4

4. Terapiateoria

4.1. Persoonallisuusteoria

4.1.1. Sielu ja ruumis

Ihminen puhuu, kävelee, nukkuu, kirjoittaa, syö ja rakastelee ym. Tämä on ihmisen toimintaa kokonaisuutena, ihmisyksilön. Sen lisäksi ihminen ajattelee, tuntee ja tahtoo. Tämä on ihmisen psyykistä toimintaa. Myös ihmisen ruuansulatus toimii, tukka kasvaa jne. Tämä on ruumiin toimintaa.

Ihminen on välttämättä jossakin fyysisessä ympäristössä, hän on aineellinen olento, joka on jossakin aineellisessa ympäristössä, kaupungissa tai maalla, huoneessa tai merellä, likainen tai pesty.

Aineellisen ympäristön lisäksi ihminen on jossakin biologisessa ympäristössä; hän on itse elävä olento, hoitaa kasveja, syö tappamiaan eläimiä, silittää kotikissaansa.

Ympäristöön kuuluu myös ihmisen oma psyykinen tila. Psyyke valitsee subjektiivisen ympäristön ja se on eri asia kuin objektiivinen ympäristö. Ihminen on psyykisesti siinä maailmassa minkä hänen aistinsa, havaintonsa ja maailmankuvansa määräävät, ja hänen tarkkaavaisuutensa on kohdistunut niihin asioihin mitkä hänen tietoisuutensa – ja myös tiedostamattomat asiat – määräävät.

Ja ympäristöön kuuluu myös ihmisen yhteiskunta, kaikki ryhmät, joihin hän kuuluu, perhe, suku, kaikki instituutiot, kansakunta, koko ihmiskunta. Ollessaan yksilö ihminen on silti osa ja jäsen monessa asiassa.

Eikä tässä kaikki; vaikka olemme sidottuja tähän maailmaan, maapalloon, tiedämme kuitenkin paljon muustakin. Ihminen on myös osa maailmankaikkeuden kokonaisuutta, tähtiä, galakseja ja niiden mahdollisia asukkaita. Ihminen on suhteessa myös uskontoon, mahdolliseen korkeimpaan olentoon ja henkimaailmaan, vaikka ne ovat salattuja asioita, eli emme tiedä niistä ja voi olla, ettei niitä olekaan, voimme vain uskoa niistä jotakin.

Näistä kaikista asioista on ihmisyksilön kohdalla myös perinteisesti sanottu, että ihmisellä on sielu ja ruumis, ja jotkut lisäävät tähän vielä hengen; vanhat egyptiläiset peräti seitsemän henkeä. Filosofit ja psykologia tieteenä ovat sitten kovasti miettineet sielun ja ruumiin suhdetta. Parempi olisi kuitenkin ajatella toisaalta ihminen kokonaisuutena ja sitten erilaiset tasot ja kokonaisuudet tarkasteltavien asioiden kannalta tärkeysjärjestyksessä.

Yleisesti tieteellisessä selittämisessä olisi tapahtumien syyt katsottava aina viideltä tasolta yhtä aikaa: fyysinen taso, biologinen taso, psykologinen taso, yhteiskunnallinen taso ja teologinen taso[i].

Esimerkiksi syövän syyt (en tietenkään tiedä niitä täsmällisesti, esimerkki vain valaisee kuinka joka tasolla on syitä etsittävä): fyysisellä tasolla saasteet, lisäaineet, tupakka ja alkoholi, biologisella tasolla liiallinen lihan syönti ja muu epäterveellinen ruoka ja perinnölliset ym fysiologiset taipumukset, psykologisella tasolla stressi ja tietyt psykodynaamiset asiat, yhteiskunnallisella tasolla esim koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen, teologisella tasolla synnit.

Nyt kun on kysymys psyykisistä sairauksista ja niiden syistä ja parantamisesta, voidaan havaita seuraavanlaisia tasoja:

Potilas kokonaisuutena
Potilaan persoonallisuus eli luonne ja sen dynamiikka
Potilaan ruumiilliset ominaisuudet ja sairaudet

Terapeutti ja potilas ryhmänä, kokonaisuutena

Potilaan oireet ja niiden dynamiikka
Potilaan perhe
Potilaan suhde hänelle tärkeisiin ihmisiin
Potilaan lapsuus ja kehitys
Potilaan tilanne ja asema tärkeimmissä viiteryhmissään
Potilaan suhde yhteiskuntaan ja maailmankatsomuksiin
Potilaan fyysinen ympäristö

