Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

Markus Jääskeläinen: Viettelijöitä ja jumalanrakastajia Intiassa laskettiin vuoden 1971 kartoituksessa olevan noin 105 kieltä, jotka jakautuivat kolmeen tuhanteen murteeseen. Näistä kielistä noin kahdellakymmenellä viidellä on vuosituhansien kuluessa kirjoitettu kirjallisuutta. Sanskritinkieliset vedahymnit on länsimaisten tutkijoiden mukaan kirjoitettu vuosien 1300 ja 1000 ekr. välisenä aikana. Intialainen perimätieto sijoittaa vedojen synnyn huomattavasti varhaisempaan aikaan, jopa vuoden 90 000 ekr. paikkeille. Intian kansalliseeposta, Mahâbhârataa, alettiin konservatiivisten arvioiden mukaan kirjoittaa n. vuonna 400 ekr. Intian varhaisin kirjallisuus oli uskonnollista; rukouksia, rituaalitekstejä, lakikokoelmia. Kaikki hindulaisuuden perusteokset on kirjoitettu sanskritiksi, joka oli intialaisen sivistyneistön lingua franca ja Intian pääasiallinen kirjakieli aina 1600-luvulle jkr. saakka. Sanskritin rinnalla on kuitenkin aina elänyt kansanomaisempia kirjakieliä, prakriteja (prakrita, 'luonnonnomukainen'). Yhdellä prakritilla, Mâhârâstrîlla, kirjoitettiin ensimmäinen säilynyt maallisten runojen kokoelma, ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta jkr. peräisin oleva Sattasai (Seitsemänsataa [laulua]). Virpi Hämeen-Anttilan suomentaman ja toimittaman intialaisen eroottisen runouden kokoelman, Jasmiiniyöt, ensimmäisen osan runot ovat tästä kokoelmasta. Kirjan viimeiset runot sijoittuvat 1600-luvulle. Jasmiiniyöt on ensimmäinen suomeksi käännetty laajempi intialaisen runouden esittely. Uskonnollista lyriikkaa on tietysti käännetty aiemminkin. Hyvä esittely aiheeseen on Juho Savion toimittama Intialaista viisautta vuodelta 1961. Lemmenrunouden teemat ovat ikuisia, ja kuvasto ja symbolien merkityksetkin vaihtelevat kovin vähän vuosituhansien saatossa. Jasmiiniöiden rakkaudenkuvat tuntuvat, muutamia poikkeuksia, eksoottisia kasveja ja eläimiä, lukuunottamatta tutuilta suomalaisellekin lukijalle. Kuvia on kuitenkin käytetty esimerkillisen kekseliäästi. Neutraalit esineet ja ilmiöt luovat, yhteydestään riippuen, humoristisia, surullisia, nostalgisia, tuskaisia mielikuvia. Joissakin runoissa rivo vitsikkyys ja surumielinen kaipaus tiivistyvät jopa samaan symboliin: "Sydämelläni on kiire:/ olen kyntömies/ jolla on vain yksi härkä/ kyntää sateen kostuttama/ neitseellinen pelto." (Orêruvanâr, 300-luku). Herkän lyyrinen, mutta voimakas on kuva lemmenjumalasta, joka "Sadepisaroita himoitsevan linnun lailla/ joi minut/ (…)/ kuin veden." (Vidyâpati, 1300-luku). Jotkin rakkauden vertauskuvat ovat niin yleismaailmallisia ja vaikuttavia, että eivät tahdo kulua kliseiksi kovassakaan käytössä. Tässä tuntemattoman intialaisen runoilijan River Deep, Mountain High ajalta, jolloin rock tarkoitti vielä kiveä: "Älä sano että jokin voi/ tulla väliimme!