Kolme tämän kauden runokäännösteoksista kytkeytyy mielenkiintoisella ja kukin hyvin omanlaisellaan tavalla brittiläisen imperiumin vaiheisiin ja olemukseen. ”Kuuna päivänä” ja ”Hän jota ei ole” ovat antologioita, toinen läheltä ydintä, kahden saarivaltion runoyhteisöstä, toinen kaukaa Intiasta, sieltä mihin hallitsijan kieli tarttui. Bernardine Evariston runoromaani vie lukijansa varhaisemman imperiumin eli Rooman keisarikunnan aikoihin. Sen kirjoittaja on nigerialaisen isän ja englantilaisen äidin lapsi ja sen kautta myöhemmän maailmanvallan hedelmä.
”Keisarin kullanmuru” (The Emperor’s Babe, Johnny Kniga) lähtee liikkeelle Lontoosta tai Londiniumista vuonna 211, jolloin sudanilaisten vanhempien tytär Zuleika herättää kiinnostusta roomalaisessa aatelismiehessä: ”Joten tällä sormuksella minä sinut/kihlaan, Zuleika,/joka olet Anlamanin, meidän miehemme Nubiasta/suuresti rakastettu tytär”. Terävä-älyinen ja –kielinen tyttö ei päädy tähän, sillä kaupungissa vierailee itse valtionpäämies, libyalaissyntyinen keisari Septimus Severus, ja miten käy: ”Kuljetin sormeani pitkin hänen sänkistä poskeaan./Tämä oli niin totta kuin olla voi – / olin juuri nussinut jumalauta keisaria.” Jo aikaisemmin Zuleikan transvestiittiystävä Venus on tokaissut: ”Eka kerta on aina pahin, Zukki-muruseni”.
Kuten esimerkit jo vihjaavat, Evaristo on vältellyt kaikkea ylävireisyyttä Zuleikan saagassa. Tarina kulkee sulauttamalla yhteen katukieltä, historiallisia ilmauksia ja anakronismeja. ”Keisarin kullanmuru” on 200-luvun tarina, jossa 200-luvun ympäristö ja tavat on sijoitettu 2000-luvun tajuntaan ja asenteisiin. Tämä on toki väistämätöntä historiallisissa teoksissa, mutta Evaristo ei pyri peittelemään lähtökohtaansa. Oikeastaan kirjan hupi syntyy tästä näyttävästä törmäyksestä, jossa kukkalähetys tulee ”… suositusta/ ’Wild@Heart’ ’kukkakaupasta’ Kanuunakadulta /saatteena pergamenttilappunen, jossa luki/kursivoidulla ja lihavoidulla yksi ainoa sana: Anonyymiltä.”
Toisaalta Evaristo myös täydentää historiaa, sillä kuten hän eräässä haastattelussa mainitsee, 99’9% prosenttia nykybriteistä ei tiedä, että jo 200-luvulla saarivaltiossa oli mustaihoisia ihmisiä. Tulokkaiden ja tunkeilijoiden historia on paljon luultua pidempi eivätkä 200-luvun etniset ongelmat siten ole kovin kaukana 2000-luvun vastaavista.
Kirjan perusjännite kasvaa Zuleikan hahmosta, jonka olemus, toiminta ja ajattelu nostavat esiin keskeisen kysymyksen. Sen voi kysyä yhtä lailla hajoavan Rooman reunoilla, brittiläisen imperiumin keskuksessa kuin Euroopan Unionissakin: mitä on olla ison kokonaisuuden pieni osa, kansalainen, ihminen, vähemmistön edustaja, nainen, alamainen?
”Keisarin kullanmuru” on otsikoitu romaaniksi, sen kertomus on ladottu kaksirivisten säkeiden muotoon, mutta ainakin Anni Sumarin käännöstä lukija nielee kuin proosaa. Oli muoto mikä tahansa, se ei asetu esteeksi tarinalle.
Rikkaammiksi ja sävykkäämmiksi kokonaisuuksiksi kohoavat kuitenkin kaksi tänä keväänä ilmestynyttä runoantologiaa, joita voi hyvällä omallatunnolla nimittää kulttuuriteoiksi.
”Kuuna päivänä” (WSOY) tarjoaa valikoiman englantilaista, skotlantilaista ja irlantilaista runoutta sellaisilta tekijöiltä, jotka ovat Suomessa tähän mennessä jääneet katveeseen. Runoilijat on valittu 1990-luvulla julkaisseiden joukosta eli kyseessä on nimeomaan antologia nykyrunoutta. Kirjan toimittanut ja samalla yhtenä kahdeksasta kääntäjästä (muut ovat Risto Ahti, Jyrki Kiiskinen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Kristiina Lähde, Jyrki Vainonen ja Tero Valkonen) toiminut Piritta Maavuori toteaa esipuheessa, että kirjan tarkoitus on tuoda brittiläisten ja irlantilaisten ”suurnimien rinnalle kaistale suomennosrunoutta, joka keskustelee kotimaisen runouden kanssa osana suomen kielellä julkaistua runoutta”.
