Sinne ja takaisin
             – eli kertomus meidän Ruotsin matkasta...
 
 

Keskellä Ruotsin tuntematonta korpea, hevonen verisesti suuttuneena kopissa potkien, vastassa tuntemattomia ihmisiä, joiden puhe lähentelee pikakelauksella äänitettyä norjaa, tulee mieleeni ensimmäistä kertaa ajatus: Mitä ihmettä minä täällä oikein teen?
               Palataanpa hetkeksi alkuun, viime talveen kun sain idean tähän matkaan. Kesälomaa jo odotellessani pohdin, että ei kyllä enää huvittaisi mennä perinteiselle ratsastusleirille, ja toisaalta kotona oleminenkin vähän tökki. Siispä etsimään ilmoituksia netistä ja Ruotsiin tallille töihin – mikäs sen helpompaa!
               Kun paikka oli selvitetty ja varmistettu – ”jonkunlainen ponitalli se kai on, en mä oikein saanut selvää” – alkoi matkan järjestely. Etukäteen olin pelännyt hurjaa paperisotaa ja niinpä tietysti kaiken järjen mukaan jätin järjestelyt viime tippaan. Selvisi kuitenkin, että kun matkatoverini Ariel eli Möllis oli rekisteröity, emme tarvinneet lisäksi muita papereita, kuin eläinlääkärin todistuksen, joka piti tehdä 48 h ennen matkaa. Sipposen Kirsti kävi siis edellisenä päivänä kahlaamassa tuon paperin läpi, ja tehtiin vielä varmuuden vuoksi erillinen tunnistuskuvakin Mölliksestä, kun se ei sellaisia hienouksia vielä omistanut. Heppa todettiin terveeksi (jos se olisi tiennyt, mitä tuleman pitää, niin olisi epäilemättä järjestänyt itselleen vähintäänkin isorokko– ja Afrikkalainen hevoskuume – kohtaukset) ja sitten olikin edessä enää n. 20 h matka täältä minne sitten ikinä olimmekaan menossa.

Rauhallisuuden perikuva Möllis kehitti hieman ylimääräistä hermojännitystä laivaan mennessämme, joten se sai suun kautta rauhoittavan annoksen B-vitamiinia ynnä muuta huumetta. Matkaa ennen olin jo viikon ajan syöttänyt sille B-vitamiinia ja vähentänyt ruokia, jotta se kestäisi pitkän seisomisen. Ongelmat tulivatkin sitten lähinnä vedestä, jota Möllis ei (kirjaimellisesti) hengenhädässäkään olisi juonut kopissa. Epätoivoisesti yritimme mellaa, limsaa, mehua... Lopulta poni kuitenkin joi yön aikana vähän ja näyttikin aamulla suhteellisen elävältä. Huh!
             Pääsimme ulos laivasta (tietysti viimeisinä), ja suunnistimme tullialueelle. No, siellä ei näkynyt ketään, joten sain arkistoida Mölliksen paperit tarpeettomina tällä kertaa...
Nyt olemmekin sitten taas siinä pisteessä, kun ajamme Linköpingistä kohti Ulrikan pikkukylää, ja tallia, jonka nimestä en ollut saanut selvää kun olin puhunut omistajan kanssa puhelimessa. Käännyimme siis kokeilumielessä kyltistä, jossa luki ”Stens Ponnystall”, ja osuimmekin itse asiassa oikeaan.

Ensimmäiset päivät – ja viikot – taisin olla jonkinlaisessa kulttuurishokissa... Talli oli melko pieni, pari karsinaa ja jokunen rivi pilttuita, mutta hevosia oli vaikka muille jakaa. Tallilla niitä oli parikymmentä, välillä vähemmän - ratsastettavia 3-4-vuotiaita, pari oria sekä tammoja ja varsoja. Kauempana, joka puolella kylää oli laitumia – varsoja, 1- ja 2 – vuotiaita oreja ja tammoja, vanhempia vuokrattavia hevosia (jotka tulivat vain käymään kotona vuokrauksien välissä)...  Poniorit astuivat tammat yleensä vapaana laitumilla, ja yhdessä paikassa oli appaloosan värinen ori, sekä 5 erilaista tammaa ja sen orin varsaa! Enimmäkseen he kasvattivat juuri näitä risteytyksiä, russeja, welsh mountaineja ja friisiläishevosia, mutta heillä oli paljon myös isoja poneja ja joitakin hevosia.
           Ihmiset täällä olivat todella mukavia, ja hevoset aivan ihania, mutta vaikeuksia tuli siinä, kun minun piti opetella ihan uusi ratsastustyyli. Menimme maastossa ja ympäri pyöröaitausta, pohkeita ei käytetty, ei mitään ”tavallisia” liikkeitä vaan jotain Western – sekoitusta, jota he itse eivät luokitelleet oikein mihinkään kategoriaan. Lähinnä he kouluttivat hevosia käyttäytymään hyvin eri tilanteissa, mitään kisaponeja ne eivät olleet, eikä niillä ollenkaan esimerkiksi hypätty.

