Mutta minulla on aikaa, ehkä jotakin tapahtuu vielä.

50 Talalla olisi saanut pienen kanootin kahdeksi tunniksi, kertoi taksikuski ja kysyi, että osaanko meloa. Totta kai osaan meloa ja se olisi ollut ihan kiva juttu sekin, mutta olkoon nyt kalareissut vähäksi aikaa.

Tänne tuli uusiseelantilainen pariskunta ja heidän kanssaan juttelimme innostuneesti. He tunsivat kirjailija Tancredin ”Sea Side”- hotellista ja olivat olleet Sawai’lla pari päivää. ”Sea Side”- hotellista oli vesi loppunut, ja he olivat lähteneet tänne kun tarvitsivat paljon vettä mm mahavaivojen hoitamisen takia. Kolme viikkoa ovat olleet matkalla ja vasta nyt tuli ripuli.

Minulle tulee ripuli säännöllisesti parin viikon sisällä ulkomailla, mutta nyt on mukana hyvät lääkkeet porilaiselta lääkäriltä.

Pariskunta aikoo olla päivän syömättä ja he juovat vain vettä, minkä hoitokeinon pitäisi olla erittäin hyvä. Täällä vaan ei saa vettä mistään pulloissa, limonaadia vain. Soodavettäkin saa vain muutamista keskikaupungin valintamyymälöistä. ”Vailima” on senkin nimi: ”Vailima Soda Water”. Ravintoloista sitä kyllä saa. Jos pyytää ”Mineral water, please!”, saa aina limonaadia.

Uusiseelantilaiset kertoivat Sawai’in hotelleista ja kulkuyhteyksistä. Sinne lentävä kone oli juuri hajonnut – se ylitti kiitoradan ja siivet rikkoontuivat molemmilta puolilta – ja sentakia Sawai’lla ei ole nyt paljonkaan turisteja, hotellihuoneita on runsaasti vapaana.

He olivat nähneet kauniita paikkoja ja muinaismuistomerkkejä, eivät kuitenkaan Pulemelei’tä, josta kiinnostuneina kuuntelivat ja katselimme karttoja ja vaihdoimme kokemuksia. He aikovat jatkaa Mexikoon, vieläpä käydä Jucatanin niemellä, missä on paljon Mexikon muinaisten asukkaiden muistomerkkejä.

Brul ja Peter ovat heidän nimensä. Brul sanoi, että hänessä on hiukan polynesialaista verta, joku esivanhemmista on ollut Maori (Uuden Seelannin polynesialaisen alkuperäisväestön nimi, ja myös tahitilaiset ja Cookin saarelaiset kutsuvat itse itseään maoreiksi). Peterin isoisä on tullut Skotlannista.

Tanskalaisia on kuulemma paljon Uudessa Seelannissa, heillä on siellä siirtokuntia. Suomalaisia ei ole samalla tavoin kuin Australiassa. Olin ensimmäinen suomalainen jonka he näkivät tähän asti elämässään. Itse asiassa on ihmeellistä, kuinka samanlainen kulttuuritausta on heillä ja meillä, vaikka elämme täysin toisella puolella maapalloa. Heidän kanssaan keskusteleminen ja oleminen on täysin luontevaa, mutta, jos on intialaisen, polynesialaisen, thaimaalaisen, japanilaisen tai kiinalaisen kanssa, on tiettyjä tapoja, asenteita, tottumuksia ym joita on vaikea käsittää ja jotka tekevät väkisinkin pienen muurin ihmissuhteeseen. Länsimaisten ihmisten kanssa ei tätä muuria synny.

Enkä minäkään oikeastaan ketään uusseelantilaista ollut koskaan nähnyt, muutamia turisteja vain Fidzillä ym, mutta en tähän asti ollut tullut ajatelleeksi asiaa. On hyvin eksoottista ja hauskaa nähdä ensimmäiset uusiseelantilaisensa ja sitten todeta se, huomata se. Tunsin myös itseni hyvin eksoottiseksi lumisen Pohjolan eläjäksi heidän silmissään. Ja sitten oli tämä ihmeellinen länsimainen kulttuuriyhteys, jota myöskään ei olisi voinut huomata, jos ei ensin olisi tutustunut joihinkin intialaisiin, melanesialaisiin ja polynesialaisiin.

