Pekka Kejosen runoissa on virtaa ja potkua. Vuonna 1965 runoilijana debytoinut Kejonen on kirjoittanut myös useita romaaneja sekä ihastusta ja närää herättäneitä muistelmateoksia, joista viimeisin, Muotokuvia mustissa julkaistiin 2002. Hänen seitsemäs runokokoelmansa Walkman, minä se olen on sekin railakkaan suorasukaista puhetta, vaikka nimiä ei muistelmateosten tapaan heitelläkään. Asenne on kuitenkin jäljellä, turpiin tulee jos on tarvis eikä mihinkään suuntaan kumarrella: ”Pitkään sukkuloivat sukkelat runot/ huolella vaalitussa lehmihaassa,/ kansakunnan historialliseksi typistetyssä muistissa./ Mutta myös tylyillä on tehtävänsä,/ iskeä suoraan vyön alle/ kaikkeuden tunteen ytimeen”.
Walkman, minä se olen -kirjan koko kannen ja toisen liepeen peittävässä kuvassa valkoinen jänis istuu neitseellisen hangen peittämällä laiturilla ja katselee järven jäälle. Laiturin nokassa on sukeltamisen kieltävä kyltti, jäniksellä hartioillaan korvakuulokkeet. Seesteiseen kuvaan on latautunut paljon siitä huumorista, lähdön odotuksesta ja sääntöjen uhmaamisesta, joka värittää Kejosen runoutta. 1960- ja 70-lukujen raikulipoika on lopullisesti raitistunut ja löytänyt rauhan suomalaisesta maisemasta, luonnosta, joka voi yhtä hyvin sijaita lapin erämaassa kuin keski-Suomen pelloilla tai Helsingin keskustassa. Tavanomaista maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua ja toistensa suhteen arvottamista ei Kejosen mielenmaisemassa esiinny: ”Jokaisesta ikkunasta näkyy puu/ asun Suomessa, maisemassa./ Jos kaipaan kivetettyjä katuja,/ en metsän vaan metron huminaa/ se on napinpainaman päässä./ Ja kun kyllästyn/ jokaisesta ikkunasta näkyy taas puu./ Näin kehittyneessä maassa/ voi kaiken nähdä yhdestä ikkunasta”.
Kejonen kirjoittaa myös vanhenemisen muassaan tuomasta selkeydestä, jota voisi kenties kutsua myös perspektiivin näkemiseksi. Työ on kesken ja jää kesken, mutta sillä ei tunnu olevan kovin paljon merkitystä. Elämä tulee kuitenkin eletyksi, kokonaan: ”Täysi päivä;/ näin auringon nousun ja laskun./ Yö on huomista”.
Mies muistelee vanhetessaan nuoruuttaan ja kohtaamiaan naisia. Kejosen teksteissä muisteluun ei koskaan liity kyyneleistä nostalgiaa. Menneisyys on ollut mielenkiintoinen, mutta ”tapahtui/ liian kauan aikaa sitten”. Nyt on aikaa enemmän, ja mies tekee edelleenkin ”mitä miehen täytyy”, vaikka pakkoa ei enää olekaan.
Pakottomuus, kävelemisen tai hengittämisen rytmi, huokuu Kejosen tämänkin runoteoksen sivuilta. Lauseet ovat ilmavia ja suuhun sopivia, mutta sopivasti karvaan makuisia. Vanhan jazz-muusikon musiikintuntemus lienee vaikuttanut hänen runojensakin kompositioon. Harmonian korostamiseksi on käytettävä silloin tällöin riitasointuja. Teema tarvitsee rinnalleen improvisaation.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Pekka Kejonen: Walkman, minä se olen.
Wsoy, 2004.