/ Kun syleilen sinua/ hiestäni kasvaa meri/ ja ihokarvani nousevat mielihyvästä/ vuoria korkeammalle." Toiset kuvat tekevät nykyaikaisen vaikutelman muilla avuillaan. Varhaisen feministin runossa yleensä mieheen liitetty kielikuva määrittääkin naista: "hänen alaston hahmonsa oli/ kuin paljastettu miekka/ ja tietämättä/ kuinka peittää itsensä/ hän irrotti tukkaansa sitoneet liljat/ laski alas pitkät mustat hiuksensa/ kukkineen." (Virrûrrû Mûteyinanâr, 300-luku). Paitsi kuvasto, myös rakkausrunojen teemat ovat säilyttäneet inhimillisen kosketuspintansa nykypäiviin saakka. Nuorten lemmenleikkien ja viettely-yritysten lisäksi jasmiiniöissä kuvataan eron aiheuttamaa tuskaa, petetyn katkeruutta ja toisen naisen tai miehen osaa. Runoilijat eivät ole epäröineet tarttua aiheeseen, joka on jonkinlainen tabu nykyäänkin, vanhusten seksuaalisuuteen. Ruumis vanhenee, mutta himo ja kaipaus ei tunnu hellittävän: "Voi myrkky/ tätä vanhuutta/ kun se ei sammuta himoa/ kauniisiin naisiin." (Tuntematon). Ja sama naisen näkökulmasta, vaikkakin miehen kirjoittamana: "Kätken ryppyiset posket hiusten alle/ harmaat hiukset kukkien alle/ silmät mustan kohlin alle./ Turhaa kaikki, näytän/ vain naurettavalta:/ rinnat riippuvat/ vartalo raunioina/ nuoruus ohi ja rakkaus/ yhä polttaa ihon alla ja luissa." (Vidyâpati, 1300-luku) Kokoelman koskettavinta antia ovat mielestäni viimeisen osan uskonnolliset runot, jotka on kirjoitettu hindulaisuuteen kuuluvan bhakti-tradition sisällä. Bhakti-liike syntyi Etelä-Intiassa 600-luvulla alempien kansanluokkien keskuudessa. Se korosti rakkauden ja antaumuksen merkitystä jumalatietoisuuden saavuttamisessa muussa hindulaisuudessa korostuvien rituaalien, älyllisten ponnistelujen ja askeesin sijaan. Kannattajiensa sivistystasosta johtuen bhaktikirjallisuus on useimmiten kansankielistä, mutta se on vaikuttanut myös sanskritinkieliseen kirjallisuuteen uudistavasti. Tunnetuimpia bhakti-runoilijoita on hindiksi kirjoittanut, 1500-luvulla elänyt naisrunoilija Mîrâ. Hänen runonsa kertovat kaipauksesta ja rakkaudesta Krishnaan, mutta niissä on myös paljon omaelämäkerrallista ainesta. Mîrâ on niin hyvä ja tärkeä runoilija, että hänen tuotantoaan näkisi mielellään omana, suomenkielisenä niteenä. Hänen runoutensa vetoaa uskonnollisuudestaan huolimatta maallikkoonkin; jumalan tilalle on helppo kuvitella oman ikävänsa ja rakkautensa kohde. Mîrâlle Krishnan rakkaus oli todellisuutta, eikä Jumalan rakastajan osa ollut aina helppo. Seuraavan runositaatin ruhtinas on tulkittu Mîrân apeksi tai langoksi, Giridhar on yksi Krishnan nimistä: "Sanovat että Mîrâ on hullu, sukulaiset huutavat/ perheen maineen perään;/ ruhtinas lähetti myrkkymaljan,/ Mîrâ joi sen ja nauroi./ Mîrâlla on toinen herra: ylhäinen, ikuinen Giridhar." Virpi Hämeen-Anttilan suomentama Jasmiiniyöt on kulttuuriteko ja päänavaus, jonka toivoisi johtavan Suomessa tuntemattomaksi jääneen kulttuurialueen laajempaan tuntemukseen. Kirjan kokonaisuuden täydentävät Hämeen-Anttilan seikkaperäinen esipuhe ja hänen laatimansa selitykset runoihin. Hämeen-Anttila, Virpi (toim.): Jasmiiniyöt - Eroottista runoutta Intiasta. Basam Books, 2000. Julkaistu MotMotissa 2000