Matkakertomus kevät 2014

Valmistelut

Ystäväni Leenan kanssa oli tarkoitus lähteä syksyllä 2013 Espanjaan tai Kanarialle, mutta yhtenä päivänä hän soitti, että ”mä oon jo täällä Fuengirolassa”. Olin hieman pettynyt, mutta sitten yhtenä päivänä talvella ajattelin, että lähdenpä minä myös. Tilasin lipun Internetistä ja siitä se alkoi.

Rahaa tuli pikalainasta, mikä on vaarallista, mutta oli välttämätöntä, koska rahani eivät muuten olisi riittäneet matkakuluihin. Postin siirsin Fuengirolan Hostell Nevadaan, suomalaisten pitämään hostelsiin, asunnon hommasin Centro Finlandian – mikä on suomalaisten ylläpitämä talo toimintoineen Fuengirolassa – asunnonvälityksestä. 300 E:lla kuukaudessa en saanut, vaikka monet väittävät että sellaisia löytyy, mutta 400 E:lla sain. Sitten vaan odotusta.

Matkakertomusta en ajatellut kirjoittaa, kun ei sitä kukaan lue kuitenkaan, mutta Reposaaren bussissa juteltiin Reiskan – Lampaluodossa asuva entinen merimies - kanssa mukavia, ja hän sanoi sitten tästä asiasta, että kyllä hän ainakin lukee, niin sain pontta ajatella että kirjoitan.

Nyt en kuitenkaan saanut aikaiseksi joka päivä kirjoittaa päiväkirjaa, ajattelin, että kirjoitan sitten Suomessa vaan muistista. Etelämerellä aikoinaan kirjoitin joka päivä päiväkirjaa, ja lähetin kopion Liisa-siskolleni tai äidille. Niistä oli sitten helppo rakentaa matkakirja.

Nämä tapahtumat ja tiedot eivät nyt ole mitenkään ihmeellisiä, mutta tästä voi kyllä eläytyä matkan tunnelmiin ja saada vinkkejä omiin reissuihinsa. Monilla varmaan on paljon kiintoisampia kokemuksia, mutta he sitten taas eivät useinkaan kirjoita ja julkaise niitä.

Matka

Matka alkoi taksilla Reposaarelta Porin linja-autoasemalle. Taksikuski oli puhelias nainen ja juttelimme mukavia. Linja-autolla köröttelin lentoasemalle iltayöllä Helsinkiin. Siellä olikin sitten monta tuntia kulutettavana, mutta jännittäväähän se oli, matkaväsymystä ei vielä ollut, ja kaikki oli innostavaa, muutama ravintola oli yölläkin auki. Turvatarkastus meni sujuvasti, tosin olin laittanut deodorantteja, Tahitin öljyäni vahingossa käsimatkatavaraan, ja ne lensivät roskakoriin (vai olikohan se vasta Lontoossa?). Nestepulloja ei saa viedä. Koko käsimatkatavarani laitettiin matkatavaroihin jostakin syystä.

Lennolla Lontooseen Chatwickin lentoasemalle juttelin kaikkea vierustoverini kanssa, mutta en enää muista mistä. Hän oli suomalainen nainen, joka oli Englannissa naimisissa, lapsikin, tyttö, oli siinä mukana. Norwegianissa ei tarjottu mitään, mutta itse sai ostaa. Lentoasemalla oli hieman vaikea löytää lento Malagaan ja turvatarkastus oli äärimmäisen tarkka, vaikka meidät oli jo Helsingissä tarkastettu. Ei nyt kuitenkaan Helsingistä tullessa niin tarkka kuin sitten Malagasta tullessa, silloin täytyi kengätkin riisua.

Lento Malagaan oli samanlainen kuin lento Helsingistäkin, suomalaisia ei enää ollut paljoakaan. Juttelin silti tietysti, englanniksi, vierustoverini kanssa, joka taisi olla sveitsiläinen. Malagassa oli helppo mennä taksilla Nevadaan, ja koska oli päiväsaika vielä, pääsin kaikkiin kauppoihin ja ravintoloihin. Taksikuskin kanssa juttelimme kaikenlaista, Espanjan kieli sujui jotenkuten, olin sitä harjoitellut tiiviisti kaksi kuukautta ennen matkaa kirjoista, sanakirjasta, kieliopista ja espanjankielisestä radio-ohjelmasta.

Vasemmalla kiilteli sininen meri, oikealla kohosivat sinikeltaiset ja vihreät vuoret ja kukkulat, välillä korkeilta paikoilta näkyi alhaalla kyliä ja kaupunkeja, hiekkarantoja ja meren selkä. Aurinko paistoi, lämmintä oli, oli hienoa nauttia maisemista ja olla taas etelässä! Espanjassa, Costa del Solilla!

Nevada

Hostell Nevada on minulle tuttu paikka edellisiltä matkoiltani. Nykyään sitä pitää helluntailainen pariskunta ja perhe ym. suomalaiset. Alkoholia ei enää tarjoilla, aamuisin on suomalaistyyppinen aamiainen puuroineen, kahvineen, kananmunineen, leipineen, salaatteineen, leikkeleineen jne. Se sisältyy hintaan. Aikoinaan baarissa oli tarjoilua ja suomalaiset lentoemännät olivat baarityttöinä. He olivat jollain kansainvälisillä halpalennoilla emäntinä, eivät Finnairilla tai SAS:illa. Aamuisin he katsoivat minua tarkkaan ja kumosivat Bloody Maryn, tosin vain votkaa ja tomaattimehua, niin olimme sopineet, isoon lasiin sen mukaan mitä arvelivat kuntoni vaativan.

Espanjassa baareissa on tapana, että he lorottavat juomia ison määrän lasiin eivätkä mittaa laisinkaan.

Emännät kertoivat, että erityisesti ranskalaiset matkustajat olivat hankalia, loukkaantuivat kun ei puhunut Ranskaa, ja valittivat kaikista asioista. Sikäli ymmärrän tämän, että Ranskassa pitää aina esimerkiksi ravintolassa valittaa, jos ei ruuasta pidä jostain syystä. Ranskalaiset tarjoilijat eivät siitä suutu niin kuin suomalaiset, se kuuluu kulttuuriin.

