i

olen nähnyt pilven jota tuulet riepottavat

kuullut sateen irrottavan otteensa ja mitä on pilvi

kun sade on poistunut. minä hengitän tätä ilmaa siinä on

happea jonka vesi on maustanut tiedän että ei kauan kestä

hengitän ilmaa jota ei kukaan ole hengittänyt.

yö on hiljainen eläin sen sieraimista ei kuulu pihaustakaan.

nojaan selkäni koivun valkoista käsivartta vasten, minun

allani on nurmen vihreä. polkupyöräilijä huristaa ohi,

kaukana täältä, ei näe minua, laulelee mennessään, kivet

rapisevat kumien alla. minua ei näe ruohon seasta. se

kasvaa, se kasvaa, on aina ja aika tulee ja on jo.

nilkkoihin, kaulaan. esihistorialliset eläimet kasvien

seassa, tietävätkö että tässä istuu mies koivun alla ja

hänen elämänsä on tiettömien taipaleiden, sammalen ja

liikennemerkkien. hän istuu pimeyden heinäkuussa, sateiden

pellot kukat aukeavat rinnat hänen pelastuksensa istua

poltella perääntyä työntää päänsä tuntemattoman pelon

säkkiin.

 

 

ii

katulamput loistavat yksinäistä valoaan likaiselle

asfaltille. kerään tupakantumppeja, en osta vielä. savu

leijailee bussipysäkin katolle, kuin saunassa olisi. tumppi

on likainen ja märkä, minun huuleni eivät pelkää, sillä

olen kuoleman oma. olen maailman tekemä, minussa on

bakteerien maailma. se elää minussa. elän kuin eläin. uin

ilman kaloja suu auki. minä elän ilman suhdetta, sen

hivelevää houkutusta. olen poistunut kohdusta johon kalat

sokeat tarttuvat. nousen rannalle kiiltävänä kuin uusi asia,

joulun lahja, minun valoni aukeaa kallion rinnassa. olen

tullut tekemään minun tekojani, mitä ei ole olemassa, minä

luon sen. minun lapseni. maailma kuulee siitä. se kuulee

siitä liian myöhään. silloin se on jo niin. eikä ole

muutettavissa aikojen aivastukset tarttuvat heidän

hengityksensä on hidasta ja huohottavat. tietävätkö että

viimeinen kesä on tullut? että minä olen astunut merestä

rannan kalliolle ja kuivun, pelottavan pian on ihoni kuiva?

ja silloin, mitä on minusta jäljellä? aurinko ei heijastu

ihostani ja he kompastuvat minuun, siihen mikä minusta on

tullut. minä olen noussut merestä. minä olen välttänyt

kalastajien ansat. minä kastan pyhällä hengellä.

 

 

iii

lähellä päivä, yö, sukii sulkiani. tästä rakennuksesta ei

jää kiveä kiven päälle. menen teerin kieppiin ja talvi on ja

kevät tulee. kaivan maahan kuopan ja menen maahan ja minä

tiedän että minun pääni päällä on synkkä metsä. se antaa

minulle voimaa. minä kastelen sen juuria. minun käsissäni ne

kasvavat, tämän auringon alla, jonka valossa kaikki saavat

osansa, jonka nurkuen kuluttavat. se tekee varjot johon he

piiloutuvat syömään ravintoa joka ei ravitse. ja heidän

allansa juuret kuljettavat tietoa, maa vavahtelee. tulee

uusi maa ja uusi taivas. näiden vanhojen tilalle. ne eivät

kulu, eivät muutu. minä, he, auringon alla kumarrumme maata

päin, on tässä varjoja, ei miestä ei naista, yksi varjo.

 

 

iv

sade on vettä. sade koskettaa sydäntä ja ikkunat valuvat

pisarat tekevät teitä. aurinko on kadonnut näkyvistä mutta

ei koskaan katoa. sateen jälkeen pilvestä tulee kaksi ja

hyvin pian kolme. jostain tulee sininen joka erottaa pilvet

toisistaan, niitä on nyt kymmeniä, ne menevät samaan

suuntaan, poispäin täältä, yksimielisinä, vakaina,

piittaamatta minusta, toisistaan.

 

 

v

juna puhkaisee yöhön reiän. ääni on pitkää kohisevaa koskea,

sitten pysähdys: kirskuva rauta. hiljaisuus. odotus. juna

pimeydessä, vakaat vaunut jotka pian pääsevät lepoon.

veturimiehet eivät pysähtymisessä, yksinäisyydessä näe

mitään. minä kuulen ja kun juna liikahtaa, se hakee

voimansa moottorin sydämestä joka on herkkä; ja voimaa, voimaa,

voimaa! pyörät kierähtävät vastahakoisesti akselinsa ympäri,

ne näkevät mitä on tulossa, yhä nopeammin ne kadottavat

raudan altaan, ja keskus jossa mikään ei liiku, ne

unohtavat: on vain liike. liike joka ei milloinkaan pysähdy.