Se onnistuu jo heti ensimmäisen runoilijan, vuonna 1934 syntyneen Fleur Adcockin kohdalla. Irtonaisesti kirjoittava Adcock tarjoilee mm. ”Palkintoja kahmivan runon” ja runon ”Tupakoijat selibaatin puolesta” ja on juuri sellainen ilahduttava löytö, jonka tällaisesta antologiasta toivookin löytävänsä. Adcockin runot ovat hyvässä mielessä arkisia, eivät banaaleja vaan yhdellä kertaa teräviä ja herkkiä, ne näyttävät avoimesti lähtökohtansa ja juurensa.
Jos jo Fleur Adcock on löytö, niin vähempää ei tarvitse sanoa muista viidestätoista antologian runoilijasta, mainittakoon vaikka Simon Armitagen rentous, John Burnsiden syvyys ja brittiläisen nykyrunouden kuningattarena pidetyn Carol Ann Duffyn monisärmäisyys. ”Kuuna päivänä” on erinomainen täydennys saarivaltioiden runouden kuvaan.
”Se maa on viheriän ruusun ja leijonaliljan maa,/missä hallitsee Zenonin ikuinen jänö ja konnat kilvekkäät,/missä kaikki on silkkaa vertausta ja metaforaa://kuin unissakulkijat kompuroimme ajasta aikaan/tämän paratiisin halki kuin rukousten sanat siivekkäät/tai tarinoijat jotka eivät usko totuuden taikaan.” (ote Ciaran Carsonin runosta ”Kuuna päivänä”, suom. Jyrki Vainonen)
Jos emämaan ja naapurisaaren nykyrunouden kuva kirkastui ”Kuuna päivänä” –antologian myötä, niin ”Hän jota ei ole” (NIHIL INTERIT) avaa Suomessa lähes täysin ummessa olleen oven.
Intia on satojen kielten jättiläissekoitus, jossa kahtakymmentäneljää kieltä puhuu yli miljoona ihmistä puhumattakaan suurista kielistä kuten hindi ja tamili. Entisen emämaan kieli englanti on yhä vahvassa asemassa, mutta vasta viime vuosisadan lopulla se löysi tiensä omaperäiseksi runouden kieleksi. Nyt tätä runoutta on ensimmäisen kerran tarjolla suomeksi käännettynä.
Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentama ja toimittama maailmanmitassakin harvinaislaatuinen antologia esittelee viisitoista runoilijaa, joista monet ovat julkaisseet englannin kielen ohella muillakin kielillä, mm. Dilip Chitre ja Arun Kolatkar marathin kielellä, Kamala Das malajalamin kielellä, Jayanta Mahapatra orissan kielellä ja A.K. Ramajunan tamilin ja kannadan kielellä. Englanniksi kirjoittavilla runoilijoilla on se etu, että he eivät jää Intiassa paikallisiksi runoilijoiksi vaan lukijoita löytyy periaatteessa kautta maan.
Jos Intian elokuvateollisuus peittoaa tuottavuudessa Hollywoodin, niin myös Intian englanninkielisen kirjallisuuden mittakaava on suuri: Yhdysvaltojen ja Englannin jälkeen sitä julkaistaan kolmanneksi eniten maailmassa. Antologian nimi ”Hän jota ei ole” ei siten todellakaan kuvaa intialaisen englanninkielisen runouden tilannetta. Otsikko onkin peräisin Bombayssa 1940 syntyneen Adil Jussawallan samannimisestä sarjasta, joka käsittelee ulkopuolisuuden ja vierauden yhä globaalimmaksi kasvavaa tematiikkaa. ”Tajuatteko/että olemme Das Kapital, kuivunut kaivo/ja iso Mein Kampf. Myös.” (suom. Markus Jääskeläinen)
Antologian runoissa on särmikkyyttä ja elämänmakua, niissä ei tapaa entisen emämaan kollegoiden ajoittain häivähtävää akateemisuutta. Englannin kieli yhdistyy helposti kolonialismiin, mikä lienee yksi syy siihen, että sen ei ole ollut yhtä helppo saada arvostusta ja uskottavuutta Intiassa. Ehkä se on myös vaikuttanut englanniksi kirjoittavien runoilijoiden ilmaisuun lisääntyneenä karheutena ja yhteiskunnallisuutena – tämä tosin olkoon vain yhden lukijan arvaus, a wild guess.
Suomessa vuonna 2001 vieraillut Eunice de Souza tiivistäköön jotain siitä yllätyksellisyydestä ja hämmennyksestä, jota antologian lukija saattaa kokea. ”Runoilijoita tavatessani hämmennyn joskus/heidän sukkiensa väristä, /mahdollisesta peruukista,/kiukusta äänessä,/tunkkaisesta tuulahduksesta.” (“Runoilijoita tavatessa”, suom. Markus Jääskeläinen) Ja niin kuin de Souza itse lopettaa runon: ”Best to meet in poems:/cool speckled shells/in which one hears/a sad but distant sea.”
J.P. Pulkkinen
Alkuun | Pääkirjoitus/ Förord | Kolme sisarusta | Mänskor, minnen, mellanrum | Hyvä klassikkovuosi | Imperiumin runoja | Kun karhu tanssii | Finalistit | Ilmestyneet runoteokset | Aiemmat vuodet
