..........................................
1 yö on hiljainen eläin
..........................................

i

olen nähnyt pilven jota tuulet riepottavat
kuullut sateen irrottavan otteensa ja mitä on pilvi
kun sade on poistunut. minä hengitän tätä ilmaa siinä on
happea jonka vesi on maustanut tiedän että ei kauan kestä
hengitän ilmaa jota ei kukaan ole hengittänyt.
yö on hiljainen eläin sen sieraimista ei kuulu pihaustakaan.
nojaan selkäni koivun valkoista käsivartta vasten, minun
allani on nurmen vihreä. polkupyöräilijä huristaa ohi,
kaukana täältä, ei näe minua, laulelee mennessään, kivet
rapisevat kumien alla. minua ei näe ruohon seasta. se
kasvaa, se kasvaa, on aina ja aika tulee ja on jo.
nilkkoihin, kaulaan. esihistorialliset eläimet kasvien
seassa, tietävätkö että tässä istuu mies koivun alla ja
hänen elämänsä on tiettömien taipaleiden, sammalen ja
liikennemerkkien. hän istuu pimeyden heinäkuussa, sateiden
pellot kukat aukeavat rinnat hänen pelastuksensa istua
poltella perääntyä työntää päänsä tuntemattoman pelon
säkkiin.

ii

katulamput loistavat yksinäistä valoaan likaiselle
asfaltille. kerään tupakantumppeja, en osta vielä. savu
leijailee bussipysäkin katolle, kuin saunassa olisi. tumppi
on likainen ja märkä, minun huuleni eivät pelkää, sillä
olen kuoleman oma. olen maailman tekemä, minussa on
bakteerien maailma. se elää minussa. elän kuin eläin. uin
ilman kaloja suu auki. minä elän ilman suhdetta, sen
hivelevää houkutusta. olen poistunut kohdusta johon kalat
sokeat tarttuvat. nousen rannalle kiiltävänä kuin uusi asia,
joulun lahja, minun valoni aukeaa kallion rinnassa. olen
tullut tekemään minun tekojani, mitä ei ole olemassa, minä
luon sen. minun lapseni. maailma kuulee siitä. se kuulee
siitä liian myöhään. silloin se on jo niin. eikä ole
muutettavissa aikojen aivastukset tarttuvat heidän
hengityksensä on hidasta ja huohottavat. tietävätkö että
viimeinen kesä on tullut? että minä olen astunut merestä
rannan kalliolle ja kuivun, pelottavan pian on ihoni kuiva?
ja silloin, mitä on minusta jäljellä? aurinko ei heijastu
ihostani ja he kompastuvat minuun, siihen mikä minusta on
tullut. minä olen noussut merestä. minä olen välttänyt
kalastajien ansat. minä kastan pyhällä hengellä.

iii

lähellä päivä, yö, sukii sulkiani. tästä rakennuksesta ei
jää kiveä kiven päälle. menen teerin kieppiin ja talvi on ja
kevät tulee. kaivan maahan kuopan ja menen maahan ja minä
tiedän että minun pääni päällä on synkkä metsä. se antaa
minulle voimaa. minä kastelen sen juuria. minun käsissäni ne
kasvavat, tämän auringon alla, jonka valossa kaikki saavat
osansa, jonka nurkuen kuluttavat. se tekee varjot johon he
piiloutuvat syömään ravintoa joka ei ravitse. ja heidän
allansa juuret kuljettavat tietoa, maa vavahtelee. tulee
uusi maa ja uusi taivas. näiden vanhojen tilalle. ne eivät
kulu, eivät muutu. minä, he, auringon alla kumarrumme maata
päin, on tässä varjoja, ei miestä ei naista, yksi varjo.