Nevada on siisti ja mukava paikka ja suhteellisen halpa. Kannattaa soittaa ja sopia huoneesta, Internet-varauksissa hinnat ovat paljon korkeampia, niin kuin tuntuu olevan muissakin hotelleissa. Siellä puhutaan Suomea puhelimessa. Minulla on aina tapana mennä sinne ensin pariksi päiväksi tai viikoksi, minä aikana saa järjestettyä asiansa. Postin olen aina laittanut sinne. Nyt minulla olisi ollut asunto heti alusta asti, mutta jotenkin on turvallisempaa mennä Nevadaan ensin, eihän sitä koskaan tiedä, jos ei siellä sitten olisikaan ollut asuntoa. Ja näin sain pari päivää oltua Los Bolichesin keskustassa.

Keskustassa on halpa, 300 E/kk, Santa Fe hostelli, jossa olen yleensä Nevadan jälkeen ollut, mutta siellä on kamala homeongelma. Seinillä oli mustia täpliä, jotka peitettiin vaan laastilla, kylpyhuoneen ikkunanpuitteet olivat mustanaan homeesta. Minulle tuli kahden kuukauden jälkeen kamala yskä, jota ensimmäisellä kerralla luulin pelkäksi flunssaksi. Toisella kertaa kahden kuukauden jälkeen sama juttu ja tajusin lopulta sen olevan ainakin osittain homeesta johtuva. Lääkäri vaihtoi flunssalääkkeet antihistamiineiksi. Lääkärinpalvelut sai Xanit-firmassa suomalaiselta lääkäriltä matkavakuutuksella. Homeen tajuttuani lähdin silloin kiireen vilkkaan takaisin Nevadaan ja sitten Erkin luo, niin kuin edellisessä kertomuksessa mainitsen. Tällä matkalla en tarvinnut lääkäriä

Ensi päivät

Käytyäni kiittämässä tulomatkan onnistumisesta polvistumalla kirkossa - katolinen kirkko Los Bolichesin keskustassa - menin tietysti heti Bar Guerra’an, Sotabaariin, ja monet tutut ja tarjoilijatytöt toivottivat iloisesti tervetulleeksi: ”Ai, hei Ollii, sä oot taas täällä.” Tapasin Jussi Taarin, vanhan ystäväni ja juttelimme taas kaikenlaista syvällistäkin monta kertaa. Pahoittelimme kun ei Marttii ollut mukana, niin kuin viimeksi. Me olemme kolme filosofia, oikein koulutukseltammekin. Molemminpuolisista vierailuista ei sitten monestakaan syystä tullut kuitenkaan mitään. Luettelen tässä myöhemmin asioita, jotka jäivät tekemättä, vaikka olivat suunnitelmissa, kaksi kuukautta on ihmeellisen lyhyt aika, kun koko ajan on paljon tekemistä.

Tekemiseksi täällä riittää, kun kävelee Paseo Maritime'ä pitkin ja poikkeaa välillä kuppiloihin ja syömään. Sama oli Tahitilla rantakadulla, ja suurkaupungeissa näin on toreilla. Aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, lähinnä tulee juteltua kaikenmaalaisten ihmisten kanssa, ja Fuengirolassa suomalaisia näkee paljon, varsinkin Los Bolichesin kaupunginosassa.

Asunto

Centro Finlandiassa asunnonvälittäjä Aila – porilainen, jolla on appiukko Reposaarella - hoiti asiani ripeästi ja täsmällisesti. Sain asunnon avaimet, kaikki mahdolliset ohjeet ja osoitteen. Itse piti sinne kuitenkin mennä. 2 kk vuokra, 300 E takuumaksu, jonka sain sitten takaisin, 125 sähkölaskun ennakko, 40 välittäjälle. Kortti ei kelvannut, mutta saimme rahat pankkiautomaatista. Kävelimme kauniissa ilmassa muutaman korttelin Los Bolichesin vilkkaita ja kapeita katuja hyvällä mielellä.

Hain tavarani Nevadasta taksilla, ja jatkoimme matkaa Caravaljo’n kaupunginosaan, jonne oli kolmisen kilometriä. Matka kulki Bolichesin katujen jälkeen rantakatua, joka matka tuli sitten kovin tutuksi kun melkein joka päivä siinä tallustelin ja kuljin bussilla. Taksit ovat halpoja, 5-10 E kaupunkimatkat. Bussimatka maksoi yhden euron ja 20 senttiä.

Asunto oli Rantakadulla, Paseo Maritimo 135, parvekkeelta näkyi meri sadan metrin päässä. Sisäremontti oli menossa rappukäytävässä, hissillä pääsi kolmanteen kerrokseen.

Melkein pihalla oli pizza- ravintola, jossa usein kävin. Tarjoilijarouva kertoi nimekseen Doo kysyttäessä. En sitä ymmärtänyt ja kirjoitimme sen: Dawn. Nyt ymmärsin heti ja sanoin että niin kuin morning, aamu, ja hän nyökkäsi. Olisihan se hienoa suomalaisellekin naiselle kun nimi olisi Aamunkoitto. Romanttinen nimi.

Kauempana oli tapas-ravintola, josta yleensä päiväni aloitin syömällä jonkun tapaksen ja juomalla oluen. Terassilta näkyi ranta ja rantatouhut. Sieltä minulle tuli ainoa espanjalainen ystäväni Angelo Loliin lisäksi (Leenan kotiapulainen). Sitten kotiinpäin mennessä oli terassiravintola, johon seuraavaksi pistäydyin ennen kotiin menoa valmistautumaan kävely- ja bussimatkaan. Siellä join brandyä, Sobreano’a tai Magno’a kaakaon kanssa.

