Tässä tutkimuksessa selvitän vuosina 1859–1860 ilmestyneen kuopiolaisen kirkollisen sanomalehden Kuopion Hippakunnan Sanomia sisältöä, rakennetta ja kannanottoja. Tutkin lehden oman aikansa tapahtumista välittämää kuvaa, sitä millaisia uutisia lehteen oli valikoitu ja mistä lehti sai uutisensa. Sivuhuomiona selvitän aiempiin tutkimuksiin pohjautuen, miten lehdessä käsitellyt asiat todellisuudessa tapahtuivat. Lisäksi tutkin, mitä tehtävää varten lehti perustettiin, miten se toteutti tätä tehtäväänsä ja pyrkikö lehti ohjailemaan lukijoidensa mielipiteitä tiettyyn suuntaan. Lehdessä julkaistujen kirjoitusten pohjalta selvitän kvantitatiivista analyysia apuna käyttäen, mihin asioihin lehden huomio pääasiallisesti kohdistui ja mikä oli lehden asenne ajankohtaisiin kysymyksiin. Tutkin myös sitä, kuuluivatko lehden toimittajat johonkin uskonnolliseen tai aatteelliseen viiteryhmään ja miten tämä mahdollisesti näkyi lehden kirjoituksissa. Säilyneiden niukkojen tietojen pohjalta hahmottelen lehden maantieteellistä levikkiä.

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden perustivat tuomiorovasti Aron Gustaf Borg (1811–1883) ja lehtori Peter Adolf Aschan (1818–1896) vuonna 1859. Borg ja Aschan toimittivat yhdessä sanomalehteä, kunnes Borg noin vuoden lehteä toimitettuaan luopui tehtävästä. Hänen paikkansa lehden toimituksessa otti opettaja Karl Elis Roos (1821–1906). Päävastuu oli Aschanilla, joka luopui taloudellisesti kannattamattomaksi osoittautuneen lehden julkaisemisesta vuoden 1860 lopussa. Borg julkaisi lehden mukana erityistä lasten liitettä, joka sisälsi lapsille evankeliumitekstien pohjalta laadittuja saarnoja. Roos puolestaan julkaisi toimittajakaudellaan suomentamaansa Carl Olof Roseniuksen kirjoittamaa Jumalan kymmenen käskyn selitystä. [1]

Päälähteinä käytän sanomalehtiä Kuopion Hippakunnan Sanomia 1859–1860 ja Ilmoitus-Lehti 1859–1860. Vertailen, millä tavoin Kuopiossa ilmestynyt Ilmoitus-Lehti lähestyi hiippakunnan asioita suhteessa Kuopion Hippakunnan Sanomiin. Ilmoitus-Lehti aloitti ruotsinkielisenä lehtenä nimellä Annons-bladet vuonna 1858, mutta lehti vaihtui suomenkieliseksi sekä nimeltään että sisällöltään alkuvuodesta 1859. Käytän lähteenä Ilmoitus-Lehden suomenkielistä versiota, koska se on ilmestynyt samaan aikaan Kuopion Hippakunnan Sanomien kanssa. Borgin omasta tuotannosta käytän lähteenä hänen Hippakunnan Sanomien mukana julkaisemaansa Lasten-postillaa ja suomeksi vuonna 1859 julkaisemaansa Lutherin Vähän katekismuksen selitystä. Lisäksi käytän lähteenä Roosin suomentamaa Roseniuksen Jumalan kymmenen käskyn selitystä, jota myös julkaistiin Kuopion Hippakunnan Sanomien liitteenä.

Aron Gustaf Borgia on tutkinut aiemmin varsin seikkaperäisesti Lauri Halla, joka on selvittänyt Borgin työtä uuden katekismuksen aikaansaamiseksi, tämän suhdetta aikansa evankeliseen liikkeeseen ja toimintaa Suomen pyhäkoulutyön hyväksi. Annika Kuusisto on käsitellyt pro gradussaan Aron Gustaf Borgia valtiopäivien kirkkopoliittisena vaikuttajana vuosina 1862–1878. Suomen lehdistön historiaa on selvittänyt Päiviö Tommila teoksessaan Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860. Suomen sanomalehdistön historiasta on lisäksi julkaistu Tommilan toimittama kymmenosainen Suomen lehdistön historia -sarja, jota hyödynnän tutkimuksessani. Kuopion lehdistön historiaa tutkimusajaltani on tutkinut Matti Kinnunen teoksessa Sanan valtaa Kallaveden kaupungissa. Lehden julkaisupaikkakunnan Kuopion historiaa 1800-luvulla on selvittänyt Pekka Toivanen Kuopion historian toisessa osassa. Kuopion hiippakunnan historiaa vuosilta 1850–1939 on käsitellyt Hannu Mustakallio tutkimuksessaan Pohjoinen hiippakunta. Väinö Ilkka Laitinen on aiemmin tarkastellut Kuopion Hippakunnan Sanomia kirkkohistoriallisessa tutkielmassaan ”Kuopion Hippakunnan Sanomia” ja ”Tähti”. Laitisen mukaan Kuopion Hippakunnan Sanomia lähensi hiippakunnan seurakuntia toisiinsa, sillä kertomukset eri seurakuntien toiminnasta, toimivat kehottavina esimerkkeinä alueen muille seurakunnille. Lehdessä ei ollut opillisia tai tieteellisiä kirjoituksia minkä vuoksi se oli helppolukuinen, mutta yksinomaan hengellisin ja kirkollisiin asioihin keskittyminen rajoitti lehden tilaajamäärä ja johti lopulta lehden lakkaamiseen. Esitystavaltaan Laitisen tutkielman kieliasu on vanhahtavaa ja paikoin epämääräistä. [2]

I Hiippakuntalehden perustamisen tausta

1. Kuopion hiippakunnan perustaminen ja sen johto

Suomessa oli 1800-luvun alkupuoliskolla kaksi hiippakuntaa, Turun ja Porvoon hiippakunta. Näiden hiippakuntien laajuus, väestön voimakas kasvu sekä hallinnollisten tehtävien jatkuva lisääntyminen loivat painetta kolmannen hiippakunnan perustamiseen. Vuosisadan puolivälissä sai laajimman kannatuksen sellainen vaihtoehto, että kolmanteen hiippakuntaan kuuluisivat Kuopion ja Oulun läänin alueella sijaitsevat seurakunnat. Piispankaupungiksi nousi vahvimmin ehdolle Kuopio, koska siellä oli lukio, jonka lehtorit voisivat toimia uuden tuomiokapitulin jäseninä. Senaatti kiinnitti huomiota siihen, että ehdotettu Kuopion hiippakunta jäisi väkiluvun ja seurakuntien määrän suhteen huomattavasti toisia hiippakuntia pienemmäksi. Ehdotusta pidettiin kuitenkin perusteltuna, koska Lapin seurakuntien valvonta antaisi riittävästi työtä uuden hiippakunnan johdolle; Lappia oli huomattavasti helpompi valvoa Kuopiosta kuin Turusta käsin. Tuomiokapitulin kokoonpanoksi senaatti esitti, että sen varapuheenjohtajana eli tuomiorovastina toimisi Kuopion pastoraatin kirkkoherra. Puheenjohtajan eli piispan lisäksi muita kapitulin jäseniä olisivat Kuopion lukion lehtorit. Keisari antoi helmikuussa 1850 manifestin Kuopion hiippakunnan perustamisesta. Uusi hiippakunta käsitti yli puolet maan pinta-alasta ja oli lähestulkoon suomenkielinen. Ruotsinkielistä vähemmistöä asui vain muutamissa alueen kaupungeista. Uuden hiippakunnan varsinainen toiminta alkoi elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1851. [3]

Kuopion hiippakunnan ensimmäisen piispan vaalista tuli käytännössä kahden miehen kamppailu. Limingan kirkkoherra Aron Gustaf Borg sai suurimman kannatuksen, sillä hänen puolelleen asettui 57 prosenttia valitsijoista. Toiseksi tuli Iisalmen kirkkoherra Robert Valentin Frosterus (1795–1884), jonka kannatus oli 41 prosenttia. Kun asia esiteltiin tammikuussa 1851 keisarille, asiakirjoihin sisältyi kenraalikuvernöörin puolto toisen sijan saaneelle Frosterukselle. Ilmeisesti kenraalikuvernöörin arviointiin luottaen keisari nimitti Kuopion hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi toisella sijalla olleen Frosteruksen. [4]

Kuopion ensimmäinen tuomiorovasti oli 88-vuotias Kuopion kirkkoherra Matthias Ingman (1762–1855), joka sairaalloisuuden ja korkean ikänsä vuoksi pyysi virkavapautta eikä osallistunut tuomiokapitulin jäsenenä hiippakunnan hallintoon. Tuomiokapituliin kuuluivat piispan ja tuomiorovastin lisäksi lukion lehtorit. Lehtoreita oli vuonna 1851 seitsemän: teologian, Pyhän Raamatun alkukielten, Kreikan kirjallisuuden, Rooman kirjallisuuden (latinan), historian, filosofian sekä matematiikan ja fysiikan lehtorit. Vuoden 1856 koulujärjestyksen myötä Pyhän Raamatun alkukielten lehtorin virka lakkautettiin ja filosofian lehtoraatti muutettiin luonnontieteiden lehtoraatiksi. Lehtoreista kokenein ja tunnetuin oli Julius Immanuel Bergh (1810–1878), joka oli koko Savon herännäisyyden johtavia pappisvaikuttajia. Hänellä oli kokemusta myös lehtialalta, sillä hän oli Helsingissä 1830-luvulla opiskellessaan avustanut ensimmäisen suomalaisen hengellisen lehden Hengellisiä Sanomia toimittamisessa. Lehden perustaja ja päätoimittaja oli ollut hänen veljensä Johan Fredrik Bergh (1795–1866). Heränneiden lehteä oli julkaistu kaksikielisenä vuosina 1836–1838; sen ruotsinkielinen versio oli nimeltään Tidningar i andeliga ämnen. Tuomiokapitulissa J. I. Bergh toimi varapuheenjohtajana ennen A. G. Borgin tuloa Kuopion tuomiorovastiksi vuonna 1857. Lukion Rooman kirjallisuuden lehtori ja tuomiokapitulin jäsen Carl Adolf Bygdén (1810–1854) toimi sensuuriylihallituksen asettamana paikallisena sensorina vuodesta 1845 kuolemaansa 1854 asti. [5]

Aatteellis-yhteiskunnallisesti 1850-luvun tuomiokapitulin jäsenet olivat miltei poikkeuksetta J. V. Snellmanin (1806–1881) edellisellä vuosikymmenellä tunnetuksi tekemän suomalaisuusohjelman ajajia. Snellmanin kansallisuusohjelmassa oli Suomessa asuvan väestön omalla kielellä keskeinen merkitys. Snellman vaati, että suomen kielestä oli tehtävä sekä maan virallinen kieli että korkeimman opetuksen kieli. Snellmanin mukaan vain omaa kieltä käyttämällä Suomessa asuva väestö saattoi kehittyä kansakunnaksi, jolla olisi maailmanhistoriallista merkitystä. Melkein kaikki Kuopion tuomiokapitulin jäsenet 1850-luvulla olivat nationalistisen ideologian keskeisen muotoilupaikan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä. Piispa Frosterus oli ollut seuraa perustamassa, tuomiorovastit Ingman ja Borg olivat myös seuran jäseniä. Kapitulin jäsenistä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä olivat myös lehtorit J. I. Bergh, Joachim Zitting, C. A. Bygdén, H. G. Perander, Z. J. Cleve ja P. A. Aschan. [6]

Selväpiirteistä herätysliiketeologiaa 1850-luvun tuomiokapitulissa edusti ainoastaan körttiläinen J. I. Bergh. Kuopion tuomiokapitulin ensimmäinen notaari Abel Viktor Favorin (1821–1856) sairasteli useaan otteeseen ja kuoli 35 vuoden ikäisenä. Hänen seuraajakseen valittiin vuonna 1856 tuomiokapitulin varanotaarina toiminut Karl Mårten Kiljander (1817–1879). Varanotaarin tehtäviin valittiin samana vuonna varapastori Oskar Molander (1824–1905), joka oli jo vuoden verran avustanut tuomiokapitulia. [7]

Hallitusvallan taholta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan ei aluksi kohdistettu epäluuloja, mutta vuonna 1848 tapahtuneen Ranskan helmikuun vallankumouksen jälkeen seura alkoi herättää epäilyksiä. Päähuolenaiheena oli lähinnä sivistyneistön ja rahvaan edustajien lähentyminen. Vuonna 1850 seuran jäsenyys kiellettiin ylioppilailta, käsityöläisiltä ja työläisiltä. Keskeinen merkitys säätyläistön asemien säilyttämisessä 1800-luvulla oli koulutuksella. Niinpä vuonna 1852 talonpoikaissäätyyn kuuluvat ja fennomaanisten aatteiden kannattajat suljettiin yliopisto-opiskelun ulkopuolelle. Vallankumoukselliset olivat Ranskan vallankumouksen päivistä lähtien vedonneet kansaan. Tämä oli muodostunut uudessa mielessä poliittiseksi tekijäksi, jonka nimissä kiistettiin hallitsijoiden vallan oikeutus. Ilkka Liikasen mukaan venäläiset pyrkivät estämään sen, että vallankumousaatteet pääsisivät leviämään Suomeen. [8]

2. Kuopion ensimmäisten sanomalehtien asema ja tavoitteet

Kuopio oli eturivissä, kun kirjapainoja alettiin perustaa sisämaahan. Vuonna 1836 Carl Axel Gottlund (1796–1875) anoi senaatilta lupaa kirjapainon perustamiseen Kuopioon. Sensuuriylihallitus ei puoltanut lupaa, koska se epäili Gottlundin motiiveja. Tuolloin oli voimassa vuonna 1829 annettu sensuuriasetus, jonka mukaan uusien kirjapainojen ja lehtien perustamiseen täytyi anoa lupaa senaatilta ja sensuuriylihallituksen tehtävänä oli antaa asiasta lausunto senaatille. Seuraavana vuonna majuri Johan Anton Karsten (1795–1871) anoi lupaa perustaa kirjapaino Kuopioon. Sensuuriylihallitus ei puoltanut Karsteninkaan hakemusta. Vuonna 1841 Karsten anoi uudelleen lupaa kirjapainon perustamiseen. Hän perusteli uutta hakemustaan sillä, että Kuopioon oli keisarin päätöksellä määrätty perustettavaksi lukio, mikä lisäsi kirjapainon tarvetta. Tällä kertaa yritys johti tulokseen. Sensuuriylihallitus puolsi Karstenin hakemusta ja viittasi perusteluissaan muuttuneisiin oloihin, mikä tarkoitti juuri kyseistä lukiota. Senaatti myönsi syksyllä 1841 luvan Kuopion ensimmäiselle kirjapainolle. Seuraava vuosi kului kirjapainon kuntoon saattamisessa. Kirjapaino aloitti toimintansa vuonna 1843. [9]

Karsten anoi vuonna 1842 julkaisulupaa Wiikko-Sanomia Kuopiosta -nimiselle lehdelle. Sensuuriylihallitus ei puoltanut lupaa, koska Kuopiossa ei ollut sensoria eikä sitä kannattanut yhtä lehteä varten palkata. Seuraavana vuonna tilanne muuttui, kun julkaisulupaa anoi rehtori J. V. Snellman. Senaatti myönsi luvan ja määräsi Kuopioon sensorin. Paikalliset sensorit

toimivat sensuuriylihallituksen alaisina ja vastasivat käytännössä maallisten lehtien sensuroinnista. He tekivät työtään lehtien ilmestymispaikkakunnilla myöntäen jokaiselle lehden numerolle erikseen painoluvan. Kuopion ensimmäinen sensori Johan von Becker (1796–1846) oli Snellmanin oman yläalkeiskoulun kollega, jonka painolupa usein oli pelkkä muodollisuus. Kun Snellman sai julkaisuluvan Saima-lehdelleen ja sensori palkattiin Kuopioon, ei Karstenin lehtihaaveiden tiellä ollut estettä. Karsten anoi vuoden 1843 lopulla julkaisulupaa Maamiehen Ystävä -nimiselle lehdelle, ja sensuuriylihallitus puolsi anomusta. [10]

Senaatin hyväksymä Saima oli ruotsinkielinen lehti. Se sai sisältää toisista kotimaanlehdistä poimittuja uutisia, kirjallisuus- ja talousartikkeleita, historiallisia kertomuksia ja kaunokirjallista aineistoa. Senaatin myöntämässä luvassa muistutettiin sensuuri- ja painovapaussäännöksistä, joiden väärinkäytöksistä uhattiin rangaista luvan perumisella. Sanomalehden toimittaja oli suoraan vastuussa suuriruhtinaanmaan virkamiehille. Snellman arvioi toisia lehtiä Saimassa alusta alkaen kriittisesti. Se pakotti toisetkin lehdet ottamaan kantaa monenlaisiin kysymyksiin ja Snellmanin ohjelmaan. Taloudellisesti Saima menestyi, sillä oli noin 700 tilaajaa koko ilmestymisensä ajan. Saimaa luettiin eri puolilla maata, kunnes siinä julkaistut kirjoitukset herättivät hallitusmiesten huomiota. Sensori Johan von Becker erotettiin lehdessä julkaistujen kirjoitusten johdosta joulukuussa 1845, ja hänen tilalleen sensoriksi palkattiin lukion Rooman kirjallisuuden lehtori C. A. Bygdén. Snellmanin Saima lakkautettiin kenraalikuvernöörin tahdosta joulukuussa 1846. [11]

Maamiehen Ystävä oli maan ainoa suomenkielinen sanomalehti lehti aloittaessaan ilmestymisensä vuonna 1844. Lehti sai senaatin luvan mukaan sisältää maatalouden alaan kuuluvia tutkielmia, historiallisia, maantieteellisiä ja teknisiä kirjoituksia, virallisesta lehdestä Finlands Allmänna Tidningistä otettuja uutisia sekä viranomaisten ja yksityisten ilmoituksia. Maamiehen Ystävää luettiin sekä sisämaassa että rannikolla. Lehti oli ensimmäisinä vuosinaan taloudellinen menestys. Lehteä toimittivat muiden muassa rehtori J. V. Snellman kolmen kuukauden ajan vuonna 1844 ja lukion lehtori Joachim Zitting (1806–1876) vuosina 1844–1850. Maamiehen Ystävä taisteli raittiuden puolesta ja sille oli ominaista kristillinen henki. Lehti oli monin paikoin talonpoikaistaloissa ensimmäinen laatuaan. Näin lehden merkitys lukuhalun ja lukutottumusten levittäjänä oli merkittävä. [12]

Suomenkielisten lehtien valvonnan osoittauduttua vaikeaksi annettiin vuonna 1850 kieliasetus, jolla kiellettiin julkaisemasta suomen kielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Kieliasetuksen myötä ulkomaanuutiset katosivat Maamiehen Ystävästä. Kieliasetus säilyi muuttumattomana vuoteen 1854 asti. Tällöin sitä muutettiin niin, että suomen kielellä sai julkaista kansanopetusta edistäviä tai moraalisesti hyödyllisiä teoksia. Niinpä vuonna 1854 ulkomaanuutiset tulivat jälleen osaksi Maamiehen Ystävää. [13] Lehti ei edelleenkään puuttunut yhteiskunnallisiin ongelmiin ja jäi jälkeen ajastaan. Alkuvuosien jälkeen lehden taso alkoi laskea suhteessa muihin lehtiin, minkä johdosta lehden tilaajamäärä romahti ja se lopetti ilmestymisensä vuonna 1855. [14]

Saiman lakattua ilmestymästä Kuopion ruotsinkielinen sivistyneistö, joka muodosti kymmenesosan väestöstä, jäi ilman omaa lehteä. Vaikka suunnitelmia lehden perustamiseksi lienee seuraavina vuosina tehtykin, ne pääsivät toteutumaan vasta 1850-luvun alussa, kun Kuopiosta oli tullut hiippakuntakaupunki. Kuopion ala-alkeiskoulun opettajat Adolf Edvard Rongain (1821–1861) ja Carl Johan Morberg (1820–1910) saivat vuonna 1851 hyväksynnän Kuopio Tidning -nimistä lehteä koskevalle anomukselleen. Lehti sai sisältää hiippakunnan uutisia, tilastollisia ja kirjallisia tietoja Suomesta ja ulkomailta, uutisia merkittävistä tapahtumista, kaunokirjallisia kertomuksia ja viranomaisten kuulutuksia sekä poliisin tarkastamia yksityisten ilmoituksia. Anojia vannotettiin noudattamaan tarkoin sensuurimääräyksiä. Snellmanin esimerkki ei saanut enää toistua. [15]

Kuopio Tidning ilmoitti omistavansa palstatilansa lähinnä hiippakunnan uutisille. Lehti näki tässä mahdollisuutensa, koska Kuopiosta oli tullut hiippakuntakaupunki. Se otti esikuvakseen Porvoon hiippakunnan lehden Borgå Tidningin, joka oli lähinnä papiston ja opettajien lehti. Hiippakunnan papistolta ja koulunopettajilta pyydettiin avustusta artikkelien hankinnassa. Papistolta pyydettiin lisäksi tietoja alueen asukkaiden elämästä ja paheista sekä kehitystä edistävistä seikoista. Lehden toimittajina olivat lukion lehtorit ja tuomiokapitulin jäsenet: Magnus Hongelin 1851–1852, P. A. Aschan 1854 ja Z. J. Cleve 1855–1856. Heidän lisäkseen lehteä toimitti vuonna 1853 maisteri Anders Helander (1827–1877). [16]

Muutaman vuoden kuluttua kävi selväksi, ettei yksinomaan kirkollisille asioille omistautunut lehti riittänyt lukijoille. Lehteä uudistettiin ja sen ohjelmaa muutettiin yleisemmäksi. Aschan ja Cleve muokkasivat lehden uuteen uskoon. Aschanin toimittajakaudella lehti maakunnallistui ja tuli kantaa ottavaksi. Lehtori Aschan julkaisi lehdessä tietoja hiippakunnan rovastikunnissa syntyneistä, kuolleista ja vihityistä sekä niihin liittyviä tilastotieteellisiä pohdiskeluja. Cleve muutti lehteä yleislehdeksi ottamalla mukaan ulkomaanuutiset. [17]

Uudistumisensa jälkeen lehti oli yhä oppineen säädyn sanomalehti. Uudistus ei ollut eduksi, sillä kotimaanuutiset lehti otti virallisista lehdistä, Borgå Tidningistä, Åbo Underrättelseristä ja Wiborgista sekä ulkomaanuutiset Suomettaresta. Kyseiset lehdet olivat jo postinkuljetusolot huomioiden vanhoja saapuessaan Kuopioon. Ja kun lehdistä valitut uutiset viimein ehtivät Kuopio Tidningin palstoille, ne olivat vielä enemmän vanhentuneet ja tulleet ihmisten tietoon jo muuta kautta. Lehden hintaa korotettiin uudistuksen myötä 50 prosenttia, mikä ei kuitenkaan tuonut parannusta sen talouteen. Kuopio Tidningin huonoon menestykseen vaikutti ilmeisesti myös sen ilmestyminen suomenkielisen maaseudun keskellä. Lehti ei saanut kilpailevien lehtien vuoksi tilaajia suurista kaupungeista, eivätkä Savon harvat ruotsin kieltä taitavat voineet pitää sitä hengissä. Lehti lakkasi ilmestymästä marraskuun lopussa 1856. [18]

Kaikkia kuopiolaisia ei Karstenin kirjapaino tyydyttänyt. Vuonna 1850 anoivat opettaja ja kirjakauppias Adolf Edward Rongain sekä pastori Carl Johan Moberg senaatilta lupaa toisen kirjapainon perustamiseen Kuopioon, mutta senaatti ei sitä myöntänyt. Seuraavien vuosien aikana Karstenin kirjapaino joutui kiihtyvään laskukierteeseen. Vuonna 1855 Rongain anoi uudelleen senaatilta kirjapainolupaa yhdessä Karstenin kirjapainossa työskennelleen Fredrik Ahlqvistin (1829–1876) kanssa. Lupa heltisi seuravana vuonna, mutta uuden Ahlqvist & Rongainin kirjapainon toiminta hiipui muutamassa vuodessa. Kilpailijan ilmestyminen Kuopioon sai Karstenin arvioimaan yrityksensä kohtaloa. Kirjapainossa oli vain yksi työntekijä, joka sairasteli. Sairastelun johdosta siellä painettu lehti Kuopio Tidning joutui pyytelemään anteeksi myöhästymisiään. Karsten myi lopulta Kuopion ensimmäisen kirjapainon vuonna 1857 P. Aschan ja Kumpp. -nimiselle yhtiölle. Yhtiön osakkaina olivat lukion lehtori ja tuomiokapitulin jäsen Peter Adolf Aschan sekä tuomiokapitulin notaarit K. M. Kiljander ja K. H. O. Molander. [19]

Vuoden 1856 päättyessä Kuopio oli jäädä ilman omaa sanomalehteä. Tällöin kirjakauppias A. E. Rongain ja C. J. Marelius päättivät muuttaa Kuopio Tidningin suomenkieliseksi. Muutokseen tarvittiin kenraalikuvernöörin lupa, jonka he saivat marraskuussa 1856. Kenraalikuvernööri F. W. R. Bergin mukaan Kuopion Sanomat sai sisältää hiippakunnan uutisia, virallisia tiedotuksia, uutisia Suomesta ja ulkomailta, pääkirjoituksia, arvosteluja, historiallisia, maantieteellisiä ja tilastollisia uutisia varsinkin kunnallisista asioista, kirkosta, oppilaitoksista ja maataloudesta sekä viranomaisten kuulutuksia ja poliisin hyväksymiä yksityisten ilmoituksia. Mahdollisesta luvan väärinkäytöstä uhattiin rangaistuksilla. Uuden lehteä painaneen kirjapainon omistussuhteet muuttuivat useaan otteeseen vuoden 1857 aikana. Tammi – helmikuussa kirjapainoa kutsuttiin Rongain & Ahlqvistin kirjapainoksi. Maalis-kesäkuussa omistajapari oli Marelius & Rongain ja heinäkuusta 1857 lähtien C. J. Marelius yksin. Ohjelmaltaan Kuopion Sanomat oli jatkoa Kuopio Tidningille, mutta se oli edeltäjäänsä astetta fennomaanisempi ja kansanomaisempi. Lehti oli tarkoitettu sekä oppineelle säädylle että talonpojille, sillä lehteä leimasivat uutisten ohella koulua ja maanviljelystä käsittelevät artikkelit. Kielenvaihdos ei kuitenkaan parantanut lehden taloutta, sillä Kuopion Sanomat lakkasi ilmestymästä marraskuussa 1857, jolloin sitä painanut kirjapaino lopetti toimintansa. Maaseutukirjeiden pohjalta arvioiden sitä meni enimmäkseen Pohjois-Karjalaan, vaikka lehden ahkerin kirjeenvaihtaja liminkalainen J. Rännäri asui aivan toisella suunnalla. Kuopion Sanomat oli ensimmäinen yritys julkaista Kuopiossa suomenkielistä yleislehteä eli ajan mittojen mukaan nykyaikaista sanomalehteä. Lehden heikko menestys johtui siitä, ettei se kyennyt lunastamaan ohjelmaansa ja lupauksiaan. Pääsisältönä olivat lähinnä hiippakunnan kirkolliset uutiset ja tiedotukset. Ne eivät enää kiinnostaneet ihmisiä, jotka halusivat monipuolista ja ajantasoista tietoa. [20]

Kirjapaino-osakkuutensa myynyt faktori Fredrik Ahlqvist anoi kenraalikuvernööriltä lupaa uudelle lehdelle, jota koskeva anomus hyväksyttiin vuonna 1858. Kenraalikuvernööri F. W. R. Berg myönsi Ahlqvistille luvan julkaista Kuopiossa kahdesti viikossa ilmestyvää ruotsinkielistä Annons-Bladetia. Lehden sisältönä sai olla julkisia tiedotuksia, jotka se sai lainata virallisesta Finlands Allmänna Tidning -lehdestä, Suomea koskevia uutisia, hiippakuntauutisia sekä poliisin hyväksymiä yksityisten ilmoituksia. Faktori Ahlqvist julkaisi lehteä P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön omistamassa kirjapainossa vuosina 1858–1860. Lehden toimittajina olivat F. Ahlqvist ja ala-alkeiskoulun opettaja, evankeliseen liikkeeseen lukeutunut Tobias Serenius. Kielirajoista ei lehdessä pidetty tarkkaan kiinni, sillä Annons-Bladetissa julkaistiin myös suomenkielisiä kirjoituksia. Lehti muuttui maaliskuun puolivälissä 1859 kokonaan suomenkieliseksi ja nimeksi tuli Ilmoitus-Lehti. Nimensä mukaisesti lehti sisälsi melkein yksinomaan ilmoituksia ja kuulutuksia. Sellaisena lehti kiinnosti vain Kuopion seudun virkamiehiä, kauppiaita, opettajia ja ehkä talollisten ylintä kerrosta. Käytännössä lehti oli vain kuopiolaisten lehti, sillä postin kautta lehteä jaettiin vain kolmisenkymmentä vuosikertaa. Kielen vaihtaminen ei kuitenkaan muuttanut lehden talouden suuntaa ja suomenkielinen Ilmoitus-Lehti ilmestyi viimeisen kerran joulukuussa 1860. [21]

Vuoden 1829 sensuuriasetuksessa määrättiin tuomiokapitulien tarkastettavaksi sellaiset hengelliset kirjat, jotka sisälsivät uskonoppien esityksiä, raamatunselityksiä tai muuta vastaavaa. Tuomiokapitulin tarkastuksen piiriin kuuluivat myös hengelliset lehdet ja maallisiin sanomalehtiin tarkoitetut uskonnolliset kirjoitukset. Hengellisten aikakauslehtien julkaisuluvista päätti senaatti, yleensä sensuuriylihallitusta tai paikallista tuomiokapitulia kuultuaan. Sensuuriasetuksessa oli rajatapauksien osalta erikseen määritelty, milloin tarkastettava teos kuului hengellisen, milloin maallisen sensuurin alueelle. Todellisuudessa rajanveto jätti sijaa myös viranomaisten tulkinnoille. [22]

Kuopion hiippakunnan alueella toimi 1850-luvulla yhteensä kolme kirjapainoa, joista Kuopiossa oli kaksi ja Oulussa yksi eli vuonna 1826 perustettu C. E. Barckin kirjapaino. Kirjapainoissa julkaistavaa hengellistä kirjallisuutta valvoi piispa Frosteruksen johtama tuomiokapituli. Tuomiokapituli päätti painoluvasta yleensä sen jälkeen, kun yksi tai useampi sen jäsenistä oli tarkastanut teoksen. Vuodesta 1854 lähtien tuomiokapituli valtuutti jonkun jäsenistään julkaisun tarkastajaksi ja myönsi teokselle painoluvan jo ennen tarkastusta sillä ehdolla, ettei tarkastus antanut aihetta kieltoon. Kuopion tuomiokapitulin sensorina toimivat muiden muassa P. A. Aschan ja A. G. Borg, joka sensuroi keskimäärin yhden kirjan vuodessa. [23]

Kuopion hiippakunnan perustamisella ja sen omien hiippakuntalehtien syntymisellä oli vaikutusta myös aikakauden muiden lehtien tilauskantaan. Kuopion lehdet supistivat esimerkiksi Porvoon hiippakuntalehden Borgå Tidningin levikkialuetta pohjoisessa ja vaikuttivat omalta osaltaan sen ilmestymisen lakkaamisen vuonna 1858. Kaikki edellä mainitut Kuopion ensimmäiset lehdet Saimasta Ilmoitus-Lehteen käsitettiin maallisiksi lehdiksi, sillä lehdille antoi painoluvan paikallinen sensori. Painoluvasta oli tieto lehtien jokaisessa numerossa. Näiden lehtien yhtenä ohjelmakohtana oli Maamiehen Ystävää ja Saimaa lukuun ottamatta oman vastaperustetun hiippakunnan asioista tiedottaminen. Kyseiset lehdet olivat siis samalla hiippakuntalehtiä ja omalla tavallaan tasoittamassa tietä Borgin ja Aschanin vuonna 1859 perustamalle Kuopion Hippakunnan Sanomille. [24]

3. Uskonnollisen lehdistön ja kansan lukutaidon yleinen tila

Suomessa julkaistujen uskonnollisten ja kirkollisten lehtien elinkaari jäi yleensä lyhytaikaiseksi, vaikka ne menestyivät keskimäärin paremmin kuin taloudelliset lehdet. Vain evankelisen liikkeen äänenkannattaja Kristillisiä sanomia ja Suomen Lähetysseuran perustama Suomen Lähetyssanomia menestyivät hyvin. Uskonnollista luettavaa ihmisillä oli muutenkin, ja jos tilattiin lehti, tilattiin mieluummin maallinen sanomalehti. Uskonnollisten lehtien lyhytikäisyyteen vaikutti ennen kaikkea niiden tausta. Ne edustivat yleensä tietyllä tapaa ajattelevien ihmisten joukkoa eivätkä levinneet toisin ajattelevien piiriin. Vuosina 1859–1860 Suomessa julkaistiin yhteensä neljää uskonnollista lehteä, jotka kaikki lisäksi menestyivät taloudellisesti. Nämä olivat evankelisen liikkeen Kristillisiä Sanomia, Suomen Lähetysseuran suomenkielinen Suomen Lähetyssanomia ja ruotsinkielinen Missionstidning för Finland sekä Frans Ludvig Schaumanin perustama Tidskrift för Finska Kyrkan. [25]

Turkulainen kirjapainomies ja kustantaja J. W. Lilja (1817–1878) anoi vuonna 1848 julkaistulupaa Kristillisiä Sanomia -nimiselle lehdelle, jonka sisältönä oli kirkollista tietoutta ja kristinopin pääkappaleita kansanomaisesti esitettynä. Turun tuomiokapitulin lausunnon perusteella lehdelle myönnettiin julkaisulupa vuonna 1849. Lehden päätarkoituksena oli ”puhua autuuteen avittavista asioista”, mikä tapahtui hedbergiläisen uskonkäsityksen pohjalta. Lehdessä saivat suurimman tilan opilliset artikkelit, kirkkohistoriaa ja lähetystyötä käsittelevät kirjoitukset sekä saarnat ja raamatunselitykset. Tämän lisäksi lehdessä oli lyhyitä kappaleita Lutherin teksteistä sekä opettavaisia, alkuperältään usein englantilaisia kertomuksia. Lehden kukoistusaikaa olivat vuodet 1855–1868, jolloin Fredrik Gabriel Hedberg toimitti sitä. Hedberg esitteli lehdessä hengellisiä ilmiöitä eri maissa, kuten esimerkiksi vuoden 1858 suuria herätyksiä Pohjois-Amerikassa. Hän kirjoitti vastaavia kuvauksia myös eri puolilta Suomea ja julkaisi lehdessä useita maaseutukirjeitä. Lehdellä oli vuonna 1860 noin 1 300 tilaajaa. Sen keskeistä levikkialuetta oli Turun alue ympäristökuntineen. Muilta osin levikkialue kävi yksiin sen kanssa, mikä evankelisen liikkeen levinneisyys oli suomenkielisellä maaseudulla. Lehteä tilattiin jonkin verran myös Kuopioon, esimerkiksi vuonna 1852 kolme vuosikertaa. Vuoden 1859 aikana Kuopion postikonttoriin tuli lehteä yksi vuosikerta, mutta tammikuussa 1860 lehteä oli tilattu kaupunkiin neljä vuosikertaa. [26]

Suomen Lähetysseura perusti vuonna 1859 lehdet Suomen Lähetyssanomia ja Missionstidning för Finland. Kyseiset lehdet saivat alusta alkaen suuremman levikin kuin mitkään muut uskonnolliset lehdet. Ensimmäisenä vuonna suomenkielistä tilattiin noin 3 000 kappaletta ja ruotsinkielistä versiota 1 800. Seuraavana vuonna molempia tilattiin yli 5 000 vuosikertaa. Lehtien levikkialuetta oli koko maa. Lehtien alkuvuosina jakamalla lähetysmaita koskevalla tiedolla oli merkitystä kansanihmisten maailmankuvan avartumisessa. Lähettien kirjeet ja tilitykset vakiinnuttivat lähetyksen asemaa lukijoiden mielessä. Näiden lisäksi jokaisessa lehdessä oli hartauskirjoituksia, joten lähetyslehdet täyttivät myös yleisen hartauslehden tehtävän kaikille niille tilaajille, jotka eivät suuntautuneet herätysliikkeisiin. Kuopion postikonttoriin tuli vuonna 1859 yhteensä 185 vuosikertaa lähetyslehden suomenkielistä ja 39 ruotsinkielistä vuosikertaa. Seuraavana vuonna kaupunkiin tilattujen vuosikertojen määrä hiukan laski, kun Kuopioon tuli 125 suomenkielistä ja 34 ruotsinkielistä vuosikertaa. [27]

Professori F. L. Schauman oli saanut vuonna 1854 tehtäväkseen valmistella uutta kirkkolakiesitystä. Hän halusi edeltäpäin esitellä papistolle ajatuksiaan ja seurata niiden vastaanottoa maassa. Tätä tehtävää varten hän perusti aikakauskirjan nimeltä Tidskrif för Finska Kyrkan. Schauman korosti lehdessä kirkon riippumattomuutta valtiosta ja pohti ajankohtaisia kirkollisia teemoja, minkä ansiosta lehti otettiin ennen kaikkea papiston keskuudessa suopeasti vastaan. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1857, jolloin sillä oli 227 tilaajaa. Seuraavana vuonna tilaajia oli 307, joista 16 asui Kuopiossa. Kolmantena ja viimeisenä vuonna tilaajia oli 270. Schaumanin lehti ei lakannut ilmestymästä taloudellisista syistä, vaan siksi, että hänen aikansa ei enää riittänyt toimitustyöhön. Lehden tilaajakuntaa oli pääasiassa papisto. [28]

Kansanopetuksen tehostuminen edisti 1800-luvun alkupuoliskolla lukutaidon kasvua. Pitäjänkirjastoja perustettiin moniin pitäjiin, niistä tosin osa jäi lyhytaikaisiksi. Kirjoja julkaistiin yhä enemmän ja suomenkielisten osuus julkaistuista kirjoista kasvoi. Julkaistun kirjallisuuden pääpaino alkoi siirtyä pois uskonnollisesta hartauskirjallisuudesta. Tämä valmisti osaltaan tietä sanomalehtien paremmalle ymmärtämiselle. Ruotsinkieliset lehdet olivat 1800-luvun alkupuoliskolla sivistyneistölle toimitettuja. Sivistyneistön piirissä suomen kielen harrastus voimistui varsinkin Snellmanin esiintymisen jälkeen. [29]

Lehtien pääasialliset tietolähteet olivat toiset lehdet, kirjallisuus, lukijoiden artikkelit ja kirjeet sekä lehdille jätetyt ilmoitukset. Toimittaja ei henkilökohtaisesti kirjoittanut lehteen kuin vuoden alussa jonkinlaisen uudenvuoden toivotuksen. Sanomalehdet toimitettiin suurelta osin sivutyönä ja niiden sanaa valvoi sensuuri, jonka ankaruus vaihteli. Näin on ymmärrettävää, että niiden sisältö saattoi lukijoiden mielestä olla vähemmän mielenkiintoista. Tämän vuoksi ne lehdet, joihin toimittaja kirjoitti itse artikkeleita, erosivat selvästi muista. Lehtien levikin kannalta tällä seikalla oli huomattava merkitys. Toimittaja antoi lehdelle sen persoonallisen leiman, joka saattoi vaikuttaa olennaisella tavalla sen saamaan kannatukseen. [30]

Postikonttoreita oli 1800-luvun puolivälissä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vain kaupungeissa. Näitä poikkeuksia olivat Joroinen ja Tohmajärvi Itä-Suomessa, Karjaa Uudellamaalla sekä Eckerö ja Skarpans Ahvenanmaalla. Maaseudulla asuva joutui käytännössä noutamaan hänelle saapuneet lähetykset virkamiehen virkatalosta tai pappilasta. Tavallisesti sunnuntaijumalanpalveluksissa kuulutettiin, kenelle postia oli saapunut. Postinkulku hidastutti sekä uutisten tuloa lehtiin että lehtien saapumista tilaajien käsiin. Nopeimmin lehtensä saivat ilmestymispaikkakunnan tilaajat, joille ei yleensä kannettu lehtiä kotiin, vaan joiden täytyi itse hakea lehtensä tietystä kirjakaupasta. Ne maalla asuvat, joiden pitäjässä ei ollut postikonttoria, joutuivat maksamaan sekä tilausmaksun että kuljetusmaksun. Kaupunkilaiset ja ne maalaiset, joiden kotipaikkakunnalla oli postikonttori, selvisivät pelkällä tilausmaksulla. Käytännössä tämä johti siihen, että lehtien tilaaminen oli kalleinta köyhimmälle maalla asuvalle kansanosalle. Lehden saapuminen perille ei ollut varmaa. Lehtiä hukkui välille, kun ne kulkivat monien välikäsien kautta ja monet lukivat niitä matkalla. [31]

Kansan keskuudessa vaatimus lukemaan opettelemisesta herätti pelkoa, joka liittyi sekä kuulustelujen ankaruuteen että lukutaidon yleisiin seurauksiin yhteisössä. Liiallisen oppineisuuden katsottiin sekoittavan ihmistä. Suomessa koko 1800-luvun ajan katsottiin kansan keskuudessa, että talonpojan lapselle riitti kansakoulua vähäisempi koulutus, sillä kansakoulun katsottiin tuottavan vain ”herroja”. Lukutaidon edistyminen oli Savossa ja Pohjois-Karjalassa selvästi Länsi-Suomea heikompaa. Kirjoitustaidon opetus ei yleensä kuulunut kirkolliseen alkuopetukseen 1800-luvun alkupuoliskolla. Kirjoitustaito pysyi talonpoikaisväestön saavuttamattomissa lähes koko 1800-luvun. Kirjoitustaitoa pidettiin säätyläisille kuuluvana ylellisyytenä. Harvinaisen kirjoitustaidon hankkineet joutuivat pakosta palvelemaan kirjoitustaidottomia. Sanomalehtiä tilasivat 1800-luvun alussa pääasiassa säätyläiset; vuosisadan puolivälissä tietoja sanomalehtien tilaamisesta talonpoikaisiin koteihin alkaa olla enemmän. Pitäjiin, joihin vuosikymmen aiemmin oli tullut tuskin yhtään lehteä, tuli nyt kymmeniä. Lehtien tilaajakunnan pääpaino oli Etelä-Suomessa. [32]

4. Suomen kirkko 1800-luvun puolivälin jälkeen

Kuopion lukiossa oli vuosina 1844–1861 teologian lehtorina J. I. Bergh, joka veljensä, Suomen pyhäkoulun perustajan Johan Fredrik Berghin esimerkkiä seuraten perusti kaupunkiin pyhäkouluja ja opasti lukiolaisia toimimaan niissä opettajina. Kaupungissa alkanut pyhäkoulutoiminta levisi muualle Pohjois-Savon alueelle, ja piispa Frosterus suositteli ensimmäistä kertaa pyhäkoulutoimintaa Leppävirralle vuonna 1855 suuntautuneella tarkastusmatkallaan. Piispa kehotti pitäjän koulumestaria perustamaan jokaiseen kinkerikuntaan pyhäkouluja, joissa lapset voisivat parantaa lukutaitoaan, silloin kun kiertokoulu oli siirtynyt toisiin kinkerikuntiin. Kuopion hiippakunnan ensimmäisessä pappeinkokouksessa vuonna 1856 keskusteltiin pyhäkoulusta. Pappeinkokous katsoi, että pyhäkouluopettajia tuli valita erityisesti rippikoululaisten keskuudesta. Opettajien tuli olla kristillismielisiä miehiä ja naisia ja pappien oli tarkastettava kouluja. Käytännössä pyhäkoulutyö ymmärrettiin kotiopetuksen ja muun opetuksen apuopetukseksi. Pappeinkokouksessa lukion lehtori ja tuomiokapitulin jäsen Zacharias Joachim Cleve (1820–1900) ehdotti pyhäkouluyhdistyksen perustamista. Yhdistyksen tehtävänä olisi pyhäkoulukirjallisuuden julkaiseminen, opettajien tukeminen ja harrastuksen herättäminen koulutoimintaa kohtaan kansan keskuudessa. Pappeinkokouksen mielestä Cleve asetti pyhäkoulun tavoitteet liian korkealle. Pyhäkoulutyössä oli käytännössä tyydyttävä sisäluvun ja kristinopin alkeiden opettamiseen. Seuraavana vuonna Borg aloitti pyhäkoulutyön tehostamisen, minkä ansiosta pyhäkoulujen määrä miltei kaksinkertaistui kahdessa vuodessa. [33]

Arkkipiispan johdolla vuonna 1856 laaditussa koulujärjestysehdotuksessa koulun ja kirkon hallinnollinen yhteys säilyi ennallaan. Ehdotuksen mukaan koulujen johto ja valvonta kuului piispalle ja tuomiokapitulille koko hiippakunnan alueella. Kansakoulu nähtiin tuomiokapitulien ehdotuksessa lähinnä rippikouluun valmentavana koulumuotona. Vuonna 1858 annettiin julistus kansanopetuksen järjestämisestä Suomessa. Lukemisen alkuopetus määrättiin annettavaksi kotona sekä kirkon järjestämissä pyhä- ja kyläkouluissa. Tuomiokapitulien tuli valvoa, että vanhemmat huolehtivat velvollisuudestaan hankkia lapsilleen papiston valvomaa alkuopetusta sisäluvussa ja kristinopissa. Keisarillinen julistus merkitsi askelta kohti kirkon valvonnasta riippumatonta kansakoulua. Koulun lähin johto kuului kunnan valitsemalle johtokunnalle ja kaikkien kansakoulujen ylin valvonta keskushallitukselle, jonka jäsenet hallitus määräsi. Keisarillinen julistus astui voimaan vasta 1860-luvun jälkipuoliskolla. [34]

Suomalaisen Raamatun historiassa 1850-luku muodostui käännekohdaksi. Vuonna 1852 Suomen Pipliaseuran toimesta valmistui Raamattu, jonka oikeinkirjoitusta ja kieltä olivat korjanneet professorit Gabriel Geitlin (1804–1871) ja Matthias Akiander (1802–1871). Tekemistään havainnoista he laativat Pipliaseuralle kirjallisen esityksen, joka painettiin. [35] Esityksestä pyydettiin lausunnot papistolta, tuomiokapituleilta ja seurakuntalaisilta. Pipliaseuran puheenjohtajan arkkipiispa Edvard Bergenheimin (1789–1884) ratkaisu ongelmaan oli, että Raamatun uudistaminen annettaisiin sen alkukielten tuntijalle, Ylivetelin kappalaiselle Anders Wilhelm Ingmanille (1819–1877). Ingman aloitti työn vuonna 1856. Sen edistyessä hän ryhtyi alkuperäistä suunnitelmaa suurempaan muutostyöhön ja luopui varovaisen korjaamisen linjastaan. Ingmanin ”Koetusraamattu” painettiin vuonna 1859. Se erosi melkoisesti vuoden 1776 kirkkoraamatusta. [36]

Vuosisadan puolivälissä katekismuskomitean jäseniksi kutsuttiin Kuopion ja Porvoon hiippakunnan piispat sekä Limingan kirkkoherra A. G. Borg, yliopiston venäjän kielen lehtori Matthias Akiander ja lehtori, rovasti Henrik Heikel. Arkkipiispa Bergenheim lähetti katekismuskomitean jäsenille vuonna 1853 kirjeen, jonka mukaan Lutherin Vähä katekismus oli säilytettävä uuden oppikirjan pohjana. Samoin oli uutta katekismusta laadittaessa hyödynnettävä mahdollisimman paljon Svebiliuksen, Gezeliuksen ja Möllerin katekismuksia. Arkkipiispa kutsui katekismuskomitean koolle vuonna 1854 ja se antoi katekismusluonnoksen Borgin tehtäväksi. Borg sai katekismusehdotuksensa valmiiksi keväällä 1857, jolloin Heikel ilmaisi heti tyytymättömyytensä uuteen katekismukseen. Borg tutustui ehdotuksen saamiin arvosteluihin, mutta ei juurikaan muokannut luonnostaan. Vuonna 1858 komitea tarkasti katekismusehdotuksen. Vaikka tarkastuksessa ilmeni erimielisyyttä Borgin ja Heikelin kesken, ehdotus painettiin ruotsin kielellä vuonna 1858 ja suomen kielellä 1859. Nyt suuren yleisön oli mahdollista puuttua asioiden kulkuun. [37]