Uuden Seelannin suurimmassa kaupungissa Aucklandissa on 20 % polynesialaista väestöä, ei pelkästään maoreja, vaan nimenomaan täältä muualta tulleita, samoalaisia, niuelaisia, tongalaisia jne. He menevät sinne töihin samalla tavoin kuin suomalaiset Ruotsiin, jugoslavialaiset Länsi-Saksaan ja fidziläiset Australiaan (Sydney’iin, mihin myös menee paljon polynesialaisia).

”Auckland on maailman polynesialaisin kaupunki”, sanoi Peter. Vaikea ymmärtää lauseen täysi merkitys, kun ajattelee, että Uusi Seelanti on pääasiassa englantilaisten länsimaalaisten kansoittama maa, vaikka kyllä kuuluukin maantieteellisesti Polynesiaan. Toisaalta Polynesian kaupungit muualla ovat niin pieniä, ettei niitä ainakaan suurkaupungeiksi voi sanoa. Honolulu ja Auckland ovat todellakin Polynesian suurimmat kaupungit.

Pyysin Peteriä kertomaan jotain yleiskuvaa Samoan politiikasta, ja hän kertoi pikkuisen, sanoen kyllä, ettei hänkään paljoa tiedä. Nykyinen pääministeri on ollut vallassa vasta pari vuotta. Armeijaa ei ole, se on Uudessa Seelannissa. Valta tulee yhteiskunnassa vielä aika paljon heimopäällikkyyden, kyläpäällikkyyden mukaan, ja se on ilmeisesti aivan hyvä tilanne täällä ainakin vielä tällä hetkellä. Hänellä oli myös hyvä kirja Samoan historiasta ja yhteiskunnallisista asioista, ”Lagaga” oli kirjan nimi (äännetään siis ”Langanga”)[8].

Peter sanoi, että jos olisin täällä kuukauden tai pari, laivamatka onnistuisi paremmin. Totta, mutta miten täällä voi olla kuukauden tai pari, kun laivalippu pitäisi olla jo etukäteen, tullessa. Tahitilla lopulta ymmärsin, miten laivamatkat Etelämerellä nykyään ovat. Ne romanttiset purjelaivamatkat, joilla polynesialaiset ovat matkustelleet saarelta toiselle vielä 1960-70 –luvuilla, ovat lakanneet kulkemasta. Mutta kun merimiehet Suomessa kertoivat minulle, että kuunareita kulkee saarten välillä, niin he eivät osanneet tehdä eroa Tahitin ja muun Etelämeren välillä. Samoalta ei enää joka saarelle pääse, mutta jos lähtee Tahitilta, sieltä pääsee kaikille Seurasaarille ja muuallekin kuunareilla vielä tänäkin päivänä.

Pulemelei

Kirjastossa luin kaikki mitä siellä oli Pulemeleista. Pari sivua kirjassa: ”Archaeology in Western Samoa”[9].

Muuta tietoa ei nykyäänkään ole kirjastonhoitajan mukaan. Arkeologit olivat v 1964 puhdistaneet kyläläisten kanssa alueen puista ja puskista, piirtäneet kartat muistomerkistä ja mietiskelleet asiaa kaikin puolin. Sen jälkeen siellä ei ole käyty tutkimusmielessä, ja he eivät tehneet varsinaisesti mitään huolellisia kaivauksia. Yhden pienemmän kummun he avasivat ja saivat selville, ettei se ollut hautakumpu, sillä oli jokin muu tarkoitus. Sieltä ei löytynyt mitään.

Sen lisäksi Pulemelein ympärillä on kaikenlaisia lisiä, kiviaitoja, syvennyksiä, käytäviä, lisärakennuksia ym. Pääsisäänkäynti, portaat ylös, on itäpuolella. Se ei ole varsinainen pyramidi, mutta se on polynesialainen pyramidi, täkäläisissä harvaanasutuissa oloissa kerrassaan mahtava rakennelma. Se ei ehkä ole hautamuistomerkki niin kuin pyramidit, vaan ehkä jonkinlainen meditaatiopaikka kuninkaallisille ja aatelisille. Temppelinperusta ehkä, niin kuin pyramiditkin olivat temppeleitä.