iv

sade on vettä. sade koskettaa sydäntä ja ikkunat valuvat
pisarat tekevät teitä. aurinko on kadonnut näkyvistä mutta
ei koskaan katoa. sateen jälkeen pilvestä tulee kaksi ja
hyvin pian kolme. jostain tulee sininen joka erottaa pilvet
toisistaan, niitä on nyt kymmeniä, ne menevät samaan
suuntaan, poispäin täältä, yksimielisinä, vakaina,
piittaamatta minusta, toisistaan.

v

juna puhkaisee yöhön reiän. ääni on pitkää kohisevaa koskea,
sitten pysähdys: kirskuva rauta. hiljaisuus. odotus. juna
pimeydessä, vakaat vaunut jotka pian pääsevät lepoon.
veturimiehet eivät pysähtymisessä, yksinäisyydessä näe
mitään. minä kuulen ja kun juna liikahtaa, se hakee
voimansa moottorin sydämestä joka on herkkä; ja voimaa, voimaa,
voimaa! pyörät kierähtävät vastahakoisesti akselinsa ympäri,
ne näkevät mitä on tulossa, yhä nopeammin ne kadottavat
raudan altaan, ja keskus jossa mikään ei liiku, ne
unohtavat: on vain liike. liike joka ei milloinkaan pysähdy.

vi

aikaa on kulunut. kahden valon välissä sinä käännät
kylkeäsi. aikaa ei ole. olet unissa, pyöreissä, suloisissa,
joissa et tiedä kuka olet ja uni tekee sinut todelliseksi.
sinä tulet tähän maailmaan pimeyden kautta ja unohdat
kaiken, hitaan valon alla esineet ja esineiden tyhjyys kuin
avaruus, jossa yksinäinen aluksesi matkalla tähän tästä,
tuolin jalasta maton nukkaan. niin käy että runous jää.
unohdat kaiken, ihmettelet kirjainten outoa elämää, kaikki
 
on tuttua, et tunne sitä enää. runouden pyhät astiat soivat
mielessäsi, pimeiden puiden alla, ihmisuhrien, hälisevien
tanssijoiden ja yhden: papin joka seisoo sinun edessäsi,
veitsi kädessä ja lupaus silmissään. sinä lasket pääsi hänen
edessään, sillä hetki on hiljaisuudelle varattu, luopumisen
astia kädessäsi rukoilet kuun kivisiä kasvoja. ottakaa tämä
malja. mutta ei ole ketään, joka sen ottaisi. sinä seisot
puutarhassa, sinisten säteiden alla, sinä katsot ihmistä
silmiin, he pakenevat. ihmistä ei ole. ketuilla on kolonsa,
mutta ihmistä ei ole. sinä tiedät että sinun on juotava.
sinun on pysähdyttävä keskelle yötä ja juotava malja, jonka
ruumiisi vuodattaa.

vii

tähän hetkeen kuuluu linnun ääni. minä asetun varovasti
viereesi sängylle. kosketan ihoasi, se on kuuma. vedän
peiton pääni yli, tekemättömien töiden yli, näkymättömien
lintujen metsä, sinun hengityksesi kantautuu korviini, on
hyvä olla, mitään löytämättä, mihinkään kompastumatta. tässä
lähelläsi, vaipua laiskuuden hellään syliin, uniin jotka yö
yöltä toistuvat.

