Tuulia Toivanen: Keskeneräinen

Markus Jääskeläinen: Valmis , Otava 2004

Tuli&Savu 3/2004

Markus Jääskeläisen (s. 1969) runoteoksen nimi Valmis (2004) herättää lukijan heti epäilemään: Miten niin muka valmis? Vai ironiaako tämä on? Samalla kokoelman nimi vie pohtimaan muitakin kysymyksiä, kuten mitä itse valmius oikeastaan on, ja millainen on tai olisi valmis maailma, valmis ihminen tai valmis runo? Jääskeläisen runot tuntuvat alkuun lyövän lukijaa päin kasvoja juuri keskeneräisyydessään. Ne ovat paikoin vain parin säkeen mittaisia irrallisia havaintoja eikä edes sikermiksi asetelluista teksteistä tunnu aina jäsentyvän mielekästä kokonaisuutta. Hajanaisuuden vaikutelma on vielä ilmeisempi kuin runoilijan neljässä aiemmassa kokoelmassa.

Mutta runoa ja varsinkin maailmaa voi koettaa rakentaa toisinkin kuin etsimällä yksinomaan kokonaista ja jäsentynyttä. Runoilijana, kääntäjänä ja kriitikkona Jääskeläinen on ehtinyt osoittaa tuntevansa edeltävän runoperinteen. Voikin siis olettaa, että jos hän haluaisi antaa lukijalle valmiin runon ja maailman, hän luultavasti kirjoittaisi hiottuja, huoliteltuja säkeitä, jotka kuvaisivat laajoja, maailmaa syleileviä kokonaisuuksia. Uuteen kokoelmaan mahtuu monenlaista, kuten käännösrunoa ja varovaista kurkotusta kohti proosallisempaa ilmaisua. Useimmat Jääskeläisen runot ovat kuitenkin modernistisen runon tapaan niukkoja ja kuvat ponnistavat konkreettisista lähtökohdista. Aiheita on poimittu niin arjen pienistä tapahtumakuluista, runouden olemuksesta kuin uskonnollisista pohdinnoista.

Kohtaamisia ja muutoksia

Jääskeläisen runojen maailma ei ole valmis. Päinvastoin se pirstoutuu ihmisen havaintojen kaltaiseksi joukoksi yksityiskohtia, joista ei rakennu selvärajaisia kokonaisuuksia, ei aina edes kokonaisia ajatuksia. Keskeneräisiä ovat myös ihmisen muistot, joita runoissa lähestytään sukeltamalla vertauskuvallisesti meren pohjaan ja Titanicin hylyn sisään. Näin sekä historiallisista tapahtumista että yksilöllisestä menneisyydestä tulee "muistojen leluja", jotka eivät puhu ja joille ei enää ole kieltä. Muistoissa mennään aina myös syvälle psyykeen ja asioiden yksityiskohdat saattavat sekoittua toisiinsa. Niin ihminen eksyy "huonekaluksi huonekalujen joukkoon" ja harhailee lopulta yksin; kukaan ei kuule saati ymmärrä hänen kesken jääviä lauseitaan. Muistoissaan kukin meistä kohtaa itsensä, Valmiissa lukija kohtaa runon ja sen maailman.

Jääskeläisen runoissa muisteleva ja tunteva ihminen ponnistelee kaiken aikaa kohti valmiimpaa itseään. Kokonaisempaa kuvaa pyritään rakentamaan paitsi muistoista myös lapsuudesta, rakastetusta ja rakkaudesta, fyysisestä olemuksesta, arjesta ja runoudesta. Mutta samalla kun edetään kohti ehjempää ja valmiimpaa, tapahtuu myös toisensuuntaisia muutoksia: jokin yksityiskohta unohtuu, kuluu loppuun, nähdään toisin kuin aiemmin. Ponnistelussa voi kohdata niin vankeuteen ja mielisairaalaan suljettuja runoilijoita (Christopher Smart), japanilaisia zen-munkkeja (Ikkyü) kuin Raamatun profeettoja tai parannuksen tehneitä hurskaita miehiä (Sakkeus). Esimerkiksi runon "Sakkeuksen evankeliumi" taustalla on muutokseen johtava Jeesuksen ja Sakkeuksen kohtaaminen, jossa Sakkeuksen muutos merkitsee lopulta sekä vapauden saamista että sen menettämistä. Jääskeläisen runossa vapauden vertauskuvana toimii lintu, jolta kynitään siivet: "lensin kuin pääskynen / hänen verkkoonsa / joka kyni siipeni, / ei käynyt kauppaa. // minä ostin ja myin / mutta en omistanut."