Nykyiset polynesialaiset tuntevat kyllä paikan, mutta yhteiskunta ei ole vielä herännyt paikan kaivamiseen, entistämiseen ja suojelemiseen, vain joitakin arkeologeja ja muita asianharrastajia paikka kiinnostaa. Samoin paikallisella väestöllä on jonkinlaista lukkarinrakkautta tienoihin, sillä he saattavat olla esimerkiksi vihamielisiä sinne meneviä länsimaalaisia kohtaan. Paikka varmaan on heille edelleenkin pyhä.

Voisin tehdä pienen nimistötutkimuksen, jos kukaan viranomainen ei loukkaannu – tutkimusten tekeminen on maahantulopapereissa mainittu kielletyksi ilman asianmukaisia lupia. Paikannimet ja niiden merkitykset seudulla olisivat varmaankin arvokkaita. Kartasta otin ne helposti ylös, mutta en täysin pysty ymmärtämään, kääntämään niiden merkitystä Suomen kielelle (Liite 2.) Kartassa ei myöskään välttämättä ole kaikkia paikkakuntalaisten käyttämiä niminä. Niitä ei voi laillisesti mennä kovin paljon kyselemään ja merkitsemään muistiin.

Kylän juhlat

Illalla olin sitten Alisi’n kanssa kylän juhlissa. Kylä oli tässä lähellä, siis Apian kaupunkialueella. Ihmisten nimien suhteen on täällä sillä tavoin, että kun polynesialaiset tietävät, ettei heidän alkuperäisiä nimiään oikein ymmärretä ja osata ääntää, he käyttävät englanninkielisiä nimiä. Alisi sanoi nimekseen ”Alice”, ja niin kuin jokaisen ihmisen kanssa täällä, sain tehdä jonkin verran työtä kaivaakseni esille heidän oikean nimensä.

Minut istutettiin Elena’n (”Helen” englanniksi) viereen; hän oli eronnut rouva, jolla oli kaksi lasta, mies oli häipynyt Uuteen Seelantiin. Perheen isä ja äiti olivat käymässä Australiassa. Luovutin juhlallisesti Waltarin ”Sinuhe egyptiläisen” Alisille. Elena siitä piti lujasti kiinni loppuillasta. Olin tuonut lahjan Suomesta sitä hetkeä varten, kun ensimmäisen kerran olen kylässä polynesialaisessa perheessä, ja kerroin tämän antaessani kirjan. Fidzillä annoin hotellin henkilökunnan tytöille suomalaisen musiikkikasetin lahjana ensimmäisille näkemilleni Etelämeren ihmisille. He olivat pitäneet siitä, se oli Juice Leskisen uutta korkeatasoista suomalaista pop-musiikkia, Suomi rockia.

Talo oli oikea samoalainen faleo’o, millä nimellä täällä samoalaista taloa kutsutaan. Pelkät pylväät olivat seininä, siis seiniä ei ollut, ja talossa oli myös oikea samoalainen olkikatto, eikä peltikatto, niin kuin nykyään usein on. Talo oli valtavan iso, aivan kuin olisi ollut jollakin juhlakentällä eikä asunnossa. Väliseiniä ei myöskään ollut. Sohvat erottivat toiseen päähän makuuhuoneen näköistä tilaa, siellä oli moskiittoverkkoja ja vuodevaatteita, huonekaluja jne.

Seinätkin tällaiseen taloon kyllä saa myrskyllä ja sateella, oljista, päreistä tms punottuja suorakaiteen muotoisia palasia haetaan esiin, ja ne liitetään toisiinsa ja seinäpylväisiin, aivan siisti seinä siitäkin tulee tarpeen tullen.

Kattoa reunusti kolme- neljäkymmentä sukulaisten kuvaa; joka kuvan ympärillä oli seppele. Näitä minulle innolla esiteltiin ja kerrottiin mikä serkku vaikutti missäkin.

Sitten katselimme tanssia koko illan. Minulle annettiin lava-lava, perinteinen kietaisuhame, joka edelleen on yleisin vaate sekä miehillä että naisilla. Juhla oli kaikin puolin riemukas, ihmiset olivat onnellisia ja iloisia ja vapautuneita. Itse en tähän tunnelmaan täysin päässyt, kun en tuntenut vieraanvaraisuutta täysin vilpittömäksi tässä turistipesässä, Apiassa.