Terapeutti yksilönä terapiatilanteessa, terapeutin vastatransferenssit

On tärkeää aina nähdä potilas kokonaisuutena ja sen lisäksi terapeutin ja potilaan muodostama ryhmä kokonaisuutena. Ja sitten on riittävästi ja koko ajan perehdyttävä näihin erilaisiin kokonaisuuksiin ja tasoihin yksityiskohtaisesti. Vasta tämä eri tasoihin ja yksityiskohtiin ja samalla kokonaisuuteen perustuva tarkastelu antaa terapeutille oikeansuuntaisen kognitiivisen kuvan potilaan ongelmista, niiden syistä, terapiatilanteesta ja parantumismahdollisuuksista eli keinoista saada potilas parantumaan.

Asia saattaa joskus olla hyvin yksinkertainen. Joskus potilaalla on aivovamma, ja se aiheuttaa hänen oireensa. Ongelma löytyy pääasiassa tasosta 3. Joskus hän on jonkin ympäristönsä osan sortama ja terrorisoima. Ongelma löytyy kohdista 9. ja 10., vaikka tietysti tässäkin täytyy muutkin tasot huomioida. Joskus hänellä on kamala anoppi, ei saa unohtaa tasoja 6. ja 7. vaikka löytyisi kuinka hienoja psykodynaamisia löytöjä hänen persoonallisuudestaan. Joskus terapeutti hoitaa häntä väärin ja ongelmat pahenevat: kohta 12.

Yleensä ei mikään yksi asia riitä selittämään oireita eikä yhden asian korjaaminen poista oireita. Oireiden syyt kokonaisuutena on se mikä tulisi tietää – muutenhan on tehty väärä diagnoosi! – muttei sitä tosiaankaan aina tiedetä psykiatriassa. Mutta onneksi terapiassa ei tarvitse välttämättä tietää syitä aivan täsmällisesti. Ainoastaan ei saisi diagnostisoida, jos ei tiedä syitä, vaikka niin käytännössä tehdään. Diagnoosit ovat oireiden kuvailua, vaikka niiden pitäisi myös ilmaista sairauden syyt, niin kuin yleensä lääketieteessä.

Täysin terveitä ihmisiä laitettiin salaa mielisairaalaan. Vain ylilääkäri tiesi asiasta, että varmasti pääsisivät joskus poiskin. Kaikki saivat sairausdiagnoosin ja heistä löydettiin kaikenlaisia psykodynaamisia ristiriitoja ja ongelmia, ja heitä hoidettiin tarmokkaasti, eikä kenenkään huomattu olevan turhaan sairaalassa. He eivät näytelleet sairasta vaan esiintyivät omana itsenään, tietysti tullessa täytyi jokin syy olla sairaalaan tulemiseen.

4.1.2. Persoonallisuus

Ihmisen luonne muodostuu hänen nuoruudessaan geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksen tuloksena. Toiset ovat vilkkaita, toiset hiljaisia jne. Kun ihminen joutuu vaikeuksiin, luonteesta riippuu, minkälaisia oireita hänelle kehittyy. Tarkemmin sanottuna psyykisen häiriön laatu riippuu toisaalta häiriön syistä ja toisaalta potilaan persoonallisuudesta.

Niin kuin jokainen tietää, ihmisiä on monta eri tyyppiä, ja tämän lisäksi on vielä yksilölliset ominaisuudet maapallon jokaisella viidellä miljardilla ihmisellä. Kahta täysin samanlaista ei ole.

Terapeutti tarvitsee jonkinlaisen persoonallisuusteorian, teorian siitä, minkälaisia ihmistyyppejä on olemassa ja minkälainen ihmisen psyyke yleisesti on – sen lisäksi että muistaa ihmisen yksilöllisyyden.

Tämän lisäksi on tietysti olemassa kaikille ihmisille yhteisiä piirteitä. Tarvitaan myös yleiskuva psyykestä.

Yleiskuva voidaan muodostaa näin:

S ----à R,

missä S on ärsyke ja R reaktio. S (stimulus) on kaikki mitä aistien kautta tulee ihmiseen ulkomaailmasta ja R (response) on se toiminta, mitä ihminen sitten tekee.