viii

meidän lapsillamme ei ole takkia johon piiloutuisivat. me
teemme heidät savesta ja syljestä, mutta heitä ei ole
olemassa. ei mitään mistä emme näkisi läpi. aurinko
lämmittää ikkunan läpi, mutta tuuli on syksyn, ja keskellä
talvea tulee kesä, afrikan mustat siemenet. sinä toivot,
toivot, mutta ihot jotka koskettavat eivät läpäise henkeä,
ja sinä olet sinä ja minä olen minä. me makaamme sängyllä
vierekkäin, sinä itket, meidän lapsillamme ei ole takkia.
jätätkö sinä minut nyt? tulee auto johon sinun tavarasi...?
ja minä seison rappusilla odottaen lausetta jossa olet
poissa, maistelen sen konsonantteja kielelläni putoavat
lehdet tekevät tästä maisemasta kauniin. sinä olet poissa.
sade löytää sinun jälkesi maasta, on hetki aikaa: katsoa
sateen läpi, kuulla kivien rapisevan renkaiden alla. sinä
et ole poissa, et ole minun kanssani. lapset muuttuvat
vakaviksi, niiden silmät roikkuvat hiukset minä näen että
niiden uni ei ole todellista, ne eivät koskaan nuku.
käyn pitkäkseni puistotielle, sade on täynnä taivasta.
kädet levällään lätäkössä minä kutsun pilviä nimeltä, mutta
ne ovat hiljaa. puisto on harmaa, puut näkymättömiä niiden
lehdet kahisevat ja minä en muista mikä tuollaisen äänen
tekee. aukaisen suuni kuullakseni. olisin valmis kun hän
tulee. yön hiljainen eläin minä kuulen sen hengityksen on
karannut mielestä nainen ja naisen mukana tuuli. hiljaista,
rauhallista. paikallaan pilvien mustat kasvot, vyöryvät,
vaihtuvat, ja lehtien levoton liike: ei yksikään teistä
jaksanut valvoa minun kanssani. pian on aamu ja jokaisen
puun takana merenranta. minun jalkani kantavat. me lähdemme
nyt. annamme kätemme suomuisiin lapsenkäsiin.

........................................................
 
2 alussa
........................................................

i

Aikojen alussa maa oli hiekkaa. Siellä täällä oli vielä
pieniä kiviä, ne olivat muisto kallioista, jotka
peittivät maan, sillä alku on myös loppu eikä mikään
loppu ole kuin unohdus.
  Alussa oli maa hiekkaa. Joka puolella levisi tasainen
hiekkaerämaa; hiekka yhtyi taivaan rantaan. Oli kuuma.
Ilma väreili. Muuta liikettä ei ollut. Tuulta ei ollut
sillä ei ollut vettä.
  Eräänä päivänä (yö ja päivä oli keksitty) hiekkaan
ilmestyivät jalanjäljet. Sandaalien, aikuisen miehen.
Mies oli kävellyt pysähtymättä, suoraan, seurannut
aurinkoa kunnes aurinko oli kadonnut ja tuli yö.
  Me emme nähneet hänen askeleitaan enää. Aloitimme
kertomuksen, jossa leijailimme kuolleen maiseman
yläpuolella, himmensimme hyttimme valot, tähyilimme
turhaan sammuneen tulen hehkuvia silmiä.
  Me etsimme, mutta emme löytäneet häntä. Näimme
hänen askelensa jotka ilmestyivät päivän rajalle, kulkivat
dyynien harjoille, laskeutuivat laaksoihin joissa ei
ollut varjoa.
  Me seurasimme askelia ilmasta monen päivän ajan.
Tarkkailimme allamme kiiltävää pintaa, sokaistuimme.
Emme käsittäneet alustamme peiliksi joka erottaa kätemme
mustasta auringosta, jalkamme hiekan lentävistä
silmistä.

ii

Me päätimme laskeutua, kävellä. Sotkimme askelemme
edeltäjän askeleihin, iloitsimme vapautta kuin karannut
lapsi, kokoonnuimme sokean taivaan alle, katsoimme
käsivarsiamme, jalkojamme: niissä kasvoi karvaa.
  Me kävelimme, ja nukuimme. Nukuimme kävellessämme.
Aloimme uneksia, luoda ? kuin yö olisi sekoittunut
päivään ? ympärillemme puita, järviä ja ruohon.
Kallistimme päämme mättäälle ja poimimme puiden
hedelmiä. Me söimme ja joimme. Tulimme kylläisiksi ja
mahamme kasvoivat. Emme jaksaneet liikkua enää, me
rakensimme talon jossa asuimme, johon kokoonnuimme
talven lumisina öinä. Poltimme puita jotka olivat
antaneet meille hedelmänsä. Nukahdimme liekkien ääneen.
  Aamulla muistot valtasivat meidät. Levittelimme
käsiämme, pyörittelimme päitämme; osa meistä nauroi
unelle jonka läpi näimme himmeät jalanjäljet,
horisonttiin ulottuvan hiekan.
  He eivät jatkaneet enää.

