Markus Jääskeläinen: Kunnes muuta näen.
(Otava, 1994.)
Kun tämä elämä jää taakse, mitä sen tapahtumista on
jäljellä? Eikö se ole silloin yksi tapahtuma, jossa
minkäänlaisia osia on mahdoton erottaa? Tuleeko se
olemaan edes sitä? Minä kuvittelen, että taaksejäänyt
elämä, tämä tässä nyt, tulee näyttämään tyhjältä
jaksolta, painanteet kadonneet, raskas paino harteilla:
hah, sitä ei ollutkaan, mitään syytä taivuttaa selkää.
Ei mitään.
Ja tämä ruumis, joka valvottaa, huolettaa, teettää.
Se on paisunut muodottomaksi, ohentunut seitiksi,
kadonnut suohon, silmään. Se on onnellinen. Olen minäkin.
Minä olen ruumiini. Kunnes muuta näen.
*
Kristusnäyttelijä kuvasi surua Lasaruksen haudalla.
Hänen kyyneleensä olivat aitoja;
vuorosanat, jotka ihminen lausuu.
Viimeinen klaffi sekoitti ohjaajan.
Elokuvalla on loppu, josta näytelmä alkaa.
Takautuvassa kohtauksessa Lasarus näkee
Kristuksen kuolevan, monistuvan
käärinliinoihin, hän ei tiedä mihin katsoa.
Ohjaaja takoo päätään nosturituolinsa korkeuksissa.
Tyhjyyteen, hän karjuu.
*
Minä viiton liikenneympyrässä: tätä
tietä. Kiilatkaa se rotiskonne noiden kahden
limusiinin väliin. Töytäisette kumpaakin ja
ammutte sitten kuulan vasemmalla puolella
ajavan kaljuun päähän. Kuljettajan ruumis lysähtää
kaasujalan varaan. Auto syöksyy
jalkakäytävälle jossa lapset hyppäävät ruutua.
Hyvät herrat, naiset, tämä on vakava takaa?
ajoelokuva. Kuvattava saaliseläimen
hiki, sydämenlyönnit, pupillit, ennätysalhaisella
budjetilla. Pyydän, että juhliminen
jätetään väliin yhteisten viikkojemme
aikana. Odotan rosvojen näyttävän täsmällisiltä,
poliisien tip top. Muut tulevat paikalle.
*
Lapset jotka kurkottelevat ikkunoista, tippuvat
ikkunoista. Heidän lapaluunsa eivät ehdi kasvaa siiviksi.
Kun sinä olet äitisi sisällä, sinulla on kidukset
kuin kalalla. Joillakin lapsilla on häntä, mutta se
katkaistaan heti eikä äitikään saa aina tietää.
Sinussa on paljon sellaisia osia joita et koskaan
tarvitse; siksi ne ovat niin pieniä ja heikkoja.
Mutta ne voi löytää, jos etsii. Lentämään ei opi
tippumalla ikkunasta; ethän edes tiennyt siivistäsi.
Siivet ovat niin lähellä, ettet näe niitä ennen kuin
lopetat katsomisen ja keskityt johonkin muuhun.
Ne vilahtavat silmäkulmassa kun olet iloinen etkä tiedä
miksi, vain iloinen. Älä kuitenkaan kiipeä ikkunalle.
Naurusi ei kanna. Pidättele naurua sisälläsi ja tipauta
sitä hieman kaikkeen mitä teet, mihin kosket.
Esineet ympärilläsi muuttuvat painottomiksi. Sinä opit
kävelemään niiden keskellä.
*
Kaukaisen maan kuninkaalla oli huono onni:
ei tullut lapsia vaikka kuinka huusi toreilla
ja kujilla ja aukeilla pelloilla.
Tiedättehän te mistä lapset tulevat?
Ne tulevat horisontin takaa. Ensin nähdään
pieni pilkku, joka koko ajan vähän suurenee.
Kohta nähdään jo yksityiskohtia ja
jonain päivänä sitten yhdestä suusta iloisesti
sanotaan lapselle: Tervetuloa meidän luoksemme.