Vuosisadan puolivälissä suhtautuminen herätysliikkeisiin muuttui herännäisyyden saadessa tunnustetun aseman kirkossa. Kun vielä 1840-luvulla herännäispapit olivat olleet syytettyjen penkillä, he olivat kärkimiehinä jo vuoden 1859 Turun synodaalikokouksessa. Suomen Lähetysseuran syntyminen 1859 oli ilmaus maallikoiden aktivoitumisesta. Nyt oli olemassa aktiiviseen toimintaan valmista kirkkokansaa. [38]

II Hiippakuntalehti kuopiolaisena ja kirkollisena lehtenä

1. Lehden perustaminen, toimittajat ja kustantaja

Kun A. G. Borg astui Kuopion tuomiorovastin virkaan, käytiin useissa rovastikuntakokouksissa keskustelua oman hiippakuntalehden perustamisesta. Vuoden 1859 alussa Iisalmessa pidetyssä kokouksessa siitä tehtiin päätös. Maaliskuun puolivälissä Ilmoitus-Lehdessä oli uutinen Kuopion Hippakunnan Sanomia -nimisen lehden perustamisesta. Siinä kerrottiin uuden lehden toimittajat ja hintatiedot, puolivuosikerta maksoi 75 kopeekkaa (13 euroa). Ilmoitus-Lehden mukaan uudesta lehdestä oli tulossa ”hyvä”, koska sen toimittajina olivat tuomiorovasti Borg ja lehtori Aschan. Huhtikuussa Suometar julkaisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen Elias Lönnrotin seuran vuosikokouksessa pitämän puheen. Puheen mukaan Suomessa julkaistavien lehtien määrä tuli lisääntymään lähitulevaisuudessa kolmella, joista yksi tuli olemaan Kuopion Hippakunnan Sanomia. [39]

Hiippakuntalehden näytenumero ilmestyi toukokuun 21. päivänä 1859. Aschan oli lähettänyt ”koko joukon” näytenumeroita Suomettaren toimitukseen lehden kanssa jaettavaksi. Niinpä kesäkuun Suomettaressa oli kirjoitus uudesta kuopiolaisesta lehdestä. Lehden mukaan Aschan ei ollut lähettänyt tarpeeksi näytenumeroita kaikille Suomettaren tilaajille jaettavaksi, joten lehti jakoi näytenumerot vain Helsingissä asuneille tilaajille. Suomettaren mukaan uusi hiippakuntalehti oli ”hengellinen sanomalehti”, jollaista ei aiemmin ollut julkaistu Suomessa. Kirjoituksessa kerrottiin lehden hintatiedot, toimittajat sekä se, että lehden mukana julkaistiin Lastenpostilla-nimistä lisäliitettä, joka sisälsi lasten ymmärryksen mukaan laadittuja selityksiä pyhäpäivän evankeliumeihin. Suometar toivoi uudelle lehdelle tilaajia kaikista säädyistä, ennen kaikkea pappissäädystä ja pyhäkoulun opettajista. Lehden mielestä jokaisen maan rahvaankoulun ja pyhäkoulun oli tilattava Kuopion Hippakunnan Sanomia itselleen. Samaisessa lehdessä julkaistiin takasivulla mainos uudesta lehdestä. Sanamuoto oli sama kuin Hippakunnan Sanomien näytenumerossa olleessa ilmoituksessa. Samaa mainosta uudesta lehdestä julkaistiin melkein jokaisessa aikakauden lehdessä sekä lehden perustamisen hetkellä että vuoden 1859 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. [40]

Näytenumeron jälkeen lehti alkoi ilmestyä heinäkuun toisesta päivästä lähtien kerran viikossa lauantaipäivisin. Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden perustivat tuomiorovasti A. G. Borg ja Kuopion lukion lehtori P. A. Aschan. Ensimmäinen hiippakuntalehden numero oli Ilmoitus-Lehden arvion mukaan ”tyydyttävä”. Uuden lehden toivottiin menestyvän ja lehden tilaajamäärän moninkertaistuvan, sillä lehden ensi numeroilla oli Kuopiossa vain seitsemän tilaajaa. Vuoden kuluttua Ilmoitus-Lehdessä arvioitiin Kuopion Hippakunnan Sanomien ”vetävän vertoja” Suomen parhaimmille sanomalehdille, sillä lehti sisälsi toimittajien mukaan ”jaloja” kirjoituksia kirkollisista asioista. [41] Sanomia Turusta -lehden mukaan uusi lehti oli "kaunis ulkomuodoltansakin”. Turkuun hiippakuntalehteä oli tullut kolme numeroa, joissa toimituksen mukaan kaikki asiat oli ”vakavasti ja selvästi esitetty”. Toimitus toivoi, että uusi lehti tulisi vaikuttamaan paljon ”sivistyksen karttumiseksi Suomen majoissa”. Lisäksi lehdessä lainattiin yksi uutinen näytteeksi Kuopion Hippakunnan Sanomista. Kaikki arviot uudesta lehdestä eivät olleet positiivisia. Elokuussa 1859 Suomen Julkisissa Sanomissa uutta hiippakuntalehteä arvioi nurmeslainen maaseutukirjeen kirjoittaja. Hänen mukaansa lehti näytti ”enemmän lapselliselta kuin se näyttö=lehdessään lupasi ollakkaan”. [42]

Peter Adolf Aschan oli kulttuurin ja talouselämän monitoimimies ja kuului kansallisen herätyksen merkkimiehiin. Hän oli syntynyt Laukaassa Juvan kappalaisen Gustaf Adolf Aschanin poikana vuonna 1818. Aschan valmistui ylioppilaaksi 1837, minkä jälkeen hän suoritti Porvoossa opinnäytteet matematiikan ja fysiikan lehtorin virkoja varten. Kun Kuopioon perustettiin lukio vuonna 1846, hänet nimitettiin sen matematiikan ja fysiikan lehtorin virkaan. Kuopion ensimmäinen kirjakauppias Petter Väänänen kuoli 1846 ja seuraavana vuonna sai lehtori Aschan kirjakauppaoikeudet. Aschan oli Kuopion tuomiokapitulin jäsen sen perustamisesta 1851 alkaen. Kuopion lukion lehtoreista valittiin yleensä kolmivuotiskaudeksi oppilaitoksen rehtori ja vararehtori. Aschanin kolmivuotiskaudet olivat vuosina 1854–1857 ja 1860–1863; lisäksi Aschan toimi lukion vararehtorina 1853–1854. Rehtorit olivat opiskeluaikanaan olleet Savo-Karjalaisen osakunnan huomattavimpia jäseniä. Heidän tehtävänään oli kasvattaa ensimmäiset kuopiolaiset ylioppilaspolvet Snellmanin kansallisen ohjelman hengessä. Vuodesta 1857 lähtien Aschan toimi myös Kuopion yläalkeiskoulun inspehtorina. Hän kirjoitti useita oman alansa oppikirjoja sekä julkaisi vuonna 1853 Kuopion hiippakunnan ensimmäisen pappismatrikkelin. [43]

Aschan oli myös osakkaana P. Aschan ja Kumpp. -nimisessä yhtiössä, joka omisti kirjapainon. Hänellä oli jo ennestään kokemusta lehtialalta, sillä hän oli ollut toimittajana Kuopio Tidning -lehdessä. Heinäkuusta 1859 lähtien Kuopiossa ilmestyi kaksi lehteä, jotka molemmat olivat suomenkielisiä ja jotka painettiin P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjapainossa. Aschanille kuten Borgillekin hiippakuntalehden toimittaminen oli sivutoimi, sillä hänellä oli runsaasti myös muita luottamustehtäviä ja lisävirkoja. Päätoimisia toimittajia oli 1800-luvun puolivälissä vain muutamia. [44]

Toinen lehden perustajista, Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borg oli syntynyt Vihannin kappalaisen Gabriel Borgin toisesta avioliitosta vuonna 1810. Borg ystävystyi Saloisissa asuneen sisarpuolen pojan Fredrik Gabriel Hedbergin kanssa, joka oli häntä vuotta nuorempi. Borg oli 1830-luvulla Helsingissä opiskellessaan kosketuksissa nuorten yliopistopietistien kanssa, mutta ei voinut omaksua heidän näkemyksiään, koska ne olivat hänen mielestään liian jyrkkiä. [45]

Vuonna 1836 Borg valmistui teologian kandidaatiksi ja 1838 teologian lisensiaatiksi pääaineenaan dogmatiikka. Borg nimitettiin vuonna 1839 teologiseen tiedekuntaan dosentiksi ja vihittiin samana vuonna papiksi. Borg sai tohtorinarvon väitöskirjallaan, joka käsitteli armon ja ihmisen vapaan tahdon välistä problematiikkaa. Hän pääsi eksegetiikan professoriksi Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyvällä virkaväitöskirjalla vuonna 1842. Professorin virkaan liittyi palkkapitäjänä Nurmijärven kirkkoherran virka. Häneen tekivät vaikutuksen sikäläisen kappalaisen J. F. Berghin perustamat pyhäkoulut. Tästä tehtävästä Borg siirtyi hyvin palkattuun Limingan kirkkoherran virkaan vuonna 1845. [46]

Borg yritti käynnistää pyhäkoulutoimintaa Limingassa, mutta huonolla menestyksellä. Limingan-kaudellaan hän teki vuonna 1852 Saksaan opintomatkan, jonka aikana hän tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena vieraili Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa. Arkkipiispa Edvard Bergenheim kutsui Borgin katekismuskomiteaan vuonna 1853. Arkkipiispa antoi Borgille tehtäväksi katekismusluonnoksen kirjoittamisen. [47] Borg pyrki tietoisesti säilyttämään katekismuksen tunnustuksellisen luonteen ja rakensi ehdotuksensa Lutherin Vähän katekismuksen pohjalle. Näin hän erottui beckiläisen suunnan pyrkimyksistä lisätä katekismuksen raamatullista ainesta. Saksaan tekemänsä matkan aikana Borg oli tutustunut Wilhelm Löheen, jonka edustamasta tunnustuksellisesta uusluterilaisuudesta hän haki vaikutteita katekismukseensa. [48]

Vuonna 1857 Borg nimitettiin Kuopion tuomiorovastin virkaan. Borg innostui pyhäkoulutyöstä, jonka piirissä hänen saapuessaan oli 46 pyhäkoulua, mutta kahden vuoden kuluttua jo 82. Tuomiorovasti piti pyhäkoulujen tarkastuksia ja opettajien valmistuskokouksia. Borg tähdensi pyhäkoulun hartaudellista luonnetta. Se oli hänen mukaansa lasten oma jumalanpalvelus. Borg oli varsin lähellä ystävänsä ja sukulaisensa F. G. Hedbergin perustamaa evankelista liikettä. Hän oli tuomiorovastiksi tulostaan alkaen Kuopion Pipliaseuran johtokunnan jäsen. Vuonna 1812 perustettu Suomen Pipliaseura keskittyi Raamattujen painamiseen ja jakeluun. [49] Hän oli ollut 1830-luvulla Helsingissä keräämässä varoja Ruotsin lähetysseuralle ja oli Suomen Lähetysseuran jäsen sen perustamisesta 1859 alkaen. Borg korosti hiippakuntalehden näytenumerossa sakramenttien merkitystä, minkä Immo Nokkala tulkitsee tarkoittaneen Borgin näihin aikoihin voimistunutta evankelista näkemystä. [50]

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden toimittamisesta kantoi alussa päävastuun tuomiorovasti Borg, joka julkaisi lehden mukana kirjoittamaansa lastenpostillaliitettä. Aschanin vastuualueeseen kuuluivat lähinnä hiippakuntauutiset ja kansanopetusta käsittelevät artikkelit. [51] Heinäkuussa 1860 lehden toimittajakunnassa tapahtui muutos. Borg luopui lehden toimittamisesta, samalla kun sisälehdessä painetun lastenpostillan julkaiseminen päättyi. Borgin tilalle tuli lukion opettaja Karl Elis Roos, joka puolestaan alkoi julkaista sisälehdessä suomentamaansa Carl Olof Roseniuksen kirjoittamaa Jumalan kymmenen käskyn selitystä ja jatkoi julkaisutyötä lehden lopettamiseen asti. [52]

Karl Elis Roos (1821–1906) oli päässyt ylioppilaaksi Helsingissä vuonna 1840 ja vihitty kolmen vuoden kuluttua papiksi. Hän toimi ensiksi Sauvon kirkkoherran apulaisena vuosina 1844–1845. Vuosina 1845–1846 Roos opiskeli Saksassa. Berliinissä hän tutustui professori Ernst Wilhelm Hengstenbergiin (1802–1869), joka oli niin sanotun repristinaatioteologian pääedustaja. Repristinaatio tarkoitti 1800-luvun saksalaisten luterilaisten teologien pyrkimyksiä palauttaa 1600-luvun luterilainen puhdasoppisuus takaisin entiseen arvoonsa. Roos oli F. G. Hedbergin pitkäaikainen ystävä ja rakensi tälle suhteita Hengstenbergiin, jolla oli merkittävä vaikutus Hedbergin teologiseen kehittymiseen. [53]

Roos toimi 1847–1848 pappina Kaarinassa, mistä hän siirtyi armovuoden saarnaajaksi Vesilahdelle. Roos piti Vesilahden-kaudellaan 1848–1852 yhteyttä paikkakunnan pieneen evankeliseen yhteisöön. Vesilahdelta Roos siirtyi Espooseen, missä hän toimi pappina vuosina 1852–1857. Espoossa Roos osallistui nuorten evankelisten pappien kokouksiin ja oli tukemassa Ruotsin Lähetysseuraa. Roosille avautui saksan kielen opettajan tehtävä Kuopion lyseossa vuonna 1858. Hän toimi myös saarnaajana Kuopion lääninvankilassa ja -sairaalassa vuosina 1859–1860. [54]

Syksyllä 1860 Roos, joka tuolloin toimitti Kuopion Hippakunnan Sanomien sisälehteä, perusti Lukemisia lapsille -nimisen lehden. Hiippakuntalehdessä julkaistun ilmoituksen mukaan Lukemisia lapsille -lehden sisältönä oli Roosin suomentamia ruotsalaisen P. Palmqvistin kirjoituksia lapsille. Lehdessä julkaistavat kirjoitukset olivat Roosin mukaan pyhäkouluille sopivia. Lukemisia lapsille -lehteä julkaistiin vuonna 1860 näytenumeron lisäksi neljä numeroa, samoin neljä numeroa seuraavana vuonna ja kuusi numeroa lehden viimeisenä julkaisuvuotena 1862. [55] Pehr Palmqvist, jonka kirjoituksia lehdessä julkaistiin, omisti kustannusyhtiön ja kuului Ruotsissa asuviin Hedbergin ystäviin. Palmqvist julkaisi Hedbergin teoksia ja kiinnitti erityistä huomiota pyhäkouluasiaan. Hän oli omaksunut baptismin 1850-luvulla. [56]

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehteä julkaistiin vuoden 1859 aikana näytenumero ja heinäkuun ensimmäisestä lauantaista lähtien viikoittain yhteensä 27 numeroa. Seuraavana vuonna lehteä ilmestyi 52 numeroa vuoden jokaisena lauantaina. Lehden kustantajana oli lehtori Aschan. Toimittajista Borg ja Aschan olivat fennomaanisen aatteen miehiä, sillä he olivat molemmat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä. [57] He olivat Kuopion tuomiokapitulin jäseniä. Heidän tehtäväpiiriinsä kuului muun muassa hengellisten lehtien ja maallisissa lehdissä julkaistujen hengellisten kirjoitusten sensuroiminen. Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehdelle antoi painoluvan tuomiokapitulin varanotaari ja P. Aschan ja Kumpp. -kirjapainoyhtiön osakas Oskar Molander. Molanderin ja Aschanin työtoveruudessa ja keskinäisissä taloudellisissa sidonnaisuuksissa viranomaiset eivät nähneet ongelmaa. [58] Roos kuului evankeliseen liikkeeseen ja Borg oli varsin lähellä kyseistä liikettä, lisäksi molemmat olivat F. G. Hedbergin pitkäaikaisia ystäviä ja aktiivisia lähetystyön kannattajia. [59]

2. Hiippakuntalehden yleistavoitteet

Hiippakuntalehden näytenumerossa lehden perustajat ja toimittajat Borg ja Aschan esittelivät uuden lehden sisältöä. Lehden nimessä olevasta ”Hippakunta” -sanasta he johtivat lehden päätavoitteen. Hiippakuntien velvollisuus oli toimittajien mukaan ”ylläpitää ja levittää elävää tietoa Jeesuksesta Kristuksesta ja niin vaikuttaa kristillisen valistuksen ja elämän edistymistä kansassa”. Tämän tavoitteen toimittajat uskoivat olevan jokaisen kristityn tärkein asia. Uuden lehden kirjoitukset oli tarkoitettu kodeissa ja kouluissa luettavaksi. Nämä kirjoitukset käsittelivät lähinnä Kuopion hiippakunnan ja läheisten maakuntien hengellisiä ja kirkollisia asioita. Toimittajat jakoivat lehden kahteen osaan, ulkolehdeksi ja sisälehdeksi: ”Lehti jakaupi kahteen puoliskoon, yhteen, jolla on huoli ’moninaisista’, toiseen, joka on ’hyvän osan valinnut’. ’Ulkolehti’ latelee kaikenlaisia sanomia, tietoja, tutkinnoita ja mietteitä seurakuntain ja varsinkin pyhäkoulujen asioissa. ’Sisälehti’ taas ei ollenkaan lentele ympäri moninaisissa asioissa, vaan pysyy vakaasti yhdessä ainoassa tähdellisessä ja epäilemättä tarpeellisimmassa asiassa. Se saarnaa lasten saarnoja.” [60]

Ulkolehdessä Borg ja Aschan suunnittelivat julkaisevansa uutisia hiippakunnan seurakuntien tapahtumista sekä kansa- ja pyhäkoulujen toiminnasta. Oppikoulujen toiminnasta luvattiin uutisoida vain, mikäli lehdessä jäi tilaa. Kasvatuksellisissa uutisissa pääpaino oli pyhäkoulutoiminnasta kertomisessa. Pyhäkoulujen pitämisestä saaduista kokemuksista ja niiden edistymisestä luvattiin antaa tietoja, joiden toimittajat katsoivat hyödyttävän toisia pyhäkoulunopettajia. Lehdessä oli tarkoitus julkaista hallituksen ja tuomiokapitulien säädöksiä sekä pappein- ja opettajainkokousten keskusteluja, joista oli valikoitu lukijaa kiinnostavimmat. Toimittajat lupasivat lehden tavoitteita esitellessään lisäksi julkaista lehdessä omia kirjoituksiaan ja muista lehdistä valikoituja uutisia, jotka sopivat lehden tavoitteisiin. Näitä olivat esimerkiksi sielunhoitoon, lastenopetukseen ja kirkollisiin toimituksiin kuuluvat asiat sekä tiedonannot lähetystyön tuloksista ei-kristityissä maissa. Toimittajien omat kirjoitukset olivat 1800-luvun puolivälin lehdistössä vielä harvinaisia. [61]

Borgin ja Aschanin tavoitteena oli ilmeisesti saada lisää tilaajia lehdelleen juuri erottumalla ajan muusta lehdistöstä omien kirjoitusten välityksellä. Tieteellisten tutkimusten ja kokeiden tuloksien selostaminen ei kuulunut lehden tavoitteisiin. Niistä asioista kiinnostuneille toimittajat suosittelivat ruotsinkielistä aikakauslehteä Tidskrift för finska kyrkan. Lisäksi lehdessä oli tarkoituksena arvioida kirjakaupoissa myytäviä kirjoja, jotta lukijat välttäisivät kelvottomia. Tämän tavoitteen toimittajat katsoivat ennen kaikkea sanomalehtien tehtäväksi, jonka ne olivat kuitenkin laiminlyöneet. Toimittajat aikoivat pyytää lehteen sopivia kirjoituksia sekä Kuopion hiippakunnan että muiden hiippakuntien papistolta, opettajilta ja ”hyväntahtoisilta” maanmiehiltä. [62]

Sisälehden sisältönä oli lapsille kulloisenkin kirkkovuoden sunnuntain evankeliumiteksteistä laadittuja saarnoja. Kun lehti ilmestyi lauantaisin, lehdessä julkaistava saarna oli määrä laatia seuraavan sunnuntain evankeliumitekstistä. Näitä saarnoja lehden perustajat toivoivat käytettävän pyhäkoulutyössä sekä vanhempien ja lasten yhteisissä hartaushetkissä. Lehdessä julkaistut saarnat oli tarkoitus koota ja nitoa postillaksi, kun kirkkovuosi oli käyty läpi. Sisälehti oli käytännössä erillinen liite, jonka sisältö ja käyttötarkoitus olivat puhtaasti uskonnollisia. [63]

Vuoden 1860 ensimmäisessä lehdessä toimittajat määrittelivät lehden tavoitteita tulevalle vuodelle. Tavoitteissa kiinnitettiin huomiota koululaitokseen ja kansanopetukseen, joiden osalta lehti pyrki selittämään vanhemmille koulujen tarpeellisuutta ja torjumaan heidän kielteistä suhtautumistaan. Aikaisempiin luetun oppimismetodeihin eli ulkolukuun lehti suhtautui kielteisesti. Se korosti luetun ymmärtämisen välttämättömyyttä. Koska vanhemmat eivät lehden mukaan voineet opettaa luetun ymmärtämistä, tämä oli pyhäkoulujen tehtävä. Lehden yhtenä tehtävänä olikin tehdä Borgin esille nostamaa pyhäkouluasiaa tunnetuksi. Tämän lisäksi hiippakuntalehden toimittajat, kuten muidenkin sanomalehtien toimittajat, toivoivat alueen asukkailta lehteen sopivia kirjeitä. Se että lehdessä kiinnitettiin huomiota koululaitokseen ja kansanopetukseen ja siinä julkaistiin maaseutukirjeitä, oikeuttaa lehden luettavaksi sanomalehtien joukkoon. Päiviö Tommilan mukaan kaikki Kuopion 1850-luvun lehdet Maamiehen Ystävää lukuun ottamatta olivat yksi ja sama lehti, jonka yhtenä ohjelmakohtana oli oman vastaperustetun hiippakunnan asioista tiedottaminen. Muuten lehdet poikkesivat sisältönsä puolesta toisistaan. Toimittajien jatkuva vaihtuminen aiheutti sen, ettei mikään lehdistä ollut pitkäikäinen. Kun lehden kieli vaihtui, vaihtui samalla kohderyhmäkin, vaikka sen muodosti etupäässä papisto. [64]

3. Hiippakuntalehden osastojako ja kirjoitusten yleiskuva

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden koko (noin 190 mm x 240 mm) oli jonkin verran nykyistä A4-paperiarkin kokoa pienempi. Lehdessä oli neljä sivua ja jokaisella sivulla kaksi palstaa. Hiippakuntalehdestä ei julkaistu ajankohdan lehdistössä tavanomaisia lisälehtiä, jollei sellaisiksi lueta sisälehdessä julkaistuja hartauskirjoituksia. Lehden kirjasinlaji oli yleensä fraktuura, tosin osa avustajista oli tahtonut saada kirjoituksensa julkaistua antiikvakirjasimilla. Kirjoitusten lähettäjien toiveita toteutettiinkin ja kirjoituksia julkaistiin antiikvakirjasimilla. Lehden lukijoiden antaman palautteen mukaan uusi kirjasinlaji oli työlästä lukea, minkä johdosta pitäydyttiin yleensä fraktuurassa. Antiikvaa käytettiin tuolloin lähinnä latinankielisissä teksteissä ja fraktuuraa 1800-luvun puoliväliin asti lähes kaikissa suomenkielisissä painatteissa. Hiippakuntalehdessä kirjoitusten otsikot oli yleensä painettu vahvennetuilla ja leipätekstiä isommilla kirjaimilla, mutta toinen kirjoitus saattoi alkaa esimerkiksi kappaleen alussa olevan ´=´-merkin jälkeenkin, mikä ei ollut ollenkaan poikkeuksellista ajankohdan lehdissä. Joissakin kirjoituksissa käytettiin nykyistä alaviitetekniikkaa vastaavaa tekniikkaa. Kirjoituksessa oli ’*’-merkki, joka viittasi palstan alakerrassa olevaan pienemmällä julkaistuun tekstiin, joka alkoi ’*’-merkillä. Mikäli viitteitä oli enemmän, ne eroteltiin useilla peräkkäisillä ’*’-merkeillä. [65]

Koko ilmestymisensä aikana Kuopion Hippakunnan Sanomia jakautui osastoihin, joiden järjestys pysyi pääasiassa samana. Heti lehden nimiön alla vasemmalla puolella oli pienillä kirjaimilla ilmoitus lehden julkaisupaikasta ja -ajasta eli siitä, mistä ja milloin tuoreinta sanomalehteä voi käydä noutamassa. Oikealla puolella ilmoitettiin samoin pienillä kirjaimilla, paljonko lehden puolivuosikerta maksoi Lastenpostillan kanssa. Näiden ilmoitusten sanamuoto pysyi muuttumattomana koko lehden elinajan. Lehden jokaisessa numerossa oli nimiön jälkeen ilmoitus siitä, ketkä saarnasivat tulevana pyhänä Kuopion tuomiokirkossa, sekä mahdollisista muista Kuopion kirkollisista tilaisuuksista ja niiden pitäjistä. Kauempaa Kuopion ulkopuolelta lehteä tilaaville kyseiset ilmoitukset olivat jo postinkulun hitaudenkin vuoksi vanhentuneita. Hiippakunnan seurakuntien ja koulujen viroissa tapahtuneet muutokset ilmoitettiin lehdessä miltei poikkeuksetta etusivulla.

Kuopion jumalanpalvelusilmoituksia seurasi aihealueeltaan vaihtelevia lyhyitä ja pitkiä kirjoituksia. Näitä olivat raportit hiippakunnan pappeinkokouksista; ne jatkuivat usein seuraavissa numeroissa. Lehdessä ei ollut omaa toimituksellista artikkelia eli pääkirjoitusta. Sen sisältö oli sekalainen. Siinä julkaistiin kirkkohistoriallisia kertomuksia sekä uskonpuhdistuksen ajalta että uskonpuhdistusta varhaisemmista protestanttisista liikkeistä. Samoin lehdessä julkaistiin kertomuksia Suomen Lähetysseuran työstä. Lisäksi lehdessä oli suomennoksia Martti Lutherin teksteistä. Suurin osa lehdessä koko kaudella julkaistuista kirjoituksista käsitteli kasvatuksellisia aiheita kuten kyläkoulua, kansakoulua ja pyhäkoulua. Tähän liittyen kannustettiin perustamaan kirjastoja. Ulkomailta lehden uutiskynnyksen ylittivät lähinnä siellä tapahtuneet hengelliset herätykset ja tiedot lähetystyöstä. Lehdessä julkaistiin maaseutukirjeitä, suomennettuja virsiä, hartauskirjoituksia ja raamatunselityksiä. Siinä seurattiin kirkollisten kirjojen uudistuksia, joista keskityttiin lähinnä katekismusehdotukseen. Borg kuvasi lehdessä kokemuksiaan 1850-luvun alussa tekemältään Saksanmatkalta. Ulkomaanmatkat olivat tuolloin harvinaisia ja jo siksi niistä kannatti kirjoittaa kotimaanlehtiin. [66]

Useimmissa Kuopion Hippakunnan Sanomien numeroissa oli takasivulla luettelo lehden julkaisijan P. Aschan ja kumpp. -yhtiön kirjakaupassa myytävistä kirjoista. Tämän jälkeen oli vielä ilmoitus sisuslehdestä eli lehden mukana tulevan Lastenpostillan tai Roseniuksen Jumalan kymmenen käskyn selityksen sivunumerot.

Jokaisen lehden takasivun alareunassa oli vakioilmoitus lehden painopaikasta, painovuodesta, kustantajasta ja painoluvasta. Lehden saama painolupa ilmaistiin seuraavalla vakiolauseella, jossa vain ajankohta vaihteli: ”Painolupa annettu. Kuopion Konsistoriumilta 27 p. Joulukuuta 1860. Käsketty: Oskar Molander”. Painoluvan myöntämispäivämäärä oli muutamaa päivää aikaisempi kuin lehden julkaisupäivä. Molander oli P. Aschan ja kumpp. -yhtiön osakas ja tuomiokapitulin varanotaari. [67]

Kuopion Hippakunnan Sanomia sisälsi toimittajien K. E. Roosin, A. G. Borgin ja P. A. Aschanin kirjoitusten lisäksi maaseutukirjeitä ja toisista sanomalehdistä saksittuja juttuja sekä erikielisistä kirjoista suomennettuja osioita. Ulkomaisista sanomalehdistä hiippakuntalehteen oli saksittu 60 kirjoitusta, joista 16 oli otettu ruotsalaisesta Wäktaren-lehdestä. Lehteen oli saksittu myös kaksi kirjoitusta saksalaisesta lehdestä Der Pilger aus Sachsen sekä lehdistä The Weekly Guardian ja Scottish Guardian, molemmista yksi kirjoitus. Suurimmassa osassa ulkomaanuutisista lähdettä ei mainittu tai se kerrottiin epämääräisesti: ”otettu saksalaisesta sanomalehdestä”. Lehdessä julkaistut ulkomaiden uutiset käsittelivät hengellisiä herätyksiä Pohjois-Amerikassa, Skotlannissa, Irlannissa ja Australiassa. Syyrian historiaa ja silloista lähetyssaarnaajien vainoa selviteltiin yhdessätoista kirjoituksessa. Lisäksi hiippakuntalehdessä julkaistiin myös uutiset Lutherin ja Melanchthonin muistopatsaiden valmistumisesta Saksassa. Seitsemästä kotimaisesta sanomalehdestä hiippakuntalehteen saksittiin yhteensä 12 uutista. Kyseiset lehdet olivat Oulun Wiikko-Sanomia, Suometar, Åbo Underrättelser, Missionstidning för Finland, Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Tidningar ja Snellmanin toimittama Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Näistä lehdistä otetut kotimaanuutiset käsittelivät pääasiassa opettajien ja pappien kokouksia sekä kuurojen koulua ja Suomen Lähetysseuran toimintaa. Päiviö Tommilan mukaan aikakauden lehdistön uutisaineksessa oli runsaasti viittauksia lehtiin, joita Suomeen ei tiettävästi postitse tullut. Yleistä olikin varustaa uutinen viittauksella siihen esimerkiksi englantilaiseen lehteen, josta jokin saksalainen tai ruotsalainen lehti oli sen kertaalleen lainannut. Kun alkuperäistä tekstiä oli mahdollisesti moneen kertaan käännetty ja lyhennetty, ei ollut mitään varmuutta siitä, että tekstin sisältö ja muoto vastasivat alkuperäistä, kun se jälleen käännettiin ja lyhennettiin suomalaiseen lehteen. [68]

Kirjoista suomennettuja lyhyitä kirjoituksia julkaistiin hiippakuntalehdessä useita, eniten Lutherin kirjoituksista. Englantilaiseen hartauskirjallisuuteen liittyviä suomennoksia lehdessä julkaistiin kaksi kappaletta. Lehdessä esitettiin englantilaisen John Angel Jamesin (1785–1859) elämäkerta. Lehden mukaan Jamesin kuuluisin hartauskirja oli suomennettu, mutta kirja ei jostain syystä ollut tullut täällä tunnetuksi. Osmo Tiililän mukaan James oli näkyvimpiä hahmoja niiden kirjoittajien joukossa, joiden suomennokset 1800-luvulla jatkoivat pietismin liittoutumista englantilaisen maailman kanssa. Jamesin eniten levinnyt kirja The Anxious Enquirer after Salvation (1834) suomennettiin Roseniuksen toimittamasta ruotsinnoksesta vuonna 1848. Tämän lisäksi lehdessä julkaistiin lyhyt suomennos J. H. Merle D´Aubignén historiateoksesta Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia sekä pitkiä katkelmia Raumerin kasvatusopin historiasta. [69]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin koko lehden elinaikana yhteensä 931 kirjoitusta. Seuraavassa kirjoitusten määrä jaetaan kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat ilmoitukset, tiedotteet ja mainokset, joita lehdessä julkaistiin 547 kappaletta. Kyseisiin kirjoituksin luetaan tässä kuuluvaksi lehden jokaisessa numerossa ollut ilmoitus painoluvasta, lehden nimiön molemmilla puolilla olleet ilmoitukset julkaisuajasta ja -paikasta sekä lehden puolen vuosikerran hintatiedoista ja lehden jokaisessa numerossa ilmoitetut kirkolliset tilaisuudet. Lisäksi tähän ryhmään luetaan kuuluvaksi ilmoitukset hiippakunnan seurakuntien ja koulujen viroissa tapahtuneista muutoksista ja P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjakaupan mainoksista sekä erilaiset hiippakuntalehden tiedotteet ”sisälehdestä” ja ”ulkolehdestä”. Karkeasti arvioiden ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kirjoitukset veivät palstatilasta noin 20 prosenttia. Toiseen ryhmään kuuluvat lehdessä julkaistut varsinaiset kirjoitukset, joita oli yhteensä 384. Nämä kirjoitukset veivät lehdessä noin 80 prosenttia palstatilasta.

Taulukko 1. Hiippakuntalehden sisältö

Ilmoitukset ja tiedotteet	547 ilmoitusta	%
Ilmoitukset lehden painoluvasta, hintatiedoista, julkaisuajasta ja -paikasta	240	43,8
Tiedotteet ”ulkolehdestä” ja ”sisälehdestä”	113	20,7
Ilmoitukset kirkollisista tilaisuuksista	80	14,6
Hiippakunnan seurakunnissa ja koulujen viroissa tapahtuneet muutokset	60	11
P. Aschan ja Kumpp. kirjakaupan mainokset	54	9,9
Kirjoitukset eli lehden pääsisältö	384 kirjoitusta	%
Toisista sanomalehdistä otetut kirjoitukset ja erikielisistä kirjoista suomennetut katkelmat	109	28,4
Pyhäkoulu, kansakoulu ja lukio	62	16,1
Maaseutukirjeet	33	8,6
Virret	31	8,1
Lähetystyö	29	7,6
Lainakirjasto	27	7
Pappeinkokoukset	23	6
Suomennetut Lutherin kirjoitukset	17	4,4
Diakonia	12	3,1
Hengelliset herätykset	11	2,9
Kirkkoveisuu ja virsikirjakomitea	11	2,9
Pipliaseuran toiminta	10	2,6
Katekismusluonnos	10	2,6

Taulukossa on lehden pääsisällön osalta otettava huomioon, että yksi ja sama kirjoitus voi kuulua kirjoituksen sisällön mukaan useampaan kuin yhteen ryhmään. Esimerkiksi jos maaseutukirjeessä kerrottiin pyhäkouluista, niin kirjoitus kuuluu sekä maaseutukirjeisiin että pyhäkoulu, kansakoulu ja lukio -ryhmään. Maaseutukirjeet-ryhmään on laskettu vain Kuopion ulkopuolelta lähetetyt kirjeet. Lähetystyö-ryhmään kuuluvat lehdessä julkaistut tiedotteet Suomen Lähetysseuralle kerätyistä rahoista ja uutiset ulkomaisten lähetysseurojen toiminnasta. Hengelliset herätykset olivat lähinnä uutisia ulkomailla tapahtuneista uskonnollisista herätyksistä. Hiippakuntalehdessä julkaistiin myös vähäinen määrä lehden pääsisältöön laskettuja kirjoituksia, joita ei ole taulukossa ryhmitelty erikseen. Näihin kuuluivat esimerkiksi yksi ruotsinkielinen ilmoitus ja yksi talouteen liittyvä uutinen. Talouteen liittyvä uutinen koski Kuopion säästöpankin hoitoa vuonna 1859. Kun taas ruotsinkielinen kirjoitus oli kajaanilaisen herännäisjohtajan ja apteekkarin A. J. Malmgrénin laatima. [70]

4. Julkaisun levikki ja merkitys yleisen mielipiteen muodostajana

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehteä saattoi tilata Kuopion alueella P. Aschan ja kumpp.

-yhtiön kirjakaupasta. Kauempana asuvat tilasivat lehteä lähimmästä postikonttorista. Lehden hinta oli koko lehden elinajan kaikille sama: puolen vuoden lehdet maksoivat lastenpostillan kanssa 75 hopeakopeekkaa ja kokovuosikerta 1,5 ruplaa. Nykyrahassa vuosikerran hinta oli 26 euroa. Tuoreinta lehteä saivat lähiseudun tilaajat käydä noutamassa P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjakaupasta joka lauantaipäivä kello kahden jälkeen. Hiippakuntalehden vuosikerta oli marraskuuhun 1859 asti kalliimpi kuin Suometar-lehden, jonka vuosikerta maksoi 1,15 ruplaa (20 euroa). Tästä lähtien lehtien vuosikerrat olivat samanhintaisia. Suometar oli kolmipalstainen ja koko hiippakuntalehden elinajan vähintään nelisivuinen. [71]

Suomen varhaisten lehtien levikistä säilyneet tiedot ovat monelta osin puutteellisia. Tämä koskee myös Kuopion Hippakunnan Sanomia. P. Aschan ja kumpp. -yhtiön kirjakaupasta lehtensä hakeneiden tilaajien määrä ei ole tiedossa. Postin kautta lehteä tilattiin ensimmäisenä vuonna 621 vuosikertaa. Tilaajat näyttävät yleensä olleen oman hiippakunnan alueelta. Lehden toisena ja viimeisenä vuonna postilevikki putosi kolmasosaan edellisestä vuodesta. Lehteä tilattiin postin kautta enää 265 vuosikertaa. Esimerkiksi Suomusalmelle lehteä oli tilattu vuonna 1859 kuusi vuosikertaa, mutta seuraavana vuonna lehteä meni paikkakunnalle enää kaksi vuosikertaa. Toisaalta tarkkoihin paikkakuntatietoihin täytyy suhtautua varauksellisesti, koska Suomen postikuljetusverkko oli vuosisadan puolivälissä varsinkin maaseudulla harva. Yhden postikonttorin vaikutusalue oli laaja ja saattoi ulottua usean pitäjän alueelle. Näin ollen säilyneet tiedot yksittäiseen postikonttoriin toimitetuista Kuopion Hippakunnan Sanomista ovat vain suuntaa antavia: lehden tilaaja asui jossain kyseisen postikonttorin vaikutusalueella. [72]

Maaseutukirjeet olivat yleistyneet 1800-luvun puolivälin suomalaisissa lehdissä ja niitä julkaistiin myös Kuopion Hippakunnan Sanomissa. Oletettavasti maaseutukirjeitä lähetettiin vain seuduilta, joille lehteä tilattiin. Maaseutukirjeiden avulla voidaan karkeasti hahmotella hiippakuntalehden leviämisaluetta. Pohjoisin maaseutukirjeiden lähetyspaikkakunta oli Peräpohjolassa Tornion yläpuolella sijannut Karunki. Kainuun seudulta maaseutukirjeitä lähetettiin Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Sotkamosta ja Kuhmosta. Pohjois-Savosta maaseutukirjeitä tuli Iisalmesta, Rautavaaralta, Nilsiästä, Pielavedeltä, Maaningalta, Kuopiosta, Tuusniemeltä, Leppävirralta ja Rautalammilta. Pohjois-Karjalassa vastaavat paikkakunnat olivat Ilomantsi, Liperi, Nurmes ja Tohmajärvi, Pohjois-Pohjanmaalla Nivala. Yksittäisiä kirjeitä tuli Jyväskylästä, Hankasalmelta, Keuruulta ja Alavudelta. Kyseiset paikkakunnat sijaitsivat Kuopion hiippakunnan ulkopuolella. Näiden lisäksi aikakauden lehdistöön lähetetyissä maaseutukirjeissä oli mainintoja paikkakunnalle tilatuista lehdistä. Kurun kappelista (Ylöjärven pitäjästä) Suomettareen lähetetyn kirjoituksen mukaan paikkakunnalle tuli Kuopion Hippakunnan Sanomia. Rääkkylästä Suomettareen lähetetyssä maaseutukirjeessä mainitaan, että hiippakuntalehteä oli paikkakunnalle tilattu yksi vuosikerta. Helsingistä oli Suomettareen lähetetty kirjoitus, jossa lähettäjä kertoi odottelevansa Lastenpostillan puuttuvia sivuja. Samasta aiheesta kirjoitti Oulun-Wiikko Sanomiin Temmeksellä asuva työmies. Hiippakuntalehden levikki pohjoisen Karungista aina eteläiseen Helsinkiin kattoi lähes koko maan, mutta maaseutukirjeiden lähetyspaikkakuntien pohjalta arvioiden suurin osa lehden tilaajista asui alle 150 kilometrin etäisyydellä Kuopiosta. Yksittäisiä tilaajia asui Kainuussa, Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Pohjanmaalla, Alavuden, Ylöjärven, Helsingin ja Tornion seuduilla. [73]

Syynä lehden levikin jyrkkään laskuun oli ilmeisesti väärä käsitys sen luonteesta. Lehteä luultiin alkuun enemmän uutisia sisältäväksi sanomalehdeksi kuin se todellisuudessa oli. Hiippakuntalehti keskittyi käytännössä liian yksipuolisesti uskonnollisiin aiheisiin sekä kirkon ja hiippakunnan asioihin eikä yrittänyt tyydyttää lukijoiden uutisnälkää. Lehden vaikutus yleisen mielipiteen muodostukseen oli vähäinen. Tilaajamäärän nopea romahtaminen kertoo sekä lukijoiden tyytymättömyydestä uuteen lehteen että täysiverisemmän sanomalehden tarpeesta, jota Hippakunnan sanomat ei pystynyt tyydyttämään. Lehden avulla Borg teki tunnetuksi ennen kaikkea pyhäkoulutoimintaa. Ajan olot huomioon ottaen oli merkittävää, että lehteä julkaistiin suomeksi. Kuopion lehtien julkaisukieli oli vaihdellut ruotsin ja suomen kielen välillä. Ilmeisesti etsittiin oikeaa kieltä, joka ei keskellä Savoa ollut ruotsi. Kuopion Hippakunnan Sanomista lähtien Kuopion lehtien kieleksi vakiintui suomi. Lehden vuosikertojen tilausmäärä ei ilmaise koko lukijakuntaa, sillä esimerkiksi maaseudulla asuvat muodostivat lukuyhtiöitä, joissa lehteä kierrätettiin talosta taloon. [74]

5. Lehden lakkaaminen

Elokuussa 1860 Kuopion Hippakunnan Sanomien ”sisälehden” toimittaja K. E. Roos ilmoitti perustamastaan uudesta lehdestä Lukemisia Lapsille. Lehden sisältönä oli Roosin mukaan sellaisia lasten hartauskirjoituksia, joista oli pyhäkouluille hyötyä. Lehti ilmestyi kuukausittain ja ensimmäinen numero julkaistiin lokakuussa 1860. Kuopion Hippakunnan Sanomien ”ulkolehden” toimittaja Aschan anoi vuoden 1860 lopulla julkaisulupaa lehdelle, jonka nimenä oli Tapio Sanomia Savosta ja Karjalasta. Kenraalikuvernööri myönsi luvan viikoittain ilmestyvälle lehdelle, jonka sisältönä sai olla uutisia hiippakunnan ja läänin viranomaisten toimista sekä koti- ja ulkomaanuutisia; poliittisia uutisia lehti sai ottaa maan virallisista lehdistä. Näiden lisäksi lehti sai sisältää artikkeleita maataloudesta, teollisuudesta ja terveydenhoidosta. Tapion toimituskuntaan kuuluivat kaupunginlääkäri A. E. Nylander, tuomiokapitulin notaari K. M. Kiljander, lukion apulainen Erik Rudbeck, vankilan- ja lasaretinsaarnaaja A. G. Westerlund sekä Leväsen maanviljelyskoulun johtaja Antti Manninen. Aikakauden lehdistössä Tapio luokiteltiin maalliseksi lehdeksi, sillä painoluvan lehden jokaiselle numerolle antoi Kuopion sensoriksi Bygdénin kuoleman jälkeen tullut piirilääkäri M. J. Lindfors. Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden lakkaamisesta ja Tapio- ja Lukemisia lapsille -lehden perustamisesta kerrottiin melkein jokaisessa aikakauden lehdessä. [75]

Aschan ilmoitti uudesta lehdestä Kuopion Hippakunnan Sanomien joulukuun numerossa 1860. Tilaajat saivat kyseisen lehden mukana Tapion näytenumeron. Hiippakuntalehdessä olleen ilmoituksen mukaan Tapiota julkaistiin näytenumeron kokoisena kerran viikossa vuoden 1861 alusta lähtien. Hiippakuntalehden kolmessa viimeisessä numerossa oli puolet takasivun tilasta täytetty Tapion ja Lukemisia Lapsille -lehtien ilmoituksilla. Kuopion Hippakunnan Sanomia keskittyi liian paljon kirkollisiin ja hengellisiin aiheisiin, sillä Aschanin perustamalla vähemmän kirkollisella Tapiolla oli tilaajia runsaasti yli 500:n sen kuutena ensimmäisenä vuonna. [76] Huolimatta siitä, että Tapion ohjelma oli vähemmän kirkollinen, siitä tuli Kuopion Hippakunnan Sanomien ”ulkolehden” jatkaja, sillä se uutisoi myös hiippakunnan tapahtumista, esimerkiksi muutoksista kirkon ja koulujen viroissa, sekä tiedotti Kuopion kirkollisista tilaisuuksista ja niiden pitäjistä. Kuopion hiippakuntalehdeksi tuli jälleen maallinen sanomalehti. Roosin perustama ja toimittama Lukemisia lapsille -lehti otti Kuopion Hippakunnan Sanomien ”sisälehden” paikan, sillä kyseinen lehti sisälsi lasten hartauskirjoituksia. Hiippakuntalehden lakkaamisen myötä lehdessä olleet sisä- ja ulkolehti eriytyivät kahdeksi eri julkaisuksi.

