Rakastin häntä kovasti, kuten hänkin minua. Aioimme mennä naimisiin, minä ja rakas Ceciliani. Vanhempamme olivat suunnitelleet häitämme jo kauan. Niistä piti tulla ikimuistoiset. Ja niin tulikin. Elin silloin elämäni parhaat hetket. Menimme naimisiin kesällä. Oli ihana päivä ja ilta vielä kauniimpi, ja lämmin.

Päätimme mennä yhdessä rannalle kävelemään ja ihailemaan merta. Kaiken juhlimisen jälkeen se olikin rentouttavaa. Meri hohti kuun kelmeää valoa. Oli täysin pimeä. Näimme edessämme kuitenkin suuren laiturin. Se oli vaikuttava näky pimeällä. Kaikki ne pylväät ja ajopuut. Menimme tutkimaan paikkoja. Olimme nuoria ja uteliaita, kaipasimme jännitystä. Laiturina alla olikin hieman aavemaista. Laineet liplattivat rantaan. Suutelimme. Sitten pian näimme kaksi hohtavaa täplää pimeässä. Luulimme sitä vain kissaksi ja jatkoimme suutelemistamme. Pian pimeästä kuului ääniä ja täplät liikkuivat suuntaamme. Hahmo erottui pimeästä. Pian se oli taas poissa. Minä ja vaimoni olimme peloissamme. Pimeästä ei erottunut mitään mutta tiesimme että siellä oli jotain. Etsin käsiini ajopuun palan. Pimeydestä kuului kirkaisu ja vaimoni kaatui maahan, elottomana. Menin hänen luokseen ja itkin. Hän oli kuollut. Kurkku viilletty raa'asti auki. Huusin surusta, vihasta, halusta kostaa.

-Tule esiin! huusin pimeyteen.

Pian kuului kahahdus pimeästä. Se oli vielä paikalla. Aloin huitoa kepilläni hullunlailla, kuitenkaan mihinkään osumatta. Tunsin iskun selässäni. Kaaduin maahan. Näin sumeasti kyynelteni seasta miehen iskevän hampaansa kuolleeseen vaimooni. Huusin pystymättä liikkumaan. Makasin maassa ja odotin vain sen tulevan kimppuuni. Sitten se iski. Iski hampaansa niskaani ja tunsin veren poistuvan ruumiistani. Ei kuitenkaan kaiken. Se teki sen tahallaan, ei imenyt minua kuiviin. Jätti minut sinne, laiturin alle kitumaan, elävänä. Seuranani vain kuollut vaimoni. Menetin tajuntani ja viimeinen asia minkä näin oli loittonevat askeleet. Vampyyrin, joka oli tappanut vaimoni ja juonut minusta, askeleet.

Seuraavan kerran kuin heräsin olin pienessä pimeässä huoneessa. Makasin lattialla, yksin, heikkona. Muistelin mitä oli tapahtunut ja muistin vaimoni, Cecilian, kohtalon. Aloin itkeä ja huutaa. Kukaan ei kuitenkaan sitä kuullut. Olin liian heikko pysyäkseni hereillä. Nukahdin ja heräsin vasta oven avautuessa. Joku tuli huoneeseen. Hänellä oli yllään mustat vaatteet. He veivät minua jonnekin. En tiennyt minne. He asettivat minut jonkinlaiselle alttarille ja tunsin suuhuni tippuvan nestettä. Lämmintä sakeaa nestettä. Se antoi minulle voimaa. Aloin virota. Halusin lisää. Nielin sen ahnaasti ja tunsin itseni kokoajan voimakkaammaksi. Aloin kouristella. Tuska täytti ruumiini ja mieleni. Se lakkasi pian. Tunsin itseni taas voimakkaaksi ja oloni oli hyvä, itse asiassa se ei ollut ikinä ollut parempi. Olin myös muuttunut. Kulmahampaani olivat kasvaneet pidemmiksi. Silmäni näkivät erilailla. Sitä on vaikea kuvailla. Näin pimeässä yhtä hyvin kuin valoisalla. Se oli mahtavaa. Kuuloni oli parempi. Kuulin hiirien rapinan kolme kerrosta ylempänä. Vaistoni olivat tehokkaammat joka suhteessa.

Sitten kuului hiljainen, ivallinen ääni. -Eikö veri olekin hyvää?

Veri? Ei! Neste jota olin juonut oli ollut verta. Se oli antanut voimat. Se ei voinut olla totta. Nousin ylös ja juoksin. Ulos huoneesta, ulos rakennuksesta, juoksin, juoksin, juoksin. Asetuin puun alle istumaan ja itkemään, kuin pieni lapsi. Olin janoinen. En tavallisesti, vaan tiesin että tarvitsin verta. Huusin, raivosta, vihasta ja surusta.

Olin vampyyri. Minun oli myönnettävä se.