Nyt olin tosin hypännyt täysin samoalaiseen paikkaan, yhtään palagia ei ollut tässä satapäisessä joukossa. Kaikki olivat pukeutuneet perinteisiin polynesialaisiin asuihin. Minut oli istutettu Elenan kanssa kirkkaasti valaistulle paikalle talon siihen päätyyn, minkä edessä tanssijat olivat. Muut ihmiset yleensä olivat mukavassa hämärässä. Olimme myös muita korkeammalla ison talon korkean perustuksen päällä.

Ilmeisesti leikimme kapteeni Cook-leikkiä, ensimmäinen palagi polynesialaisten alkuasukasjuhlissa. Hienoa joka tapauksessa, että minut näin huomioitiin, kirkkaasti valaistuna tunsin oloni vaan hieman vaivautuneeksi.

Muut talot ympäristössä olivat kaikki hyvin lähekkäin, oltiinhan kaupunkialueella. Ne olivat nykysamoalaisia puutaloja, matalia, ja seinääkin oli jonkin verran, ne eivät olleet oikeita samoalaisia faleo’o’ita niin kuin tämä Elenan talo. Yksi talo oli erittäin moderni ja siisti, ilmeisesti kylän pastorin talo, ja ehkä juuri sen rakennuskustannuksiin kerättiin juhlien avulla rahaa.

Juhlan syy nimittäin oli, että jollekin julkiselle rakennukselle kerättiin rahaan Tapa oli sellainen, että kukin almunantaja meni sen tanssijan luokse, joka hänen mielestään oli tanssinut hyvin, ja antoi tälle rahaa. Tanssija ei tietenkään keskeyttänyt ohjelmaansa vaan raha pistettiin viereen ja hän nyökkäsi hymyillen.

Alisi oli tanssijoiden joukossa ja hänen tehtävänsä oli myös kerätä kaikki rahat yhteen. Ja mikä muodonmuutos! Alisi on aivan tavallisen näköinen keksi-ikäinen nainen työolosuhteissa, mutta nyt hän oli muuttunut kukoistavaksi polynesialaisneitoseksi. Mustat pitkät hiukset olivat kauniisti kammatut ja niillä lepäsi runsas kukkaseppele. Polynesialainen värikäs lannevaate, kukkaseppele kaulalla, kukikkaat rintaliivit ja paljaat jalat täydensivät vaikutelman.

Tanssijat olivat jonkin kirkon tanssiryhmä. Osa lauluista oli hengellisiä. Tanssi oli perinteistä, siinä ei ollut länsimaisia lisiä, eikä hotellien keksimiä uusia turistihoukutusliikkeitä. Istumatansseja oli myös. Rytmit olivat hienoja, tanssi varmaankin ”kiltimpää” kuin ennen lähetyssaarnaajien tuloa, silloinhan ei tytöillä ollut rintaliivejäkään. Muutaman kerran vain vähän heiluttivat lantioitaan naiset. Tämä tietty steriilisyys nykyaikaisessa samoalaisessa tanssissa on ärsyttävää, mutta tanssin kaunista rytmin, laulun ja liikkeiden kokonaisuutta ei onneksi kukaan ole pystynyt pilaamaan.

Elena saattoi minua vähän matkaa kotiin ja sovimme tapaamisesta joskus.

Päivällinen Andrewn kanssa

Seuraavana päivänä minulla oli päivällinen australialaisen diplomaatin kanssa. Tämä oli se sama mies, johon olin tutustunut lentokoneessa, Andrew Hamilton, ”Third secretary” eli kolmas sihteeri Australian lähetystössä. Se on nimeltään ”Australian High Commission” eikä ”Embassy”, koska molemmat kuuluvat brittiläiseen kansainyhteisöön.

Mukana oli myös Andrewn työkaveri, Helen, oikein viehättävä australialainen tyttö. Keskustelimme pääasiassa polynesialaisten menneisyydestä, voivatko he olla israelilaisia, minkälainen kansa Lapita-kansa[10] oikein oli ja mistä se tuli, voidaanko täältä löytää kirjoitettuja tekstejä jne.

