IHMISEN ÄÄNTELYÄ

Juhani Tikkanen on julkaissut printatuista papereista taittelemiaan ja yhteen nitomiaan kirjoja parin kappaleen vuosivauhdilla lähes koko 90-luvun. 2000-luvullakin on jo ilmestynyt muutama. Tikkanen oli Otavan kirjailija vuoteen 1989, kunnes ei enää ollut. Miksi? Sitä voimme ihmetellä. Sanomista hänellä riittää, ääni on kypsän runoilijan, puhe punnittua, samalla irtonaista. Kyllä tällaisen tekstin pitäisi kelvata mille tahansa arvonsa tuntevalle kustantajalle.
   Nämä printatut aarteet menevät nyt ystäville ja tuttaville, joihinkin kirjastoihinkin. Kaupoissa niitä ei ole näkynyt. Kirjoja ne kuitenkin ovat. Kirjassa ei tarvitse olla selkää, kunhan siinä on selkärankaa. Tikkasen kirjoissa on kansainvälinen kirjakoodinumero, ISBN. Niiden kustantajaksi mainitaan Manuscript -63 Ry. Tikkasen joulukortitkin tulevat kirjan muodossa. Ne ovat runokokoelmia. Ne eivät ole sarjatuotantoa, vaikka monistuskoneesta valmistuvat.
   Uusimmassa kokoelmassaan Kymmenentuhatta urkupilliä Tikkanen pohtii musiikin olemusta, ääntä ja hiljaisuutta, ihmisen paikkaa rakentamassaan maailmassa ja luonnossa. Hän kysyy: "Onko ihminen valmis?" Ei hän varmaankaan ole. Hänhän soi vielä. Ihmisen musiikki on kesken:

Kun äänilevy on soinut
             loppuun,
eikä ääntä enää tule,

onko se kuin olisi kuolema?

Musiikki ei ole täysin valmis ennen kuin se on yhtynyt hiljaisuuteen. Ihminen ei ole kokonaisuus, kun hän vielä ääntelee, kutsuu itseään, toveria, jumalaansa. Ääni on toivon. Että on yhteys. Mahdollisuus.
   Ihmisen ääni on aina jollakin tavalla karkea. Se kuuluu. Joillakin asioilla ääntä ei ole, ne ovat niin lähellä:

Niin pieniä säveliä
ei ole kertomaan
sitä mikä on aina läsnä;
hiljainen tausta
ihmisen takana.

Tai sitten ääni on. Mutta aistimme eivät ole tarpeeksi herkät. Tosiasiassa emme aisti maailmaa. Aistimme vain aistiemme suodattaman viipaleen siitä. Se on meidän onneksemme. Kaikkea emme pystyisi kohtaamaan. Jo teoreettinen tieto kaikkeuden suuruudesta ja monimuotoisuudesta "sattuu aivoihin", kuten edesmennyt kirjailija Douglas Adams asian ilmaisi.
   On hyvä olla pieni, kun ei ole suuri.

*

Kymmenentuhannen urkupillin läpi kulkee kysymys ihmisen ja luonnon yhteiselosta. Ihmisen luonnosta. Hän tietää, ettei elä ilman luontoa, mutta elää kuin olisi haavoittumaton. Vieläkin on totta, vaikka asiasta ei enää puhutakaan, että luonnon muuttuminen ja tuhoutuminen tulee romauttamaan nykyisen sivilisaation. Ellemme äkkiä keksi keinoja tuottaa puhdasta energiaa. Tai siirry avaruuteen, jolloin pieni osa kulttuuristamme ja ihmisistä jatkaisi fyysistä olemassaoloaan painottomuudessa tai jonkin toisen planeetan painovoimassa.
   Sivilisaation tuhoutuminen olisi sääli: sähkö on hyvä keksintö, antibiootit päästävät monesta vaivasta, puhelimet helpottavat yhteydenpitoa huutomatkan tuolle puolen. Olisi arvioitava tarkkaan, mitä haluamme säilyttää itsessämme. Mikä on hyvää, kaunista ja totta? Mikä on moraalisesti oikein, mikä on esteettisesti miellyttävää ja saa ajattelemaan elämän merkitystä, mitkä asiat ovat faktuaalisesti tosia. Olemme eriyttäneet nämä elämänalueet omiksi lohkoikseen. Tästä on seurannut hyvää ja huonoa.
   Hyvä seuraus on esimerkiksi, että moraalilohko ei voi enää sanella sitä, mitä aisteilla havaitsemme. Maapallo kiersi aurinkoa Galilein aikanakin, vaikka kirkko oli asiasta eri mieltä. On hyvä että hyvä, kaunis ja tosi ovat etääntyneet toisistaan sen verran, että erotamme ne toisistaan. Mutta se ei ole hyvä, että ne ovat jo niin kaukana toisistaan, etteivät enää edes keskustele keskenään. Tiedemies, joka etsii aistein havainnoitavia tosiasioita, ei välttämättä (varsinkin jos hänellä on asuntolainaa) halua ajatella työnsä moraalisia seuraamuksia. Taiteilija saattaa asettua hybrisesti elämän yläpuolelle ja tuhota sitä "taiteensa" nimissä.
   Nyt olisi aika jälleen kerätä elämänlohkot ja saattaa ne kosketuksiin toistensa kanssa. Modernia edeltävään aikaan ei tarvitse mennä, riittää kun alamme tunnistaa ja tunnustaa, että elämän eri osa-alueet ovat erillisiä, mutta vaikuttavat toisiinsa ja että tarvitsemme niiden kaikkien harmonista kokonaisuutta, mikäli mielimme elää tasapainoisesti, luontoa ja toisiamme vahingoittamatta.
   Se mikä on mielessä on yhtä totta ja olemassaolevaa kuin fyysinen materia. Runot ovat totta, matematiikka on totta, pyhyys on totta. Emme elä joko-tai-maailmassa. Elämä on sekä-että. Tikkasen kokoelman vaikuttavimmassa runossa tunnutaan sanovan, että ihminen on mitä on, siksi että hänet on tehty sellaiseksi:

Kaiken sen jälkeen
mitä nuotit tekevät toisilleen
ei ihmisen pidä hävetä
että on syntynyt tähän maailmaan

missä ääni heti loppuu
kun urkuri ottaa sormet pois
uruilta.

Tässä asiassa en ole Tikkasen kanssa samaa mieltä, mutta en myöskään eri mieltä. Ihminen ei ole alun perin luonut itseään, mutta hän luo itseään nyt. Kummalla on suurempi vastuu siitä mihin törmätään, sillä joka panee tapahtumaketjun liikkeelle vai sillä joka muuttaa sen suuntaa? Vastaus voi olla vain: kummallakin.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN

Juhani Tikkanen: Kymmenentuhatta urkupilliä.
Manuscript -63 Ry, 2002.
76 s.