Uskotko kohtaloon? Oletko miettinyt elämää ja sen tarkoitusta? Rasittavaa puuhaa pidemmän päälle. Yksi mahdollisuus on lukaista James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tie, joka tuo valmiin vastauscocktailin pöytään nopeammin kuin baarimikko sekoittaa tavallisen kossupaukun. Kirja on helppolukuisempi kuin uskonnon oppikirja, suoraviivaisempi kuin Sofian maailma ja sen verran lyhytkin, että siihen voisi painaa takuuleiman: ”Tutkitusti korkea lukuprosentti myös yläasteen äidinkielenopetukseen käytettäessä”.

Redfield on kirjailija. Hän on kirjoittanut yksinkertaiseen rakenteeseen puristetun yksinkertaisen tarinan. Tarinan muottiin sulatetun elämänohjekirjan. Hän on sitten kai myös psykologi ja filosofi, profeetta ja kenties yhteiskuntatieteilijäkin. Hän kertoo kohtalon muodostuvan sattumista, joihin ihminen voi jopa vaikuttaa, mikäli uskoo ja tiedostaa ne. Positiivinen ajatus, johon on helppo tarttua. Hän tulkitsee menneisyyttä ja ennustaa tulevaa salaperäisessä Käsikirjoituksessa, jota kertomuksen seikkailusankarit etsivät ja opiskelevat. Hän lupailee vastauksia kaikkeen ja saa kuin saakin lukijan odottamaan tulkintaansa elämän tarkoituksesta, melkeinpä kääntämään suoraan viimeiselle sivulle. Ja monien muiden tavoin hän on jenkkituote, joka on kotimaassa menestyttyään viety myös maailmalle.

Mutta vasta puoliksi amerikkalaistunut suomalainen ei mitään tekstiä purematta niele - ei ainakaan yhtä avoimesti kuin koirat kuulemma kotitehtäviä. Redfieldin esittelemä käsitys ihmisten valtataistelusta ja ihmistyypeistä - väkivaltaisista ”pelottelijoista”, sulkeutuneista ”koppavista” ja tilittävistä ”minäparoista” - ei ole käytännössä kenellekään mitään uutta. Redfield sijoittaa tarinansa eksoottiseen Peruun, toitottaa luonnon tärkeyttä ja kehottaa hakemaan voimaa sen kauneudesta; keskivertosuomalainen on tajunnut tämän jo seuratessaan ensimmäistä juhannusyötään. Uutta ovat Redfieldin maalaamat, konkreettiset ”energiakentät” ihmisten ja esineiden ympärillä, jotka muuttavat väriään ja kokoaan sen mukaan, miten energisiä ja voimakkaita kohteet ovat. Tämän vielä sulattaa, vaikkakin tällaista odottaisi näkevänsä ennemmin tietokonepelissä kuin kirjassa. Vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat ”värähdellä korkeammalla tasolla” ja muuttua näkymättömiksi, tarina luisuu arkifantasian puolelle. Eikä tee sitä kovin sujuvasti.

Päähenkilöllä ei näytä olevan nimeä. Ainakaan sitä ei kerrota. Hän tapaa suuren joukon persoonattomia henkilöitä, jotka ovat olemassa vain opettaakseen miehelle oivalluksia. Mutta itse hän on persoonattomuuden huippu, joka ei osaa edes opettaa mitään. Mies on kuka tahansa meistä, me kaikki ja ei kukaan; itse asiassa on seksististä kutsua häntä mieheksi, vaikka hän periaatteessa miehenä kirjassa esiintyykin - olkoon hän siis vain Henkilö. Redfield on suunnitellut erikoisen roolipelin, jossa pelaaja asettuu Henkilön rooliin mutta ei saa päättää itse tekemisistään. Palvellakseen tätä tarkoitusta Henkilöstä on tehty mahdollisimman normaali: hän pelkää, innostuu, epäröi, hölmöilee ja onnistuukin. Hän edustaa joka asiassa niin keskiarvotyyppiä, moodia kuin mediaaniakin, tekee kaiken todennäköisimmän kaavan mukaan. Hän on niin todennäköinen, ettei hänessä ole mitään todellista.

Elämä on sen verran suuri asia, ettei se mahdu yhden kirjan kansien väliin. Siinäpä yksi oivallus. Redfieldin viitoittaman tien voi kulkea pyhiinvaeltajan antaumuksella, eikä silti löydä vastausta mihinkään. Mitä muuta voi olettaakaan? Sillä totuus ei löydy filosofiasta eikä uskonnosta, ei lapsuudesta eikä unista, ei edes kaurapuurosta ja tuplauunosta, kuten Aknestik laulaa - ei mistään yksittäisestä asiasta. Toisaalta totuus voi olla sekin, että minä olen väärässä. Ristiriitaistako? Toinen oivallus voisi olla, että ihmisen ei kannata ajatella näitä asioita liikaa.

Siispä tämäkin kappale, joka oli varattu kohtalon ja sattuman syvällisiin pohdintoihin, on hyödyllisempää käyttää mietiskelemällä tosielämän todellisia asioita. Kuten vaikkapa kevätjuhlien asuvalintaa, kesäloman lyhyyttä tai Suomen toukokuun takatalvimaista luonnetta. Jäätelön kallista hintaa, mutta toisaalta hyvää makua.

Irrallisia lauseita. Tai. Sanoja. Ei Redfieldin tekstistä löydy.

Redfield sanoo asiat suoraan ja lyhyesti eikä kiertele tai piilottele mitään. Oppikirjamainen rytmi, pelkistetyt maisema- ja henkilökuvaukset sekä tasaisen tavanomaiset virkkeet ovat tyyliseikkoja. Makukysymyksiä. Mielenkiintoisia. Redfield ottaa sen riskin, että lukija kaipaakin rivien välistä löytyviä totuuksia, eikä löydä niitä, koska niitä ei ole. Jo kirjan perusideakin on riski, melkein tuomittu epäonnistumaan - kirjoittaa nyt elämän arvoituksista, joita ihmiset ovat pohtineet jo tuhansia vuosia, ja yrittää luoda jotain uutta! Ihailtavaa on, että Redfield kirjoittaa sentään teeskentelemättä, epäröimättä ja muita matkimatta omalla tyylillään. Moneen kertaan torjuttu käsikirjoitus, omakustanne, riskinotto, menestys. Ihailtavaa, ihailtavaa, ihailtavaa.

Kirja loppuu kesken: kuin keskinkertaisesti aloitettu virke, jolle on vaikea keksiä hyvää loppua. Helpompaa on vain laittaa piste perään. Talutusnuorassa kulkenut lukija, jonka päähän on taottu valmiita totuuksia 285 sivun ajan vanhan kiinalaisen kidutusmetodin mukaisesti (vesipisaroita otsaan jatkuvalla syötöllä; kyllä ne lopulta kaivertavat tiensä aivoihin asti), jää nyt kellumaan omien ajatustensa varaan. Jotain jäi puuttumaan - pitäisikö se muka oikeasti itse keksiä? Mutta kas, tämäpä sattumaa, kansitekstissä luvataankin tarinalle jatkoa: vielä kymmenes oivallus! Redfield on sittenkin keksinyt elämän tarkoituksen. Ellei hän sitten seuraavassa kirjassaan julista vastaukseksi sitä, ettei ihminen voikaan tietää kaikkea.