Vielä vähän tapas-ravintolaa kauempana oli Supermercado, josta sai kaikkea mitä vaan voi tarvita. Tosin kynsiharjoja ei ollut, eikä paistettuja polloja, broilereita. Sieltä ostin päivän tarpeet ja espanjalaisen lehden ja otin mukaan englantilaiset ilmaislehdet. Tämä mercado oli auki kaikkina päivinä, juhlapäivinäkin, mistä he olivat ylpeitä. Venäläistä votkaa, jota Jussi haukkui pahanmakuiseksi ja epäterveelliseksi, sai 8 E:lla litran. Kaikkia muitakin juomia oli, halvimmat oluet n. 40 s tölkki ja viinit pahvitöpperössä 1 E litra.

Tölkeillä ja pulloilla ei Espanjassa ole kierrätystä, roskat sen sijaan lajitellaan enemmän tai vähemmän tarkasti kaduilla oleviin siisteihin roskapönttöihin. Siisteydestä tulee mieleen, että ennen Espanjassa sai aina pelätä, että astuu pommiin, koirankakkaan, nyt tilanne on muuttunut, kaikkialla on siistiä, kikkareita ei useinkaan näe. Erityisesti vessat ovat hämmästyttävän puhtaita, mikä on ihmeellistä, kun luulisi, että täällä on vielä likaisempaa kuin Ranskan vessoissa, jotka ovat varsin kauheita. En nyt tiedä tilannetta siellä tänä päivänä, enkä kiinnittänyt asiaan huomiota kun Unskin kanssa automatkalla Espanjaan olimme kaksi yötä Ranskassa (mistä siis tuossa ensimmäisessä matkakertomuksessa).

Vessoista tulee mieleen vielä sekin asia, että Espanjassa on tehty laki, että kuka tahansa saa mennä mihin tahansa ravintolaan vessaan, aina on päästettävä. Tämä on varsin tärkeä ja humaani laki. Myös lasi vettä on annettava ilmaiseksi pyydettäessä.

Erkin visiitti

Alkupäivinä tavattiin Erkki Kilpeläisen kanssa Sotabaarissa. Vanhoina kavereina päätimme lähteä minun luokseni, että hän näkisi paikan. Menimme taksilla ja sitten juttelimme perusteellisesti. Innostuimme juomaankin niin mahdottomasti, etten kehtaa kertoakaan miten sammuin lopulta. Aamulla olin perin nälkäinen ja menimme kaupunkimatkan varteen englantilaiseen terassiravintolaan syömään pekonia ja munia, english breakfast. Sitten Boliches'iin.

Soittelimme välillä ja näimme baarissa, mutta enempää emme tällä kertaa ehtineet vierailla. Edellisellä matkalla Erkki tuli usein Santa Fe’hen ja lähdimme yhdessä kaupungille. Erkki on aikoinaan myynyt nostureita ympäri Siperiaa. Hän asuu täällä kauniissa huoneistossa Los Pacosissa, josta edellisessä matkakertomuksessa.

Unohtui kertoa TV:stä asunnossani. TV:stä ei näkynyt mitään muuta kuin lumisadetta, ja pähkäilin sen kanssa monta päivää. Yritin joka nappia kaukosäätimessä, mutta mikään ei auttanut. Hälytin jo asunnonvälittäjänikin, mutta ketään ei ehtinyt tulla, ennen kuin keksin vian. Se oli yksinkertainen kosketushäiriö. Piti vaan painella johtojen tepseleitä aina välillä tiukemmalle ja joka suuntaan, niin kyllä se toimi. Ohjelmat olivat pääasiassa saksankielisiä, monta kanavaa, lännenelokuvia ym. hauskaa. Se oli ihan mukava ohjelmanumero aina välillä kun ei muutakaan viitsinyt tehdä. Onneksi osaan Saksaakin. En muistanut kysyä emäntä Marialta, miksi ohjelmat ovat Saksasta, kun hän oli espanjalainen.

Matka Caravaljo’sta Los Boliches’iin

Useimpina päivinä ohjelmanani oli ensin kulkea Caravaljo’sta Los Bolichesiin Sotabaariin tai katsomaan postini Nevadassa. Silloin oli kaksi vaihtoehtoa, kulkea kilometrin verran rantakatua ja siirtyä sitten seuraavalle kadulle ja bussiin, tai sitten nousta heti korkealle kukkulalle ja siellä bussiin. Yleensä kävelin sen kilometrin rantakatua ja sitten istahdin drinkkibaarin terassille, join Tinto Veranon, punaviiniä ja sitruunalimonadia. Sitten seuraavalle kadulle nousu ja siinä bussipysäkille. Yleensä bussi tuli aika pian. Sitten vaan Junakadulla Nevadan kohdalla ulos. Ei niistä busseista paljon ole kerrottavaa, uusia ja siistejä. Ihmiset istuvat ja juttelevat niin kuin missä kaupungissa tahansa, puolet aina ulkomaalaisia, espanjalaiset vilkkaita ja eloisia, ystävällisiä. Kuskit asiallisia, juttelevat usein tuttujen matkustajien kanssa. Kaupunkinäkymää matkalla, liikenne vilkasta mutta rauhallista.

Kalaravintolat

Caravaljo’n kaupunginosa on kuulu kalaravintoloistaan. Paseon meren puolisella reunalla on ravintoloita 300-400 metrin välein. Niiden vieressä on hiekalla täytettyjä n. 9 m veneitä, joissa on hiillos ja kaloja paistetaan siinä, varsinkin sardiineja. Sisällä on tietysti asianmukaiset keittiöt. Terassi on myös kaikissa ja sitten rannassa aurinkotuoleja, sänkyjä ja niissä olkinen aurinkovarjo.

Kävimme näissä muutaman kerran Leenan ja Lolin kanssa. Loli tunsi ravintolan henkilökuntaa ja saimme hyvän palvelun. Maistelimme monenlaisia kaloja, äyriäisiä ja simpukoita.

Kerran kalaravintolassa kysyin pääsisinkö mukaan noihin veneisiin kalareissulle. Veneitä näkyi ikkunasta usein kalastamassa lähellä ja kaukana. Tarjoilija sanoi, ettei heillä ole mitään tekemistä noiden veneiden kanssa, vaikka ne ovatkin usein aika lähellä. He saavat kalansa tukusta mercadosta. Jos haluaa veneretkille, täytyy mennä Fuengirolan satamaan.