Tämä malli on kuitenkin behavioristista uhoa, luultiin, että tieteellisesti voidaan tutkia vain näitä, mitä sisään tulee ja mitä ulos, mutta niissä ”väliintulevissa muuttujissahan” se ihminen ja ihmisen psyyke sitten varsinaisesti vasta onkin, ja miten tahansa niistä asioista päätelläänkin, sitä kohtaa psykologia juuri käsittelee. Behaviorismi yritti sulkea psykologian ulos psykologiasta. Siis malli onkin:

S --à O ---à R,

Missä O (organismi) on ihminen, ihmisen psyyke. Niinpä mallia voidaan parannella esimerkiksi seuraavasti, klassisesti:

ajattelu

>---- ympäristö- ym ärsykkeet ja tarpeet ----------------à tahto --à toiminta --à feed back --à t.

tunteet

Missä O:hon kuuluu tarpeet, ajattelu, tunteet ja tahto (ja t. on toiminta). Tähän voidaan sitten tietysti liittää koko psykologia, enemmän yksityiskohtia loputtomasti: ajatteluun, eli kognitiivisiin toimintoihin havainnot, muisti, tarkkaavaisuus, kontrolli jne; tunteisiin kaikki erilaiset tunteet, emootiot, itsetunto, viha, rakkaus jne; ja tarpeisiin ja tahtoon kaikki motivaatiot, seksuaalitarpeet, kunnianhimo jne.

Ei psykologia tämän kummempi juttu ole. Näistä yksityiskohdista ja koko persoonallisuudesta vaan tiedetään jo loputtoman paljon yksityiskohtia ja loputtoman paljon on tehty kokeita ja teorioita muodostettu.

Ja kehitys voidaan myös kuvata. Lapsen tilanne on sellainen että oma minä ja ympäristö eivät ole vielä eriytyneet ja sitten on monenlaisia välivaiheita tähän aikuiseen psyykeen.

---à mielihyvä -------------à jokeltelua ym

vanhemmat

lapsen psyyke äiti

ympäristö

----à mielipaha -------------à itkua ym

Tästä tullaan sitten myös sairaaseen psyykeen. Siitä puhutaan sairausteorian yhteydessä. Mallin avulla voidaan kuvata missä vaiheessa ongelmat ovat syntyneet ja miten ne ovat vaikuttaneet persoonallisuuteen, kuvaamalla toisaalta peruspersoonallisuuden kehitys ja toisaalta aktuaalisen sairaan persoonallisuuden eriytyminen siitä.

Psyykiset oireet ovat sellaisia, että ne muuttavat ihmisen persoonallisuutta. Esimerkiksi ihminen, joka muuten olisi vilkas, on masentuneena varmasti vähän hiljaisempi ja vähäpuheisempi. Ihmisen sairas persoonallisuus on siis erilainen kuin hänen peruspersoonallisuutensa. Jos peruspersoonallisuus pystytään palauttamaan tai terve persoonallisuus muuten luomaan, ihminen on parantunut.

Fiksoituminen johonkin lapsuuden kehitysvaiheeseen voi vaikuttaa persoonallisuuteen. Puhutaan anaalisista persoonallisuuksista, oraallisista persoonallisuuksista jne.

Tyyppiluokituksia on vaikeampi kuvata lyhyesti ja selkeästi. Mutta voidaan esimerkiksi kehittää sellainen teoria, missä luetellaan kaikki yleisesti merkittävät persoonallisuuden piirteet, ja kuvaillaan sitten potilas jokaisen piirteen suhteen. Kuvataan kuinka vilkas hän on ja millä tavalla vilkas ja kuinka pysyvästi vilkas, ja sitten kuinka älykäs hän on, millä tavalla älykäs jne. Tästä muodostuu erilaisia tyyppejä myös, profiilit kasautuvat tietynlaisiksi profiileiksi kun ihmisiä joukkomitassa on koehenkilöinä.

4.2. Sairausteoria

Psyykisten häiriöiden syitä on aikoinaan yritetty löytää milloin seksuaalielämästä (Freud), milloin vallanhalusta (Adler), milloin ahdistuksesta, milloin mistäkin. Nykyään on kuitenkin jo huomattu, että mitään yhtä ainoaa yleistä selittävää tekijää ei ole, vaan monet erilaiset tekijät aiheuttavat eri ihmisille erilaisia oireita.