iii

Joukkomme oli pienempi, askel kevyempi. Me epäilimme
vähemmän, olimme iloisia. Nautimme toisistamme niin kuin
eläimet nauttivat, kuvittelimme näkevämme ihmisen
ääriviivat auringon valossakin: että emme olleet
kaukana.
  Mutta selvyyttä ei kestänyt. Yön musta viiva hämärtyi
päivään, leirinuotion kipinöivä tuli ei poistanut
pimeyttä. Me ruokailimme hiljaisuudessa, pesimme astiat.
Kävimme maata puhumatta tulevasta, kiedoimme kädet
rintamme ympäri. Puristimme itseämme unessa johon
esineet jähmettyvät, törmäilimme seiniin. Hakkasimme
puita jotka kaatuvat, repivät kaatuessaan viereisten
puiden kuolleita oksia.

iv

Lopun aavistimme. Se ei tullut kuin yö, joka imee
mustaan suuhunsa päivän leijuvan valon. Se oli ääni
jota emme kuulleet; joka pyyhki sanamme kuin askelet
hiekasta, erotti sielun sielusta.
  Meitä ei ollut enää. He jättivät leirin yksitellen,
kävelivät vastakkaisiin suuntiin. Heidän jalkansa eivät
horjuneet, he tuskin tunsivat tuulta johon katosivat;
joka avasi sylinsä heille kuin äiti, tuuditti pitkään
uneen.
  Vain minä en lähtenyt; minä joka kerron.
  Keräsin tavarat suureen kasaan, sytytin tuleen. Kävin
pitkäkseni viimeiselle teltanriekaleelle, katselin
pilvistä taivasta.
  Kuin lintu: yksin, yksin!

v

Äänittäjän virta loppuu pian. Suljen sen taskuuni,
lasken kädet kylkien viereen: minulla on aikaa odottaa.
Vesi kastelee suojattoman ruumiini, auringon väsyneet
hiukset avautuvat ihmisen puheen, historian kirjojen
ylle.

Minä tiedän ettei muistoja ole.

......................................................
3 testamentti
......................................................

Kyntäjä kynti peltoa mutta ei jaksanut enää.
Hän päätti antaa sen vieraan kynnettäväksi, unohtaa
vaimonsa, pienen lapsensa. Hän käveli kylään, kylän
tielle, tuli tuntemattomalle seudulle.
  Aurinko laski, kuu nousi. Kyntäjä nukahti ja näki
itsestään unta: hän oli käärme ja lintu. Kun hän heräsi,
tie kulki vuoren yli, katkesi peltoihin ja järviin,
muuttui poluksi, risteykseksi, katosi valoon, oli
pimeys; hän ei tiennyt missä oli, oliko missään.

Hänestä tuli vanha. Hän unohti kielen joka erottaa sian
 
hevosesta, polkupyörän talosta, keittiön risuhaasta. Hän
ajatteli että naiset ovat miehiä, virhe oikein. Hän
ponnisteli ja ponnisteli mutta ei tuntenut rasitusta.
Hän liikkui mutta oli paikallaan, söi eikä tullut
täyteen.
  Silloin hänestä tuntui että oli aika mennä kotiin. Hän
avasi oven, huhuili: talo oli tyhjä, hirret katossa
kaikuivat hänen omaa ääntään.
  Hän käsitti ettei ollut yksin.

*

TESTAMENTTI
 
Runoilija po chü-i
kaatoi puut talonsa ympäriltä
nähdäkseen vuoret
pellon takana.
Hän oli vanha, hänen sanansa
kevyet kuin
   syksyn lehdet.