Keskustelut

Tällä matkalla en paljonkaan mitään tehnyt ihmeellistä. Lekottelin vaan ja kävelin Paseo'ta edes takaisin. Kun oli tehnyt aamutoimet, käynyt Bolichesissa, kävellyt takaisin, käynyt kaupassa, oli jo mielestään tehnyt tarpeeksi ja voi hyvällä omatunnolla lekotella ja katsoa TV:tä. Niinpä suurimmaksi saavutukseksi jäivät kaikenlaiset keskustelut ravintoloissa ihmisten kanssa. Tässä niistä muutamia.

Angelo. Tapas- baarin terassilla tutustuin espanjalaiseen mieheen, jonka nimi oli Angelo. Hän istui siellä yksin ja vinkkasin häntä istumaan seuraani. Tapasimme näissä lähibaareissa aina silloin tällöin ja keskustelimme kaikenlaista Englannin ja Espanjan sekoituksella. En siitä muista muuta kuin että kumpikin kerroimme elämästämme. Ensimmäisellä kerralla hän oli jotenkin epätoivoinen ja näytti kuinka hän haluaisi lävistää tikarilla sydämensä. Seuraavalla kerralla hän oli iloinen ja onnellinen, siistiytynytkin ja väitti että se oli minun ansiotani kun olin kuunnellut häntä. Hän halusi aina halata lähtiessä ja olin silloin hyvin varovainen, kun pelkäsin että jotain katoaa taskuistani. Ne nyt olivat muutenkin aina sillä tavalla järjestyksessä, ettei kukaan voisi viedä mitään.

Irlantilainen. Pizza- ravintolassa kerran istui mies lähellä ja rupesimme juttelemaan. Hän oli irlantilainen ja halusi ehdottomasti painottaa minulle, että Pohjois-Irlannissa ei ole enää sotaa, rauha on onnistunut. Seuraavana päivänä oli kuitenkin lehdissä että Gerry Adams, Sinn Feinin, IRA:n poliittisen siiven johtaja, oli joutunut syytteeseen epäiltynä jostain aikaisemmista teoistaan. Kerroin, että siellähän oli rauhanneuvottelijana ollut meidän entinen pääministerimme Harri Holkeri. Hän sanoi, että kyllä hän sen tietää ja muistaa, siitä on vaan jo kauan aikaa, nyt on vielä paremmin. Huomasimme, että olemme molemmat samanlaisia, tykkäämme mennä juttelemaan kaikkien kanssa.

Siinä ravintolassa oli kolme osaa: terassi, baari sisällä ja pieni ravintolasali. Tämä ravintolasali oli yleensä melkein tyhjä, ja sinne tulivat kaikki nuoret rauhaan kännyköidensä ja tietokoneittensa kanssa touhuamaan. Se on hauskaa nykyään, kun kaikilla nuorilla on ne aina mukana.

Snellmann'in fani. Thelman puodissa Junakadulla tapasin miehen, jonka nimeä en tietenkään muista, joka kertoi löytäneensä Snellmannista uusia aspekteja, ehkä jonkin käsikirjoituksenkin Venäjän kautta, jotakin tällaista. Hän oli mm. insinöörien lehden ”Rakentajan” päätoimittajana ollut. Keskustelimme pitkään Snellmannista ja siihen liittyvistä asioista. Keskusteluun liittyi myös Thelman mies, ja kun kerroin kuinka kaikki olivat iloisesti muistaneet minut, hän sanoi hieman moittivan arvoituksellisesti:

”Mistähän ne mahtaa muistaa sinut?”

Olenhan tosiaan ehtinyt kaikenlaista täällä töppäillä, mutta kyllä nuo tervehdykset olivat iloisen ystävällisiä.

Thelman puodissa oli myös toisella kertaa hesalainen kaveri, jonka tunsin Sotabaarista, ja hänen kanssaan juttelimme mm. yöklubeista. Hän oli sitä mieltä, että niissä käy vain nuorisoa, ei kannata mennä. Tämä Espanja ei muutenkaan ole mikään maailman paras iskupaikka, kun täällä espanjalaiset naiset ovat vaikeasti lähestyttäviä, ja huorataloihin ei oikein viitsi mennä. Jos tätä asiaa ajattelee, maailmassa on paljon parempia paikkoja. Vaikka Thaimaa. Tämä oli ehkä enemmän minun pessimismiäni kuin hänen. Jotkut toiset kyllä sanoivat minulle, että on täällä yöklubeja vanhemmillekin, ja totta kai tilanteita löytyy, jos on sillä lailla suuntautunut. Minullahan on aina kunnialliset aikomukset ja odotan sitä oikeaa, vaikka todennäköisesti tässä iässä se on ollut jo menneisyydessä ja tiemme vain ovat eronneet tässä maailmassa, niin että vapaa olen joka tapauksessa suhteisiin.

Shamaani. Mustat kauppiaat yrittivät myydä kaikenlaisia kantamiaan tavaroita, koruja, kelloja, äänilevyjä jne. He eivät enää tyrkytä tavaroitaan vaan poistuvat kun kohteliaasti sanoo, ettei halua. Aikoinaan he olivat kun takiaisia, Leena neuvoi minua, että älä puhu heille sanaakaan, muuten et ikinä pääse eroon siitä myyjästä. Yleensä he olivat nuoria, siistejä miehiä. Yhden naisenkin näin myymässä kyllä. Mutta minä satuin tutustumaan vähän vanhempaan, arvokkaan oloiseen myyjään. Jotenkin johkaannuimme keskustelemaan drinkkibaarissa, vaikkei hän oikein osannut mitään kieliä. Oli muistaakseni Ghanasta, niin kuin aika monet heistä. Kysyin, onko hän shamaani, mitä sanaa hän ei ymmärtänyt, mutta kun imitoin noitarumpua leivänpaloilla, niin hän hymyili ja sanoi ymmärtävänsä. Sanoi, ettei hän ole shamaani. Minä sanoin, että kaikki suomalaiset ovat shamaaneja, varsinkin pohjoisessa, vaikkeivät kaikki huomaa sitä, tiedä sitä. Näin vaikeita lauseita hän ei varmaankaan kyllä ymmärtänyt. Näimme toisiamme aina välillä ja juteltiin. Hän neuvoi minua muutamassa asiassa, mm. kehotti kävelemään paljon, etten vaan löhöä kotona.