Kysymys kuitenkin aina on terveen psyykisen tasapainon horjumisesta psyykisesti vaikeiden asioiden seurauksena, ja perinnöllinen herkkyys tai vaikeudet jo lapsuudessa, traumaattiset kokemukset ennen ja nyt, ovat yleensä välttämättömiä osatekijöitä. Terve ihminen säilyttää tasapainon vaikeissakin tilanteissa käyttämällä puolustusmekanismeja, torjuntaa, regressiota jne (katso Achté, 1978, tai mikä tahansa psykologian alkeisteos), mutta sairaalla puolustusmekanismien käyttö on yksipuolista ja jäykkää, ne eivät enää kaikessa toimi, ja tilalle ovat tulleet oireet ja psyyken tasapaino sairaalta pohjalta.

Vaikeat asiat ovat elämäntapahtumia ja tilanteita, jotka synnyttävät sisäisiä psyykisiä konflikteja, jotka ilmenevät negatiivisina tunteina.

Negatiivisia tunteita ovat ahdistus, masennus (suru), pelko, viha ja näiden yhdistelmät syyllisyys, kateus, mustasukkaisuus, pettymys, kaikki psyykinen paha olo. Vaikeita asioita ovat myös tarpeiden tyydyttämättömyys, poikkeavat tarpeet, sisäiset ristiriidat ja tiedostamattomat halut ja tunteet.

Pahan olon kokemisen välttäminen synnyttää psyykiset oireet. Oireet ovat negatiivisten tunteiden pakenemista ja peittämistä. Tehdään sellaisia asioita, joiden on huomattu auttavan ettei pahaa oloa tarvitsisi tuntea. Joudutaan oirehtimaan, että psyykinen tasapaino omasta mielestä ja hyvä olo säilyisivät. Oireet ovat ihmisen sopeutumisreaktio liian kovaan stressiin: paineeseen, pahaan oloon.

Tarpeeksi kovassa tilanteessa siis jokainen sairastuu, ellei hän pääse purkamaan tunteitaan ja selvittelemään ajatuksiaan jossakin terapiaan verrattavassa tilanteessa.

Tämän yleisen teorian lisäksi jokaisella eri sairaudella on oma erityisteoriansa niin kuin edellä on jo esitetty luvussa 3. Samoin yksilöllisesti voi olla asioita, jotka eivät mahdu teoriaan, ovat syvällisempiä, monimutkaisempia tai toisella tavalla selitettävissä.

Yleensä psyykisissä sairauksissa on kyse siitä, miten ihminen on pärjännyt seksuaalisen tarpeensa ja sen tyydyttämisen kanssa tai vihan tunteiden käsittelyssä. Sairaalla ihmisellä meidän yhteiskunnassamme on jotakin ongelmallista tässä pärjäämisessä. Psykoanalyysin keskeiset käsitykset ja teoriat, kastraatioahdistus, sisaruskateus, jopa Oidipus-komleksi ym ovat kaikki oleellisia ja tärkeitä asioita, mutta ne voitaisiin korvata yleisellä pelko-, viha-, ahdistus-, suru- ym teorialla niin kuin edellä jo on tehty.

Sairas persoonallisuus voidaan nyt kuvata kuvaamalla missä kohdassa yksilön kehitystä ja persoonallisuutta ongelma missäkin sairaudessa on ja miten se on kehittynyt, ja kuvaamalla potilaan ihmistyyppi, toisaalta hänen peruspersoonallisuutensa ja toisaalta persoonallisuus sairaana.

Tämä teoria on vain yksi työmalli terapeutille työtilannetta varten. Yleiseksi persoonallisuusteoriaksi, tieteelliseksi psykologiseksi teoriaksi se ei tietenkään kelpaa ilman monenlaista kehittelyä. Tarkoitus on auttaa terapeuttia saamaan riittävä kognitiivinen kuva potilaan asioista aivoihinsa. Teoria antaa muistipaikat ja järjestyksen asioille terapeutin ajattelussa. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita sitä että tämän kirjan lukeminen ja näiden ohjeiden seuraaminen riittäisi terapian tekemiseksi. Koko koulutus on tietenkin käytävä, mitä se kullakin sitten on, mutta tämä voi olla yksi – toivottavasti hyödyllinen – opas.

4.3. Hoitoteoria

Mikä terapiassa sitten parantaa? Ilmeisesti parantavia tekijöitä ovat kaikki ne, mitkä lueteltiin terapiaperiaatteina luvussa 2. Katarsis parantaa, asioiden oivaltaminen parantaa, orientoiminen ja tiedon jako parantaa, transferenssien selvittäminen parantaa jne. Ihminen tarvitsee jonkinlaista noidankehien purkamista, omien parantavien voimiensa aktivoitumista, vaihtoehtoista elämää ja elämäntapaa sairaalle elämälle, uuden psyykisen tasapainon terveeltä pohjalta sairaan tasapainon tilalle.

