Solje metsänneito

Hän saapui linnaan eräänä heinäkuun päivänä, yksin ja eksyneenä kauas metsästään. Hän on suurisilmäinen pikku olento, jolla vihreänruskeat hiukset. Hän tuijotteli ympärilleen hämmästyneenä ja ihmeissään. Tämä on hänen tarinansa.

Solje on metsänneito. Tämä ei tarkoita sitä että hän olisi villiintynyt metsäläinen tai orpolapsi, vaan hän todella on metsänneito. Hän syntyi metsään kaukana ihmisten ulottuvilta. Hän leikki metsän eläinten kanssa ja nukkui puiden siimeksessä. Hän eli ja kasvoi yhtä aikaa tammen kanssa, puun, joka hänet oli synnyttänyt. Hän tuntee jokaisen metsän eläimen ja puun ja on kaiken luonnon ystävä. Metsä hänen ympärillään ruokki hänet ja antoi hänelle elämään. Hän kasvoi tytöstä aikuiseksi ja kaunistui vuosi vuodella. Hän piiloutuu niin taitavasti metsän kätköihin, että häntä ei erota. Hän puhuu puille ja ymmärtää mitä ne hänelle sanovat.

Sitten tuli ihminen metsään. Solje katseli ihmeissään piilostaan tätä kummallista miekkosta. Mies oli maantierosvo ja piiloutui etsintäpartioilta kaukaiseen ja synkkään metsään. Solje oli aluksi mielissään tässä uudesta eläimestä metsässään, eläimestä, joka niin paljon muistutti häntä itseään. Mutta mies kohotti kätensä puita vastaan ja pilkkoi nuoren koivun polttopuukseen lainkaan aavistamatta, että herätti nuoren metsänneidon vihan. Silloin Solje lauloi ja metsän puut kuuntelivat häntä. Juuret kietoutuivat miehen ympärille ja oksat vangitsivat hänet verkkoonsa. Hitaasti ja päättäväisesti juuret vetivät miehen maan alle tukehduttaen hänet multaansa. Solje ei tuntenut katumusta enempää kuin vihaakaan jälkeenpäin. Hän oli suojellut rakkaita puitaan, niitä jotka olivat paljon häntä vanhempia. Soljen oma tammi oli vasta nuori puu, mutta kohosi jo korkealle, olihan se saanut kasvaa jo viisikymmentä ihmisten vuotta. Sinä iltana Solje kiipesi puunsa oksalle ja painautui runkoa vasten.

- Mikä oli tuo, joka halusi vahingoittaa meitä? Hän kysyi puulta. Kieli, jota hän puhui oli huminaa ja kaunista lintujen liverrystä. Kukaan ihminen ei olisi tunnistanut sitä kieleksi, sillä Solje tunsi puut ja puut Soljen he puhuivat elein ja ilmein sekä ajatuksin, olihan Soljekin osaltaan puu. Puut vastasivat. Kaikkein vanhimmat tammet kertoivat ihmisistä. Heidän kylistään, jotka oli puusta rakennettu ja heidän kaupungeistaan, joiden tieltä metsiä raivattiin. He kertoivat myös haltioista noista olennoista, jotka olivat läheisempi luonnolle kuin muut rodut. He kertoivat hiisistä, örkeistä ja pahuudenpalvojista. Solje kuunteli, vaikka suurin osa menikin yli hänen ymmärryksensä. Ei Solje ollut tyhmä, mutta olennon, jonka elinalue on metsä ja ystävät puut ja eläimet ei voinut olettaa ymmärtävän ihmisten pahuutta ja ahneutta.

- Mikä minä sitten olen? Hän kysyi ja näytti hämmentyneeltä. Puut suhisivat hiljaa ja Solje kietoi kädet ympärilleen. Sitten he puhuivat.

- Sinä olet metsänneito, ihmisen hahmoon muovattu henki, olet osa luontoa, mutta vailla juuria. Olet tämän metsän haltiatar, tämä metsä, sillä me annoimme jokainen pienen osan omasta hengestämme ja loimme sinut. Sinusta tuli enemmän kuin osa meitä, sinä muutuit eläväksi ja yhtäkkiä huomasimme mitä olimme luoneet, ihmislapsen, joka on yhtä tämän metsän kanssa. Aikamme tulee pian ja silloin vain sinä jäät jäljelle. Kasvata uusi metsä. Meidän monituhatvuotinen aikamme on päättymässä ja sinä olet siemen, jonka varaan laskemme tulevaisuutemme. Tämän puut kertoivat, sillä he näkivät tulevaisuuden ja siinä ei ollut sijaa heille. Solje otti tämän tiedon vastaan niin kuin ihmiset kautta aikojen ovat ottaneet vatsaan ystävän ja perheen menetyksen. Hän alkoi itkeä. Puut itkivät hänen kanssaan ja luonto suri. Eläimet hipsuttivat varovasti ohi puun, jossa heidän suloinen pikku emäntänsä vuodatti kyyneleitään.