Voit tehdä meidät iloisiksi tai surullisiksi,
mutta muista että me kutsuimme sinut luoksemme
ja siksi rakastamme sinua kaikin voimin.
Kaukaisen maan kuningas käveli murheissaan pellon yli.
Ryhmä epäselviä ihmishahmoja näytti vilkuttavan hänelle
kaukaa. Epävarmoin askelin hän jatkoi heitä kohti.
Kylkiluut kumahtelivat kummasti kuninkaan kulkiessa.
Mitä iloista musiikkia, hän ajatteli.
Kuin vierasta kieltä.
*
Jos et saa unta, tee näin: kuvittele kiipeäväsi kirjaston
hyllyn päälle. Puhdistat pölyt ja asetut mukavasti
makaamaan. Näet ihmisten hiukset kun he tavaavat kirjojen
nimiä; tai korvan jos nimi on vinossa. Katto on käden
ulottuvilla, seuraat sormellasi halkeamia, niistä
muodostuu jokimaisema kauppiaiden pikkiriikkiset proomut
jotka natisevat lastiensa ympärillä muurahaisen kokoiset
lapset vedessä kiljahdukset virtahepo hitaat sieraimet
linnut puut jotka veden ylle
taipuvat samaan maisemaan. Toisistaan tietämättä sormesi
virtaavat viitenä juoksuna mereen.
*
HULLUNA SEINIIN
Kuvitelkaa ettette tiedä mikä on seinä
sitten törmäätte siihen, uudestaan kaikkialla,
ette tiedä mikä seinä on,
te asutte seinien välissä, ette tiedä seinästä
mitään, väistätte seiniä kuin pilkkuja
tyhjässä paperissa,
seinästä ette tiedä, mikä se on.
Ripustatte seiniin tauluja, liimailette tapetteja,
nojailette, puhkotte ikkunoilla, peitätte tiilillä,
laudoilla, kivillä, rajaatte kaduilla, risteyksillä,
teette oven jotta seinä seuraisi teitä ulos
ja sisälle mutta ette tiedä.
Ette näe kovin pitkälle.
*
Tiesin kuoleman tulevan. Kaivoin peltoon kuopan, peitin lippaan mullalla.
Mitä minulla oli menetettävää?
Ei muuta. Minä en sitä halunnut katsella.
Mikään ei liikahtanut.
Kuolema valkeine kasvoineen. Hiljainen kellonääni.
Sanoin: Minä teen mitä miehen tulee. Minä pidän kiinni mistä voin.
Minulla on vain tämä pelto.
Hän sanoi: Työssä
ja työn jälkeen sinun mielesi täyttyy
kuvista ja sanoista. Se ei anna sinun levätä.
Minä olen minä. Minua ei voi nähdä eikä minulla
ole silmiä. Kuitenkin näen kaiken työn, joka
minun välttämisekseni tehdään. Se huvittaa
minua.
Minä sanoin: kaikki mikä on pysyvää, on lakannut
olemasta. Hän sanoi: Ei. Mitään pysyvää ei ole.
Silloin huomasin kädessäni lippaan, jonka olin kaivanut maahan.
Pelto orasti vihreänä.
Linnut aloittivat, oli aamu.
*
TRAKTOR
Nähtyään paperit heimoalueen kehittymättömyydestä
kuvausryhmän johtaja ajaa erämaahan.
Hyvin hiljaa, mitään särkemättä,
hän istuu kivelle, kuuntelee keppien raivaamaa
hiljaisuutta, aukion kaiut, kun he pyörivät tomuun,
jalkojensa ulottumattomiin, keskuksen jossa mikään ei
liiku; hänen ympärillään tanssi, kivien, pensaiden,
hiekan pitelemä, tanssijoitta tanssii.
Laulamisen tauottu laulu peittyy hitaasti
äänettömyydellä, linnut heräävät, puut koskettavat
uusia tuoksuja. Vaikea kuvata sellaista mikä näkyy jo,
ajattelee ohjaaja, filmille joka ikuistaa heidän
muuttumattomuutensa.
*
Tuuli aukoo kirjan sivuja.