Ukrainan tilanne oli juuri akuutti niin kuin se on vieläkin, mutta alussa oli kaikenlaisia pelkoja että se laajenee maailmansodaksi jne. Kerran Sotabaarissa yksi suomalainen sanoi, että älä lähde enää sinne takaisin, voi tulla sota. Kaikenlaista kannunvalantaa tilanteesta oli suomalaisten keskuudessa. Ulkomaalaisten kanssa en keskustellut politiikasta, espanjalaisen nuoren työmiehenkin kanssa sanoimme vaan hys hys toisillemme kun puhe kääntyi politiikkaan. Hymyillen kuitenkin, vapaita maitahan nämä ovat Suomi ja Espanja. Mutta ulkomailla ei puhuta politiikkaa turistina muuta kuin suomalaisten kanssa.

Minä kysyin Suomesta tuttavilta, minkälainen tunnelma siellä on, ja kaikki sanoivat, ettei täällä mitään uhkaa tunneta. Niin minäkin olin ajatellut.

Yöklubit

Minulla oli suunnitelmissa mennä useinkin johonkin yöklubiin tanssimaan ja naisia katsomaan. Tämä nyt ei kuitenkaan toteutunut. Niihin pitäisi mennä myöhään illalla, yöllä vasta, mutta minä olin siinä vaiheessa jo aina nukkumassa, enkä ruvennut edes tutkimaan, mihin kannattaisi mennä. Se olisi kyllä itse asiassa aika helppoa: asiaahan voi kysyä taksikuskilta.

Paavo

Paavo, jonka tunsin jo edelliseltä matkalta, kerran Sotabaarissa, tai oikeastaan mentyämme syömään seuraavaan ravintolaan, pyysi minua tulemaan kylään katsomaan hänen puutarhaansa seitsemännessä kerroksessa. Otin kutsun vastaan ja lähdimme bussipysäkille, hän asui Fuengirolassa toisella puolella minun asunnostani katsoen. Bussin tulo kesti kauan ja meinasin jo luopua matkasta, mutta Paavo sanoi, että tule nyt vaan, se kannattaa. Ja kyllä se kannattikin, siellä tosiaan oli seitsemännessä kerroksessa puutarha. Siinä oli L:n muotoinen parveke, melkein kattoterassi, ja koko matkalta kaiteelle oli istutettu kasveja. Ne eivät juuri nyt olleet kukassa, mutta olivat runsaita.

Parvekkeelta näkyi myös työmiehiä rakennuspuuhissa. He olivat kuin pieniä muurahaisia ahertamassa. Paavo kertoi, että hän oli seurannut heidän työntekoaan ja ammatti-ihmisenä tuntee suurta ihailua heidän työtyyliään kohtaan. Kaikki näkyvät tietävän hommansa ja työnjohtajat täsmällisesti jakavat työt. Kun ajatellaan espanjalaisia manjaana- kansana, niin se ei ainakaan koske näitä työmiehiä. Kuka nämä kaikki kauniit rakennukset muuten olisi saanut aikaan?

Minulle alkoi selvitä, että tämä manjaana- juttu ei välttämättä koske työn laatua ja järjestämistä, se koskee enemmän sitä, koska työ tehdään. Jos espanjalainen sanoo, että hän tulee kymmeneltä suorittamaan jonkin tehtävän, hän saattaa hyvinkin tulla kahdeltatoista. Ja monet asiat rääkäävät päiväkausia, varsinkin paperihommat kuulemma.

Paavolla oli paljon muutakin mielenkiintoista kerrottavaa Espanjasta ja omasta elämästään. Vaikka hän on sisä- Suomesta, hän on innokas veneilijä ja purjehtija. Katselimme paljon kuvia.

Vaikka lähdin jo aikaisin illalla takaisin, tilasimme taksin, koska matka olisi ollut niin pitkä kävellä.

Ostoksilla Leenan kanssa

Yhtenä päivänä Leena halusi minut mukaansa ostoksille. Taksilla lähdin, oli mukava nuori taksikuski, joka puhui mielellään. Ohitimme Boliches’iin tullessa liikenneympyrän keskellä korkealla olevan vihreäksi muuratun Pikku- Fiatin patsaan, jota olin aina ihmetellyt, se on aika humoristinen patsaan aihe. Kuski kertoi että se on Espanjan autoteollisuuden ensimmäisen tuotteen muistomerkki, se ei ole Pikku- Fiat, vaikka on samanlainen. En muista mikä se automerkki on, hän kyllä sen mainitsi.

Leenan kanssa menimme hänen asunnoltaan, joka oli Fuengirolan hallista vuorille päin muutaman korttelin päässä, Fuengirolan keskustaan ostoskaduille. Siellä oli kaikenlaista kiinnostavaa hänelle ja minä seurasin kärsivällisesti mukana. Poikkesimme välillä oluelle ja myös syömään. Leena nautti kovasti kierroksesta ja niin minäkin. Lopuksi istuimme vielä hänen luonaan ja sitten lähdin kotiin taksilla. Edellisellä kerralla heti tultuani Espanjaan, olin siellä illan ja yön. Katselimme drinkit kädessä parvekkeella illan laskeutumista Fuengirolan silhuettiin ja tähtien syttymistä. Lolikin poikkesi. Nukuin sohvalla ja menin aamulla taksilla, jonka tilasin ravintolasta matkalla. Ei jaksanut kävellä 4-5 km matkaa, enkä sieltä olisi oikein osannut bussilla.

Kerran olivat Leena ja Loli minunkin luona tutustumassa, he pitivät asunnostani. Menimme kalaravintolaan silloinkin.