Minä kuuntelen
koivujen vaivalloista hengitystä
kerrostalojen välissä.
    Rakkaani nukkuu kuin lapsi,
hänen sydämensä ei ole
               kaukana omastani.

Olen kirjoittanut
viimeiset sanani.

*

KAMIKAZE

Kun runoilijat matkasivat vuoren yli, heidän kimononsa
repeytyivät kiviin. Kävi tuuli joka tiputti korvat
lumeen, he antoivat niiden olla.
  He kirjoittivat.
  Kuulematta toistensa huutoja he ponnistelivat
kohti sinistä huippua. Sormet muuttuivat harmaiksi
irtosivat: he eivät voineet pidellä kynää
raapustivat jaloilla jäätyneelle paperille.
  Mutta kiviä satoi runoilijoiden päälle, heidän silmänsä
puhkesivat. Jalat juuttuivat koloihin,
repeytyivät irti.
  He hilasivat torsoaan hampaiden varassa, ynisivät
säkeitä paljaalle kalliolle: se kuunteli, mutta
ei ymmärtänyt.
  He saavuttivat huipun.

*

Runoilijan ensimmäisen kirjan painosta ei kahdessa
vuodessa myyty loppuun; hän sai kustantajaltaan kirjeen
jossa myymättömiä, varaston tukkona lojuvia viimeisiä
runoja tarjottiin omakustannushintaan.
  Runoilija tiesi etteivät runot häntä hyödyttäneet;
niitä voisi katsella, mutta ne eivät puhuisi. Ne
puristuisivat toistensa mahoihin pahvilaatikon
pimeydessä, oppisivat unohtamaan.
  Hän ajatteli ettei säälinyt itseään. Hänen kirjansa
palaisi hiljaisuuteen. Sitä ei kosketeltaisi, se keräisi
voimaa. Yksinäisyys muuttaisi keltaisen kannen
kullaksi; kirjaimet sormen jäljiksi.

*

Kustantajan pikkujouluissa tajusin että kirjallisuus -
se mitä olemme oppineet rakastamaan - on puhetta jota
harvat kuulevat. Se karkaa huomaamatta suusta kuin
valkoinen poutapilvi, kohoaa päiden yläpuolelle, jää
katonrajaan leijumaan. Kirjoituspöydät, kirjahyllyt,
paperit, kumilenkit, viattomat muovitaskut: pidättävät
henkeään, odottavat sadetta, hetken hiljaisuutta.
Mutta kukaan ei kilistä. Ihmiset seisovat tiiviissä
ryhmissä, pistelevät haarukkaa lihaviipaleisiin,
kietovat sormet lasisen jalan ympärille. He ovat tulleet
pitkältä matkalta - kuka minnekin - nähdäkseen toisensa,
talon joka pukee heidän sanattomuutensa
läpinäkymättömiin, lämpimiin vaatteisiin. He puhuvat
toisilleen kuin vanhoille, unohtuneille ystäville,
muistuttavat yhteisestä tehtävästä.

*

Huonossa runossa, kuin seurassa,
olet yksin. Kuuntelet, et kuule;
avaat suusi, lasket sormet näppäimille
mutta sanasi sanottu; jätät lauseen kesken.
Poistut pöydästä, avaat wc:n ikkunan;
olet kuolleiden kirjoissa kauan
menetetty lupaus; sinusta puhutaan
kuin olisit poissa.

...............................................................
4 sinulle
...............................................................

Linnut pimeän joen yllä,
     sulkematon ikkuna.
          Yhteisten vuosien jälkeen
                   yksinäinen, upottava sänky.

*

Hidasta vettä luomien alla,
ikävän tasaista pintaa.
En osaa nukkua yksin,
olet siinä.

*
 
Soitan sinulle ulkomaan kaupungista,
vieraan naisen kainalosta.
Olen avannut käteni numeroiden
tulelle, jakanut rakkauteni
kahden kesken: vain sinä
näet sydämeni. Naurat
ikävälleni.
 