Tässä on myös huomattava, että terapian käyminen sisältää huomattavasti hypnoottisia ja suggestiivisia elementtejä. Kun potilas valmistautuu ottamaan yhteyttä terapeuttiin, hän itse aktivoi jo sillä teolla parantavia voimiaan, hän rupeaa miettimään ja työstämään ongelmiaan. Kun potilas saa ensimmäisen ajan, se heti rauhoittaa, helpottaa ja herättää toivon. Ajan saamisessa voi tietysti jo tulla pettymyksiä, mutta pettymystenkin käsittely on parantavaa. Sitten itse hoidossa aina välillä potilas on tietynlaisessa hypnoosissa ja saa parantavia suggestioita. Hoidossa tulee väistämättä pettymyksiä, kun parantuminen ei aina mene niin kuin toivoisi, mutta tämä on väistämätöntä ja aikuistavaa. Ja sitten alkavat ne kaikki muut parantavat voimat vaikuttaa täydellä voimallaan.

Joistakin oireista potilaat eivät parane, ennen kuin oireiden psykodynaamiset syyt on kuorittu kerros kerrokselta loppuun asti. Tällaiset ongelmat kuuluvat psykoanalyyttiseen tai vastaavaan syvälliseen psykodynaamiseen hoitoon ja sellaisesta hoidosta ei tästä kirjasta saa ohjeita, tämä on supportiivisen terapian, keskusteluterapian, neuvonnan ja ohjauksen opaskirja.

Terapeutti tarvitsee erityislahjakkuutta tähän työhön, koulutuksen ja omien vastatransferenssiensa selvittelyn omassa terapiassa ja työnohjauksessa kyetäkseen toimimaan oikein terapeuttina työtilanteessa, kyetäkseen hoitamaan oikein potilaita.

4.4. Terapeutin päätöksentekoteoria

Terapeutin ei yleensä tarvitse tehdä paljon mitään muuta kuin kuunnella. Mutta milloin hän puhuu itse, mitä silloin sanoo ja mitä muuta pitäisi tehdä? Miltä pohjalta nämä päätökset tehdään?

Ilmeisesti tärkeintä on, että terapeutilla on kognitiivinen kuva potilaan asioista, persoonallisuusteoria ja teoria siitä, mikä parantaa. Silloin pitäisi aika helposti pystyä päättämään mitä tekee.

Kuitenkin on selvästi tilanteita, joissa mikään teoria ei ohjaa terapeuttia ja silti pitäisi tietää mitä tekee. Silloin pitää luottaa vaistoonsa ja intuitioonsa ja tehdä niin kuin tuntee parhaaksi. Terapeutin teoria ei tule pelkästään tieteestä eikä tämä vaisto tule pelkästään tieteen tuntemuksesta[ii]. Suoraan sanoen kysymys on myös ilmoitustiedosta. Ollessaan lähimmäistensä palveluksessa ihminen on Jumalan palveluksessa, sanotaan jossakin Pyhissä Kirjoituksissa. Terapeutti yksinkertaisesti kaiken tietonsa, työkokemuksensa, elämänkokemuksensa ja mietiskelyjensä lisäksi saa johdatusta, olipa hän siitä tietoinen tai ei.

Mutta tällaisten teoreettisten asioiden tietäminen ei ole tärkeätä. Tärkeintä on se, että osaa oikealla tavalla kuunnella, ja se kyllä kaikille terapeuteille opetetaan, eri asia silti on, kuka sen osaa ja kuka ei.

Lopuksi: kirjaa ei voi tietenkään lopettaa näin vain yhtäkkiä. Tarvitaan joku kunnon korulause lopuksi. Tässä se tulee:

Tarkkaavainen lukija lienee huomannut, että joitakin asioita tästä kirjasta puuttuu. Vaitiolovelvollisuudesta ei ole puhuttu paljon mitään, vaikka se on keskeinen asia; rajatiloista ei ole puhuttu mitään, vaikka niistä täytyisi olla kokonainen luku. Hoitoyhteisöstä ei ole puhuttu, vaikka pitäisi. Terapeuttien koulukunnista ei ole valittu yhtäkään omaksi. Paljon muitakin asioita on jäänyt pois.

Kuinka tämä on mahdollista?

Jos lukija on vieläkin tarkkaavaisempi, hän ehkä huomaa, että rivien välissäkin voi sanoa monia asioita.

Hyvää jatkoa ja siunausta kaikille!