Naisia tapaamassa

Yritin tietysti tutustua kiinnostaviin naisihmisiin, mutta suuremmatta menestyksettä. Aivan ensimmäisinä päivinä heti terassiravintolassa näin mukavan espanjalaisen naisen, ja jotenkin pääsin juttuihin. Jotain juteltiin ja pyysin, että hän tulisi seuraavanakin päivänä paikalle. Hän sanoi, ettei tule, mutta tuli kumminkin. Aikamme juteltuamme hän sitten rupesi puhumaan edesmenneestä miehestään, ja sitten yhtäkkiä liikuttui ja lähti saman tien pois autolleen. En sitten enää häntä nähnyt, vaikka usein istuin matkalla Boliches’iin samassa ravintolassa.

Santa Fe:ssä oli yksi kovin ihastuttava siivooja. Ei mikään ylpeä kaunotar, mutta oikein kiva. Kaikki suomalaiset olivat samaa mieltä, huomanneet saman asian. Pyysin häntä syömään kanssani ja hän lupasi tulla, mutta oli sillä hetkellä töissä. Pari kertaa kävin häntä sitten katsomassa, muttei hän ollut paikalla tai oli yläkerroksissa hommissa. Se asia jäi siihen.

Minulla oli kotimatkalla tapana pysähtyä bussipysäkin kohdalla Bussikadulla olevaan ravintolaan terassille syömään tapaksia. Siinä oli kaksi viehättävää tarjoilijatarta, toinen ilmeisesti omistaja miehensä kanssa. Lausuin muutaman kohteliaisuuden, mutten osannut lähestyä, mutta sitten:

Johanna (nimi muutettu). Suomalainen tyttö istui yksin viereisessä pöydässä, kysyin sopiiko istua hänen pöytäänsä, ja hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Vaihdoimme tiedot kummankin matkasta ja juttelimme loputtomasti. Rupesimme illan kuluessa vähitellen puhumaan ihan rasvaisia. Hän kertoi, että hänellä on ollut monta miestä, jokaista arvioi päiväkirjassaan, minun kertomukseni olivat varmaan samalla tasolla. Suutelimme tulisesti monta kertaa ja hän oli sylissänikin, vaikka sitä koitin välttää, se ei kai ole aivan sopivaa Espanjan terasseilla.

Täällä Espanjassa eivät nähtävästi julkiset hellyydenosoitukset ole kovin yleisiä. Ehkä iltaisin on enemmän. Ranskassa nuoret aina nojasivat polkupyörään ja halailivat ja suutelivat joka paikassa. Porissa ei myöskään näe paljoakaan halailua kaupungilla, Hesassa se on aivan tavallista.

Johanna sanoi, ettei hän lähde mukaani kahdesta syystä; hänen pitää mennä vanhempiensa luo, ja hän tykkää nuoremmista miehistä.

Kun hän sitten humaltui huomattavasti, vein hänet taksilla kotiinsa.

Minulla oli toinenkin samantapainen tuttavuus samassa kuppilassa. Silloin vain juteltiin normaalit molemminpuoliset matkakokemukset ym. Hän oli jo seuraavana päivänä lähdössä Suomeen ja myös hän piti minua vanhana. Hänkin humaltui lopulta, ja kun vein hänet kotiin, hän välttämättä halusi jäädä yhteen ravintolaan. Emme me taksikuskin kanssa sille mitään voitu, ajateltiin että hän varmaan tuntee seudun. Sitten aamulla hän soitti minulle, oli löytänyt numeroni Internetistä, sehän on siellä ainakin kotisivuilla, ja kysyi oliko hänen käsilaukkunsa minulla. Ei ollut, eikä taksissakaan. Se oli siis kadonnut tai varastettu. Hän soitti isänsä puhelimesta, ja minä soitin myöhemmin isälle, ja isä kertoi helpotuksekseni, että tyttö oli päässyt koneeseen ja kaikki paperit oli saatu korvattua ja ilmoitus poliisille tehty. Minä olin harmissani, kun olin päästänyt hänet yksin ravintolaan, mutta isä vakuutti, etten ollut mitään väärin tehnyt.

Yhden Sotabaarin suomalaisen naisen kanssa olin rannassa syömässä, ja meillä oli hauskaa, mutta se jäi siihen.

Jos olisi ollut joku romanttinen seikkailu, en siitä tietenkään kertoisi. Nämä nyt voi kertoa.

Rikollisuus

Rikollisuus tunkeutuu valitettavasti Costa del Solilla joka paikkaan. Paikallisilla on sanontatapakin: Costa del Sol, Costa del Crime (Aurinkoranta, rikoksen ranta). Ja se tietysti kohdistuu juuri meihin turisteihin. Minäkin kerran masentuneessa tilassa viestitin tuttaville, että tänne matkatoimistot tuovat pahaa aavistamattomia ihmisiä ryöstettäviksi eivätkä varoita heitä tarpeeksi. Tarinoita kuulee paljon, minä en ole joutunut kohteeksi muulla tavoin kuin että pankkiautomaatti on pari kertaa imaissut luottokorttini. Tällä matkalla minulle ei tapahtunut mitään. Kerran edellisellä matkalla kävelin koko Fuengirolan läpi 2-3 aikaan yöllä, kun meillä oli riitaa Hilun (katso edellinen kertomus) kanssa, muttei minulle tapahtunut mitään. En ollut humalassa.

Joskus yksi englantilainen kaunis tyttö kertoi rannalla, että hänet ryöstettiin keskellä päivää kadulla niin että käsilaukku vietiin. Poliisiaseman eteen ryöstelijät heittelevät arvotavaroista tyhjennettyjä laukkuja. Joskus on asuntoihinkin tunkeuduttu ja viety tavaroita. Jussi Taarin ryöstivät kerran kolme arabia kun hän oli tulossa kotiin aika läheisestä ravintolasta. Onnekseen hänellä ei ollut paljoa rahaa mukanaan.