Hiippakuntalehti toteutti ohjelmaansa kertomalla hiippakunnan alueella pidetyistä pappeinkokouksista sekä julkaisemalla tuomiokapitulille lähetettyjä raportteja kirjastojen sekä kylä- ja pyhäkoulujen perustamisesta ja toiminnasta. Oppikoulujen toiminnasta uutisoitiin vähän, kuten lehteä perustettaessa oli ajateltu. Pääpaino oli hiippakunnan alueen kylä- ja pyhäkoulujen toiminnan raportoinnissa. Pyhäkouluista kerrottiin niiden perustamisesta ja niissä käytetyistä opetustavoista, kuten lehti ohjelmassaan lupasi. Toimittajista Aschan julkaisi lehdessä useita kirjoituksia, jotka olivat aiheiltaan ajankohtaisia ja joissa korostettiin moraalista ryhtiä. Sisälehden toimittajat Borg ja Roos eivät kirjoittaneet ulkolehteen kuin muutamia kirjoituksia. Lehdessä julkaistiin ainoastaan yksi sielunhoitoa käsittelevä uutinen, vaikka lehden ohjelmassa luvattiin käsitellä sielunhoitoa. Lehdessä kerrottiin muutamista yksittäisistä kirjakaupoissa myytävistä kirjoista, mutta tarkempaa analyysia siitä, mitkä niistä olivat kelvottomia, ei annettu. Ilmeisesti toimitus piti kaikkia P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjakaupan kirjoja kelvollisina. Toimittajat saivat aktivoitua lukijoita lähettämään maaseutukirjeitä lehteen, mutta toivoivat että niitä lähetettäisiin enemmän. Lehdessä pyrittiin torjumaan lukijoiden mahdollista kielteistä asennetta kouluja, kirjastoja ja yleensä sivistyspyrkimyksiä kohtaan, kuten lehden tavoitteissa esitettiin. Sisälehti oli puhtaasti uskonnollinen, kuten lehteä perustettaessa oli suunniteltu. [77]

Tuomiorovasti A. G. Borg pahoitteli hiippakuntalehden toiseksi viimeisessä numerossa sitä, ettei hän ollut saanut toimitettua tilaajille kaikkia luvattuja Lastenpostillan sivuja. Hän lupasi kuitenkin toimittaa ne kolmen kuukauden kuluessa. Postillan valmistuminen kesti luvattua pidempään, sillä Suomettaren toukokuun numerossa 1861 oli kirjoitus, jonka lähettäjä odotteli yhä puuttuvia sivuja. Samaan aikaan ilmestyneessä Tapiossa Borg tiedotti, että Lastenpostillan puuttuvat sivut oli saatu painettua ja ne luvattiin lähettää kaikille tilaajille. Borg vastasi vielä Suomettaren kirjoittajalle ja selvitti Lastenpostillan myöhästymisen syyt. Elokuussa 1861 ilmestyneessä Oulun-Wiikko Sanomissa työmies Temmekseltä kaipaili yhä puuttuvia Lastenpostillan sivuja. [78]

Kuopion Hippakunnan Sanomien viimeisessä numerossa, joka ilmestyi 29. joulukuuta 1860, oli kirjoitus, jonka otsikkona oli ”Jälkimaine Kuopion Hippakunnan Sanomien Lukijoille”. Kirjoituksen mukaan lehden perustajat olivat ajatelleet lehteä perustaessaan tyydyttävänsä sekä papiston että seurakuntalaisten tarpeen. Lehden toimittaminen oli vaatinut paljon enemmän aikaa kuin sen ensimmäiset toimittajat Borg ja Aschan olivat ajatelleet. Jälkimaineessa pahoiteltiin sitä, etteivät hiippakuntalehden ensimmäiset toimittajat virkansa ja muiden töiden takia olleet voineet uhrata lehteen tarpeeksi aikaansa. Lisäksi lehteen oli lähetetty huomattavasti vähemmän kirjoituksia kuin toimittajat olivat toivoneet. [79]

”Jälkimaineesta” oli rivien välistä luettavissa, että hiippakuntalehden tilaajien vähäinen määrä aiheutti sen toimittajille uusien lehtien perustamispainetta. Lukijoiden ei tullut ihmetellä sitä, etteivät lehden viimeiset numerot olleet yhtä hyvin toimitettuja, koska lehden silloiset toimittajat olivat alkaneet toimittaa myös muita lehtiä. Ilmeisesti toimittajat tarkoittivat hiippakuntalehden tason laskemisella sitä, että toisin kuin aiemmat lehden numerot viimeiset kymmenen numeroa oli täytetty enenevässä määrin lähinnä eri kirjoista suomennetuilla tekstikatkelmilla sekä toisista sanomalehdistä poimituilla ulkomaanuutisilla. Toimitus arveli lehdellään hyödyttäneensä kansaa vain vähän, mutta toivoi samalla, ettei lehti ollut aiheuttanut pahennusta Jumalan seurakunnalle. [80]

Lopuksi jälkimaineessa suositeltiin toisia hengellisiä lehtiä. Hedbergin toimittamissa Kristillisissä Sanomissa oli hiippakuntalehden mukaan ”vanhuuden terveellinen ja hengellinen ruoka”. Samoin toivottiin, että Turussa julkaistava Tähti-lehti ”tulisi totisella valkeudella kirkkaasti paistavaksi tähdeksi, jota seuraten taitaisimme, niin kuin ennen muinen viisaat miehet itäiseltä maalta, löytää Vapahtajamme”. [81] Tähti-lehden perustaminen kesti kauemmin kuin hiippakuntalehden toimitus oli arvioinut, sillä se alkoi ilmestyä vasta maaliskuussa 1863. Koko lehden elinaikana siinä oli kaksi suoraa lainausta Kuopion Hippakunnan Sanomista. Vuonna 1864 siinä julkaistiin yhdestä ja samasta virrestä kaksi eri suomennosta, joista toisen oli tehnyt nimimerkki K. K. (K. M. Kiljander). Toinen lainaus oli Tähti-lehteen ilman nimimerkkiä lähetetyssä kirjoituksessa, jossa arvioitiin kriittisesti Kuopion Hippakunnan Sanomissa ollutta käsitystä Raamatun selityksen ja saarnan suhteesta. Kuopion hiippakuntalehti ilmestyi, kuten toimittajat olivat luvanneet, jokaisena lauantaina ja sitä julkaistiin sen elinaikana yhteensä 80 numeroa. [82]

III Hiippakuntalehden sisältö

1. Maaseutukirjeet lehden lukijakunnan kuvastajana

Kirjoitustaito oli lähes koko 1800-luvun talonpoikien saavuttamattomissa, sitä pidettiin lähinnä säätyläisille kuuluvana ylellisyytenä. Vuoden 1686 kirkkolaki vaati lukkariopettajilta kirjoitustaidon hallintaa ja kirjoituksen opettamista seurakuntalaisille lukutaidon ohessa, mutta vaatimus ei käytännössä toteutunut. Talonpoikien keskuudesta löytyi ihmisiä, jotka opiskelivat kirjoitustaidon omin neuvoin. Yleistyneet suomenkieliset sanomalehdet alkoivat suositella maaseutukirjeiden kirjoittamista ja kehottivat maalaisia tilaaman lehden yhteistilauksena ja muodostamaan lukuyhtiöitä, jotka totuttivat sanomalehtiin ja lisäsivät halua oman lehden tilaamiseen. [83]

Suomenkielisen sanomalehdistön tärkeisiin sisältöryhmiin kuuluivat 1800-luvun puolivälissä maaseutukirjeet. Maaseutukirjeiden katsottiin edustavan ”kansan ääntä” tai yleistä mielipidettä. Aikakauden kirjoittajista oli miellyttävää nähdä kirjoituksensa painettuna. Kansanmiesten tarttuminen kynään johti myös siihen, että toimituksen oli välillä sekä karsittava kirjeiden sisältöä että paranneltava niiden kieliasua. Lehdet saivat kirjoituksia käytännössä niiltä alueilta, joille niitä tilattiin ja joilla niitä luettiin. Maaseutukirjeissä käytettiin enimmäkseen nimimerkkejä, joiden avaaminen ei ole aina helppoa. Nimimerkit muotoiltiin tavallisesti etu- ja sukunimen alku- tai loppukirjaimista tai molemmista. Kuopion Hippakunnan Sanomiin lähetettyjen maaseutukirjeiden avulla voidaan karkeasti hahmotella lehteä lukeneiden ihmisten sosiaalista asemaa aikakauden yhteisössä. Seuraavassa käydään läpi niiden maaseutukirjeiden kirjoittajat, jotka on mahdollista identifioida. [84]

Maaseutukirjeellä tarkoitetaan tässä ilmestymispaikkakunnan ulkopuolelta lähetettyjä kirjeitä. Aikana, jolloin lehdellä oli vain yksi toimittaja ja hänkin sivutoiminen, maaseutukirjeet toivat helpotusta toimittajan työhön. Oman paikkakunnan uutiset toimittaja sai paikkakunnalla asuvilta tuttavilta, niinpä hän pyrki aktivoimaan levikkialueen ihmisiä. Kuopion hiippakuntalehden toimitus valitteli saamiensa maaseutukirjeiden vähäistä määrää. Vaikka lehdellä oli toimituksen mukaan noin 600 tilaajaa, kirjeitä ei silti ollut tullut tarpeeksi. Toimitus toivoi, että lehden levikkialueella asuvat tilaajat lähettäisivät ilmoituksia ”maakunnassa tapahtuvista hengellisistä hankkeista ja toimista”. [85]

Kuopion Hippakunnan Sanomiin maaseutukirjeitä kirjoittaneiden henkilöiden lukumäärä oli 21, näistä neljän asuinpaikka ei ole tiedossa. Maaseutukirjeiden kirjoittajista useimmat asuivat Kuopion hiippakunnan alueella. Neljä kirjeiden kirjoittajaa asui Kuopion hiippakunnan ulkopuolella Jyväskylässä, Hankasalmella, Keuruulla ja Alavudella. Rautalammilla ja Iisalmessa asui molemmissa kaksi maaseutukirjeiden kirjoittajaa. Yksi ja sama henkilö kirjoitti maaseutukirjeitä Suomussalmelta, Hyrynsalmelta ja Sotkamosta. Seuraavilla paikkakunnilla asui kullakin yksi maaseutukirjeiden kirjoittaja: Leppävirta, Karunki, Jyväskylä, Liperi, Nilsiä, Nivala, Kuhmo, Alavus, Tuusniemi, Nurmes, Keuruu ja Hankasalmi. Maantieteellisesti suurin osa kirjoittajista asui alle 150 kilometrin etäisyydellä Kuopiosta. Kaukaisin hiippakuntalehden kirjeenvaihtaja asui Peräpohjolan Karungissa.

Maaseutukirjeitä lähetettiin Kuopion Hippakunnan Sanomiin sen ilmestymisaikana 38 kappaletta, mutta lähetetyistä kirjeistä viisi jäi julkaisematta. Toimittajat perustelivat sensuurilinjaansa lehden takasivulla julkaisematta jääneiden kirjeiden kirjoittajille. Nimimerkin ”unelma” takaa kirjoittaneelle ilmoitettiin, ettei hänen kirjettään ”voi sovittaa lehteemme”. Iisalmesta runon lähettäneelle nimimerkille J.H-n ilmoitettiin, ettei hänen runonsa sisältänyt ”erinäisesti mitään, eikä myös ulkopuheessansa ole kaikin paikoin kauniisti sujuva”. Nurmeksesta kirjoittaneelle Rantalaiselle ilmoitettiin, että hänen lähettämänsä kirje kertoi samoja asioita kuin hänen aikaisemmin lähettämänsä hiippakuntalehdessä jo julkaistu kirje. Toimittajat toivoivat, että kirjeitä yhä lähetettäisiin, mutta lähetetyissä kirjeissä asian oli oltava tärkein: ”kertoelmissa asia olkoon tärkein aine vaan sisälliset liikutukset ainoasti sitä myöten ansaitsevat tämmöisissä kirjeissä saada tilaa, jos ne ikääskuin herätetään tapauksilta ja ovat näiden hohteet kertoilijan sielussa”. Hyrynsalmelta kirjoittaneen E. B:n kirjettä ei painettu, koska kirjeessä ei annettu tietoja seurakunnan hengellisistä asioista, ”joita ainoastaan lehtemme on ottanut julistaaksensa”. Lähetettyä kirjettä, jonka otsikkona oli ”Raamatun selittämisestä”, ei julkaistu ”erinäisistä syistä, joita kirjan=tekijän itsekin pitäisi taitaman arvata”. [86]

Aschan toivoi syksyllä 1859, että Jyväskylässä asuva W. K. lähettäisi lehteen kirjoituksia asuinpaikkansa koulujen toiminnasta. Hän tunsi tarvetta perustella pyyntöään, koska Jyväskylä sijaitsi Kuopion hiippakunnan ulkopuolella. Aschanin mukaan Jyväskylän tapahtumat koskivat Kuopion hiippakuntaa, koska Jyväskylä sijaitsi lähellä Kuopiota ja alueiden välillä oli Aschanin mukaan ”vanhudestan lähin heimolaisus”. Kyseinen W. K. lähetti vielä saman vuoden aikana hiippakuntalehteen kaksi kirjoitusta, joissa hän käsitteli Jyväskylän yläalkeiskoulun toimintaa. Kirjoituksissa hän käytti nimimerkkiä W. Kilpinen ja poikkeuksellisesti –r. [87] Hänen ensimmäinen kirjeensä julkaistiin antiikvakirjaimilla, mutta seuraava kirje hänen toivomustensa vastaisesti fraktuuralla, koska toimittajat olivat saaneet lukijoilta palautetta, että antiikvalla ladottua tekstiä oli ollut ”työlästä” lukea. Kaksi kirjettä hiippakuntalehteen lähettänyt Kilpinen oli Jyväskylän piirilääkäri, kirjailija ja suomen kielen ystävä Wolmar Styrbjörn Schildt (1810–1893). Schildt tuki harvoja suomenkielisiä lehtiä ja lähetti niihin suomen kieltä koskevia kirjoituksia. Schildt avusti muun muassa Maamiehen Ystävää ja Kuopion Sanomat -lehteä. Keskeisin asia Schildtin elämäntyössä oli suomalaisen sanaston kehittely, hänen kädenjälkeään ovat esimerkiksi sanat sairaala ja vankila. Schildt perusti vuonna 1857 Jyväskylään ylä-alkeiskoulun, jonka toiminnasta hän kertoi hippakuntalehteen lähettämissään maaseutukirjeissä. [88] Carl-Rudolf Gardbergin mukaan Schildt oli antiikvakirjaimien puolestapuhuja, mikä käy myös ilmi hänen toiveistaan saada kirjeensä julkaistuksi Hippakunnan sanomissa antiikvalla. [89]

Nimimerkkiä –t –n. käyttänyt lehden Karungin-kirjeenvaihtaja oli Pekka Raittilan mukaan pappina paikkakunnalla vuosina 1859–1860 toiminut Gustaf Robert Mellin (1826–1880). Mellin oli aktiivinen sanomalehtikirjoittaja ja kunnostautui myös kirjojen suomentajana. Hän käytti muiden sanomalehtien kirjoituksissa ja suomentamissaan kirjoissa pääasiassa nimimerkkiä R. M. Mellin suomensi ja julkaisi vuonna 1859 Oulussa teoksen Oikia parannus. [90] Hän kirjoitti Karungista kolme kirjettä hiippakuntalehteen. Hän kertoi pyhäkoulujen perustamisesta Alatorniolle sekä Karungin kirjaston perustamishankkeista ja alueen hengellisestä elämästä. [91]

Nimimerkki Eur-s oli Liperin kirkkoherra, lääninrovasti Anders Josef Europaeus (1797–1870). Europaeus perusti Liperiin maamme ensimmäisen suomenkielisen kansankirjaston ja ensimmäisen kansalle tarkoitetun koulun. Hän avusti useita sanomalehtiä, muun muassa Sanan Saattaja Wiipurista- ja Kuopio Tidning -lehtiä. [92] Europaeus lähetti hiippakuntalehteen yhden kirjeen, joka painettiin kahdessa numerossa. Hän käsitteli kirjeessä Polvijärven kirkon rakentamisen historiaa ja Höytiäiseen rakennetun kanavan seurauksia. Lehden toimittajien mukaan kirje ei kaikilta osin ollut lehden tarkoituksen mukainen, mutta se julkaistiin siitä huolimatta. Toimittajat perustelivat päätöstään: ”luulemme kuitenkin meidän vähän rikkovan lukijoitamme vastaan, jos senkin annamme tähän painattaa”. [93]

Suomussalmelta, Hyrynsalmelta ja Sotkamosta neljä kirjettä kahdella eri nimimerkillä E. B. ja E. B. S. lehteen lähettänyt Erik Bisi nuorempi (1819–1868) oli Limingassa syntynyt suomalainen runoilija ja sanomalehtikirjoittaja. Bisi toimi lukkarina Suomussalmella ja kirjoitti monia runomuotoisia kuvaelmia Kainuun elämästä ja luonnosta. Hän kirjoitti moniin sanomalehtiin Suomussalmen ja yleensä Kainuun asioista; varsinkin kato- ja nälkävuosina hän kertoi Suomussalmen oloista värikkäästi. Bisi vyörytti sanomalehtien välityksellä päättäjien tietoon syrjäalueiden köyhät olot. [94] Kuopion Hippakunnan Sanomiin Bisi kirjoitti kaksi kirjettä Suomussalmen hengellisistä oloista ja Sotkamosta yhden kirjeen, jossa kuvaili halla- ja katovuosien vaikutuksia paikkakunnalla. Hyrynsalmelta Bisi kirjoitti kirjeen, jota ei julkaistu, koska siinä ei toimittajien mukaan ollut kerrottu alueen hengellisistä asioista. [95]

Leppävirralta hiippakuntalehteen lähetettiin kaksi kirjettä, joista ensin julkaistussa ei mainittu kirjoittajan nimeä. Kirjeessä oli murtoluvuin ilmoitettuja tilastollisia tietoja Leppävirran alueelta. Seuraavana vuonna julkaistussa toisessa kirjeessä oli myös sisältönä murtoluvuin ilmoitettuja tilastollisia tietoja. Jälkimmäinen kirje oli alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä ja sen oli lehteen suomentanut P. A. Aschan. Kirjeen oli lähettänyt Leppävirran kirkkoherra Daniel Fredrik Walle (1802–1867). Kirjeiden sisällöstä päätellen Walle oli kirjoittanut molemmat kirjeet. [96]

Pidisjärveltä (Nivalasta) kirjoitti kaksi maaseutukirjettä heränneiden maallikkosaarnaaja talonpoika Wilhelm Niskanen (1796–1860). Niskanen oli Paavo Ruotsalaisen lähimmän työtoverin L. J. Niskasen serkku. Hän oli vuonna 1817 kokenut uskonnollisen murroksen ja liittynyt Paavo Ruotsalaisen johtamaan liikkeeseen. Niskanen oli jo nuorena hankkinut itselleen luku- ja kirjoitustaidon, hän luki paljon ja pohdiskeli lukemaansa. Kun Kalajokilaakson heränneiden johtohahmo Jonas Lagus muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle, hänen tilalleen kohosi W. Niskanen. Vuosisadan puolivälissä tapahtui herännäisyydessä Paavo Ruotsalaisen sovitteluyrityksistä huolimatta hajaannus, jolloin Niskasen ympärille kokoontunutta joukkoa alettiin nimittää ”niskaslaisuudeksi” ja Laguksen ympärille ryhmittyneitä ”toistupalaisiksi”. [97]

Niskanen otti maaseutukirjeessään osaa meneillään olleeseen katekismuskeskusteluun. Kirjeen alaviitteessä toimitus ilmoitti korjanneensa kirjeen kieliasua. Seuraavan vuoden alussa julkaistiin Niskasen kirjoittama maaseutukirje, jossa hän puuttui kirkkokäsikirjakeskusteluun. Kirjeen lopussa Niskanen ilmoitti, ettei hän ollut saanut yhteyttä hiippakuntalehden tilauksien kerääjään. Alaviitteessä toimitus pahoitteli asiaa; sen mukaan saman syyn vuoksi monet muutkaan eivät olleet voineet tilata lehteä. Hiippakuntalehti ei toimituksen saaman tiedon mukaan ollut saapunut kaikille paikkakunnille, joille se oli lähetetty, vaan oli jäänyt välille, mikä ei ollut ajankohtaan nähden ollenkaan tavatonta. Toimittajat lupasivat lähettää lehdet kaikille, joille lehti ei ollut tullut perille. [98]

Kuhmosta lehteen nimimerkillä O. P. kirjoittanut oli ilmeisesti paikkakunnalla tuolloin pappina toiminut Oscar Elis Pettersson (1831–1886). Maaseutukirjeessään hän selvitti paikkakunnan lukutaidon tilaa ja syitä sen huonouteen. Pettersson kertoi kirjeessään paikkakunnan kiertokoulujen tilasta. Lopuksi hän mainitsi alueella tapahtuneista hengellisistä herätyksistä, jotka olivat hänen mukaansa useimpien kohdalla johtaneet vain ”tekopyhyyteen”. [99]

Suurin osa maaseutukirjeitä Kuopion Hippakunnan Sanomiin kirjoittaneista oli sosiaalisesti korkeassa asemassa tai kirjeiden kirjoittajat olivat jo kunnostautuneet muidenkin lehtien vakiokirjeenvaihtajina. Maaseutukirjeiden kirjoittajien joukossa oli neljä pappia, joista kaksi oli kirkkoherroja, yksi lukkari sekä kaksi aikakauden lehdistöä ahkerasti avustaneita vaikuttajia. Vain kahden kirjeen kirjoittajan sosiaalinen asema oli talonpoika. Kyseiset talonpojat olivat nivalalainen Wilhelm Niskanen ja yhden kirjeen lehteen Hankasalmelta kirjoittanut Thomas Thomaan poika. [100] Kyseiset talonpojat olivat omin neuvoin opetelleet lukemaan ja kirjoittamaan. Maaseutukirjeiden kirjoittajien sosiaalisen taustan pohjalta voidaan arvioida, että lehteä lukivat lähinnä papit, lukkarit ja opettajat, joille lehti oli suunnattukin.

2. Keskustelu kirkollisten kirjojen uudistamisesta

Katekismuskomitean jäsenelle A. G. Borgille oli annettu tehtäväksi laatia katekismusehdotus, jonka komitea tarkasti vuonna 1858. Tarkastettu katekismusluonnos ilmestyi ruotsin kielellä 1858 ja suomeksi vuotta myöhemmin. Kuopion Hippakunnan Sanomissa kerrottiin, että keisari oli antanut jokaiselle ”maanmiehelle” tilaisuuden tehdä korjausehdotuksia sekä käsikirja- että katekismusehdotuksiin. Korjausehdotukset tuli toimittaa ennen vuoden 1861 loppua. Katekismus- ja käsikirjaehdotuksia sai käyttää virantoimituksessa ja lasten opetuksessa, missä vain seurakunnan jäsenet siihen suostuivat. [101]

Katekismuksensa esipuheessa Borg kirjoitti, että kyseinen katekismuksen selitys oli kirjoitettu jokaiselle kristitylle, joka halusi ymmärtää Jumalan sanaa Lutherin Vähästä katekismuksesta. Lisäksi Borg painotti, että katekismusselitys oli kirjoitettu nimenomaan tueksi vanhemmille. Selityksen avulla he pystyisivät neuvomaan lapsiaan ymmärtämään katekismusta ”oikein”. Borg ruoti esipuheessa aiempia katekismuksen opetusmenetelmiä. Hänen mukaansa Luther oli kirjoittanut Vähän katekismuksen vanhempien avuksi. Vanhempien tuli siis opettaa lapsiaan ymmärtämään katekismuksen kuutta pääkappaletta. Borg valitteli, että vanhemmat olivat luulleet tehneensä kaiken, kun he olivat saaneet lapsensa muistamaan ulkoa koko Vähän katekismuksen.

Borg antoi ohjeeksi vanhemmille, että heidän tuli lukea ensin hänen laatimansa katekismuksen selitys ja kiinnittää huomio isommilla kirjaimilla painettuihin asioihin. Samalla vanhempien tuli koettaa ymmärtää Vähää katekismusta. Tämän jälkeen vanhempien tuli opettaa lapsille omaksumaansa Vähää katekismusta suoraan. Katekismuksen esipuheen lisäksi Borg esitteli luonnostaan perusteluissaan, jotka hän kirjoitti katekismuskomitealle 1858 ja jotka komitea hyväksyi. Borg perusteli sitä, miltä osin ja miksi hänen luonnoksensa erosi Svebiliuksen katekismuksesta. Hän kirjoitti helmikuussa 1859 arkkipiispalle kirjeen, jossa hän toivoi, ettei perusteluja julkaistaisi, koska ne voitaisiin käsittää puolustusyritykseksi. Borg ei ilmeisesti kirjettä kirjoittaessaan tiennyt, että F. L. Schauman oli ne jo julkaissut lehdessään. Kirjeen mukaan Borg ei ollut kirjoittanut perustelujaan puolustukseksi vaan niille virkaveljille, jotka eivät tunteneet katekismuksen uudistamisen syitä. Kyseisiä perusteluja vastaava oli se selostus, jonka Borg julkaisi Kuopion Hippakunnan Sanomissa ja jossa hän esitteli uuden katekismuksen sisältöä ja tarkoitusta. [102]

A. G. Borg kirjoitti katekismusluonnoksesta hiippakuntalehden ensi numeroissa vuonna 1859. Borg oli saanut ystävältään kirjeen, johon hän vastasi lehdessä. Kirjeen lähettäjän nimeä hän ei lehdessä paljastanut. Kirjeen mukaan katekismusluonnos ei ollut saanut varauksetonta hyväksyntää edes niiden parissa, joilla oli todella ”huoli” sielustaan. Borgin vastaus näihin mielipiteisiin oli, että jos luonnos oli ihmisestä, niin se raukeaisi tyhjään. Mutta jos se sen sijaan oli Jumalasta, niin sitä ei voitu tehdä tyhjäksi. Borgin mukaan katekismusluonnoksessa ei ollut kyse muusta kuin katekismuksen selityksen korjaamisesta. Monet eivät olleet hänen mukaansa ymmärtäneet Svebiliuksen katekismuksen selitystä ja olivat tämän vuoksi tyytyneet Möllerin katekismukseen. Möllerin selitystä oli Borgin mukaan helpompi ymmärtää, ”vaikk´ei siitäkään pääse Lutheruksen vähäisen katekismuksen käsitykseen”. [103]

Borg loi seuraavaksi katsauksen katekismuskomitean historiaan. Edellinen katekismuskomitea oli kokoontunut 40 vuotta aiemmin. Kyseisessä komiteassa kiisteltiin ratkaisemattomasti siitä, pidettiinkö Lutherin Vähää katekismusta katekismusopetuksen perustuksena vai ei. Vuonna 1854 arkkipiispa kokosi uuden katekismuskomitean, jonka kaikki jäsenet olivat Borgin mukaan sitä mieltä, että Lutherin Vähän katekismuksen tuli olla katekismusopetuksen perustuksena. Arkkipiispa oli Borgin mukaan sanonut, että katekismuskomitean päätehtävänä oli saada Suomen kansa ymmärtämään oikein Lutherin Vähää katekismusta. Jo vuonna 1854 kokoon kutsutun katekismuskomitean alkumetreillä oli hiippakuntalehden mukaan tullut ilmi sellaisia käsityksiä, että kaikki kysymys- ja vastaustekniikkaa käyttävät kirjat oli hylättävä. Näiden sijaan tuli korostaa Raamatun lukemisen tärkeyttä ja Raamatun historian hyötyä. Borg vastasi näihin mielipiteisiin hiippakuntalehdessä. Hänen mukaansa kukaan ei kiistänyt kyseisten asioiden tarpeellisuutta, mutta ei niiden hyöty tehnyt tyhjäksi katekismuksen tarpeellisuutta. Borg puolusti katekismusluonnoksen kysymys- ja vastaustekniikkaa, sillä se auttoi hänen mukaansa yksinkertaista ja oppimatonta isää ja äitiä kristinopin opettamisessa lapselle. Borgin mukaan katekismuskiistassa oli kysymys vauraiden yliopistossa opiskelleiden ihmisten ja köyhän kansanosan välisestä näkökulmaerosta. ”Kaukana on köyhäin pimiät majat Yliopiston kiiltävistä huoneista. Mataloissa majoissa tarvitaan toisenlaisia katekismuksia, kuin ehkä joku siellä ylhäällä arvaisi tarvittavan.” Lauri Hallan mukaan kirjoitusten poleeminen sävy oli tähdätty F. L. Schaumania vastaan. Schauman lausui ”yliopiston kiiltävistä huoneista” tunnussanoja kansalle, mutta ei ymmärtänyt mitä ”köyhän pimeissä majoissa” ajateltiin. Borgin mukaan köyhän kansan keskuudessa tarvittiin sellaista kirjaa, joka neuvoi ja opetti samalla kertaa sekä opettajaa että oppilasta. [104]

Borgin mielestä Vähä katekismus ei ilman selitystä ollut lapsille helppo ymmärtää. Hän kehotti kuitenkin niitä, joiden mielestä Lutherin katekismus tuli hylätä, katsomaan esimerkkiä Saksan valtakunnasta. Saksassa oli Borgin mukaan ollut seurakunnalle suureksi vahingoksi, että siellä oli nuorelle kansalle julkaistu useita erilaisia katekismuksia, ilman seurakunnan oman opin ja tunnustuksen luonnollisen järjestyksen noudattamista. Borgin sanoin ”missä ikänään parempi uskon ja hengen yhteys löytynyt on, siellä on palattu takaisin Lutheruksen lyhyeen katekismukseen kaikesta nykyisestä Opin=Baabelista”. [105]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin Oulun rovastikunnan pappeinkokouksen arvio katekismusluonnoksesta. Katekismusluonnos oli kokouksen mielestä esitysmuotonsa ja ymmärrettävyytensä puolesta parempi kuin vanhemmat oppikirjat. Kokemus oli kuitenkin kokouksen mukaan osoittanut, ettei ulkolukua voitu välttää niin kauan kuin Vähää katekismusta pidettiin ainoana kristinoppina. Lisäksi pappien mukaan vanhemmat eivät tahtoneet noudattaa uuden katekismuksen esipuheessa olleita lukuohjeita. Kokous suositteli, että Vähä katekismus jätettäisiin kokonaan pois katekismusluonnoksen alusta. Kokouksen mukaan Vähä katekismus ja Borgin laatima katekismusluonnos tuli yhdistää. Borgin katekismuksen selitys oli jaettu kahteen osaan, joilla oli eri painoarvo. Kokouksen mielestä katekismusluonnosta oli lyhennettävä niin, että siitä tuli jättää pois vähempiarvoinen selitys. Kokouksen mukaan Lutherin Vähä katekismus ei voinut olla ainoana kristinopin kirjana, koska siinä ei ollut muutamia perustavanlaatuisia opinkohtia, kuten esimerkiksi oppia perisynnistä ja vanhurskauttamisesta. Lisäksi Vähän katekismuksen pohjalta oli kokouksen mukaan työläs ymmärtää, että kaste oli Jumalan armoliitto ihmisen kanssa. Lopuksi kokous päätyi kuitenkin suosittelemaan uuden katekismusluonnoksen käyttämistä, koska se oli aiempia täydellisempi ja selkeämpi, vaikka siihen ei kokouksen suosittelemia muutoksia tehtäisikään. [106]

Borg vastasi hiippakuntalehdessä Oulun rovastikunnan kannanottoon katekismusasiassa. Hänen mukaansa pappeinkokouksen osanottajat eivät olleet halunneet sanoa katekismusta vastaan ”kovaa” sanaa, koska he tiesivät hänen, heidän entisen virkaveljensä nähneen katekismuksen ääressä paljon vaivaa. Borgin mukaan Oulun virkaveljet olivat ilmaisseet, että Lutherin Vähä katekismus tuli jättää pois katekismuksen alusta, koska selityksessä esitettiin kaikki sen kappaleet. Näin heidän mielestään olisi voitu välttää turhaa ulkolukua. Borgin mukaan Lutherin Vähä katekismus tuli kuitenkin säilyttää katekismusselityksen alussa, koska hänen laatimastaan katekismuksen selityksestä hyötyivät ennen kaikkea vanhemmat. Borgin mukaan lapsen vanhemmat voivat selityksen kautta päästä sisälle Lutherin Vähän katekismuksen maailmaan ja pystyivät sitten selittämään sitä suoraan lapsilleen. Borg ilmaisi, että ”juuri sillä tunnolla on tämä uusi katekismus kirjoitettu”. Hänen mukaansa pappien tuli sekä käskeä että vaatia vanhempia ajattelemaan ja ymmärtämään katekismusta. Mikäli näin ei tehty, uusi sukupolvi jäi samaan pimeyteen kuin edellinen. Jos näin kävi, oli parempi, ettei uutta katekismusta olisi kirjoitettukaan lisärasitukseksi lapsille. [107]

Borg piti katekismuksensa päämääränä sitä, että vanhempien tuli ensin oppia sen avulla opettamaan Vähää katekismusta. Tämän jälkeen lasten tuli oppia lukemaan katekismusta. Näin Borg perusteli sitä, miksi Lutherin Vähä katekismus oli ensin ja selitys vasta sen jälkeen. Tämän jälkeen hän kysyi lehdessä Oulun pappeinkokoukselta, oliko sopivaa, että perisynnistä, vanhurskauttamisesta tai kasteesta opetettaisiin lapsille eri tavalla kuin Vähässä katekismuksessa. Borgin mukaan sellainen lapsi tunsi perisynnin, joka oli oppinut tuntemaan käskyjen kautta syntisyytensä. Samoin sellainen lapsi ymmärsi vanhurskauttamisen, joka Vähän katekismuksen sanoin tunnusti: ”Jeesus Kristus on minun kadotetun ja tuomitun ihmisen lunastanut, ja kaikista synnistä kuolemasta ja perkeleen vallan alta päästänyt”. Lopuksi Borg kirjoitti, ettei häntä haitannut se, mitä hänen katekismusselityksestään sanottiin, vaan se että Lutheria ”taitamattomasti moitittiin”. [108]

Kuopion Hippakunnan Sanomissa uutisoitiin myös Ala-Karjalan rovastikunnan pappeinkokouksesta, jossa oli käsitelty uutta katekismusluonnosta. Kokouksen mukaan Borgin laatima luonnos merkitsi katekismusasiassa suurta askelta eteenpäin. Papit eivät kuitenkaan olleet varauksettoman tyytyväisiä katekismusluonnokseen, koska sen kysymykset oli toisinaan jaettu liian pieniin osiin, mistä kokonaisuus kärsi. Borgin laatima katekismusluonnos seurasi uskontunnustuksen selityksessä Apostolisen uskontunnustuksen järjestystä. Kokouksen mukaan uskontunnustuksen käsittelyjärjestystä tuli muuttaa kolmannessa uskonkappaleessa. Tämän selitys tuli kokouksen mukaan laatia ”armonjärjestyksen” pohjalta, eli ensin tuli puhua Pyhän Hengen armotöistä ja sen jälkeen kirkosta. Lopuksi kokous toivoi, että Borg tekisi tarvittavat korjaukset. [109]

Talonpoika Wilhelm Niskanen Pidisjärveltä (eli Nivalasta) kommentoi uutta katekismusluonnosta hiippakuntalehdessä. Hän oli kirjoituksen mukaan iloinen katekismuksen valmistumisesta. Niskasen mukaan Svebiliuksen ja Möllerin katekismukset olivat Lutherin Vähän katekismuksen jatko-osia eivätkä itse katekismuksen ”totuuden toistajia”. Kyseisten katekismusten puute oli Niskasen mukaan se, ettei käsiteltävä asia päässyt niiden kautta sydämeen asti. Niskanen ei tosin ollut saanut uutta katekismusluonnosta käsiinsä mutta toivoi sen olevan ”otollinen”. Myöhemmin talonpoika Niskanen ilmeisesti oli saanut katekismuksen käsiinsä ja suitsutti seuraavassa maaseutukirjeessään kyseistä katekismusta, miten se johdatti sisälle Lutherin Vähään katekismukseen. Myös Thomas Thomaanpoika Hankasalmelta kommentoi maaseutukirjeessään katekismusta. Thomaksen mukaan lasten oli vaikea ymmärtää Svebiliuksen selitystä. Hänen mukaansa uusi katekismusluonnos oli pyhäkouluille paljon parempi kuin Svebiliuksen selitys. Katekismusluonnoksesta löytyi Thomaksen mukaan paljon sellaista mitä ei ollut edellisissä katekismuksissa. Borgin tilalle tulleen ”sisälehden” toimittajan K. E. Roosin näkemys katekismusasiassa oli ilmeisesti jonkin verran erilainen kuin Borgin. Kun Roos alkoi toimittaa sisälehteä, hän ilmoitti, että sisälehden sisältönä tuli olemaan katekismus, ei kuitenkaan kysymys- ja vastausmuodossa vaan saarnamuotoon rakennettuna. Roosin mukaan ulkonainen tieto selkeytyi kysymys - vastaus -tekniikan avulla, mutta saarnojen kautta ihmiset saivat kehotusta lukemaan katekismusta. Näin sisälehteen tuli Jumalan kymmenen käskyn selitys. [110]

Aschan puuttui lehdessä Ingmanin ”koetusraamatusta” käytyyn keskusteluun. Hänen mukaansa muutamissa pappeinkokouksissa oli keskusteltu Ingmanin käännöksestä, joka oli tuomittu armottomasti polttoroviolle. Aschan vertasi kyseistä menettelyä katolisen kirkon kerettiläisoikeudenkäynteihin, joissa oli langetettu tuomioita ilman perusteluja. Aschan peräsi, että Ingmanille oli annettava tilaisuus puolustautua. Huhuille ei kenenkään ”ymmärtäväisen” tullut kallistaa korvaansa. [111]

Hiippakuntalehdessä oli uutinen, että Kuopion Pipliaseura oli päättänyt myydä sekä vuoden 1776 raamatunkäännöstä että Ingmanin tekemää käännöstä. Ostajalle Pipliaseura päätti kuitenkin myydä ensisijaisesti vuoden 1776 kirkkoraamattua, ellei hän erikseen haluaisi Ingmanin käännöstä. Aschan kommentoi *-merkillä uutista lehden alakerran palstalla. Lehden mukaan osa ihmisistä ajatteli, ettei Pipliaseuroilla ollut asetusten mukaan oikeutta levittää toista Raamattua kuin kirkollista eli vuoden 1776 käännöstä. Lisäksi oli epäilyksiä, ettei tuona kylmäkiskoisena aikana kannattanut tehdä uutta käännöstä. Aschanin mukaan kirkollisen kirjan tuli olla mahdollisimman tarkasti käännetty heprean ja kreikan kielistä. Koska hänen mukaansa vuoden 1776 käännöksessä oli virheitä, niitä tuli korjata. Aschanin mukaan niiden, jotka vastustivat Ingmanin käännöstä, tuli julkisesti näyttää missä se oli huono. [112]

Ingmanin käännöstä oli käsitelty Nilsiässä lokakuussa 1859 pidetyssä pappeinkokouksessa. Hiippakuntalehdessä kerrottiin kokouksesta. Lehden mukaan kokouksessa päätettiin, että tuomiokapitulin piti valvoa, ettei Ingmanin käännöstä painettaisi ennen kuin sen virheet oli korjattu. Kokouksen osanottajien kesken oli kierrätetty Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin Henrik Leopold Melanderin (1819–1890) ja saman koulun matematiikan kollegan Karl Arnold Thermanin (1823–1900) Ingmanin käännöksestä laatimaa muistiota. Myös Sodankylässä pidetyssä Lapin rovastikuntakokouksessa oli yhtenä aiheena ollut Ingmanin raamatunkäännös. Hiippakuntalehden mukaan kokouksessa esitettiin osanottajille kysymys, oliko Ingmanin suomennoksessa käännösvirheitä verrattuna alkutekstiin. Lisäksi oli kysytty, oliko edellinen raamatunkäännös parempi kuin Ingmanin laatima. Hiippakuntalehti tiedotti Kuopion rovastikunnan kokouksesta, jossa oli päätetty painattaa rehtori Melanderin ja kollega Thermanin muistutukset Ingmanin ”koetusraamatusta” suuren yleisön tietoon. Päätöksen takana oli ollut etenkin rovasti J. I. Bergh. [113]

Vuoden 1860 alussa Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistiin ilmoitus, jonka mukaan kirjakaupoissa oli nyt myytävänä sekä uutta Ingmanin raamatunkäännöstä että vanhaa vuoden 1776 raamatunkäännöstä. Ingmanin käännöksen oli painattanut Turun Pipliaseura, saman käännöksen pohjalta oli Englannin Pipliaseura painattanut 20 000 kappaletta Uutta testamenttia. Hiippakuntalehden mukaan Ingmanin käännös oli tarkoitettu kokeeksi ja maanmiesten tutkittavaksi. Lehdessä muistutettiin että ihmisen, joka kaipasi vanhaa käännöstä, tuli varmistaa kirjakaupoista, myytiinkö siellä uutta vai vanhaa käännöstä, ettei hän vahingossa ostaisi väärää. [114]

Ingmanin raamatunkäännöksen vastustaminen alkoi Kuopion hiippakunnan heränneen, lähinnä toistupalaisuuteen lukeutuneen papiston keskuudessa vuonna 1858, kun Ingmanin kääntämä Uusi testamentti julkistettiin. Tammikuussa 1859 Iisalmessa pidetyssä Kuopion tuomiorovastikunnan kokouksessa päätettiin laatia kattava luettelo Ingmanin käännöksen virheistä. Ennen seuraavaa kokousta Aschan koetti hiippakuntalehdessä tuloksettomasti rauhoitella tilannetta, jotta toistakin osapuolta kuultaisiin. Lokakuussa 1859 pidettiin Nilsiässä rovastikunnan papiston kokous, jossa esitettiin kaksi luetteloa Ingmanin käännöksen virheistä. Luettelo, jonka tekijät olivat kuopiolaiset koulumiehet H. L. Melander ja K. A. Therman, päätettiin jakaa papeille. Kokous toivoi, että tuomiokapituli puuttuisi tilanteeseen, jotta Ingmanin käännös saataisiin virallisesti tarkastetuksi ja seurakunnissa voitaisiin vastedeskin käyttää vuoden 1776 raamatunkäännöstä. Kuopion tuomiokapituli lähetti Suomen Pipliaseuralle kirjelmän, jossa se piti välttämättömänä Ingmanin käännöksen huolellista tarkastamista, kun sitä käännöksen esipuheessakin pidettiin vain ehdotuksena. Tuomiokapituli ei pitänyt riittävänä esipuheessa yleisölle annettua kehotusta huomautusten lähettämisestä seuralle, koska korjaustyössä oli tehty eksegeettiseltä ja filologiselta kannalta merkittäviä muutoksia. Kirjelmän lopussa oli uhkaus, että ellei seura ryhtyisi toimiin käännöksen korjaamiseksi, tuomiokapituli anoisi keisarilliselta majesteetilta komitean asettamista suorittamaan ehdotettua tarkastusta. Kaiken tämän vuoksi raamatunpainokseen kiinnitettiin lappu, jossa luki ”Koetus-raamattu”. Heränneet omaksuivat jyrkästi vastustavan kannan Ingmanin raamatunkäännökseen, kun taas ne joille suomen kielen kehittäminen oli tärkeää, suhtautuivat julkaisuun myönteisesti. Pohjanmaan ja Savon rovastikuntakokouksissa herännäispapit esittivät syytöksen, että Ingmanin Raamatun levittäminen oli lainvastaista. Heränneisiin lukeutunut rovasti Bergh oli selvillä siitä, ettei arkkipiispa ollut halunnut häntä kirkollisiin komiteoihin. Tämä kiristi hänen asennettaan Pipliaseuran puheenjohtajaa arkkipiispa Bergenheimiä kohtaan. [115]

Arkkipiispa Bergenheim kutsui koolle virsikirjakomitean, joka piti ensimmäisen kokouksen helmikuussa 1854. Bergenheimin mukaan vanhoista virsistä mahdollisimman moni tuli säilyttää alkuperäisessä muodossa, kun taas sisällyksettömät virret oli korvattava samanaiheisilla. Uuteen komiteaan kuuluivat piispat sekä B. O. Lille, J. L. Runeberg, Carl Helenius ja Lars Stenbäck. Komitea päätti ottaa käsittelyynsä ensin ruotsinkielisen virsikirjan. Uuden virsikirjan toimitustyö tuli Runebergin, Lillen ja Stenbäckin tehtäväksi. Runebergin virsikirjaehdotus valmistui maaliskuussa 1856, muilta ei saatu kokonaista ehdotusta. Runeberg korvasi virsikirjaluonnoksessaan 94 virttä uusilla ja korjasi jäljelle jääneiden kieliasua. Runebergin laatima ruotsalainen virsikirjaehdotus hyväksyttiin vuonna 1857. Senaatti määräsi, että huomautukset siitä oli tehtävä vuoden 1860 loppuun mennessä. Senaatti oli kehottanut arkkipiispaa vuonna 1857 etsimään sopivia jäseniä suomalaisen virsikirjan uudistustyöhön, mutta asia siirtyi aina vuoteen 1863 asti. [116]

Ilmeisesti suomalaisen virsikirjakomitean koolle kutsumista odoteltaessa hiippakuntalehdessä julkaistiin suomenkielisiä virsiä, joista pääosa oli Runebergin ruotsinkielisestä virsikirjaluonnoksesta suomennettuja. Hiippakuntalehdessä julkaistiin yhteensä 31 virttä, joista 22 oli ruotsalaisesta virsikirjasta suomennettuja ja viisi vuoden 1701 virsikirjasta muokattuja; loput neljä virttä olivat peräisin eri lähteistä. Virsistä kolmetoista oli lähettänyt nimimerkki Bqt. Nimimerkin takana oli kuopiolaislähtöinen Kesälahden kirkkoherra Gustaf Reinhold Blomqvist (1813–1876). [117] Kaksi virttä oli nimimerkillä K. K. lähettänyt tuomiokapitulin notaari Karl Mårten Kiljander. Runonsuomentajana tunnettu Kiljander kutsuttiin vuonna 1863 virsikirjakomitean jäseneksi. Hän oli komiteatyössä ahkera. Hänen virsisuomennoksiaan on vielä nykyisessäkin virsikirjassa säilynyt neljä. Hiippakuntalehdessä julkaistuista kahdesta virrestä kumpikaan ei ole nykyisessä virsikirjassa. [118]

Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistuista virsistä yksitoista oli lähetetty ilman nimimerkkiä. Kaksi virttä oli suomentanut Hyrynsalmen kirkkoherra Gustaf Adolf Saxbäck (1805–1877) ja yhtä julkaistuista virsistä olivat lehden toimittajat olleet mukana suomentamassa. [119] Virsistä kaksi oli otettu vuosisadan alkupuolella julkaistuista virsikirjoista eli yksi arkkipiispa Jacob Tengströmin (1755–1832) uudistamasta kokoelmasta Uusia hengellisiä virsiä painettu 1836 ja toinen Sotkamon kirkkoherran Johan Frosteruksen (1720–1809) kokoamasta Muutamia kristillisiä virsiä painettu 1826. Vaikka hiippakuntalehdessä julkaistiin monia Runebergin ruotsalaisesta virsikirjaehdotuksesta suomennettuja virsiä, ei lehden kanta siihen ollut pelkästään myönteinen. Tämä tuli ilmi lehdessä julkaistun Raumerin kirjoittaman kasvatusopin historian suomennoksen alaviitteessä. Raumerin tekstin suomennoksessa oli kohta ”Tietysti on meidän uusissa virsikirjoissa näiltä vanhoilta virsiltä elämän=itu leikattu pois”. Lausetta kommentoitiin lehden alaviitteessä toteamalla, että se mitä kappaleessa sanottiin uusista virsikirjoista, koski Saksanmaan asioita mutta ”sopinee ehkä meidänki asiohin”. [120]

Käsikirjauudistukseen otettiin 1800-luvun puolivälissä sama varovainen linja kuin virsikirjauudistukseenkin. Käsikirjaa oli muutettava mahdollisimman vähän; ensimmäisessä komitean kokouksessa vuonna 1854 lähdettiin muokkaamaan vanhaa käsikirjaa. Uusi kirkkokäsikirjaluonnos tuli painosta vuonna 1859 sekä suomen- että ruotsinkielisenä. Senaatti suostui sen koekäyttöön niissä seurakunnissa, jotka sitä halusivat. Käsikirjakomitea oli päättänyt lisäksi laatia kaksi uutta evankeliumitekstisarjaa. [121]

Kuopion Hippakunnan Sanomissa kirjoitettiin uudesta käsikirjasta vain vähän. Lehdessä ilmoitettiin, että keisari oli antanut jokaiselle maanmiehelle tilaisuuden tehdä muistutuksia uuteen käsikirjaluonnokseen vuoden 1861 loppuun mennessä. Oulun rovastikunnan pappeinkokouksessa heinäkuussa 1859 oli suitsutettu uutta käsikirjaluonnosta. Kokous ehdotti esimerkiksi kasteen yhteydessä tapahtuvaa rukousta, jolla perisynti otettiin pois, poistettavaksi uudesta käsikirjasta. Talonpoika Wilhelm Niskanen kommentoi käsikirjaehdotusta hiippakuntalehden maaseutukirjeessä. Niskanen ei ollut tyytyväinen siihen, että käsikirjaluonnoksesta oli poistettu rukous perisynnin pois ottamisesta. Niskasen mukaan ”luopuminen on vaatimus luopua pois perkeleestä ja käsky seistä perkelettä vastaan”. Lehden viimeisessä käsikirjaan liittyneessä uutisessa Turun tuomiokapituli kiirehti kahden uuden evankeliumitekstisarjan valmistumista. [122]