 

 

vi

aikaa on kulunut. kahden valon välissä sinä käännät

kylkeäsi. aikaa ei ole. olet unissa, pyöreissä, suloisissa,

joissa et tiedä kuka olet ja uni tekee sinut todelliseksi.

sinä tulet tähän maailmaan pimeyden kautta ja unohdat

kaiken, hitaan valon alla esineet ja esineiden tyhjyys kuin

avaruus, jossa yksinäinen aluksesi matkalla tähän tästä,

tuolin jalasta maton nukkaan. niin käy että runous jää.

unohdat kaiken, ihmettelet kirjainten outoa elämää, kaikki

on tuttua, et tunne sitä enää. runouden pyhät astiat soivat

mielessäsi, pimeiden puiden alla, ihmisuhrien, hälisevien

tanssijoiden ja yhden: papin joka seisoo sinun edessäsi,

veitsi kädessä ja lupaus silmissään. sinä lasket pääsi hänen

edessään, sillä hetki on hiljaisuudelle varattu, luopumisen

astia kädessäsi rukoilet kuun kivisiä kasvoja. ottakaa tämä

malja. mutta ei ole ketään joka sen ottaisi. sinä seisot

puutarhassa, sinisten säteiden alla, sinä katsot ihmistä

silmiin, he pakenevat. ihmistä ei ole. ketuilla on kolonsa,

mutta ihmistä ei ole. sinä tiedät että sinun on juotava.

sinun on pysähdyttävä keskelle yötä ja juotava malja, jonka

ruumiisi vuodattaa.

 

vii

 

tähän hetkeen kuuluu linnun ääni. minä asetun varovasti

viereesi sängylle. kosketan ihoasi, se on kuuma. vedän

peiton pääni yli, tekemättömien töiden yli, näkymättömien

lintujen metsä, sinun hengityksesi kantautuu korviini, on

hyvä olla, mitään löytämättä, mihinkään kompastumatta. tässä

lähelläsi, vaipua laiskuuden hellään syliin, uniin jotka yö

yöltä toistuvat.

 

viii

meidän lapsillamme ei ole takkia johon piiloutuisivat. me

teemme heidät savesta ja syljestä, mutta heitä ei ole

olemassa. ei mitään mistä emme näkisi läpi. aurinko

lämmittää ikkunan läpi, mutta tuuli on syksyn, ja keskellä

talvea tulee kesä, afrikan mustat siemenet. sinä toivot,

toivot, mutta ihot jotka koskettavat eivät läpäise henkeä,

ja sinä olet sinä ja minä olen minä. me makaamme sängyllä

vierekkäin, sinä itket, meidän lapsillamme ei ole takkia.

jätätkö sinä minut nyt? tulee auto johon sinun tavarasi...?

ja minä seison rappusilla odottaen lausetta jossa olet

poissa, maistelen sen konsonantteja kielelläni putoavat

lehdet tekevät tästä maisemasta kauniin. sinä olet poissa.

sade löytää sinun jälkesi maasta, on hetki aikaa: katsoa

sateen läpi, kuulla kivien rapisevan renkaiden alla. sinä

et ole poissa, et ole minun kanssani. lapset muuttuvat

vakaviksi, niiden silmät roikkuvat hiukset minä näen että

niiden uni ei ole todellista, ne eivät koskaan nuku.

käyn pitkäkseni puistotielle, sade on täynnä taivasta.

kädet levällään lätäkössä minä kutsun pilviä nimeltä, mutta

ne ovat hiljaa. puisto on harmaa, puut näkymättömiä niiden

lehdet kahisevat ja minä en muista mikä tuollaisen äänen

tekee. aukaisen suuni kuullakseni. olisin valmis kun hän

tulee. yön hiljainen eläin minä kuulen sen hengityksen on

karannut mielestä nainen ja naisen mukana tuuli. hiljaista,

rauhallista. paikallaan pilvien mustat kasvot, vyöryvät,

vaihtuvat, ja lehtien levoton liike: ei yksikään teistä

jaksanut valvoa minun kanssani. pian on aamu ja jokaisen

puun takana merenranta. minun jalkani kantavat. me lähdemme

nyt. annamme kätemme suomuisiin lapsenkäsiin.

© Markus Jääskeläinen 1998