Metsä kuitenkin kesti vielä toiset viitisenkymmentä vuotta, kunnes eräs aatelinen päätti rakentaa siihen kylän ja oman kartanonsa. Metsää alettiin raivata nopeammin kuin Solje ehti sitä paikata. Silloisilla työmailla koettiin ihmeitä, kun eilen raivattu alue oli uudestaan kasvanut täyteen puun vesoja ja sitkeitä köynnöksiä. Työmiehet olivat kuitenkin hellittämättömiä ja jatkoivat aina vain uudelleen, eikä Solje hennonnut istuttaa ystäviään, puita ja kasveja, tietäessään että ne revittäisiin seuraavana aamuna maasta. Aatelinen oli ihastuksissaan kauniista metsästä, jonka oli hankkinut ja hyödynsi sen puuvarantoja palatsinsa seiniin ja huonekaluihin välittämättä pienelle metsänneidolle tuottamastaan surusta.

Osa ikimetsää jäi kuitenkin pystyyn, sillä eihän mies voinut heittää hukkaan niin hyvää metsästys maata. Ennen niin autiolla alueella alkoi vilistä metsästäjiä ja ihmisiä. Solje piiloutui metsän vanhimpaan osaa, missä suuret ikitammet olivat. Hän näki miten pienet jäniksen poikaset joutuivat metsästäjien ruuaksi ja kuinka linnunpoikaset, jotka hän itse oli auttanut lentämään ammuttiin nuolilla alas. Monena yönä hän meni itkien tammensa oksalle nukkumaan. Tammet lohduttivat häntä suhinallaan ja hiljaisella kuiskutuksellaan. Sitten väistämätön tapahtui, eräs metsästäjä näki metsänneidon ja sanoi myöhemmin nähneensä keijun. Siitä lähtien kaikki olivat jahtaamassa keijua. Muutama muu onnistui myös näkemään Soljan, joka uutterasti paransi ihmisten puille aiheuttamaa vahinkoa. Huhu Soljasta kiersi kylällä, sillä kukapa ei haluaisi nähdä tyttöä, jolla oli auringon ruskettama vihertävä iho, ruskeanvihreät pitkät hiukset ja pehmeänruskeat silmät. Ja kun tyttö kaiken lisäksi kulki alastomana, sillä eiväthän puut tarvinneet vaatetta, oli hän mielenkiintoinen näky. Talvelle Solja kulki vain harvoin ulkona ja silloinkin puiden oksia pitkin viemässä nälkäänäkevälle linnulle siemeniä tai auttamassa jäniksen poikia maailmaan. Hän nukkui talvella suurten tammien onkaloissa lämpimässä puun nukuttava suhina korvissaan. Joskus hän katseli ulos kun lumihiutaleet tippuivat alas ja peittivät maan alleen. Metsässä oli kuitenkin ahdas asua ja varsinkin Solje joutui ahtaalle. Nyt kun hänen metsästään oli pilkottu jo reilusti yli puolet ja jokainen isku puuhun satutti myös Soljea. Metsä suorastaan vilisi ihmisiä, noita olentoja, jotka tappoivat Soljen rakkaat puut. Vihdoin eräänä keväänä tammet alkoivat suhista Soljelle lähtemisen viestiä. Sinä yönä unessaan Solje tajusi että tämä metsä kuolisi ja hänen tuli lähteä. Hän lähti etelään juosten kevyesti kuin tuuli ja piiloutuen aina, kuin arka eläin, nähdessään, kuullessaan, haistaessaan tai vaistotessaan jonkun muun. Hän ei ymmärtänyt teiden merkitystä ja liikkui metsissä. Jos hänen tielleen tuli pelto, hän ryömi sen läpi kärsivällisesti ja hitaasti välttääkseen huomiota. Hänen ystävinään olivat linnut ja muut puut. Kaikkien puiden kanssa hän ystävystyi matkallaan ja juttelikin niille vilkkaasti livertäen kuin lintu ja suhisten kasvot vasten karheaa kaarnaa. Ihmisiä hän vältteli, mutta pysähtyi joskus kuuntelemaan heidän kiehtovalta kuulostavaa puhettaan ja ilmeikkäitä kasvojaan. Ehkä he kaikki eivät olleet metsän tuhoajia. Koskaan Solje ei näyttäytynyt, vaikka hänen usein teki mieli. Iltaisin hän paleli ja viimein hän päätti näyttäytyä, mennä erääseen rakennukseen, jossa oli muutenkin niin paljon outoja olentoja.

Sellainen on Soljen, metsänneidon tarina, miten se siitä jatkuu, sen tietää vain hän itse.