Taskuvarkaita saa aina varoa. Pariisissa opas sanoi, ettei koskaan pidä luulla että ne ovat tietyn näköisiä. Taskuvaras voi olla siisti, likainen, nuori, vanha, mies tai nainen, ihan kuka vaan. Näihin täytyy siis varautua ovelilla taskuilla ja kätköillä, näin myös hotellihuoneissa. Illalla ei saa liikkua sivukujilla ainakaan, eikä humalassa. Paljoa rahaa ei saa pitää mukanaan. Taksilla pitää aina tulla kotiin yömyöhään.

Jäi tekemättä

Suunnitelmissani oli tehdä monenlaisia asioita, joista osa sitten kuitenkin jäi tekemättä. Tällaisia olivat: yöklubeissa käyminen, auringonotto rannalla, mormonien kappeliin tutustuminen, Malagassa käynti junalla mm. filatelistisissa merkeissä, Jussin vierailu ja muitakin vierailuja, en kirjoittanut päiväkirjaa, en kirjoittanut kuin muutaman postikortin, puheluja ja tekstiviestejä kyllä niiden sijasta.

Ei tähän muuta voi sanoa, kuin että ohjelmaa oli ihan tarpeeksi näinkin. Toistan että lomalla ja eläkkeellä Costa del Solilla riittää ihan rantakadulla käveleminen ja kuppiloihin poikkeaminen. Varsinkin kun yksin on niin saa tehdä mitä haluaa: Only way to trawel is alone.

Aurinkoa otin muutaman kerran parvekkeella, mutta äkkiä siinä hiki tuli eikä se ollut ollenkaan miellyttävää. Rannalla kävin kerran ja istuin sellaiselle petille. Siihen tuli aika pian mies rahastamaan: 4 E. Ennen se oli ollut 2 E. Maksoin ja pyysin häntä hakemaan minulle drinkin. Hän sanoi, ettei tässä tuoda niitä rannalle, jos haluan, voi mennä ravintolan puolelle. Tämä jotenkin laimensi intoani rantaelämään, enkä ole myöskään kova uintiharrastaja, vesikin oli vielä kylmää.

Mormonikappeliin tutustuminen jäi, kun ei tuntunut tulevan sopivaa hetkeä. Olin sen paikan katsonut etukäteen Internetistä. Helluntaikirkossa kävin ja katolisessa kirkossa, luterilaisessa seurakuntakodissa ei tällä reissulla tullut käytyä.

Kardemumman kuppilassa ja suomalaisten paikoissa Torremolinoksessa ei tullut käytyä.

Malagaan ei nyt sitten tullut vaan lähdettyä, yhtenäkään päivänä se ei ollut mielessä.

Päiväkirjaa piti pitää joka päivä, muttei tuntunut olevan päiväohjelmassa tilaa.

Kieltä yritin opiskella pitämällä radiota aina auki. Siihen kyllästyin muutaman päivän päästä. Lehtiä tuli kyllä luettua ja ihmisten kanssa keskusteltua. Se riitti siitä kielen opiskelusta tällä kertaa.

Internet kahvilat

Internetissä kävin yleensä Santa Fe’n alakerrassa, missä on kymmenen tietokonetta, aina on joku vapaana. Muutenkin Fuengirolassa ja Espanjassa yleensäkin on Internet kahviloita hyvin tiheässä, ja ne ovat erittäin halpoja.

Jussi Sotabaarissa

Jussi kun menee aamulla kahdeksalta Sotabaariin, hänelle laitetaan heti lasi anis- viinaa, likööriä pöydälle. Kaikki tuntevat hänet ja aina joku tulee juttelemaan.

Sotabaari on saanut siitä nimensä, että siellä aina kokoontuivat tasavaltaiset sisällissodan aikana.

Sotabaarissa oli kolme kivaa tarjoilijatyttöä, Lalii, Rahel ja kolmas, jonka nimeä en muista, hänestä jäi mieleen, että kun sanoin häntä senioritaksi, hän korjasi hymyillen: ”Señora”. Lalii on harvinainen huumorinainen; naisiahan on harvemmin humoristeja kuin miehiä. Hänelle ostin kerran rannekorun kun tuntemani shamaani oli sotabaarissa myymässä. Lalii pyysi sitä ja minä ostin mielelläni. Sitten Rahel, joka on kovin kaunis ja ystävällinen, haukkui minut kun maksoin siitä hänen mielestään liikaa.

Bartolomeus on siellä omistajana vaimonsa kanssa ja tuntee kaikki asiakkaat, on olemukseltaan järeän turvallinen asiakkaille, on kuulemma hoitanut monet tappelijat ulos asiallisesti.

Naapurit

Kahteen naapuriporukkaan hieman tutustuin. Ensin kaksi keski-ikäistä Jehovan todistaja- miestä tuli käytävällä vastaan. Juttelimme vähän ja vaihdoimme kuulumisia. Kun Jehovan todistaja yrittävät käännyttää minua, yritän aina takaisin käännyttää heitä luterilaisiksi, helluntailaisiksi tai mormoneiksi. Nyt kun mainitsin jotain myönteistä mormoneista: ”Miksi viitsitte olla jehovalaisia, kun mormonikirkko olisi paljon parempi”- tyyliin, he sanoivat, etten ole ollenkaan mormonin näköinen, sanoin, en ole koska juon, jolloin heitä nauratti. Eivät tulleet kylään, enkä nähnyt heitä enää, heillä oli jokin kongressimatka täällä.

Toisen naapurin näin tapas- ravintolassa ja juttelimme pitkään. Hänkin oli joku uskovainen, helluntailainen tai jotain sellaista, englantilainen muistaakseni. Oli täällä perheensä kanssa lomailemassa. Minulle tuli kerran sähkökatkos ja olin hieman huolissani, mutta huomasin kysyä naapurilta, ja tämä tuli ja väänsi vaan proppunappulaa niin valot tulivat takaisin. Talossa oli näin modernit proput.

Työmiehet

Rapussa oli remontti menossa ja yleensä vaan tervehdittiin työmiesten kanssa, mutta jonkin verran tuli juttuakin. Asunnossani kävi muutaman kerran emännän työmiehiä laittamassa parvekkeen gardiinia, joka minun puolestani sai olla ylhäällä, kun ei vielä niin kuuma ollut. Heidän kanssaan ei mitään pidempää keskustelua tullut, muutama sana vaihdettiin.

