Arno Kotro: sanovat sitä rakkaudeksi
Arno Kotron huomiota herättänyt ja kohtuullisen suuriin myyntilukuihinkin yltänyt esikoisrunoteos Sanovat sitä rakkaudeksi kertaa katkeraan eroon päätyneen suhteen vaiheita. Kustantajan mainostekstissä kirjaa kuvataan ”tämän vuosikymmenen rakkaustarinaksi”. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina kirjasi mieleen painuvasti alkoholistimiehen kanssa elävän naisen tuntoja. Kotron esikoisessa näkökulma on miehen, ja alkoholikin astuu kuvaan vasta eron jälkeen.
Sanovat sitä rakkaudeksi –teos toimii parhaimmillaan terapeuttisena apuvälineenä myrskyisän rakkauden läpi puskemille miehille. On varmasti lohdullista lukea jonkun muunkin taistelleen samojen ongelmien kanssa. Kotro tekee huomionarvoisia havaintoja miehen ja naisen suhteellisesta asemasta tässä maailman tasa-arvoisimpiin yhteiskuntiin kuuluvassa maassa. Miehen tekoja tunnutaan usein arvioitavan eri mittapuulla kuin naisen: ”kun mies juo liikaa hän on vastuuton ja/ terrorisoi perhettään/ kun nainen juo liikaa hänellä täytyy/ olla paha olo (…) kun mies esittää eroottisia ehdotuksia/ hän on ahdistelija/ kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia/ hän on moderni tasa-arvoinen nainen”.
Kotro jatkaa viime vuosina virinnyttä mies-keskustelua - vaikka ei tuokaan siihen mitään olennaisesti uutta, sanoopahan saman minkä aiemmatkin keskustelijat: molemmat sukupuolet ovat ihmisiä, kumpikin voi olla sekä uhri että pahantekijä. Suhteen toisen osapuolen tilityksenäkin teos antanee tältä osin ajattelemisen aihetta sekä mies- että naislukijoille.
RAKKAUS ON MUISTO
Sanovat sitä rakkaudeksi on näennäisesti jaettu erillisiksi runoiksi, mutta temaattisesti kirja on yhtenäinen kokonaisuus. Rakkauden paloa kuvataan suurin sanoin ja mahtipontisin huudahduksin: ”iho huusi toista ihoa/ teletornit tukkeutuivat viesteistämme”. Alusta lähtien rakkaus on kuitenkin muisto, eroa ja yksinäisyyttä ennakoidaan yhteisten hetkien huumassakin: ”ne hetket silloin/ arkisetkin ja oikeastaan/ juuri ne/ ottivat muiston muodon/ etukäteen/ jo silloin kun niitä eli/ mennyt on rakastamisen aikamuoto”.
Johtuneeko teoksen henkilökohtaisen kirjeen luonteesta vai päiväkirjamaisesta tilityksestä, mutta runoteoksena Sanovat sitä rakkaudeksi jää torsoksi. Runot liikkuvat yleisellä tasolla, konkreettisia kuvia on vähän. Kotro on käyttänyt varsin vapaasti nuorisokieltä, sellaisia muodikkaita ilmaisuja, jotka kuulostavat vanhentuneilta todennäköisesti hyvin pian. Oma lukunsa ovat myös kömpelön oloiset uudissanat kuten ”hämmästää” ja ”tykästää” sekä jatkuvasti väännetyt puujalkavitsit, joilla ainakin minuun oli haukotuttava vaikutus.
Runollisesti mielenkiintoisinta antia ovat ne harvat tuokiot, jolloin runoilija on malttanut pysähtyä ja keskittyä kuvaamaan hetken tunnelmaa. Runo tuntuu koskettavan syvemmältä, kun sen pinnalta on kuorittu turha paatos: ”yöllä heräät et tiedä että hereillä/ olen minäkin/ katselen salaa kun otat peiton/ istuudut ikkunalaudalle/ kello mataa aamuyötä/ tik-tak-tik-tak ääriviivasi piirtyy/ varjona seinään katselet ulos/ liikkumatta/ minulle selviää/ että nyt jos koskaan minun olisi/ avattava sellin ovi päästettävä/ sinut jonnekin kauaksi/ luovuttava/ luovutettava”.
Kotron runoelman suurimmat ansiot eivät ole kirjallisia. Kirja on kuitenkin osa yhteiskunnallisesti tärkeää keskustelua sukupuolten rooleista, oikeuksista ja velvollisuuksista. Teoksen suosiosta päätellen miehiselle puheenvuorolle on ollut tilausta.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi.
Like, 2003.
134 s.