Nuori, 24-vuotias Eino Leino vietti kesää 1903 ystävänsä, runoilija Otto Mannisen kotitilalla Kangasniemen Hokan kylässä. Sää oli tuolloinkin, sata vuotta sitten, kotoisan kolea. Sataa tihuutti harva se päivä, lämpötila pysytteli kaukana hellelukemista.
   Ystävykset eivät kuitenkaan antaneet ulkoisten olosuhteiden masentaa. Energiaa riitti poikamaiseen pilantekoonkin. Runoilijat kasasivat kiviröykkiöitä Mannisen kotitalon pihalle - "tulevien muinaistieteiden professorien kiusaksi", kuten he itse asian ilmaisivat. Illalla oli saunan vuoro, jonne varsinkin kovana löylymiehenä tunnettu Leino hinkui lähes joka päivä. Saunasta kipaistiin uimaan kilometrin päähän Puulaveden virkistäviin aaltoihin.
   Maalla oli myös rauha kirjoittaa. Leino eli elämänsä vireintä luomiskautta vuosisadan alussa. Kylmän mutta iloisen kesän satoa oli hänen parhaimpiin runoteoksiinsa kuuluva Helkavirret.
   Samana kesänä syntyi myös runo, joka menneen maailman kuvastostaan ja paatoksellisesta tunnelmastaan huolimatta - tai ehkä juuri niiden ansiosta - jaksaa yhä sykähdyttää suomalaisten sydämiä.
   Kyseessä on Eino Leinon kenties tunnetuin runo Nocturne, jonka valmistumispäiväksi on merkitty heinäkuun kolmas 1903, kolme päivää ennen runoilijan 25-vuotissyntymäpäiviä. Leinon lyhyt elämä päättyi 47-vuotiaana 1926, mutta kuolematon runo täyttää ensi kuussa tasan sata vuotta.

Nocturne on suomalaista luonto- ja keskeislyriikkaa parhaimmillaan. Voimme kuvitella itsemme runon minän asemaan. Valvomme kuulasta kesäyötä, kävelemme pellon piennarta, jonka täysikuu valaisee melkein kuin päivällä. Ruislintu laulaa jossain taustalla, alempana laaksot peittyvät kaskisavuun. Vaarat siintävät horisontissa, tummat metsät kutsuvat luokseen.
   Kutakuinkin tällaisen maiseman näemme mielessämme, kun luemme Leinon kuulasta runoa tai kuuntelemme Vesa-Matti Loirin tulkintaa Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin sävelmästä, joka nykyään kuuluu runoon erottamattomasti. Nocturneen tuntuu tiivistyvän kaikki se, mitä suomalaisessa kesässä rakastamme, ja mitä ulkomaanmatkoilla silloin tällöin kyynel silmäkulmassa kaipaamme.
   Leino kirjoitti Nocturnen Kangasniemellä keskisessä Suomessa, mutta runon maisema on sijoitettavissa Kainuun Paltamoon, nykyiseen Paltaniemeen, jossa runoilija vietti lapsuutensa. Siintävä vaara on todennäköisesti Kives- tai Kiehimävaara Oulujärven Paltaselän pohjoispuolella. Näillä seuduilla ja muuallakin Itä- ja Pohjois-Suomessa harjoitettiin kaskenpolttoa vielä 1900-luvun alussa, vaikka se muualta Suomesta olikin jo loppunut. Vanamo (Linnea borealis), jonka tuoksuun Leino runossa uppoutuu, on yleinen kasvi Kainuun alueella.

Runona Nocturne on lyhyt, sen tunnetuimmassa versiossa on vain kaksi säkeistöä. Ensimmäinen säkeistö loihtii esiin edellä kuvatun kaltaisen konkreettisen maiseman. Toinen kääntyy sisäänpäin. Runoilija kuuntelee nyt oman sydämensä hiljaisuutta. Hän on tyytynyt osaansa, ei "aja enää virvatulta". Virvatuli on suokaasujen palamisesta johtuva valoilmiö, joka on kansanuskomuksissa saanut monenlaisia taianomaisia merkityksiä. Tässä se kuitenkin symbolisoinee ihmisen loputtomia haluja ja pyrkimyksiä. Turha on karissut elämästä, kaikki tarpeellinen on ympärillä, käsin kosketeltavissa, aistien aistittavissa.
   Mielen hiljennyttyä meditatiiviseen tilaan aika pysähtyy. Leino tuntuu koskettavan jotain hyvin syvää suomalaisessa sielussa puhuessaan luonnosta uskonnollisena kokemuksena. Tuhansien vuosien ajan olemme saaneet metsästä, niityiltä ja järvistä paitsi fyysisen myös henkisen ravintomme. Shamanismi, luonnonlääkintä ja luonnon kiertokulun kunnioittamisen perinne säilyivät elinvoimaisina pitkälle kristinuskon valtakaudelle. Nykyisinkin kaupunkilaiset palaavat joka kesä joukolla maaseudun rauhaan.
   Siksi ei liene suurikaan hämmästyksen aihe, että Leinon nuoruudessaan sepittämä lyyrisen romanttinen kesäyön kuvaus on vielä sata vuotta syntymänsä jälkeen oleellinen osa suomalaista mielenmaisemaa. Maailman muuttuessa kiihtyvällä tahdilla on lohdullista muistaa elävänsä maassa, jossa suhteellisen puhtaana säilynyt luonto kuuluu jokaisen nautintaoikeuksiin. Runo vie ajatukset taaksepäin, rauhallisempaan aikaan ja paikkaan, mutta se herättää samalla myös kysymyksen tulevaisuuden luonteesta: "edessäni hämäräinen tie / tuntemattomahan tupaan vie".

Leino olisi tuskin voinut kuvitella tämän päivän maailmaa tietokoneineen, geenimuunteluineen ja täsmäaseineen. Niin paljon emme ole kuitenkaan vuosisadan aikana muuttuneet, ettemme osaisi nauttia luonnon salaperäisestä rauhasta, joka epävakaassakin kesäyössä saatta kulkijan vallata.
   Toivokaamme, että Nocturnen 200-vuotisjuhlien viettäjillä olisi mahdollisuus kokea sama rauha - oli maailma muuten millainen tahansa.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Kirjoittaja on turkulainen runoilija


Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

1Runo tunnetaan parhaiten kaksisäkeistöisenä. Tässä alkuperäisessä versiossa on mukana myös Leinon, oletettavasti rakastettunsa Freya Schulzin toivomuksesta, pois jättämä keskimmäinen säkeistö.

Päivitetty 20.6.2003 1:37:28