Profeetta kirjoittaa (erämaan) yksinäisyydessä.
Paperi täyttyy sana kerrallaan,
hän pyyhkii kaiken: Mikään ei ole tarpeeksi.
Ei puhu siitä
mitä kuulen.
Hänen sormensa tutkivat kaarnan
palasta. Missä on metsä
jonka keskellä hän seisoo?
Profeetta vanhenee ja kuolee pois jättämättä viestiä itsestään.
Erämaa leviää kauas hänen hautansa yli.
Mikään ei ole tarpeeksi.
*
Kuvien kerääjä rämpii lumimyrskyssä.
Puut horjuvat kadun kahdella reunalla, atomit
läpinäkyvät. Mikään ei ole väliä.
Kuvien kerääjä kiertää huoneesta
toiseen, sammuttelee valoja. Yhden sammuessa tulee
toinen edellisen alta, ne vievät oman tilansa,
jonka kuvien kerääjä löytää kun sitä ei ole. Se sulautuu
pimeyteen joka ei tule mistään, joka on kaikkialla heti
kun pysähtyy ja antaa valon mennä ohi.
*
VÄLINÄYTÖS: MITÄ ON VALO
Valolla on nopeus.
Silmät liikkuvat esineiden pinnoilla.
Mitä on valo?
Pimeys on aina läsnä. Pimeys ei liiku.
Mitä on valo?
Minä pidän maailmaa
kaksin käsin kurkusta kiinni.
*
Karamellintuoksu tarttui vaatteisiin ja tuli sisään.
Pesin naamani, saippuoin käteni, se ei hävinnyt.
Tämä on karamelliplaneetta,
sanoi ystäväni. Kaikki mitä näet
ja kuulet on makeaa. Ihmiset joita kättelet ovat
tahmeita. Sinä et pääse heistä, eivätkä he sinusta.
Vedin syvään henkeä.
Me pidämme karamellintuoksusta, hän sanoi,
se on kodin tuoksu.
Tämä ei ole minun kotini, minä sanoin.
Mutta sinä asut meidän keskellämme, ystäväni sanoi.
Sinä olet yksin.
*
Sanokoon mitä vain. Poika ei käänny.
Hänen silmänsä ovat ruskeat ja hänen sisällään on
rautaa, esineitä jotka eivät ole siellä. Poika tietää
että on oikeassa. Hänessä on kaksi; yksi joka on
aikuinen. Poika sanoo isälleen: sinä tiedät ja minä
tiedän. Katsoo isäänsä silmiin. Isä näkee teräksen;
uponneen, pettäneen. Se ei ole minun vikani, hän sanoo,
sinä tiedät mitä teet.
Poika laskee puun veteen. Astuu sen päälle hajareisin.
Päättäköön tuuli heidän välinsä!
*
Minä joka kerron tämän kuulin jutun isältäni hän kuuli
sen isältään ja minä en tiedä mihin asti se on hyvin
vanha juttu mutta oli miten oli niin tai näin siihen
kylään josta minä kerron ja isäni ja isoisäni ja niin
edespäin syntyi lapsi jota kaikki rakastivat se kasvoi
ja näki vain rakkautta ja maailma oli ruusuja ja ruusuja
ja tämä lapsi jota kaikki rakastivat oli onnellinen niin
kuin lapsi jonka silmät ovat tuikkivia tähtösiä ja posket
innosta punaiset sillä se kasvoi hitaasti ja se nautti
hitaasti mutta se ei voinut olla kasvamatta ja aina sille
annettiin ruusuja mutta ruusut kyllästyttivät sitä
sitä kummastutti kun se näki miten muita lapsia ja
lopulta siitä tuntui että se oli tehnyt jotain väärin ja
se päätti lähteä kauas kauas pois johonkin missä sitä ei
tunneta mutta aina se vain törmäsi samoihin kyliin
ja ihmisiin jotka onnittelivat itseään siitä että lapsi
oli tullut heidän perheeseensä.
*
Hän joka kutsui itseään nimellä, tuli ovesta sisään ja
lunta mukanaan. Hän istui pöytään ja esitti meille
nimensä. Sitä on vaikea lausua: se soi yhä mielessämme.