*

Toivoisin sinulle parempaa miestä,
jättäisin perinnöksi kaipauksen;
olisin läsnä.

*

Mutta pian muutat: pihan toiselle
puolelle, ylimpään kerrokseen.
Näen ikkunasi verhot,
pilvettömän taivaan.

*

........................
5 kuinka muistan
........................

KUINKA MUISTAN SINUT

Hoidit minua kun olin sairas,
kannoit lumisia puita
sylissäsi, teit tulta lieden
mustaan sydämeen.

*

Kävit kuolemassa, toivoit
matkasi päättyvän valoon.
Se päättyi.

*

Haiseva pilvi välissämme.
Sanat savua ja tuulta.

*

Hangessa jäljet silmiesi
palavaan pakkasyöhön.

*

Lepo kuin pimeys,
nukkujan työ.
 
*

Kulkenut unessa uneni ovelle.
Katsonut toisiin,
valoisiin huoneisiin.

Unta nekin.

*

Kevään keltaiset kukat kukkivat syksyn
kukkivat kuulaan pakkasilman
kukkivat silmien metsän reunan
kuin paksun peiton alle,
kuolevat.

........................................................
6 varanasi
........................................................

VARANASI

i

Television valaisema
hotellihuone
sinisen kaupungin vinot seinät;
hän etsii täältä itseään,
kattojen
puiden lehdettömät latvat
heiluvat tuulessa
kirjoittavat pimeään
pimeää.

ii

Muistaa istuneensa viileän illan
viimeisessä ravintolassa
villatakki harteilla
veneiden lyhdyt tyynellä joella
kuin valossa piirtyisi
nainen
ohimennen

iii

Mutta tänä yönä valvoo kuuta,
   sitkeät valkoiset
luut lipuvat
laiturille,
koirien kuonot koskettavat
valoa vedessä.

iv
 
Ja pimeä palaa,
on päivä.

v

Poissa puiden puuskuttava
     hengitys
hiljaisten silmien musta timantti
me emme näe minne
lehmä näkee
hyväilemme sarvien
      kuluneita antenneja
laskemme kädet luiselle otsalle

*

........................................................
7 matkalla
........................................................

MATKALLE LÄHDÖN MAHDOTTOMUUS

Matkalle lähdön mahdottomuus kuvasi linja-auton ikkunassa kasvojen pidätelty ikävä me kuolemme nousemme pilvien valoon sydämesi sykkivä lihas kylkiluitani vasten yhteinen kieli ja synnymme uudesti laskeudumme moskovan mustalle kiitoradalle venäläisen tupakan tympeä tuoksu kävelemme transithallin valaanvatsaan mustekalan murheelliset silmät myös minä pimeässä yksin ja maa ilma nousee moottorin laulu ja vuoristo mereksi jähmettynyt rinnat joihin painan pääni ei aurinko eivät vihreää levää kyntävät hyönteislaivat kuolema on elämän toisella puolella tuuli johon huudot häviävät tasankojen tummina kohoavat kukkulat me etsimme kättä mutta käsi on ajatus pellot kuin pyykkiä aseteltu kuivumaan maan silmäluomet sulkeutuneet lentokoneen ympärille pimeytemme valo kuin palaisivat unet joihin yhteiseltä matkaltamme yksin heräsimme

*

Auringon lentokone
laskeutunut talojen
olkapäiltä
lintu
kuin nukkuisi
mutta
valoissa
puiden alla
pienetkin huolet
ovat betonia
seinien
syvät
 
uurteet
kasvoillasi
elämän yö
joka pian
päättyy

*

Mutta äideille jotka imettävät vanhukset
kukkivat kuolevat nuorina me ojennamme
terälehtiemme kourat valoa multaa
hajoavan katseen sillä yksinäisen sielun
keskeytymättömästä levosta syntyvät
sanat kuin vaatteet joissa hikoilemme
tropiikin kultainen kiekko kielellämme
tavaamme tuntemattomien ruokien
nälkäistä mantraa metallilautanen
kuppi pullo soodaa ja väsyneet pikkupojat
pyyhkivät tähteitä pöydiltä kantavat
kolisevaa peltisankoa korviemme käytävillä
heidänkin karmansa kuolla ja syntyä
turistiksi pelätä pimeää avaruutta
taivaan alla viattomat silmät
joihin aurinko sammumatta laskee