3. Keskustelu kirkkoveisuusta

Iisalmen pappeinkokouksessa tammikuussa 1859 oli keskusteltu siitä, miten seurakunnan virsilaulua voisi parantaa. Hiippakuntalehden mukaan paikkakunnalla oli kansan keskuudessa tavallisena kilpailun aiheena se, kuka ”tukkii lukkarin suun”. Miehet huusivat kilpaa toinen toistensa kanssa lehden mukaan siksi, että heidän äänensä kuuluisi paremmin taivaaseen. Tämän johdosta pappeinkokous pyrki parantamaan virsilaulutaitoa seurakunnissa. Kokous ehdotti, että lukkarit opettaisivat lauantai-iltaisin nuorta kansaa laulamaan seuraavalle päivälle määrättyjä virsiä. Toisaalta kokouksessa ajateltiin, että eri seurakunnissa ilmenevä erilainen tapa laulaa virsiä oli rikkaus, jota ei pitäisi moittia. [123]

Hiippakuntalehdessä julkaistua Iisalmen pappeinkokouksen näkemystä paikallisesta laulutavasta rikkautena oli Oulun Wiikko-Sanomissa kritisoinut vihantilainen M. Haavisto. Haavisto ilmaisi kirjoituksessaan ensin tyytyväisyytensä Iisalmen pappeinkokouksessa kirkkoveisuun parantamiseksi esitettyihin ajatuksiin. Tämän jälkeen hän kysyi kaksi kysymystä niiltä, jotka olivat Kuopion Hippakunnan Sanomissa pitäneet paikallista laulutapaa rikkautena. Ensiksi Haavisto halusi tietää, millaiset virsinuotit lukkariksi aikovan täytyi osata, ja toiseksi, missä lukkariksi aikovan täytyi käydä veisuuta oppimassa, niin että lukkari valmistuttuaan olisi kelvollinen hakemaan kaikkiin yhden hiippakunnan seurakuntiin, ettei tulisi ”tavaton sopimattomuus” lukkarin ja seurakunnan veisaamisen välille. Aschan vastasi Haaviston kritiikkiin hiippakuntalehdessä ja puolusti pappeinkokouksen päätöstä, joka oli hänen mielestään oikea. Aschanin mukaan ei missään seurakunnassa ollut niin suurta eroa virsilaulussa, etteivät naapuriseurakuntalaiset pystyisi siihen osallistumaan. Hän kirjoitti, että lukkareiden ei tullut pakottaa seurakuntalaisia laulamaan niin kuin koraalikirjoissa käskettiin. Toisaalta Aschan myös moitti lukkareiden laulutaitoa. Siinä oli hänen mukaansa parantamisen varaa, he kun eivät osanneet laulaa nuoteista. [124]

Alkaneeseen keskusteluun puuttui ylivieskalaislähtöinen lukkari Pietari Päivärinta (1827–1913), joka näihin aikoihin aloitteli kirjallista toimintaansa lähettämällä Oulun Wiikko-Sanomiin maaseutukirjeitään. Päivärinta lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin kirjoituksen ”Kirje Lukkarerille”, jossa hän tahtoi herätellä virkaveljiään ottamaan kantaa kysymykseen seurakuntien erilaisen laulutavan erinomaisuudesta. Päivärinta kysyi virkaveljiltään: "Oletteko sattuneet saamaan käsiinne Kuopion Hippakunnan Sanomia, joissa on kertomus Iisalmen pappein kokouksesta, jossa myös muun seassa on ollut puhetta kirkko=veisuustaki?". Itse kirjoituksessa Päivärinta kritisoi ajatusta, että eri seurakunnissa olisi lupa laulaa koraalit omalla tavallaan. Päivärinnan mukaan tämä aiheutti sekaannusta, kun vieraspaikkakuntalaiset vierailivat toisissa seurakunnissa ja kun lukkarit vaihtuivat. Tämän jälkeen Pohjois-Suomen johtavat lukkarit alkoivat julkaista Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoituksia, joissa aihetta tutkineen Kaarlo Jalkasen mukaan kuvastui voimakas ammattitietoisuus ja omanarvon tunto. Oulun Wiikko-Sanomissa lupaavasti alkanut keskustelu kuitenkin tyrehtyi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että Kuopion Hippakunnan Sanomissa puitiin samaan aikaan erittäin voimaperäisesti samoja asioita. [125]

Lukkareiden laulutaidosta kirjoitti Kuopion Hippakunnan Sanomiin nimimerkki S. R. J-n. Kirjoittajan mukaan lukkareiden palkkaa oli vähennetty eri tavoin niin paljon, ettei se innostanut opiskelemaan laulutaitoa. Lisäksi kirjoittajan mukaan kirkkoherrat eivät lukkaria valitessaan panneet painoa laulutaidolle vaan muille seikoille. Eikä lukkareiden laulutaidon opettajien valinnassa ollut noudatettu Porvoon tuomiokapitulin määräämiä koulutusvaatimuksia, vaan sellaisia kriteerejä ”joita emme kehtaa mainita”. Kirjoittaja esitti parannusehdotuksen, jonka mukaan lukkareiden palkan tuli olla ”entisenlainen”, jokaisessa hiippakunnassa tuli olla vain yksi joka testasi lukkarioppilaiden laulutaitoa ja ainoastaan tuomiokapituli voisi päättää sopivan henkilön valinnasta lukkarin virkaan. [126]

Saman nimimerkin takaa julkaistiin seuraavana vuonna hiippakuntalehdessä kirjoitus, jonka mukaan eri seurakunnissa vallinnut erilainen laulutapa oli syynä virsilaulutaidon heikkouteen. Virsilaulutaito parani kirjoittajan mukaan, kun jokaisessa seurakunnassa seurattaisiin yhtä koraalikirjaa. Aschan ei vakuuttunut kirjoittajan mielipiteestä, vaan piti kirjoittajan kanssa väittelyä ”hupaisena” ja kirjoitti vastineen. Aschanin mukaan suurimmassa osassa seurakuntia ei osattu laulaa nuoteista. Näitä seurakuntia hän ei ollut tarkoittanutkaan puolustaessaan jokaiselle seurakunnalle ominaista laulutapaa. Aschanin mukaan esimerkiksi Pohjois-Karjalassa oli muodostunut omanlainen laulutyyli, jota hän piti rikkautena. Näillä alueilla oli virsinuoteista tullut kansanomaisuutta, josta vieraannuttaminen oli Aschanin mukaan ”pyhyyden loukkaamista”. Aschan myönsi, että siellä missä ei laulutaitoa ollut, lukkarin oli tehtävä parhaansa ja pysyttävä koraalikirjassa. Aschanin näkemys oli Hannu Vapaavuoren mukaan sekoitus sekä vuosisadan alkupuolen käytäntöä, jossa seurakunnan laulamiseen ei puututtu hyvässä eikä pahassa, että romanttista ajatusta kansan alkuvoimaisesta luomisvoimasta, jolle täytyi antaa tilaa. Kirjoittaja vastasi Aschanille jälleen saman nimimerkin takaa. Kirjoittaja oli yhtä mieltä Aschanin kanssa siitä, ettei seurakunnissa joissa oli laulutaitoa tullut siihen puuttua, mutta toivoi kuitenkin että käytettäisiin yhtä koraalikirjaa. Aschan vastasi vielä tähän kirjoitukseen. Hänen mukaansa ei tullut käyttää yhtä koraalikirjaa, koska ”nuottia ei kuitenkaan taideta seurakuntain suussa säilyttää puhtaina ihan kuin alkuperäisesti soivat”. Vaikka alun perin M. Haaviston Oulun Wiikko-Sanomissa esittämä kysymys ”missä lukkarin tuli kouluttautua, kelvatakseen lukkariksi kaikissa seurakunnissa” paisui mittavaksi keskusteluksi Kuopion Hippakunnan Sanomissa, hän ei saanut siihen vastausta. Sen sijaan Aschan perusteli näkemystään, ettei sellaista paikkaa tulisi ollakaan. [127]

Hannu Vapaavuoren mukaan kansallisen kulttuuri-identiteetin herääminen näkyi kaikilla elämänalueilla, myös jumalanpalveluksen virsilaulussa. Jumalanpalvelus oli osa sitä velvollisuuksien kokonaisuutta, joka muodosti yksilön suhteen esivaltaan. Virsien veisaaminen kuului yhtenä velvollisuutena jumalanpalveluksiin. Virsilaulua ei kuitenkaan kehitetty ennen vuosisadan puoliväliä. Tällöin valtiollisen vapautumisen, suomenkielisten sanomalehtien voimakkaan kasvun ja kirkollisten uudistusten käynnistymisen myötä alettiin keskustella jumalanpalveluksen musiikista. Lehdistössä käytiin 1860-luvun taitteessa lukkarien tehtäväalaan ja viran ongelmiin liittyvää keskustelua, jossa pääasiassa lukkarit itse vaihtoivat ajatuksia. Ajankohdan kirkkolaulua koskevissa lehtikirjoituksissa aiheeseen suhtauduttiin yleensä myönteisesti. Kielteisiäkin asenteita esiintyi, mutta ne eivät olleet periaatteellisia. Veisuu näytti monien näkökulmasta kauan epäkunnossa olleelta työkalulta, jonka käyttötarkoitustakaan ei tunnettu. Kansa ei kirkossa piitannut veisuusta ja osa papistostakin väheksyi sitä. Lukkareiksi hakevien laulutaidolle ei pantu painoa, vaan kirkkoherroilla oli muita sopimattomiakin valintaperusteita. [128]

Suurin osa lehtikirjoituksista vaati yhtenäisyyttä kirkkolauluun, mutta siitä ei oltu yksimielisiä. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä ajatukseen, että seurakunnat määrättäisiin kaikkialla laulamaan samalla tavalla. Välisävelet olivat kasvaneet kiinni kansan veisuuseen, jolloin niitä pidettiin luonnollisena osana virttä. Vapautta laulaa totuttuun tapaan pidettiin paikka paikoin suuressa arvossa. Esimerkiksi karjalaiset ja muut itäsuomalaiset olivat tunnettuja hyvinä veisaajia. Iisalmen pappeinkokouksessa esille tullut ajatus, että sävelmien erilaisuus eri seurakunnissa oli rikkaus jota ei pitäisi vähentää, tarkoitti että oli jo olemassa sellaisia paikallistraditioita, joita sivistyneistökin saattoi puolustaa. Seurakuntien veisuu oli kuitenkin niin sekavaa ja epätyydyttävää, etteivät Aschanin ja Iisalmen pappeinkokouksen ajatukset saaneet vastakaikua. Ajankohdan tyypillinen lukkari lauloi kovalla äänellä ja ulkomuistista, sillä lukkarit eivät tunteneet nuotteja. Palkkaus oli keskeinen syy siihen, ettei seurakuntiin saatu ammattitaitoisia lukkareita. Periaatteessa tuomiokapitulit määräsivät, ketkä voivat antaa lukkareille pätevyystodistuksen, mutta käytännössä esimerkiksi Oulun läänissä jokainen lukkari piti itseään pätevänä antamaan oppilaalleen todistuksia. [129]

4. Diakonissalaitos ja diakonia

Kuopion Hippakunnan Sanomissa uutisoitiin Saksan evankelisesta sisälähetyksestä. Hampurissa oli perustettu kurittomien poikien kasvatuslaitos nimeltään Rauhes Haus. Hiippakuntalehden mukaan eräässä suomalaisessa sanomalehdessä (Wiborg) oli julkaistu poleeminen kirjoitus kyseisestä kasvatuslaitoksesta. Sen mukaan laitoksessa oli opetettu liian paljon Jumalan sanaa, minkä johdosta lapset olivat tulleet sopimattomiksi ”vaeltamaan tämän maailman mielen ja juoksun jälkeen”. Hiippakuntalehden mukaan kyseisellä kasvatushuoneella, kuten kaikilla ihmisten perustamilla laitoksilla oli virheensä, mutta siellä noudatettu tapa opettaa lapsille Raamattua kaksi tuntia päivässä ei ollut lehden mukaan moitittava. Lehdessä oli suomennettu tekstikatkelma Rauhes Hausissa painetusta kirjasesta, josta kävi lehden mukaan ilmi, mitä hyvää ”sellaisiin seuroihin kuuluvat ihmiset ovat tehneet”. Kyseiseen seuraan kuuluneiden ihmisten tehtävänä oli levittää ”kristillisyyttä” kotimaassaan jakamalla Raamattuja, auttamalla köyhiä ja vaivaisia, ratkaista perheriitoja toimittamalla perheen lapset kouluun ja hankkimalla perheen isälle töitä sekä opettaa koko perheelle Jumalan käskyt. Lisäksi seuran jäsenten tehtävänä oli johdattaa prostituution harjoittajia takaisin Jeesuksen luo ja saarnata vankiloissa evankeliumia. Suomennetun katkelman pohjalta toimitus toivoi, että suomalaiset havaitsisivat, kuinka paljon heillä oli tehtävää oman kansansa parissa. Kasvatus- ja työhuoneiden rakentaminen ja kunnossa pitäminen, Raamattujen jakaminen ja sairaiden hoitaminen vaati varoja. Tämän vuoksi hiippakuntalehti suositteli vastaavien järjestöjen perustamista Suomeen, erityisesti Kuopioon. [130]

Vuodet 1830–1848 muodostivat Saksan evankelisen sisälähetyksen esihistorian tärkeimmän vaiheen. Järjestäytyneen sisälähetyksen pioneeri Johann Hinrich Wichern (1808–1881) perusti Hampurin Rauhes Hausin vuonna 1833. Wichern kokosi laitokseensa kasvatettavaksi Hampurin alueella vaeltavia kurittomia poikia, joista hän muodosti 12–15 pojan ryhmän (perheen), jonka johtajana oli luotettava nuorukainen. Rauhes Haus ei ollut vain köyhien ja kurittomien koti ja kasvatuslaitos vaan ryhmän johtajina toimivista nuorista koulutettiin diakoneja. Vuonna 1844 Wichern alkoi julkaista Rauhes Hausin lentolehtisiä, joissa hän kutsui harjoittamaansa työtä sisälähetykseksi. Wichernin käsitteelle sisälähetys antama merkitys oli aluksi vaihteleva, mutta myöhemmin hän tarkoitti sisälähetyksellä kirkon velvollisuutta harjoittaa lähetystyötä sen kansan keskuudessa, jonka kaitsijaksi se oli pantu. Kaikkiin kansanluokkiin kuuluvien perheiden ongelmat olivat Wichernin mukaan kirkon ongelmia. [131]

Wichernin johtamaa sisälähetystä pidettiin tunnustuksellisella taholla vieraana, koska sen voimakas vetoaminen tekoihin saattoi johtaa epäluterilaiseen uskonkäsitykseen. Samoin herättivät epäilyksiä maallikoiden saamat suuret valtuudet, joiden katsottiin johtavan luterilaisen pappisviran muuttumiseen. Pietistiseltä taholla arvosteltiin sisälähetysmiesten liian optimistista ihmiskäsitystä ja uskoa ihmisjoukkojen käännyttämiseen ulkonaisin keinoin. Ilmeisesti kyseisiä asioita tarkoitti hiippakuntalehdessä lause ”Nimitetyllä kasvatushuoneella mahtaa niin kuin kaikillakin ihmisten laitoksilla olla monta virhettä”. Vuonna 1859 F. L. Schauman arvosteli Wichernin kaltaisen toiminnan soveltamista Suomen oloihin, koska hän ei voinut hyväksyä kirkon järjestyssääntöjen ulkopuolella tapahtuvaa yhdistystoimintaa. Wichern hengenheimolaisineen oli Schaumanin mukaan käsittänyt yleisen pappeuden sikäli väärin, että se päästäkseen oikeuksiinsa vaati oman organisaationsa; muuten Schauman hyväksyi sisälähetyksen ”idean”. Kuopion tuomiokapitulin jäsenet J. I. Berg ja A. G. Borg olivat alusta lähtien sisälähetysaatteen ystäviä. Paunun mukaan Kuopion Hippakunnan Sanomien vaikutus sisälähetysasian eteenpäin viemiseen Suomessa oli vähäinen, koska vasta hiippakuntalehden kirjoitusta myöhemmin vuoden 1859 lopulla Suomen Julkisissa Sanomissa julkaistu kirjoitus aiheutti keskustelun sisälähetystoiminnan aikaansaamiseksi. [132]

Borg julkaisi hiippakuntalehdessä pitkiä kirjoituksia Kaiserswerthin diakonissalaitoksen toiminnasta ja kuvauksen omasta käynnistään diakonissalaitoksessa. Kirjoitus-sarja alkoi Suomen ja muiden Euroopan maiden tilanteen vertailulla. Lehden mukaan Suomessa ei sivistys ollut mennyt eteenpäin, minkä katsottiin johtuvan siitä, ettei kukaan ollut kiinnostunut yhteisestä hyvästä, vaan ainoastaan omastaan. Ulkomailla jonkin aikaa asuneet ja sieltä kotimaahan palanneet tiesivät lehden mukaan kertoa, kuinka paljon Suomi oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Kyseinen asia tuli lehden mukaan selville myös sellaisten ulkomailla painettujen kirjojen välityksellä, joiden sisältönä oli tilastoja kunkin maan oloista. Tämän johdosta hiippakuntalehdessä tahdottiin ”maanmiehien mietittäväksi kuvailla”, millaiseksi Kaiserswerhtin diakonissalaitos oli kahden vuosikymmenen aikana muodostunut ja mitä hyvää laitoksen kautta oli tuona aikana aikaansaatu. [133]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin ensin diakonissalaitoksen ensimmäinen vuosikertomus 1836–1837, minkä jälkeen seuraavista vuosikertomuksista poimittiin laitoksen toiminnassa tapahtuneet muutokset, joiden avulla lukija pystyi helposti seuraamaan laitoksen kehittymistä ja sen vaikutusalan laajenemista. Ensimmäisen vuosikertomuksen mukaan diakonissalaitoksen tehtävänä oli hoitaa langenneita ihmisiä ja samalla tarjota ”armeliaille naisihmisille” tilaisuus oppia, miten sellaisia ihmisiä tulee hengen ja ruumiin puolesta hoitaa niin, että ”siunausta siitä seuraisi”. Vuosikertomuksessa oli lyhyt kuvaus diakoniatoiminnan historiasta aina apostolisista ajoista 1800-luvun alkuun, jolloin diakoniatyö oli nähty lähinnä katolisen kirkon nunnien eli ”armeliaiden sisarten” työnä. Katolisen kirkon nunnat eivät saaneet tehdä kokopäiväistä diakoniatyötä protestanttisissa seurakunnissa. Vuosikertomuksen mukaan kyseistä puutetta korjaamaan oli perustettu Kaiserswerthin diakonissalaitos. Laitoksen tehtävänä oli kasvattaa ”evankeliumin mieltä noudattavia hoitajoita”, joiden tuli olla valmiita hoitamaan mitä tahansa uskonsuuntaa tunnustavia sairaita sekä kotona että sairashuoneissa. [134]

Vuosikertomuksessa kuvattiin diakonissalaitoksen tilojen hankintaa sekä ilmoitettiin lukuina, kuinka monet sairaat olivat saaneet hoitoa ja kuinka paljon laitoksella oli työntekijöitä. Laitokseen oli perustettu lastenkoulu, jonka tulevia opettajia oli ensimmäisen vuoden aikana ”kasvatettu ja opetettu” toimimaan koulun opettajina. Opettajat elivät yhdessä diakonissojen kanssa ja auttoivat opettamisen lisäksi laitoksen päivittäisissä askareissa. Vuosikertomuksesta ilmeni, että laitoksen menot olivat suuremmat kuin tulot mutta lahjoittajia oli aina tarpeen tullen ilmaantunut. Laitos katsoi noudattavansa Herran käskyä: ”Nälkäiselle katkaise leipäsi, ja ota turvattomia suojaasi. Missä näet alastomia, niin anna heille vaatetta, eläkä lähimmäistäsi vierasta tai vihaa”. Laitoksen väki toivoi, että Herra antaisi käskyä seuraavan lupauksensa toteutua laitoksen osalta, mistä merkkinä nähtiin lahjoittajien ilmaantuminen. [135]

Laitokseen pyrkivältä vaadittiin, että hän oli terve vähintään 21-vuotias nainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa sekä suostui asumaan laitoksessa opetettavana puoli vuotta. Tämän jälkeen sopivaksi katsottu henkilö palkattiin viideksi vuodeksi laitoksen palvelukseen. Laitokseen saivat yksityiset ja yhteiskunnalliset tahot lähettää naisia oppimaan sairaiden hoitoa. Laitoksesta päästyään he hoitivat sairaita kotiseuduillaan. Laitokseen perustettu osasto Evankelinen turvapaikka oli tarkoitettu sellaisille naisille, jotka vankeudesta päästyään eivät saaneet työtä tai kunnollista asuinpaikkaa. Laitoksen turvapaikassa kyseiset naiset pystyivät vuosikertomuksen mukaan osoittamaan, oliko heidän mielenmuutoksensa pysyvä. Jos naiset osoittautuivat luotettaviksi, heille hankittiin palveluspaikka kristillisistä perheistä. Evankelisessa turvapaikassa oli ollut 41 naista, joista puolet oli ”entisiin synteihin langenneet”, mutta palveluspaikankin oli saanut 14 ja heistä oli ”hyvää kuulunut”. [136]

Ensimmäisen vuosikertomuksen jälkeen Borg julkaisi kertomuksen Limingan kirkkoherrana vuonna 1852 tekemältään Saksan-matkalta. Borg oli aikonut viettää muutaman päivän Düsseldorfissa mutta oli kuullut, että lähellä olevassa Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa pidettiin samaan aikaan vuosijuhla. Borg matkasi ”tulivaunussa” eli raitiovaunussa Kaiserswerthiin. Borg kertoi lehdessä, kuinka laitoksen perustaja pastori Fliedner oli saanut ”Jumalan sanasta pakon tähän asiaan”. Borg kuvasi tapaamaansa Flidenerin olemusta. [137]

Ei ollut kovolta eikä nävöltä erinomainen mikään sen vähemmin puvultansa. Vaan tuhanten seassa olisin hänen tuntenut. Muistatko meidän Lönnrothia? Silmäin luonnissa ja koko ihmisessä on jotaki, kuin sanoo meille: tämän miehen elämällä on tarkka määrä. Sinä seisot miehen edessä, jota ei synny joka päivä. [138]

Kirkossa Fliedner vihki kolme diakonissaa virkaansa. Fliednerin kysymykseen, tekivätkö uskonveljemme Suomessa tätä työtä, Borgin täytyi vastata kieltävästi. Borg kuvasi kysymyksen aiheuttamaa reaktiotaan lehdessä. ”Minä Lyykistyin alas; minun sydämen oli täysi minä itkin omaa ja Suomenmaan syntivelkaa”. [139]

Lehdessä julkaistiin Borgin Saksan–matkan kuvauksen jälkeen diakonissalaitoksen kymmenes vuosikertomus. Vuosikertomuksessa kerrottiin laitoksen kaikkien osastojen toiminnasta. Neljännestä vuosikertomuksesta oli lehteen otettu kirjoitus tuolloin perustetun orpokodin tehtävästä. Orpokoti oli perustettu tarjoamaan suojaa sivistyneiden säätyjen kuten pappien ja opettajien sekä lähetyssaarnaajien orvoksi jääneille tyttölapsille, rikoksia tehneitä ei otettu laitokseen. Lapset saivat kristillisen kasvatuksen ja heille opetettiin se, ”mitä tavallisesti keskisäätyyn kuuluvalta kansan jäseneltä tiedon ja taidon puolesta vaaditaan”. [140]

Laitoksen toiminta jakaantui neljään osaan eli sairaiden, vaivaisten, lasten ja vankien hoitoon. Sairaiden hoitoon erikoistuneet diakonissat toimivat sairashuoneiden palvelijoina, hoitivat yksityisten perheiden sairaita tai sitten he toimivat seurakunnan palvelijoina kyseisen seurakunnan alueen sairaita hoitaen. Diakonissojen tuli olla joko naimattomia tai leskiä ja heillä oli vapaus ottaa avukseen naimisissa olevia tai naimattomia naisia, jotka tahtoivat heitä auttaa. Oppineet diakonissat hoitivat Kaiserswerthissä vaivaisia ja totuttivat heitä ruumiilliseen työhön. Vuosikertomuksen mukaan kymmenen vuoden aikana oli 260 lasten kasvattajaa valmistunut Kaiserswerthissä ja evankeliseen turvapaikkaan oli otettu 145 vankilasta vapautunutta naista. [141]

Ruotsalaisesta Wäktaren-lehdestä oli Kuopion Hippakunnan Sanomiin otettu kaksi diakonissalaitoksen toiminnasta kertovaa uutista. Turkissa sijaitsevassa Smyrnan kaupungissa oli laajalle levinnyt tulipalo tuhonnut osan kaupungin diakonissalaitoksen rakennuksista. Tulipalon aikana rahvas oli ehtinyt varastaa osan laitoksen tavaroista. Toinen Wäktarenista lainattu kirjoitus oli pidempi ja käsitteli Tukholman diakonissalaitosta. Fliednerin perustama Kaiserswerthin diakonissalaitos oli levittäytynyt sivulaitoksineen laajalle ja myös Tukholmaan. Ruotsin diakonissalaitos toimi vapaaehtoisvoimin ja avustuksien avulla. Lehdessä kerrottiin laitoksessa työskentelevien sekä erilaista hoitoa ja kasvatusta saaneiden lasten ja aikuisten lukumäärät. [142]

Roomalaiskatolinen kirkko oli harjoittanut laupeudentyötä luostarijärjestöjen välityksellä jo kauan, mutta evankelisesta kirkoista puuttuivat diakonian työmuodot 1800-luvun alussa. Kaiserswerthin diakonissalaitoksen perusti Theodor Fliedner (1800–1864). Laupeudentyön harjoittamiseen Fliedner ilmeisesti sai virikkeitä Hollannin mennoniitoilta, joiden toimintaan hän oli tutustunut matkoillaan. Kaiserswerthin diakonissalaitos perustettiin vuonna 1836, sen sisäiseen elämään löi leimansa Fliednerin luoma organisaatio eli sisarkotijärjestelmä, jonka tarkoituksena oli luoda roomalaiskatolisen luostariyhteisön tilalle evankelinen sisarkotijärjestelmä. Kaiserswerthin laitos ei ollut pelkkä koulu vaan diakonissojen pysyvä koti. Ilmaisen koulutuksen saatuaan ja oltuaan koesisarina heidät määräajan kuluttua vihittiin diakonissoiksi ja määrättiin työhön. Niin kauan kuin naiset pysyivät sisarkodin jäseninä, he olivat naimattomia, mutta heillä oli oikeus erota jäsenyydestä. Elämä Kaiserswerthissä oli yksinkertaista, suorastaan askeettista. Oppilaat olivat jatkuvasti valvonnan alaisia ja ohjaavat sisaret seurasivat heidän toimiaan sekä nukkuivat heidän kanssaan samassa huoneessa. Kaiserswerthin toiminta laajeni vuosi vuodelta ja eri tahoille alettiin perustaa uusia laitoksia. Tukholman diakonissalaitos aloitti toimintansa vuonna 1851. [143]

A. G. Borg vieraili ensimmäisenä suomalaisena vuonna 1852 Kaiserswerthissä, missä hän koki diakoniaherätyksen. Seuraava suomalainen Uno Cygnaeus kävi Kaiserswerthissä vuonna 1859, mutta ei saanut saksalaisesta diakoniasta yhtä hyvää kuvaa. Hänen käsityksensä mukaan siellä vallinnut elämäntapa oli liian pietistinen. Kaiserswerthin diakonissalaitoksia kritisoivat Suomessa Cygnaeuksen lisäksi eräät muutkin. Laitoksia syytettiin ”liian ahtaasta hengestä”. Tämän johdosta saksalaisesta diakoniasta toisenlaisen kuvan saanut Borg julkaisi matkakertomuksensa Kuopion Hippakunnan Sanomissa. Tällöin käytettiin ensimmäisen kerran suomenkielisiä termejä, jotka koskivat diakoniaa. Kirjoitusten ansiosta saksalaiset sisälähetyskeskukset tulivat tunnetuiksi Kuopion hiippakunnassa. Suomalaiset saivat hiippakuntalehden kautta ensimmäistä kertaa perusteellista informaatiota vain 25 vuotta aiemmin perustetusta Kaiserswerthin diakonissalaitoksesta. [144]

Ilmeisesti hiippakuntalehden kirjoitusten pohjalta kuopiolaisten keskuudessa syntyi ajatus oman diakonissalaitoksen perustamisesta kaupunkiin. Aloitteentekijänä oli Charlotte Ahnger, joka puhui asiasta Borgin ja Berghin kanssa jotka rohkaisivat häntä. Ahngerin diakoniaharrastus oli esimerkki siitä vaikutuksesta, joka Tukholman diakonissalaitoksella oli Suomeen. Kyseisenä aikana vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen suhtauduttiin kaikissa piireissä kunnioituksella, mutta organisaatio ja työmuodot herättivät arvostelua. Miehet epäilivät yleisesti naisten kykyjä hallita laajamittaisempaa toimintaa. [145]

Aschan kertoi helmikuussa 1860 Kuopion Hippakunnan Sanomissa ilmeisesti Ahngerin suunnitelmista. Lehden mukaan rouvasväen keskuudessa oli suunniteltu köyhien ja vaivaisten auttamista. Aschanin mukaan rouvasväellä oli kyllä kiitettävä into, mutta he kuvittelivat omat voimansa suuremmiksi ja työn keveämmäksi kuin se todellisuudessa oli. Tästä huolimatta Aschan puolusti lehdessä rouvasväen esitystä vaivaisten auttamiseksi. Borg oli saanut kyseisen lehden käsiinsä saman vuoden maaliskuussa pitäessään kinkereitä Maaningalla. Borg julkaisi maaliskuun lopun lehdessä kirjoituksen, joka oli tavallaan vastine Aschanin kirjoitukseen. Borgin mukaan siitä ei seurannut mitään hyvää, että ihmisten aikomuksia heti sanomalehdissä tuotiin julkisuuteen toisten arvioitaviksi. Asioiden tuli Borgin mukaan kasvaa rauhassa ennen kuin ne kestäisivät ”kaikkia kovia vaiheita ja myrskyjä”. [146]

Borg ylisti rouvasväen kristillistä avuliaisuutta ja oli ilahtunut siitä, että he aikoivat kerran viikossa kokoontua keskustelemaan diakonian kehittymisestä Saksassa ja Ruotsissa. Jos rouvat samalla neuloivat tai tekivät muita käsitöitä vaivaisten hyväksi, niin miksi heitä tulisi tästä soimata. Borgin mukaan oli tarvetta diakonissalaitokselle ”meidänki seassamme” olipa se miten pieni tahansa. Aschan vastasi lehdessä Borgille ja niille, joiden mielen hän oli kirjoituksellaan pahoittanut. Aschan ajatteli, että jos Kuopion köyhien tyttöjen koulun oheen tuli toinen vastaava laitos, jonka tehtävänä oli köyhien, sairaiden ja kurittomien lasten ruumiillinen ja hengellinen kasvattaminen, ei varojen puutteesta tarvinnut kärsiä. Koska Aschanin mukaan ”on kansankunta jo tottunut suosittelemaan itseä koululaitosta, joka olisi ikääskuin laitoksen perustus ja juuri”. Tällä tavoin toimimalla kustannukset olivat hänen mukaansa paljon pienemmät. Hän ei uskonut, että seurakuntalaiset lahjoittaisivat varojaan uuden armeliaisuuslaitoksen perustamiseen. Kuopiolaisen Ahngerin aloite ei johtanut diakonissalaitoksen perustamiseen kaupunkiin, sillä Kuopioon perustettiin vain paikallinen rouvasväenyhdistys ja sen ompeluseura. Toukokuun 1860 Ilmoitus-Lehti tiesi kertoa, että toiminnassa oli mukana 90 naista. Ompeluseuran 18 jäsentä olivat jakaneet kaupungin kahdeksaan piirikuntaan, joiden köyhiä he pyrkivät auttamaan. [147]

5. Lutheria ja uskonpuhdistusaikaa koskevat kirjoitukset

Hiippakuntalehdessä julkaistiin useita suomennettuja katkelmia Martti Lutherin teksteistä. Ilmeisesti Borg oli suomentanut katkelman Lutherin ohjeita papeille ja opettajille. Sen mukaan parhaita opettajia olivat ne, jotka opettivat oikein katekismusta. Kristityille tuli kirjoituksen mukaan opettaa ensin mitä laki vaati, sen jälkeen tuli saarnata Kristuksessa täytetystä lupauksesta. Lain saarna opetti hyviä töitä ja saarna Kristuksesta uskoa. Molempiin saarnoihin täytyi sisältyä lohdutuksia sen ristin suhteen, jota kaikki ”Jumalan lapset” kirjoituksen mukaan joutuivat kantamaan. Kirjoituksen ilmeisesti toivottiin vaikuttavan lasten vanhempiin ja pyhäkoulujen opettajiin, joiden tuli Borgin mukaan ymmärtää Lutherin Vähä katekismus ja opettaa suoraan sen pohjalta. [148]

Saksanmatkansa aikana Borg oli mennyt kirjakauppaan, jossa kauppias oli suositellut hänelle J. W. Löhen rukouskirjaa. Kirjaa selaillessaan Borg oli kiinnittänyt huomion sen lopussa olevaan Lutherin jokapäiväiseen rukoukseen, jonka hän suomensi ja julkaisi lehdessä. Hiippakuntalehdessä julkaistiin myös Lutherin selityksiä toiseen Korinttilaiskirjeeseen ja ensimmäiseen Pietarin kirjeeseen. Ilmeisesti selitykset olivat Borgin suomentamia. [149]

Laajin hiippakuntalehdessä julkaistu Lutherin raamatunselitys oli psalmin 32 kommentaari. Psalmikommentaarin suomennos oli lähetetty lehteen, mutta sen suomentajaa ei mainittu, ilmoitettiin vain ”suomentama”. Kommentaari julkaistiin myös 12 sivua käsittävänä erillispainoksena helmikuussa 1860, siinäkään ei suomentajaa mainittu. Erillispainokselle myönsi painoluvan tuomiokapitulin notaari Oskar Molander. Selitys julkaistiin erillispainoksessa samoin sanankääntein kuin lehdessä tekstiä mitenkään erikseen editoimatta. Selityksen lomassa oli muutamia *-merkkejä eli alaviitteitä. Viitteissä kerrottiin sekä erilaisista käännösvaihtoehdoista että selityksen historiasta, viitteet julkaistiin sekä erillispainoksessa että lehdessä. Erillispainos painettiin P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjapainossa, mutta sitä ei kuitenkaan mitenkään kaupattu Kuopion Hippakunnan Sanomissa. [150] Kirjasen suomentaja voi mahdollisesti olla Henrik Renqvist, sillä Renqvist painatti suomennoksiaan P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjapainossa ja Renqvist myös käytti monien nimimerkkiensä ohella seuraavia nimimerkkejä suomennoksissaan: Suomentaja, Suomentajan, Suomeksi kääntäjän, Suomeksi toimittajan. Kyseistä teosta ei tosin löydy Tuija Laineen toimittamasta Renqvistin bibliografiasta. [151]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin Lutherin neuvot siitä, miten jumaluusoppia ”oikein opitaan”. Kirjoitus todettiin lehdelle lähetetyksi, mutta suomentajaa ei kerrottu. Kyseiset neuvot oli kirjoittanut ”Lutherin suusta kuultuna” hänen oppilaansa Hieronymos Weller. Lehdessä julkaistiin ensin Wellerin elämäkerta. Sen mukaan Weller oli syntynyt Freibergissä vuonna 1499. Hän oli mennyt Wittenbergin yliopistoon lukemaan lakia ja elänyt siellä ”vallattomain seurassa vallattomasti”, mutta oli sittemmin herännyt Lutherin saarnojen vaikutuksesta ja aloittanut teologian opiskelun. Weller oli muuttanut Lutherin taloon, jossa oli elänyt kahdeksan vuotta. Myöhemmin hän valmistui teologian tohtoriksi ja meni kotikaupunkinsa Freibergin yliopistoon opettamaan teologiaa. Weller oli kuollut vuonna 1572 ja hänen kirjoituksensa oli painettu Leipzigin kaupungissa vuonna 1702. Wellerin kirjoituksien joukossa oli ollut lehdessä suomennettu kirje Jumaluusopin oikeasta oppimisesta. [152]

Lehdessä julkaistu kirje oli jaettu 13 kappaleeseen. Ensimmäisessä osiossa Weller kertoi kirjeensä tarkoituksen ja historian. Seuraavat kolme kappaletta käsittelivät Raamatun lukemista. Uudesta testamentista suositeltiin Roomalaiskirjettä ja Vanhasta testamentista profeettoja ja Psalmeja. Raamattua tuli lukea joka päivä ikään kuin ensimmäistä kertaa, tutkien tarkkaan jokaista sanaa. Raamatun lukemisen lisäksi tuli lukea kirkkohistoriaa, jota pidettiin teologille välttämätöntä. Kirjeen mukaan se, joka luki edellä kuvatulla tavalla Raamattua, joutui kokemaan ristiä, toisin kuin ”jumaluus=oppineet philosophit”, jotka aina elivät rauhassa. Weller kehotti lukemaan Lutherin teoksia, joista hän mainitsi sekä Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksen että Galatalaiskirjeen selityksen. [153]

Seuraavaksi kirjeessä käsiteltiin saarnaamista. Kirjeen mukaan saarnaajien tuli valmistaa saarnansa kotonaan, mutta ne olivat erehtyneet, jotka tarkasti noudattivat retoriikan neuvoja valmistellessaan saarnojaan. Saarnassa tuli varoa, ettei Jumalan kunniaa tai ”hurskaita” sieluja loukattaisi ja ettei ”suruttomuutta” suosittaisi. Syntejä nuhdeltaessa ei tullut olla kiivas vaan piti lähestyä asiaa esimerkiksi seuraavalla tavalla: ”rakkaat veljet Kristuksessa, rakkaat ystävät, Jumala tietää, minun ei vihasta ja ilkeydestä vaan virkaa ja velvollisuuttani noudattaen, näin kovasti teitä ja teidän syntejä nuhtelevan.” Lutherin mielestä kahden tunnin mittainen saarna vaikutti kuulijoissa kyllästymistä sanaan ja Melanchthonin mielestä hyvä saarnan pituus oli puoli tuntia. Hiippakuntalehden mukaan Wellerin kirje oli kirjoitettu syyskuussa 1561. [154]

Hiippakuntalehdessä kerrotut tiedot vastaavat nykytutkimuksen kantaa. Weller oli syntynyt vuonna 1499 Freibergissä. Hän kirjoittautui Wittenbergin yliopistoon opiskelemaan lakia 1525 ja Lutherin vaikutuksesta alkoi opiskella teologiaa. Weller asui Lutherin kotona vuosina 1527–1536 ja aterioi hänen pöydässään. Vuonna 1539 hänet kutsuttiin kotikaupunkinsa yliopistoon teologiaa opettamaan, ja hän toimi siellä opettajana kuolemaansa 1572 asti. [155]

Lutherin kirjoitusten lisäksi Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistiin uskonpuhdistuksen ajan historiaa käsittelevä kirjoitus. Lehden mukaan historiallinen kirjoitus oli otettu ruotsiksi käännetystä Merle D´Aubignén kirjoittamasta uskonpuhdistuksen historiasta. Historiateoksesta lehteen oli suomennettu jakso teoksen yhdeksännen kirjan seitsemännestä luvusta. Kyseinen suomennettu jakso oli todellisuudessa toimittajan laatima lyhennelmä aiemmin mainitusta teoksen kohdasta. Toimittajat tekivät artikkelin johdannossa selkoa siitä, miksi he halusivat julkaista kyseisen historiallisen katkelman. He halusivat kyseisen historian avulla osoittaa sen, ”minkälaisille väärille poluille Jumalan Hengeltä herätetyt ihmiset taitavat joutua, jos he henkensä johdatusta seuraavat eivätkä Jumalan sanasta tyystin vaaria ota”. Lisäksi toimittajat halusivat antaa lehden lukijoille tietoa uskonpuhdistusajan oloista. Lehdessä julkaistun kirjoituksen mukaan jokaiseen suureen hengelliseen liikkeeseen sekaantui aina ”saastaisia” aineksia. Uskonpuhdistuksen aikana kyseiset ainekset olivat ilmaantuneet Zwickaussa, missä osa ihmisistä oli alkanut uskoa, ettei Raamattua tarvittu vaan heitä johdatti ainoastaan henki. Zwickaussa syntyneen liikkeen johtoon kohosi Thomas Münzer. Liikkeen piirissä julistettiin lapsikaste vääräksi ja kaikkien tuli ottaa heidän välityksellään uusi kaste. Kansan keskuudessa syntyi levottomuuksia ja liikettä vastaan ryhdyttiin toimenpiteisiin. Tällöin liikkeen jäsenet Nikolaus Storch, Markus Thomas ja Markus Stübner lähtivät Wittenbergiin, missä kyseiset henkilöt olivat julistaneet olevansa profeettoja. Melanchthon oli tullut levottomaksi heidän opettamansa uuden kasteen johdosta. Wartburgissa piilossa olleen Lutherin ja Saksin vaaliruhtinaan mukaan oli kyse perkeleen viettelyksistä, jolloin oli parempi antaa koko asian raueta. Lutherin puolella olleeseen Karlstadtiin profeetat tekivät vaikutuksen ja hän alkoi tehdä väkivalloin muutoksia Wittenbergissä. Kaupungissa alkoi ilmetä levottomuuksia. Tässä vaiheessa Wormsin valtiopäivillä valtakunnankiroukseen tuomittu Luther lähti Wartburgin linnasta Wittenbergiin, mihin saavuttuaan hän saarnasi siellä kahdeksan päivän aikana kahdeksan saarnaa. Toimittajat olivat referoineet kyseisistä saarnoista ”pääasiat” hiippakuntalehteen. Näiden saarnojen jälkeen Luther keskusteli Zwickaun profeettojen kanssa, minkä jälkeen profeetat lähtivät pois Wittenbergistä. [156]

Kirkon uudistusta ajava ryhmä syntyi Zwickaussa vuosina 1520–1521 Nikolaus Storchin ympärille, viranomaisten puututtua liikkeen toimintaan. Storch lähti parin kannattajansa kanssa Wittenbergiin, missä he herättivät huomiota. He torjuivat lapsikasteen ja Melanchthon tunsi itsensä epävarmaksi tämän asian suhteen. Hän kysyi Wartburgin linnassa piilossa olevan lainsuojattomaksi tuomitun Lutherin neuvoa. Lutherin tukija Karlstadt lakkasi kastamasta lapsia. Tilanteen uhatessa johtaa täydelliseen kaaokseen Luther jätti turvapaikkansa ja palasi Wittenbergiin, missä saarnasi kahdeksan päivän ajan. [157]

Zwickaun profeettojen historian julkaisemisen syynä oli ilmeisesti baptismin voimistuminen Ruotsissa ja sen ensi kosketukset Suomeen, sillä Ahvenanmaalle oli perustettu Suomen ensimmäinen baptistiseurakunta vuonna 1856. Ahvenanmaalla Föglössä oli toimitettu ensimmäiset aikuiskasteet ja näin kastetut vanhemmat kieltäytyivät tuomasta kasteelle omia lapsiaan. Senaatti kehotti tuomiokapitulia jatkamaan sillä linjalla, että harhautuneille edelleen opetettaisiin luterilaista kastekäsitystä. Ahvenanmaalle lähetetty F. W. Fredriksson onnistui lopettamaan liikkeen leviämisen paikkakunnalla. Baptistien työ alkoi Suomessa ruotsinkielisen väestön keskuudessa, baptismin omaksuneet saarnaajat kulkivat ympäriinsä Suomessa levittämässä sanomaansa. Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikkoseutu, etenkin Pietarsaaren alue, oli otollinen baptismin sanomalle. Pohjoisessa baptistista herätystä syntyi vuoden 1860 alussa Haaparannalle. F. G. Hedberg oli kirjoittanut kirjan baptismia vastaan vuonna 1855, kun baptismi oli saanut mukaansa osan hänen ruotsalaisista ystävistään. Näistä ystävistä tuli baptismin esitaistelijoita Ruotsissa. Kyseisen kirjan Hedberg omisti sukulaiselleen ja lapsuudenystävälleen A. G. Borgille. Kirja oli kirjoitettu ruotsin kielellä ja se julkaistiin Ruotsissa, sillä Turun tuomiokapitulin mielestä kirjasta puuttui vanhoissakin määräyksissä edellytetty lempeän opetuksen sävy, eikä kirjalle sen vuoksi arkkipiispa Bergenheimin suosituksesta huolimatta myönnetty painolupaa Suomessa. [158]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin Lutherin eri tekstien pohjalta koostettuna hänen näkemyksiään hengellisestä pappeudesta. Lehden mukaan eräs nimeltä mainitsematon Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen sanomalehti oli vuosia aiemmin käsitellyt samaa aihetta ja kyseistä lehteä ”seuraten lähdemme myös mekin maamiehillemme siitä puhumaan”. Lutherilta otettujen katkelmien mukaan kaikki kastetut kristityt olivat pappeja. Kristittyjen ja papiksi kutsuttujen välillä ei ollut muuta eroa kuin se, että papin oli seurakunta valinnut itsellensä saarnaamaan. Oikeaan pappeuteen kuului kolme asiaa: hengellisten uhrien uhraaminen, rukoileminen seurakunnan edestä ja saarnaaminen. Se joka näin toimi oli pappi. Kirjoituksessa muistutettiin tämän lisäksi, että kaikkien kristittyjen velvollisuus oli saarnata Jumalan sanaa ja rukoilla seurakunnan edestä. [159]

Lutherilta valikoitujen lauseiden jälkeen lehdessä oli toimittajien ajatuksia aiheesta. Kirjoittajien mukaan monet, jotka sanoivat ”Kristuksen veren kautta synneistänsä päässeensä”, eivät toteuttaneet sitä kutsumusta eli hengellistä pappeutta, johon he olivat ”Kristuksen veren kautta vihityt”. Pappeuden virkaan kuului kirjoituksen mukaan opettaminen, varoittaminen ja veljien muistuttaminen Jumalan sanasta. Lehden mukaan ihmiset olivat sitoneet itsensä ulkonaisiin sääntöihin, pitäen ainoastaan pappeja hengellisinä. Tämän vuoksi kyseiset ihmiset ajattelivat, etteivät hengelliset uhrit, rukoukset, opettaminen, neuvominen, nuhteleminen ja varoittaminen kuuluneet maallikoille. Suurin osa ihmisistä ajatteli, että ne kuuluivat papin tehtäviin, sillä hän sai niistä palkkansa eivätkä he. Jos kyseistä hengellistä pappeutta ei saatu herätettyä sanankuulijoiden keskuudessa, papin saarnat eivät juurtuneet seurakuntaan ja kantaneet siinä hedelmiä. [160]

Hiippakuntalehdessä ei julkaistu yhtään sellaista kirjoitusta, joka olisi suoraan käsitellyt ajankohdan suurinta kirkollista muutosprosessia kirkkolain uudistamista. Epäsuorasti kirkkolain uudistusprosessin piiriin kuului edellä käsitelty kirjoitus hengellisestä pappeudesta. Ilmeisesti lehden linjan mukaista oli nostaa maallikoiden asemaa melkein pappien tasolle ja sitä myöten aktivoida maallikoita osallistumaan kirkolliseen toimintaan ja sisälähetykseen. Samoin kirkkolakia käsittelivät epäsuorasti kirjoitukset, joiden otsikkona lehdessä oli ”Uskonnon vapaudesta Ruotsissa”. Kirjoituksissa kerrottiin, mitä eri säätyjen edustajat olivat ajatelleet uskonnonvapaudesta ja miten he olivat ajatuksiaan perustelleet. [161]

6. Lestadiolaisuus kotimaisten uskonnollisten liikkeiden edustajana

Kuopion Hippakunnan Sanomia vaikeni miltei kokonaan kaikista kotimaisista hengellisistä liikkeistä. Lehdessä ei uutisoitu herännäisyydestä, renqvistiläisyydestä eikä evankelisuudesta, jotka kaikki vaikuttivat lehden levinneisyysalueella. Renqvistiläisyydestä ei lehdessä ollut kirjoituksia, koska Renqvist toimi tuolloin pappina Sortavalassa hiippakunnan ulkopuolella. Herännäisyys, jonka kehto oli Kuopion lähiympäristössä, eli hiippakuntalehden julkaisuaikaan liikkeen johtohahmon Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeistä vaihetta, jota Mauno Rosendal kuvaa termillä ”väsähtyminen”. Lehden toimittajan tuomiorovasti Borgin julkinen suhtautuminen heränneihin oli korrekti: hän pysytteli erillään liikkeestä eikä koskaan julkisesti polemisoinut sitä vastaan. Kaikki tämä saattoi jossain määrin vaikuttaa siihen, ettei herännäisyydestä uutisoitu. Edes evankelisuudesta, jota lähellä Borg itse oli, ei kerrottu lehdessä, vaikka Borgin silloisista kirjeistä ilmenee, että hän koki tyytyväisyyttä evankelisuuden ”voitoista” herännäisyyden keskuudessa.