Valmiissa runojen keskinäinen hajanaisuus on osin harhaa. Runot voivat liittyä toisiinsa jonkin yksityiskohdan, kuten maiseman, sateen, syksyn, kissan tai sairaalaympäristön kautta. Niistä rakentuu tällöin itsenäisiä jatkumoita, jotka taas lomittuvat yhtä huomaamattomasti toisiin jatkumoihin. Samalla tavoin voivat liittyä yhteen yksittäisen runon kuvat, kuten seuraavassa runossa: "verhojen takana viiltävä valkeus, / ikkunan tällä puolen / amppelissa rönsyliljan lehdet, / ikkyün pensselin / sivaltavat veitset". Toisiinsa yhdistyvät jo assosiatiivisella tasolla niin viiltävyys, rönsyliljan lehtien kapea ja terävä muoto kuin Ikkyün pensselin vedot, niiden "sivaltavat veitset". Kuvien päällekkäisyyttä voi analysoida vieläkin pidemmälle. Ikkyün pensselin "sivaltavat veitset" kuvaavat myös tämän japanilaisrunoilijan ilmaisun terävyyttä. Viiltävyys taas ilmaisee kokijan äkillisesti havahtuvan eroon ja muutokseen, samaan mistä kertovat myös runon viimeiset säkeet: "siitä ei ole kauan / kun lähdit, nytkö jo / olet poissa?" Laajemmin kyse on monitasoisista kohtaamisista, kun toisensa kohtaavat sisäinen ja ulkoinen, kuva ja heijastus, pensseli ja kirjoituspinta, kirjoittaja ja lukija, kaksi ihmistä, tämä ja mennyt hetki.

"Räkättirastaiden maailmankaikkeus, valmis"

Voisi väittää, että valmiiksi tuleminen on ihmiselle ja runolle pelkkä illuusio. Jääskeläisen runoissa lukijalle annetaan väliin ikään kuin valmiimpia, väliin keskeneräisempiä havaintoja maailmasta, joiden kaikkien tarkoituksena on välittää jotakin todellisesta elämästä. Todellisuudessa elämän lisäksi on kohdattava myös sen toinen puoli, kuolema. Pieneksi kuolemaksi voi nousta moni elämän yksityiskohta, kuten rakkauden menetys tai jopa kasvamisen oivallus: "lapsuusmullasta / kasvanut huoleton / huojuva ruoho, / taitat korren suuhun, / makaat pilvien alla, / hautaholvissa". Kyse ei ole vain yksilön elämästä ja kuolemasta, vaan sama todellisuus koskettaa meitä kaikkia. Elämä on yksi virkakausi, joka päättyy uuteen tapaamiseen: "loppu: kuin musta / helikopteri havisisi hiusten yllä / noukkisi kyytiin / tämä päättynyt virkakausi / takapihan vihreä ikkuna / en omista enää maata / josta olet tuleva / sinua kuljetetaan salaiseen tapaamiseen".

Vaikka ihminen maailmoineen olisi keskeneräinen ja valmistumaton, se ei tarkoita, etteikö jokin voisi olla valmista ihmisen ulkopuolella. Kokoelman viimeisessä runossa tarjotaankin vihdoin myös selvä ja valmis maailmankaikkeus: "sulavan lumen kosketus varpaissa, / tilaa lakata liikkumasta, / liikuttua: / kevään ensimmäisellä / nurmikolla räkättirastaiden / maailmankaikkeus, / valmis". Runossa ihmisen ja räkättirastaan maailmat kohtaavat, sulavat yhteiseksi muuttuvaksi todellisuudeksi. Luonnossa kaikki on selvää, kyselemätöntä ja valmista. Linnun tavoin ihminen voi löytää "tilaa lakata liikkumasta", kun hän katsoo olennaiseen - siihen, joka on usein hyvinkin lähellä, jopa kosketusetäisyydellä. Samalla hän voi oivaltaa myös olevansa mukana muutoksessa, kuten kevään tulossa, lumen sulamisessa, uuden alkamisessa, runon muodostumisessa. Runossa lumi onkin vain peittävä kerros: sen alta paljastuu joka kevät jotakin valmista, joka on koko ajan ollut olemassa. Ja kun sama sulava lumi koskettaa meidän varpaitamme, kohtaamme äkkiä valmiin maailmankaikkeuden, sen johon itsekin kuulumme. Mutta onko meistä sen valmiutta ymmärtämään?