Hän riisui saappaansa ? ne tippuivat vettä ? kipristeli
varpaitaan. Me emme puhuneet ettemme paljastuisi: Emme
osanneet puhutella häntä. Mutta muistimme mistä hän tuli.
Meillä ei ollut nimeä. Me kuljimme ovesta sisään ja ulos.
Hän joka kutsui itseään nimellä, sanoi nimensä, pyysi
että hänet muistettaisiin nimestä jolla hän itseään
kutsui. Hän suori hiuksiaan, oli jo lähdössä. Me avasimme
hänelle oven. Taivas ja maa oli valkoinen.
*
JÄSENNELMÄ
Tässä on mies. Hänellä ei ole jäseniä.
Ne ovat komerossa. Me löydämme ne.
Me jäsennämme hänet.
Tässä on mies operaation jälkeen.
Valmis jäsennelmä.
Nyt hän voi kävellä. Hän kävelee pois.
Ja heiluttaa käsiään. Hän heiluttaa niitä
hyvästiksi. Häntä emme näe pitkään aikaan.
*
JALAT
Minulla oli väärät sääret.
Minulle huomautettiin niistä.
Sinä putoat kuoppaan, sanottiin.
Hymyiltiin tietävästi.
Katso minne kävelet!
Lopulta minä päätin luopua sääristäni.
Eivät ne olleet alunperinkään hyvät.
*
Maa heiluu takapuolen alla. Valo liikkuu pimeässä avaruudessa: Suuri auringonkukka.
Maisema (jonka yli me lennämme) on keltaista harjannetta, sama kuvio toistuu: sanat
sikiävät mutta eivät tiedä itsestään. Kaikki on mahdollista. Mitään ei tule tehtyä, kun
ei ole pakko. Me olemme valon sisällä ja meistä kuultaa tulevaisuus, edessä ja takana,
samaa valoa. Valo ei pysähdy kenenkään vuoksi. Kun se on kohdalla se on ohi.
Meidän jalkamme liikkuvat, kädet jotka tekevät. Mutta kerä joka näkee, ei liiku.
Me lennämme maiseman yli. Matala humina leijuu korviin ja asettuu vatsaan.
Sanoja tulee vähemmän ja ne loppuvat.
*
Sinä näit unen. Unessa me muutimme.
Talo oli uusi, mutta tavarat vanhoja, nämä tutut.
Me olimme kotona, kun ovelle koputettiin.
Emme avanneet, vaikka rynkyttivät.
Mutta he tulivat sisään, miehet,
etsivät kuolleen tavaroita.
Sinä sanoit, ettei täällä ole kuollutta;
olette väärässä talossa.
Tässä talossa asuu rakkaus.
*
Sormet lomittuvat sormiin: minua ei ole.
Jos sinua ei ole.
*
Minä olen lähellä
katson silmiisi
Ne ovat sormet joita et tarvitse
Sinä kosketat minua unessasi,
kannat hetken
kuin vesi
vettä,
pidät minusta
*
VIIVAT
Sydän joka sykkii.
Kukkulat ja rinteet,
nouseva vesi.
Pako heräämisen asennosta.
Järkähtämätön kaipuu.
Joki jolla ajelehtia.
Vene johon käpertyä.
Varpaat sinistä, viivat
kasvoissa.
Vesi joka tihkuu
syiden lomitse.
Iskut jotka osuvat, tekevät
tehtävänsä.
Sydän joka lyö, lyö.
Kelluu unetta.
*
TAIVAS
Sataa lunta, sataa lunta.
Tyhjät tornit valkealla ulapalla.
Lunta. Viidentoistatuhannen
vuoden pidätelty pehmeys,
pienet sormet jotka
hamuilevat niskojamme.
Lumi leijailee kaduille,
hiutaleita; avoimia lukkoja
pala palalta
kiinni läpitunkematon
sokea kudelma.
Kädet vapisevat
kuin pienet rakennukset,
kevyet linnut.
Nostamme ne kattoluukkujemme läpi,
syleilemme sinistä taivasta,
kiven liikkumattomuutta.