Evankelista liikettä ei yksittäisiä henkilöitä lukuun ottamatta ollut Kuopion lähiseuduilla, minkä vuoksi sitä ei lehdessä noteerattu. Yhteneväisyys evankelisen liikkeen kanssa tuli ilmi lähinnä lehdessä julkaistujen aiheiden valikoinnissa. Hiippakuntalehdessä ja Hedbergin tuolloin toimittamassa Kristillisissä Sanomissa annettiin palstatilaa samantyyppisille kirjoituksille. Molemmissa lehdissä julkaistiin lähetystyötä käsitteleviä kirjoituksia, lyhyitä suomennoksia Lutherin teksteistä sekä opettavaisia alkuperältään usein englantilaisia kertomuksia. Lisäksi molemmissa lehdissä oli kirjoituksia hengellisistä ilmiöistä eri maissa. Palstatilaa annettiin esimerkiksi vuoden 1858 suurille herätyksille Pohjois-Amerikassa. [162]

Ainoan poikkeuksen hiippakuntalehden linjaan teki Lapissa vaikuttanut lestadiolaisuus, jonka toiminnasta julkaistiin maaseutukirje. Karungista lähetetyssä maaseutukirjeessä kirjoittaja kuvasi Laestadiuksen kouluja. Kirjoituksen mukaan koulujen opettajat olivat Laestadiuksen ”kristittyin” lahjoittamilla varoilla palkkaamia. Kirjoittaja oli itse kerran käynyt koulunkäyntiä katsomassa. Tällöin kaikki oli käynyt siivosti ja säädyllisesti, tosin evankeliumin selitykset olivat olleet vaillinaisia. Kirjoittaja oli kuullut, että kun kyseisissä kouluissa ”kristityt” joutuivat liikutuksiin, opettaja joutui lähtemään pois. Muutoin kaikki ”kristityt” rakkauden ajamina karkaisivat hänen kaulaansa, eikä siinä olisi helppoa olla. Moni voimakaskin mies oli henkihieverissä päässyt liikutuksissa olevan joukon alta pois. Yksi nainen oli Köngäsessä eli Pajalan seurakunnan alueella menettänyt väkijoukon alla henkensä, tapaus oli mennyt oikeuteen asti. Osa ihmisistä teeskenteli liikutuksia. Esimerkkinä tästä kirjeessä mainittiin eräs vaimo, joka ripillä Ruotsin puolella Karungin kirkossa käydessään oli joutunut alttarin edessä liikutuksiin ja siinä hyppiessään pudottanut takkinsa alttarin sisäpuolelle. Kun vaimo oli havainnut tapahtuneen, hän oli ottanut takkinsa ja mennyt hiljaisena tiehensä. Kirjoittajaa ilahdutti, että joukossa oli myös monta vakaata ”kristittyä”, jotka olivat siunattuna suolana paikkakunnille. Useimmissa heistä tosin oli kirjoittajan mukaan liiallista yksipuolisuutta, jossa he sitkeästi riippuivat kiinni. Liikutukset ja yksipuolisuudet katosivat Karungin kappelin ja Alatornion emäseurakunnan rajoilla, jota etelämpänä ei Laestadiuksen koulujakaan ollut pidetty. Lopuksi kirjoittaja kertoi, kuinka muutamaa viikkoa aiemmin oli Haaparannalle tullut Ruotsin Evankelisen Allianssiseuran lähettämä ”Daalan mies”, joka oli tunnustanut kuuluvansa uudestikastajiin. Hänen opetustaan oli kuunnellut suuri väkijoukko, mutta se ei ollut antanut hänen puhua kasteesta. [163]

Lestadiolainen herätys sai alkunsa 1840-luvun puolivälissä Kaaresuvannon kirkkoherran Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) saarnatoiminnan myötä. Laestadius käytti saarnoissaan brutaalia kieltä ja purki mytologisen tietämyksensä saarnoihinsa, puheet vilisivät äpäriä, hattaroita, maahisia ja muita saamelaisen kansanuskon olentoja. Kyseiset kielikuvat puhuttelivat aikalaisia saaden aikaan herätyksen aluksi saamelaisten keskuudessa. Lestadiolaiseen herätykseen liittyi alusta lähtien ”liikutuksia”, ekstaattisia armonmerkkejä ja näkyjen näkemisiä. Laestadius siirtyi Pajalan kirkkoherraksi vuonna 1849, jolloin hänen saarnakielensä muuttui yksinomaan suomeksi. Pajalan-kaudella vuonna 1852 tapahtui Kautokeinon kapina, jossa Laestadiuksen julistuksesta vaikutteita saaneet saamelaiset surmasivat Kautokeinossa paikallisen kauppiaan ja nimismiehen. Kapina pysäytti herätysliikkeen etenemisen kokonaisuudessaan erityisesti saamelaisten keskuudessa. Tämä johti herätyksen vähittäiseen suomalaistumiseen. Muutoksella oli syvälliset seuraukset Laestadiuksen omaan mielenmaisemaan, sillä hänen julistuksensa kielikuvat irtaantuivat alkuperäisestä saamelaisesta mytologiasta, muotojumalisia seurakuntalaisia tarkoittaviksi. Kyseinen julistus upposi saamelaisperinnettä tuntemattomaan suomalaisseurakuntaan ilman kritiikkiä. style='font-size:12.0pt;font-family:"Times New Roman"'>[164]

Kuopion hiippakunnan perustamisen jälkeen Suomen Länsi-Lappiin levinneen lestadiolaisen liikehdinnän valvonta siirtyi Turun tuomiokapitulilta Kuopion tuomikapitulille. Kuopion hiippakunnan ensimmäinen piispa R. V. Frosterus kävi tarkastusmatkallaan Länsi-Lapissa itse perehtymässä Laestadiuksen toiminnan synnyttämään liikehdintään. Piispan lähdettyä matkalle kenraalikuvernööri P. I. Rokassowsky kertoi hänelle saamansa tiedot Laestadiuksen uskon omaksuneiden Kautokeinossa tekemistä murhista. Oulun läänin kuvernöörin mielestä Kautokeinon tapahtumat osoittivat lestadiolaisen liikkeen todellisen laadun. Piispa Frosterus laati piispantarkastusmatkaltaan raportin Laestadiuksen synnyttämästä liikehdinnästä kenraalikuvernööri Rokassowskyn käyttöön. Frosterus kuvaili liikettä fanaattiseksi mutta totesi Rokassowskylle, ettei siihen sisältynyt mitään poliittista. Piispan mukaan Lapin uskonnollinen liikehdintä vaati ennen kaikkea papiston tukea eikä maallisia apuvoimia. [165]

Herätys levisi Laestadiuksen organisoiman maallikkotoiminnan myötä kahden työmuodon välityksellä. Näitä olivat vanhaan kirkolliseen perinteeseen pohjautuvat kylärukoukset, joita konventikkeliplakaatti ei koskenut, sekä Laestadiuksen perustamat lähetyskoulut. Kyseiset koulut palvelivat vuosi vuodelta enemmän herätyksen levittämistä kuin lasten opetusta. Laestadius oli lähetyskoulutoiminnan johtaja ja suunnittelija, koulujen opettajat eivät kulkeneet ”omin päin” kouluja pitämässä vaan ottivat vastaan ja tilittivät koululle lahjoitettuja varoja sekä saivat päivärahansa koulutyön ”avustamisesta”. [166]

Laestadiuksen toiminta antoi lähtökohdan liikkeelle, jolla oli kirkon työmuotojen puitteissa mahdollisuus itsenäiseen kehittymiseen. Herätyksen lähiympäristön seurakunnat olivat kaikissa kolmessa valtakunnassa niin laajoja, että riippumaton maallikkotoiminta sai suuren vapauden. Herätyksen vaikutuksia oli ennen kaikkea juoppouden väheneminen. Ulkopuoliset kiinnittivät huomiota lestadiolaistoiminnan voimistumiseen. [167]

Vuonna 1858 Ruotsin Karungin kirkossa ja seuraavana vuonna Alakainuun kirkossa esiintyneet liikutukset aiheuttivat syytteet kihlakunnanoikeudessa. Keväällä 1860 julkaistiin Kuopion Hippakunnan Sanomissa aiemmin mainittu Robert Mellinin kirjoittama maaseutukirje Ruotsin Karungin lestadiolaiskokouksista. Lestadiolaisvaikutus oli pysähtynyt Alatornion rajalle, kuten kirjeessä mainittiin. Alueella syntynyt herätysalttius veti myös baptistien lähetystoimintaa Luulajan pohjoispuolella oleviin rannikkopitäjiin. Taalainmaalta kotoisin ollut Näs Per Pehrsson matkusti lokakuussa 1859 Norrbotteniin, missä hänen toimintansa keskittyi Haaparannalle. Pehrsson kulki Evankelisen Allianssiseuran ja baptistien lähettämänä, hän saapui Haaparantaan tammikuussa 1860. Kymmenen päivän aikana hän herätti sekä kiinnostusta että vastustusta. Omien sanojensa mukaan hänellä oli kuulijoita iltaisin yli 500 henkeä. [168]

Lestadiolaisten ”liikutuksia” esiintyi eniten jumalanpalveluksissa ehtoollisen viettämisen yhteydessä. Liikutukset ilmenivät moninaisina ääninä, joiden voimakkuus vaihteli. Liikutuksia edelsi usein raskas hengitys ja huokaukset. Esimerkiksi Ruotsin Karungissa esiintyi eläinten ääniä muistuttavia äänteitä kuten koiran haukunnan tai kissan naukumisen kaltaisia ääniä. Liikutusten yhteydessä ilmeni monenlaisia ruumiinliikkeitä, kuten käsien paukutusta, jalkojen tömistystä sekä hypähtelyä ja pyörähtelemistä. Liikutuksiin joutuminen tapahtui yleensä äkisti ja yllättäen, vaikka asianomaiset ennakoiden asettuivat lähelle kirkonovea, jotta he liikutuksen tullessa pääsisivät nopeasti pois välttäen kirkkohäiriön. He eivät useinkaan ennättäneet poistua, ennen kuin jo puhkesivat liikutuksiin. Liikutuksia esiintyi eniten naisten parissa. Liikutusten lestadiolaisuudessa saaman aseman johdosta niitä tavoiteltiin, minkä johdosta syntyi myös teennäisiä liikutuksia. Tahallisia liikutusilmiötä esiintyi esimerkiksi Alatorniolla. [169]

Lehden toimittajien suhtautuminen lestadiolaisuuteen oli jossain määrin myönteinen, sillä Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistiin toimittajien laatima lestadiolaisuuteen suopeasti suhtautunut artikkeli ”sanomia Lapista”. Artikkelin mukaan väkevät hengelliset liikutukset olivat kulkeneet aiemmin siveellisessä ”kurjuudessa” olleen Lapin kansan keskuudessa. Kirjoituksen mukaan Lappiin lähetetyt opettajat olivat johdattaneet näitä liikutuksia kansan hyödyksi. Ilmeisesti lehden myönteiseen kantaan vaikutti ennen kaikkea lestadiolaisuuden Lapin alueen kansassa aikaan saama raitistuminen. Tämä ilmeni, kun lehdessä kerrottiin Irlannin herätyksistä. [170]

Irlannissa oli kirkoissa kävijöiden määrä lehden mukaan kaksinkertaistunut ja raittius sekä hiljaisuus olivat nuorison joukossa ”ihmeteltäviä”. Kapakat seisoivat tyhjinä ja seurakunnissa esiintyi liikutuksia, joiden jälkeen liikutetut ihmiset kärsivät hetkellisesti ohimenevää heikkoutta ja ruumiillisia vaivoja. Kyseiset heikkoudet ja ruumiin vaivat lähtivät pois, kun he olivat ”vahvistuneet uskossa syntiensä anteeksi saamisesta”. Papisto kohteli lehden mukaan kyseisiä liikutuksia ”kaikella hellyydellä” pyrkien ohjaamaan liikutuksia niin ettei vastakääntyneiden into joutuisi harhateille. Kirjoituksen lopussa oli *-merkki ja alaviitteessä Irlannin herätyksiä verrattiin Lapin maassa tapahtuneisiin hengellisiin liikutuksiin, joita seurasi juoppouden ja haureuden hävitessä puhdas ja siveä elämä. Lehden mukaan Lapissakin into joskus vaikutti ”ylimääräistä käytöstä”, joka oli hellyydellä johdateltava takaisin ”kohtuullisiin rajoihin”. [171]

7. Lähetystyön esittelyä

A. G. Borg oli Suomen Lähetysseuran jäsen sen perustamisesta 1859 alkaen. Sääntöjensä mukaisesti lähetysseuran tuli levittää lähetystietoutta kotimaassa ja kerätä varoja seurojen kautta tehtävään lähetystyöhön. Tämän johdosta hiippakuntalehdessä julkaistiin useita tiedotteita Kuopion hiippakunnan alueelta lähetysseuralle kerätyistä rahoista ja uutisia lähetystyöstä. [172] Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistiin Helsingfors Tidningarista saksittu kirjoitus Suomen Lähetysseuran vuosijuhlasta. Kirjoituksen mukaan juhlilla olivat puhuneet kirkkoherrat Sihvonen ja Forstén. Suomen Lähetysseura oli julkaissut kirjan nimeltä ”Kristittyin velvollisuus pakanoita kohtaan” ja muita kirjoja oli kirjoituksen mukaan ”painon alla”. Lopuksi julkaistiin lähetysseuran ensimmäisen vuoden tulot ja menot. Myös Kuopiossa oli vietetty lähetysseuran juhlaa, mutta yleisö ei ollut juhlasta tiennyt ja paikalle ei ollut saapunut kuin muutamia ihmisiä. [173]

Suomen Lähetysseuran vuosijuhlilla vakiintui alusta lähtien tapa pitää lähetyssaarna sekä ruotsiksi että suomeksi. Vuonna 1859 seuran vuosijuhlilla saarnasi ruotsiksi Mortimer Forsten ja suomeksi J. J. Sihvonen. Suomen Lähetysseuran perustamiskokouksessa tehtiin päätös painattaa Henrik Renqvistin suomeksi toimittama osittain J. H. Merle d’Aubignen kirjoittama kirja ”Kristittyin velvollisuus pakanoita kohtaan”. Kirjasta otettiin vuosina 1859–1861 kolme painosta, yhteensä 10 000 kappaletta. Näin lähetysseurasta tuli kirjankustannusliike jo järjestäytymiskokouksen yhteydessä. [174]

Hiippakuntalehdessä oli kirjoitus, joka käsitteli Suomen Lähetysseuran perustamista ja sen toimintaa. Lehden mukaan muutama vuosi ennen seuran perustamista oli sen perustamissuunnitelmia vastustanut moni. Vastustajilla oli ollut monia syitä mielipiteeseensä; niistä lehdessä mainittiin yksi. Vastustajat olivat lehden mukaan ajatelleet, että suomalaisilla oli niin paljon tehtävää oman maan hengellisissä asioissa, ettei heillä ollut mahdollisuuksia auttaa muita. Lehdessä arvioitiin sarkastisesti kyseisellä tavalla ajattelevia ihmisiä. Lähetysseuran vastustajat olivat niin huolissaan hengellisten asioiden edistymisestä Suomessa, että he ”kukaties pian asettavat seuran kristillisyyden levittämiseksi meidän maassamme. Mutta sellaista seikkaa saadan kauvan kyllä heiltä odottaa”. [175] Ilmeisesti hiippakuntalehdessä tarkoitettiin Wiborg-lehden toimittajan Carl Qvistin lehdessään ennen lähetysseuran perustamista julkaisemia kirjoituksia. Qvist oli arvioinut kriittisesti sellaista ajatusta, että lähetysharrastus kohentaisi hengellistä elämää myös kotimaassa. Tällaisella lähetystyön motivoinnilla tahdottiin Qvistin mukaan sulkea silmät oman maan todellisilta epäkohdilta. Viljo Remeksen mukaan Wiborg teki tahtomattaan palveluksen lähetystyön hyväksi siinä, että se sai kirjoituksillaan vastustajansa suhtautumaan siihen myönteisesti. [176]

Lehdessä julkaistiin Intiassa lähetyssaarnaajana olleen K. A. Ouchterlonyn kirjoitus, jonka mukaan Intiassa harvat tosissaan puolustivat oman maansa uskontoa. Muutamissa kyläyhteisöissä olivat useat tehdyn lähetystyön johdosta jopa hylänneet entiset jumalansa. Tavallisesti paikallinen väestö arveli joko Kristuksen olevan voimakkaamman Jumalan kuin heidän omansa tai ainakin samanarvoinen, jolloin heidän tuli osoittaa kunnioitusta näille molemmille. Kirjoituksen mukaan ”pakanallinen uskonto” oli Intiassa katoamassa, sillä monet näkivät uskontonsa vikoja ja koettivat niitä korjailla. Suurin este kristinuskon leviämiselle Intiassa oli kuitenkin ”maallisiin kiinnitetty, lihallinen mieli, joka vähä huolii olikopa pakanallisuus eli kristillisyys päälläpäin, kuin vain saadaan elää ja olla, siksi kuin kuollaan”. Lehden toimittaja Aschan kirjoitti lähetystyöstä ei-kristityssä maailmassa. Hänen mukaansa ”pakanallisilla” uskonnoilla oli Jumalan luoma oma tarkoitus. Ne saattoivat ihmisiä tuntemaan, etteivät nämä ei-kristilliset jumalat voineet auttaa hädässä olevaa ihmistä. Kaikkein ”surullisin” tilanne oli kuitenkin Aschanin mukaan niillä, jotka eivät uskoneet mihinkään Jumalaan tai kuolemanjälkeiseen elämään. Afrikan sisämaasta oli löydetty sellaisiakin ihmisyhteisöjä, joiden keskellä lähetyssaarnaajat tekivät työtä. Myös Suomen Lähetyssanomia julkaisi ruotsalaisen Ouchterlonyn Intiasta lähettämiä kirjeitä. Lisäksi lähetyssanomissa tiedotettiin A. G. Borgin lähetysseuran hyväksi keräämistä varoista. Lehdessä julkaistiin jokaisen lahjoittajan nimi ja lahjoitettu rahamäärä. [177]

Ruotsalaisesta Wäktaren-lehdestä oli saksittu lähetystyötä käsittelevä kirjoitus. Kirjoituksessa lueteltiin eri maiden ja kristinuskon eri suuntien lähetystyöntekijöiden määrät ja käytettävissä olleet varat. Kaikissa lähetysseuroissa oli lehden mukaan yhteensä 1 600 lähetyssaarnaajaa ja näillä 1 300 apulaista. Lähetystyötä tehtiin ei-kristittyjen keskellä 900 eri paikassa ja kastettuja oli yli 700 000 henkeä. Useimmat aikakauden suomalaisista sanomalehdistä lainasivat lähetystyötä koskevia kirjoituksia ulkomaisista lehdistä katsomatta, kerrottiinko niissä katolisen kirkon vai protestanttien tekemästä lähetystyöstä. Näin oli laita myös Kuopion Hippakunnan Sanomien. Lehdessä julkaistiin kirjoituksia sekä katolisen kirkon järjestäytyneestä lähetystyöstä että eri protestanttisten uskonsuuntien harjoittamasta lähetystyöstä. [178]

Kuopion Hippakunnan Sanomien mukaan Saksan Leipzigissä vaikutti Evankelis-luterilainen lähetysseura, jonka kanssa ”Suomen maammekin vähäiset varat ja voimat tulevat yhdistymään”. Myöhemmin hiippakuntalehdessä kerrottiin Suomen Lähetysseuran vuosijuhlasta. Sen mukaan Suomen Lähetysseura oli päättänyt lähettää neljäsosan kerätyistä tuloista eli 2 000 ruplaa (34 500 euroa) sekä Leipzigin että Hermannsburgin lähetysseuralle. Hermannsburgissa oli kirkkoherra Harms perustanut lähetyssaarnaajakoulun. Vastaavanlaista suunniteltiin lehden mukaan perustettavaksi myös Suomeen. [179]

Kun Suomen Lähetysseura perustettiin, esiintyi kaksi erilaista käsitystä siitä, miten lähetysjärjestön tuli toimia. Puheenjohtaja F. L. Schaumanin mukaan Suomen Lähetysseuran ei tullut pitkään aikaan pyrkiä itsenäiseen lähetystyöhön vaan kannattaa suurempien ulkomaisten seurojen työtä. Vastakkaista käsitystä edusti K. J. G. Sirelius, jonka mukaan seuralla tuli olla omia itsenäisiä lähetyssaarnaajia, jotka omalla suomalaisella työalalla tekivät työtä. Leipzigin lähetysseuran johtaja Karl Graul oli vuonna 1856 Suomessa käydessään toivonut, että Suomikin yhtyisi yhteiseen koko luterilaisen kirkon harjoittamaan lähetystyöhön, jonka pääpaikaksi hän oli ajatellut Leipzigiä. Saadessaan tietää Suomen Lähetysseuran perustamisesta Graul piti itsestään selvänä, että joku suomalainen teologi tulisi Leipzigiin sen lähettämänä. Graulin mukaan Suomen Lähetysseuran tuli liittyä alaosastona luterilaisten lähetysten keskusseuraan, jollaisena hän piti omaa seuraansa. Kun omia työntekijöitä ei Suomen Lähetysseuralle ilmaantunut, alkoi Graulin ehdottama ratkaisu näyttää toteuttamiskelpoiselta. Mutkia tuli kuitenkin matkaa, kun ei ilmaantunut ainuttakaan henkilöä, joka olisi voitu lähettää suoraan ilman kotimaassa harjoitettuja opintoja johonkin luterilaiseen lähetysopistoon. Tämän johdosta Suomen Lähetysseuran vuosikokouksessa 1860 suunniteltiin perustettavaksi lähetyskoulu, jossa oppilaat saisivat valmennusta, ennen kuin heidät lähetettäisiin johonkin ulkomaiseen lähetyslaitokseen. Tällaista valmistavaa koulua ei kuitenkaan perustettu. Suomen Lähetysseura päätti lähettää Leipzigin lähetysseuralle ja Hermannsburgin lähetysseuralle 2000 ruplaa (34 500 euroa). Hermannsburgissa oli pastori Ludwig Harms luonut lähetysseurakunnan, joka oli vuodesta 1853 lähettänyt 20 papiksi vihittyä lähetyssaarnaajaa. Sirelius oli käynyt tutustumassa näihin Harmsin laitoksiin opintomatkallaan vuonna 1859. [180]

Hiippakuntalehdessä oli lyhyt kirjoitus David Livingstonesta. Lehden mukaan Livingstonen Afrikan-matkastaan julkaisema kirja antoi ”tärkeimpiä tietoja nykyisen ajan lähetysretkistä”. Afrikasta tultuaan Livingstone oli Englannissa perustanut järjestön, jonka oli tarkoitus yhdistyä paikallisen lähetysseuran kanssa ja näin hankkia tietoja vielä tuntemattomista Afrikan sisäosista. Afrikka avautui lähetystyölle 1850-luvulla. Vuonna 1856 skotlantilainen David Livingstone palasi Afrikkaan tekemältä tutkimusmatkaltaan ja julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksen, joka teki Afrikkaa tunnetuksi ja aiheutti uuden lähetysseuran synnyn anglikaanisessa kirkossa. [181]

Kuopion hiippakuntalehdessä julkaistiin Suomen Lähetysseuran ruotsinkielisestä julkaisusta Missionstidning för Finland saksittu kertomus eräästä mustaihoisesta Afrikassa asuneesta miehestä, jolle oli tullut niin suuri synnintunto, että hän oli juossut kylästä kylään saadakseen syntinsä anteeksi, mutta aivan turhaan, sillä alueella ei ollut kuin pakanallisia pappeja, jotka eivät voineet häntä auttaa. Sittemmin hän oli tavannut merimiehen, jolle oli kertonut murheensa. Merimies oli vastannut hänelle, että ”lähe Englandiin: siellä saat kuulla kristittyin Jumalasta, joka on maksanut velan”. Afrikkalainen mies pääsi erinäisten vaiheiden kautta Lontooseen, missä hän kyseli vastaantulijoilta ”sitä kristittyin Jumalata, joka on maksanut velan”. Lopulta kertomuksen mies löysi kirkon, jossa kuuli Jumalasta ”joka velan maksanut on” ja sai syntinsä anteeksi. Tämän jälkeen hän palasi kotimaahansa julistamaan ”totuutta pakanallisille veljillensä”. [182]

Hiippakuntalehdessä kerrottiin keväällä 1860 Liverpoolissa pidetystä suuresta lähetysseurojen maailmanlaajuisesta kokouksesta. Kokouksessa oli suositeltu kaikkia kristittyjä tammikuun toisen viikon ajan rukoilemaan ”Kristuksen valtakunnan levenemistä”. Lehden mukaan osa ihmisistä vastusti kyseistä rukousviikkoa. He ajattelivat, että kristityillä oli milloin tahansa ilman erityistä määräystä mahdollisuus rukoilla Jumalalta hänen valtakuntansa lähestymistä, kuten Kristus oli tehnyt Isä meidän -rukouksessa. Näin ajatteleville lehdessä perusteltiin rukousviikon hyötyä: koska Jumala oli luvannut kuulla vähäisenkin häneen uskovan huokauksen, niin ei Jumala voinut olla kuulematta silloin, kun koko kristikunta kantoi hänen eteensä ”sellaisen pyynnön”. Tämän jälkeen kehotettiin ”Jumalan seurakunnan levenemistä harrastavia” yhdistymään rukouksiin kyseisenä aikana. [183]

8. Kirkolliset uutiset Kuopion Hippakunnan Sanomissa ja Ilmoitus-Lehdessä

Ensimmäisten Ilmoitus-Lehden numeroiden etusivulla ilmoitettiin Turun, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien alueiden seurakuntien ja koulujen viroissa tapahtuneista muutoksista. Sittemmin kyseiset ilmoitukset keskittyivät vähitellen koskemaan ainoastaan Kuopion hiippakunnan alueen seurakuntien ja koulujen virkanimityksiä. Ilmoitus-Lehti luokiteltiin aikakauden lehdistössä maalliseksi lehdeksi, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että lehdelle antoi painoluvan Kuopion silloinen sensori M. J. Lindfors. Lehden sisältönä oli käytännössä maallisia ilmoituksia. Hengelliseksi luokiteltavat kirjoitukset olivat lähinnä kirkollisten tapahtumien ilmoituksia, tiedotteita kirkon ja koulun viroissa tapahtuneista muutoksista ja arvioita hengellisiksi luokiteltavista uusista kirjoista. Jumalanpalvelusilmoitukset sekä hiippakunnan alueen seurakuntien ja koulujen viroissa tapahtuneet muutokset kerrottiin sittemmin Kuopion Hippakunnan Sanomia

-lehden perustamisen jälkeen molemmissa lehdissä samoin sanoin. Lisäksi viroissa tapahtuneet muutokset oli molemmissa lehdissä usein otsikoitu samalla nimikkeellä ”Hippakunnan Sanomia”.

Ilmoitus-lehdessä julkaistiin kahden sivun laajuinen kirjoitus, joka enimmäkseen käsitteli Borgin Lastenpostillaa. Postilla todisti Ilmoitus-Lehden arvion mukaan, että kaikki ihmiset olivat lihallisia ja synnin alle myytyjä, joita vain Kristus pystyi pelastamaan, Kristukseen uskovat olivat postillan mukaan jo nyt pyhiä ja autuaita, koska uskoivat evankeliumin ja sakramenttien kautta jaetun sanan. Ne, jotka eivät Kristukseen uskoneet, vaelsivat postillan mukaan ”lihan ja halun tahdon jälkeen ja sen hengen jälkeen, joka nyt epäuskoisissa lapsissa vaikuttaa”. Näin Ilmoitus-Lehti kertoi käsittäneensä Lastenpostillan pääsisällön. [184]

Lokakuussa 1859 julkaistiin samana päivänä ilmestyneissä Kuopion Hippakunnan Sanomien ja Ilmoitus-Lehden numeroissa jyväskyläläisen W. S. Schildtin lähettämät maaseutukirjeet. Molemmissa lehdissä kirjeet julkaistiin antiikvalla. Hiippakuntalehden kirjoituksessa Schildt kertoi Jyväskylän yläalkeiskoulusta ja Ilmoitus-Lehdessä Schildt suitsutti uusia antiikvakirjaimia. Schildtin mukaan P. Aschan ja Kumpp. -yhtiön kirjapaino oli järjestyksessä kolmas, johon kyseisiä kirjaimia oli hankittu. Kaksi aiempaa kirjapainoa, joihin antiikvakirjaimia oli hankittu, olivat Schildtin mukaan pääkaupungissa sijaitsevat Frenckellin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainot. [185]

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden julkaiseminen vaikutti vähitellen Ilmoitus-Lehden sisältöön, joka oli koko vuoden 1859 suurimmaksi osaksi pelkkiä ilmoituksia ja tiedotteita. Seuraavana vuonna Ilmoitus-Lehteen ilmaantui enenevässä määrin sekä hengellisiä uutisia että hartaudellisia kirjoituksia, kunnes lehden viimeisissä numeroissa kyseiset kirjoitukset vähenivät. Hartaudellisiin kirjoituksiin voidaan lukea lehden kolmessa numerossa julkaistu jatkokertomus Irlannissa asuneesta kuuromykästä pojasta nimeltä Jack. Kertomuksessa Jack eli aluksi ”synnissä”, kunnes hylkäsi epäjumalansa ”Kristuksen tähden”. Kirjoitus päättyi kuvaukseen Jackin autuaallisesta kuolemasta. [186]

Ilmoitus-Lehden toimittajat pyrkivät omalta osaltaan taivuttamaan lukijoidensa moraalia tahtomaansa suuntaan eli näkemyksensä mukaan ”johdattamaan kansakuntaa paremmille teille”. Lehdessä kerrottiin Kuopion ja lähialueiden seurakuntalaisten paheista. Sukupuolitauti oli alkanut levitä alueella ”kammottavalla tavalla”. Lehdessä toivottiin, että ihmisille ”Kristuksen oppia opetettaessa, istutettaisiin myös Kristuksen henki ja elämä, jolla on hurskaat ja Jumaliset, menot, oikeat työt, puheet ja tavat myötänänsä”. Ilmoitus-Lehti myös arvioi Oulun kaupunkilaisten tapaa auttaa köyhiä ”tunnottomaksi”, sillä Oulussa oli suunniteltu paloviinan keittämistä ja myymistä, josta saaduilla tuloilla oli tarkoitus auttaa köyhiä. Lisäksi lehdessä kommentoitiin Helsingfors Tidningarissa julkaistua kirjoitusta sivistyksestä. Helsingfors Tidningarin kirjoituksessa sivistys oli jaettu viiteen osaan, joista yhdenkin puuttuessa se oli vain kaunis sana eli ”kilisevä kulkunen”. Ilmoitus-Lehden mukaan useat suomalaiset sanomalehdet kuten Helsingfors Tidningar tarkoittivat sivistyksen viimeisellä eli viidennellä osalla ”lihan himoa, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta”. Tämän pohjalta lehdessä tehtiin johtopäätös, että sivistyksen salainen päämäärä oli useilla ihmisillä vain ”kiiltävä pakanallisuus”. Vastaavia moraalista ryhtiä korostavia kirjoituksia julkaisi Aschan hiippakuntalehdessä useita. ”Ulkolehden” toimittajana hän julkaisi kirjoituksen, jonka mukaan tuomiokapitulissa oli käsiteltävänä kyseisellä hetkellä useita kymmeniä hakemuksia kihlauksen purkamiseksi. Kihlojen purkamisen syyksi asianomaiset kertoivat aina heidän välilleen ilmestyneen ”sydämen kylmyyden ja suostumattomuuden”. Aschanin mukaan kihloihin mentiin ”kevytmielisesti”, morsiamelle saatettiin antaa edeltä käsin rahaa tai tehtiin muita kauppoja, joilla pyrittiin sitomaan hänet täyttämään kihlautumisessa antamansa lupaus. Aschan vastusti tällaista käytäntöä. Hänen mukaansa avioliittoa ei saanut käyttää maallisten etujen tavoittelemisen välineenä. [187]

Suomen Lähetysseuran jäsen Borg pyysi sekä Kuopion Hippakunnan Sanomissa että Ilmoitus-Lehdessä varoja Lähetysseuralle. [188] Ilmoitus-Lehdessä muistutettiin sekä loppuvuoden että alkuvuoden numeroissa, että seurakunnan jäsenten tuli maksaa kirkon työntekijöiden palkka. Hiippakuntalehdessä ei kyseisiä tiedotteita julkaistu. Hiippakuntalehdessä ei myöskään kiinnitetty huomiota alueen ortodoksiseen väestöön. Ilmoitus-Lehdessä julkaistiin yksi uutinen, joka käsitteli alueen ortodoksien oloja. Suomenkieliset ortodoksit olivat lehden mukaan saaneet luvan pitää jumalanpalveluksia suomen kielellä ja heille oli luvattu toimittaa suomenkielisiä kirkollisia kirjoja. Kuopion Hippakunnan Sanomissa mainittiin, että kirkollisia kirjoja oli käännetty saamen kielelle ja muutamia oli tekeillä. Lisäksi lehdessä pidettiin saamen kielen säilyttämistä tärkeänä, sillä siinä vastustettiin saamen kielen sortamishankkeita. Ilmoitus-Lehdessä oli yksi uutinen, jonka mukaan saameksi oli käännetty sekä Lutherin Vähä katekismus että Möllerin ja Svebiliuksen katekismus-selitykset. Näiden lisäksi Ilmoitus-Lehti tiesi kertoa, että saamen kielelle oli lähiaikoina tulossa kirja raamatunhistoriasta ja evankeliumikirja. [189]

Vuonna 1860 julkaistiin Utsjoen kirkkoherran Anders Andelinin saamen kielelle kääntämät Möllerin ja Svebiliuksen katekismusselitykset sekä Andelinin varhaisen edeltäjän Jacob Fellmanin kääntämä katekismus. Samana vuonna painettiin myös evankeliumikirja ja Hübnerin raamatunhistoria, jotka niin ikään olivat Andelinin saamentamia. Tuolloin Kuopion hiippakunnan johto pyrki aktiivisesti siihen, että saamelaiset voisivat opetella kristinuskoa saamen kielellä. [190]

Ilmoitus-Lehti täydensi jossain määrin Kuopion Hippakunnan Sanomien kirkollista uutisointia, sillä lehdessä julkaistiin kirjoituksia myös sellaisista kirkollisista aiheista, joita hiippakuntalehdessä ei noteerattu ollenkaan. Kuopiolaisille tarkoitetun Ilmoitus-Lehden näkökulma oli selvemmin paikallinen kuin hiippakuntalehden, jonka levikkialue oli huomattavasti laajempi. Molempien lehtien lakattua vuoden 1860 lopussa niiden paikan otti seuraavan vuoden alussa ilmestymisensä Kuopiossa aloittanut suomenkielinen Tapio-lehti.

IV Koulu- ja kasvatus kysymykset lehden käsitteleminä

1. Pitäjänkirjastot kansan sivistystason kohottajina

Ulkolehden toimittaja Peter Aschan puolusti hiippakuntalehdessä kirjastojen hyödyllisyyttä. Hänen mukaansa kirjastojen perustaminen hyödytti ennen kaikkea koululaitosta. [191] Aschan tiesi kertoa, että Kuopion lähiseudun rahvas käytti aktiivisesti kirjaston palveluita. Kirjoituksen alaviitteessä lueteltiin Kuopion lähialueen kirjastot, joita oli Tohmajärvellä, Ilomantsissa ja Kaavilla. Aschan toivoi saavansa tietoa vuosittain lainattujen kirjojen määristä, koska viikkoa aiemmin ilmestyneen sanomalehti Hämäläisen mukaan rahvaan lukuhalu alkuinnostuksen jälkeen sammui ja kirjat jäivät lukematta. Aschan arveli syynä tähän olevan sen, ettei kirjastoihin hankittu niiden perustamisen jälkeen enää uusia kirjoja. [192]

Aschanin toive saada tietoja eri paikkakuntien kirjastojen toiminnasta toteutuikin. Hiippakuntalehti tiesi kohta kertoa, että Liperissä oli ollut kirjasto jo 20 vuotta. Kirjoja sieltä tosin lainattiin harvakseltaan, mihin oli lehden mukaan syynä kirjastonhoitajan puuttuminen. Liperin kirjaston oli perustanut kirkkoherra A. J. Europaeus. [193] Mäntsälässä oli rovasti Abraham Ehnroos (1785–1863) ostanut ”parhaimpia” suomenkielisiä kirjoja ja lainannut niitä halukkaille. Kirjoja oli lehden mukaan lainattu ahkerasti. [194] Oulun rovastikunnan pappeinkokouksessa vuonna 1859 oli laadittu sääntöjä rovastikunnan kirjastolle ja sen osakkaille. Säännöt ja kirjaston kirjaluettelo tuli kokouksen mukaan jakaa rovastikunnan papeille. [195] Kaavin kirkkoherran apulainen Klas Erik Järnefelt (1831–1889) oli perustanut seurakuntalaisilleen kirjaston, jossa oli kirjoja yli sata kappaletta. Niitä lainattiin niin vilkkaasti, ettei lainaaja useinkaan saanut haluamaansa. Aschanin mukaan kaavilaisten lukuhalu nosti paikkakuntalaisten lukutaitoa ja sivistystä. [196] Paikkakunnalla vuonna 1859 pidetyn Ylä-Karjalan rovastikunnan pappeinkokouksen mukaan kirjastoihin tuli ottaa ”jumalisia sekä muita tieteellisiä ja keinollisia kirjoja” vaan ei romaaneja. [197] Kaavin kirjaston perustivat vuonna 1859 kirkkoherra Johan Adolf Ottelin (1798–1886) ja kirkkoherran apulainen K. E. Järnefelt. Perustajat lahjoittivat kirjaston seurakunnalle. Mäntsälän kirjaston oli omilla varoillaan perustanut rovasti A. Ehnroos vuonna 1847. Oulun kansankirjaston perusti kirkkoherra Johan Bäckvall (1817–1883) vuonna 1856. [198]

Suomussalmen kirjeenvaihtaja Erik Bisi tiesi puolestaan kertoa, että paikkakunnalla oli jonkin aikaa ollut pieni kirjasto. Hänen mukaansa runsasväkisissä seurakunnissa piti olla mahdottoman suuri kirjasto, jotta siitä olisi sanottavaa hyötyä. Kirjojen puutetta poistaakseen seurakunnan opettajat olivat lainanneet ja myyneet kirjoja vuosittain noin 30–50 ruplan edestä (520–860 euroa). Suomussalmen kirjaston perusti Paltamossa syntynyt Johan Fredrik Thauvón (1828–1918) vuonna 1850, jolloin hän oli vasta ylioppilas. [199]

Rautalammin kirjeenvaihtaja W. Manninen kehotti maaseutukirjeessä paikkakuntalaisia perustamaan kirjaston. Vaikka Mannisen mukaan suurin osa alueen väestöstä vastusti kirjaston perustamista, paikkakunnalla oli kuitenkin muutamia valistuneita, jotka odottivat kirjaston perustamispäätöstä. Manninen ehdotti, että jokainen ripillä kävijä maksaisi 10 kopeekkaa (1,7 euroa) kirjaston perustamista varten. Kirjastonhoitajan palkka karttuisi hänen mukaansa kirjojen lainausmaksuista. Toimitus kommentoi kirjoitusta alaviitteessä. Sen mukaan pitäjästä varmasti löytyi useita, jotka mielellään toimisivat ilmaiseksi kirjastonhoitajina. Kirjastojen päämäärä oli toimituksen mukaan ennen kaikkea kansan sivistäminen. [200]

Rautalammilta Jalkanen (ei tietoa etunimestä) kirjoitti Manniselle vastineen. Pitäjässä ei hänen mukaansa riidelty. Toimitus pahoitteli, että Jalkasen kirjoitus oli hävinnyt, joten se oli ottanut sen ulkomuistista lehteen. Jalkasen kirjeen perusteella toimitus toivoi, että paikkakuntalaiset perustaisivat sinne kirjaston lähiaikoina vastoin Mannisen ”luulettelemista”. [201] Manninen vastasi lehdessä Jalkaselle. Hän oli ollut mukana ryhmässä, joka perusti paikkakunnalle pienen seurakirjaston syksyllä 1859. Siihen kuuluvat olivat toivoneet saavansa enemmän ihmisiä mukaan perustamaan kirjastoa ja siksi perustamisraha oli vain 25 kopeekkaa (4 euroa) jokaiselta halukkaalta. Kirjaston perustamiseen ei kuitenkaan saatu värvättyä lisää väkeä. Pitäjässä asui Mannisen mukaan eräs A. Jäntti, jolla oli noin 200 kirjaa, joita hän ilmaiseksi antoi luettavaksi, mutta monikaan ei häneltä kirjoja ollut lainannut. [202] Mannisen kehotus kantoi hedelmää, sillä paikkakunnan pappi Julius Henrik Lind (1819–1894) perusti Rautalammille kirjaston vuonna 1860. [203]

Kuopion tuomiokapituli oli kehottanut kiertokirjeellä hiippakunnan papistoa auttamaan kirjastojen perustamisessa seurakuntiin. Lehdessä julkaistiin suomeksi osa kiertokirjeestä. Kirjeen mukaan tuomiokapitulin jäsenten tietoon oli tullut, että joidenkin pappien eri pitäjissä perustamat kirjastot olivat kansan suosiossa. Tämän johdosta kiertokirjeessä kehotettiin hiippakunnan papistoa avustamaan kirjastojen perustamisessa. [204]

Hiippakuntalehden mukaan Tuusniemellä kerättiin rahaa kirjaston perustamista varten. Lehdessä kerrottiin nuoresta papista, joka oli hiljattain saanut huomattavan rahasumman (90 ruplaa, nykyrahassa 1552 euroa) mennessään paikkakunnalla naimisiin. Rahat nuoripari oli lahjoittanut paikkakunnan kirjaston perustamista varten. Kyseinen nuori pappi oli ilmeisesti Tuusniemellä syntynyt Mikael Adolf Pelkonen (1825–1884), joka meni naimisiin vuonna 1859. Paikkakunnalla pohdittiin lehden mukaan, millaisia kirjoja tulevaan kirjastoon hankittaisiin ja mistä niitä halvimmalla saisi. [205] Vuoden päästä lehdessä kerrottiin, että Tuusniemelle oli hankittu kirjoja 60 ruplan edestä (1035 euroa). Rahat oli lahjoittanut Ilomantsin kirkkoherran sijainen Mikael Pelkonen ja hänen veljensä Olof ja Lars Pelkonen sekä Tuusniemen talonisännät. [206]

Myös Leppävirralla kerättiin rahaa kirjaston perustamista varten, varoja oli lahjoittanut aiemmin Leppävirran seurakuntaan kuulunut varakas mies. Aschan kehotti paikkakuntalaisia avustamaan hankkeessa: ”luulemme vaan, että pitäjäläiset tässä ymmärtävät etujansa eivätkä itaruudesta kopeekan päälle pidä”. [207] Myöhemmin paikkakunnan kirkkoherra D. F. Walle kertoi, että kinkerikunnista oli saatu kerättyä yhteensä 5 ruplaa ja 47 kopeekkaa (94 euroa) kirjastoa varten. Summa osoitti hänen mukaansa, ettei talonpoikassäädyllä ollut halua osallistua yhteisiin hengellisiin hankkeisiin. Herrassäädyn ”valistuneen hyväntahtoisuuden” kautta oli kuitenkin saatu koottua 27 ruplaa (465 euroa); lisäksi oli tulossa vielä 25 ruplaa (430 euroa) seurakunnan entiseltä jäseneltä. Leo Schadewitzin mukaan Leppävirran kirjasto perustettiin vuonna 1860. Kirjaston perusti ilmeisesti kirkkoherra D. F. Walle. [208] Eräästä nimeltä mainitsemattomasta seurakunnasta kerrottiin, ettei siellä ollut saatu kirjaston perustamista varten kerättyä kokoon kuin muutama kopeekka. Hiippakuntalehdessä arvosteltiin seurakuntalaisten ahneutta: ”lieneekö niin köyhää, joka ei kopeekkansa usein viskaisi turhiin huvituksiin, joista ei jää jäljelle mitään muiston ja mietteen ainetta”. Kerättyjen varojen vähäinen määrä todisti lehden mukaan, kuinka ”raakuus ja itseensä tyytyväisyys on vallan päällä”. Sivistyneissä oli lehden mukaan isänmaan toivo. [209]

Kuopiossa pyhäkoulun (käsityöläisten sunnuntaikoulun) opettajana toiminut lukion saksankielen opettaja Anders Helander oli omalla kustannuksellaan perustanut kirjaston, josta hän antoi oppilaillensa lainaksi suomenkielisiä kirjoja. Hiippakuntalehden toimittajat huomauttivat, että olisi kaupunkilaisten, etenkin käsityöläismestarien velvollisuus auttaa Helanderia kirjastoasiassa. [210] Helander lähetti hiippakuntalehteen viisi kirjoitusta nimimerkillä –s–r. Yhdessä kirjeessä hän kannusti lehden lukijoita keräämään varoja oman seurakuntansa kirjaston perustamiseen. Hänen mukaansa rahvaan lukuhalun puute johtui lähinnä kirjojen puutteesta. Helander suositteli kirjastoihin hankittavaksi hengellisten kirjojen lisäksi myös historiaa, maantietoa, luonnontiedettä ja kaikkia muita tieteitä käsitteleviä kirjoja. Lopuksi Helander ilmoitti, että täkäläisessä kirjakaupassa oli keräyslista niitä varten, jotka tahtoivat vaikuttaa kirjaston aikaansaamiseksi Kuopioon. Helander perusti Kuopioon, ”käsityön ammattilaisseuran sunnuntai-koulun kirjaston” vuonna 1860. [211]

Ilmoitus-Lehdessä julkaistiin poleeminen vastine Helanderin hiippakuntalehteen lähettämiin kirjoituksiin. Kirjoittaja ivasi pinnallista tietosivistystä ja koetti selittää todellisen sivistyksen luonnetta. Vastineen mukaan sivistyneiksi ei tultu sillä tiedolla, joka kirjastosta ja Helanderin kertomasta koulusta saatiin, vaan siihen vaadittiin lehden mukaan ”yliopistojen ja tanssikoulujenkin wiisaus, sekä soitanto= ja huwiseura=taito”. Sivistyneiden piiriin pääsi lehden mukaan ilman lukutaitoakin, kunhan vain hallitsi edellä mainitut taidot. Kristillinen sivistys ei kuitenkaan ollut ”paljas maallinen wiisaus ja kielitieto, soitanto= ja huviseurataito sekä niistä vuotava nimi arvo, kunnia”. Sen sijaan kristillinen sivistys ilmeni hyväntahtoisuudessa, nöyryydessä, uskollisuudessa, hurskaudessa ja Jumalan sanasta kiinnipitämisessä. Jumala vaikutti lakinsa ja evankeliumin kautta niin, että ihmisistä tuli hengellisesti vaivaisia. He elivät kuin vaivaiset, eivät omista ansioistaan tai töistään vaan Jumalan armosta. Ainoastaan tällä tavoin kristillisesti sivistyneet ihmiset eivät voineet ylpistyä edes niistä kirjoista, joita Helander suositteli hiippakuntalehdessä. Ihmiset olivat kuitenkin luonnostansa niin turmeltuneita, etteivät he voineet viljellä oikein maallisesta tiedosta saatua kunniaa ja nimeä ja nauttia niistä oikein. Tällaisesta turmeluksesta ei Helander hiippakuntalehdessä ollut maininnut sanaakaan. Lehden mukaan hän rohkeni korottaa ”maailman viisauden” Isän ja Pojan viisauden rinnalle ja jopa ylikin.

