Juhani Koskisen esikoisteos Äijä (1996) yllätti runonlukijat pohjoisenmurteella kirjoitetuilla runoillaan. Uudessa kokoelmassaan Härän aaria Koskinen on luopunut murteesta ja siirtynyt laiduntamaan muiden runoilijoiden joukkoon kirjakielen viheriölle.
Ratkaisu on hyvä, mutta tuntuu että Koskinen on jollakin tavalla eksyksissä uusien runojensa kanssa. Hän kirjoittaa ironisen illuusiotonta ihmissuhderunoutta: rakkaudesta, sen pelosta ja siihen kyllästymisestä. Tapahtumien ja tunnelmien esiin tuonti on maltillista, sanotaan se mikä on välttämätöntä.
Koskisen ongelma Härän aariassa on ehkä rimakauhu: edellisen kokoelman jatkoksi piti saada jotain yhtä omaperäistä, tai jotain mikä varmasti eroaisi siitä. Mitään muuta selitystä en keksi puujalkavitseille ja latteuksille, jotka tiputtavat monta runoa lupaavasta korkeudesta rähmälleen maahan.
Tai kenties runoilija ei luota runokuviensa voimaan, vaan tuntee tarvetta pönkittää niitä asiaan kuulumattomilla kommenteilla.
Kokoelmassa on vahvoja kuvia, ja vahvoja runojakin, jotka kuitenkin valitettavan helposti hukkuvat epätasaiseen kokonaisuuteen. Pidin varsinkin alkupuolen lyhyistä, siivilöityneistä runoista, jotka uskaltavat sanoa paljon, eivät piiloudu ironian taakse: "Marraskuussa sateen/ jälkeen asfalttiin// piirtyy kuvia kuolleista/ puista."
Koskinen on taitava kirjoittaja, ja uskon että saadessaan ilmaa siipiensä alle, vapauttaessaan ja vakauttaessaan ilmaisuaan, tulemme jälleen näkemään tuoretta ja yllättävää runoutta.