Yhtenä päivänä rappukäytävän työmies tuli sanomaan, että hänen pitäisi tulla laittamaan sähköjuttuja eteisestäni käsin. Hän sanoi, että tulee ”lundi”. Espanjaksi se on ”lunes”, maanantai. Ajattelin, että Andalusian murteessa se saattaa olla näin, ja kysyin sitä yhdeltä espanjalaiselta Sotabaarissa, mutta hän sanoi ettei se mene niin murteessa. Ajattelin sitten, että jos työmies luuli minua ranskalaiseksi, maanantai kirjoitetaan ”lundi”, mutta äännetään ”lööndii”. Joku sitten taas myöhemmin sanoi, että kyllä se on ”lundi” murteessa.

Tämä työmies tuli sitten kaksi päivää myöhemmin kuin oli sovittu. Taisi ensin tulla nuorempi kaveri, jonka kanssa juttelimmekin, drinkille ei jäänyt kun oli töissä. Hänen kanssaan pari kertaa juttelimme käytävässä. Hän oli kiinnostunut Suomeen matkustamisestakin, ja sanoin että se kyllä kannattaa nuorelle miehelle jne. Kerran hän kysyi, että olenko täällä töissä, ja sanoin että olen lomalla ja eläkkeellä. Mutta sitten myöhemmin korjasin asian ja kerroin että kyllähän kirjoittelen, sen verran teen työtä, että teen matkakertomuksen.

Näppärästi ja taitavasti nämä työmiehet kaikki hommansa tekivät, niin kuin Paavo oli huomannut - sitten kun tulivat.

Emäntä Maria

Työmiesten tullessa parvekkeen kardiineja laittamaan tuli heidän mukanaan keski-ikäinen varsin kaunis ja kauniisti pukeutunut, tiukat farkut ja korkokengät, nainen. Kysyin häneltä, oletko sinä tämän asunnon omistaja, ja hän vastasi myöntävästi. Työmiesten lähdettyä hän jäi vielä luokseni, tiskasi kaikki astiat ja pyyhki pöydät. Siinä ohessa keskustelimme paljon. Kerroimme kumpikin omasta elämästämme. Hän ei halunnut drinkkiä. Ei puhunut englantia. Oli leski-ihminen. Sanoin, että kun hän hoitaa huushollia kuin vaimo ja on yksinäinen niin kuin minäkin, niin mehän voitaisiin ruveta olemaan yhdessä. Siihen hän sanoi, ettei hän halua olla miehen kanssa, jolla on ”problema”, tarkoittaen ilmeisesti krapulaista olemustani. Minä puolustauduin, ettei minulla sitten muuta ongelmaa olekaan ja sitäkin vain vähän ja ajoittain.

Tämä oli mukava ja mieltä ylentävä tapaaminen. Hän sanoi vielä, että jos tarvitsen jotakin, hänen tyttärensä kyllä puhuu englantia ja voi järjestää kaikki asiat. Minä sanoin, että kyllä asuntovälitys, Aila, hoitaa kaikki asiat. Muuta ei sitten tapahtunut ja hän lähti kotiin.

Lähtö ja kotimatka

Leena hoiti minulle siivoojan, Liisan, joka sitten laittoi huushollini paraatikuntoon, jopa pakkasi tavarani, niin että kun Aila tuli katsomaan, hän oli tyytyväinen, ja sain sitten tililleni Suomessa takuurahan takaisin. Aila käski minun sanoa terveisiä appiukolleen, joka asuu Reposaaressa, ja käy samassa aamuparlamentissa kuin minäkin. En muistanut Ailan sukunimeä, enkä siis appiukonkaan, joten minun oli vaikea terveisiä viedä eteenpäin. Yhtenä päivänä sitten Reposaaressa tuli mies vastaan, joka kysyi miksen ollut tuonut hänelle terveisiä. Aila oli käynyt Reposaaressa ja kertonut asian. Tämä Rosholm on jo 82-vuotias.

Kaikissa tutuissa baareissa kerroin tytöille lähteväni ja annoin kaikille 5 E setelin. He kiittelivät kovasti ja toivottivat hyvää matkaa.

Liisa hoiti minulle kyydin lentoasemalle. Kuski oli intialainen mukava mies ja tarinoimme matkan ajan Malagaan. Siellä minut otti vastaan heidän espanjalainen tuttunsa, joka hoiti minut muka sairaana jonon ohi lähtöselvitykseen ja koneeseen. Katsoin paperista jälkeenpäin, mitä hän oli selittänyt; hän oli ruksannut kohdan ettei tarvitse pyörätuolia ja pääsee nousemaan lentokoneeseen, mutta kulku on huonoa ja tarvitsee lentoasemalla saattajaa. Hänellä oli pyörätuoli koko ajan mukana, mutten istunut siinä. Niinpä tämä Malagasta lähtö sujui mallikkaasti.

Muuten matka oli äärimmäisen rasittava. Ensin taksilla Malagaan, sitten muutama tunti Lontooseen, siellä lähtölaiturin etsiminen, tarkastukset, muutaman tunnin odotus, siinä kyllä tapasin Kaisun, joka oli kaikista matkalla tapaamistani naisista viehättävin, ja sovimme, että soitamme, mutta kun sanoin vaan, että numeroni on Internetissä kotisivuilla, niin asia tuntuu jääneen, ei hän ole soittanut.

Lontoosta pari tuntia Helsinkiin. Sitten kyllä rentouduin, oli niin mukava olla Suomessa. Matkalla on aina pieni ahdistus, että miten sitä onnistuu taas pääsemään kotimaahansa. Nyt oli kaikki hyvin. Kuitenkin oli vielä yöllinen bussimatka Poriin, sen odotus lentoasemalla, 4 tuntia bussissa, sitten vielä Taksilla Reposaareen Porista.

Kyllä olin niin nääntynyt, että ajattelin, ettei paljon kiinnosta matkustelu nyt pitkään aikaan. Olen onnellisena Reposaarella, purjevene meressä.