Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

KUVAMAALARIN LYYRISIÄ RUNOJA Tuomas Timosen esikoisteos Vuosi oli kaatuneita puita esittelee tyylistään tietoisen, taitavan kuvamaalarin. Runot liikkuvat maaseudun ja kaupungin väliä, kumpaankaan asettumatta. Ne vilisevät teollisen yhteiskunnan tuottamia tavaroita, luonnon esineitä ja ilmiöitä. Kaupungin kuvaajana Timonen on sukua Markku Paasoselle, joka Voittokulku-kokoelmassaan koki kartoittaa hyvinvointivaltion näkymätöntä, romanttisenakin pidettyä puolta: viemärien verisuonia, hylättyjen esineiden kohtaloita. Timosen runoissa ympäristö tuntuu kuitenkin olevan pään sisällä. Ihmisestä tulee kirjaimellisesti osa luomaansa todellisuutta: ”Hän on kiehuva kattilateräs, kierrevatkain, sininen lasipurkki jossa säilytät/ juoksevaa sokeria. Hän on reiden tulehtunut säie, tuvan turvonnut kaakeli-/ uuni, tammikuun kylmä kokaiini”. Maaseutua katsotaan kauempaa. Kaupungistuneen kansalaisen näköpiiristä luonto tuntuu oudolta, pahimmillaan jopa tylsältä. Siellä käydään kääntymässä, herkästä tunnelmasta halutaan pikimmiten ravistautua irti: ”Et hamua enää hetkien romantiikkaa, et tunnelmakuvia./ Et halua tuohentuoksua sormiisi, et kirveen kihelmöintiä./ Ja kevään kuusenoksalta sysimustat oravat hyppäävät tulipunaiseen kahviin./ Metsäsuomalaisen tarina päättyy”. Romantiikasta Timosen ei ole onneksi onnistunut irtautua. Hänen runokielensä on kauniin lyyristä. Tekstit jäsentyvät usein toiston varaan. Niissä on käytetty runsain mitoin alku- ja sisäsointuja. Mieleen tulee hakematta muutaman vuoden takainen toinen esikoisrunoilija Olli Heikkonen. Kumpikin on ymmärtänyt musiikillisuuden merkityksen runon rakentamisessa kuvien loihtimisen ohella. Ympäristön lisäksi Timosen runot hakevat suhdetta toiseen ihmiseen ja sukupuoleen. Naisen kuva muodostuu hänen käyttämiensä esineiden kautta. Timonen pääsee lähelle kohdettaan puhumalla tämän äänellä, mutta toteaa henkilökohtaisten tunteiden jäävän taka-alalle toisen kiinnittäessä huomionsa maailman epäkohtiin. Lopulta jäljelle jää kenties vain fyysinen suhde, jota korostetaan anatomisten yksityiskohtien luettelolla: ”Hänen haimansa lumoaa sinut, maksansa/ sileät pinnat, keuhkojensa kituvat rakkulat./ Tuskin voisit elää ilman hänen kylkiluitaan,/ nivelrustojaan, salaperäisiä luunmurtumiaan”. Tuomas Timosen proosarunot muodostavat eheän, mutta hiukan hengästyttävän kokonaisuuden. Kuvakosken lomaan olisi saattanut sopia jokunen suvantokohtakin. Kiville karahtamisen esikoisteos kuitenkin välttää - muutamasta epävakaasta lauseesta, pohjaan kalahtavasta sanavalinnasta ja hermeettisen yksityiseksi jäävästä kuvasta huolimattakin. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Tuomas Timonen: Vuosi oli kaatuneita puita. Tammi, 2003.