*

GURU

Gurua ei kutsuta guruksi
guru on kuollut
hänen kuvansa yogasalin alttarilla
isoisän ikäinen ukko ja nykyinen
poika kuin varpunen
kietonut jalkoihinsa pöytäliinan
hänen silmänsä paksujen lasien
insinöörisilmät
tuikkivat tuhannen turhan
elämän halki
tähän pimeään hetkeen johon
yhdessä matkustimme
kaksi sanatonta sotilasta
runouden tuskan ilon ja hiljaisuuden
gurumme jalkojen juureen
ei ottanut vastaan, on kuollut
ja haudattu elävä mustien talojen valojen taakse
me matelemme riksalla iltaruuhkaan
tavaroiden ihmisten loputonta unta
kun äkkiä edessämme hotellin sininen seinä
siitä menemme sisään

*

 
...........................................
7 taivaan pilviä
...........................................

STURENKATU

Bussissa matkalla mummolaan
laskeudumme Mäkelänkatua
Helsingin spartalaiskaupungin
osien saasteiden tahrimien
talojen väliin joita eivät ikuisuus
ihmisten hyvä tahto uhkaa:
olen asunut täälläkin.
Istun takarivissä, odotan ikkunaan
hetkeksi avautuvaa Sturenkatua,
suljen silmät: unohdan
nuoruuteni kuukausien
toivottoman ahdistuksen.
En ole yksin.

*

ÄITINI KOTONA

Pilvien harmaassa massassa
piippujen pistävät savut:
helvetti taivaan alla.
Sinä huokailet hiljaa
et puhu sinun varovaiset
liikkeesi: sinä pelkäät.
Kuvittelet poikasi
kuolemalla kuolevan;
jumalan tyhjät silmät
vielä rukousta, rakkautta,
toivoa täynnä.
Mutta minä uskon toisin:
en enää usko.
Kuuntelen alkavaa myrskyä,
unohdun muistoihini
ikkunan läpi
näkyvälle pihalle.

*

Taivaan pilviä lapsuuden
jumalan reikäiset kalsarit.

*

Elimme yksinäisyytemme kanssa.
Kuuntelimme tarinoita
ihmisistä.

*

Lapsi on rauhallinen.
Pimeässä metsän äänet.

*
 
.....................
8 picnic
....................

Elämäni epätoivo lempeä emäntä
sylissäsi keinut aikuista miestä
lapsuuden nuoruuden
hauraalta harjalta
pimeytesi valosta
kirkkauden meren loputtomiin
lupauksiin:
           ei rantaa
jalkansa laskea vain kädet
kirjoittaa sydämen
musta vesi.

*

PICNIC

Yhden päivän
      valossa,
oi jumala;
mereen
liukuva hidas kallio,
musta purje.

Hän johdattaa minut
kuluneelle ruoholle
aaltojen ääneen.
Unohdan hetkeksi
kaikki sanat.

Sitten muistan.

*

Lintu on puussa
pimeän oksat
minä etsin
sinun sormiasi
sormistani
kuuntelen
hehkuvan
myrkyn hiljaista
puhetta
sylissäni
savun siniset
siivet

*

Kuin varjossa, puun alla
kivellä istun:
pilvet ja aurinko
kiertävät maailmaa.

 
*

Pilviä ajatukset;
tuulia, puita.

*

Yö lausetta lyhyempi.
Pimeä.
Kirkas.

*