Ilmeisesti vastineen kirjoittaja oli Ilmoitus-Lehden toimittaja, evankeliseen liikkeeseen lukeutunut Tobias Serenius, jonka kynästä olivat luultavasti lähtöisin myös lehden muut moraalista ryhtiä korostaneet kirjoitukset. [212]

Helander oli nuhdellut vastineen kirjoittajaa ja todennut, että oli kirjoituksissaan ollut puhumatta ihmisten turmeluksesta vain siksi, että tarkoitti kirjastolla ja koululla ainoastaan maallista hyötyä. Kirjastojen kautta hän oli tarkoittanut levitettävän sellaisia kirjoja, ”joissa ihmisten turmelus ja totinen sivistys osoitetaan”. Helander oli vielä kysynyt: ”onko mikään totuudessa hywä hyljättäwä sentähden, että se usiammilta wäärin käytetään?”. Tähän Ilmoitus-Lehdessä vastattiin, ettei sitä ollut tarkoitettu. Lehdessä korostettiin edelleen sitä, kuinka tieto ja ymmärrys olivat vain maallista ja katoavaista. [213] Helander lähetti vielä hiippakuntalehteen kirjoituksen, jonka mukaan Ilmoitus-Lehden kirjoitukset oli tehty ainoastaan ”häwäisemisen ja morkkaamisen halusta”. Lopuksi Helander soi Ilmoitus-Lehden kirjoittajalle kaiken sen kunnian, mikä hänelle näistä kirjoituksista oli vuotava. [214]

Kirjastojen perustamisen myötä kaikkiin kansanryhmiin kuuluvilla oli ainakin periaatteessa mahdollisuus sivistää itseään. Ilmoitus-Lehdessä pelättiin maallisen tiedon lisäävän ihmisten ylpeyttä ja johtavan sen myötä moraalittomuuksiin. Tosin lehdessä julkaistiin luettelo kirjastoihin sopivista kirjoista, mutta kirjat olivat kaikki postilloja. Ilmeisesti Ilmoitus-Lehden kirjoittajan reaktio johtui siitä, että Helanderin mukaan kirjastoihin tuli hankkia muitakin kuin vain hengellisiä kirjoja. Hiippakuntalehden ja Ilmoitus-Lehden välinen aatteellinen väittely käytiin kansankirjastojen tarpeellisuudesta. Aikakauden lehdistössä hengelliseksi luokiteltu hiippakuntalehti edusti asiassa maallista Ilmoitus-Lehteä vapaamielisempää kantaa. Ilmeisesti väittely liittyi Kuopion kansankirjaston perustamiseen, sillä Kuopiossa ei ajankohtana ollut yleistä kansankirjastoa kuten useissa Pohjois-Savon maalaispitäjissä, sillä Kuopion kirjastot eivät olleet kaikille avoimia. [215]

Ilomantsista oli hiippakuntalehteen lähetetty kirje, jonka mukaan paikkakunnalla oli kaksi vuotta aiemmin perustettu kirjasto. Kirjastossa oli 310 kirjaa, joita pitäjäläiset, eritoten nuoriso lukivat. Lehden mukaan siellä, missä asiat olivat vastaavalla tavalla, ei tarvinnut epäillä sivistyksen edistymistä. Hiippakuntalehti käytti Ilomantsia esimerkkinä kehottaessaan myös muita pitäjiä perustamaan kirjastoja. [216] Ilomantsin kirjaston oli perustanut kirkkoherranvirkaa hoitanut Mikael Pelkonen vuonna 1858. [217]

Kuopion Hippakunnan Sanomissa julkaistiin pitkä kirjoitussarja koulujen, pyhäkoulujen ja kirjastojen perustamisesta ja toiminnasta eri paikkakunnilla. Siikajoella eivät pitäjänmiehet olleet suostuneet rahoittamaan kirjaston perustamista, vaan olivat todenneet: ”jokainen puolestansa hankkikoon itsellensä kirjoja, jos haluttaisi”. Revonlahdella kirjaston perustaminen oli vähän edennyt. Luodon (Hailuodon) pitäjään oli perustettu kirjasto, johon oli tilattu kirjoja. Piippolan kirjastoon oli saatu 52 kirjaa, jotka käsittelivät erilaisia aiheita, mutta piippolalaiset eivät olleet suostuneet lisäämään hyödyllisten kirjojen määrää, koska heillä oli muitakin menoja. [218] Vuonna 1851 Pohjalainen osakunta oli perustanut Piippolan kirjaston lahjoittamalla 30 kirjaa. Revonlahden kirjaston oli perustanut J. Länkelä vuonna 1859. Hailuodon kirjaston perusti kirkkoherra Karl Robert Heikel (1819–1893) vuonna 1860. [219]

Kemissä oli asukkaita kehotettu keräämään varoja kirjaston perustamiseen, mutta niitä oli kertynyt hitaasti. Asukkaiden mukaan heillä oli muitakin menoja ja monet ajattelivat edelleen tulevansa toimeen ilman kirjoja. Vastaavista syistä ei kirjoja ollut hankittu Simossa eikä Tervolassa. Toimitus kommentoi kemiläisten ajatuksia alaviitteessä seuraavasti: ”Näetsen, näin se oikea tyhmyys röyhkäilee!”. Alatorniolle oli perustettu yksityisten lahjoitusten turvin kirjasto, jossa oli 150 kirjaa ja 15 ruplaa (260 euroa) uusia kirjoja varten. Ylitorniolla toivottiin vapaaehtoisia lahjoituksia kirjaston perustamiseksi. Kolarin kirjaston perustaminen täytyi lehden mukaan jättää ”soveliaampaan” aikaan. Rovaniemellä kirjaston perustamiseksi oli kerätty 50 ruplaa (860 euroa), jonka summan edestä kirjoja oli jo tilattu. Kemijärven kirkkoherran sairaudet olivat estäneet paikkakunnan kirjaston perustamishankkeet. Kuolajärvellä seurakunnan köyhyys oli estänyt kirjaston perustamisen. [220] Hiippakuntalehdessä kerrottiin helmikuussa 1860 Sodankylässä pidetystä Lapin rovastikunnan pappeinkokouksesta. Tuomiorovasti Borg oli lähettänyt kokoukseen keskustelukysymyksiä, joista yksi koski kirjastoja. Kokouksessa pidettiin kirjaston perustamista tarpeellisena, mutta alueen väestö vastusti niitä. Toimitus ei ihmetellyt asukkaiden reaktiota, koska vastaavalla tavalla ajateltiin myös ”meidän onnellisemmissa paikkakunnissa”. Kirjaston perustamiseen ei kuitenkaan toimituksen mukaan tarvittu suuria summia. [221]

Karungin kappalainen Edvard Leonard Levón (1827–1862) oli antanut välivuoden saarnaajalle Robert Mellinille luvan kysyä seurakuntalaisilta, mitä mieltä he olivat kirjaston perustamisesta paikkakunnalle. Mellin ei vienyt asiaa pitäjänkokoukseen, koska siellä hänen mukaansa ”aina on sama werta enemmin mieliä kuin on päitä” eikä hankkeesta tulisi mitään. Niinpä hän vei asian Karungin seurakunnan kokoukseen, jossa päätettiin perustaa kirjasto keräämällä 2 kopeekkaa (35 senttiä) jokaiselta talon isännältä ja emännältä kahden vuoden ajan. Mellinin mukaan näin saatiin kokoon 15 ruplaa (260 euroa). Tämän lisäksi Alatornion herrasmiehet olivat lahjoittaneet 150 kirjaa perustettavalle kirjastolle. [222]

Kemiin saatiin kirjasto vuonna 1860. Kirjaston kirjat oli valinnut Oulun Wiikko-Sanomien toimitus. Rovaniemen kirjastoa varten oli kappalainen J. Bäckvall kerännyt lukukinkereillä ja hautajaisissa varoja 50 ruplan edestä (860 euroa). Kirjaston perustivat kirkkoherran apulainen Karl Filip Tillman (1820–1893) ja lautamies J. Hoikka vuonna 1859. [223]

Kalajoen emäpitäjässä kirjaston perustamiseksi oli saatu kerättyä 50 ruplaa (860 euroa). Haapajärvellä kirjaston perustamista oli lykätty asukkaiden köyhyyden vuoksi. Pyhäjärvellä seurakuntalaiset eivät olleet tahtoneet kustantaa kirjaston perustamista, koska siitä olisi ollut heidän mukaansa vain vähän hyötyä kauempana asuville. Lisäksi Pyhäjärven seurakuntalaisilla oli itse kullakin yleisesti kirjoja, sekä hengellisiä että hyödyllisiä. Alaviitteessä lehden toimittajat kommentoivat asiaa: ”Tähän todistukseen täydymme luottaa, sillä sen osin tiedämme omasta koettelemuksestamme.” Oulaisissa seurakuntalaiset kieltäytyivät avustamasta kirjaston perustamista vedoten köyhyyteensä ja muihin syihin. Alaviitteessä toimittajat kommentoivat sarkastisesti Oulaisten seurakuntalaisia: ”Totta ne tässä osottivat hengellistä köyhyyttänsä!”. Varojen puutteen vuoksi oli Merijärvellä kirjasto jäänyt perustamatta. [224] Nilsiässä oli saatu vähäinen rahasumma kokoon kirjaston perustamiseksi. Pielavedelle ei kirjastoa ollut perustettu, koska katovuodet 1856 ja 1857 vaikuttivat vielä tuolloin monen seurakuntalaisen elämään. Paikkakunnan papit pyrkivät innostamaan seurakuntalaisia kirjaston perustamiseen. [225]

Hiippakuntalehdessä julkaistiin osa Rautavaaran pitäjänkokouksen pöytäkirjasta. Sen mukaan seurakunta oli saanut kirjaston perustamiseksi 35 ruplaa (600 euroa) sekä kirjoja 18 ruplan ja 20 kopeekan edestä (313 euroa). Muutamat kansan sivistystä ja valistusta harrastavat olivat lahjoittaneet varat. Rautavaaran seurakunta vahvisti kirjaston ”asetukset”, joista lehdessä julkaistiin osa. Asetusten mukaan kirjasto sai tulonsa ripille pääseviltä, pitäjään muuttavilta ja avioliittoon kuulutettavilta. Satunnaisiin tuloihin luettiin vapaaehtoiset lahjoitukset, sakkomaksut myöhässä olleista lainoista ja kirjojen hävittämisestä. Kirjasto oli lehden mukaan saanut suurimmat lahjoitukset Tohmajärven seurakunnan herrassäädyltä ja tohtori Paul (Paavo) Tikkaselta (1823–1873), joka oli Suomettaren keskeinen alullepanija ja lehden päätoimittaja. Kirjasto oli ollut avoinna kolme kuukautta ja siellä oli 200 kirjaa. [226]

Kajaanin pitäjänkokouksessa huhtikuussa 1860 päätettiin lehden mukaan kantaa 25 kopeekkaa (noin 4 euroa) jokaiselta ”kattilakunnalta” (perheeltä) kirjaston perustamista varten. Samassa kokouksessa määrättiin perustettavan kirjaston säännöt. Kajaanin suomalaisen kirjaston perusti rovasti Anders Andelin (1809–1882) vuonna 1860. [227]

Hiippakuntalehdessä tiedotettiin kirjastojen perustamishankkeista rovastikuntakohtaisesti. Lehden välittämien tietojen perusteella kirjastojen perustamishankkeissa oltiin pitkällä Kuopion, Kemin, Kalajoen, Raahen ja Yläkarjalan rovastikunnissa. Kun vastaavasti Kajaanin, Alakarjalan ja Oulun rovastikunnissa oli lehden mukaan perustettu yhteensä vain neljä kirjastoa. Lapin rovastikunnan kokouksessa Sodankylässä pidettiin kirjaston perustamista tarpeellisena, mutta samalla todettiin, että alueen väestö vastusti niitä. Lapin rovastikunnan alueella ei lehti tiennyt olevan ainuttakaan kirjastoa. Lehdessä kerrottiin yhteensä 35 kirjaston perustamishankkeista. Näistä seitsemän oli perustettu ennen vuotta 1859 ja 15 perustettiin vuosina 1859–1860. Asukkaiden vastustuksen tai köyhyyden vuoksi lehdessä kerrotun 13 kirjaston perustamishanke lykkääntyi hiippakuntalehden lakkaamisen jälkeiselle ajalle. [228]

Arkkipiispa Bergenheim oli vuonna 1856 aloittanut kirjastokampanjan, joka pian laajeni muihin hiippakuntiin. [229] Bergenheimin mielestä pitäjänkirjastoissa piti olla muutakin kuin uskonnollista luettavaa. [230] Kuopion tuomiokapituli kehotti lokakuussa 1859 kiertokirjeessään

-kuten edellä on jo käynyt ilmi- papistoa perustamaan kirjastoja jokaiseen seurakuntaan ja raportoimaan niistä. Tuomiokapituli oli saanut tietää, että papiston toimesta perustetut kirjastot olivat monissa seurakunnissa saaneet rahvaan hyväksynnän. [231] Kuopion hiippakuntaan kuuluivat maan köyhimmät alueet, mutta silti sen alueella oli voimakasta kirjastoaktiivisuutta. Ilkka Mäkisen mukaan hiippakuntaan perustettiin vuosien 1856–1860 aikana 37 kirjastoa. Laskelma perustuu aikaisempiin tutkimuksiin, paikallishistorioihin, kirjastohistoriikkeihin, aikalaislehdistön tiedonantoihin sekä piispan- ja rovastintarkastusasiakirjoihin ja papiston kertomuksiin. Aikalaislehdistöstä Mäkinen ei ole käyttänyt lähteenään hiippakuntalehteä. Mäkisen tutkimuksen tulokset Kajaanin ja Lapin rovastikuntien vähäisestä kirjasto aktiivisuudesta ovat yhteneväiset Kuopion Hippakunnan Sanomien tiedonantojen kanssa. Sen sijaan Alakarjalan ja Oulun rovastikunnissa oltiin aktiivisempia kirjastojen perustamisasiassa kuin hiippakuntalehdestä ilmenee. [232]

Kirjaston perustaminen pitäjään oli lähinnä säätyläisten sivistystahdon osoitus. Ilkka Mäkisen mukaan papit olivat 1855–1865 perustajina tai muuten oleellisesti mukana noin 60 prosentissa kirjastohankkeista. Hiippakuntalehden tiedonantojen pohjalta arvioiden Kuopion hiippakunnan papit olivat kokomaan keskiarvoa huomattavasti aktiivisempia kirjastohankkeissa, sillä papit olivat perustajina tai muuten oleellisesti mukana yli 90 prosentissa kirjastohankkeista. Ainoastaan kolme hanketta oli syntynyt ilman pappien myötävaikutusta, nämä olivat Revonlahden ja Piippolan kirjastot sekä Rautalammin seurakirjasto. Lukuhalua pidettiin rahvaan sivistystason mittana, jota mitattiin kirjaston menestyksellä. Lukuhalun huonon tilan ja kirjastojen puutteen välillä oli aikalaisten mielestä läheinen kytkös. [233] Fennomaanit näkivät kirjastot kansan sivistystason kohottamisen välineenä. Lopullisena tavoitteena heillä oli Suomen kansan profiloituminen maailmanhistoriallisessa kansojen mosaiikissa. Fennomaani Yrjö Koskisen (1830–1903) mukaan kirjastojen kannatus ja varainhankinta tuli tuoda mahdollisimman lähelle kansaa. Tätä periaatetta noudatettiinkin sekä arkkipiispa Bergenheimin kirjastokampanjassa että hiippakuntalehden mukaan myös Kuopion hiippakunnan alueella. Yrjö Koskinen kehotti antamaan kirjaston seurakunnan omaksi, jolloin se myös jäi seurakunnan päätösvaltaan. Näin ihmiset vähitellen tottuivat laitokseen ja omaksuivat sen hyödyn. [234]

Hiippakuntalehdessä kirjastoa käsittelevät kirjoitukset olivat pääasiassa fennomaanisen aatteen omaksuneen Aschanin käsialaa. Hän leimasi kirjastohankkeiden vastustajat ahneiksi omanedun tavoittelijoiksi. Näillä moralisoivilla kommenteillaan Aschan pyrki vakuuttamaan lukijat asian tärkeydestä. Hän oli omaksunut fennomaanisen näkemyksen kirjastoista kansan sivistystason kohottamisen välineenä. [235] Pelkästään kansansivistyksellisistä syistä ei Aschan puolustanut lehdessään kirjastojen perustamista, vaan niiden perustaminen toisi hänelle myös taloudellista hyötyä. Hiippakuntalehdessä mainostettiin usein P. Aschan ja kumpp.- kirjakaupan kirjoja, jotka olivat sen mukaan kirjastoihin ”sopivia”. [236]

2. Pyhäkoulut uskonnon ja sisälukutaidon opettajina

Hiippakuntalehdessä julkaistiin osa keisarin huhtikuussa 1858 antamasta julistuksesta, jonka mukaan sivistys tuli mahdollisuuksien mukaan ulottaa kaikkiin kansakunnan säätyihin. Julistuksessa tuomiokapituleja käskettiin valvomaan, että kirkkolain ja muiden asetusten kansanopetusta, lukutaitoa ja kristinopin opetusta koskevia kohtia noudatettiin. Nämä olivat kotien ja seurakuntien velvollisuuksia. Tuomiokapitulin tuli pappien välityksellä saada kansa käsittämään, kuinka tarpeellisia pyhä- ja kyläkoululaitokset olivat, sillä ne laskivat perustuksen tulevalle kansakoululle ja johdattivat nuorisoa lukutaitoon. Tämän johdosta Kuopion tuomiokapituli oli lähettänyt hiippakunnan papistolle kiertokirjeen, jonka mukaan asianomaisten rovastien tuli raportoida vuosittain siitä, mitä he olivat seurakunnissaan saaneet tässä asiassa aikaan. Näitä raportteja julkaistiin hiippakuntalehdessä useita. [237]

Hiippakuntalehdessä kerrottiin, että pyhäkoulun lukemisenopetusmenetelmänä käytettiin Piippolassa, Kärsämäellä, Kuopion pitäjässä ja Keuruulla ”Lankasterin tapaa” tai ”Bell-Lankasterin vaihto-opetustapaa”. Menetelmässä oppilaat jaettiin kahteen tai useampaan ryhmään ja etevimmät oppilaat opastivat muita. [238] Tuusniemen pyhäkoulussa käytettiin vastaavaa menetelmää, niin että yksi lapsi sanoi tavun, sanan tai lauseen ja lukuvuoro vaihtui seuraavalle. Petter Soininen kertoi Kuopion pitäjässä käyttäneensä joko ”Bell=Lankasterin waihto=opetus tapaa” tai ”Reiwi Rudensföldin tahti=lukua”. Kuopion työväen tyttökoulussa lehtori J. I. Bergh oli käyttänyt tahtilukumenetelmää. Käytetty menetelmä selostettiin lehden alaviitteessä. Oppilaat koottiin opettajan eteen istumaan. Oikealla istuvaa lasta kutsuttiin ylälukijaksi ja vasemmalla istuvaa alalukijaksi. Tämän jälkeen opettaja määräsi luettavan kohdan ja kaikki ylälukijat lukivat yhteen ääneen määrätyn katkelman alusta loppuun. Sitten alalukijat tekivät saman perässä. Sanomia Turusta ei tiennyt menetelmää käytettävän muualla maassa. [239]

Lehden mukaan suomen kielelle tuli saada käsikirja, jossa esiteltäisiin tärkeimmät opetusmenetelmät tuleville lasten opettajille. Yksi kirja, nimittäin Thorsten Rudenschöldin Johdatus kansakoulun järjestämiseen, oli jo julkaistu. Toimituksen mukaan kyseinen kirja tuli antaa jokaisen opettajan ja lapsen vanhemman käteen, sen hinta oli Aschanin kirjakaupassa 15 kopeekkaa (2,5 euroa). Kirjan painoi ja kustansi P. Aschan ja Kumpp. -yhtiö ja sille antoi painoluvan sensuurikomitean jäsen professori Germund Fredrik Aminoff (1796–1876). Suomentaja oli useista suomennoksistaan tunnettu Haukiputaalla pappina toiminut Johan Vilhelm Murman (1830–1892). Kirjassa selostettiin ylä- ja alalukumenetelmä. Rudenschöldin mukaan kaikille tuli opettaa sisälukutaito, katekismus tuli osata ulkoa ja sen hengellinen sisältö tuli pystyä selittämään. Rudenschöldin kirja haluttiin kääntää suomeksi, koska Kuopion työväen tyttökoulussa oli ryhdytty kokeilemaan kirjassa selostettua menetelmää. Kirja tuki kansanopetuskysymyksessä enemmän papiston näkemyksiä kuin yleisen kansakoulun puolestapuhujia. J. V. Snellman piti Rudenschöldin kirjan suomentamista kansakoulun kehittämisen kannalta vahingollisena, kun hän esitteli käännöstä Litteraturbladissa. Ilmeisesti kirja oli levinnyt Kuopion lähiympäristöön, sillä pyhäkouluissa seurattiin lehteen lähetetyn kirjeen perusteella kirjassa esiteltyä opetusmenetelmää. [240]

Tammikuussa 1859 Iisalmessa pidetyssä Kuopion tuomiorovastikunnan pappeinkokouksessa kehotettiin koulumestaria perustamaan jokaiseen kylään pyhäkouluja. Koulut tuli koulumestarin jättää kouluttamansa pyhäkouluopettajan hoitoon. Pyhäkouluja tuli koulumestarin tarkastaa säännöllisesti. Rovasti J. I. Bergh suositteli pyhäkouluissa käytettäväksi Rudenschöldin tahtilukua. Kyseinen lukutapa oli hänen mukaansa parempi kuin vaihto-opetustapa. Heinäkuussa 1860 Kuopiossa pidetyssä rovastikunnan pappeinkokouksessa Rudenschöldin lukemisenopetusmetodia selostettiin jälleen ja sitä suositeltiin käytettäväksi. [241]

Kuopion maaseurakunnassa oli pyhäkouluja 82. Niissä opetettiin sisälukutaitoa, Raamatun historiaa ja kristinoppia. Tuusniemellä oli lasten lukutaito pyhäkoulujen vaikutuksesta parantunut huomattavasti. Pyhäkoulujen lukumäärät olivat Tuusniemellä 41, Maaningalla 22, Nilsiässä 39, Rautalammilla 14, Pielavedellä 78 ja Leppävirralla 78. Pielaveden pyhäkouluissa oli käytetty seuraava kirjoja: Viipurin Aapinen, psalmikirja ja Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran toimittama Biblian historia eli Hübnerin raamatun historia. [242]

Maaseutukirjeissä kerrottiin paikallisten pyhäkoulujen perustamisesta ja toiminnasta. Lehden Rautalammin-kirjeenvaihtajan W. Mannisen mukaan paikkakunnalle oli perustettu pyhäkouluja kolme vuotta aiemmin. Pyhäkouluissa opetettiin lapsia hyviin tapoihin ja siivolliseen elämään. Mikäli lapset eivät ahkerasti käyneet pyhäkouluissa, lapsia ja heidän vanhempiaan nuhdeltiin. Paikkakunnan lasten oli pakko käydä pyhäkoulua, vaikka he eivät olisi halunneetkaan. [243] Iisalmen pyhäkoulujen tilasta kertoi lehdelle A. Pikkarainen. Papit olivat asettaneet kinkereillä käydessään kuhunkin kyläkuntaan kolmesta neljään koulumestaria opettamaan lapsia tavaamaan sekä lukemaan puhtaasti sisältä ja ulkoa. [244]

Karungin kirjeenvaihtaja Robert Mellin kertoi Alatornion pappilassa pidetystä pitäjänkokouksesta. Karungin kappalainen E. L. Levón oli lukenut pitäjänmiehille keisarillisen asetuksen, jossa käskettiin jokaiseen pitäjään perustamaan kylä- ja pyhäkouluja. Eräs ovenpielessä ollut kaakamolainen oli arvellut koulujen olevan tarpeettomia, koska niiden tarkoitus voitiin hänen mukaansa toteuttaa kotiopetuksellakin. Häntä seuraten monet olivat asettuneet vastustamaan koulujen perustamista. Lopulta pitäjän miehet olivat kuitenkin myöntäneet koulujen tarpeellisuuden ja päättäneet ottaa yhden pyhäkoulu opettajan Alatornion emäseurakuntaan ja toisen Karungin kappeliseurakuntaan opettamaan pyhäpäivisin lapsille tavausta. Myöhemmin pitäjänkokouksen päätös kumottiin Karungin osalta ja päätettiin, että talonisäntien tuli pyhäpäivisin vuorotella kylän lapsien opettamisessa. Mellinin mukaan paikkakuntalaiset olivat päättäneet olla vain ”herroille mieliksi” päästäkseen kouluasiasta joksikin aikaa rauhaan. [245]

Pyhäkouluopettaja Matti Holopainen kertoi maaseutukirjeessään Tuusniemen pyhäkouluista. Ne aloitettiin ja lopetettiin aina samalla tavalla eli virrenveisuulla ja rukouksella, joka luettiin joko aapisesta tai virsikirjasta. Sitten lapset lukivat päivän evankeliumin, minkä jälkeen opettaja kysyi lapsilta: kuka luetussa tekstissä puhui, kenelle puhui ja mitä puhui. Seuraavaksi oli luettu saarna lastenpostillasta, minkä jälkeen lapsille opetettiin sisälukutaitoa sanoja tavaamalla. [246] Keuruulta tulleen nimettömän maaseutukirjeen mukaan paikkakunnalla oli niin kutsuttuja ”Tawuu=kouluja” ja pyhäkouluja, joissa molemmissa opetettiin tavausta ”Lancasterin=tawoin”. Lisäksi pyhäkoulussa opetettiin myös raamatunhistoriaa. [247]

P. J. Lappalainen kirjoitti Kuopion pyhäkouluista. Pyhäkoulu oli aloitettu virrellä ja rukouksella, minkä jälkeen opettaja oli yksitellen selvittänyt lasten sisälukutaitoa ja jakanut lapset lukutaidon mukaan kahteen ryhmään, joita nimitti ylä- ja alalukijoiksi. Ylälukijat lukivat evankeliumista katkelman, minkä jälkeen opettaja kyseli heiltä luetun tekstin sisällöstä. Sen jälkeen alalukijat tekivät samoin. Näin toimimalla pyhäkoulussa oli kirjoittajan mukaan jo jonkin aikaa opetettu lapsille luetun ymmärrystä. [248]

Tuomiorovasti Borgin mukaan Kuopion ja lähiympäristön pyhäkoulut tekivät tyhjäksi Uno Cygnaeuksen Suomen senaatille esittämän selvityksen kansan lukutaidon tilasta, sillä pyhäkoulujen opettajat olivat opettaneet oppilailleen tarkasti sisälukutaitoa ja luetun ymmärrystä. Cygnaueksen selvityksen mukaan kansan lukutaito oli vain ulkonaista tavuttamista. Pyhäkouluissa oli luettu Åkerblomin pyhää Raamatun historiaa ja maantietoa oli opiskeltu lähetysseuran painaman maailmankartan mukaan. [249] Hiippakuntalehti kertoi Kuopion tuomiorovastikunnan opettajien ja pappien heinäkuussa 1860 pidetystä kokouksesta. Kokouksessa puhuneen Borgin mukaan papit eivät olleet opettaneet Suomen kansalle pelkkää ulkolukua. Hän käski soimaajien tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kuinka pyhäkouluissa opetettiin lapsille sisälukutaitoa. Pyhäkoulujen tuli hänen mukaansa valmentaa myös rippikouluun. Pyhäkoulunopettajilta tuli vaatia todistusta lasten lukutaidosta ja käytöksestä, silloin kun heitä otettiin rippikouluun. [250]

Lukion rehtorin Aschanin mukaan lasten vanhemmat eivät olleet mukana pyhäkouluissa. Hänen mukaansa lasten vanhemmat tuli saada mukaan pyhäkoulutoimintaan, jotta opettaminen kotona ja koulussa sointuisi yhteen. [251] Kokouksen mukaan tämä oli mahdollista, jos pyhäkoulua joka kerta siirrettäisiin eri taloon, jolloin myös vanhemmat tuntisivat saavansa lapsien kanssa ravintoa samasta sanasta. [252]

Kuopion rovastikunnan pappien ja opettajien kokouksessa päätettiin, että pyhäkoulussa lapsia tuli opettaa lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, tuntemaan pyhäpäivien evankeliumitekstit ja niiden sisältö. Lasten tuli oppia ymmärtämään raamatunhistoriaa ja Martti Lutherin Vähää katekismusta, jotka oli lopuksi opeteltava ulkoa. Oppilaiden tuli muistaa tärkeimmät raamatunkohdat ja pystyä laulamaan yleisimpiä virsiä. Matematiikkaa ja kirjoittamista tuli opettaa pitäjänkoulussa, ei pyhäkoulussa. [253] Kokous suositteli pyhäkoulussa käytettäväksi seuraavia kirjoja: ”Wiipurin Aapis=kirja” ja ”Wiipurissa präntäty Biblian historia” eli Hübnerin raamatunhistoria. Evankeliumitekstejä pidettiin sisäluvun harjoittelemiseen sopivina. [254]

Raumerin kasvatusopin historiasta oli suomennettu lehteen katkelma uskonnon opettamisesta. Sen mukaan Vähän katekismuksen ja muutamien raamatunjakeiden ulkoa opetteleminen oli tarpeellista. Kun lapsi oppi lauseen ”Awukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua”, hän ei näitä sanoja ymmärtänyt, koska ei tiennyt hädästä mitään. Sitten kun lapsi oli kasvanut aikuiseksi ja joutui hätään, hänen mieleensä tulivat nämä sanat, jota hän nyt ymmärsi. Hiippakuntalehti suhtautui ohjelmansa mukaan ulkolukuun kielteisesti, mutta tämä ei kuitenkaan koskenut kaikkea ulkolukua. Lehden linjana oli, että lasten tuli ensin oppia ymmärtämään lukemaansa ja sen jälkeen oli opeteltava ulkoa Vähä katekismus ja tärkeimmät raamatunkohdat. [255]

Senaatti oli valinnut Uno Cygnaeuksen tutkimaan ensin Suomessa, sitten ulkomailla olevia kansanopetuslaitoksia. Suomen pyhäkouluista ja vuoro-opetuksesta (Bell-Lancaster) hän oli saanut kotimaanmatkallaan negatiivisen kuvan. Pyhäkoulu opetti hänen mukaansa kansalle ainoastaan järjetöntä ja mekaanista sisä- ja ulkolukua. Arvostelu aiheutti pyhäkoulunopettajien keskuudessa sekä suuttumusta että pyhäkoulun uudistuspyrkimyksiä. Ilmeisesti Cygnaeuksen arvostelun johdosta Kuopion rovastikunnan kokouksessa 1860 pohdittiin tuomiorovasti Borgin johdolla pyhäkouluasiaa perusteellisesti. Tässä yhteydessä suositeltiin ylä- ja alalukijamenetelmän (Rudenschöldin metodi) käyttöä entisen vuoro-opetusjärjestelmän (Bell-Lancaster) sijasta. Kuopion rovastikunnan kokouksessa päätettiin, ettei pyhäkoulussa opetettaisi kirjoittamista tai matematiikkaa. Kokouksessa suositeltu Viipurin Aapiskirja oli julkaistu vuonna 1847. Aapisessa oli kaunokirjoitusmallisto kokonaisuudessaan, numerot sekä kerto- ja jakotaulu. Kyseinen aapinen mahdollisti todellisen kirjoitustaidon opetuksen maaseudun alkukouluissa. [256]

Fennomaanisen aatteen omaksuneet hiippakuntalehden perustajat näkivät, että pyhäkoulujen tarkoituksena oli lähinnä uskonnon opettaminen lapsille. [257] Koulut toimivat kuitenkin myös fennomaanisten tavoitteiden mukaisesti kansakunnan sivistystason kohottamisen välineinä. Kouluissa opetettiin sisälukutaitoa, minkä johdosta pyhäkoulun perustaminen loi paikkakunnalle paineita myös kirjaston perustamiseen.

Borgin lastenpostilla eli Kuopion Hippakunnan Sanomia –lehden ”sisälehti” julkaistiin kaksiosaisena: se käsitti talvipuolen ja suvipuolen evankeliumiselitykset. Painoluvan teokselle myönsi tuomiokapitulin varanotaari ja P. Aschan ja Kumpp. -kirjapainoyhtiön osakas Oskar Molander. Postillan tarkoitusta Borg kuvaili alkulauseessa seuraavasti.

Sillä muuta tarkoitusta ei olekaan näillä saarnoilla, kuin että Ewankeliumin tekstinsanat selwenisit sinulle ja sattuis sydämmees. Jos ne kalliit sanat rupeaa selwenemään sinulle, jos ne alkaa tuntua sinulle, -wähä luku sitten näistä saarna=repalaista. [258]

Postillan loppuun oli painettu lisäliite, joka sisälsi Borgin ”ulkolehdessä” lapsille julkaisemat kirkkovuoden suurina juhlina esitettävät kysymykset vastauksineen. Lisäliite päättyi aiemmin ”ulkolehdessä” julkaistuun Lutherin jokapäiväiseen rukoukseen. [259] Borg oli tarkoittanut postillan vanhempien ja pyhäkoulunopettajien avuksi. Hän tunnusti, että hänen oli ollut vaikea kirjoittaa lapsentajuisesti. Saarnat edellyttivätkin lapsilta melkoista raamatullisten ja dogmaattisten käsitteiden tuntemusta. Borg selvitti kirkkovuotta sekä alkulauseessa että postillan sivuilla silloin kun kirkkovuoden ajankohta muuttui. Esimerkiksi ennen ensimmäistä adventtia kirjassa kerrottiin, miksi jokaista adventtisunnuntaita vietettiin. Borgin mukaan lasten tuli oppia tuntemaan kirkkovuosi, muuten harvoin tapahtuvat kirkossakäynnit jäivät irrallisiksi hetken tunnelmiksi. Hänen mukaansa lapsille oli ensin suusanallisesti kerrottava käsiteltävä asia ja vasta sitten tuli ottaa kirjat esille. Pyhäkoulun tuli hänen mielestään vastata seurakunnan jumalanpalvelusta. [260]

Postillan evankeliumiselitysten alaviitteissä lueteltiin selityksissä mainitut raamatunjakeet. Lisäksi alaviitteissä mainittiin, mikäli kyseinen selitys tai osa siitä oli jonkun toisen käsialaa. Enimmäkseen Borg mainitsi käyttäneensä lähteenään Martti Lutherin kirjoituksia. Muita kirjoittajia olivat Georg Christian Dieffenbach, Wilhelm Friedrich Besser ja Olaus Petri. Dieffenbachin teoksesta Evangelische Haus-Agende oli käännetty useita evankeliumiselityksiä. Besserin kirjoituksia oli käytetty muutamissa evankeliumiselityksissä ja Olaus Petrin postillasta oli otettu yksi lainaus. [261]

Lastenpostillan myyntiilmoitus oli ainoastaan kahdessa hiippakuntalehden numerossa. Puolivuosikertaa myytiin maalis-huhtikuussa 1860 hintaan 60 kopeekkaa (10 euroa). [262] Kokovuosikerta tuli sidottuna markkinoille kesällä 1861. Elokuussa Borgå Bladet -lehdessä julkaistussa G. L. Söderströms Bokhandel –kirjakaupan ilmoituksessa myytiin A. G. Borgin Lastenpostillaa hintaan 1 rupla 5 kopeekkaa (18 euroa). [263] Postillan painos myytiin noin kymmenessä vuodessa loppuun. K. E. Roos ehti ”sisälehdessä” julkaista suomentamastaan Roseniuksen Jumalan kymmenen käskyn selityksestä ensimmäiset 100 sivua eli ensimmäisen ja toisen käskyn selityksen, ennen kuin hiippakuntalehti lakkasi. Roos perusteli ”sisälehteen” valitsemaansa teosta. Hänen mukaansa vain harvat ymmärsivät katekismusta ”oikein”. Kun katekismus alkoi käskyillä, niin ne tuli ensiksi selittää, että ihmiset niiden kautta tulisivat tuntemaan syntinsä ja ”halullisiksi armoa Kristuksesta wastaanottamaan”. C. O. Rosenius oli Ruotsin evankelisen liikkeen johtohahmo. Tämä seikka luultavasti vaikutti evankelisen K. E. Roosin ”sisälehden” sisällön valintaan. Roosin suomennos painettiin kokonaisuudessaan P. Aschan ja kumpp. -yhtiön kirjapainossa vuonna 1861. Painoluvan teokselle myönsi tuomiokapitulin varanotaari kirjapainoyhtiön osakas Oskar Molander. [264]

3. Maalliset koulut kristityn kansalaisen opetuslaitoksina

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehdessä kerrottiin hiippakunnan alueella olevien koulujen toiminnasta. Kuopion työväen tyttökoulun johtokunta oli päättänyt vuonna 1857 J. I. Berghin suosituksesta käyttää koulussa Rudenschöldin tahtilukumenetelmää. Koulussa opetettiin tavausta, sisälukutaitoa, raamatunhistoriaa, katekismusta, kaunokirjoitusta, käsitöitä ja maantietoa. [265] Kuopion köyhien poikien koulua pidettiin lehdessä tarpeellisena, sillä siellä saivat porvareiksi aikovat nuoret opetusta tieteellisistä aineista kuten uskonnosta, historiasta, raamatunhistoriasta, maantiedosta ja matematiikasta. [266]

Kuopioon perustettiin vuonna 1846 köyhien tyttöjen koulu, jota sanottiin myös Kuopion työväen tyttökouluksi; se muuttui myöhemmin kansakouluksi. Lehtori J. I. Bergh toimi tyttökoulun sihteerinä ja opettajana 1854–1861. Kouluna tyttökoulu oli samantapainen kuin pyhäkoulu, mutta sen opetusohjelma oli laajempi ja työaika pidempi. Köyhien poikien koulun perusti J. I. Bergh vuonna 1847, sen lukuvuoden pituus ja tuntijako oli samanlainen kuin köyhien tyttöjen koululla. [267] Lennart Heljaksen mukaan Kuopion köyhäinkoulut olivat suomenkielisten kansakoulujen välittömiä edelläkävijöitä niiden monipuolisen opetusohjelman ansiosta. [268]

Lehteen kirjoittaneen Anders Helanderin mukaan Kuopion käsityöläisten sunnuntaikoulussa oli aiemmin ollut yksi opettaja 35–40 lasta kohden. Koulussa käyminen ei tuolloin ollut pakollista, joten sieltä oltiin usein pois. Tämän vuoksi useat koulun oppilaista tarvitsivat täysin eritasoista opetusta, sillä osa heistä ei osannut edes lukea. Opetustilat olivat olleet ahtaita ja valaistus vähäinen. Kirjoitushetkellä nämä ulkonaiset esteet olivat poistuneet. Koulussa oli useita opettajia ja koululla oli hyvät tilat. Oppilaita otettiin kouluun ainoastaan sen alkaessa, paitsi niitä jotka jo osasivat lukea. Koulua pidettiin yhteensä 35 pyhänä vuodessa. Jokainen kerta kesti yhteensä neljä tuntia, joista kolme tuntia käytettiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja piirtämiseen ja yksi tunti laulamiseen. Käsityöläisten sunnuntaikoulun oppiaineet olivat samat kuin ala-alkeiskouluissakin: ”Jumaluus=oppia, Maapallo=oppia, Suomen Maantiedettä, Yhteistä ja Suomen historiaa, Mitanto=oppia, Lause=oppia, Luvunlaskua, kirjoitusta, weisaamista, welkakirjain tekemistä ja piirustusta”. Ala-alkeiskoulut opettivat näitä aineita saman tuntimäärän kuukaudessa kuin käsityöläisten koulut vuodessa. Tämän vuoksi näiltä kouluilta ei voinut ihmeitä odottaa. Helander esitti lehdessä laskelmia kuhunkin oppiaineeseen koko vuoden aikana uhratuista tunneista. [269]

Vuoden 1842 asetus määräsi kaupunkeihin perustettaviksi käsityöläisten sunnuntaikouluja. Niissä annettiin sekä ammatillista että yleissivistävää opetusta kisälleille, oppipojille ja kaupungin vähävaraisen väestön poikalapsille. Monissa sunnuntaikouluissa opetettiin alkuaan kristinoppia, lukemista, kirjoitusta ja matematiikkaa; myöhemmin lisäksi maantietoa, historiaa, piirtämistä ja velkasetelin kirjoitusta. Tällaisina sunnuntaikoulut vastasivat myöhempiä ammattikouluja. Kuopion käsityöläisten sunnuntaikoulun perustivat Johan von Becker, Anders Rongain ja Anders Helander. Sunnuntaikoulua käytiin sunnuntaisin kansakoulun tuloon saakka. [270] Suurimmalla osalla kuopiolaistalouksista ei ollut varaa kustantaa lapsilleen yksityisopetusta ja edelleen pääsyä korkeampiin oppilaitoksiin. Silti vähävaraisten porvarien oli saatava lapsensa oppimaan sisälukutaitoa ja matematiikkaa, koska ne olivat välttämättömiä edellytyksiä porvarisammattiin hakeutumiselle. Kuopion köyhien tyttöjen ja poikien koulut sekä käsityöläisten sunnuntaikoulu perustettiin kaupungin vähävaraisen väestön kouluttamista varten. [271]

Hiippakuntalehdessä kerrottiin Turkuun 1860 perustetusta kuurojenkoulusta. Lehden mukaan koulussa johdatettiin kuuroja sivistyksen polulle ja Jumalan tuntemiseen. Lehteen oli saksittu Åbo Underrättelserissä julkaistu koulun opettajan Karl Oskar Malmin puhe. Toimittajat toivoivat, että julkaistun puheen kautta ne, jotka eivät ymmärtäneet laitoksen hyötyä, sen havaitsisivat. Malm, joka itsekin oli kuuro, oli esittänyt puheensa viittomakielellä. Malm kävi puheessansa läpi kuurojen opetuksen historiaa. Hiippakuntalehden toimitus toivoi, että Turun oppilaitos muuttuisi suomalaiseksi, että siitä olisi hyötyä kaikille suomalaisille. [272] Lehden mukaan Suomesta ei löytynyt sellaista seurakuntaa, jossa ei olisi kuuroja. Kuurojen oli vaikeinta käsittää hengelliset asiat ja ”koko autuuden oppi” jäi heille tuntemattomaksi. Tämän vuoksi monissa maissa oli jo aikaa sitten perustettu kouluja, joissa kuuroja opetettiin viittomakielellä. Lehdessä lainattiin Helsingfors Tidningarista kirjoitus Porvoon kuurojenkoulusta. Kirkkoherra Alopaeus oli käynyt tutkimassa Ruotsin ja Tanskan kuurojen kouluja. Porvoon kuurojenkoulussa opettanut Alopaeus oli päästänyt viisi oppilastaan ehtoolliselle. Tapahtuma oli ollut juhlallinen ja liikuttava. Oppilaat oli konfirmoitu ja julistettu seurakunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Tämän jälkeen Alopaeus oli lähtenyt Keski-Eurooppaan tutkimaan kuurojenkouluja. [273] Lehdessä esitettiin Porvoon koulun tulot ja menot ja kerrottiin koulun oppilaiden määrät ja kotipaikkakunnat. Viidelle köyhälle oppilaalle oli annettu eläkettä, minkä vuoksi koulun varat olivat käyneet vähiin. [274]

Karl Oskar Malm (1826–1863) oli opiskellut ulkomailla ja palattuaan takaisin kotikaupunkiinsa Porvooseen hän oli vaikuttanut oleellisesti Porvoon kuurojenkoulun perustamiseen. Porvoon kuurojenkoulun opetusaineet olivat kansakouluja vastaavat. Uskonnollinen kasvatus tuli koulussa korostuneesti esille. Vähin jokaista koskeva tavoite oli rippikoulun suorittaminen, konfirmaatio ja ehtoollisella käynti. Malm siirtyi Porvoosta Turkuun perustetun kuurojenkoulun opettajaksi vuoden 1859 lopulla, jolloin ulkomailla aistivammaistyöhön perehtynyt Carl Henrik Alopaeus (1825–1892) ryhtyi antamaan opetusta Porvoon kuurojenkoulussa. Malm ehti Suomessa opettaa noin sataa kuuroa, ja tästä joukosta muodostui suomalaisen viittomakielisen yhteisön pohja. [275]

Kuopiossa olevan ”herrasväen neitokoulun” opetus ei lehden mukaan ollut pelkkää ulkolukua vaan oppilaat myös ymmärsivät lukemansa. Neitokoulussa opetettiin uskontoa, käsitöitä, biologiaa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, matematiikkaa, ruotsin, ranskan, saksan ja venäjän kieltä. Lisäksi koulun opettaja opetti ilmaiseksi suomen kieltä. Lehden mukaan neitokoulua tuli muuttaa niin, että suomen kieli tunnustettaisiin siellä varsinaiseksi opetusaineeksi ja oppilaita ei pakotettaisi lukemaan kahta vierasta kieltä. [276] Neitoväen koulun taso vastasi oppikoulun tasoa; sen tehtävänä oli kouluttaa varttuneempia tyttöjä. [277]

Hiippakuntalehden mukaan sanomalehdissä oli aiemmin mainittu, että koulujen kävijämäärän vähentyminen osoittaisi tieteellisten aineiden lukuhalun lakastumista. Tämä johtui lehden mukaan siitä, että koulunkäyntiaika oli uuden asetuksen myötä neljä vuotta, kun se aiemmin oli ollut kuusi vuotta. Päinvastoin lehti tiesi kertoa, että Kuopion kouluissa kävi nuorisoa enemmän kuin milloinkaan aiemmin. [278] Lehdessä julkaistiin useita luetteloita hiippakunnan alueen julkisten koulujen oppilasmääristä. Julkisia kouluja olivat ala- ja yläalkeiskoulut sekä Kuopiossa sijainnut lukio. Lehden mukaan maalla sijaitsevaa kansakoulua vastasi kaupungissa pyhäkoulu tai ala-alkeiskoulu. [279]