*
ASTEROIDI
Mies kietoo kiven
alastoman ruumiinsa ympärille.
Kiertää kiertää pimeyttä.
Samaan, Samaan! Näetkö?
Mies herää hetken
vavisten: Kuka minä olen?
Nukahtaa kiveksi valon.
*
kasvojen edessä huntu ohutta silkkiä
kuolevien matojen kouristus tanssi kevyessä tuulessa
iltapäivän jäähyväiset Raudan ääni unessa joka halkeaa keskeltä kahtia
minä näen sinun katseesi
puheen
on vierasta paikat suljettu minä itse sammutin valot
esineet paikoillaan niiden sisällä esineitä ne eivät ole esineitä ne eivät lopu
tulen sarvet puskevat aikaan paikkaan liikettä taipumatonta hetken
läpinäkyvyys olla kahden
rannan välissä yksi
ja palaa
leka alasin simpukka
*
LAHJA
Nouset tuolille
varpaillesi
nostat kätesi
ryöstääksesi:
lahja, jota
sinulle
ei anneta
Ranteesi
kannattavat
näkymätöntä
Iloitset liian aikaisin
Sinä iloitset
Sormesi koskettavat
kattoa
*
TÄMÄ KIVI: ( * )
Tämä kivi johon painan korvan
Kuuntelen, kuuntelen
ei sano mitään
Tämä kivi johon painaudun
ei ole vielä kivi:
pinta pitää
Antaa kiven nousta kivestä
Minä en koske
Kuuntelen, aaltojen läheisyys,
puhuvan kiven viileys
lävistää, irtoaa otteestani
Kivet, paksut kivet
Pysyvä
*
MAA
Nurmen vihreä,
mudan viini.
Pensaat.
Valo kummassakin
silmässä.
*
Nolla ja yksi
seuraavat, kömpivät toistensa yli
näillä riveillä: antakaa minulle tuli,
jota katsoa. Nolla ja yksi vetävät käsiä suuntiinsa,
riuhtovat mutta eivät pääse toisistaan.
Nolla ja yksi jäljittelevät liikkumattomuutta:
tuli jota katsoa.
*
Talot lumihangessa,
neljä kulmaa, joiden jokaisen
takana
aurinko juhlii aurinkoa.
Talot ovat uusia, ne eivät tiedä
rakentajistaan mitään:
talon elämä on ohi kun talo on rakennettu.
Me muutamme taloon,
jossa on tilaa meille.
Planeetan liikkeen voi tuntea
ylimmässä kerroksessa: paina
korvasi putousta
vasten.
Ikkunat ovat harvoin auki. Niistä heijastuu
metsä, metsän takana niitty, lumi
valkea.
*
HITAUS
kirjat hidastuvat
ja sanat
lauseet muodostuvat
ja kirjat
h i d a s t u v a t
yksi sana: auki
*
Vanhat runoilijat polvistuvat
kohti kiveä, jossa ei ole kirjoitusta.
Minä katson kaukaa, puuttumatta.
Vapisen itseäni, ja kirjoitustani.
Heidän sanansa puhuvat minussa.
Puhumme itsestämme.
Mitään ei jää;
emme me, ei meidän jälkemme.
Uudet runoilijat polvistuvat
kohti kiveä jossa on meidän nimemme.
*
Hänen matkansa oli ohi
kun hän tiesi: se jatkuu.
Järkkymätön rauta
tie junan liike:
kohti, takana.
Hänen matkansa
tyhjän päällä, pyörien.
*
Basaarin äänettömyys.
Iltapäivän aurinko.
Katot, parvekkeet.
Syvällä ihon alla
tuuleton väristys:
koskettaa puita.
Linnut, terävät linnut.
Nauru.
Sininen taivaalla.
*
Mexikolainen runoilija.
Kieli ilman sarvia, ilman
verta, kangasta johon hukkua.
Lähettilään velvollisuudet!
Sininen tarttuu
puun latvuksiin, ravistaa.
Apinat jähmettyvät asentoonsa
kuin mietiskelijät.
Punainen, sinä kirjoitat,
käden ulottuvilla.