Ehkä suurin yllätys minulle oli se, että tällä tavalla koulutetut ponit vuokrattiin tai myytiin – useimmiten jo 3-4-vuotiaina – ihmisille, jotka ratsastivat niillä ”tavallista” koulua ja esteitä, jotkut kuulemma kilpailivatkin. Lisäksi pienten ponien vuokraajat olivat aivan pikkutyttöjä!
            Luulen, että salaisuus tähän oli siinä, että ponit olivat niin helppoja käsitellä ja opettaa kaikkeen uuteen. Varsasta asti niitä oli koulutettu tulevaisuutta ajatellen ja hyvin perusteellisesti. Esimerkiksi, kun totutimme pieniä poneja satulaan & selkäännousuun, minua neuvottiin vain: ”Play like you were a 10-year-old”. Sehän toki onnistui minulta, ja heiluen ja leikkien me nousimme ylös-alas satulaan tai ilman satulaa (tätä tehtiin aluksi ehkä 50-100 kertaa putkeen päivittäin) ja myönnettävä on, että 2-vuotiaskin oppi aika hyvin seisomaan paikallaan. Sitten kun hevosten selkään noustiin ”tositarkoituksella” ja lähdettiin liikkeelle ensimmäistä kertaa, monet ponit vain nuokkuivat silmät puoliummessa kuin vanhat tuntiponit...

Oli todella antoisaa käsitellä useita poneja, joilla kaikilla oli myös ongelmia ratkottavana. Yhden sain jopa peruskouluttaa yksin, niin että joku vain neuvoi aluksi maasta käsin. Ottaen huomioon, että olin itse vasta ratsastanut tällä tyylillä puolitoista kuukautta, se onnistui todella hyvin!
                Voitte varmaan kuvitella, että kesä loppui vähän liian nopeasti... Piti lähteä kotiin, vaikka oli kuin olisin tullut vasta eilen. Ja taas eläinlääkärintarkastus, epämääräistä sähläystä Ruotsin viranomaisten kanssa, kamat autoon ja hevonen koppiin. Mölliksellä oli toki sanansa sanottavana tässä, mutta Rose-Marie (tallin omistaja) onneksi auttoi meitä ja pääsimme lähtemään. Tukholmassa melkein myöhästyimme laivasta ruuhkan takia, ja Suomen puolella meiltä puhkesi rengas, mutta pääsimme lopulta kuitenkin kotiin asti. Möllis kokeneena maailmanmatkaajana oli kotimatkalla jo rauhallinen kuin vanha luuska ja söi ja joi normaalisti. Sitten vielä erehdyimme antamaan sille vähän rauhoittavaa ”varmuuden vuoksi”, ja poni roikotti päätään täydessä tietämättömyydessä koko laivamatkan ajan – ja minäkin rajoitin autokannella ravaamisen pariin juottokertaan. Satamassa olimme taas viimeisiä, jotka päästettiin ulos, ja sitten meidät pysäytettiin tullissa. No, se olikin sitten vain puhallustesti kuskillemme ja sainpahan nauraa kaikelle turhalle stressille, mitä olin potenut niiden paperihommien takia.

Niin sitten palasimme kotiin, edelleen hengissä, hevonen onnesta soikeana päästessään ulos, me molemmat montaa kokemusta rikkaampina. Ja nyt minun on pakko päästä taas hyppäämään ja maastoesteille ja kunnon koulutreeniin! Mutta katsotaan sitten, jos ensi kesänä menisi taas rapsuttelemaan pikku poneja ja ihailemaan uusia varsoja...