Kaavilla heinäkuussa 1859 pidetyssä pappeinkokouksessa oli päätetty, että kansakouluja tuli pitää edes jonkin aikaa vuodessa. Kouluissa tuli lukea raamatunhistoriaa ja siellä opetettaisiin kirjoitusta ja matematiikkaa. Pappien ei tullut kokouksen mukaan opettaa uskontoa kouluissa mutta heidän tuli valvoa sitä. [280] Oulun Wiikko-Sanomista oli hiippakuntalehteen lainattu kertomus kaupungin rouvasväenkoulun avajaisista. Koulun oli vihkinyt tuomiorovasti Borg, joka oli korostanut suomen kielen asemaa opetuksessa. Suomen kieli ei ollut kuulunut koulun opetusaineisiin. Lehden mukaan koulu kadotti ilman suomen kieltä ”kansallisen tarkoituksensa ja isänmaallisen hyödyn”. [281] Hiippakuntalehden linja kielikysymyksessä oli fennomaaninen: kouluissa tuli käyttää suomen kieltä. [282] Lehteen kirjoittanut Schildt toivoi, että opetuskielenä olisi lukiossakin ruotsin sijasta suomi. Schildt kertoi, että Jyväskylän yläalkeiskoulussa oli kahdella ensimmäisellä luokalla opetuskielenä suomi. Tätä Schildt piti voittona suomalaisuudelle. Tosin suomenkielisten oppikirjojen puute teki oppimisen hitaaksi. [283]

Kuopion Leväselle perustetun maanviljelyskoulun avajaisista julkaistiin lehdessä pitkä kertomus. Paikalle oli kokoontunut paljon rahvasta. Avajaisissa pitivät puheen tuomiorovasti A. G. Borg, Kuopion läänin kuvernööri Knut Furuhjelm ja koulun opettaja Antti Manninen, jonka puhe julkaistiin hiippakuntalehdessä. Ilmoitus-Lehdessä julkaistiin kaikkien kolmen puheet. [284] Manninen puolusti puheessaan sitä, että koulussa opetettiin käytännön lisäksi tieteellisiä aineita. Hänen mukaansa maanviljelyskoulun täytyi ajaa kansakoulun asiaa, koska kansakouluja ei ollut jokaisella paikkakunnalla. Vasta kun maanviljelyskouluun saatiin kansakoulun käyneitä oppilaita, koulua voitiin muuttaa käytännöllisempään suuntaan. Kyseisellä hetkellä maanviljelyskoulussa meni paljon aikaa lukemisen, kirjoittamisen, matematiikan ja maantiedon opettamiseen. [285]

Paavolasta Oulun Wiikko-Sanomiin lähetti nimimerkki Huono poika Paawolasta kirjoituksen. Sen mukaan seurakunnan pappi, jonka tehtäviin kuului koulujen perustaminen, oli eräässä kokouksessa vastustanut kaikkia muita kouluja paitsi rippikoulua. Papin mielestä kaikki muut koulut paitsi rippikoulu olivat vahingollisia. Muutaman viikon päästä Suometar-lehti julkaisi kyseisen maaseutukirjeen. Hiippakuntalehdessä reagoitiin Suomettaressa julkaistuun kirjeeseen. Hiippakuntalehden toimittajat epäilivät, että asia oli ”hämmennetty erhetyksiltä”. Heidän mielestään ei voinut olla mahdollista, että pappi jonka tehtäväksi oli määrätty kansan sivistäminen, vastustaisi koulujen perustamista. Lehdessä pohdittiin mahdollisen vastahakoisuuden syitä, joita olivat suuret koulun perustamisen esteet ja pula opettajista. Paavolalainen oli tuonut asian julkisuuteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Lopuksi toivottiin asian selviämistä ”jos löytyy sanain takana mies, niin siitä ei taida toinenpuolinenkaan asianomainen wastaamatta kunnialla päästä". [286]

Huono poika lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin kirjoituksen, jossa vakuutti, että kaikki mitä hän oli kirjoittanut, oli totta. Toukokuussa nimimerkki S. A—i ilmoitti, että Paavolan seurakunnassa oltiin perustamassa koulua. Huonon pojan kanssa samassa kokouksessa ollut kirjoitti kesä - heinäkuussa nimimerkillä Torppari M. K—n. Oulun Wiikko-Sanomiin pitkän kirjoitussarjan. Seurakunnan pappi oli kokouksessa sanonut olevansa käsityöläisten sunnuntaikouluja vastaan, koska sunnuntai oli pyhitetty vain Jumalan palvelukseen ja sananviljelyyn, ei matematiikan, kirjoittamisen tai minkään muun opiskeluun. Pastori oli vastustanut kokouksessa myös kyläkouluja, jolloin ainoastaan Huono poika ja eräs toinen olivat asettuneet puolustamaan koulujen perustamista. Papin mukaan vanhempien tuli opettaa lapsiaan lukemaan, sillä koulumestarin opetukseen annetut tulivat vain ylpeiksi ja vanhemmilleen tottelemattomiksi. Lopuksi maaseutukirjeen kirjoittaja puolusti monin sanoin lapsille perustettavia kouluja. [287] Kouluja vastustanut seurakunnan pappi oli herännäisyyden tunnettu saarnaaja Johan Mikael Stenbäck (1809–1861), joka häikäilemättömän suorilla puheillaan ja saarnoillaan usein loukkasi sanankuulijoitaan. [288]

Aschan julkaisi lehdessä moraalisen kirjoituksen pyhäpäivän viettämisestä. Hän kuvaili useita tapoja, kuinka pyhäpäivää ei tullut viettää, mutta ei maininnut sanallakaan käsityöläisten sunnuntaikouluja. Pyhäpäivänä ei ollut hänen mukaansa kiellettyä tehdä sitä mitä todellinen kristillinen rakkaus vaati. Lopuksi hän kehotti lukijaa pitämään pyhäpäivän ulkonaisestikin: ”muistaen, että joka sen rikkoo, hänen pitää totisesti kuoleman; 2 Mos. 31:14”. Mahdollisesti Aschan oli saanut idean kirjoitukseensa kuultuaan Stenbäckin toimista Paavolassa. [289]

Toimittajien kasvatuksellisena tavoitteena oli ennen kaikkea Jumalan sanan eläväksi tekeminen kasvavalle lapselle. Tulevaa kansakunnan jäsentä opetettiin lukemaan ja häntä pyrittiin aktivoimaan myös maallisten aineiden opiskeluun. Ihanne oli sivistynyt luku- ja kirjoitustaitoinen kristitty. Tällaisista ihmisistä muodostui kansakunta, jolla oli maailmanhistoriallista merkitystä. Kirjasto, pyhäkoulu ja maalliset koulut olivat fennomaanisille toimittajille myös kansakunnan sivistyksen välineitä. Borg ilmaisi silloisen ihmiskäsityksensä Leväsen maanviljelyskoulun avajaisissa pitämässään puheessa seuraavasti:

Sillä jota enemmin ne sisälliset, Jumalan kuwaan kuuluwat ominaisuudet, meissä woimiin pääsewät Kristuksen meidän Herramme tuntemisen kautta, sitä enemmin pääsewät myös ne ulkonaiset ilmi olentoon. Jota enemmin me kaswamme wiisaudessa, pyhyydessä ja wanhurskaudessa tämän meidän Herramme kautta, sitä enemmin saamma me myös jälleen wallan luontokappalten ylitse, jota jo luomisessa meille annettiin, waan sitten synnin kautta niin surkiasti menetettiin. Jaa se Jumalan suulla itse luomisessa sanottu Siunaus: kaswakaat, lisääntykäät ja täyttäkäät maata, ja tehkäät se teille alamaiseksi. [290]

Ilmeisesti kouluja vastustaneen herännäispapin Stenbäckin ja kansankirjastoa vastustaneen evankelisen Ilmoitus-Lehden toimittajan Sereniuksen mukaan ihminen ei muuttunut eli saanut valtaa ”luontokappalten ylitse” uskoessaan Kristukseen vaan pysyi ulkonaisesti samana. Molemmat pelkäsivät, että sivistys jota myös hiippakuntalehdessä ajettiin, johtaisi vähittäiseen Jumalasta luopumiseen ja ylpistymiseen, koska ihminen ei heidän mukaansa saanut takaisin syntiinlankeemuksessa menetettyjä ominaisuuksia tässä ajassa. Niinpä ihminen ei heidän mukaansa osannut käyttää ”oikein” sitä kunniaa ja mainetta, joka kasvaneen maallisen tiedon ja taidon välityksellä johti ylpistymiseen.

4. Julkaisun näkemys koulun ja kirkon yhteistyöstä

Aschanin mukaan kansakoulut olivat kodissa ja pyhäkoulussa annetun opetuksen jatkoa. Hän erotti vanhempien ja pyhäkoulun antaman opetuksen kansakoulun antamasta seuraavasti. Kodissa opetettiin ”sydämen ja mielen laadun puhdistamista”, kansakoulussa taas ”järjen ja ymmärryksen teroittamista ja tieteellisesti rikastuttamista”. Kaikki opetus oli hänen mukaansa sovitettava kristilliselle perustukselle. Kansakoulun perustamisen täytyi vielä Aschanin mielestä odottaa parempaa luku- ja kirjoitustaitoa. [291] Hän kommentoi lehdessä Cygnaeuksen julkaisemia kansakouluajatuksia. Cygnaueksen mukaan Helsinkiin tuli perustaa kirkosta irrotettu yhteinen kouluhallitus. Aschanin mukaan jokaisella ihmisellä oli erilaiset lahjat. Esimerkiksi silloisen koulunopetuksen paras perustaja Pestalozzi oli ”typerä ja ilman onnetta” toteuttaessaan ajatuksiaan käytännössä. Ilmeisesti Aschan toivoi, ettei Cygnaeus ryhtyisi toteuttamaan ajatuksiaan käytännössä. [292]

Kesäkuun alussa 1860 hiippakuntalehdessä tiedotettiin Kuopiossa heinäkuussa pidettävästä koulukokouksesta. Lehden mukaan kokouksessa tultiin keskustelemaan siitä, mitä hyötyä olisi sekä kirkon ja koulun välisen yhteyden poistamisesta että pääkaupunkiin perustettavasta koulujen yhteishallituksesta. Toimittajat eivät tahtoneet tuoda julki omaa mielipidettään asiasta, koska se olisi heidän mukaansa vaikuttanut vain vähän. Niinpä he julkaisivat kaikki tulevassa koulukokouksessa käsiteltävät kysymykset. [293]

Hiippakuntalehdessä selostettiin koulukokousta, jossa oli päätetty, että pappien ja kouluopettajien välit jäisivät entiselleen. Toivottiin, että koulunopettajien palkat tulisivat paremmiksi, niin etteivät opettajat ulkonaisista syistä pyrkisi papin virkoihin. Kokouksessa tultiin yksimielisesti siihen tulokseen, että tuomiokapitulit eivät enää täyttäneet tarkoitustaan ”joka on ylöskaswawan sukukunnan opetus ja oppilaitosten saattaminen yläwämmälle portaalle kuin ennen”. Eri mieltä oltiin siitä, että miten kouluja tuli johtaa. Osa osanottajista kannatti yhteisen kouluhallituksen perustamista Helsinkiin. Yhteiseen kouluhallitukseen tuli valita kaksi yliopiston professoria ja neljä kouluopettajaa. Vastakkaista mieltä olleet halusivat säilyttää tuomiokapitulit alueellisina kouluhallituksina, joiden puheenjohtajana olisi edelleen piispa. Tuolloin voimassa ollutta organisaatiota he muuttaisivat siten, että opettajien ja pappien joukosta tuli valita jäsenet erityiseen ”koulu=konsistoriumiin”, jonka tehtävänä oli sekä opettajien virkaan asettaminen että koulusääntöjen noudattamisen valvominen. Organisaatiossa tämän alapuolella olivat paikalliset yksiköt, joiden jäseniin kuuluivat sekä opettajat että seurakunnan joukosta valittavat henkilöt. Tämän paikallisen yksikön tehtävänä oli päättää kaikista muista asioista paitsi itse opetuksesta, joka oli ainoastaan opettajan vastuulla. Lehden mukaan kokouksen enemmistö asettui yhteisen kouluhallituksen kannalle, mutta myös toinen osapuoli kokouksessa ”tarkasti ja sitowaisilla syillä esitteli asian, niin kuin se hänen mielestänsä oli muodostunut”. [294]

Noin viikko koulukokouksen jälkeen pidettiin Kuopiossa tuomiorovastikunnan kontrahtikokous. Lehdessä julkaistiin tuomiorovasti Borgin kokouksessa pitämä alkupuhe. Borg käsitteli siinä aiemmin pidettyä koulukokousta. Hänen mukaansa koulukokous todisti, etteivät seurakunnan opettajat olleet halunneet erota tehtävästään vaan kouluopettajat olivat ne, jotka tahtoivat erota. Borg ei itse tahtonut estää heidän eroaan, mutta ilmaisi ajatuksensa seuraavasti: ”Auttakoon waan Armon Herra, etteiwät sais katkerasti katua, mitä he tehneet owat!”. Borg ei odottanut, että koulun ja kirkon siteiden poistamisesta seuraisi mitään hyvää kummallekaan osapuolelle. Hänen mukaansa Jumala tuli kerran kostamaan sen mitä ”näinä päiwinä täällä tapahtunut on”. Hän näki tarkoittaneensa ainoastaan koulun parasta vaatiessaan, että piispojen tuli olla koulujen esimiehiä. Hän oli halunnut vähentää piispan valtaa kouluhallituksessa eikä sen vuoksi voitu väittää hänen tahtoneen pitää kouluhallitusta pappien talutusnuorassa. Borgin mukaan koulu tuli siirtymään pois kirkon suojista, mutta hän ei uskonut sen pysyvän vapaana tai löytävän muuta suojaa. [295]

Kontrahtikokouksen mukaan pappien tuli valvoa, että se mitä kansakoulussa opetettiin, oli Jumalan sanan mukaista. Pappien velvollisuudeksi nähtiin sen valvominen, että kansakuntaa koulutettiin Jumalan pelossa eikä pelkässä tiedon viisaudessa. Kansakoulun tehtävä oli kokouksen mukaan lukutaidon opettaminen. Cygnaeus oli senaatille esittänyt, että kansan lukutaito oli pelkkää ulkolukua eivätkä papit kaivanneet parempaa lukutaitoa rahvaalta. Cygnaeus ei kokouksen mukaan ollut käynyt Savossa tai Pohjanmaalla eikä Hämeen tai Karjalan seurakunnissa. Niinpä kokouksessa pääteltiin että, Cygnaeus käytti lukutaitoasiaa korostamaan kirkon ja koulun eron välttämättömyyttä. Sen takia hän oli pitänyt kansan lukutaidon tilaa niin surkeana ja saanut siitä kimmokkeen syyttää pappeja. [296]

Lehdessä julkaistiin Helsingfors Tidningarista saksittu ote Pohjois-Savon rovastikunnan heinäkuussa 1859 pidetystä pappeinkokouksesta. Kokouksen mukaan silloinen koulun ja kirkon välinen yhteiselo oli haitallista molemmille osapuolille, sillä osa ihmisistä oli ryhtynyt opettajiksi vain sen vuoksi että he siten pääsisivät nopeammin kirkon virkaan ”lepäämään”. Kokouksen mukaan jokaisella koulumiehellä oli vapaus pyrkiä kirkon virkaan ja kirkonmiehellä kouluvirkaan työvuotensa hyväksi lukemalla. Koulun tuli saada oma kirkkohallituksesta erotettu hallitus tai koulu asetettaisiin piispan vallan alle siten, että piispa tuomiokapitulin kanssa valvoisi ainoastaan kirkollisia toimia. Koulu tuli kuitenkin rakentaa kristilliselle pohjalle, minkä vuoksi vaadittiin että kirkolla tuli olla valvojat kouluhallituksessa. [297]

Kesällä 1860 pidettiin hiippakunnittain piispojen johdolla kokouksia, joissa pohdittiin koulun ja kirkon suhdetta. Turussa kokouksen enemmistö kannatti kirkosta erillistä koulujen keskushallitusta. Porvoossa suositeltiin koulun jättämistä edelleen tuomiokapitulin valvontaan; tosin koulua koskevia asioita varten tuli kapitulin yhteyteen perustaa oma osasto. Kuopiossa pidetty koulukokous oli yksi näistä kokouksista, joissa pohdittiin laajamittaisesti kirkon ja koulun välistä suhdetta. Piispa Frosterus piti Kuopion kokouksessa avajaispuheen, jossa muistutti hiippakuntalehden mukaan ”ettei kohtuullinen ja hedelmällinen parantaminen siten tapahdu, että nykyinen tila tykkänään kumotaan, waan että ainoasti ne kohdat poistettaisi, jotka eivät enään sowi eteen rientäwälle ajalle”. Kokouksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että silloinen kouluhallinto oli tullut tiensä päähän. Erimielisyyttä esiintyi siinä, kuinka kouluhallitusta uudistettaisiin. [298]

Kuopion koulukokouksessa tuomiokapitulin jäsen lehtori Z. J. Cleve puolusti kirkosta irrotettua yhteistä kouluhallitusta. Hänen mukaansa usean eri tuomiokapitulin haltuun jäävä kouluhallinto voisi perustua keskenään ristiriitaisin periaatteisiin. Vastakkaista näkemystä edusti kokouksessa A. G. Borg, jonka mukaan Helsinkiin perustettava koulutoimen keskushallitus ei välttämättä ottaisi huomioon eri puolilla maata sijaitsevien koulujen erilaisia oloja ja paikallisia tarpeita. Borgin mallissa tuomiokapitulit säilyttivät edelleen paikkansa alueellisina kouluhallituksina. Ne tuli vain organisoida uudelleen ja piispalla säilyi johtoasema myös kouluasioissa. Vastakkain asetettiin keskitetyn ja hajasijoituksen periaatteet. Borg koki kokouksessa murskatappion, sillä häntä asettui kannattamaan vain viisi kokouksen osanottajaa. Heidän joukossaan olivat lehtorit J. I. Bergh ja P. A. Aschan. [299]

Tätä pettymystään Borg ilmeisesti purki muutaman päivän kuluttua pidetyssä kontrahtikokouksen alkupuheessa. Borgin mukaan pappien ei tullut perustaa maanviljelyskouluja tai käsityökouluja vaan heidän tehtävänään oli ”vaikuttaa jotakin sielun ja autuuden asiassa”. Koulun siirtyminen maallisen hallinnon käsiin aiheutti pelkoa Borgissa, sillä hän sanoi ilmeisesti maallista kouluhallitusta tarkoittaen, että se jätti ihmiset ”raakaksi Jumalan tuntemisen ja elämän parannuksen suhteen”. [300] Lehden toimittajien Aschanin ja Borgin mukaan kaikki opetus oli rakennettava kristilliselle pohjalle. He pelkäsivät, että koulun jäätyä maallisen hallinnon alle, siltä katosi vähitellen kristillinen pohja. Koulussa korostuisi ainoastaan järki ja ymmärrys ilman sydäntä eli uskoa Kristukseen. Koulun tehtävänä oli lehden mukaan kuitenkin maallisen tietotaidon opettaminen, mutta kirkon tuli valvoa, ettei se tapahtunut Jumalan sanan vastaisesti. Toimituksen tavoitteena oli, että kirkko saisi tavalla tai toisella valvoa koulun opetusta vastedeskin.

Tutkimustulokset

Kuopion hiippakunta aloitti toimintansa maan kolmantena hiippakuntana vuonna 1851. Tämän johdosta Kuopion kaikkien 1850-luvun lehtien yhtenä ohjelmakohtana oli Maamiehen Ystävää lukuun ottamatta oman vastaperustetun hiippakunnan asioista tiedottaminen. Tuolloin oli voimassa sensuuriasetus, jonka mukaan maallisten lehtien sensuroiminen kuului paikallisen sensorin tehtäviin ja hengellisten lehtien sensuroiminen tuomiokapitulille. Ennen hiippakuntalehteä perustetut Kuopion lehdet käsitettiin maallisiksi lehdiksi, sillä niille antoi painoluvan paikallinen sensori. Kyseiset lehdet olivat kuitenkin samalla hiippakuntalehtiä tiedottaessaan hiippakunnan asioista. Ne tasoittivat tietä tuomiorovasti A. G. Borgin ja lehtori P. A. Aschanin vuonna 1859 perustamalle Kuopion Hippakunnan Sanomille. Lehti oli laatuaan ensimmäinen hengellinen sanomalehti, sillä sen sensurointi oli tuomiokapitulin vastuulla.

Hiippakuntalehden perustajat Borg ja Aschan olivat fennomaanisen aatteen miehiä, sillä he olivat molemmat paitsi Kuopion tuomiokapitulin jäseniä myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä. Fennomaanisen aatteen päämääränä oli Suomen kansan profiloituminen maailmanhistoriallisessa kansojen mosaiikissa. Uskonnollisesti Borg oli varsin lähellä sukulaisensa F. G. Hedbergin perustamaa evankelista liikettä. Heinäkuussa 1860 Borg jätti lehden toimittamisen, jolloin hänen tilalleen tuli evankeliseen liikkeeseen kuulunut opettaja Karl Elis Roos, joka oli Borgin kanssa aktiivinen lähetystyön kannattaja. Tämän johdosta hiippakuntalehdessä julkaistiin useita kertomuksia Kuopion hiippakunnan alueelta Suomen Lähetysseuralle kerätyistä varoista ja uutisia lähetystyöstä. Hiippakuntalehti painettiin P. Aschan ja Kumpp. -kirjapainoyhtiössä, jonka osakas ja tuomiokapitulin varanotaari Oskar Molander antoi lehdelle painoluvan. Molanderin ja Aschanin työtoveruudessa ja keskinäisissä taloudellisissa sidonnaisuuksissa viranomaiset eivät nähneet ongelmaa.

Toimittajat jakoivat Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden kahteen puoliskoon, ulkolehdeksi ja sisälehdeksi. Ulkolehdessä julkaistiin uutisia hiippakunnan seurakuntien tapahtumista sekä kansa- ja pyhäkoulujen toiminnasta. Kasvatuksellisissa uutisissa pääpaino oli pyhäkoulujen toiminnasta kertomisessa. Lehden yhtenä tehtävänä olikin tehdä Borgin esille nostamaa pyhäkouluasiaa tunnetuksi. Sisälehden sisältönä oli lapsille kulloisenkin kirkkovuoden sunnuntain evankeliumiteksteistä laadittuja saarnoja. Lehdessä julkaistut saarnat oli tarkoitus koota ja nitoa lastenpostillaksi, kun kirkkovuosi oli käyty läpi. Sisälehti oli käytännössä erillinen liite, jonka sisältö ja käyttötarkoitus olivat puhtaasti uskonnollisia. Borgin jätettyä lehden toimittamisen lastenpostillan julkaiseminen sisälehdessä päättyi ja Roos ryhtyi julkaisemaan sisälehdessä suomentamaansa Ruotsin evankelisen liikkeen johtohahmon C. O. Roseniuksen Jumalan kymmenen käskyn selitystä.

Hiippakuntalehti oli nelisivuinen ja kaksipalstainen. Lehden kirjasinlaji oli yleensä fraktuura, tosin osa avustajista tahtoi saada kirjoituksensa julkaistua antiikvakirjasimilla. Hiippakuntalehdessä kirjoitusten otsikot oli yleensä painettu vahvennetuilla ja leipätekstiä isommilla kirjaimilla, mutta toinen kirjoitus saattoi alkaa esimerkiksi kappaleen alussa olevan ´=´-merkin jälkeenkin, mikä ei ollut ollenkaan poikkeuksellista ajankohdan lehdissä. Koko ilmestymisensä aikana Kuopion Hippakunnan Sanomia jakautui osastoihin, joiden järjestys pysyi pääasiassa samana. Lehden jokaisessa numerossa oli nimiön jälkeen ilmoitus siitä, ketkä saarnasivat tulevana pyhänä Kuopion tuomiokirkossa, sekä mahdollisista muista Kuopion kirkollisista tilaisuuksista ja niiden pitäjistä. Lehdessä ei ollut omaa toimituksellista artikkelia eli pääkirjoitusta.

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehteä saattoi tilata Kuopion alueella P. Aschan ja kumpp. -yhtiön kirjakaupasta. Kauempana asuvat tilasivat lehteä lähimmästä postikonttorista.

Lehden vuosikerta maksoi saman verran kuin kolmipalstaisen Suometar-lehden. Postin kautta lehteä tilattiin ensimmäisenä vuonna 621 vuosikertaa. Lehden toisena ja viimeisenä vuonna postilevikki putosi kolmasosaan edellisestä vuodesta. Syynä lehden levikin jyrkkään laskuun oli ilmeisesti väärä käsitys sen luonteesta. Kuopion Hippakunnan Sanomia keskittyi liian paljon kirkollisiin ja hengellisiin aiheisiin, sillä Aschanin hiippakuntalehden jälkeen perustamalla vähemmän kirkollisella Tapiolla oli tilaajia runsaasti sen kuutena ensimmäisenä vuotena.

Ajan olot huomioon ottaen oli merkittävää, että lehteä julkaistiin suomeksi. Kuopion lehtien julkaisukieli oli vaihdellut ruotsin ja suomen kielen välillä. Ilmeisesti etsittiin oikeaa kieltä, joka ei keskellä Savoa ollut ruotsi. Kuopion Hippakunnan Sanomista lähtien Kuopion lehtien kieleksi vakiintui suomi.

Lehden levikistä säilyneet tiedot ovat puutteellisia. Maaseutukirjeet olivat yleistyneet 1800-luvun puolivälin suomalaisissa lehdissä ja osassa lehdistöön lähetetyistä kirjeistä oli mainintoja paikkakunnalle tulleista lehdistä. Hiippakuntalehteen lähetettyjen ja toisissa lehdissä julkaistujen maaseutukirjeiden pohjalta arvioiden hiippakuntalehden levikki alue kattoi lähes koko maan aina pohjoisen Karungista eteläiseen Helsinkiin, mutta suurin osa lehden tilaajista asui alle 150 kilometrin etäisyydellä Kuopiosta.

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden lakkaamisen jälkeen ulkolehden toimittaja Aschan perusti Tapio-lehden, jonka ohjelma oli vähemmän kirkollinen. Käytännössä Tapiosta tuli Kuopion Hippakunnan Sanomien ”ulkolehden” jatkaja, sillä se uutisoi myös hiippakunnan tapahtumista, esimerkiksi muutoksista kirkon ja koulujen viroissa, sekä tiedotti Kuopion kirkollisista tilaisuuksista ja niiden pitäjistä. Kuopion hiippakuntalehdeksi tuli jälleen maallinen sanomalehti. Sisälehden toimittaja Roos perusti Lukemisia lapsille -nimisen lehden, joka otti Kuopion Hippakunnan Sanomien ”sisälehden” paikan, sillä kyseinen lehti sisälsi lapsille tarkoitettuja hartauskirjoituksia. Niinpä hiippakuntalehden lakkaamisen myötä lehdessä olleet sisä- ja ulkolehti eriytyivät kahdeksi eri julkaisuksi.

Hiippakuntalehteen lähetettiin useita maaseutukirjeitä. Suurin osa maaseutukirjeiden lähettäjistä oli sosiaalisesti korkeassa asemassa tai kirjeiden kirjoittajat olivat jo kunnostautuneet muidenkin lehtien vakiokirjeenvaihtajina. Identifioitujen maaseutukirjeiden kirjoittajien joukossa oli neljä pappia, joista kaksi oli kirkkoherroja, yksi lukkari sekä kaksi aikakauden lehdistöä ahkerasti avustaneita vaikuttajia. Vain kaksi kirjeen kirjoittajaa oli sosiaaliselta asemaltaan talonpoikia. Maaseutukirjeiden kirjoittajien sosiaalisen taustan pohjalta voidaan arvioida, että lehteä lukivat lähinnä papit, lukkarit ja opettajat, joille lehti oli suunnattukin.

Lehdessä käsiteltiin kirkollisten kirjojen uudistusprosessia. Lehden toimittaja A. G. Borg oli katekismuskomitean jäsen ja hänelle oli annettu tehtäväksi laatia katekismusehdotus, joka julkaistiin suomeksi hiippakuntalehden perustamisen aikaan vuonna 1859. Borg kirjoitti katekismuskomitealle perustelut siitä, miksi hänen luonnoksensa erosi Svebiliuksen katekismuksesta. Kyseisiä perusteluja vastaava oli se selostus, jonka Borg julkaisi Kuopion Hippakunnan Sanomissa ja jossa hän esitteli uuden katekismuksen sisältöä ja tarkoitusta. Borg piti katekismuksensa päämääränä sitä, että vanhempien tuli ensin oppia sen avulla opettamaan Vähää katekismusta. Tämän jälkeen lasten tuli oppia lukemaan katekismusta. Näin Borg perusteli sitä, miksi Lutherin Vähä katekismus tuli ensin ja selitys vasta sen jälkeen. Beckiläisen suunnan pyrkimys oli lisätä katekismuksen raamatullista ainesta. Heitä vastaan Borg kirjoitti lehdessä: ”missä ikänään parempi uskon ja hengen yhteys löytynyt on, siellä on palattu takaisin Lutheruksen lyhyeen katekismukseen kaikesta nykyisestä Opin=Baabelista”.

Hiippakuntalehti otti kantaa myös meneillään olleeseen raamatunsuomennostyöhön. Lehdessä pyrittiin rauhoittelemaan professori A. W. Ingmanin ”koetusraamatusta” syntynyttä kohua. Ingmanin käännös oli muutamissa pappeinkokouksissa tuomittu armottomasti polttoroviolle. Aschan peräsi lehdessä, että Ingmanille oli annettava tilaisuus puolustautua. Huhuille ei tullut kenenkään kallistaa korvaansa. Lehden asenne itse käännökseen oli varovainen. Lehdessä muistutettiin, että ihmisen, joka kaipasi vanhaa käännöstä, tuli varmistaa kirjakaupoista, myytiinkö siellä uutta vai vanhaa käännöstä, ettei hän vahingossa ostaisi väärää.

Suomalaisen virsikirjakomitean koolle kutsumista odoteltaessa hiippakuntalehdessä julkaistiin suomenkielisiä virsiä, joista pääosa oli Runebergin ruotsinkielisestä virsikirjaluonnoksesta suomennettuja. Hiippakuntalehdessä julkaistiin yhteensä 31 virttä, joista 22 oli ruotsalaisesta virsikirjasta suomennettuja ja viisi vuoden 1701 virsikirjasta muokattuja; loput neljä virttä olivat peräisin eri lähteistä. Toimitus pelkäsi, että vanhojen virsien uudistustyössä niistä saattoi kadota ”elämän=itu” pois.

Iisalmen pappeinkokouksessa tammikuussa 1859 oli keskusteltu siitä, miten seurakunnan virsilaulua voisi parantaa. Hiippakuntalehdessä kerrottiin kokouksesta, jossa oli ajateltu, että eri seurakunnissa ilmenevä erilainen tapa laulaa virsiä oli rikkaus, jota ei pitäisi moittia. Tämä kertomus käynnisti Oulun Wiikko-Sanomissa ja hiippakuntalehdessä ahkeran kirjoittelun siitä, pitikö kaikissa seurakunnissa laulaa samalla tavalla vai voitiinko seurakunnissa ilmenevää paikallista laulutapaa pitää rikkautena. Aschan piti erilaista tapaa laulaa virsiä rikkautena.

Borg oli ensimmäisenä suomalaisena käynyt tutustumassa Kaiserswerthin diakonissalaitokseen ja julkaisi sekä Saksanmatkaa koskevan kertomuksensa että diakonissalaitoksen vuosikertomuksia Kuopion Hippakunnan Sanomissa. Tällöin käytettiin ensimmäisen kerran suomenkielisiä termejä, jotka koskivat diakoniaa. Kirjoitusten ansiosta saksalaiset sisälähetyskeskukset tulivat tunnetuiksi Kuopion hiippakunnassa. Suomalaiset saivat hiippakuntalehden välityksellä ensimmäistä kertaa perusteellista informaatiota vain 25 vuotta aiemmin perustetusta Kaiserswerthin diakonissalaitoksesta. Ilmeisesti hiippakuntalehden kirjoitusten pohjalta kuopiolaisten keskuudessa syntyi ajatus oman diakonissalaitoksen perustamisesta kaupunkiin. Kuopiolaisen Charlotte Ahngerin aloite johti kuitenkin vain paikallisen rouvasväenyhdistyksen perustamiseen.

Hiippakuntalehdessä ei julkaistu yhtään sellaista kirjoitusta, joka olisi suoraan käsitellyt ajankohdan suurinta kirkollista muutosprosessia kirkkolain uudistamista. Epäsuorasti kirkkolain uudistusprosessia käsiteltiin Lutherin teksteistä koostetussa kirjoituksessa hengellisestä pappeudesta. Ilmeisesti lehden linjan mukaista oli nostaa maallikoiden asemaa melkein pappien tasolle ja sitä myöten aktivoida heitä osallistumaan kirkolliseen toimintaan ja sisälähetykseen. Uskonpuhdistuksen ajan Zwickaun profeettojen historian julkaisemisen syynä oli ilmeisesti baptismin voimistuminen Ruotsissa ja sen ensi kosketukset Suomeen, sillä Ahvenanmaalle oli vuonna 1856 perustettu Suomen ensimmäinen baptistiseurakunta ja baptistisaarnaajia liikkui Kuopion hiippakunnan alueen lähettyvillä Haaparannalla. Tämän lisäksi F. G. Hedberg oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut A. G. Borgille omistamansa kirjan baptismia vastaan.

Kuopion Hippakunnan Sanomia vaikeni miltei kokonaan kaikista kotimaisista hengellisistä liikkeistä. Lehdessä ei uutisoitu herännäisyydestä, renqvistiläisyydestä eikä evankelisuudesta, jotka kaikki vaikuttivat lehden levinneisyysalueella. Renqvistiläisyydestä ei lehdessä ollut kirjoituksia, koska Renqvist toimi tuolloin pappina Sortavalassa hiippakunnan ulkopuolella. Herännäisyys, jonka kehto oli Kuopion lähiympäristössä, eli hiippakuntalehden julkaisuaikaan liikkeen johtohahmon Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeistä ”väsähtynyttä” vaihetta. Evankelista liikettä ei yksittäisiä henkilöitä lukuun ottamatta ollut Kuopion lähiseuduilla minkä vuoksi sitä ei lehdessä noteerattu. Ainoan poikkeuksen hiippakuntalehden linjaan teki Lapissa vaikuttanut lestadiolaisuus, jonka toiminnasta julkaistiin maaseutukirje, jossa kuvattiin lestadiolaisten toimintaa Alatorniolla. Lehden toimittajien suhtautuminen lestadiolaisuuteen oli jossain määrin myönteinen. Lehden myönteiseen kantaan vaikutti ennen kaikkea lestadiolaisuuden Lapin alueen kansassa aikaansaama raitistuminen. Lehdessä toivottiin, että papit johdattelisivat lestadiolaisten intoa, joka joskus vaikutti ”ylimääräistä käytöstä”, hellyydellä takaisin ”kohtuullisiin rajoihin”.

Kuopion Hippakunnan Sanomia -lehden perustaminen vaikutti vähitellen Ilmoitus-Lehden sisältöön, joka oli koko vuoden 1859 suurimmaksi osaksi pelkkiä ilmoituksia ja tiedotteita. Seuraavana vuonna Ilmoitus-Lehteen ilmaantui enenevässä määrin sekä hengellisiä uutisia että hartaudellisia kirjoituksia, kunnes lehden viimeisissä numeroissa kyseiset kirjoitukset vähenivät. Ilmoitus-Lehden toimittajat pyrkivät omalta osaltaan taivuttamaan lukijoidensa moraalia tahtomaansa suuntaan eli näkemyksensä mukaan ”johdattamaan kansakuntaa paremmille teille”.

Ilmoitus-Lehden moraalista ryhtiä korostaneet kirjoitukset olivat ilmeisesti evankeliseen liikkeeseen kuuluneen lehden toimittajan Tobias Sereniuksen kynästä lähtöisin. Hiippakuntalehti ja Ilmoitus-Lehti kävivät aatteellisen väittelyn kansankirjastojen tarpeellisuudesta. Aikakauden lehdistössä hengelliseksi luokiteltu hiippakuntalehti edusti asiassa maallista Ilmoitus-Lehteä vapaamielisempää kantaa. Hiippakuntalehden mukaan kansankirjastoissa tuli olla myös maallisia kirjoja. Ilmoitus-Lehden toimittaja Tobias Serenius taas pelkäsi sellaisten kirjojen johtavan vain ylpeyteen. Ilmoitus-Lehti täydensi jossain määrin Kuopion Hippakunnan Sanomien kirkollista uutisointia, sillä lehdessä julkaistiin myös kirjoituksia kirkollisista aiheista, joita ei hiippakuntalehdessä noteerattu ollenkaan. Ilmoitus-Lehden näkökulma oli selvemmin paikallinen kuin hiippakuntalehden, jonka levikkialue oli huomattavasti laajempi.

Hiippakuntalehden kirjastoa käsittelevät kirjoitukset olivat pääasiassa fennomaanisen aatteen omaksuneen Aschanin käsialaa. Hän leimasi kirjastohankkeiden vastustajat lehdessä ahneiksi oman edun tavoittelijoiksi. Näillä moralisoivilla kommenteillaan Aschan pyrki vakuuttamaan lukijat asian tärkeydestä. Aschan oli omaksunut fennomaanisen aatteen kirjastoista kansan sivistystason kohottamisen välineenä. Pelkästään kansansivistyksellisistä syistä ei Aschan kirjastojen perustamista lehdessään puolustanut, vaan niiden perustaminen merkitsi hänelle myös taloudellista hyötyä. Hiippakuntalehdessä mainostettiin usein P. Aschan ja kumpp.- kirjakaupan kirjoja, jotka olivat sen mukaan kirjastoihin ”sopivia”.

Toimittajien kasvatuksellisena tavoitteena oli ennen kaikkea Jumalan sanan eläväksi tekeminen kasvavalle lapselle. Tulevaa kansakunnan jäsentä opetettiin lukemaan ja pyrittiin aktivoimaan myös maallisten aineiden opiskeluun. Opetuskielenä kouluissa tuli olla suomi. Ihanteena oli sivistynyt luku- ja kirjoitustaitoinen kristitty. Tällaisista ihmisistä muodostui kansakunta, jolla oli maailmanhistoriallista merkitystä. Kirjastot, pyhäkoulut ja maalliset koulut olivat fennomaanisille toimittajille myös kansakunnan sivistyksen rakentamisen välineitä. Sivistysharrastuksiin torjuvasti suhtautuneet taas pelkäsivät, että sivistys johti useimmilla vähittäiseen Jumalasta luopumiseen ja ylpistymiseen.

Lehden toimittajien Aschanin ja Borgin mukaan kaikki opetus oli rakennettava kristilliselle pohjalle. He pelkäsivät, että koulun jäätyä maallisen hallinnon alle siitä katosi vähitellen kristillinen pohja. Koulussa korostuisi ainoastaan järki ja ymmärrys ilman sydäntä eli uskoa Kristukseen. Koulun tehtävänä oli lehden mukaan maallisen taitotiedon opettaminen, mutta kirkon tuli valvoa, ettei se tapahtunut Jumalan sanan vastaisesti. Toimituksen tavoitteena oli, että kirkko saisi tavalla tai toisella valvoa koulun opetusta vastedeskin.

Lyhenteet

HYTTK Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto

I-L Ilmoitus-Lehti

KHS Kuopion Hippakunnan Sanomia

Litteraturblad Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning

OWS Oulun Wiikko-Sanomia

SJS Suomen Julkisia Sanomia

SKHST Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia

SKHSV Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja

SKST Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia

SL-Sanomia Suomen Lähetyssanomia

SSLHJ Suomen sanomalehdistön historia -projektin julkaisuja

STKJ Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja

S-Turusta Sanomia Turusta

Rahan arvoa koskeva huomautus

Käsillä olevaan tutkimukseen sisältyy tietoja lehtien vuosikertojen ja kirjojen hinnoista sekä lähetystyön että kirjastojen perustamisen hyväksi kerätyistä varoista. Tiedot on aina esitetty ajankohdan mukaan ruplina tai kopeekkoina. Alkuperäinen rupla määrä on aina muutettu euroiksi vastaamaan tilannetta vuoden 2011 lopussa. Ruplat olen ensin muuttanut markoiksi käyttämällä Tuukka Talvion Suomen rahat teoksessa ollutta tietoa, että vuoden 1860 keisarin ilmoitus vahvisti maan rahaksi neljännes ruplan arvoisen sataan penniin jakautuvan markan. Markkojen muunnatuksessa olen käyttänyt Suomen Pankin rahamuseon verkkosivuilla olevaa rahanarvonlaskuria (www.rahamuseo.fi), joka antaa tietoja vuodesta 1860 lähtien.

Lähteet ja kirjallisuus

Painetut lähteet

Aschan, P. & Kiljander, K.

1863 Kuopio stifts matrikel, upprättad på grund af från Församlingarne inkomna uppgifter. Kuopio.

Borg, Aron Gustaf

1859 a Lasten-postilla. Saarnoja lapsille kotona ja pyhäkouluissa. I. Talvi osa. Kuopio.

1859 b Lasten-postilla. Saarnoja lapsille kotona ja pyhäkouluissa. II. Suvi osa. Kuopio.

1859 c Martti Lutheruksen Vähäinen Katekismus ja myös osoitus sen käsitykseen. Katekismuksen esitys Suomen Suuriruhtinanmaan evankelisille Lutherilaisille seurakunnille, tehty esivallan sitä varten asettamalta toimikunnalta. Turku.

Cirkulärbref

1858-1859 Domkapitlets i Kuopio cirkulärbref. Kuopio.

Colliander, O. I.

1910-1918 Suomen kirkon paimenmuisto 19:n vuosisadan alusta nykyaikaan. I-II. SKHST 8: 1-2. Helsinki.

D´Aubigné, J. H. Merle

1885 Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia. Toinen osa. Suom. Juuso Hedberg. Jyväskylä.

Hedberg, Fredrik Gabriel

1989 Pyhän kasteen puolustus. Suom. Lauri Koskenniemi. Jyväskylä.

Kurikka, Jussi & Takkala, Marketta

1983 Suomen aikakauslehdistön bibliografia 1782–1955. Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja 47. Helsinki.

Laine, Tuija

2005 Bibliografia Henrik Renqvistin kirjoittamista ja kääntämistä julkaisuista sekä hänestä kirjoitetuista tieteellisistä ja taiteellisista teoksista. – Henrik Renqvist julkaisijana ja kirjakauppiaana 1815–1866. SKSHT 198. Helsinki.

Livingstone, David

1955 Afrikkalainen päiväkirjani. Suom. Mikko Kilpi. Porvoo.

Luther, Martti

1860 Toinen katumus virsi eli Davidin 32 Psalmi Lutherukselta selitetty. Kuopio.

1907 Toht. Martti Lutherin rukouksia: hänen jokapäiväinen rippinsä: rukous Worms'in valtiopäivillä: viimeinen testamentti, y. m. Lutherin kirjoituksista kokoiltu ja suomennettu. Tampere.

1959 Invocavit-viikon saarnat. – Valitut teokset 3. Suom. Lennart Pinomaa. Porvoo.

Rosenius, Carl Olof

1861 Jumalan kymmenen käskyn selitys. Suom. K. E. Roos. Kuopio.

Rudenschöld, Thorsten

1859 Johdatus kansakoulun järjestämiseen. Viime vuosina matkoilla parannetun kokemuksen jälkeen. Suom. J. W. Murman. Kuopio.

Schadewitz, L.

1903 Suomen kansankirjastot. Tilastollinen katsaus maamme kansankirjasto-oloihin 1900-luvun alussa. Helsinki.

Vasenius, Valfrid

1878 Suomalainen kirjallisuus 1544–1877. Aakkosellinen ja aineenmukainen luettelo. SKST 57. Helsinki.

Werkko, K.

1879 Tietoja ja mietteitä Suomen kansa- ja lasten-kirjastoista ynnä luku-yhdistyksistä ja luennoista vuoteen 1875. Jyväskylä.

Sanoma- ja aikakauslehdet

Borgå Bladet 1861

Hämäläinen 1859

I-L Ilmoitus-Lehti 1859–1860

KHS Kuopion Hippakunnan Sanomia 1859–1860

Litteraturblad Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1859

OWS Oulun Wiikko-Sanomia 1859–1861

S-Turusta Sanomia Turusta 1859

SJS Suomen Julkisia Sanomia 1859

SL-Sanomia Suomen Lähetyssanomia 1859–1860

Suometar 1859–1861

Tapio 1861

Tähti 1864–1865

Internet-lähteet

http://www.rahamuseo.fi/ (katsottu 8.3.2012)

http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/ (katsottu 8.3.2012)

Kirjallisuus

Aalto, Eeva-Liisa

1988 Ilmoitus-Lehti. – Hakuteos Aamulehti - Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Suomen lehdistön historia 5. Jyväskylä.

Ahola, Suvi

2006 Päivärinta, Pietari. – Suomen kansallisbiografia 7. Studia Biographica 3:7. Hämeenlinna.

Arffman, Kaarlo

1993 Sanan jäljet. Kirkon historian merkitys Martti Lutherin teologiassa. STKJ 185. Helsinki.

Bergroth, Elis

1898 Eriuskolaisistamme III. Baptismista. Kuopio.

Brecht, Martin

1994 Martin Luther Shaping and defining the reformation 1521–1532. Minneapolis.

1999 Martin Luther The Preservation of the Church 1532-1546. Minneapolis.

Castrén, Kaarlo

1934 Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena. – SKHSV 23 (1933). Helsinki.

Gardberg, Carl-Rudolf

1973 Kirjapainotaito Suomessa. Kolmas osa. Turun palosta vuoteen 1918. Helsinki.

Halila, Aimo

1949 Suomen kansakoululaitoksen historia. Ensimmäinen osa. Kansanopetus ennen

kansakoulua ja kansanopetuslaitoksen synty. Helsinki

Halla, Lauri

1933 Aaron Gustaf Borgin työ uuden katekismuksen aikaansaamiseksi. – SKHSV 21 (1931). Helsinki.

1936 A. G. Borgin suhde aikansa evankeliseen liikkeeseen. – SKHSV 23 (1929–1930). Helsinki.

1963 Suuret lahjat pienten hyväksi. Aaron Gustaf Borg ja Suomen pyhäkoulu. Helsinki.

Hanho, J. T.

1947-1955 Suomen oppikoululaitoksen historia. I - II. Porvoo.

Heljas, Lennart

1965 Matthias Ingman. – Elämää Kuopion tuomiokirkon vaiheilta. Kuopio.

Hirvonen, Maija

2000 Salanimet ja nimimerkit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjaston julkaisuja 16. Jyväskylä.

2006 Schildt, Wolmar. – Suomen kansallisbiografia 8. Studia Biographica 3:8. Hämeenlinna.

Hirvonen, Maija & Makkonen, Anna & Nybondas, Anna

1981 15 Vuosikymmentä kirjallisia dokumentteja erään seuran historiasta. Helsinki.

Huttunen, Kaarina

1981 Kuopion kaupunginkirjasto v. 1872–1929. – Kuopion kaupunginkirjasto 1872–1972. Kuopio.

Hyötyniemi, J. E.

1942 Suomen kansanopetuksen historia ennen nykyaikaista kansakoululaitosta. Kasvatusopillinen kirjasto 3. Helsinki.

Iisalo, Taimo

1968 Suomen koulujen uskonnonopetus 1843–1883. SKHST 78. Diss. Helsinki. Helsinki.

Ingman, Lauri

1917 Uuden katekismuksen valmistelu kirkossamme 1800-luvun alkupuolella. – SKHSV 6 (1916). Helsinki.

Jalava, Marja

2006 J. V. Snellman. Mies ja suurmies. Helsinki.

Jalkanen, Kaarlo

1976 Lukkarin- ja urkurinvirka Suomessa 1809–1870. SKHST 101. Diss. Helsinki. Rauma.

Jäntti, Yrjö A.

1940 Kirjapainotaidon historia. Helsinki.

Kahra, Taavi

1945 Katsaus kirjasto- ja kansanvalistusharrastuksiin Kuopiossa 1800-luvulla. – Kuopion isänmaallisen seuran toimituksia. Aarni VIII. Kuopio.

Kallio, V. J.

1939 Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. SKST 211. Helsinki.