*
Muiston jälki sielussa,
syntymisen, luopumisen,
pimeä.
Katselemme toisiamme
kuilun yli
paljon näkemättä.
Junan ikkunassa
heijastuu Intian taivas.
Se on matkalla
pois.
*
Herää ja kuuntele!
Laiva laskee ankkurin.
Vesi aukeaa. Veden
alla on vettä. Sinä
ääntelet kadonnutta,
se on syvällä.
Herää jo, kuuntele!
*
Onnellinen nainen herää puiden keveyteen.
Kallio ja pisarat, tiu'ut, helkähtävät
ääneti, harmaa jäkälä murtuu
hänen varpaidensa väliin.
Onnellinen nainen pesee kasvonsa
lähteessä; vedessä silmät,
aivan uudet, mutta tutut.
Hänen hiuksensa leviävät kuin lumi maahan
maalis huhti kevään tahto
viimeinen kantamus.
Puut repivät juurensa kiihkossaan,
kuusi kieltä kutsuu tanssiin
naisen onnellisen.
*
On mukava nukkua sinun vierelläsi.
Sinun ihosi unesta kuuma.
Nousen,
kirjoitan; tänä yönä
emme nuku yksin.
*
Hän laulaa.
Jokainen hänen hiuksistaan
on sävel.
Hänen laulussaan
on kukkia,
nupullaan.
*
Kukat kuolevat.
Suljen silmäni, yhden
kerrallaan.
Vielä hetki tätä kevättä.
Leikkiä, harhailla.
Jäädä ilmaan
levotta, pitämättä
mistään kiinni.
Vielä kesken,
tyhjänä hetken
verran.
Kukat kukkivat
kuin eivät kukkisi.
*
RUNO SOKEALLE JUMALALLE
"Sillä he saavat häpeän
niistä tammista,
joita te himoitsitte
ja pettymyksen puutarhoista
jotka te valitsitte."
Jes. 1.29.
+
Hänen kirjansa on pyhä
ja hän hallitsee sanoilla.
Jokainen sana joka hänen suustaan
lähtee, ymmärretään väärin.
Hänen kielensä
asennot: uusi maailma.
Elämä on loppu, sanoissa oleva sana
kuollut; hän riisuutuu, tulee
sinuksi, sinuun.
Hän osoittaa sormellaan,
piirtää hiekkaan sinun
kuvasi.
Pyyhkii pois.
+
Jumalaa on poissaoleva,
varuillaan. Etteivät silmät
näe, näkymätön tule esiin.
Unohdus.
Minä näin että hän nauroi.
Hän oli hullu.
Toivonsa, silmänsä, menettänyt.
Hän oli kaunis.
Hän otti minua kädestä kiinni.
Ne olivat sähköiset kädet.
Minä kohosin itseni yläpuolelle
ja sen kaupungin yläpuolelle,
jossa asuin.
Pilvi peitti meidät.
En nähnyt enkä kuullut.
*
Mitä minä enää sanoisin.
Saarnaaja rakensi itselleen
valtion, jossa hän oli valtio.
Tuuli nousi, hänen korvansa
eivät kuulleet ääntä
joka valtiosta lähti.
Niin vähän on siitä jäljellä.
Aurinko paistoi.
Saarnaajaa nauratti.
Hän oli juonut koko päivän.
Hänen päässään surisi, hän ajatteli.
Mihin aurinko koskee,
siinä on reikä.
Ja esineillä on elämä,
hän näkee, minun elämäni.
*
Tämä vanhan miehen varmuus
elämästä ja kuolemasta:
minä tiedän ettei hän
rakasta minua.
Hänen katseensa kertoo sen.
Se ei kerro mitään.
Tuuli aukaisee solmun,
jonka hän sormeensa sitoi.
Minä suojaudun kylmää vastaan,
painan pääni hänen syliinsä.
Hän rakastaa minua.
*
Yölampun valo.
Hirsi hirren päällä.
Ikkunan alla pitkä
pelto.
*
Suljen silmäni ennen kuin mitään
on
lopullisesti ehkä.
© Markus Jääskeläinen 1994
| 