Andrew pani asian leikiksi ja kysyi tarjoilijatytöltä, onko tämä israelilainen. Tyttö ei tajunnut koko asiaa ja hymyili tyypillistä tahitilaishymyä – tämä on paras sana kuvaamaan heidän hymyään tällaisissa tilanteissa – eli hymyili valloittavasti eikä sanonut mitään. He hymyilevät aina kun eivät ymmärrä tai halua ymmärtää jotakin asiaa, ja kukaan ei tiedä, mitä tunteita ja ajatuksia hymyn taakse kätkeytyy, vaikka he eivät varsinaisesti salaa mitään niin kuin aasialaiset kohteliaan käytöksensä taakse.

Myöhemmin esitin saman kysymyksen samoalaisille mormonilähetyssaarnaajille, ja vastaus oli ehdottoman varma ja itsetietoisen ylpeä: ”Kyllä!”

Ryöstö

Erikin innostamana – hän oli ruotsalainen hotellissa asuva kaveri, ja hän oli huolellisesti sonnustautunut iltaa vasrten – lähdin minäkin yöklubiin perjantai-iltana. Mutta sitäpä ei olisi pitänyt tehdä, sillä töppäilin tietysti alkeellisella tavalla ja menetin kaikki rahani, n 250 Talaa, ja mikä pahinta, molemmat luottokorttini.

Kaunis tyttö vei minut kauemmaksi kaupungille yöllä taksilla, ja sitten onnistui kaivamaan lompakkoni esiin ja juoksemaan pakoon niin että vain hänen viittansa jäi käsiini. Aikamoinen saavutus silti häneltä, sillä minulla on hyvin syvät ja kapeat taskut hellehousuissa ja nappikin vielä sulkemassa taskun suun. Myöskin olen jo ehtinyt nähdä yhtä sun toista, niin ettei minun olisi pitänyt tällaiseen sortua, tai toisinsanoen hänen ei olisi pitänyt pystyä onnistumaan. Fidzillä meinasin jo joutua teljetyksi yhteen kapakkahuoneeseen, mutta selvisin siitä huomaamalla tilanteen ajoissa.

Auto – ilmeisesti sama taksi – tuli tytölle yöllä kuin tilauksesta, niin etten millään voinut tavoittaa häntä. Auto häipyi ja minä ehdin vain ihmetellä.

Silloin suutuin, ja päätin vain yksinkertaisesti kävellä kotiin, ja tein sen, vaikka matka oli pitkä. Onneksi jo silti puolivälissä pääsin hyvin ystävällisen taksin kyytiin. Hän pysäytti ja kysyi, tarvitsenko kyytiä ja suostui viemään minut ilmaiseksi kotiin, kunhan maksan joskus myöhemmin.

Kaikkien luottokorttisääntöjen mukaisesti yritin heti aamulla, lauantaina, ilmoittaa kortin katoamisesta American Expressin lähimpään toimistoon, mutta se ei millään onnistunut, ei USA:han eikä Uuteen Seelantiin eikä mihinkään.

Sunnuntaina täällä ei toimi mikään, ja maanantaina menin sitten hotellin henkilökunnan kehotuksesta – kun kerran puhelinyhteys ei toiminut – pankkiin ja ilmoitin asian siellä.

Poliisille menin vasta, kun olin varma, että korteista oli ilmoitukset lähteneet. Keskustelin myös Andrewn ja Peterin kanssa mitä varsinaisesti kannattaisi tehdä. Kaikki kehottivat menemään poliisille tällaisessa tapauksessa. Itse olisin oikeastaan vielä kaikkein ensimmäiseksi halunnut mennä kysymään Alisin ja Elenan kyläpäälliköltä neuvoja. Se olisi sopinut parhaiten tilanteen käyttämiseen kaikkien matkasuunnitelmieni hyväksi, siitä olisi voinut tulla merkittävä ja mielenkiintoinen sosiaalinen tapahtuma, mutta energiani ei siinä hermostuneessa tilassa oikein riittänyt kaikkiin koukeroihin, varsinkin kun kukaan ei ajatustani tukenut, kukaan ei oikein ilmeisesti ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi ollut. Samoan yhteiskunta on kuitenkin heimokeskeinen ja tällainen toiminta olisi voinut olla asianmukainen.