Kansanaho, Erkki

1960 Sisälähetys ja diakonia Suomen kirkossa 1800-luvulla. Pieksämäki.

1967 Sata vuotta kristillistä palvelutyötä. Tampere.

1988 Kirkko ja lapset. Suomen Evankelis-luterilainen Pyhäkouluyhdistys 1888–1988. Helsinki.

Ketola, Kimmo

2008 Uskonnot Suomessa 2008. Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102. Vammala.

Kinnunen, Matti

1981 J. V. Snellmanin sanomalehtiuran alku ja Saima. – J. V. Snellman ja sanomalehdistö. SSLHJ 19. Helsinki.

1982 Sanan valtaa Kallaveden kaupungissa I. Kuopion sanomalehdistön historia 1844–1917. Kuopio.

Kittelson, James M.

1996 Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö. Suom. Mervi Pöntinen. Jyväskylä.

Koskenvesa, Esko

1987 Johan Wilhelm Murman – oppikirjantekijä, suomalaisuusmies ja pappi 1800-luvulta.

– SKHSV 77 (1987). Valkeakoski.

Kujala, Lauri

1935 Ensimmäiset pitäjänkirjastot kansallisen herätyksen aikana. – Historiallinen arkisto 42. Helsinki.

Kurvinen, Onni

1956 Suomen uskontopedagoginen tutkimustyö 1808–1918. Helsinki.

Kuuliala, Wiljo-Kustaa

1934 Antero Wilhelm Ingman suomalaisen kristillisyyden miehenä. – SKHSV 23 (1933). Helsinki.

Kuusisto, Annika

1996 Aron Gustaf Borg valtiopäivien kirkkopoliittisena vaikuttajana 1862–1878.

Pro gradu -tutkielma, HYTTK.

Kylli, Ritva

2005 Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742–1886. Studia Historica septentrionalia 47. Diss. Oulu. Jyväskylä.

Laasonen, Pentti

2003 Europaeus, Anders Josef. – Suomen kansallisbiografia II. Studia Biographica 3:2. Hämeenlinna.

Laine, Esko M. & Laine, Tuija

2010 Kirkollinen kansanopetus. – Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen. SKST 1266:1. Helsinki

Laitinen, Väinö Ilkka

s.a. ”Kuopion Hiippakunnan Sanomia” ja ”Tähti”. Kirkkohistoriallinen tutkielma, HYTTK.

Liikanen, Ilkka

1995 Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. Historiallisia tutkimuksia 191. Diss. Joensuu. Jyväskylä.

Lohi, Seppo

1997 Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. Diss. Oulu. Jyväskylä.

2007 Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Jyväskylä.

Melin, Vuokko

1989 Lukutaidon opetus Suomessa. Acta Universitatis Tamperensis A:261. Vammala.

Miettinen, Martti

1942 Lestadiolainen heräysliike. Perustajan aika I. Diss. Helsinki. Mikkeli.

Murtorinne, Eino

1986 Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Helsinki.

Mustakallio, Hannu

2001 Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun Diakonissakoti 1896–1916. Oulun Diakonissalaitoksen tieteellisiä julkaisuja 2. Jyväskylä.

2003 Borg, Aron Gustaf. – Suomen kansallisbiografia I. Studia Biographica 3:1. Hämeenlinna.

2009 Pohjoinen hiippakunta. Kuopion - Oulun hiippakunnan historia 1850–1939. Helsinki.

Mäkinen, Ilkka

1997 ”Nödvändighet af LainaKirjasto”: Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Diss. Tampere. Jyväskylä.

2009 Pitäjänkirjastojen läpimurto. – Suomen yleisten kirjastojen historia. Keuruu.

2009 Kirjasto fennomaanien kansansivistysohjelmassa. – Suomen yleisten kirjastojen historia. Keuruu.

Nenonen, Maija-Liisa

1958 Kuopion köyhien tyttöjen koulu vv. 1846–1872. – Kuopion isänmaallisen seuran toimituksia 10. Aarni X. 75-vuotisjulkaisu. Kuopio.

Niemi, Hilja

1954 Suomalaisen virsikirjan uudistaminen vuoden 1886 viralliseksi virsikirjaksi. Ns. Lönnrotin virsikirjakomitean osuus. SKHST 54. Tampere.

Nieminen, Hannu

2006 Kansa seisoi loitompana. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809–1917. Tampere.

Nisonen, Hilja

1934 Elias Lönnrotin virsityöstä. – SKHSV 23 (1933). Helsinki.

Nokkala, Immo

1986 Ehtoollispakkokysymys Suomessa 1818–1910. SKHST 137. Diss. Helsinki. Jyväskylä.

Nurmio, Yrjö

1934 Suomen sensuuriolot Venäjän vallan alkuaikoina vv. 1809–1829. Diss. Helsinki. Porvoo.

1938 Suomen postilaitoksen historia 1638–1938. Helsinki.

1947 Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä. Vuoden 1850 kielisäännöksen syntyhistorian, voimassaolon ja kumoamisen selvittelyä. Porvoo.

Paunu, U.

1908 Suomen pakanalähetystoimi I. Lähetysharrastuksen herääminen ja Suomen lähetysseuran synty. Kuopio.

1909 Suomen pakanalähetystoimi II. Suomen lähetysseura vuosina 1859–1876. Kuopio.

Pentikäinen, Juha & Pulkkinen, Risto

2011 Lars Levi Laestadius. Yksi mies, seitsemän elämää. Helsinki.

Perälä, Anna

2005 Henrik Renqvistin julkaisutoiminta. – Henrik Renqvist julkaisijana ja kirjakaupiaana 1815–1866. SKHST 198. Helsinki.

Pirinen, Kauko

2001 Kirkkoraamatusta kansanraamatuksi. Suomalaisen Raamatun uudistamispyrkimykset 1776–1861. – SKHST 187. Jyväskylä.

Plit, Keijo

1984 Carl Henrik Alopaeus aistivammaistyön uranuurtajana Suomessa. SKHST 128. Diss. Helsinki. Jyväskylä.

Poutiainen, Matti

1994 Uudistuva kristinoppi. Kirkon tutkimuskeskus sarja B 75. Pieksämäki.

Puukko, A. F.

1946 Suomalainen Raamattumme. Mikael Agricolasta uuteen kirkkoraamattuun. Helsinki.

Raittila, Pekka

1976 Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Diss. Helsinki. Helsinki.

1991 Uskonnollisen lehdistön valtakausi. – Suomen lehdistön historia 9. Jyväskylä.

Rantala, Liisa

2010 Sielunhoitajat sillanrakentajina. Kirkon kuurojentyö 1896–1982. Deaf Studies in Finland 3. Diss. Joensuu. Tallinna.

Remes, Viljo

1976 Lähetysharrastus Suomessa 1835–1858. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä. 1, 1. Diss. Helsinki. Helsinki.

1993 Siemen kasvaa puuksi 1859-1895. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä. 1, 2. Helsinki.

1995 Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Lapua.

Rosendal, M.

1902-1915 Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla. I - IV. Oulu.

Ruuth, Martti

1928 Suomen pyhäkoulun historia. Helsinki.

1934 1850- ja 1860-lukujen merkityksestä Suomen kirkkohistoriassa. – SKHSV 22 (1932). Helsinki.

Schlunk, Martin

1973 Kristillisen lähetystyön historia. Helsinki.

Silfverhuth, Voitto

1977 Kirkon ja keisarin sensuuri. Uskonnollisen kirjallisuuden valvonta Suomessa 1809–1865. SKHST 104. Diss. Helsinki. Loimaa.

Somerkivi, Urho.

1952 Bell-Lancasterin vuoro-opetusjärjestelmä Suomessa. Diss. Helsinki. Helsinki.

Sulkunen, Irma

2004 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKST 952. Hämeenlinna.

Suokunnas, Seppo

2011 Evankelisen liikkeen isä F. G. Hedberg 1811–1893. Helsinki.

Takala, Lauri

1929-1948 Suomen evankelisen liikkeen historia. I - III. Helsinki.

Talvio, Tuukka

1993 Suomen rahat. Jyväskylä.

Tappert, Theodore G.

1967 Introduction. - Luther´s Works. Volume 54. Table talk. Philadelphia.

Teinonen, Seppo A.

1975 Teologian sanakirja. Pieksämäki.

Tiensuu, Kyllikki

1985 Edvard Bergenheim. Toiminta koulumiehenä ja arkkipiispana vuoteen 1863. SKHST 133. Diss. Helsinki. Valkeakoski.

Tiililä, Osmo

1961 Rukoilevaisten kirjoja. SKST 270. Helsinki.

Toivanen, Pekka

2000 Kuopion historia 2. Savon residenssistä valtuusmiesten aikaan. Jyväskylä.

Tommila, Päiviö

1963 a Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860. Porvoo.

1963 b Uskonnollisen lehdistön levikki Suomessa vuoteen 1860 mennessä. – SKHSV 48–51 (1958–1961). Forssa.

1979 Maaseutukirjeitä tutkimaan. – Toimitustyön historiaa Suomessa. SSLHJ 13. Helsinki.

1980 Sensuuriolot ennen vuotta 1865. – Sensuuri ja sananvapaus Suomessa. SSLHJ 17. Helsinki.

1988 a Kuopion Hippakunnan Sanomia. – Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771 – 1985. Suomen lehdistön historia 6. Kuopio.

1988 b Kuopion Sanomat. – Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771 – 1985. Suomen lehdistön historia 6. Kuopio.

1988 c Kuopio Tidning. – Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771 – 1985. Suomen lehdistön historia 6. Kuopio.

1988 d Maamiehen Ystävä. – Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771 – 1985. Suomen lehdistön historia 6. Kuopio.

1988 e Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. – Suomen lehdistön historia I. Kuopio.

1989 Mitä oli olla suomalainen 1800-luvun alkupuolella. – Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Jyväskylä.

Tommila, Päiviö & Raitio, Tuire & Aalto, Eeva-Liisa

1977 Suomen sanomalehdistön levikki 1861–1900. SSLHJ 7. Helsinki.

Turpeinen, Oiva

2003 Bisi, Erik. – Suomen kansallisbiografia I. Studia Biographica 3:1. Hämeenlinna.

Tuunanen, Erkki

1972 Kuopion satavuotias kansakoululaitos. Kuopio

Vapaavuori, Hannu

1997 Virsilaulu ja heräävä kansallinen kulttuuri-identiteetti. Jumalanpalveluksen virsilaulua ja -sävelmistöä koskeva keskustelu Suomessa 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1886. SKHST 173. Diss. Helsinki. Helsinki.

Voipio, Aarni

1933 Vuosien 1853–1893 katekismustyön suuntaviivoja. – SKHSV 21 (1931). Helsinki.

Väinölä, Tauno

2008 Virsikirjamme virret. Helsinki.

[1] KHS 22/2.6.1860, Ilmoitus, Lasten postilla, joka näiden sanomain sisälehdessä; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15805 (Roos); Halla 1963, 46; Kinnunen 1982, 40.

[5] Tommila 1963b, 151–152; Kinnunen 1982, 77–78; Raittila 1991, 16; Mustakallio 2009, 49, 55–56, 58.

[6] Sulkunen 2004, 258–259, 261, 263, 267, 272, 282, 292; Jalava 2006, 116–119; Mustakallio 2009, 56, 64, 115;

[8] Nurmio 1947, 113–114; Liikanen 1995, 90–94; Sulkunen 2004, 121; Nieminen 2006, 56–57.

[9] Nurmio 1934, 332–333; Tommila 1963a, 17, 88; Gardberg 1973, 113; Kinnunen 1982, 45–46.

[10] Jäntti 1940, 378–379; Tommila 1963a, 88; Kinnunen 1981, 21; Kinnunen 1982, 28, 35.

[11] Jäntti 1940, 379–380; Tommila 1963a, 238–239; Kinnunen 1981, 22; Kinnunen 1982, 32, 77.

[12] Tommila 1963a 241, 244; Kinnunen 1982, 36–37; Tommila 1988d, 126–127.

[13] Nurmio 1947, 11–12, 375–377; Tommila 1980, 12–14; Tommila 1988e, 159–160, 175–178; Tommila 1989, 62–63.

[15] Tommila 1963a, 245; Kinnunen 1982, 37; Tommila 1988c, 31; Mustakallio 2009, 82.

[16] Tommila 1963a, 245; Kinnunen 1982, 38; Tommila 1988c, 30; Tommila 1988e, 192; Mustakallio 2009, 82.

[17] Tommila 1963a, 246; Kinnunen 1982, 38; Tommila 1988c, 31; Tommila 1988e, 192; Mustakallio 2009, 82.

[18] Tommila 1963a, 246–247; Kinnunen 1982, 38; Mustakallio 2009, 83.

[19] Jäntti 1940, 380; Gardberg 1973, 117; Kinnunen 1982, 46–47.

[20] Tommila 1963a, 247–248; Kinnunen 1982, 39; Tommila 1988b, 27–28; Tommila 1988e, 192.

[21] Takala 1948, 28, 280–281; Tommila 1963a, 248; Kinnunen 1982, 39–40; Aalto 1988, 181; Tommila 1988e, 193.

[23] Gardberg 1973, 69–70, 117; Silfverhuth 1977, 230, 263; Kinnunen 1982, 46–47.

[26] I-L 4/28.1.1860, Taulukko; Tommila 1963a, 286–289, 352; Tommila 1963b, 175; Raittila 1991, 26–27; Suokunnas 2011, 103–106.

[27] I-L 4/28.1.1860, Taulukko; Tommila 1963a, 291; Tommila 1963b, 185; Raittila 1991, 46.

[28] Tommila 1963a, 294–295; Tommila 1963b, 183–185.

[31] Nurmio 1938, 125, 155; Tommila 1963a, 134–135, 138–139, 141; Kinnunen 1982, 130, 131.

[32] Tommila 1988e, 239; Melin 1989, 89; Laine & Laine 2010, 263, 282.

[33] Ruuth 1928, 24, 74–77; Nenonen 1958, 30; Kansanaho 1988, 14, 20, 25.

[34] Hyötyniemi 1942, 156–157; Halila 1949, 251–253, 262–265; Iisalo 1968, 108; Tiensuu 1985, 313; Mustakallio 2009, 68.

[36] Kuuliala 1934, 53–54, 59–60, 69; Puukko 1946, 266; Tiensuu 1985, 364–369, 374–375; Pirinen 2001, 38, 40–43, 49.

[37] Ingman 1917, 186–187, 189, 192, 196–197; Voipio 1933, 7–8; Poutiainen 1994, 46.

[39] I-L 11/19.3.1859, Kotimaalta. Kuopiosta; Suometar 13/1.4.1859, Suomal. Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksen;

Halla 1963, 43; Hirvonen & Makkonen & Nybondas 1981, 308; Talvio 1993, 31.

[40] KHS 0/21.5.1859, Ilmoitus; Suometar 21/3.6.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomia.

[41] KHS 0/21.5.1859, Päivämäärä; I-L 27/9.7.1859, Kotimaalta. Kuopiosta; I-L 21/26.5.1860, Kuopiosta. Kuopion Hippakunnan Sanomat; KHS 1/2.7.1859, Päivämäärä; Mustakallio 2009, 83.

[42] S-Turusta 30/26.7.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomia; SJS 63/22.8.1859, Nurmeksesta.

[43] Colliander 1918, 206–207; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15544 (Aschan); Kahra 1945, 60, 62; Toivanen 2000, 347; Mustakallio 2009, 62–63, 68.

[45] Halla 1963, 7–8; Murtorinne 1986, 80, 85.

[46] Halla 1963, 10–15; Mustakallio 2003, 742–744.

[47] Halla 1933, 115–116, 122; Halla 1963, 17–18; Mustakallio 2001, 22.

[48] Murtorinne 1986, 88; Mustakallio 2009, 51.

[49] Ruuth 1928, 78–79; Halla 1963, 22; Kansanaho 1988, 25–27; Kuusisto 1996, 11–12; Mustakallio 2009, 50.

[50] KHS 0/21.5.1859, Kertomuksia; Remes 1976, 44; Nokkala 1986, 80; Remes 1993, 17.

[52] KHS 22/2.6.1860, Ilmoitus, Lasten postilla, joka näiden sanomain sisälehdessä; KHS 28/14.7.1860, Tätä lehteä seuraa.

[53] Colliander 1910, 625; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15805 (Roos); Teinonen 1975, 233; Suokunnas 2011, 80.

[54] Colliander 1910, 58–59, 197, 313, 788; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15805 (Roos); Takala 1937, 488–489; Takala 1948, 283–284; Laitinen s.a, 11–12.

[55] KHS 33/18.8.1860, Ilmoitus; Paunu 1908, 155; Tommila 1963a, 300–301, Kurikka & Takkala 1983, 143.

[56] Takala 1948, 302–303, 462; Suokunnas 2011, 79.

[57] Tommila 1988a, 27; Mustakallio 2009, 155.

[59] Paunu 1908, 155; Halla 1936, 152; Takala 1937, 488–489; Remes 1993, 17; Suokunnas 2011, 80.

[60] KHS 0/21.5.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomien toimitus.

[62] KHS 0/21.5.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomien toimitus.

[63] KHS 0/21.5.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomien toimitus.

[64] KHS 1/7.1.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomain lukijoille!; Tommila 1963a, 248–249; Tommila 1988e, 193–194; Mustakallio 2009, 83–84.

[65] KHS 19/5.11.1859, *) koska lukijoillemme; Gardberg 1973, 464–465; Tommila 1988e, 208–209, 212.

[68] Tommila 1963a, 265; Tommila 1988e, 205–206.

[69] KHS 5/4.2.1860, Kertomuksia; Vasenius 1878, 75; Tiililä 1961, 357–358.

[70] KHS 13/31.3.1860, Vördsam anmälan!; KHS 19/12.5.1860, Luettelo Kuopion Säästö Pankin hoidosta; Rosendal 1905, 446; Rosendal 1912, 94–95.

[71] KHS 0/21.5.1859, Ilmoitus; Suometar 45/18.11.1859, Hinta; Suometar 46/25.11.1859, Hinta; KHS 27/31.12.1859, Ilmoitus. Kuopion Hippakunan Sanomia; Suometar 51/28.12.1860, Hinta; Talvio 1993, 31.

[72] Tommila 1963a, 249–250; Kinnunen 1982, 136–137; Mustakallio 2009, 83.

[73] Suometar 46/25.11.1859, Rääkkylästä kirjoitetaan; Suometar 50/23.12.1859, Kurun kappelista; Suometar 20/17.5.1861, Lasten=postillan Toimittajalle; OWS 32/10.8.1861, Wielä nöyrä kysymys Lasten=Postillan waillinaisuudesta; Tommila 1963a, 248–250; Kinnunen 1982, 136–137. Tommilan kokoamien tietojen lisäksi maaseutukirjeitä hiippakuntalehteen oli lähetetty seuraavilta paikkakunnilta: Nivala, Liperi ja Keuruu. Ks. KHS 4/22.10.1859, Muutama sana Polvijärven kirkosta ja Höytiäisen laskusta. Kirjeen lähettäjä oli Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. KHS 2/12.11.1859, Maamiehen mieliala katkesmuksen asiassa. Kirjeen lähetti Nivalassa asunut maallikkosaarnaaja Wilhem Niskanen. KHS 1/14.1.1860, Keuruulta. Kirjeen lähetti ilman nimimerkkiä tuntemattomaksi jäänyt keuruulainen.

[74] Tommila 1963a, 250; Tommila 1988e, 193–194, 238–239; Mustakallio 2009, 84.

[75] KHS 33/18.8.1860, Ilmoitus; KHS 48/1.12.1860, Ilmoitus; Tapio 1/5.1.1861, Painolupa; Kinnunen 1982, 40–41, 78.

[76] KHS 48/1.12.1860, Ilmoitus, Näyttölehti; Tommila & Raitio & Aalto 1977, 39.

[77] KHS 5/30.7.1859, Kertomuksia. Kylä= ja Pyhäkouluista; KHS 8/25.2.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomain kirjewaihde; KHS 24/16.6.1860, Sielujen hoidosta.

[78] KHS 51/22.12.1860, Ilmoituksia; Suometar 20/17.5.1861, Lasten=postilan Toimittajalle; Tapio 20/18.5.1861, Yksityisiä Ilmoituksia; Suometar 22/31.5.1861, Lasten=postillan tilaajalle; OWS 32/10.8.1861, Wielä nöyrä kysymys Lasten=Postillan waillinaisuudesta.

[79] KHS 52/29.12.1860, Jälkimaine Kuopion Hippakunnan Sanomien Lukijoille.

[80] KHS 52/29.12.1860, Jälkimaine Kuopion Hippakunnan Sanomien Lukijoille.

[81] KHS 52/29.12.1860, Jälkimaine Kuopion Hippakunnan Sanomien Lukijoille.

[82] KHS 11/10.9.1859, Sionin muisto=virsi; Tähti 13/1.4.1864, Edellä mainittu, K. K:n tekemä; Tähti 31/4.8.1865, Vastuu; Laitinen s.a, 14.

[83] Tommila 1988e, 238–239; Melin 1989, 89–90.

[85] KHS 8/25.2.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomain kirjevaihde; Tommila 1979, 2-3.

[86] KHS 5/30.7.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomain kirjevaihde; KHS 3/21.1.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomain kirjevaihde; KHS 35/1.9.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomien kirjevaihde; KHS 43/27.10.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomien kirjevaihde.

[87] KHS 13/24.9.1859, Ystävällinen kirje Herra W. K:lle; KHS 16/15.10.1859, Vielä sananen Suomalaisista Ylä-alkeiskouluista; KHS 19/5.11.1859, Jywäskylän kaupunnin Yläalkeiskoulu.

[88] http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14146 (Schildt); Kallio 1939, 463; Hirvonen 2000, 889; Hirvonen 2006, 756–757.

[89] KHS 19/5.11.1859, *) Koska lukijoillemme; Gardberg 1973, 464.

[90] Vasenius 1878, 135; Colliander 1910, 255; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=16161 (Mellin); Kallio 1939, 398; Raittila 1976, 43; Hirvonen 2000, 512.

[91] KHS 16/15.10.1859, Karungista; KHS 4/28.1.1860, Kertomuksia Karungista; KHS 12/24.3.1860, Karungista.

[92] Kallio 1939, 173–174; Hirvonen 2000, 173; Laasonen 2003, 693; Mustakallio 2009, 31, 36, 50, 91.

[93] KHS 17/22.10.1859, Muutama sana Polvijärven kirkosta ja Höytiäisen laskusta; KHS 18/29.10.1859, Muutama sana Polvijärven kirkosta ja Höytiäisen laskusta.

[94] Kallio 1939, 141–142; Hirvonen 2000, 100; Turpeinen 2003, 618.

[95] KHS 1/7.1.1860, Suomussalmelta; KHS 9/3.3.1860, Kertomuksia Sotkamosta; KHS 16/21.4.1860, Suomussalmelta; KHS 35/1.9.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomien kirjevaihde.

[96] KHS 4/23.7.1859, Leppävirroilta; KHS 16/21.4.1860, Kertomuksia; Colliander 1910, 369; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=13277 (Walle).

[97] Rosendal 1912, 376–378; Remes 1995, 328–334, 340–350, 360.

[98] KHS 20/12.11.1859, Maamiehen mieliala katkesmuksen asiassa; KHS 3/21.1.1860, Kertomuksia; Tommila 1963a, 141–142.

[99] KHS 21/19.11.1859, Kuhmosta (O[scar] P[etterson]); Colliander 1910, 302; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=17005 (Pettersson).

[101] KHS 2/9.7.1859, Hippakunnan Sanomia; Ingman 1917, 196.

[103] KHS 1/2.7.1859, Uudesta Katekismuksesta.

[104] KHS 1/2.7.1859, Uudesta Katekismuksesta; KHS 2/9.7.1859, Uudesta Katekismuksesta; Halla 1933, 152.

[105] KHS 4/23.7.1859, Uudesta Katekismuksesta.

[106] KHS 18/29.10.1859, Kertomuksia Oulun provastikunnan Pappein kokoukseen.

[107] KHS 19/5.11.1859, Uudesta Katekismuksesta.

[108] KHS 20/12.11.1859, Uudesta Katekismuksesta.

[110] KHS 20/12.11.1859, Maamiehen mieliala katkesmuksen asiassa; KHS 2/14.1.1860, Hankasalmelta; KHS 3/21.1.1860, Kertomuksia; KHS 22/2.6.1860, Lasten postilla, joka näiden sanomain sisälehdessä.

[111] KHS 5/30.7.1859, Muutamissa nykyään pidetyssä pappein kokouksessa.

[112] KHS 1/2.7.1859, Täkäläinen Apu Biblia Seura.

[113] KHS 16/15.10.1859, Kertomuksia; KHS 19/12.5.1860, Kertomuksia; KHS 34/25.8.1860, Rovastikunnan kokouksista Kuopiossa; Aschan 1863, 86–87; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15453 (Melander).

[114] KHS 3/21.1.1860, Pidämme sen velvollisuutenamme.

[115] Kuuliala 1934, 68–71, 73; Tiensuu 1985, 374–375; Pirinen 2001, 51–55.

[116] Nisonen 1934, 109; Niemi 1954, 47–50, 56; Tiensuu 1985, 330–335.

[117] Colliander 1910, 246; Colliander 1918, 448; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15457 (Blomqvist); Kallio 1939, 111.

[118] KHS 11/10.9.1859, Sionin muisto virsi; KHS 12/17.9.1859, Rukous virsi; Kallio 1939, 297; Hirvonen 2000, 394; Väinölä 2008, 368; Mustakallio 2009, 66.

[119] KHS 24/10.12.1859, Wirsi N:o 43 Uudesta Ruotsalaisesta Psalmi=kirjasta suomennettu; KHS 27/31.12.1859, Wirsi wuoden lopulla; KHS 2/14.1.1860, Wirsi tämän elämän katoowaisuudesta; Colliander 1910, 136; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14165 (Saxbäck).

[120] KHS 22/26.11.1859,Lapsen Wirsi; KHS 14/7.4.1860, Pääsiäis Wirsi; KHS 36/8.9.1860, Kasvatus opillista; Vasenius 1878, 47, 196; Colliander 1910, 661; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=6333 (Frosterus); http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=9006 (Tengström).

[122] KHS 2/9.7.1859, Hippakunnan Sanomia; KHS 18/29.10.1859, Kertomuksia; KHS 3/21.1.1860, Kertomuksia; KHS 43/27.10.1860, Kertomuksia.

[123] KHS 1/2.7.1859, Kertomuksia; KHS 2/9.7.1859, Kertomuksia.

[124] OWS 39/1.10.1859, Kirkkoveisuun eriläisyydestä eri seurakunnissa; KHS 19/5.11.1859, Lukkarien opetuksesta ja virsinuottien eriläisyydestä; KHS 21/19.11.1859, Lukkarien opetuksesta ja virsinuottien eriläisyydestä.

[125] OWS 48/3.12.1859, Kirje Lukkareille; Jalkanen 1976, 81, 271–273; Ahola 2006, 844.

[126] KHS 25/17.12.1859, Vielä sanannen lukkareista ja heidän laulu taidostansa.

[127] KHS 8/25.2.1860, Mietteitä kirkkoveisuusta; KHS 11/17.3.1860, Vastinkirja S. R. J-n:lle kirkkoveisuusta; KHS 15/14.4.1860, Vähäinen vastinetta h:ra P. A:lle; KHS 16/21.4.1860, Päätössanainen S. R. J:selle kirkkoveisuusta; Vapaavuori 1997, 109–110.

[128] Jalkanen 1976, 271; Vapaavuori 1997, 55, 344–345.

[129] Vapaavuori 1997, 94, 104, 108–109, 111, 121, 123, 131–132.

[130] KHS 6/6.8.1859, Muuan Sana seuroista kristillisyyden levittämiseksi kotomaassa; Mustakallio 2001, 23–24.

[132] KHS 6/6.8.1859, Muuan Sana seuroista kristillisyyden levittämiseksi kotomaassa; Paunu 1909, 294–295; Kansanaho 1960, 18, 76–77, 82; Mustakallio 2001, 24.

[133] KHS 13/24.9.1859, Rheinin joen rantamailla Kaiserswerthin kaupungissa asetettu laitos.

[134] KHS 13/24.9.1859, Ensimmäinen vuosikertomus.

[135] KHS 13/24.9.1859, Ensimmäinen vuosikertomus; KHS 14/1.10.1859, Ensimmäinen vuosikertomus.

[136] KHS 15/8.10.1859, Ensimmäinen vuosikertomus.

[137] KHS 17/22.10.1859, Matkamuistoja Saksanmaalta; Mustakallio 2001, 22.

[138] KHS 17/22.10.1859, Matkamuistoja Saksanmaalta.

[139] KHS 17/22.10.1859, Matkamuistoja Saksanmaalta; Mustakallio 2001, 22.

[140] KHS 20/12.11.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos; KHS 21/19.11.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos; KHS 22/26.11.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos.

[141] KHS 22/26.11.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos; KHS 23/3.12.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos;

KHS 25/17.12.1859, Kaiserswerthin Diakonissalaitos.

[142] KHS 43/27.10.1860, Ruotsin sanomalehdessä ”Wäktaren” kerrotaan seuraavaisia; KHS 48/1.12.1860, Diakonissalaitos Tukholmassa.

[144] Kansanaho 1960, 119–123; Kansanaho 1967, 20–23; Mustakallio 2001, 22–24.

[145] Kansanaho 1960, 117–118, 124; Mustakallio 2001, 24.

[146] KHS 10/10.3.1860, Kertomuksia; KHS 12/24.3.1860, Maaningalta 16 p. Maaliskuuta.

[147] KHS 12/24.3.1860, Maaningalta 16 p. Maaliskuuta; KHS 14/7.4.1860, Selityksiä; I-L 20/19.5.1860, Diakonissa=laitoksen hankkeet eli alkeet Kuopiossa; I-L 20/19.5.1860, Kuopion kaupungin Ompeluseuran 18 jäsentä; Mustakallio 2001, 24.

[148] KHS 14/1.10.1859, Muutamia muistutuksia Tohtor Martti Lutheruksen kirjoista; Borg 1859c, 3-5.

[149] KHS 18/29.10.1859, Matkamuistoja Saksanmaalta; KHS 23/3.12.1859, Kappaleita Tohtor M. Luteruksen kirjoituksista. Kyseinen Jokapäiväinen rukous julkaistiin suomeksi vuonna 1907 Luukkosen ja kumpp. kustannuksella nimellä Tohtori Martti Lutherin Rukouksia. Hänen jokapäiväinen rippinsä, rukous Wormsin valtiopäivillä, viimeinen testamentti, ym.

[150] Luther 1860, 1; KHS 5/4.2.1860, Toinen Katumusvirsi; KHS 6/11.2.1860, Toinen katumusvirsi.

[151] Kallio 1939, 429–430; Hirvonen 2000, 652; Laine 2005, 228–229; Perälä 2005, 54, 80.

[152] KHS 13/31.3.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot.

[153] KHS 13/31.3.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot; KHS 14/7.4.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot;

KHS 16/21.4.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot; KHS 17/28.4.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot.

[154] KHS 18/5.5.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot; KHS 20/19.5.1860, Tohtori Martti Luteerin neuvot.

[155] Tappert 1967, 203; Brecht 1994, 377; Brecht 1999, 17, 130.

[156] KHS 26/30.6.1860, Zwickaun profeetat uskonopin puhdistusaikana; KHS 27/7.7.1860, Zwickaun profeetat uskonopin puhdistusaikana; KHS 46/17.11.1860, Kuinka Lutherus saarnaa Zwickaun profeettaita vastaan;

KHS 47/24.11.1860, Kuinka Lutherus saarnaa Zwickaun profeettaita vastaan; D´Aubigné 1885, 44–56. Kyseiset kahdeksan saarnaa on julkaistu suomeksi Invocavit-viikon saarnat nimisenä kirjassa Lutherin Valitut teokset 3.

[157] Arffman 1993, 160; Kittelson 1996, 190, 204–209.

[158] Hedberg 1989, 14–16; Bergroth 1898, 14; Takala 1948, 300–303, 311, 462; Raittila 1976, 45, 162; Tiensuu 1985, 273–276; Ketola 2008, 107; Suokunnas 2011, 99–101.

[159] KHS 47/24.11.1860, Hengellisestä pappiudesta; KHS 48/1.12.1860, Hengellisestä pappiudesta.

[160] KHS 48/1.12.1860, Hengellisestä pappiudesta.

[161] KHS 21/26.5.1860, Uskon vapaudesta; KHS 23/9.6.1860, Uskon vapaudesta Ruotsissa; KHS 24/16.6.1860, Uskon vapaudesta Ruotsissa.

[162] Colliander 1910, 657; Rosendal 1915, 85–123; Halla 1936, 143–144; Halla 1963, 37; Tommila 1963a, 287; Raittila 1991, 26–27.

[164] Castrén 1934, 143–144; Lohi 2007, 70–106; Pentikäinen & Pulkkinen 2011, 29–31, 66–67, 82, 85, 89–90.

[166] Miettinen 1942, 87; Raittila 1976, 26–27.

[167] Miettinen 1942, 147; Raittila 1976, 27, 32, 42–43.

[168] Miettinen 1942, 147–148; Raittila 1976, 42–43, 45–46; Lohi 1997, 89.

[169] Miettinen 1942, 164–170, 177; Raittila 1976, 195; Lohi 2007, 123.

[172] Paunu 1909, 10–11; Remes 1993, 17, 20.

[173] KHS 2/9.7.1859, Helsingfors Tidningar kertovat.

[174] Paunu 1909, 10, 13–14; Remes 1976, 143; Remes 1993, 33, 54, 364.

[175] KHS 6/6.8.1859,Muutama sana seuroista kristillisyyden levittämiseksi kotomaassa.

[177] KHS 20/12.11.1859, Intian maalta kirjoittaa muuan lähetys-saarnaja; KHS 24/10.12.1859, Eloa on tosin paljo, mutta työväkeä on vähä; SL-Sanomia 1859, 61, 65; SL-Sanomia 1860, 44.

[178] KHS 3/21.1.1860, Lähetys=toimesta; Paunu 1908, 179.

[179] KHS 3/21.1.1860, Lähetys=toimesta; KHS 28/14.7.1860, Suomen Lähetysseura; Talvio 1993, 31.

[180] Paunu 1909, 20–21, 27; Remes 1993, 88, 90–92; Talvio 1993, 31.

[181] KHS 10/10.3.1860, Sekasanomia ulkomaalta; Schlunk 1973, 223, 252–253; Remes 1976, 167. Livingstonen Afrikan-matkastaan julkaisema kirja on suomennettu nimellä Afrikkalainen Päiväkirjani.

[182] KHS 18/5.5.1860, Kuinka pakanat ikävöivät syntien anteeksi saamista.

[183] KHS 44/3.11.1860,Uusi kehoitus rukoukseen.

[185] KHS 16/15.10.1859, Vielä sanannen Suomalaisista Ylä-alkeiskouluista; I-L 41/15.10.1859, Ystävälleni H:ra P. A:lle Kuopion kaupunnissa.

[186] I-L 7/18.2.1860, Kuuro mykkä poika; I-L 8/25.2.1860, Kuuro mykkä poika; I-L 9/3.3.1860, Kuuro mykkä poika.

[187] I-L 44/5.11.1859, Oulun kaupunkilaiset; I-L 2/14.1.1860, Koska nyt ensiksi mainitun; I-L 17/28.4.1860, Sivityksestä; KHS 8/20.8.1859, Puretaan pois!

[188] I-L 52/31.12.1859, Apurahat lähetyssaarnaajoille; KHS 4/23.7.1859, Herra Tuomioprovasti; Remes 1993, 17.

[189] KHS 5/30.7.1859, *) Waikka suomeakin lukisi?; I-L 39/29.9.1860, Lupa suomenkieliseen Jumalan palvelukseen y.m.; I-L 50/15.12.1860, Kirjoja Lappalaisille; KHS 38/22.9.1860, Sanomia Lapista.

[190] Kylli 2005, 214–216, 221; Mustakallio 2009, 106–107.

[191] KHS 4/23.7.1859, Lainakirjastoin tarpeellisuudesta.

[192] Hämäläinen 29/22.7.1859, Pappien kokous Turussa, 31 kysymys; KHS 5/30.7.1859, Lainakirjastoin hankkeista.

[193] KHS 8/20.8.1859, =Liperin pitäjässä; Laasonen 2003, 693.

[194] KHS 9/27.8.1859, Pappein=kokous Porvoon tuomiorowastikunnassa; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=12306 (Ehnroos).

[195] KHS 18/29.10.1859, Oulun prowastikunnan Pappein kokoukseen.

[197] KHS 8/20.8.1859, Kertomuksia. Kylä= ja Pyhäkouluista.

[199] KHS 1/1860, Suomussalmelta; Werkko 1879, 217; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=16511 (Thauvón); Kallio 1939, 141–142; Talvio 1993, 31; Hirvonen 2000, 100.

[200] KHS 15/14.4.1860, Kertomuksia Rautalammilta 28:ä Maaliskuuta 1860; Talvio 1993, 31.

[201] KHS 21/26.5.1860, Rautalammilta 12 p:nä Toukokuuta 1860. Jalkasen etunimestä ei ole tietoa.

[202] KHS 34/25.8.1860, Kertomuksia. Rautalammilta 8 p. Elokuuta; Talvio 1993, 31.

[204] Cirkulärbref 66/26.10.1859, kohta 4; KHS 20/12.11.1859, Kertomuksia; KHS 21/19.11.1859, Kertomuksia.

[206] KHS 28/14.7.1860, Kertomuksia; Talvio 1993, 31.

[207] KHS 5/4.2.1860, =Leppävirran pitäjässä.

[208] KHS 16/21.7.1860, Kertomuksia; Schadewitz 1903, 97; Talvio 1993, 31.

[209] KHS 6/11.2.1860, = Eräästä seurakunnasta.

[211] KHS 10/10.3.1860, Lainakirjastoista mietteitä; Werkko 1879, 26; Kahra 1945, 69.

[212] I-L 11/17.3.1860, II. Samaan Numeroon; Kahra 1945, 69–70; Takala 1948, 380–381.

[213] I-L 12/24.3.1860, Onko mikään totuudessa hywä hyljättäwä sentähden, että se usiammilta wäärin käytetään?; Kahra 1945, 69–70.

[214] KHS 13/31.3.1860, Kuopion Ilmoitus=Lehti on kahdessa wiimeisessä numerossaan.

[215] I-L 13/31.3.1860, Luettelo pitäjän kirjastoihin sopiwista kirjoista; Kahra 1945, 68–70; Huttunen 1981, 11–13.

[220] KHS 4/28.1.1860, Karungista; KHS 26/30.6.1860, Kertomuksia; Talvio 1993, 31.

[221] KHS 19/12.5.1860, Kertomuksia Sodankylän pappilassa.

[222] KHS 4/28.1.1860, Kertomuksia. Karungista; Colliander 1910, 225; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=16626 (Levón); Talvio 1993, 31.

[223] Werkko 1879, 205, 215, 219; Talvio 1993, 31.

[224] KHS 27/7.7.1860, Kertomuksia; Talvio 1993, 31.

[225] KHS 30/28.7.1860, Kertomuksia pyhäkouluista, biblianselityksistä ja lainakirjastoista j.n.e.

[226] KHS 29/21.7.1860, = Rautavaaran kappelista; Werkko 1879, 169–170; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15963 (Tikkanen); Tommila 1988e, 163; Talvio 1993, 31.

[227] KHS 21/26.5.1860, = 15 päiwänä wiime huhtikuuta; Werkko 1879, 34; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14650 (Andelin); Talvio 1993, 31.

[228] KHS 19/12.5.1860, Kertomuksia Sodankylän pappilassa.

[231] Cirkulärbref 66/26.10.1859, kohta 4; Mäkinen 1997, 336, 338.

[232] Mäkinen 1997, 322, 342–347, 420–421; Mäkinen 2009, 146. Laskin Kuopion hiippakunnassa vuosina 1856–1860 perustettujen kirjastojen määräksi 34 käyttämällä apuna sekä Werkon (1879) että Schadewitzin (1903) teoksia ja Kuopion Hippakunnan Sanomien tiedonantoja.

[234] Kujala 1935, 59; Mäkinen 2009, 158–160.

[235] KHS 15/14.4.1860, *) Sanoppas waan esim; Sulkunen 2004, 258.

[236] KHS 14/7.7.1860, Luettelo Pitäjän=kirjastoihin sopiwista.

[237] Cirkulärbref 57/26.5.1858, kohta 2; KHS 5/30.7.1859, Kertomuksia. Kylä= ja Pyhäkoluista; Halila 1949, 262–264.

[238] KHS 8/20.8.1859, Kertomuksia. Kylä= ja Pyhäkoluista; KHS 9/27.8.1859, Kertomuksia. Kylä= ja pyhäkouluista; KHS 25/17.12.1859, Kuopion pitäjän Puutosmäen kylästä; KHS 2/14.1.1860, Kertomuksia. Keurulta; Somerkivi 1952, 160–161.

[239] KHS 3/16.7.1859, Kertomuksia. Kuopion työwäen tyttö=koulusta; S-Turusta 30/26.7.1859, Kuopion Hippakunnan Sanomia; KHS 25/17.12.1859, Kuopion pitäjän Puutosmäen kylästä; KHS 26/24.12.1859, Kertomuksia; Somerkivi 1952, 161; Halla 1963, 45.

[240] Rudenschöld 1859, 5–6, 30–32; Litteraturblad 1859, 102–103; KHS 2/9.7.1859, Kaupan P. Aschanin ja kumpp. kirjakaupassa; KHS 25/17.12.1859, Kuopion pitäjän Puutosmäen kylästä; KHS 16/15.10.1859, *) Kuinka tärkeä asia on ei ainoastaan maakunnallemme; Vasenius 1878, 154; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=12529 (Aminoff); http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=17034 (Murman); Tommila 1963a, 90; Koskenvesa 1987, 106; Talvio 1993, 31.

[241] KHS 1/2.7.1859, Kertomuksia; KHS 34/25.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa.

[242] KHS 22/26.11.1859, Kertomuksia. Pyhäkouluista ja kansan opetuksesta; Halla 1963, 106.

[243] KHS 10/3.9.1859, Kertomuksia. Rautalammin seurakunnan sunnuntai koulujen asettamisesta.

[245] KHS 16/15.10.1859, Karungista 4 päiwänä lokakuuta 1859; KHS 4/28.1.1860, Kertomuksia. Karungista; Colliander 1910, 225; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=16626 (Levón).

[247] KHS 2/14.1.1860, Kertomuksia. Keurulta; Halla 1963, 45.

[250] KHS 31/4.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[251] KHS 32/11.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[252] KHS 33/18.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[253] KHS 33/18.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[254] KHS 34/25.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[255] KHS 35/1.9.1860, Kaswatus=opillista. Uskon=opin opettaminen.

[256] KHS 1/7.1.1860, Kuopion Hippakunnan Sanomain lukijoille!; KHS 33/18.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta; Hyötyniemi 1942, 158; Halila 1949, 265; Somerkivi 1952, 161–162, 195; Halla 1963, 104–106; Melin 1989, 93.

[259] KHS 18/29.10.1859, Jokapäiwäinen rukous; KHS 1/7.1.1860, Kysymyksiä ja wastauksia, luettawia lapsilta, Suurina Juhlina; KHS 2/14.1.1860, Kysymyksiä ja wastauksia, luettawia lapsilta, Suurina Juhlina; KHS 3/21.1.1860, Kysymyksiä ja wastauksia, luettawia lapsilta, Suurina Juhlina; KHS 13/31.3.1860, Kysymyksiä ja wastauksia, luettawia lapsilta, Suurina Juhlina; KHS 19/12.5.1860, Kysymyksiä ja wastauksia, luettawia lapsilta, Suurina Juhlina; Borg 1859b, lisä.

[261] Borg 1859a, 62, 171, 251, 327, 372, 376, 395, 398; Borg 1859b, 6, 28, 120, 130, 154, 167, 175, 184.

[262] KHS 12/24.3.1860, Luettelo Pitäjän=kirjastoihin sopiwista kirjoista; KHS 14/7.4.1860, Luettelo Pitäjän=kirjastoihin sopiwista kirjoista; Talvio 1993, 31.

[263] Borgå Bladet 31/18.8.1861, Till salu uti G. L. Söderströms Bokhandel; Talvio 1993, 31.

[264] KHS 22/2.6.1860, Lasten postilla, joka näiden sanomain sisälehdessä; KHS 52/29.12.1860, Tätä lehteä seuraa Jumalan Kymmenen Käskyn Selitystä siw. 97–100; Rosenius 1861, 1–100; Takala 1933, 20; Halla 1963, 51.

[266] KHS 26/24.12.1859, = Torstaina se 15 päiwä tätä Joulukuuta.

[267] Nenonen 1958, 26, 30–31; Tuunanen 1972, 23, 28, 30; Toivanen 2000, 324–328.

[269] KHS 8/25.2.1860, Käsityöläisten Sunnuntaikouluista muuan sana; KHS 9/3.3.1860, Käsityöläisten Sunnuntaikouluista muuan sana.

[272] KHS 11/17.3.1860, Oppilaitoksesta mykkiä warten Turussa.

[273] KHS 29/21.7.1860, = Suomenmaasta löytyy tuskin seurakuntaa.

[274] KHS 32/11.8.1860, Kertomuksia; KHS 43/27.10.1860, = Kuuro=mykkäin koulussa Porwoossa.

[275] http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=16202 (Alopaeus); Plit 1984, 45, 53, 59, 62–67, 157; Rantala 2010, 24–28.

[276] KHS 4/23.7.1859, Kertomuksia. Kuopion Hippakunnan kouluista.

[278] KHS 10/3.9.1859, Kertomuksia. Kuopion kaupungin julkisista kouluista.

[279] KHS 5/30.7.1859, Kertomuksia; KHS 1/7.1.1860, Kertomuksia. Asianomaisten koulujohdattajain wiran puolesta; KHS 21/26.5.1860, Kertomuksia. Joensuun ala=alkeiskoulusta; KHS 37/15.9.1860, Kertomuksia; KHS 38/22.9.1860, = Oulun ala=alkeiskoulu.

[280] KHS 8/20.8.1859, Pappein kokouksista Pyhäjärven pappilassa.

[282] KHS 11/10.9.1859,**) Tätä emme taida lykätä aiwan perättömäksi.

[283] KHS 16/15.10.1859, Vielä sananen Suomalaisista Ylä-alkeiskoluista; KHS 19/5.11.1859, Jywäskylän kaupunnin Ylä=alkeiskoulu.

[284] I-L 45/10.11.1860, Puheita Lewäsen Maanwiljelyskolua awatessa; I-L 46/17.11.1860, Puheita Lewäsen Maanwiljelyskolua awatessa; Toivanen 2000, 298.

[286] OWS 51/24.12.1859, Paawolasta; Suometar 1/13.1.1860,Paawolasta; KHS 3/21.1.1860, Paawolasta.

[287] OWS 15/14.4.1860, Paawolasta; OWS 19/12.5.1860, Paawolasta; OWS 23/9.6.1860, Paawolasta; OWS 24/16.6.1860, Paawolasta; OWS 25/23.6.1860, Paawolasta; OWS 28/14.7.1860, Paawolasta; OWS 29/21.7.1860, Paawolasta.

[289] KHS 18/5.5.1860, Pyhäpäiwän rikkomisesta.

[290] I-L 45/10.11.1860, Puheita Lewäsen Maanwiljelyskolua awatessa marraskuun 2:na päiwänä 1860.

[291] KHS 24/10.12.1859, Mietteitä kansan opetuksesta.

[292] KHS 15/14.4.1860,Kirkkoherra U. Cygnaeuksen matkakertomuksesta ja mietteistä kansakouluasiassa.

[293] KHS 22/2.6.1860, Keskustelu kysymyksiä koulu=opettajain kokouksissa Kuopiossa.

[294] KHS 30/28.7.1860, Kertomuksia. Kouluopettajain kokouksista.

[295] KHS 31/4.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[296] KHS 34/25.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.

[298] KHS 29/21.7.1860, Kertomuksia; Hanho 1955, 159–160; Mustakallio 2009, 69–70.

[300] KHS 31/4.8.1860, Rowastikunnan kokouksista Kuopiossa 20 p. Heinäkuuta.